Vattumato

Kirjoittanut Zacharias Topelius

Kuvittanut Iina Kuula

Vattumato-001pieni

– Hyi, tässä vatussa on mato, parkaisivat Teresia ja Aina melkein yhteen ääneen.

– Lopettakaa nyt, sanoi Lauri.

– Tuollainen meteli pikkuisen matoparan tähden, sanoi isosisko harmistuneena.

– No kun me puhdistimme vadelmia, se kömpi esiin kaikkein suurimmasta, sanoi Aina. – Jos joku olisi syönyt marjan, hän olisi syönyt madonkin, jatkoi Teresia.

– No mitä sitten, kysäisi Lauri.

– No syödä nyt mato ja purra se kuoliaaksi, sanoi Aina.

– No mitä siitä, naurahti Lauri.

– Nyt se matelee pöydällä, parkaisi Teresia taas.

– Puhalla se pois, sanoi isosisko.

– Polje se kuoliaaksi, ivasi Lauri.

Vattumato-002pieni

Mutta Teresia otti vatunlehden varovasti, lakaisi madon lehdelle, ja kantoi sen pihalle. Aina huomasi varpusen istuvan aidalla, väijyvän ahneena matoa. Hän otti lehden matoineen, vei sen metsään, ja kätki vattupensaan alle niin ettei varpunen voinut löytää sen piilopaikkaa.

Oli päivällisaika, ja kaikki söivät jälkiruoaksi vadelmia ja maitoa.

– Älä tuhlaa sokeria, Lauri, sanoi isosisko.

Mutta Laurin lautanen oli kuin talvinen luminietos, jossa näkyi vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen isosisko sanoi: – Me olemme syöneet kaikki vatut, emmekä ole keittänyt yhtään talven varaksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi kaksi korillista tuoreita marjoja. Puhdistaisimme ne kaikki illalla ja huomenna voisimme keittää ne.

Aina ja Teresia päättivät lähteä metsään poimimaan lisää vattuja.

– Ota sinä keltainen kori, minä otan vihreän, sanoi Aina.

– Älkää sitten eksykö, sanoi isosisko.

– Terveisiä vattumadolle, sanoi Lauri pilkallisesti. – Ensi kerran tavatessamme saan kunnian syödä sen suuhuni.

Vattumato-003pieni

Niin lähtivät Aina ja Teresia metsään. Metsä oli kaunis ja ihana. Tosin välillä oli vähän vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs sitten. Pian tytöt olivat joutuneet jo kauas metsään.

Metsässä oli paljon variksenmarjoja ja mustikoita, mutta hyvin vähän vattuja. Tytöt kulkivat yhä kauemaksi, ja vihdoin he tulivat suuren vattupensaan luo. Pensaan oksat notkuivat suurien tummanpunaista kypsien vadelmien painosta, niin että tytöt eivät koskaan olleet sellaista marjojen paljoutta nähneet. He poimivat ja poimivat, ja söivät herkullisia vattuja. Hetken kuluttua korit olivat täynnä.

– Lähdetään kotiin, sanoi Aina.

– Ei, poimitaan vielä vähän lisää, ehdotti Teresia.

Tytöt laskivat korinsa maahan, ja alkoivat poimia hameidenhelmoihinsa marjoja. Eikä kestänyt kauaa, kun helmatkin olivat jo täynnä marjoja.

– Nyt kyllä lähdetään kotiin, sanoi Teresia.

Niin he lähtivät kotia kohti. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, jossa ei ollut teitä, eikä polkuja.

Vattumato-004pieni

Pahinta oli, että puiden varjot pitenivät pitenemistään, linnut alkoivat lentää pesiinsä ja kaste laskeutua maahan. Aurinko laski kuusten latvojen taakse ja iso metsä hämärtyi. Tytöt hätääntyivät.

Kun he olivat kulkeneet pitkän aikaa, he tulivat isolle aukealle, jossa kasvoi pensaita. Ja kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat kävelleensä kierroksen ja tulleensa taas takaisin samojen vattupensaiden luo. Tytöt istahtivat väsyneinä kivelle ja alkoivat itkeä.

– Minun on kova nälkä, sanoi Teresia.

– Samat sanat, vastasi Aina.

– Voi, olisipa meillä mukana suuri voileipä, huokasi Teresia.

Sen sanottuaan hän tunsi jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, se oli suuri voileipä. Samassa Teresia sanoi: – Tämä on jotenkin kummallista. Minulla on kädessäni voileipä!

– Niin minullakin, sanoi Aina. – Uskallatko syödä?

– Uskallan, vastasi Teresia.

– Voi, olisipa vielä lasillinen maitoa!

Vattumato-005pieni

Sen sanottuaan hän tunsi, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Sen jälkeen Aina huudahti: – Teresia, minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämä on hyvin kummallista.

Mutta tytöillä oli kova nälkä, ja he söivät ja joivat halukkaasti. Sen tehtyään Aina haukotteli, venytteli ja sanoi: – Voi, olisipa tässä vielä pehmeä vuode, johon mennä lepäämään. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän tunsi vieressään puhtaan ja pehmoisen sängyn, ja saman huomasi Teresia. Tytöistä tämä oli hyvin kummallista. Mutta koska heitä väsytti kamalasti, he eivät ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteeseen. Pian kumpikin oli jo unessa.

Vattumato-006pieni

Kun tytöt heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Ihana, kesäinen metsä! Linnut lentelivät puiden oksilla. Tytöt huomasivat maanneensa metsässä vattupensaiden keskellä. He katselivat toisiaan ja katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa kangasta.

Vihdoin Teresia sanoi: – Aina, oletko hereillä?

– Olen, vastasi Aina.

– Mutta minä taidan vielä nähdä unta, sanoi Teresia.

– Täällä asuu varmaankin joku hyvä henki näiden vattupensaiden seassa, arveli Aina. – Saisinpa nyt lasin mehua ja herkullisen pullan! Ja tuskin hän sai sen sanotuksi, kun heidän eteensä ilmestyi pieni hopeinen tarjotin, ja siinä kullattu kannu, kaksi kristallilasia, ja muutamia oikein ihania, lämpimiä vehnäleipiä. Tytöt kaatoivat laseihin mehua, ja joivat hyvillä mielin. He eivät koskaan olleet juoneet niin hyvää mehua.

– Tahtoisin kyllä tietää, kuka on meille tämän kaiken tarjonnut, tytöt miettivät.

– Minä, tyttöseni, lausui samassa ääni pensaasta.

Vattumato-007pieni

Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.

– Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. – Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.

– Olemme todellakin, vastasivat molemmat tytöt.

– Minäpä kerron teille, kuka olen, sanoi ukko. – Minä olen vattukuningas. Minä hallitsen tätä koko vattupensaiden valtakuntaa. Olen asunut täällä jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on taivaan, maan ja meren hallitsija, ei ole sallinut minun ylpeillä kuninkaallisella vallallani. Hän on määrännyt, että minun pitää kerran sadassa vuodessa muuttua pieneksi vattumadoksi, ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana yhden päivän ajan. Sen päivän aikana henkeni on riippuvainen pienen madon elämästä. Lintuhan voi syödä minut suuhunsa, joku voi poimia minut marjojen mukana ja tallata jalkoihinsa tuhatvuotisen elämäni. Eilen oli juuri muutospäiväni ja minut poimittiin vatun mukana ja olin vähällä tulla poljetuksi kuoliaaksi. Jollette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Illalla sain takaisin oikean muotoni, ja etsin teitä kiittääkseeni ja palkitakseni teitä. Onneksi löysin teidät täältä valtakunnastani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin osasin. Nyt tahdon lähettää teille linnun metsästä osoittamaan tien kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset! Kiitos lempeydestänne! Vattukuningas tahtoo näyttää, ettei hän ole kiittämätön.

Tytöt ojensivat ukolle kätensä ja kiittivät häntä, iloiten sydämestään, että eilen olivat säästäneet pienen vattumadon hengen. Tytöt nappasivat marja-astiansa ja hypähdellen riensivät metsässä tietä, jonka lintu lentäen näytti.

Kotona iloittiin, kun tytöt tulivat takaisin. Kaikki olivat odottaneet ja hakeneet heitä. Isosisko ei ollut saanut unta, kun hän oli ollut aivan varma, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikkusiskonsa.

Vattumato-008pieni

Lauri tuli tyttöjä juosten vastaan kantaen koria ja huusi: – Tulkaa katsomaan, tässä on teille jotakin! Joku vanha ukko toi sen äsken teille tänne.

Tytöt avasivat korin: siinä oli pari mitä kauneinta rannerengasta. Niihin oli kirjoitettu: Teresialle ja Ainalle. Korissa oli myös timanttinen rintaneula, ja siihen oli kirjoitettu: Laurille.

Vattukuningas oli muistanut myös isosiskoa: keittiössä odotti kaksitoista korillista suuria, punaisia vattuja. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne tulleet, mutta kaikki arvasivat. Ja sittenkös kelpasi laittaa hilloa, niin makeaa ja herkullista ettei sen vertaista ole koskaan aikaisemmin nähty!

Sen pituinen se.