Aatoksen lempipuuhaa oli vekottimien rakentelu, eikä hän koskaan muuta tehnytkään. Pojan käsissä syntyi kaiket päivät uusia keksintöjä; hiustenhalkojia, pieruhaaveja ja nenänniistokoneita.

Kun hänen möröntorjuntatorninsa olivat niin korkeita, että ne ulottuivat lastenhuoneen kattoon asti, äiti tuli ja sanoi: – Hyvänen aika!

Kun hänen villakoira-ansansa olivat niin ovelia, että ne etsiytyivät kuin itsestään isän varpaiden alle, isä karjaisi: – Varjelkoon!

Ja minne Aatos vain kulki, seurasi omituisten keksintöjen joukko häntä. Vähitellen poikaa alettiin pitää outona, sillä hän keksi koneita, joita muut eivät osanneet käyttää, ja rakenteli asioita, joita kukaan ei tuntunut tarvitsevan.

– Mutta isona pojasta tulee varmasti insinööri, sanoivat ihmiset, – Ja silloin hän saa aikaan jotain hyödyllistä.

– Koulu kyllä karistaa turhan mielikuvituksen, tuumivat toiset. – Tarvitaan vain oikeanlaisia virikkeitä.

Äiti huolestui ja piilotti Aatoksen hullunkurisimmat keksinnöt kellariin.

Isä osti Aatokselle jalkapallon ja sanoi, että nyt oli aika mennä pelaamaan muiden poikien kanssa.

Kun koulu lopulta alkoi, ei Aatos ollut lainkaan onneton. Pyyhekumeista syntyi kirpputrampoliini ja kynäpenaalista vadelmatuoksupommi, jolla luokkahuoneesta sai – no, vadelmantuoksuisen.

– Hävytöntä! huusi opettaja.

– Hauskaa! hihkuivat lapset.

Aikuiset eivät ymmärtäneet Aatosta:

– Kuka viitsii tuhlata aikaansa jonninjoutavaan rakenteluun! he sanoivat ja pyörittelivät silmiään.

Mutta Aatospa viitsi ja antoi mielikuvituksensa lentää. Poika ei oppinut lukemaan eikä laskemaan, mutta röyhtäilevän kynäterottimen hän rakensi. Ja jalkapallon pelaamisen sijaan Aatos teki koneen, joka antoi kentän laidalla raikuvat aplodit.

Muista lapsista Aatoksen vekottimet olivat paitsi ihmeellisiä, myös erinomaisen hyödyllisiä. Viisarinvääristimen avulla koko luokka pääsi aikaisin välitunnille, ja jäätelösimulaattorilla kouluruoka maistui siedettävältä.

Kesälomaan mennessä opettajakin antoi periksi ja antoi Aatoksen tehdä matematiikan tunnilla miinuslaskujen sijaan tuulimoottorin. Pian koko luokka hihitti ja hohotti hurrikaaneille ja kesätuulen henkäyksille, joita Aatoksen kone sylki sisuksistaan. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja juoksivat ulos lennättämään leijaa.

Sinä päivänä opettaja soitti äidille ja kehui Aatosta: – Pojalla on edessään iloinen tulevaisuus!

Silloin äiti halasi isää ja katsoi Aatosta ylpeänä. Sitten hän haki kellarista poikansa hullunkurisimmat keksinnöt ja pystytti niille näyttelyn. Katsomaan sai tulla kuka tahansa, ja pääsylipun hintana oli kolme naurua.