1.12. Savuvana

Oli yö. Kuu ja tähdet loivat himmeää valoa tuntureille ja lumen kietomiin metsiin. Lumivaipan sylissä uinui Tonttulan talo, jonka vinttikamarista kuului puhinaa ja makuusaleista tuhinaa. Lakanat kahahtelivat, kun joku tontuista käänsi unista kylkeään, mutta muuten oli hiiren hiljaista.

Tuvan uunin päällä uinuivat padat ja kiiltävät kuparikattilat, puukauhat lepäsivät laatikoissaan. Jopa seinäkellon viisarit saivat huilata, sillä kello oli lopettanut tikityksensä. Myös työpajoissa tavarat olivat liikkumatta paikoillaan kuin ikiuneen vaipuneina. Sakset roikkuivat naulassaan ja neula tökötti neulatyynyssään niin laiskan näköisinä, että oli vaikea kuvitella, miten ahnaasti sakset pian haukkaisivat kangasta ja kuinka vinhasti neula syöksähtelisi kankaan läpi.

Vaikka ulkona paukkui pakkanen, makuusaleissa näytti kesäiseltä, sillä vuoteissa uinuvat punalakkiset olennot oli peitetty kukkatäkein – oli sinikellotäkkejä ja päivänkakkaratäkkejä ja ruusutäkkejä ja narsissitäkkejä ja täkkejä, joissa tulvehti sireeninkukkia ja unikoita.

Kun täkkimeri kohoili hengityksen tahdissa, oli kuin kukkaniitty olisi heilunut tuulessa.

Lumi ja uni olivat kääräisseet helmoihinsa kaikki Tonttulan asukkaat – tai ainakin melkein, sillä savupiipusta kiemursi taivaalle hento savuvana. Ja koska oli savu, piti olla tuli, ja koska oli tuli, täytyi olla tulisija ja joku tulta ruokkimassa. Tuo kaikki löytyi, kun laskeutui tarpeeksi syvälle Tonttulan talon uumeniin, sillä varastojen ja mehukellarin ja hillokellarin alta löytyi kerros, joka oli salaisuus, ja sieltä kiveen hakattu asumus, joka oli vielä suurempi salaisuus.

Asumuksen ja halkovaraston väliä viipotti edestakaisin pikkuinen haltija-ukko sylissään suuri kasa klapeja, jotka hän viskoi uunin liekehtivään kitaan. Ukko oli lyhyenläntä ja koukkuselkäinen. Hiippalakin alta pyrki esiin harmaa hiuspehko ja ryppyistä naamaa peitti naavainen parta.

Haltija oli herännyt Tonttulassa ensimmäisenä, ja hänellä riitti touhua mahtavan hirsitalon lämmittämisessä. Päivätyönsä päätteeksi haltija seisahtui kalenterin eteen ja viivasi yli kuluneen päivän. Sitten hän istui jakkaralleen ja rapsutti korvallistaan ja heilutti jalkateräänsä ja naksutteli sormiaan ja letitti partaansa sata lettiä ja kokeili, kuinka monta kertaa hän jaksoi hyppiä yhdellä jalalla ja kuinka monta kertaa toisella.

Tänä aamuna ukon naama oli yhtä hymyä, sillä vihdoin oli koittanut päivä, jota hän oli kiihkeästi odottanut. Haltija ponkaisi jakkaralle ja kurkotti hyllyltä nahkaisen pussin. Hän kiepahti pöydän ääreen istumaan, hölläsi narun pussin suulta ja kumosi pöydälle röykkiön punaisena hehkuvia kiviä. Kynttilän loimu sai kivet sädehtimään, ja haltija huokaisi ihastuksesta. Hellästi hän nosti ensimmäisen kiven peukalon ja etusormen väliin, ja ryhtyi kiillottamaan sitä pehmeällä säämiskäliinalla.

 

2.12. Herätys

Kuun valon hopeoimalle katolle tipahteli suuria lumihiutaleita kuin keijujen pienenpieniä keveitä mekkoja. Pimeys vaihtui siniseen hämärään, ja talvilevolleen vierähtänyt aurinko muistutti olemassaolostaan värjäämällä taivaanrannan vaaleanpunaiseksi.

Makuusalissa Tuisku-tonttu näki unta hiirestä, joka juoksenteli hänen varpaissaan. Kädet vain viuhtoivat, kun Tuisku yritti hätistää pois vikkelää otusta.

– Ha ha haa, kantautui Tuiskun uneen.

– Hi hi hii, toinen ääni kikatti, ja kolmannesta suusta pääsi matalaa hohotusta.

Tuisku hätkähti hereille ja näki sänkynsä päässä kolme pyöreää tontunnaamaa. Yksi kuului Tilliäiselle, toinen Taavetille ja kolmas itse Joulupukille.

– Kutitus seis, Tuisku kiljaisi ja pomppasi istumaan sammaleen väriset silmät kiukusta säkenöiden.

Tuiskusta tuntui, että hänet herätettiin kesken unien, vaikka hän oli nukkunut melkein vuoden. Edellisenä jouluna hän oli ommellut ainakin sata nukenmekkoa. Hän oli pakannut ne tähtipaperiin ja kietonut kultanauhoihin, viilettänyt aattona pukin reessä jakamassa lahjoja talosta taloon, palannut Tonttulaan yömyöhällä, syönyt kinkkua ja perunalaatikkoa ja lanttulaatikkoa ja joulupuuroa. Hän oli avannut oman lahjapakettinsa, huutanut ”ihanaa!”, tuuditellut sylissä kultatukkaista nukkea, halannut kaikki tonttusiskot ja -veljet, laulanut kuusen ympärillä riemullisia joululauluja kurkkunsa käheäksi ja ahminut kymmenen joulupiparia ja kaksikymmentä konvehtia.

Sen jälkeen hän oli pessyt hampaat, kävellyt silmät sikkurassa makuusaliin, kaatunut sängylle jaksamatta vaihtaa edes yöpaitaa, vaipunut syvään uneen ja nukkunut yli talven ja kevään ja kesän ja syksyn aina tähän päivään asti, jolloin oli tullut aika nousta ylös ja tarttua toimeen, sillä lapset joka puolella maailmaa odottivat uutta joulua.

Taavetti-veli tutkaili siskoaan suklaanapin värisillä silmillään suu leveässä hymyssä. Tuiskun lakin alta pyrkivät esiin ruskeat kiharat, Taavetin hiukset olivat vaaleat, ja Tilliäisellä ne hehkuivat kuparinpunaisina.

Taavetti osoitti Tuiskua, jonka hihat ulottuivat enää kyynärpäihin. Tuisku osoitti Tilliäistä, jonka mekko ylsi juuri ja juuri vyötärön alapuolelle ja Tilliäinen Taavettia, jonka housut loppuivat polviin.

Tuiskun silmistä suli kiukku ja sisarukset purskahtivat nauramaan.

– Olettepas te vuoden aikana kasvaneet, pukki totesi, nosti Tuiskun harteilleen ja kaappasi Taavetin ja Tilliäisen kainaloonsa.

– Nyt muorin luo ja justiinsa. Teille pitää saada uudet vaatteet!

Laskeutuessaan portaita alas tupaan Joulupukki tunsi jonkun lämpimän läikähtävän rinnassaan, ja ihmekös se, sillä haltija oli saanut kammiossaan työnsä valmiiksi. Pöydällä kynttilän valossa kimmelsivät kiillotetut Joulun kivet, joista henki maailmaan joulun taikaa. Haltija nosti kivet yksi kerrallaan nahkapussiin, sulki pussin suun ja sujautti aarteen patjansa alle.

 

3.12. Muhkuranenä

Joulupukki astui Tonttulan tupaan, käveli tuvan perälle ja lastasi tontut Joulumuorin syliin, joka istui keinutuolissa mutustelemassa joulutorttua.

– No onkos tullut kesä nyt talven keskelle, Joulumuori hyräili tyytyväisenä ja rutisti tonttulapsiaan.

Muorista oli ihanaa, että joulu tulisi taas. Hän oli karistellut unet silmistään ennen muuta perhettä, pölyttänyt matot ja kuurannut lattiat, hauduttanut valtavan padallisen riisipuuroa ja leiponut ison läjän joulutorttuja.

Muori tiesi, että kun tontut heräisivät pitkiltä uniltaan, niillä olisi sudennälkä.

Pian tupa pelmahti täyteen punalakkeja, jotka hieroivat silmiään ja halailivat sisaruksiaan. Tontut huuhtoivat kätensä ja kasvonsa valkeassa emalivadissa kylmällä vedellä ja kipittivät omalle paikalleen pöydän ääreen. Lautaset oli katettu olkiliinalle ja maljakoissa tuoksuivat katajanoksat.

Muori laski lapsensa ja sai tulokseksi kokonaista kolmekymmentä tonttua. Pitkän talven jälkeen oli vaikea muistaa tonttulasten määrää. Lapsia tuntui sikiävän kuin sieniä sateella, mutta hyvä se vain oli: kun lahjoja piti tehdä tuhansia, kaikki vikkelät sormet olivat tarpeen.

Muori katseli tyytyväisenä, kun pesue popsi puuroaan hyvällä ruokahalulla. Puurolautasilta kohosi kanelin tuoksu, ja muori tunsi, että ilmassa leijui muutakin – Joulun kivien taika ripottautui tupaan kuin tähtisade loihtien mieleen iloista odotusta ja lempeitä ajatuksia.

Taika kiemurteli ulos avonaisesta ikkunasta näkymättömän savun lailla,sukelsi yli pihamaan, puikkelehti kuusten välissä ja kantojen yllä ja tarttui tuulen matkaan, joka lennätti sen yli niittyjen ja kukkuloiden ja alas korkean vuoren rinnettä synkän onkalon suulle ja siitä mahtavaan muhkuraiseen nenään, joka kuului itse menninkäisten kuninkaalle.

Tonttulassa valmistauduttiin tuomaan valoa pimeyden keskelle, mutta täällä valmisteltiin toisenlaista juhlaa.

– Kummitusjuttuja ja hirviöitä, torahampaita ja hämähäkkejä, kuningas suunnitteli ja käännähteli innosta puhkuen valtaistuimellaan, joka oli koristeltu hiirten pääkalloilla.

– Säikyttelyä ja pelottelua, roimasti riitoja ja komeita kahinoita – kirjoita ylös! kuningas komensi puolisoaan, joka kyyhötti pahkatuolissaan sammalkolttu yllään ja sulkakynä viuhuen.

Kattoon kiinnittyneet kiiltomadot loivat saliin niukkaa valoa. Kuningas nuuhkaisi ilmaa.

– Mutta joku häiritsee, joku häiritsee minua…ei kai se ole taas niitä Tonttulan touhuja, kuningas mutisi kurtistaen ennestäänkin kurttuisen naamansa yhä syvempiin kiukun ryppyihin.

Se ponkaisi pystyyn peittäen nenänsä lepakonnahkaisella viitallaan ja karjaisi kovaan ääneen:

– Kaikki tänne ja heti!

Luolan hämäristä kätköistä hiippaili hetkessä suuri joukko takkuisia olentoja, jotka asettuivat riviin kuulemaan kuninkaansa käskyjä.

Ja kun ilta koitti, ja Tonttulan makuusaleissa valot sammuivat, pihakuusen oksien lomitse hehkui kolme kiiluvaa silmäparia.

 

4.12. Ryöstöretki

Haltija oli saanut kivet kiillotetuksi. Hän makasi sängyssä kolmen vällyn alla kädet ristissä rinnalla ja oli juuri vaipumassa uneen, kun käytävästä kuului rapinaa. Haltija loikkasi pystyyn ja piiloutui nurkassa raksuttavaan kaappikelloon.

Kaappikellon oven raosta haltija näki, kuinka kammioon pelmahti kolme puolimetristä, hurjan näköistä olentoa. Niiden naamat olivat nyrpeässä virneessä ja risaisista housuntakamuksista repsotti paikkoja.

Menninkäiset kykkivät hetken ovensuussa tutkien kammiota kiilusilmillään. Sitten ne rynnistivät liikkeelle: yksi repäisi auki lipaston laatikot, toinen heitteli haltijan nutut pitkin lattiaa, kolmas penkoi astiakaapin ja pudotti puurokulhon, joka hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.

Sitten ensimmäinen kiipesi jakkaralle ja kurkisteli hyllyille, toinen ravisteli haltijan saappaita ja kolmas hyökkäsi nykäisemään kaappikellon ovea, jonka takana haltija istui sydän pamppaillen ja kiittäen itseään siitä, että oli juuri eilen naulannut oven sisäpuolelle vahvan haan. Menninkäiset juoksentelivat päättömästi ympäri huonetta ja pysähtyivät sängyn ääreen.

– Eti sää sängyn alta niin mää etin sängystä, sanoi menninkäinen, jonka suussa sojotti kolme terävää hammasta.

– Enkä kyllä varmana ryömi sängyn alle. Mee itte, sähisi vastaan toinen, jolla oli vain yksi hammas ja sekin puoliksi mustunut. Kolmihampainen ja Yksihampainen loikkasivat sänkyyn ja alkoivat kilvan pöyhiä vuodevaatteita. Kohta Kolmihampainen nosti tyynyn alta nahkapussin ja repi pussin suun auki.

– Pthyi miten kirkkaita, se sähisi ja peitti silmänsä.

– Pthyi pthyi pthyi, toisti Yksihampainen ja yritti kiskaista pussin itselleen.

– Mää löysin sen! Kolmihampainen kiljaisi.

– Mää näin sen ensin, intti Yksihampainen, tarttui pussin kulmaan ja riuhtoi minkä ikinä jaksoi.

Kaksihampainen seurasi innoissaan veljiensä nujakointia ja kannusti vuoroin kumpaistakin.

– Ota se siltä! Väännä siltä niskat nurin! se rääkyi ja taputti yhteen isoja kouriaan.

Lopulta pussin nahka repesi ja Joulun kivet lensivät ympäri huonetta kuin loistava ilotulitus. Osa kivistä osui kipeästi menninkäisten kalloihin, joihin nousi myöhemmin isoja kuhmuja.

Haltija seurasi taistelua kaappikellon raosta, ja jos häntä ei olisi pelottanut niin paljon, häntä olisi naurattanut, sillä toistensa kimpussa telmivät menninkäiset näyttivät ihan painia lyöviltä karhunpojilta.

– Karhunpojilta! haltijalla välähti.

Hän muisti isähaltijan kertoman tarinan, jonka mukaan vuorten uumenissa lymyilevät ilkeät menninkäiset pelkäsivät maailmassa ainoastaan yhtä asiaa: karhuja.

– Murmur, haltija murahti niin möreällä äänellä kuin pystyi.

Yksihampainen säpsähti rajusti ja irrotti otteen veljensä nutusta.

– Hei kuulit sä?

– Mitä muka, Kolmihampainen suhahti ärsyyntyneenä.

– Ei kai se ollu karhu! Yksihampainen kiljahti ja rynnisti Kaksihampaisen kaulaan.

– Ite oot karhu, Kolmihampainen rehenteli paukauttaen pari kertaa henkseleitään.

– Murmurmurmur, haltija murahti vielä isommalla äänellä, ja menninkäiset säntäsivät pakoon minkä kintuistaan pääsivät, Kolmihampainen mukaan luettuna.

Haltija astui ulos piilostaan suu leveässä hymyillä. Hän keräsi kivet pöydälle, viikkasi vaatteet laatikkoon ja lakaisi lautasen kappaleet lattialta. Sitten hän haki neulan ja vahvaa lankaa ja istahti ompelemaan pussia ehjäksi.

– Nyt pitää keksiä jotain, haltija vakavoitui. – Menninkäiset tulevat uudestaan, hän mutisi huolen rypyt otsallaan.

 

5.12. Rapinaa

Tonttulan talossa jouluaskareet olivat täydessä käynnissä. Joulupukki tavasi pitkiä lahjalistoja päivät pääksytysten, ja pajoista kuului kilke ja kalke aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Tuisku ja Tilliäinen astuivat Joulumuorin johdolla ompelupajaan. Tilliäinen henkäisi syvään nähdessään muhkeat kangaspakat: punaista samettia, tummansinistä tähtiharsoa, valkeaa pitsikangasta, sinipunaruudullista puuvillaa, mustana läikehtivää silkkiä… Rullissa oli sametti- ja silkkinauhaa, joista nuken mekkoihin tehtäisiin rusetteja ja ruusukkeita.

Seinän vierellä odotti viisi pientä ompelukonetta.

– Tänä vuonna Tilliäinen saa suorittaa ompelukoneen ajokortin, muori julisti juhlavasti. Ilman sitä ei ollut asiaa ompelemaan, sillä koneen neula oli terävä.

– Isosiskolta voit aina kysyä neuvoa, koska hän alkaa olla nukenteossa aika mestari! muori lisäsi ja katsahti Tuiskuun, jonka rinta paisui ylpeydestä.

Tuisku näki jo sielunsa silmin kaikki ne ihanat nuket, jotka he tulisivat pukemaan, ja kaikki ne onnelliset tyttölapset, joiden paketista kuoriutuisi esiin Ihka Oikea Joulupajan Nukke.

Tuisku maalaisi nukenpäihin silmät ja huulet ohuen ohuella siveltimellä, joka oli tilattu kaupungin hienoimmasta maalikaupasta. Hän maalaisi pieniä suppusuita ja leveitä nauravia suita, mutta yhtään surullista tai vihaista suuta hän ei tekisi, sillä joulu oli ilon aikaa.

Tilliäinen ojensi sormiaan koskettaakseen sametin pehmeää nukkaa, mutta Tuisku nappasi kiinni hänen kädestään.

– So soo, ensin käsien pesulle, Tuisku komensi, ja Tilliäinen kipaisi kylpyhuoneeseen.

Tuisku sormeili kangaspakkoja ja leikkasi puuvillasta palasen, jolle pikkusisko voisi tehdä harjoitusompeluksiaan.

Kaapissa rapsahteli. Tuisku kurkisti kaappiin, jonka perältä häntä tuijottivat Tonttu Taavetin kiihtyneet silmät.

– Vai niin, ei taida työ maittaa, Tuisku tokaisi harmistuneena. Jotkut tonttuveljet eivät oikein välittäneet työnteosta; mieluummin ne olisivat heittäneet kuperkeikkaa oljissa, painineet niin että pöllysi tai kuorsanneet makoisasti puoleen päivään.

Taavetti vinkkasi siskoa kumartumaan lähemmäksi ja kuiskutti jotain hänen korvaansa. Tuisku nosti kauhistuneena käden suulleen.

– Kuka siellä on? kuului Tilliäisen kirkas ääni kangaspakkojen luota.

– Ei täällä ketään ole, Tuisku sanoi ja sulki kaapin oven.

Kaapista kuului vaimeaa kolinaa ja Tilliäinen hypähti siskon syliin.

– Kyllä siellä joku on. Jos siellä on hiiriä! Tilliäinen kiljui, ja Tuisku sai puhella pikkusiskolle pitkään, ennen kuin tämä rauhoittui.

 

6.12. Aamukokous

Kun Joulumaan haltija oli leikkinyt karhua, menninkäiset olivat sännänneet suin päin ulos Tonttulan talosta läpi jätkänkynttilöin koristellun portin ja juosseet läpi kahden metsän ja yli kolmen kukkulan kotiluolaansa, eivätkä niiden kintut olleet koskaan käyneet niin vikkelästi, sillä koko matkan ne olivat kuvitelleet, että niiden kannoilla laukkasi hallavaturkkinen karhu valmiina pistämään ne poskeensa.

Luolan suulla roikkui paksu kerros vihreänharmaata naavaa. Pimeästä eteiskäytävästä erkani eri suuntiin kapeampia käytäviä, jotka mutkittelivat maan alla kuin mustekalan lonkerot. Katosta napsahteli kiveykselle hyisiä pisaroita, joista muutama jäi roikkumaan nurkkia verhoaviin hämähäkinseitteihin.

Yksihampainen, Kaksihampainen ja Kolmihampainen löntystivät vastentahtoisesti kohti suurta salia. Salissa oli meneillään aamukokous, jossa suunniteltiin päivän tihutyöt. Sadat menninkäiset istuivat penkeillä päät painuksissa kuuntelemassa kuninkaan saarnaa.

Menninkäiskuningatar, joka oli yhtä pyöreä kuin pitkäkin, kyykötti kuninkaan vierellä kävyn suomuilla päällystetyssä tuolissaan. Ensin kuningas kävi läpi onnistuneet kolttoset.

– Kaaleppi ja Kustaa ja Kekkuli onnistuivat eilen erinomaisesti, kuningas ylisti.

– Meille kantautui huhuja, että Piiroisen perheessä Niemennotkossa joulumieli alkoi laskeutua taloon uhkaavasti. Niinpä tämä rohkea iskujoukko sujahti ovenraosta sisään, kun lapset olivat hiihtämässä ja äiti navetassa. Kaaleppi sotki piparkakkutaikinaan purkillisen pippuria, Kustaa repi lasten askartelemat lumitähdet ja Kekkuli hajotti isän sahan, jolla tämän oli määrä sahata joulukuusi, kuningas kailotti.

Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli rynnistivät salin eteen ylpeydestä pullistellen ja heittivät komeat ilmakuperkeikat menestyksen merkiksi. Kuningas luovutti heille sammankonnahasta muotoillut mitalit ja yleisö puhkesi taputuksiin.

– Bravoo Kauhea Kaaleppi, Kurja Kustaa ja Kelmeä Kekkuli! menninkäiset mylvivät kaulat pitkällä, mutta kun kuningas nosti kätensä, joukko vaimeni hetkessä.

– Entä kuinka sujui Yksihampaisen, Kaksihampaisen ja Kolmihampaisen ryöstöretki? Joko minä saan käsiini ne peijakkaan kivet murskatakseni ne ja heittääkseni jätökset pimeimmän vuoren syvimpään solaan? kuningas kyseli kireällä äänellä ja haki katseellaan epäonnista rosvojoukkoa, joka lymyili takarivissä korvat luimussa.

Kolmihampainen pomppasi pystyyn ja osoitti sormellaan Yksihampaista.

– Se oli ton vika! Mulla oli jo se pussi kädessä, mutta sitten toi tuli repimään sitä…

– Ei varmana ollu! Yksihampainen älähti ja hyökkäsi ravistelemaan Kolmihampaista niskavilloista.

– Paikoillenne siitä! Kuningas karjaisi niin ponnekkaasti, että suurten korvien välissä keikkuva hirvensarvikruunu notkahti vinoon ja otsasuoni pullistui niin suureksi, että kuningatar lyllersi painelemaan miehensä otsaa kostealla sienellä.

Luolaan laskeutui painostava hiljaisuus. Yksihampainen tuijotti lattiaa, Kolmihampainen kattoa ja Kaksihampainen Yksihampaisen pelosta kipristyneitä varpaita.

– Te siis palasitte tyhjin käsin, hallitsija mumisi ja kopautti ryhmysauvallaan kivilattiaan.

– Te töpeksijät ja tunarit ja taitamattomat talliaiset! Teillä oli kädessänne pussillinen Joulun kiviä, ja te pölkkypäiset pölvästit annoitte tilaisuuden valua hukkaan, kuningas jyrisi ja heristi valtikkaansa kohti kattoa.

– Minä haluan ne kivet! kuningas parkaisi ja lysähti istumaan sydänalaansa pidellen. Pyöreä kuningatar lyllersi taputtamaan miestään selkään

– Muuten tulee taas tuo iljettävä joulu ja ihmiset ovat toisilleen niin kilttejä, että sitä ei kestä yksikään menninkäinen katsoa, kuningas jatkoi vaikerrustaan.

 

7.12. Taikasanat

Päivän työ oli päättynyt ja pino sieviä nukenmekkoja odotti paketointia. Tuisku oli hoputtanut Tilliäisen ruokapöytään ja kömpinyt kaappiin, jossa Taavetti odotti häntä posket jännityksestä hehkuen. Taavetti nosteli vaatteita syrjään ja valaisi taskulampullaan huomaamatonta ovea kaapin peräseinässä.

–Tästä lähtee käytävä, joka johtaa Joulumaan haltijan kammioon. Joulupukki on vasta kolmesataa vuotta vanha, mutta tämä haltija on ainakin viisisataa! Se on asunut täällä jo silloin, kun Joulumaan paikalla oli pelkkiä yksinäisiä tuntureita, Taavetti selosti kunnioittavalla äänellä ja näytti taskulampulla tietä alas portaisiin, joiden päässä häämötti lyhdyn lämmin valo.

Haltija istui pöydän ääressä huolen rypyt otsallaan, mutta nähdessään lapset hän veti suunsa leveään hymyyn.

– Ai tässäkös se sinun isosiskosi on? Se joka osaa ja tietää kaiken? ukko virnisti, mutta vakavoitui saman tien ja jäi tuijottamaan pöytäliinaa.

– Jos emme saa kiviä turvaan, koko joulu on vaarassa! Haltija parahti puristellen käsiään.

– Jos menninkäiset saavat haltuunsa kivet, joulukukat kuihtuvat ja kinkuista tulee kuivia ja piparit palavat ja aikuiset suuttuvat ja kiukuttelevat lapsilleen ja joulupukki joutuu työttömäksi, haltija valitti surkealla äänellä. Tuisku halasi ukkoa.

– Älähän nyt, me viemme kivet turvaan!

– Te vai? Jos teille tapahtuu jotain, minulle käy kalpaten, haltija mutisi.

Hetken asiaa mietittyään hän kuitenkin ymmärsi, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Haltijat eivät nimittäin voineet jättää kotiaan, sillä mikäli he niin tekivät, he haihtuivat savuna ilmaan.

– Kyllä me selviämme, Tuisku vakuutti ja katsoi innokkaasti nyökkäilevää Taavettia, jonka vatsanpohjaa kutitti jo tuleva seikkailu.

– Hyvä on, haltija totesi ilme kirkastuen ja alkoi selostaa suunnitelmaansa. Kivet vietäisiin turvaan ukon serkun valtakuntaan Taivaanvuorelle. Vuori oli saanut nimensä siitä, että sen huippu hipoi taivasta. Yleensä vuoret olivat menninkäisten valtakuntaa, mutta tuota vuorta menninkäiset pelkäsivät kuin ruttoa, koska taivaan enkeleillä oli tapana laskeutua peilikirkkaan jään peittämälle laelle laulelemaan niin hennon heliseviä lauluja, että sitä eivät yhdenkään menninkäisen korvat kestäneet kuulla.

– Enkä minä lähetä teitä matkaan tyhjin käsin, ukko totesi ja maiskautti suutaan.

Uunin pankolta hypähti pikimusta kissa, jossa valkeaa oli vain hännänpää.

– Tämä tässä on Miumau, taikakatti! haltija jatkoi kissaa hellästi silittäen. Sitten hän raapusti paperille jotakin, ja ojensi lapun juhlallisesti tonttulapsille.

– Kun sanotte sille tämän taikasanan, se pelastaa teidät pinteestä kuin pinteestä. Koska sitä ei saa lausua kuin kolme kertaa, ei sanota sitä nyt ääneen. Tämä toinen taikasana taas on tarkoitettu Taivaanvuoreen avaamiseen, ja sen sinä Taavetti voisit minulle lukea.

– P-i-p-a-k-a-k-k-u, Taavetti tavasi.

– Ei kun piparkakku! Tuisku korjasi, taitteli lapun huolellisesti ja pisti sen taskuunsa. Miumau hyppäsi lattialle ja katsoi tonttulapsia odottavasti.

– Matkaan! sanoivat kissan vihreät viirusilmät.

 

8.12. Lähtö

Joulu tuli päivä päivältä lähemmäksi, ja pakettiröykkiöt Tonttulan varastossa kasvoivat kasvamistaan.

Pajoissa aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan. Puupajassa tontut nikkaroivat nukensänkyjä, kelkkoja, palikoita perheen pienemmille, kaulimia äideille ja kauhoja isille. Kangaspuut sylkivät poppanaliinoja ja pellavapyyhkeitä, ja puikot vain kilisivät, kun kutojatontut loihtivat villapaitoja, kintaita ja sukkia värikkäistä villalangoista.

Kynttiläpajassa valettiin valkeita ja punaisia ja kullanvärisiä kynttilöitä joulupöytiä valaisemaan, ja koristepajassa vikkelät tontunsormet taittelivat oljesta tähtiä ja enkeleitä joulukuusiin. Makeispajasta tulvi voin ja sokerin viekoitteleva tuoksu: siellä valmistuivat toffeet ja riisimurosuklaat, jotka käärittiin enkelinkuvapapereihin ja aseteltiin sieviin rasioihin.

Lähettitontut kipittivät valmiit tavarat sylissään tupaan ja ojensivat ne Joulupukille. Pukki kiikutteli lahjalistansa kanssa kiikkutuolissaan. Vaikka hän näytti väsyneeltä, hänen poskilleen kohosi päivä päivältä enemmän innostuksen punaa – pian koittaisi päivä, jolloin Tonttulan väki saisi kiidättää iloa tuhansiin koteihin!

– Vai että tämmöinen hieno vehje, pukki käänteli sylissään kuorma-autoa, jossa oli ihan oikeannäköiset kumirenkaat.

– Tämä laitetaan Pekalle Teijolan Tulijoelle, pukki sanoi ja viivasi Pekan nimen yli luettelosta.

Nopsasti pakkaajatonttu kääräisi auton lumiukkopaperiin, sitaisi paketin ympärille sinisen lahjanauhan ja kirjoitti paketin päälle koukeroisin kirjaimin “Pekka”.

Puuhaa oli niin paljon, että kun ilta tuli, Tonttulan asukkaiden silmät painuivat kiinni heti, kun he pistivät päänsä tyynyyn. Tuisku oliahertanut ompelupajassa koko päivän ja Taavetti oli huiskinut luudallaan roskia työpajojen lattialta niin ahkerasti, että käsiä jomotti, mutta tänä yönä he eivät saisi nukahtaa.

Lunta oli satanut jo ainakin kolme päivää, ja Joulumaa näytti siltä, kuin se olisi kiedottu valkeaan pumpuliin. Ikikuuset kurottelivat kohti yötaivasta, jossa tuikkivat miljoonat tähdet. Tuisku hiipi Joulupukin ja Joulumuorin makuuhuoneen oven taakse ja kuunteli.

– Krrhhmmm, kuorsasi pukki.

– Piihpiihpiih, kuului muorin tasainen hengitys.

Tuisku hiippaili keittiöön, teki kymmenen muhkeaa voileipää ja kääri ne voipaperiin. Hän sujautti reppuun myös ison maitopullon ja viisi punaposkista omenaa. Miumau tassutteli Tuiskun vierellä malttamattomana, ja kun hän avasi ulko-oven, kissa luikahti viivana ulos.

Taavetti odotti jo pihakuusen alla. Öiset hanget hohtelivat ja pakkanen oli kiristymässä. Mutta tonttuja ei palellut – siitä pitivät huolen paksut turkit ja muorin kutomat villapaidat, sukat, myssyt ja kintaat. Jaloissa tontuilla oli lämpimät huopikkaat, ja myssyjen päällä punainen tonttulakki, jota ilman tonttujen ei ollut sopivaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Kartta, kivipussi ja taikasanojen muistilappu oli kätketty Tuiskun turkin sisätaskuun. Tuisku kääntyi vielä metsän reunassa lähettämään lentosuukon unessaan puhisevalle Tilliäiselle. Jos he onnistuisivat viemään turvaan Joulun kivet, pikkusiskolta ei vietäisi koskaan joulun taikaa.

 

9.12. Ajokortti

Tuisku ja Taavetti tallasivat reippaasti metsätietä pitkin. Lumi natisi kenkien alla. Tontut tiesivät, että jos menninkäiset saisivat ryöstettyä kivet, joulun henki haihtuisi ikiajoiksi. Ihmiset eivät muistaisi enää koko joulua, ja vuoden ihanin juhla katoaisi. Kaikki jatkaisivat arkista aherrustaan läpi vuoden ilman minkäänlaista taukoa.

Kukaan ei muistaisi enää yhtään joululaulua eikä antaisi yhtään ainoaa joululahjaa, ei leikittäisi ihanilla uusilla leluilla eikä käperryttäisi kynttilänvaloon kuuntelemaan yhdessä enkelikellon kilinää. Ja kun ihmiset tekisivät vaan työtä ja työtä ja työtä ilman lepoa, heistä tulisi kiukkuisia ja ikäviä ja ilkeitä.

Ja mihin joutuisivat Joulupukki ja Joulumuori ja kaikki tontut?

Tuisku puristi tiukasti turkkiaan, jonka salataskussa kartta ja kivet olivat. Matka olisi pitkä: monta synkkää metsää ja korkeaa mäkeä ja jäätynyttä järvenselkää. Kun Tuiskua alkoi pelottaa, hän katseli taivaanrannassa läikehtiviä revontulia ja ryhtyi laulamaan reippaalla äänellä.

– Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa, ne lyö, ne paukkuvat kuin pakkaset, ne välkkyvät kuin vyö.

Samat revontulet räiskyivät myös Joulumaan yllä. Tuisku oli uskonut salaisuuden Tilliäiselle ennen lähtöään, sillä jonkun piti tietää heidän matkastaan. Tuisku oli selittänyt pikkusiskolle matkan tärkeyden ja vannottanut tätä pysymään hiljaa.

Tilliäinen istui ompelukoneen ääressä ja polki vimmatusti. Nukenpeitto oli ommeltu punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista tilkuista. Punaisesta tilkusta tuli mieleen Tonttu Tuiskun lakki, sinisestä hänen siniset silmänsä, vihreästä joulukuusi, jonka alla Tilliäinen oli istunut viime jouluna isosisko vierellään, ja keltaisestaaurinko, joka alkaisi paistaa vasta sitten, kun Tuisku tulisi kotiin.

Mutta työtä oli paljon, ja siksi Tilliäinen oli päättänyt heittää ikävän syrjään ja antaa ompelukoneen laulaa. Kun Tuisku tulisi takaisin, Tilliäisellä olisi näyttää ainakin sata nukenpeittoa ja mekkoa. Tuore ompelukoneen ajokortti oli pöydällä, ja jos työ alkoi väsyttää, Tilliäinen katsahti korttia ylpeänä ja jaksoi taas jatkaa. Joulumuori oli järjestänyt ajokorttijuhlat, joissa Tilliäisen lisäksi juhlivat Vilpertti ja Turkinpippuri. Vilpertti oli harjoitellut ahkerasti poronhoitoa ja suorittanut poronajon ajokortin. Hän odotti hartaasti jouluaattoa, jolloin hän saisi istahtaa ohjaimiin ja pistää porot viilettämään hurjaa vauhtia tuhansiin eri osoitteisiin ympäri maata.

Tonttu Turkinpippuri, joka oli tunnettu kiihkeästä temperamentistaan, oli saanut oikeuden sepäntaitojen harjoittamiseen. Nyt hän takoi löylykauhoja ja makkaratikkutelineitä pajassaan niin innokkaasti, että kipinät sinkoilivat jokaiseen ilmansuuntaan.

 

10.12. Lupaus

Tuisku, Taavetti ja Miumau seisoivat punaisen mökin ikkunan alla ja hytisivät vilusta. He olivat kävelleet pakkasessa koko päivän. Eväät oli syöty ja nälkä kurni vatsassa. Taavetti nousi Tuiskun olkapäille ja kurkisti sisään lumitähtien kirjomasta ikkunasta.

– No? Tuisku kysyi.

– Takassa palaa tuli, Taavetti raportoi.

– Mitä muuta?

– Pöydän ääressä istuu vanha mummo.

– Onko se kiltin näköinen? Tuisku tiedusteli.

– Sillä on harmaa nuttura ja silmälasit. Onko semmoinen kiltin näköinen?

– Siltä kuulostaa. Koputa.

Taavetti koputti ikkunaan varovasti, mutta mitään ei tapahtunut.

– Sillä on varmaan huono kuulo. Koputa kovempaa.

Taavetti takoi ikkunaa.

– Älä niin kovaa, lasi menee rikki! Tuisku sähisi.

Kohta ikkunan takaa kurkisti pyöreäposkinen mummo, jonka silmät levisivät hämmästyksestä.

– Sussiunaa! Mummolta pääsi ja hän kiiruhti avaamaan ovea. Pian tontut istuivat lämpimässä tuvassa hörppimässä kuumaa teetä. Miumau lipitteli tyytyväisenä teevadilta lämmintä maitoa.

– Justiinsa, justiinsa. Näin kauan sitä piti elää, että sai nähdä ihka eläviä tonttuja. Aina niistä on laulettu ja puhuttu, että ne vilahtelevat siellä sun täällä, mutta ei elämän päivänä ole minua vastaan ennen tullut, mummo siunaili ja muuttui ensin pelokkaan ja sitten surullisen näköiseksi.

– Tulittekos te tarkistamaan, olenko minä ollut kiltti. Olen minä ollut kiltti: kutonut lapsille ja lapsenlapsille ainakin sata paria sukkia ja laittanut paketteja, joihin minä olen leiponut leipää ja pullaa ja muistanut jokaisen syntymäpäivän ja nimipäivän… mummo selosti ja tuli hetki hetkeltä surullisemman näköiseksi.

Taavetti ahtoi vatsaansa viidettä pullapalaa eikä huomannut mitään, mutta Tuisku näki mummon silmäkulmassa kyyneleen, jonka tämä pyyhkäisi nopeasti pois nenäliinallaan.

– Tulevatkos ne lapsenlapset jouluna käymään, tiedusteli Tuisku varovasti, ja mummo puhkesi lohduttomaan itkuun.

– Yksin minä jouluni vietän, olen viettänyt jo ainakin kymmenen vuotta, kun ukkokultakin otti ja kuoli…mummo nyyhkytti.

– Tästä joulusta tulee erilainen. Takaan sen! Tuisku lohdutti mummoa, ja sulki hänet lämpimään halaukseen.

Vähitellen mummo rauhoittui ja ojensi kätensä.

– Sussiunaa sentään, minä vallan unohdin esittäytyä. Minä olen Eevi.

 

11.12. Laskutoimitus

Tontut ja kissa olivat vaeltaneet läpi metsien ja puskeneet vasten kylmää viimaa jo päiväkausia. He olivat liukastelleet jäisillä poluilla, ja kerran Taavetti oli kierinyt rinnettä alas kuin lumipallo. Mäen alla hän oli näyttänyt ihan isolta lumiukolta, ja Tuisku oli nauranut mahansa kipeäksi.

Yhtenä iltana Taavetin käsiä oli paleltanut niin, että häntä melkein itketti. Silloin Tuisku oli kaivanut turkkinsa taskusta pussin ja avannut sitä hiukan, niin että veli saattoi lämmitellä Joulun kivien hehkussa.

Tuisku ja Taavetti istuivat nuotion ääressä mutustamassa vihoviimeistä Eeviltä saamaansa voileipää sillä aikaa, kun veljet ja siskot Tonttulassa popsivat työpäivän päätteeksi makaronilaatikkoa ja vispipuuroa.

Joulupukki istui keinutuolissaan tuvan nurkassa ja näytti väsyneeltä.

– Tulehan nyt syömään ukkokulta, muori maanitteli.

Pukki luki pikkutytön pitkää toivomuskirjettä.

– Jonna toivoo nukkekotia, nukkea joka osaa sulkea silmät, värikyniä, karamelleja, uutta hametta, ohutta ja paksua puseroa, sormikkaita ja lapasia ja tukkarusetteja….ai jai sentään, pukki lateli.

Muori katsoi hellästi miestään.

– Mehän olemme päättäneet, että jokainen lapsi saa yhden Ihka Oikean Joulumaan Lelun, ja vanhemmat voivat hankkia muut lahjat, hän tokaisi ja istahti pukin syliin niin, että tämä meinasi keikahtaa nurin tuoleineen päivineen.

– Ja että vielä tämmöinenkin taakka, Joulupukki mutisi ja pöytien ääressä istuva tonttujoukko purskahti nauruun. Tilliäinenkin yritti nauraa, mutta hymy hyytyi hänen huulilleen. Milloin hän saisi taas nähdä Tuisku-siskon?

Myös muori oli tuntenut sydänalassaan outoa kaiherrusta jo muutaman päivän, mutta työtä oli niin paljon, ettei hän ollut ehtinyt pohtimaan tunteensa syytä. Hän katseli katrastaan oudon levottomuuden vallassa, palasi pöydän ääreen ja päätti ottaa lapsista luvun.

– Yksi, Tonttu Turkinpippuri aloitti kuuluvalla äänellä, ja jokainen tonttu nousi vuorollaan ylös ja kertoi numeronsa.

Tilliäinen pelästyi: kohta muori saisi tietää, että kaksi tonttua puuttuu. Tilliäinen supatti jotain vieressään istuvan Vilpertin korvaan, joka oli heti valmis jekkuun. Kun Tilliäisen vuoro tuli, hän hyppäsi pystyyn sydän pamppaillen.

– Viisitoista, Tilliäinen kuulutti.

– Kuusitoista, Vilpertti jatkoi.

Kun kahdeskymmenes tonttu ponkaisi ylös sanomaan numeronsa, Tilliäinen ja Vilpertti valuivat vaivihkaa pöydän alle, ryömivät ketterästi pöydän päähän ja livahtivat muorin taakse. Ja kun kaksikymmentäkahdeksan tonttua oli ilmoittautunut, he kutittivat äitinsä kantapäitä ja ponkaisivat pystyyn.

– Mistäs te siihen ilmaannuitte, muori nauroi.

– Kaksikymmentäyhdeksän ja kolmekymmentä! Tilliäinen ilmoitti ja kapsahti muorin kaulaan.

– Koko katras koolla, ihanaa! muori huokaisi helpottuneena ja sulki lapsensa hellään halaukseen.

 

12.12. Pauketta

Tonttulapsista ja kissasta tuntui, että he olivat tallanneet pitkin lumisia polkuja ikuisuuden. Kiltit ihmiset olivat auttaneet heitä: yksi antoi lautasellisen höyryävää keittoa, toinen yösijan, kolmas lämmittelyhetken takan ääressä.

Lopulta koitti päivä, jolloin Taivaanvuori ilmaantui horisonttiin.

-Tuolla se on, Taavetti viittilöi innoissaan rinnettä kipuavalle Tuiskulle. Tontut pysähtyivät jäiselle mäennyppylälle ihastelemaan vuorta, jonka huippu häämötti taivaanrannassa hämärtyvää iltataivasta vasten.

– Meillä on matkaa jäljellä ehkä parikymmentä kilometriä, Tuisku arvioi tutkien karttaansa.

Yö oli tulossa, oli aika etsiä turvallinen yöpymispaikka. Tuisku katsoi huolestuneena Taavetin huopikkaan rikkinäistä kärkeä, josta lumi tunki sisään. Pian pitäisi päästä lämpimään, löytää pala vahvaa huopakangasta ja kunnollista liimaa.

Mäen alla nietosten keskellä kyyhötti keltainen talo, jonka piipusta nousi savua. Matka sinne tuntui kestävän ja kestävän, ja kun tontut vihdoin koputtivat ovea, Taavetin leuat löivät jo loukkua. Oven avasi tuimannäköinen eukko mattokäärö kainalossaan.

– Vai että tonttuja oikein, olenkohan minä lopullisesti seonnut, nainen sihisi hampaittensa välistä.

Tuisku yritti sanoa jotain, mutta eukko pyyhälsi hänen ohitseen kohti tamppaustelinettä, viskasi mattonsa tangolle ja alkoi hakata sitä vimmatusti.

– Minä vihaan joulua. Vihaan, vihaan, vihaan! Pitää siivota joka nurkka, pitää laittaa ruokaa sen seitsemää sorttia ja lähetellä kortteja ympäri maailmaa. Joulussa on liian paljon hommaa, nainen ärisi.

Tuisku kuunteli eukon sadattelua niin äimistyneenä, että palelevat varpaat tyystin unohtuivat – tämä nainen tarvitsi apua! Tuisku kaivoi kivipussin esiin ja raotti sen suuta. Punaiset kivet hehkuivat loistavina.

– Hyvä rouva, Tuisku kakaisi kurkkuaan, kun eukko syöksyi hänen ohitseen tampattu matto kainalossaan. – Jos katsoisitte tänne pussiin, saisitte tekin vähän joulumieltä, Tuisku yritti, mutta eukko ei vilkaissutkaan pussin suuntaan.

– Vai että joulumieltä, häipykää! Koko joulu on teidän syytänne, nainen ärähteli, sieppasi eteisen lattialta uuden maton ja ryntäsi takaisin pihalle. Taavetti ja Tuisku vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, kääntyivät kannoillaan ja laahustivat matkoihinsa samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Vielä pitkään heidän korvissaan kaikui mattojen hakkauksen pauke.

He olivat pulassa. Pimeys oli laskeutunut ja pakkanen kiristyi niin, etteivät Joulun kivetkään olisi riittäneet pitämään tonttuja lämpiminä. Taavetin hampaat kalisivat. Tuisku yritti virittää nuotiota metsän reunaan, mutta puut olivat märkiä eikä tuli tahtonut syttyä. Tuisku yritti näyttää reippaalta, mutta häntä itketti ja kadutti. Miksi hän oli ottanut pikkuveljen mukaan näin vaaralliselle matkalle? Jos Taavetti paleltuisi kuoliaaksi, se olisi hänen vikansa.

Miumau kierteli lasten ympärillä ja maukui. Tuisku katsahti kissaan ja hänen ilmeensä kirkastui: taikasana! Hän kaivoi lapun taskunsa pohjalta ja luki kuuluvalla äänellä:

– Miaumurmur.

Seuraavassa hetkessä Miumau katosi. Sen paikalla seisoi upea tiikeri, jonka juovat hohtivat nousevan kuun valossa. Tiikeri paneutui pitkälleen ja tontut käpertyivät vasten sen kylkeä. Turkki hohkasi lämpöä kuin uunin kylki.

– Taikakissa se on, Taavetti huokasi onnellisena kuunnellen tiikerikissan rauhoittavaa hyrinää.

Tuiskun mielestä kaikkosivat synkeät ajatukset, kun kehoon valui suloinen lämpö.

– Vain muutama päivä ja olemme perillä, vain muutama päivä, hän huokasi ja vaipui rauhalliseen, virkistävään uneen.

 

13.12. Öiset juhlat

Seuraavana aamuna tontut jatkoivat matkaansa reippain mielin. Tuisku lauleskeli ja Taavetti vihelteli. Miumau oli ottanut takaisin kissan muotonsa, ja nyt se loikki vikkelästi lasten edellä. Taivaanvuori kasvoi hetki hetkeltä hiukan isommaksi, ja siitä tontut tiesivät lähestyvänsä määränpäätä.

Illan suussa tonttulapset löysivät heinäladon yösijakseen. He kaivautuivat heiniin pysyäkseen lämpiminä ja Taavetti tuhisi jo syvässä unessa. Tuisku tutki Joulumaan haltijan antamaa karttaa taskulampun valossa: ylihuomenna olisi aatonaatto, illansuussa he olisivat perillä ja Joulun kivet pääsisivät turvaan.

Entä miten he ehtisivät aatoksi takaisin Tonttulaan? Siitä Tuisku ei jaksanut huolehtia – kaikki kyllä järjestyisi, kun mukana oli Miumau taikavoimineen!

Äkkiä metsästä alkoi kuulua tassuttelua, joka kasvoi töminäksi. Tuisku sammutti taskulampun ja kurkisti ulos ladon seinän raosta. Metsän uumenista tarpoi satoja harmaita pikkuolentoja soihtuja kantaen.

– Menninkäisiä, Tuisku ähkäisi. Nyt hän näki ensi kerran omin silmin nuo ilkeät oliot, joista Joulumuori oli kertonut tontuille silloin, kun oli istuttu kaikessa rauhassa takkatulen loimussa ja natusteltu pähkinöitä ja haluttu kuulla jotakin jännittävää.

Menninkäisten naamat olivat vielä pahemmassa irvistyksessä, kuin Tuisku oli ikinä osannut kuvitella. Häntä puistatti: jos menninkäiset löytäisivät heidät, koko pitkä ja raskas matka olisi turha. He joutuisivat palaamaan Joulumaahan ilman kiviä, eikä joulua tulisi koskaan enää.

Tai vielä pahempaa: menninkäiset ottaisivat heidät vangeiksi, ja huonossa seurassa he alkaisivat muuttua yhtä ilkeiksi ja pahantahtoisiksi kuin menninkäiset olivat – senkin muori oli kertonut, ja tontut olivat pistelleet pähkinöitä poskeensa silmät kauhusta ymmyrkäisinä.

Hirsien raosta Tuisku näki, kuinka menninkäiset pommittivat toisiaan lumipalloilla, kaatoivat kavereitaan lumeen ja antoivat niille lumipesuja. Metsän pimennosta kajahti torven toitotus. Kuningasta kannettiin paikalle kultatuolissa, ja riehuva sakki jähmettyi paikoilleen. Kuningas nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.

– Täällä haisee… joululta!

Tuisku jähmettyi ja painoi nahkaista pussia tiukasti rintaansa vasten.

– Mutta kohta ei haise enää! Voitokkaat Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli lähtevät ryöstöretkelle tämän juhlan jälkeen. Kolminkertainen hurraa-huuto heidän kunniakseen!

– Huraa, huraa, huraa, menninkäiset huusivat niin kovaa, että karhu käänsi kylkeä talviunessaan, kettu pakeni syvemmälle luolaansa ja orava oli pudota pesästään. Menninkäisorkesteri rupesi paukuttamaan rumpua ja vinguttamaan viulua ja kilkuttamaan romuraudasta väännettyjä kilistimiä, ja meteli oli niin hirveä, että Tuisku sulki käsillä korvansa ja katsoi ihmeissään Taavettia, joka ei vieläkään herännyt.

Kuusten alla porisivat padat, josta menninkäismuorit ammensivat pahkakuppeihin sammakonreisipaistosta ja hämähäkkikeittoa ja limanuljaskavanukasta.

Menninkäiset ahmivat niitä suurella halulla, eikä ruokatavoista ollut tietoa, kun keitto roiskahteli ympäriinsä ja sotki likaiset nutut jos mahdollista vieläkin likaisemmiksi.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, kuningas komensi katraansa piilosille. Menninkäiset säntäilivät piiloihin kantojen taakse ja tuuheiden kuusten alle, ja vikkelimmät kiipesivät puihin ja piiloutuivat paksujen runkojen taakse oksankäppyröiden sekaan. Yksi jäi aukion keskelle laskemaan sataan, mutta eihän se osannut, koska menninkäisten piirissä ei juuri välitetty koulunkäynnistä – kahdenkymmenenkahden jälkeen tuli kolmekymmentäviisi ja sitten yhdeksänkymmentäkaksi ja sitten jo sata.

 

14.12. Piilopaikka

Tuisku kaivautui kauhuissaan syvemmälle heiniin, kun Yksihampainen ja Kolmihampainen tulla tömistivät kohti latoa ja heittäytyivät heinille vain muutaman metrin päähän tonttulapsista. Tuisku vilkaisi Taavettia, joka ei onneksi kuorsannut, ja raotti nahkapussiaan, jotta Joulun kivet pääsisivät hohkaamaan taikaansa.

Kolmihampaisen mieli alkoi oudosti lämmitä ja hän tutkaili Yksihampaista ystävällisesti.

– Oikeastaan sinä olet tosi kiva kaveri, Kolmihampaisen suusta pääsi, eikä Yksihampainen voinut mitään sille, että hänenkin suunsa alkoi kääntyä iloiseen hymyyn.

– Niin sinäkin, Yksihampainen sanoi.

Tuisku sulki pussin suun ja kivien hohto himmeni. Yksihampainen ja Kolmihampainen muuttuivat nopeasti entiselleen ja vilkaisivat peloissaan toisiinsa.

– Meistä on tulossa kilttejä. Yök, yök! he vinkaisivat yhteen ääneen, häipyivät ladosta ja liittyivät menninkäisjoukkoon, joka hiippaili väsähtäneenä kohti kotivuortaan. Kun viimeinenkin takkutukka oli kadonnut kuusten sekaan, Tuisku uskalsi laskeutua pitkäkseen heiniin. Piti yrittää nukkua ja kerätä voimia huomista varten, sillä tehtävä oli suoritettava kunnialla loppuun.

Unta tavoitteli Tonttulan kammiossa myös Joulumaan haltija. Hän kääntelehti ja vääntelehti, kääntyi selälleen, vatsalleen ja kyljelleen, mutta unta ei tullut. Tonttujen lähdettyä matkaan haltija oli höristellyt korviaan jatkuvasti – tämän tästä hän oli kuulevinaan menninkäisten tassutusta, sillä hän arvasi, että menninkäiskuningas ei antaisi herkästi periksi vaan pyrkisi lähettämään matkaan uuden ryöstösaattueen.

Haltija tiesi, että tontut olivat hetki hetkeltä lähempänä Taivaanvuorta. Hän tiesi myös, että millä hetkellä tahansa menninkäiset saattoivat rynnistää huoneeseen. Jokainen minuutti oli kallis – kuinka siis voittaa aikaa?

Haltija pohdiskeli kysymystä kiertäen partaansa ensin etusormen, sitten keskisormen ympärille. Pikkurillin kohdalla hän sai idean, hypähti ketterästi pystyyn, kiiruhti ylös käytävää komeroon ja komeron ovesta ompeluhuoneeseen ja sieltä pihan poikki askartelupajaan.

Pajan pöydällä oli pinossa silkkipapereita ja kreppipapereita ja kultapapereita ja hopeapapereita ja onneksi myös rulla punaista foliopaperia, joka sopi oivallisesti haltijan tarkoitukseen. Hän nappasi rullan kainaloonsa, poimi matkalta taskut täyteen harmaita kiviä ja kipitti takaisin kammioonsa niin vikkelästi kuin kintuistaan pääsi.

– Nyt minä vähän juksaan, haltija naureskeli kietoessaan punaista foliota kivien ympärille.

Kun menninkäiset tulisivat, niiden kourat tapaisivat tyhjän sijasta pussillisen leikkikiviä, ja tieto aitojen kivien katoamisesta kiirisi hitaammin kuninkaan korvaan.

– Juksaan ihan vähän vain! haltija hykersi.

 

15.12. Tiikerikyyti

Kullanpunaiset liekit nuolivat iloisesti puuta. Tuisku ja Taavetti olivat löytäneet kasan kuivia oksia ja käpyjä, joiden avulla nuotio syttyi helposti. Syötävääkin riitti, koska ladon läheltä löytyneen mökin hyväntahtoinen emäntä oli sujauttanut Tuiskun reppuun lenkkimakkaran. Taavetti oli juttutuulella.

– Kun minä pääsen Tonttulaan, syön ensimmäiseksi kukkuralautasellisen makaronilaatikkoa, hän suunnitteli tuijottaen ahnaasti tikun päässä höyryävää makkaraansa.

Tuisku kuunteli hajamielisenä veljen jutustelua ja seurasi samalla virkeän oravan hyppelehtimistä lähikuusessa. Orava kiisi runkoa ylös ja alas salamannopeasti, ja hyppeli oksalta oksalle taitavammin kuin yksikään sirkusakrobaatti olisi ikinä osannut.

– Olisimmepa me tontutkin noin nopeita, niin olisimme hetkessä Taivaanvuorella, Tuisku sanoi itsekseen.

– Niin, ja sitten minä syön lautasellisen lihakeittoa, ja sen jälkeen kaksi lautasellista pyttipannua, Taavetti jatkoi, otti makkaran tikusta ja alkoi pistellä sitä ahnaasti poskeensa.

Tuiskun sydän hypähti, kun kuusten seasta kuului kahinaa. Polulta aukiolle sukelsivat Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli toisiaan tönien ja tuuppien.

– Me mennään tästä tonne noin, Kustaa vänkäsi ja osoitti sormella länteen.

– Eipäs kun tästä tuonne päin, Kaaleppi intti itää kohti osoittaen.

– Te ootte ihan torvia, etteks te osaa lukea karttaa, Kekkuli hermoili ja kiskoi esiin housuntaskustaan repaleista karttaa.

Tuisku ja Taavetti tuijottivat menninkäisiä mykkinä. Taavetilta meni makkara väärään kurkkuun ja hän sai yskänpuuskan.

– Hei kato, tossahan meillä on oppaita! menninkäiset äkkäsivät ja alkoivat lähestyä nuotiota.

– Meillä olis vähän asiaa teidän kotiin, Kaaleppi kailotti.

– Ihan vaan pikkusen asiaa, Kustaa jatkoi ja väänsi naamalleen ilkeimmän hymynsä.

Kauhu jähmetti tontut paikoilleen, mutta Miumau nukkui somalla kerällä kaikessa rauhassa.

– Maumiaumur, Tuisku yritti, mutta mitään ei tapahtunut.

– Maumaumurmur, hän yritti uudelleen, mutta Miumau pysyi kissana ja jatkoi onnellisia uniaan.

Kun menninkäisten isot kourat olivat tavoittamassa tonttuja, Tuisku sai aivonsa toimimaan ja huudahti oikean taikasanan: – Miaumurmur!

Menninkäiset perääntyivät kauhuissaan, kun Miumau muuntautui tiikeriksi, paljasti kulmahampaansa ja väristi uhmakkaasti pörröistä turkkiaan. Tontut hypähtivät tiikerin selkään, puristivat jalkansa tiukasti eläimen kylkiä vasten ja maiskauttivat suutaan.

Lumiset metsät vain vilistivät silmissä, kun tiikeri loikki Taivaanvuorelle. Perillä se jarrutti niin voimakkaasti, että Taavetti luiskahti selästä pehmeään lumihankeen.

– Olipa se melkoista lentoa, pikkuveli tokaisi kaivautuessaan esiin kinoksesta.

– Kyllä niinkin voi sanoa, Tuisku vastasi hymyillen.

 

16.12. Pudotus

Taavetti ja Tuisku hyppäsivät tiikerin selästä hengästyneinä, ja Miumau otti kissanmuotonsa takaisin äänekkäästi naukaisten.

– Siinä se nyt on! Taavetti huudahti ja katseli korkeuksiin.

– Vihdoinkin! kiljahti Tuisku.

Taivaanvuori kohosi jylhänä heidän edessään ja muutaman metrin päässä avautui luolan suu. Taavetti kaivoi taskustaan kartan ja taskulampun. Tontut pujahtivat luolaan kissa kantapäillään.

Taavetti puhkui intoa ja Tuiskun posket punoittivat pakkasesta ja jännityksestä. Pian tehtävä olisi suoritettu, ja Joulun kivet pääsisivät turvaan ikiajoiksi. Haltija kätkisi kivet taivasta hipovan vuoren laelle, eivätkä menninkäiset tohtisi koskaan kiivetä niin lähelle taivaan enkeleitä.

– Sinä luet karttaa, minä lasken askeleet, Tuisku päätti.

– Tästä kaksisataa askelta suoraan eteenpäin….Taavetti kuljetti sormeaan kartalla. Viidenkymmenen askeleen päästä käytävän seinillä leikki enää yksi valonsäde, ja kun Tuisku pääsi kahteen sataan, oli jo pilkkopimeää. Miumau väristeli taskulampun valossa viiksikarvojaan.

– Nyt sataviisikymmentä askelta vasemmalle käytävää alaspäin, Taavetti mutisi.

– Yksi kaksi kolme… Tuisku laski, ja häntä jännitti niin paljon, että hän pelkäsi menevänsä laskuissa sekaisin. Käytävä johti luolaan, jonka keskellä hohteli suuri musta lätäkkö. Vesipisara tipahti katosta keskelle karttaa. Tuisku pyyhki sen kiireesti nenäliinalla, ettei muste tuhraantuisi.

Miumau asteli levottomana tonttujen jäljessä vatsa nälästä kurnien. Haistaessaan muhevan hiiren se ei voinut luonnolleen mitään, vaan luikahti viivana saaliin perään.

Luolasta piti jatkaa ylös oikealle.

– Satakaksikymmentä askelta ja olemme perillä, Taavetti selosti ja tuijotti kauhistuneena taskulamppuaan, jonka valo alkoi himmetä. Tuisku ja Taavetti kiirehtivät askeliaan lampun hiipuvassa valossa.

Käytävän pohja muuttui kivikkoiseksi. Lamppu sammui, Taavetti tarttui Tuiskua kädestä ja tontut haparoivat pimeässä eteenpäin.

– Kuusikymmentäyksi, Tuisku ehti sanoa, kun maa katosi heidän jalkojensa alta ja he pudota muksahtivat monta metriä syvään kuoppaan. Taavetti pillahti itkuun ja Tuisku halasi häntä lujaa.

– Ei hätää veliseni, meillä on jäljellä vielä yksi kissataika, ja nyt minä muistan taikasanan oikein.

Tuisku nousi seisomaan, laittoi kädet torveksi suunsa eteen ja kajautti.

– Miaumurmur!

– Miaumurmur, miaumurmur, seinät palauttivat huudon kaikuna takaisin.

Hiirtä mutusteleva Miumau oli juossut saaliinsa perässä niin syvälle vuoren uumeniin, ettei Tuiskun kutsu tavoittanut sitä.

– Nyt meidät hukka perii, Tuisku ajatteli mielessään, mutta ääneen hän sanoi: – Kyllä me selviämme, ihan varmasti selviämme! Kaivapas kivipussi esiin.

 

17.12. Aivastus

Joulupukin nenää kutitti. Hän kiikutteli keinutuolissa ja selasi toivomuskääröä, jonka auki keritty pää ulottui tuvan lattialta eteiseen ja eteisestä ruokasaliin. Pukki ojensi Tonttu Turkinpippurin takoman kauhan pakkaajatontulle.

– Kirjoita siihen paketin päälle että Teppo Talvela, Kauhapolku 5. Teppo saa kotisaunassa jouluaattona makeat löylyt, pukki jutusteli hieroen nenäänsä, jossa kutitus yltyi niin valtaisaksi aivastukseksi, että lattialankut tärähtivät, sula steariini kynttiläpajan padoissa heilahti ja Joulumuorilta hulahti pannuun niin paljon suolaa, että koko kastike oli mennä piloille.

– Atshiih, atshiih, atshiih! pukki aivasti uudestaan ja muori kiikutti hänelle nenäliinaa.

– Voi ukkokulta, et kai sinä ole tulossa kipeäksi juuri kiireimpään työaikaan, muori huolehti.

– Älä huoli, minä tiedän hyvän lääkkeen, pukki tokaisi, niisti nuhatipan nenänpäästään ja kävellä köntysteli ompeluhuoneeseen, jossa ei näkynyt ristin sielua. Pukki ahtautui komeroon ja sulki oven huolellisesti.

– Liikaa puuroa, liikaa pullaa, hän ähisi vääntäytyessään peräseinän oviaukosta käytävään. Saavuttuaan haltijan huoneeseen Joulupukki kaivoi tottuneesti kivipussin tyynyn alta. Hän avasi pussin ja liikutteli sitä nenänsä alla kuin olisi nuuhkinut kivien valoa.

– Aaat… aat… AATSHIIH, pukilta pääsi.

– No peijakas, pitää varmaan katsoa lähempää, pukki tuumi, otti yhden kiven hyppysiinsä ja ihmetteli sen rosoista pintaa. Kohta uusi aivastus ravisteli Joulupukkia ankarammin kuin yksikään edellisistä. Kiveä pitelevä käsi puristui nyrkkiin, paperi kiven päällä repesi ja alta paljastui tavallinen harmaa kivi.

Pukki kalpeni, meni punaiseksi ja kalpeni taas.

– Haltija tänne ja heti! Kaappikellon ovi narahti ja haltija astui esiin.

– Missä ovat Joulun kivet! pukki tiedusteli ankaralla äänellä.

– Ei hätää Hyvä Herra Joulupukki, ei hätää. Joulun kivet ovat matkalla turvaan, haltija selitti.

– Pahat menninkäiset kävivät täällä ryöstöretkellä ja pikkulinnut lauloivat että ne ovat tulossa uudestaan ja minun oli saatava kivet turvaan, ja koska te hyvin tiedätte, että jos minä astun ulos Joulumaan portista, minä haihdun savuna ilmaan, niin minun piti laittaa matkaan joku muu, ja kun en minä voinut vaivata teitä Hyvä Herra Joulupukki kun teillä on niin paljon kiireitä…

– Joku muu? Joulupukki kysyi heikolla äänellä.

– No se Joulumaan reippain tonttutyttö ja sen rohkea pikkuveli tietenkin, haltija tunnusti. Joulupukki lysähti kasaan ja alkoi huohottaa.

– Minun oli ihan pakko saada kivet turvaan, ihan pakko…haltija nyyhkytti, mutta pukki viuhtoi jo kohti porotallia niin että nutun helmat hulmusivat.

 

18.12. Huoli

Porojen valjastamisen jälkeen Joulupukki palasi hakemaan haltijalta kartan Taivaanvuorelle. Haltija parkui sängyssään täyttä kurkkua.

– Minun tehtäväni on pitää huolta Joulun kivistä, ja minä pidin. Minä en tarkoittanut mitään pahaa!

Joulupukki taputti haltijaa tyynnyttävästi olkapäälle.

– Selvä se, sinä teit ihan oikein. Nyt pitää vain saada lapset turvallisesti kotiin.

Tallissa porot kuopivat levottomina maata ja Vilpertti näytti vakavalta, sillä hän oli saanut ensi töikseen tärkeän tehtävän. Joulupukki antoi pojalleen viime hetken ohjeita.

– Sinulla on aikaa kaksitoista tuntia, sitten poroja tarvitaan täällä. Muista jarruttaa kaarteissa. Jos ajat metsään, kallista aikaa kuluu hukkaan, pukki selosti.

Vilpertti kuunteli tarkkaan jokaisen sanan, maiskautti sitten suutaan ja ohjasti porotokkansa ulos tallin ovesta tähtikirkkaaseen yöhön. Joulumuori katseli poikansa lähtöä kyyneleet silmissä. Pukki oli yrittänyt pitää tonttujen vaarallisen seikkailun salassa, mutta se ei ollut onnistunut. Muori oli laskenut lapsensa uudelleen, ja rynnännyt pukin luo.

– Tuisku ja Taavetti! Missä ovat Tuisku ja Taavetti? hän oli tiukannut, ja pukin oli pakko paljastaa totuus.

Muori järkyttyi juuri niin paljon kuin pukki oli olettanutkin, ja ehkä vielä hiukan enemmän, sillä seuraavana yönä hän ei nukkunut silmällistäkään. Hän kieriskeli vuoteessaan ja mietti ahdistuneena lastensa kohtaloa: lapset olivat saattaneet joutua karhun kitaan tai suden vatsaan. Tai ehkä he olivat paleltuneet kuoliaiksi, tai kukaties joutuneet pahojen menninkäisten vangiksi.

– Kuinka minä saatoin unohtaa heidät, muori syytti itseään kieriskellessään hikisenä lakanoissa. Seuraavana päivänä olisi jouluaatto. Pitäisi vaivata kymmenen litran pullataikina ja paistaa kaksikymmentä pellillistä pullaukkoja ja -akkoja, joilla oli rusinasilmät ja sokerikuorrutuksella koristellut nutut.

Yleensä muori rakasti aaton puuhia, mutta nyt kaikki tuntui ilottomalta ja turhalta, ja hymy oli sammunut hänen huuliltaan. Myös Tilliäinen oli surullinen. Hän osasi tehdä koruommelta ja istuttaa hihoja ja rypyttää pönkkähameita. Hän oli loihtinut tusinoittain ihania nukenmekkoja, joita onnelliset lahjansaajat pian ihastuneena näpelöisivät. Mutta itselleen Tilliäinen tahtoi vain yhden joululahjan: että Tuisku tulisi kotiin.

 

19.12. Tuutulaulu

Kallion halkeamasta siilautui luolaan hiven jouluaattoaamun valoa. Taavetti ja Tuisku istuivat kuopan pohjalla ja lämmittelivät käsiään Joulun kivien hehkussa.

– Tyhmät kivet. Tämä on kokonaan teidän vika! Taavetti kiukutteli. Häntä harmitti vietävästi. Hän ajatteli katkerana, kuinka tonttusiskot ja -veljet kylpisivät joulusaunassa niin että lehdet vihdoista lentelisivät, söisivät puuroa vatsansa kylläisiksi ja pukeutuisivat uusiin hienoihin tonttupukuihin.

Taavetin tonttupuku oli repeytynyt pudotessa ja vatsassa kurni sudennälkä. Vilpertti-veli rakasti kinkkua ja ahtaisi mahaansa varmasti Taavetinkin kinkkuannoksen. Mutta syvällä sydämessään Taavetti kyllä tiesi, että jos he eivät palaisi, joulua ei tulisi Tonttulaan ollenkaan.

Joulupukin ja Joulumuorin sydän halkeaisi surusta, ja pukki joutuisi teeskentelemään väkisin iloista jakaessaan lahjoja lapsille ympäri maata.

Tontut olivat tehneet kaikkensa päästäkseen ylös luolasta. Taavetti oli kiivennyt Tuiskun harteille, mutta vaikka Taavetti oli kuinka kurkottanut, hänen sormensa eivät olleet yltäneet kuopan reunalle, eikä sileistä seinämistä löytynyt yhtään uloketta, johon olisi voinut laittaa jalkansa.

Tuisku oli onneton. Hän oli isompi ja hänen olisi pitänyt muistaa ottaa mukaan taskulampun varapatterit. Miten hän oli voinut olla niin ajattelematon?

– Minä haluan kotiin, Taavetti kiljui ja potkaisi kuopan kivistä seinää.

Tuisku muisti, miten hän oli lohduttanut Taavettia, kun tämä oli pikkuruisena tontunpoikasena maannut kovassa kuumeessa. Tuisku kaappasi Taavetin vierelleen ja alkoi laulaa.

– Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin, kuules hiiri hiironen, tule tänne leikkiin, Tuisku aloitti, ja kun hän oli laulanut laulun kymmenen kertaa, Taavetti oli nukahtanut hänen olkapäätään vasten.

Tuisku ajatteli rakasta Tilliäistä ja herttaista Joulumuoria ja leppoisaa Joulupukkia ja ihanaa Tonttulan taloa, jonka takassa räiskyi tuli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Tonttulan talossa muori kulki edestakaisin pidellen sydänalaansa, eikä joulupuuhista tahtonut tulla mitään. Hän suikkasi ilmaan kaksi lentosuukkoa, jotka lensivät hetkessä yli metsien ja järvien Taivaanvuoren onkaloon saakka.

Toinen suukko osui Tuiskun vasemmalle poskelle, ja tonttutytön mielessä läikähti jokin lohduttava ja lämmin. Toinen suukko osui Taavetin punaiseen nenänpäähän, ja poika ynähti tyytyväisenä unessaan.

Samassa Tuisku kuuli ylhäältä tutun tassutuksen. Taavetin lisäksi joku muukin oli kuullut laulun kissanpoikasesta: kuopan reunalla kimmelsivät Miumaun viirusilmät.

 

20.12. Perillä

Taavetti heräsi ja hieroi silmiään.

– Miumau, hän kiljaisi onnellisena nähdessään kissan.

– Tämä on kuule ollut ihan kamalaa…Taavetti alkoi kertoa mutta Tuisku nosti sormen suulleen: nyt ei ollut tarinoiden aika.

Tuiskua jännitti. Kissa oli päästänyt heidät pulasta kaksi kertaa, mutta kuinka kävisi nyt? Pudottuaan kuoppaan he olivat kutsuneet kissaa apuun kolmannen kerran, mutta Miumau ei ollut kuullut kutsua. Toimisikohan sana vielä, vai olisiko sen taika rauennut.

– Miauumurmur, Tuisku kuiskasi sydän pamppaillen. Hän huokasi helpotuksesta nähdessään Miunmaun muuttuvan hohtavakarvaiseksi tiikeriksi, joka laski kuoppaan pöyheän häntänsä.

Tontut olivat oppineet taitaviksi kiipeilijöiksi Tonttulan pihapuissa, ja vikkelästi he kapusivat ylös häntää pitkin. Taavetin surkeus oli poissa. Hän kaivoi taskustaan rypistyneen kartan ja tarkisti loppureitin tiikerin silmien hohteessa. Täynnä uutta voimaa tontut ottivat viimeiset askeleet ja saapuivat tammipuisen oven eteen.

Taavetti koputti oveen kolme kertaa. Hän painoi suunsa lähelle avaimenreikää ja sanoi kuuluvasti:

– Piparkakku.

Ovi avautui natisten ja esiin ilmestyi haltijaukko tähdin kirjaillussa taivaansinisessä viitassa.

– Siinähän te vihdoin olette. Pikkulintu toi minulle nokassaan viestin jo pari päivää sitten ja siitä asti olen odottanut teitä. Käykää sisään, Taivaanhaltija pyysi ja raotti ovea, jonka takana avautui kaikkia meren ja taivaan sävyissä kimmeltävä sininen sali.

– Rakas haltija, tulisimme mielellämme, mutta meidän pitää rientää kotimatkalle, Tuisku vastasi ja ojensi haltijalle kivipussin. Haltija poimi ihastuneena esiin yhden Joulun kiven. Sen hehkuva puna hohteli ihmeen kauniisti vasten hänen sinistä viittaansa.

– Jouluaattona silmilleni riittää iloa, kun katselen Taivaanvuoren laella näiden ihanuutta ja enkeleiden tanssia taivaanmannaa maistellen – tässä teillekin hiukan maistiaisia, haltija hyrisi, ja ojensi tontuille sinisestä silkistä ommellun nyytin.

Haltija otti käteensä hopeatähdin koristellun lyhdyn ja johdatti tontut ulos vuoren uumenista. Luolan suulla aurinko häikäisi tonttujen silmiä ja hanget hohtelivat kirkkaina kuin timantit. Haltija lähetti Joulumaan haltijalle paljon terveisiä ja kääntyi mennäkseen.

– Mutta mitenkäs te pääsette kotiin? Minä olen jo niin vanha että olen tainnut tulla hupsuksi, kun en ollenkaan ajatellut, miten te oikein pääsette kotiin…

Tuisku huokasi. Tiikerikissan selässä he olisivat Tonttulassa tuossa tuokiossa, mutta tiikerin paikalla seisoi jälleen Miumau tavallisessa muodossaan, eikä yhtään taikaa ollut jäljellä.

Tuisku ja Taavetti katselivat toisiaan neuvottomina. Metsästä kuului aisakellon helinää, ja Vilpertti kurvasi porotokallaan kuusten seasta otsahiukset huurussa. Hän hyppäsi reestä, halasi sisaruksiaan lujasti ja auttoi heidän lämpimien vällyjen sekaan.

 

21.12. Piparkakut

Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli olivat harhailleet ja riidelleet suunnista ja eksyneet polulta ainakin sata kertaa, mutta lopulta he olivat perillä Joulumaassa.

– Ihmiset lauleskelevat ja hymyilevät arvoituksellista hymyä ja kilkattavat enkelikelloja niin iloisina, että oikein ällöttää! Kuningas oli kiljunut lähettäessään heidät matkaan.

– Tuokaa minulle Joulun kivet, että minä saan viskata ne niin syvien rotkojen pohjalle, ettei niitä kukaan ikinä löydä, kuningas oli uhonnut.

Nyt menninkäisnuorukaiset seisoivat Joulumaan portilla ja höristivät korviaan. Jätkänkynttilät roihusivat, hangella hyppelehtivät varjot. Tonttulan ikkunat olivat pimeänä ja kun hiiskaustakaan ei kuulunut, menninkäiset hiippailivat portista sisään, kiipesivät vikkelästi katolle, kipusivat savupiipun harjalle, pujahtivat piippuun ja laskettivat suoraan Tonttulan salin takkaan, josta pöllähti iso tuhkapilvi.

He pudistelivat nokea vaatteistaan, mutta näyttivät melkein samalta kuin piippuun kiivetessään – menninkäiset ovat nimittäin otuksia, joille kylpyamme on kauhistus ja saippua tuntematon, samoin kuin hammasharja ja kampakin.

Menninkäiset hiipivät ompeluhuoneeseen niin kuin Yksihampainen ja Kaksihampainen ja Kolmihampainen olivat neuvoneet, pujahtivat sisään kaapin ovesta ja seisoivat kohta Joulumaan haltijan huoneessa.

– Ei täällä mitään karhua ole, Kustaa sihisi korviaan höristellen.

– Ei niin. Niitä vaan höynäytettiin, Kekkuli hirnui.

– Ne on niin höhliä, Kaaleppi totesi.

– Niin on. Tosi höhliä, Kekkuli toisteli.

Kaaleppi sujautti kätensä tyynyn alle ja veti esiin nahkaisen pussin.

– Mutta kivet on täällä niin kun ne sano.

– Ei ne ihan höhliä oo! keksi Kustaa.

– Mutta on ne aika höhliä, intti Kekkuli.

Menninkäiset palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tonttulan väki oli yhä umpiunessa. Keittiön kohdalla Kaaleppi pysähtyi nuuhkimaan ilmaa. Tuoksu imaisi hänet piparipurkille, ja Kaaleppi nappasi käteensä elämänsä ensimmäisen piparin. Kekkuli kiskoi veljeään hihasta minkä jaksoi, mutta Kaaleppi seisoi paikallaan kuin lumottuna ja pisteli suuhunsa piparin toisensa perään.

 

Nyt Kekkulinkin oli pakko maistaa, eikä Kustaakaan pystynyt vastustamaan kiusausta, eivätkä menninkäisten mieleen muistuneet sankariteot eivätkä hurraavat väkijoukot ennen kuin he olivat tyhjentäneet kolme piparipurkkia ja vajonneet sulattelemaan herkkulastia keittiön lattialle.

Kaaleppi havahtui vasta, kun Joulumuorin herätyskello pirahti soimaan. Hän pomppasi pystyyn, mutta vatsa oli niin täysi, että housut repesivät ja kivet singahtelivat taskusta pitkin lattiaa. Niistä lähti niin kauhea kolina, että kohta keittiön oven raossa seisoi kaksikymmentäkahdeksan tonttua hieromassa unisia silmiään.

– Äiti, pienin heistä huusi ja tarrautui Joulumuorin essunhelmaan.

– Kamalan likaisia otuksia, hän kuiskasi huulet vapisten.

Muori pisti kädet leveille lanteilleen ja katsahti ankarasti ryöväreitä, joiden poskilla olisi loimottanut häpeän puna, jos se olisi likakerroksen alta näkynyt.

– Piparit syöty, kivet pitkin lattiaa, muori mutisi.

– Te saatte pahimman mahdollisen rangaistuksen, hän jatkoi ankaraa teeskennellen.

– Te joudutte viettämään meidän kanssamme joulua! muori huudahti, nappasi menninkäiset kainaloonsa ja lähti kiidättämään heitä kohti kylpyhuonetta.

 

22.12. Jouluvieraat

Tuisku ja Taavetti kaivautuivat lämpimiin vällyihin ja seurasivat ihaillen, kuinka Vilpertti kiidätti varmoin ottein porot hurjaan vauhtiin kohti Joulumaata. Ohi vilistivät mäet, pellot ja järvenselät, joita pitkin lapset olivat tallanneet Taivaanvuorelle monta kylmää talvipäivää.

Taavetti pisti suuhunsa hyppysellisen taivaanmannaa, joka maistui samalla kertaa mansikalta ja piparkakulta ja toffeelta ja lakritsalta ja kaikelta hyvältä, mitä Taavetti tiesi. Ja vaikka taivaanmanna oli ohutta kuin pilvenhattara, se vei nälän ja teki kylläiseksi.

Kylissä valmistauduttiin jouluaattoiltaan ja ikkunoihin syttyivät tuhannet kynttilät. Tontut huiskauttivat kättään harvoille vastaantulijoille, jotka hieraisivat silmiään ja luulivat näkevänsä unta.

Tuisku huomasi tutun punaisen tuvan pilkottavan mäennyppylän alla ja pyysi Vilperttiä pysähtymään. Tuisku koputti mökin ovelle. Eevi tuli avaamaan oven kukikkaassa joululeningissään ja pitsein koristellussa esiliinassaan.

– Sussiunaa, saanko minä taas tonttuvieraita, Eevi iloitsi.

– Tällä kertaa sinä lähdet meidän vieraaksemme Joulumaahan, Tuisku ilmoitti.

– Vai että ihan Joulumaahan, Eevi toisteli ja oli niin mielissään, että pyöri hetken eteisessä edestakaisin kykenemättä tekemään yhtään mitään. Sitten hän kaivoi kaapista matkalaukun, survaisi sinne yöpaidan, pyyhkeen, hammasharjan, kolme kakkua, viisi pussia pullaa ja purkillisen lusikkaleipiä, heitti turkin harteilleen, painoi päähän hienoimman hattunsa ja kiipesi rekeen.

– Että vielä vanhoilla päivillä pääsee vieraaksi Joulumaahan, se on kuulkaa jotakin se, Eevi hihkui, mutta nosti sitten käden säikähtäneenä suunsa eteen.

– Enhän minä voi Eetlaa yksin jouluksi jättää, kun sillä ei ole ketään muuta!

Tuisku lupasi hakea Eetlan mukaan. Vilpertti ohjasti porot keltaisen talon pihaan, jonka mattotelineeltä kuului tuttu pauke.

– Vieläkö sinä niitä mattoja paukutat! Eevi huikkasi. Eetla tuli esiin mattonsa takaa. Silmien alla olivat mustat väsymyksen varjot ja hiukset roikkuivat elottomina laihojen kasvojen ympärillä.

– Ei tämä vielä mitään, mutta pölyt ovat pyyhkimättä ja lattiat pesemättä ja… Eetla vastasi heikolla äänellä.

Eevi kiepahti ystävänsä taakse ja sitaisi nopeasti kaulahuivinsa Eetlan silmien eteen.

– Sitä ennen meitä odottaa yllätys.

– Mikä yllätys, ei minulla ole aikaa yllätyksiin, Eetla rimpuili, mutta Eevi talutti hänet päättäväisesti reen luo ja kellautti vällyjen sekaan.

Vilpertti maiskautti suutaan ja porot ampaisivat liikkeelle. Eetla kiskoi huivin silmiltään, ja nähdessään vierellään Taavetin ja Tuiskun punaiset puvut, hän alkoi sätkiä armottomasti.

– Tonttuja, minä inhoan tonttuja, minä haluan pois! Mutta Eevi piti Eetlaa tiukasti kainalossaan eikä päästänyt putoamaan, koska hän tiesi, että joulu Tonttulassa tekisi Eetlalle hyvää.

 

23.12. Kotiinpaluu

Pajojen lattialta oli siivottu viimeisetkin puunpalaset ja lahjapaperit ja kangastilkut ja langanpätkät ja värit ja pensselit. Joulumuori oli kantanut Kaalepin, Kustaan ja Kekkulin kylpyyn, vaikka he olivat sätkineet ja riuhtoneet niin, että muori oli kastunut läpimäräksi.

Pörrötukat oli pesty, mutta kun kampaamisen aika oli tullut, menninkäiset olivat päästäneet niin kimakoita rääkäisyjä, että sellaisia eivät muorinkaan korvat olleet kestäneet.

Muori oli ommellut menninkäisille uudet ruskeat puvut, ja jotta ne olisivat tunteneet olonsa kotoisaksi, hän oli ommellut paikat koristeiksi ehjiin takamuksiin.

Menninkäiset olivat yrittäneet paeta joka käänteessä. Siksi ne piti teljetä vierashuoneeseen, jossa ne tuijottivat inhoten hohtavanvalkoisin lakanoin pedattuja vuoteita.

– Yök miten puhtaita, Kaaleppi sähisi.

– Jos mää kuitenkin vähän kokasen, Kekkuli tokaisi ja loikkasi sänkyyn haistelemaan vuodevaatteita.

– Hyh, miten pahalta hyvältä nää haisee! hän hihkui painaen nenänsä höyhentyynyn uumeniin.

Tilliäinen oli tullut juuri saunasta ja hänen poskensa loistivat punaisina kuin jouluomenat. Hän puki ylleen upouuden valkealla turkiskauluksella somistetun tonttupuvun ja letitti peilin edessä hiuksiaan kuullessaan pihalta ääniä. Tilliäinen ryntäsi ikkunaan ja samaa tietä alakertaan.

– Tuisku on tullut, Tuisku on tullut! Tilliäinen huusi ja kaappasi tuvasta mukaansa muorin, jonka sydämeltä vyörähti huolen painolasti.

Kun tontut kuulivat Tuiskun helisevän naurun, ne pyrähtivät pihalle pajoistaan, eikä suukoista ja halauksista meinannut tulla loppua.

– Että minulla on näin rohkea tyttö ja näin neuvokas poika – voiko se totta ollakaan, muori päivitteli.

Eevi kertoi hänelle vielä tonttujen hyvästä sydämestä, eikä äidin riemulla ollut rajoja. Muori toivotti vieraat tervetulleiksi, ja vaikka Eetlan mieltä kalvoi vielä epäluulo, hänen nenänsä nuuski jo kiinnostuneena tuvasta tulvivia katajan, kanelin ja kardemumman tuoksuja.

Joulupukki rutisti lapsiaan hellästi.

– Huomenna kerrotte kaiken. Te olette varmaan niin väsyneitä, että tuskin jaksatte lähteä lahjoja jakamaan, pukki sanoi pilke silmäkulmassaan, ja Tuisku katsoi häntä vihreät silmät kiukusta kipunoiden.

– Luuletko sinä tosiaan, että me jäisimme pois vuoden hauskimmalta reissulta, Tuisku kivahti ja kiiruhti saunaan peseytymään ja pukeutumaan.

Pian kiisivät matkaan kaikki viisi porovaljakkoa: yksi itään, yksi länteen, yksi pohjoiseen ja kaksi etelään, koska etelässä asui niin paljon väkeä. Jokaisen valjakon perään oli sidottu ainakin viisi täpötäyttä ahkiota lahjoja. Kuormat oli kiinnitetty tiukasti köysillä, etteivät Tarun ja Marketan ja Arton ja Annin ja Rekon ja Irjan ja Ismon paketit olisi lennelleet pitkin metsää.

Tuisku, Taavetti ja Tilliäinen pääsivät siihen rekeen, jota ohjasti Maailmankaikkeuden Ainoa Aito Joulupukki. Kun hän maiskautti suutaan, tonttujen vatsan pohjassa kirpaisi ja reki kohosi huikeaan ilmalentoon.

– Hei, nyt on jouluaatto! tontut kiljuivat ja pitivät kiinni punaisista lakeistaan.

 

24.12. Toivelahjat

Kun porovaljakot palasivat jouluyönä kotiin, taivaalla kumotti kuu ja hiljainen metsä henki joulurauhaa.

Nyt alkoi Tonttulan oma joulu. Ensin kokoonnuttiin kynttilöin ja olkihimmelein koristeltuun pirttiin syömään jouluateria. Muori oli paistanut hiki hatussa laatikoita ja kinkkuja, sillä yksi kinkku ei olisi riittänyt Tonttulan väelle alkuunkaan, vaikka se olisi ollut kuinka suuri.

Tuisku rakasti eniten imellettyä perunalaatikkoa, Taavetti kinkkua ja Tilliäinen iloisenväristä rosollia. Vilpertin mielestä suurinta herkkua oli silli, ja Turkinpippuri himoitsi väkevää sinappia, jota hän levitti kinkkusiivulleen paksun kerroksen. Joulupukin mielestä mikään ei voittanut riisipuuroa ja rusinakeittoa.

Pöydässä istuivat jouluvieraina Eevi, Eetla, Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli. Eevi ja Eetla pistelivät jouluherkkuja suuhunsa hyvällä ruokahalulla. Kiukkuisen Eetlan kasvot olivat sulaneet hymyksi tuvan lämmössä. Aluksi menninkäiset mököttivät eivätkä laittaneet suuhunsa ruuan murustakaan, mutta sitten Kekkulin oli aivan pakko ottaa kinkusta pieni maistiainen.

– Tää voittaa kuulkaa sammakonreisipaistoksen ja mätämunakkaankin! Kekkuli huudahti ja kaikki puhkesivat nauruun.

Syönnin jälkeen avattiin ovi saliin, jossa hohteli paperienkelein ja hopeanauhoin ja suklaakävyin koristeltu kuusi juurellaan kasa paketteja.

– Nyt saa kyllä joku muu jakaa lahjat! Joulupukki kuulutti ja vajosi syvälle salin suurimpaan nojatuoliin.

Tontut ryhtyivät toimeen. Sali täyttyi paperien rapinasta ja ihastuksen huudoista.

– Oiiiih! huokasi Eevi kääriessään paketistaan esiin tulenpunaista villashaalia.

– Siihen voit kääriytyä aina, kun sinusta tuntuu yksinäiseltä, Tuisku kuiskasi puristaen rintaansa vasten silkkikantista päiväkirjaansa, johon hän tulisi kirjoittamaan seikkailuistaan.

– Iiiik miten hieno, voihkaisi Eetla kääriessään paketistaan pehmeän mattoharjan. Harjan kyljessä luki ”Made in Joulumaa”.

– Nyt saavat matotkin lempeämmän kohtelun, Eevi kujeili. Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli saivat kukin komean samettiviitan, ritarimiekan ja kultaisen kruunun. He näpelöivät tavaroita ihmetyksestä sanattomina eikä ihme, sillä ikipäivinä he eivät olleet omistaneet yhtään ainoaa oikeaa lelua. Ja kun he vihdoin uskaltautuivat pukemaan viitat harteilleen ja painamaan kruunut päihinsä, heidän hymynsä valaisi koko huoneen.

Kiitokseksi menninkäiset heittivät kolme huimaa ilmakuperkeikkaa. Sitten tanssittiin kuusen ympärillä piirileikkiä siihen asti, kun tähdet taivaalla sammuivat ja taivaanranta värjäytyi vaalean punaiseksi.

Jos olisit katsonut kuusen alle, olisit nähnyt Tilliäisen, joka oli nukahtanut ison siskonsa syliin ja nukkuisi siinä ehkä ensi jouluun saakka. Ja jos olisit päässyt kurkistamaan kammioon Tonttulan uumenissa, olisit löytänyt nähnyt maailman onnellisimman haltijan sylissään maailman ihmeellisin kissa.