Olipa kerran neljä pientä kaninpoikaa: Pampula, Pupuli, Pörröhäntä ja Petteri. Kanit asuivat äitinsä kanssa kotikolossaan suuren vaahterapuun juurella.

”Kuulkaahan lapset”, sanoi äitikani eräänä aamuna. ”Minun pitää lähteä kylään asioille. Juoskaa te sillä välin ulos leikkimään. Voitte mennä niitylle tai joen varteen, mutta älkää menkö Matinmäen sedän pihamaalle asti. Siellä voitte joutua hankaluuksiin. Menkäähän nyt ja olkaa kiltisti.”

Äiti otti korin käsivarsilleen ja lähti ostoksille. Sillä välin lapset loikkivat ulos leikkimään. Pampula, Pupuli ja Pörröhäntä päättivät mennä yhdessä niitylle etsimään mustaherukoita – he olivat sisaruksista tottelevaisimpia.

Mutta Petteri – joka oli aivan mahdottoman utelias eikä aina viitsinyt noudattaa äidin neuvoja – juoksi suoraan Matinmäen sedän pihamaalle ja ujutti itsensä puutarha-aidan ali.

Petterin silmät pyöristyivät ihastuksesta. Puutarha oli täynnä mehukkaita vihanneksia. Ensin Petteri pisteli poskeensa aimo annoksen rapeaa salaattia ja hernepapuja. Sitten se löysi retiisejä ja söi nekin. Lopulta Petterin vatsa oli niin täynnä, ettei se saanut alas palaakaan.

Kylläisenä Petteri tallusteli kohti yrttimaata – ja törmäsi suoraan Matinmäen setään. ”Sinä senkin jäniksenketale”, huusi Matinmäen setä. „Uskallapas koskea viljelyksiini! Nyt kyllä nappaan sinut.“

Petteri pinkaisi pakoon. Se hätääntyi niin, ettei enää löytänyt porttia. Se juoksi minkä kintuistaan pääsi ja tiputti harmikseen yhden kenkänsä kaalien alle ja toisen perunamaahan. Petteri juoksi ja juoksi, ja se olisi varmasti ehtinytkin turvaan, ellei olisi jäänyt kiinni takinnapeistaan marjapensaiden suojana olevaan verkkoon.

Petteri jäi maahan makaamaan. ”Voi minua”, se vaikeroi. ”Jäin kiinni.” Matinmäen sedän mekkalointi houkutteli paikalle uteliaan varpusparven. Pikkulinnut säälivät pulaan jäänyttä Petteriä ja neuvoivat tätä riisumaan takkinsa.

Samassa Matinmäen setä tuli paikalle kädessään häkki, johon se aikoi napata Petterin. Petteri sai kiskaistua takkinsa irti juuri oikealla hetkellä ja pujahti pakoon.

Petteri puikkelehti sisään Matinmäen työkaluvajaan ja löysi sieltä ruosteisen kastelukannun. Se olisikin ollut hyvä piilopaikka, ellei kannu olisi ollut täynnä vettä – Petteri-raukka kastui läpimäräksi.

Matinmäen setä juoksi Petterin perässä sisälle vajaan. Setä penkoi vihaisena kukkaruukkuja ja muita vajaan pinottuja tavaroita. Vesikannun vesi oli niin kylmää, että Petteriltä pääsi aivastus. Atshii! Matinmäen setä kuuli sen ja ryntäsi kohti kannua. Petteri pinkoi taas pakoon.

Aikansa kania jahdattuaan Matinmäen setä luovutti kilpajuoksun ja istahti pihapenkille lepäämään. Petterikin asettui raparperinlehtien alle odottamaan. Sen pieni kaninsydän pamppaili hädissään eikä se vieläkään tiennyt, miten päästä pihamaalta takaisin kotiin.

Vähän aikaa pihaa tarkkailtuaan Petteri löysi portin, mutta kani oli liian pullea ujuttautumaan portin raosta. Samaan aikaan portin alta piipersi esiin pieni hiiri. Petteri kysyi siltä apua, mutta hiiri kantoi suussaan hernettä, eikä Petteri saanut sen puheesta selvää. Lopulta kani oli niin epätoivoinen, että alkoi itkeä.

Petterin ei auttanut muu kuin kulkea pihaa ympäri. Se tuli pienen lammen luo ja näki sen kivetyksellä valkean kissan. Kissa istui aivan liikkumatta ja tuijotti lammen kaloja. Petteri tuumi, että olisi parasta olla häiritsemättä sitä. Petteri oli kuullut serkultaan pelottavia tarinoita kissoista.

Petteri palasi takaisin työkaluvajaan, mutta sen ovi oli tiukasti kiinni. Samassa se kuuli kauempaa puutarhasta rapinaa. Kun Petteri käänsi päätään äänen suuntaan, se näki Matinmäen sedän taas kuokkimassa perunamaataan. Ja Matinmäen sedän takana näkyi – portti.

Petterin sydän hypähti riemusta. Se hiipi perunantaimien suojassa kohti porttia. ”Varo!”, huusivat varpuset. ”Matinmäen setä on takanasi”. Petteri ponkaisi pystyyn ja juoksi taas minkä kintuistaan pääsi. Se saavutti portin ja ujuttautui sen alitse. Vihdoinkin turvassa!

Petteri viiletti juoksujalkaa omaan kotikoloonsa asti. Kaniäiti oli valmistamassa illallista ja ihmetteli, mitä Petterin siniselle takille ja upouusille kengille oli tapahtunut. ”Olen pahoillani”, vaikeroi Petteri. ”Menin Matinmäen sedän puutarhaan, vaikken olisi saanut.” Hän oli koettelemuksistaan niin heikkona, ettei jaksanut seistä tärisevillä koivillaan.

Äiti antoi Petterille kupillisen kamomillateetä ja peitteli hänet sänkyyn. Lämmin ja turvallinen kotikolo tuntui Petteristä kerrassaan ihanalta. Kani käpertyi oman peittonsa alle ja lupasi mielessään jättää Matinmäen puutarhan ikiajoiksi rauhaan. Äiti antoi kovia kokeneelle kaninpojalleen hyvänyönsuukon ja toivotti kauniita unia.