Eräänä iltana ennen iltapuuroa Siina kertoo Sirille salaisuuden: Ensi yönä me menemme yöhiippailulle.

Siri ei ole kuullutkaan yöhiippailusta. Ei se mitään, Siina sanoo. Täytyy olla tarpeeksi iso ja vanha, jotta osaa hiippailla. Pitää osata herätä keskellä yötä, silloin kun kaikki muut nukkuvat.

1_salaisuus

Siina selittää mistä yöhiippailussa on kyse: hiippaillaan pimeässä talossa hiljaa ja salaperäisesti. Esimerkiksi olohuoneeseen, mutta yleensä kannattaa hiippailla keittiöön. Sieltä löytyy herkkuja. Ja kun on syöty salaa herkkuja, voidaan jatkaa hiippailua, kunnes palataan nukkumaan.

”Yöhiippaillaan vaikka ensin eteiseen ja sitten sieltä pois,” Siina sanoo.

”Ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan!” Siri innostuu.

”Edes takas!”

”Sikin sokin!”

”Vinksin vonksin!”

”Heikun keikun!”

”Hujan hajan!”

”Ja sitten takaisin nukkumaan!” Siri sanoo.

”Sitten takaisin nukkumaan,” Siina sanoo. ”Eikä kukaan saa tietää, että on hiippailtu!”

Siri ja Siina piirtävät kartan. Siihen he merkitsevät reitin lastenhuoneesta keittiöön ja olohuoneeseen. Keittiön kohdalle tulee ruksi, koska siellä on herkkukaappi.

2_piirustus

Siina aikoo hiippailla aluksi suoraan herkkukaapille.

”Minä aion syödä yöllä vähän kakkua,” Siina sanoo.

”Minä aion syödä karkkia. Ja kakkua. Karkkikakkua,” Siri sanoo.

Siina ja Siri pohtivat, mitä herkkukaapista mahtaa löytyä. Aikuiset syövät iltaisin salaa kaikkea hyvää. Ehkä karkkikeittoa? Aika varmasti siellä on myös näitä herkkuja:

tikkarikääryleitä
mansikkapurkkakastiketta
lättykeksejä
salmiakkikaalia
lakuspagettia
mehujääkahvia
muffinssipuuroa
hattarakiisseliä
ja suklaamakaronilaatikkoa.

3_herkut

Nukkumaanmenoaikaan Siina piilottaa kartan tyynyn alle. Isi ei saa nähdä sitä.

He laittavat sänkyihinsä myös taskulamput. Nekin otetaan mukaan yöhiippailulle, sillä niillä voi valaista pimeän ja sitten sen näkee paremmin.

Sirillä on sängyssään unikaverina Rampo-possu ja Siinalla on Roki-apina. Jotta taskulampuille jää tilaa, kaikki muut unilelut päätyvät pakolaisina Mokorollin sängyn alle rakennettuun tilapäisleiriin. Pikkusisko Mokorolli ei osaa vielä kävellä, joten se ei osaa hiippaillakaan. Siksi se ei pääse mukaan yöhiippailulle.

4_nukkumaan

Kun isi tulee antamaan hyvänyönsuukot, Siina ja Siri vilkuilevat jännittyneinä toisiaan. Isi ei arvaa mitään!

Isi ei huomaa hermostuneita kikatuksia, sillä hän ihmettelee huolellisesti unilelujen paikoille peiteltyjä taskulamppuja. Toisaalta Siri peitteli eilen nukkumaan traktorinsa, joten asiat ovat jokseenkin tavanomaisesti.

5_hammasharjat_400px

Siri herää siihen, että Siina on kumartuneena hänen sänkynsä ylle Roki kainalossaan ja taskulamppu kädessään. On pimeää. ”Nyt lähdetään! Yöhiippailulle!” Siina kuiskaa.

Siina ja Siri hiipivät lastenhuoneen ovelle. Kaikki näyttää hämärässä erilaiselta kuin päivällä. Siriä melkein pelottaa. Hän avaa lastenhuoneen oven kylmien väreiden päristessä pitkin selkää. Onneksi kainalossa on oma Rampo-possu, joka röhkäisee kannustavasti. Siri laittaa taskulampun päälle ja pujahtaa käytävään Siinan perässä.

Oho, he melkein kompastuvat. Pimeässä röhnöttää valtava hahmo.

Se haisee lämpimältä ja kiltiltä ja karvaiselta ja hieman lihapullilta ja sen selkä nousee ja laskee vaimean kuorsauksen tahdissa.

”Se on vain Nakki!” Siina kuiskaa. Rampolta pääsee helpotuksen röhkäisy.

”Nakki nukkuu meidän tiellämme!”

Suuri musta koira raottaa silmiään ja sulkee ne jälleen. Se ei anna Siinan ja Sirin häiritä untaan. Se venyttelee tassujaan, vaihtaa asentoa ja huokaisee tyytyväisenä. Hetken päästä se on jälleen unessa.

Yöllä on yhtä aikaa rauhallista ja jännittävää, ajattelee Siri. Sitten hän huolestuu.

”Nakki ei ole omassa sängyssään, vaikka on keskiyö! Sen pitäisi olla isin makuuhuoneessa.”

Siina vakuuttaa, että Nakki kyllä pärjää, mutta hakee kuitenkin lastenhuoneesta peiton. Siri painautuu varmuuden vuoksi Nakin kainaloon.

6_pimeassa

He peittelevät nakin. Se pääsee pussipeittoon, peitto taitetaan sen takajalkojen alle. Silloin sen ei tule kylmä eivätkä möröt pääse nappaamaan sitä tassuista. Siri ja Siina kiipeävät koiran yli ja jatkavat kohti keittiötä.

7_peittely

Siina tarkistaa kartasta, missä he ovat. Hän näyttää sormellaan.

”Me olemme tässä, ja seuraavaksi me menemme tänne. Täällä on keittiö. Nyt hiippaillaan tosi hiljaa peräkanaa.”

”Ei me olla kanoja!” Siri sanoo.

”Se nyt on vain sanonta,” Siina kuiskaa. ”Mutta voidaan hiippailla vaikka peräkukkoa. Jokainen saa itse päättää.”

Niin he hiippailevat peräkkäin:
Siina menee peräkukkoa,
Rampo ryömii peräpossua,
Roki pomppii perämarakattia
ja Siri hipsii perälokkia.

8_perakanaa

He pääsevät keittiön ovelle. Se on kiinni. Siina nostaa kätensä varovasti ovenkahvalle ja kääntää. Sitten hän työntää oven auki.

Mutta mitä kummaa? Keittiössä on valot päällä.

Siri ja Siina astuvat sisään ja räpyttelevät silmiään kirkkaassa valossa. Sitten he näkevät keittiön pöydän. Ja sen ääressä – istuu isi aamukahvilla! Mokorolli hymyilee syöttötuolissa ja lappaa suuhunsa aamupuuroa.

9_keittio

Isi laskee ihmeissään kädessään olevan kahvimukin pöydälle. ”Kas! Te tytöt heräsitte ihan itse. Kello on vasta puoli seitsemän.”

Siri ja Siina katsovat toisiaan ymmällään. Onko nyt jo aamu? Siinan kulmat menevät kurttuun. Höh. Aamu tuli näin aikaisin ja pilasi hyvän yöhiippailun.

Siriä alkaa hihityttää. Sitten Siinakin tirskuu. ”Me ollaan ihan myöhässä!” hän nauraa.

”Myöhässä mistä?” isi ihmettelee.

”Eimistään – eimemitääntehty – EI KERROTA!” Siina ryntää kaapille ottamaan kaakaomukit. Hän ojentaa toisen Sirille ja kuiskaa: ”Ensi yönä uusi yritys!”

Loppu.

10_kaakaot_400px

Siri_mainos

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joille syntyi tytär, prinsessa Adalmina.

Hyvän tavan mukaan pikku prinsessalle ryhdyttiin etsimään kummeja. Ja koska kyseessä oli kuninkaallinen lapsi, kummeiksi saatiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär.

Punetar luovutti kummilapselleen niin ihanan helmen, ettei sen veroista ollut siinä kuningaskunnassa kuunaan nähty. Mutta ei siinä kyllin, Punetar näet ilmoitti:

– Tähän helmeen sisältyy kolme muuta lahjaa. Sen omistaja, pikku Adalmina, tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta… – haltijatar nosti varoittaen sormensa – jos Adalmina hukkaa helmensä, hän samalla menettää kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Ne hän saa takaisin vasta jos onnistuu löytämään helmensä uudestaan.

IMG_0645

Tuli Sinettären vuoro. Hän sanoi:

– Adalmina on saanut helmen ja sen myötä kolme niin suurenmoista lahjaa, ettei moni rohkenisi moisesta edes uneksia. Mutta minun lahjani on vielä arvokkaampi. Jos näet Adalmina kadottaa helmensä, hän saa tilalle minun lahjani: hyvän ja nöyrän sydämen. Olkoon niin!

Ja haltiattaret viittasivat hyvästiksi ja kohosivat sinitaivaalle kuin kaksi höyhenenkevyttä poutapilveä.

Mutta kuningas ja kuningartapa sanoivat:

– Vai vielä hyvän ja nöyrän sydämen – kaikkea sitä kuulee! Mitä merkitystä sydämellä on, jos kerran Adalminastamme tulee kaunis, rikas ja hyväpäinen. Helmeä me kyllä pidämme niin tarkoin silmällä, ettei Adalminan ikipäivänä tarvitse ottaa vastaan Sinettären kumminlahjaa.

Hetkeäkään viivyttelemättä kuningas teetti pikku Adalminalle kultakruunun, johon kallisarvoinen helmi istutettiin. Kruunu oli siitä merkillinen, että se sopi vain ja ainoastaan Adalminalle ja jousti sitä mukaa, kun tämä kasvoi.

IMG_0646

Adalminalla oli helmikruunu alati päässään, nukkuipa hän kultaisessa vuoteessaan tai juoksenteli ympäriinsä komeassa palatsissa. Kuningas oli määrännyt, ettei prinsessaa saanut päästää silmistä hetkeksikään. Niinpä tytön ympärillä pyöri alati palvelijoita jotka valvoivat, että kruunu pysyi prinsessan päässä ja prinsessa itse visusti linnan muurien sisäpuolella.

Adalmina varttui, ja hänestä kasvoi kultatukkainen kaunotar. Rikaskin hän oli, ja söi ruokansa vain kultalautasilta. Älykäs hän oli myös, niin mahdottoman älykäs, että ratkoi tuossa tuokiossa mitä hankalimmat arvoitukset.

Ja hyvä näin, sillä ei ole väärin olla kaunis ja rikas ja hyväpäinen, kunhan vain ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Siinäpä se! Kuningas ja kuningatar olivat aina pitäneet Adalminaa maailman täydellisimpänä olentona, ja onnettomuudekseen Adalmina alkoi itsekin ajatella samoin.

IMG_0648

Ja niin siinä kävi, että kuvankauniista Adalminasta tuli ylpeä, itsekäs ja kateellinen. Aina kun hän näki linnan puutarhassa kauniin kukkasen, hän rusensi sen, sillä vain hänen yksin kuului olla kaunis. Ja jos jotakuta toista kehuttiin viisaaksi, Adalmina kiukustui, sillä vain hänellä oli oikeus olla älykäs.

Näin Adalminasta kehittyi ilkeä ja itsekeskeinen tyttö, josta kukaan ei enää pitänyt.

Prinsessa Adalmiina oli viidentoista, kun hän eräänä päivänä päätti lähteä ulos linnasta. Hetken kuljettuaan hän istahti erään metsälammen rannalle ja pysähtyi ihailemaan omaa kuvaansa lammen pinnalta.

IMG_0649

– Oi, olenpa minä kaunis, hän huudahti ja kumartui lähemmäs lammen pintaa. Pahaksi onneksi kultakruunu, joka oli ollut hänen päässään, kierähti helmineen päivineen lampeen ja katosi sen pohjamutiin.

Voi kauhistus! Kun Adalmiin vilkaisi uudestaan kuvaansa lammen pinnasta, näky oli täysin erilainen. Poissa oli kaunis kultatukkainen prinsessa. Lammen pinnasta heijastui nyt tyttö, jolla oli sotkuiset hiukset ja vaatteinaan pelkkiä riepuja. Adalmina pelästyi pahan kerran ja lähti juoksemaan kohti metsää.

IMG_0650

Adalmina näki kaukaa heikkoa valonkajoa ja suunnisti sitä kohti. Lähemmäksi tultuaan tyttö huomasi, että valo tuikki erään metsämökin ikkunasta. Mökissä asui lempeä vanha mummo, joka Adalminan nähdessään sanoi:

– Lapsirukka, mistä kaukaa sinä näin iltamyöhäisellä tulet?

Siihen Adalmina ei osannut vastata. Hän ei edes tiennyt kuka oli ja mistä tuli. Mummosta se oli peräti outoa, mutta tyttö säälitti häntä.

– Koska näytät poloinen olevan ypöyksin maailmassa, saat asua minun luonani.

Kiitollisena Adalmina halasi mummoa. Siitä päivästä lähtien hän eli yksinkertaista elämää ja auttoi mummoa niin paljon kuin kykeni. Ja ihmeiden ihme – Adalmina oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä se hyvä ja nöyrä sydän saa aikaan! Adalminaa ympäröi jälleen säteily, mutta enää se ei ollut ulkokultaista loistoa vaan heijastusta siitä sisäisestä valosta, joka hehkuu jokaisen hyväsydämisen olennon sisällä.

Mutta kuninkaan linnassa nousi kova meteli kun huomattiin, että Adalmina oli kadonnut. Kuningas ja kuningatar olivat pakahtua suruunsa ja lupasivat suuren palkkion sille, joka toisi prinsessan takaisin.

Niin suorivat matkaan kaikki valtakunnan nuorukaiset, ja vuosien ajan kuningaskuntaa koluttiin laidasta laitaan – tuloksetta.

Vaan eräänä päivänä nuori uljas prinssi Sigismund osui suoraan vuohimummon mökille. Mummo itse istui mökkinsä edustalla ja Adalmina hoiteli aitauksessa eläimiä. Prinssi vilkaisi tyttöä ohimennen ja sävähti – kas vain, miten vähäpätöinen paimentyttö kosketti hänen sydäntään.

Prinssi päätti jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi kuitenkin ensin lammelle juomaan janoonsa. Kumartuessaan lammen ylle hän näki siellä kimaltelevan aarteen – prinsessa Adalminan helmikruunun! Mielessään hän pohti, voisiko metsämökin vaatimaton tyttö olla prinsessa.

Prinssi satuloi ratsunsa, karautti takaisin mummon mökille ja etsi käsiinsä paimentytön. Kun prinssi painoi kruunun tytön päähän, se sopi kuin valettu. Ja oi – siinä prinsesessa Adalmina seisoi koko kauneudessaan, yhä lempeästi säteillen. Helmen myötä hän oli saanut takaisin kaikki haltijatar Punettaren erinomaiset kummilahjat, mutta sai samalla pitää Sinettären arvokkaistakin arvokkaimman lahjan: hyvän ja nöyrän sydämen.

IMG_0653

Adalmina matkusti niiltä sijoiltaan vanhempiensa luokse pyytämään anteeksi kaikkia prinsessavuosiensa ilkeyksiä. Mukaansa hän otti mökin mummon, jonka talutti ylpeänä kuninkaanhoviin näytille. Ja vanhusta syleillen Adalmina sanoi: – Hyväsydäminen on köyhänäkin rikas, mutta rikas jolla on kova sydän on köyhääkin köyhempi.

Pian kuningaskunnassa juhlittiina paitsi Adalminan kotiinpaluuta, myös kuninkaallisia häitä: kävi niin onnellisesti, että Adalmina ja prinssi Sigismund rakastuivat.

Ja kautta kuningaskunnan kiiri riemukas viesti : – Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi!

Ada ja prinssi


 

satukirjastokevat2017tilaamuumi-800x350-finnish

Vattumato-001pieni

– Hyi, tässä vatussa on mato, parkaisivat Teresia ja Aina melkein yhteen ääneen.

– Lopettakaa nyt, sanoi Lauri.

– Tuollainen meteli pikkuisen matoparan tähden, sanoi isosisko harmistuneena.

– No kun me puhdistimme vadelmia, se kömpi esiin kaikkein suurimmasta, sanoi Aina. – Jos joku olisi syönyt marjan, hän olisi syönyt madonkin, jatkoi Teresia.

– No mitä sitten, kysäisi Lauri.

– No syödä nyt mato ja purra se kuoliaaksi, sanoi Aina.

– No mitä siitä, naurahti Lauri.

– Nyt se matelee pöydällä, parkaisi Teresia taas.

– Puhalla se pois, sanoi isosisko.

– Polje se kuoliaaksi, ivasi Lauri.

Vattumato-002pieni

Mutta Teresia otti vatunlehden varovasti, lakaisi madon lehdelle, ja kantoi sen pihalle. Aina huomasi varpusen istuvan aidalla, väijyvän ahneena matoa. Hän otti lehden matoineen, vei sen metsään, ja kätki vattupensaan alle niin ettei varpunen voinut löytää sen piilopaikkaa.

Oli päivällisaika, ja kaikki söivät jälkiruoaksi vadelmia ja maitoa.

– Älä tuhlaa sokeria, Lauri, sanoi isosisko.

Mutta Laurin lautanen oli kuin talvinen luminietos, jossa näkyi vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen isosisko sanoi: – Me olemme syöneet kaikki vatut, emmekä ole keittänyt yhtään talven varaksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi kaksi korillista tuoreita marjoja. Puhdistaisimme ne kaikki illalla ja huomenna voisimme keittää ne.

Aina ja Teresia päättivät lähteä metsään poimimaan lisää vattuja.

– Ota sinä keltainen kori, minä otan vihreän, sanoi Aina.

– Älkää sitten eksykö, sanoi isosisko.

– Terveisiä vattumadolle, sanoi Lauri pilkallisesti. – Ensi kerran tavatessamme saan kunnian syödä sen suuhuni.

Vattumato-003pieni

Niin lähtivät Aina ja Teresia metsään. Metsä oli kaunis ja ihana. Tosin välillä oli vähän vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs sitten. Pian tytöt olivat joutuneet jo kauas metsään.

Metsässä oli paljon variksenmarjoja ja mustikoita, mutta hyvin vähän vattuja. Tytöt kulkivat yhä kauemaksi, ja vihdoin he tulivat suuren vattupensaan luo. Pensaan oksat notkuivat suurien tummanpunaista kypsien vadelmien painosta, niin että tytöt eivät koskaan olleet sellaista marjojen paljoutta nähneet. He poimivat ja poimivat, ja söivät herkullisia vattuja. Hetken kuluttua korit olivat täynnä.

– Lähdetään kotiin, sanoi Aina.

– Ei, poimitaan vielä vähän lisää, ehdotti Teresia.

Tytöt laskivat korinsa maahan, ja alkoivat poimia hameidenhelmoihinsa marjoja. Eikä kestänyt kauaa, kun helmatkin olivat jo täynnä marjoja.

– Nyt kyllä lähdetään kotiin, sanoi Teresia.

Niin he lähtivät kotia kohti. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, jossa ei ollut teitä, eikä polkuja.

Vattumato-004pieni

Pahinta oli, että puiden varjot pitenivät pitenemistään, linnut alkoivat lentää pesiinsä ja kaste laskeutua maahan. Aurinko laski kuusten latvojen taakse ja iso metsä hämärtyi. Tytöt hätääntyivät.

Kun he olivat kulkeneet pitkän aikaa, he tulivat isolle aukealle, jossa kasvoi pensaita. Ja kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat kävelleensä kierroksen ja tulleensa taas takaisin samojen vattupensaiden luo. Tytöt istahtivat väsyneinä kivelle ja alkoivat itkeä.

– Minun on kova nälkä, sanoi Teresia.

– Samat sanat, vastasi Aina.

– Voi, olisipa meillä mukana suuri voileipä, huokasi Teresia.

Sen sanottuaan hän tunsi jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, se oli suuri voileipä. Samassa Teresia sanoi: – Tämä on jotenkin kummallista. Minulla on kädessäni voileipä!

– Niin minullakin, sanoi Aina. – Uskallatko syödä?

– Uskallan, vastasi Teresia.

– Voi, olisipa vielä lasillinen maitoa!

Vattumato-005pieni

Sen sanottuaan hän tunsi, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Sen jälkeen Aina huudahti: – Teresia, minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämä on hyvin kummallista.

Mutta tytöillä oli kova nälkä, ja he söivät ja joivat halukkaasti. Sen tehtyään Aina haukotteli, venytteli ja sanoi: – Voi, olisipa tässä vielä pehmeä vuode, johon mennä lepäämään. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän tunsi vieressään puhtaan ja pehmoisen sängyn, ja saman huomasi Teresia. Tytöistä tämä oli hyvin kummallista. Mutta koska heitä väsytti kamalasti, he eivät ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteeseen. Pian kumpikin oli jo unessa.

Vattumato-006pieni

Kun tytöt heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Ihana, kesäinen metsä! Linnut lentelivät puiden oksilla. Tytöt huomasivat maanneensa metsässä vattupensaiden keskellä. He katselivat toisiaan ja katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa kangasta.

Vihdoin Teresia sanoi: – Aina, oletko hereillä?

– Olen, vastasi Aina.

– Mutta minä taidan vielä nähdä unta, sanoi Teresia.

– Täällä asuu varmaankin joku hyvä henki näiden vattupensaiden seassa, arveli Aina. – Saisinpa nyt lasin mehua ja herkullisen pullan! Ja tuskin hän sai sen sanotuksi, kun heidän eteensä ilmestyi pieni hopeinen tarjotin, ja siinä kullattu kannu, kaksi kristallilasia, ja muutamia oikein ihania, lämpimiä vehnäleipiä. Tytöt kaatoivat laseihin mehua, ja joivat hyvillä mielin. He eivät koskaan olleet juoneet niin hyvää mehua.

– Tahtoisin kyllä tietää, kuka on meille tämän kaiken tarjonnut, tytöt miettivät.

– Minä, tyttöseni, lausui samassa ääni pensaasta.

Vattumato-007pieni

Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.

– Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. – Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.

– Olemme todellakin, vastasivat molemmat tytöt.

– Minäpä kerron teille, kuka olen, sanoi ukko. – Minä olen vattukuningas. Minä hallitsen tätä koko vattupensaiden valtakuntaa. Olen asunut täällä jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on taivaan, maan ja meren hallitsija, ei ole sallinut minun ylpeillä kuninkaallisella vallallani. Hän on määrännyt, että minun pitää kerran sadassa vuodessa muuttua pieneksi vattumadoksi, ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana yhden päivän ajan. Sen päivän aikana henkeni on riippuvainen pienen madon elämästä. Lintuhan voi syödä minut suuhunsa, joku voi poimia minut marjojen mukana ja tallata jalkoihinsa tuhatvuotisen elämäni. Eilen oli juuri muutospäiväni ja minut poimittiin vatun mukana ja olin vähällä tulla poljetuksi kuoliaaksi. Jollette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Illalla sain takaisin oikean muotoni, ja etsin teitä kiittääkseeni ja palkitakseni teitä. Onneksi löysin teidät täältä valtakunnastani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin osasin. Nyt tahdon lähettää teille linnun metsästä osoittamaan tien kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset! Kiitos lempeydestänne! Vattukuningas tahtoo näyttää, ettei hän ole kiittämätön.

Tytöt ojensivat ukolle kätensä ja kiittivät häntä, iloiten sydämestään, että eilen olivat säästäneet pienen vattumadon hengen. Tytöt nappasivat marja-astiansa ja hypähdellen riensivät metsässä tietä, jonka lintu lentäen näytti.

Kotona iloittiin, kun tytöt tulivat takaisin. Kaikki olivat odottaneet ja hakeneet heitä. Isosisko ei ollut saanut unta, kun hän oli ollut aivan varma, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikkusiskonsa.

Vattumato-008pieni

Lauri tuli tyttöjä juosten vastaan kantaen koria ja huusi: – Tulkaa katsomaan, tässä on teille jotakin! Joku vanha ukko toi sen äsken teille tänne.

Tytöt avasivat korin: siinä oli pari mitä kauneinta rannerengasta. Niihin oli kirjoitettu: Teresialle ja Ainalle. Korissa oli myös timanttinen rintaneula, ja siihen oli kirjoitettu: Laurille.

Vattukuningas oli muistanut myös isosiskoa: keittiössä odotti kaksitoista korillista suuria, punaisia vattuja. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne tulleet, mutta kaikki arvasivat. Ja sittenkös kelpasi laittaa hilloa, niin makeaa ja herkullista ettei sen vertaista ole koskaan aikaisemmin nähty!

Sen pituinen se.

aurinkojatuuli1

Olipa kerran kaksi mahtavaa kaverusta: aurinko ja tuuli. Elettiin aikaa, jolloin nämä kaksi kilpailivat siitä, kumpi oli vahvempi.
Kinastelu oli jatkuvaa. Heti kun aurinko nousi, pyyhälsi tuuli paikalle, ja riita alkoi.

Eräänä päivänä aurinko ja tuuli nahistelivat taas keskenään.
Tuuli sanoi: – Minä olen voimakkaampi kuin sinä!
– Etpäs ole, vastasi aurinko. – Minä olen voimakkaampi. Loistan täällä taivaan kannella ja näen kaiken, kun taas sinä puhaltelet maan pinnalla pieniä pihahduksiasi.

– Höpsis, tuhahti tuuli. – Sinä vain olla möllötät paikoillasi kun minä hurjastelen pitkin maapalloa.
Siinä kinastelleessaan he näkivät maantietä pitkin kulkevan miehen. Hänellä oli yllään paksu takki, sillä ilma oli kylmä.

– Minä tiedän, miten kilpa ratkaistaan, sanoi tuuli. – Näetkö tuon miehen? Koetetaan kumpi meistä saa takin pois hänen yltään. Se joka onnistuu, on voimakkaampi. – Mikäs siinä, aurinko tuumi. – Aloita sinä.

aurinkojatuuli2

Tuuli tähtäsi tarkasti ja alkoi puhaltaa. Pilvet taivaalla lähtivät liikkeelle tuulen voimasta, ja puut alkoivat huojahdella. Tuuli puhalsi ja puhalsi. Mutta kulkija vain nosti takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi matkaansa. Tuuli keräsi kaikki voimansa ja yltyi puhaltamaan yhä ankarammin. Puut taipuivat ja vesi alkoi kuohua, mutta kulkija vain rutisti takkiaan tiukemmin päälleen.

Lopulta tuuli luovutti ja tyyntyi.
– Huh! Olipa se tuulenpuuska, mies sanoi.

Nyt oli auringon vuoro. Se suuntasi lämmittävät säteensä kulkijaan ja antoi lempeän lämpönsä helliä miestä.
– Kylläpä sää on vaihteleva, mies sanoi ja avasi takkinsa napit.
Aurinko paistoi yhä kuumemmin. Kulkija pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan.
– Takki on ihan liikaa, mies sanoi. – Otanpa sen käsivarrelleni. Ja hän riisui takkinsa.
– Kas niin, minä voitin, aurinko sanoi. Minä olen voimakkaampi.

Aurinkojatuuli3

– Odota vähän, tuuli sanoi. – Nyt on taas minun vuoroni. Ja se alkoi jälleen puhaltaa. Ilma kylmeni nopeasti.
– Onpa tämä sää! Kulkija harmitteli ja puki takin ylleen.
– Siinä näet, tuuli riemuitsi. – Sinä tosin sait hänet riisumaan takkinsa, mutta minä sain hänet pukemaan sen uudelleen ylleen.
Aurinko nauroi. – Me olemme yhtä voimakkaita. Sinä omalla tavallasi, minä omallani.

Ja siitä päivästä lähtien taivaalta ei ole enää kuulunut melskettä ja meteliä, vaan aurinko ja tuuli ovat oppineet elämään sovussa keskenään.

 


elisa_banneri-sadun-loppuun

Oletko kuullut tarinan lapsista, jotka löysivät metsästä oikean piparkakkutalon? Minäpä kerron!

Lapsia oli kaksi: pisamanenäinen Hannu ja kultatukkainen Kerttu.

Oli lämmin ja valoisa kesäyö, ja lapset olivat matkalla suuren metsän halki. He eivät suinkaan olleet eksyksissä, vaan etsivät itselleen syötävää. Hannun ja Kertun vanhemmat olivat näet niin köyhiä, etteivät voineet huolehtia lapsistaan. Niinpä sisarukset nyt tallustelivat metsässä ja hakivat mättäiltä mustikoita ja puolukoita vatsansa täytteeksi.

hannu-ja-kerttu-a

Mutta olipa metsässä pelottavaa! Vaikka kesäyö ei ollutkaan pimeä, polku vajosi hämärän peittoon. Oli hiljaista; vain vanhat kuuset humisivat tuulessa. Lapset kulkivat käsi kädessä, toinen toisistaan turvaa hakien. Kerttu hyräili hiljaa ja Hannu hyppeli kiveltä toiselle. Piti olla reipas, ettei pelottanut.

Samassa Kerttu näki jotain pilkottavan puiden välistä: – Valoa! hän huudahti.

Valo paistoi edessäpäin, ja se näytti tulevan mökin ikkunasta.
– Siellä asuu joku, tuumi Hannu.

Lapset kulkivat lähemmäksi. Molempia jännitti vähän, mutta he olivat uteliaita näkemään talon.

Ja äkkiä heidän edessään kohosi mitä ihmeellisin mökki. Lapset jähmettyivät paikoilleen kuin lumottuina. He eivät tohtineet edes hengittää.

– Uskomatonta, kuiskasi Kerttu.
– Upeaa, henkäisi Hannu. – Se on piparkakkutalo.

hannu-ja-kerttu-b

Ja toden totta: talon seinät oli rakennettu piparkakusta, ja kattoa koristivat värikkäät hedelmäkarmellit. Ja vaikka lapset tiesivät, ettei vieraiden ihmisten talolle saanut mennä ilman lupaa, he eivät voineet vastustaa kiusausta. Hannu ja Kerttu hiipivät hiljaa mökin nurkalle ja nuuhkivat nälkäisinä sen piparkakkuseiniä. Hannu nuolaisi varovasti kuorrutusta.
– Herkullista! hän riemastui.

Nyt kumpikaan ei voinut enää nälälleen mitään. He upottivat hampaansa talon seiniin ja söivät hyvällä halulla vatsansa täyteen piparkakkua.

Samassa mökistä kuului vanhan naisen ääni:
Kuulen rouskutusta ja rapinaa
Ken taloani nakertaa?

Lapset livahtivat mökin nurkan taakse, painuivat litteiksi ja laihoiksi kuin langat ja vastasivat piilostaan:
Tuuli vaan, tuuli vaan
Sun taloasi tuivertaa. 

Lapset pidättelivät henkeään, kun mökin ovesta astui ulos vanha noita-akka. Eukko nojasi itseään keppiin. Harmaat hiuksensa hän oli kammannut niskaan nutturalle ja kainalosta pilkisteli karamelleja.

hannu-ja-kerttu-c

– Lapsikullat, tulkaa toki sisään. Minä en tee teille mitään pahaa.

Kerttu katsahti epäröiden Hannua. Vaikkaa molempia pelotti, heidän teki mieli lisää herkkuja. Lapset astuivat uteliaina pirttiin. Samalla hetkellä noita tarttui Hannua kädestä ja telkesi hänet kellariin.

– Odotahan siellä, poikaseni, noita sanoi ja lukitsi kellarin oven. Sen jälkeen hän alkoi komennella Kerttua. – Etsipäs tyttö tuvastani lisää karamelleja ja syötä ne veljellesi!

Noita-akan aikomuksena oli nimittäin lihottaa Hannu ja sen jälkeen popsia tämä suihinsa.
Kertun ei auttanut muu kuin totella noitaa ja syöttää Hannulle makeisia niin, että tämän vatsaan sattui.

Aina välillä noita työnsi kätensä kellariin tunnustellakseen joko poika oli kyllin lihava. Mutta Hannupa oli ovela ja työnsi noidan käteen aina kovan ja kapean luudanvarren.
– Onpa poika vielä luiseva, tuumi noita. – Hänen pitää syödä lisää herkkuja!

Mutta kun Hannu ei vain tuntunut lihoavan, noita päättikin syödä tytön.
– Meidän pitää paistaa lisää piparkakkuja, valehteli noita Kertulle ja käski tämän sytyttää uuniin tulen. – Kiipeäpäs tyttö uuniin katsomaan, joko se on kyllin kuuma!

Mutta Kerttu arvasi, että noidalla oli pahat mielessä. Niinpä Kerttu sanoi eukolle: – Uunin luukku on liian raskas minulle, en saa sitä auki.

– Höpsis, tuumi noita ja kumartui avaamaan uunin.

Silloin Kerttu työnsi eukkoa kaikin voimin, ja tämä upposi uuniin kokonaan. Kerttu paiskasi luukun kiinni ja kiirehti vapauttamaan veljensä.

Sisarukset juoksivat ulos noidan mökistä. He taivalsivat käsi kädessä läpi suuren metsän kohti omaa kotiaan. Pian he löysivät perille ja kohtasivat äitinsä ja isänsä, jotka olivat kovasti kaivanneet lapsiaan.

Niin Hannu ja Kerttu elivät onnellisina pitkän elämänsä loppuun asti. Mutta piparkakkuja ei kummankaan enää milloinkaan tehnyt mieli.

 


 

satukirjastokevat2017tilaatoystory-800x350-finnish

Olipa kerran hiiri, jolla oli monta hiirilasta elätettävänään. Joka päivä hiiri joutui pohtimaan, mistä löytäisi tarpeeksi ruokaa, jotta kaikki saisivat syödäkseen. Joskus talon ihmisiltä oli jäänyt leivänmurusia, jotka hiiri kuljetti lapsilleen iltapalaksi. Joskus se kulki pitkän matkan pellolle keräämään jyviä. Mutta aina jollekin hiirilapsista jäi kuitenkin nälkä.

Eräänä päivänä, kun ruokakaapi oli taas tyhjä, hiiri keksi.
– Nyt minä alan ommella vaatteita ja ryhdyn räätäliksi. Siitä minä saan sitten rahaa ja voin ostaa lapsilleni ruokaa yllin kyllin.

hiiriraatalina_1Kaikki sujui ensin hienosti. Hiiri ompeli lakkeja, sukkia ja säärystimiä hiirille ja muille metsän eläimille, ja vähitellen ruokakaappi alkoi kuin alkoikin täyttyä.

Eräänä päivänä ovelle saapui talon kissa. Hiirilapset säikähtivät ja menivät piiloon koloihinsa. Räätälihiiri tärisi pelosta, mutta sai kuitenkin kysyttyä:

– Hyvää päivää, herra Kissa, vikisi hiiri ääni pelosta täristen. – Minkälaista vaatetta olitte ajatellut?
– Haluan, että teet minulle takin, tokaisi kissa. – Onnistuuko?
– Kyllä, toki onnistuu, sanoi hiiri ja ryhtyi saman tien mittaamaan kissaa.
– Haluan muuten takin huomiseksi. Onnistuuko? kysyi kissa.
– Kyllä, toki onnistuu, lupasi hiiri ja saattoi kissan ulos.

Nyt oli hiiri pulassa. Se oli tehnyt vaatteita nimittäin vain itsensä kokoisille hiirulaisille. Vaatteen tekeminen kissan kokoiselle jättiläiselle tuntui mahdottomalta. Kangas oli valtavan suuri pienen hiiren mielestä. Niinpä se leikkasi kangasta pienemmäksi – ja saman tien leikkasi liian paljon.

Tuli aamu, ja tuli kissa innoissaan takkia hakemaan.
– Missä takkini on, kysyi kissa.

Kauhusta vavisten hiiri sanoi:
– Ei siitä takkia tullutkaan, vaan tulee… housut, se valehteli hätäpäissään.

hiiriraatalina_kuva2

Koko päivän hiiri yritti ommella housuja kissalle, mutta hermostuksissaan se leikkasi kankaan niin pieniksi paloiksi, ettei siitä saanut housujakaan.

Seuraavana päivänä kissa tuli ja kysyi:
– Missä housuni ovat?

Hiiri tärisi peloissaan ja sanoi kissalle:
– Ei siitä tullut housujakaan, vaan tulee…liivit.

Kissa lähti. Hiiri ryhtyi työhön. Kangas oli kuitenkin jo niin pienenä silppuna, ettei siitä millään liivejä syntynyt. Kissa tuli taas seuraavana päivänä ja kysyi:
– Missä liivini on ?
– Ei tullutkaan liivejä…

Kissa katsoi tärisevää hiirtä aivan läheltä ja sanoi: – No mikä siitä sitten tulee?

– Siitä tulee… kukkaro!

hiiriraatalina_kuva3Seuraavana aamuna kissa tuli kukkaroaan noutamaan. Hiiri änkytti hädissään ettei nyt tullutkaan kukkaroa vaan tulisikin rusetti. Silloin kissalta meni maltti. Se hyökkäsi hiiren kimppuun. Hiiri ehti kuin ehtikin paeta poikastensa kanssa talosta.

Heti pimeän tultua hiiriperhe muutti pellon reunaan asumaan. Siellä he sitten elelivät syöden jyviä, ja hiiri ompeli vaatteita – mutta ei enää koskaan kissalle.

Sen pituinen se.

 


elisa_banneri-sadun-loppuun

 

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Todellinen prinsessa_Tiina Ahoniemi

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

Todellinen prinsessa 2_Tiina Ahoniemi_pieni

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Todellinen prinsessa 3_Tiina Ahoniemi

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!

Valtteri Viirillä oli kauppa, jossa myytiin lippuja. Kun rakennettiin uusi koulu tai kerrostalo, Suomen lippu ostettiin Viiriltä. Kun perustettiin jalkapallojoukkue tai soittokunta, sen lippu tilattiin Viiriltä. Ja kun kaupungissa oli ulkomaisia vieraita, Viiriltä haettiin pienet liput, joilla lapset huiskuttivat kadun varressa.

lippusatu1-vari-tiina-ahoniemi

Yleensä Viirin liput menivät nopeasti kaupaksi. Yksi poikkeus vain oli: eräs pieni Suomen lippu oli lojunut hyllyssä jo kuukausia, eikä se tuntunut kelpaavan kenellekään. Valtteri katseli ja käänteli sitä, eikä löytänyt mitään vikaa. Miksi kukaan ei ostanut sitä? Se oli todella kummallista.

Valtteri ei tiennyt, että pikku lippu pelkäsi. Se oli kuullut muiden lippujen kertovan, mitä kaikkea lipulta vaaditaan: on noustava yksin yläilmoihin, on liehuttava juhlavasti, on kestettävä tuulessa ja tuiskussa. Niinpä aina kun kauppaan tuli asiakas, pikku lipun sydän alkoi lepattaa. Sen sininen risti kalpeni, ja peloissaan se vetäytyi hyllyn perimmäiseen nurkkaan.

Eräänä joulukuun päivänä Viirin kauppaan tuli Lintusen perhe, joka halusi nimenomaan pienen lipun. Heillä oli maalla mökki ja sen pihalla lipputanko, joka oli paljon lyhyempi kuin suurissa kaupunkitaloissa.

– Olisi kiva saada lippu itsenäisyyspäiväksi. Kutsuttiin sukua katsomaan linnan juhlia, äiti Lintunen sanoi.

– Tämä on varmaan teille sopiva, Valtteri Viiri myhäili ja veti hyllyn perältä pikku lipun. Lippu pani vastaan niin että saumat ritisivät, mutta Valtteri ei huomannut mitään. Isä Lintunen maksoi lipun, se pantiin muovikassiin ja vietiin autossa mökille. Koko ajan sen arka sydän lepatti, ja tarkkasilmäinen olisi nähnyt, kuinka kassi tärisi takapenkillä.

Itsenäisyyspäivänä kaikki Lintuset, isä, äiti ja 7-vuotias Mikko, lähtivät nostamaan lippua salkoon.

– Mukavaa kun tuulee, näyttää hienommalta, sanoi isä ja otti pikku lipun esiin kassista. Äiti yritti kiinnittää lipun hakasia nostonaruun, mutta ne eivät millään auenneet.

– Kuinka ne tekevät näin tiukkoja, äiti ihmetteli ja käänteli muovisia hakasia. Hän ei tiennyt, että pikku lippu oli pannut vastaan kaikin voimin.

Isä tarttui vuorostaan hakasiin ja sai kuin saikin lipun kiinni naruun. Mutta kun hän yritti nostaa sitä salkoon, se juuttui jo parin metrin korkeuteen. Lippu pelkäsi niin, että kauhuntärinä sai narun menemään solmuille ja sykeröille.

Kun sotkut oli saatu auki ja nostonaru taas suoraksi, tehtiin uusi yritys. Isä yritti avata hakasia ja Mikko piti kiinni lipun toisesta päästä. Äiti seisoi valmiina lipputangon vieressä naru kädessään.

lippusatu2-vari-tiina-ahoniemi

Siinä samassa järveltä nousi tuuli, joka sai lumen pöllyämään, ja hetkessä se ylitti pihan ja tarttui lippuun. Mikko hätääntyi ja päästi irti, ja samassa lippu irtosi myös isän kädestä. Voimakas puuska vei sitä pitkin pihaa ja lennätti sitten kohti puiden latvoja.

Pikku lippu melkein valkeni kauhusta. Vielä koskaan sen sydän ei ollut lepattanut näin hirveästi. Tuuli kieputti sitä eri suuntiin ylös ja alas ja koko ajan kauemmas mökistä. Kun puuskan voima sai sen saumat ritisemään, se tajusi, miten typerä se oli ollut.  Ihan turhaan se oli pelännyt tankoon nousemista – eihän se ollut mitään verrattuna tähän hirveään lentoon!

Vähitellen tuulen voima alkoi laantua ja lippu leijaili alemmas. Loppujen lopuksi se valahti tien varren katajaan. Neulaset pistelivät ja lumi oli kylmää, ja lippu huokasi, kun isä juoksi paikalle ja otti sen pensaasta alas.

Kun taas ryhdyttiin lipunnostoon, kaikki sujui kuin tanssi: hakaset aukesivat, naru juoksi, ja pikku lippu nousi vaivatta tangon huippuun hohtavan nupin juureen.

– Hupsu lapsi, sanoi lipputanko lipulle. – Päätit sitten viettää itsepäisyyspäivää.
– Enkä päättänyt, minua vain pelotti, pikku lippu tunnusti. – Mutta lentäminen on kauheaa! On hienoa kun on oma paikka ja tehtävä, ja minulla se on tässä.

lippusatu3-vari-tiina-ahoniemi

Siinä samassa tuuli tarttui lippuun, ja  pian se liehui ylpeänä koko sinivalkoisessa komeudessaan. Aurinko paistoi, luminen järvi hohti, ja kuuset seisoivat valkeissa kaavuissaan juhlallisina kuin piispat. Kaukana alhaalla kantoivat isä, äiti ja pikku Mikko ulkotulia pihamaalle. Sitten kuului auton torven törähdys, ja kohta oli koko piha täynnä iloista puhetta ja naurua.

– Teillä on uusi! sanoi pihalla tytön ääni, ja pikku lippu näki, kuinka monet hymyilevät kasvot katsoivat ylöspäin.

– Se on Suomen lippu, ja nyt on Suomen syntymäpäivät, Mikko sanoi ja vilkutti iloisesti lipulle.

Lippu lepatti vähän. Mutta sen sydän ei enää lepattanut.

 

lippusatu_mainos

Oletko koskaan kuullut tarinaa kopeasta kukonpojasta nimeltään Kukko Ukko? Se asui ystäviensä kanssa maatalossa, eikä siltä puuttunut mitään, tai juuri mitään, sillä vaikka se oli kukoksi kovin komea, se raukka oli aivan liian turhamainen. Ja jos et usko, niin kuuntelehan tämä tarina.

kukko-ukko1-tiina-ahoniemi

Eräänä päivänä, kun Kukko Ukko oli tapansa mukaan maatalon pihalla pyrstöään keikuttelemassa, se sattui vilkaisemaan omaa peilikuvaansa pihamaan lätäkön pinnalta.

– Oi miten kauniilta näytänkään, se huudahti. – Pyrstöni on komea kuin keisarin viitta ja helttani hieno kuin kuninkaan kruunu. Minun pitää heti mennä kertomaan muille.

Ja niin Kukko Ukko mennä touhotti kunnes tapasi Kana Anan.

– Mitä nyt? kysyi Ana Kana.

– Minun pyrstöni ja helttani ovat komeammat kuin yhdelläkään pihamaan linnuista, sanoi Kukko Ukko tohkeissaan. – Tästedes saat kutsua minua nimellä: Kukko-Ukko-joka-on-kaunis-kuin-riikinkukko.

Ana Kanan nokka loksahti hämmästyksestä auki.

– Kuulitko? kiekaisi kukko kärsimättömänä. – Tästä lähtien et saa kutsua minua millään muulla nimellä, tai minä nokin silmät päästäsi, se uhkaili.

– En koskaan kutsu sinua millään muulla nimellä, lupasi Ana Kana, joka pelkäsi kukon terävää nokkaa.

Juuri silloin loikki metsästä esiin Kettu Pettu. Se sieppasi kukon ja alkoi raahata sitä pois.

– Apua! Apua! huusi kukko. – Kana Ana, juokse heti Ankka Vankan luo ja sano, että hänen pitää tulla pelastamaan minut ketun kynsistä!

kukko-ukko3-tiina-ahoniemi

Ana Kana juoksi Ankka Vankan luo ja sanoi hädissään: – Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin. Tule nopeasti apuun!

– Kuka on joutunut ketun kynsiin? kysyi Ankka Vankka. – En minä tunne ketään riikinkukkoa.

– Se on meidän Kukko Ukkomme uusi nimi! huusi Kana Ana. – Miksikään muuksi ei häntä saa enää kutsua. Mutta tule jo hätiin!

– Hui, sanoi Ankka Vankka. – Ei minusta ole yksin kettua hätistelemään. Mutta Hanhi Vanhin varmasti auttaa meitä.

Ja niin ne juoksivat etsimään Hanhi Vanhinta.

– Mikä hätänä, Kana Ana ja Ankka Vankka? kysyi Hanhi Vanhin.

– Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin. Tule auttamaan meitä!

– Kuka ihmeen riikinkukko? kysyi Hanhi Vanhin. – En ole kuullutkaan moisesta.

– Se on uusi nimi, jonka Kukko Ukko on antanut itselleen, selitti Kana Ana. – Jos sanot häntä miksikään muuksi, hän nokkii silmät päästäsi.

– Hyvänen aika sentään, tuumi Hanhi Vanhin. – Tästä on parasta mennä kertomaan isännälle.

Ja niin Kana Ana, Ankka Vankka ja Hanhi Vanhin juoksivat isännän luokse.

kukko-ukko-kuva2-tiina-ahoniemi

– Isäntä hoi, tule apuun! Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin, Hanhi Vanhin kaakatti.

– Mitä sinä sanoit? kysyi talonpoika. – Kuka on joutunut ketun suuhun?

– Kukko Ukko, vastasivat linnut yhteen ääneen. – Hän on antanut itselleen uuden nimen. – Jos sanot häntä miksikään muuksi, hän nokkii silmät päästäsi.

– Ja minä väännän häneltä niskat nurin, mutisi isäntä ja juoksi pelastamaan kukkoa.

Mutta kun talonpoika pääsi ketun luolaan, oli kettu jo syönyt kukon höyhenineen päivineen.

Kun Kana Ana kuuli uutisen, se sanoi:

– Hullu Ukko-parka. Jos hän olisi tyytynyt vanhaan nimeensä, hän astelisi vieläkin pihamaalla entiseen tapaansa. Jos teidän joskus pitää pelastaa minut ketun kynsistä, niin sanokaa minua vaan Kanaksi.

– Ja minua Ankaksi!

– Ja minua Hanheksi!

Sen pituinen se.

 

elisa_banneri-sadun-loppuun

 

Aatoksen lempipuuhaa oli vekottimien rakentelu, eikä hän koskaan muuta tehnytkään. Pojan käsissä syntyi kaiket päivät uusia keksintöjä; hiustenhalkojia, pieruhaaveja ja nenänniistokoneita.

Kun hänen möröntorjuntatorninsa olivat niin korkeita, että ne ulottuivat lastenhuoneen kattoon asti, äiti tuli ja sanoi: – Hyvänen aika!

Kun hänen villakoira-ansansa olivat niin ovelia, että ne etsiytyivät kuin itsestään isän varpaiden alle, isä karjaisi: – Varjelkoon!

aatos_kuva1

Ja minne Aatos vain kulki, seurasi omituisten keksintöjen joukko häntä. Vähitellen poikaa alettiin pitää outona, sillä hän keksi koneita, joita muut eivät osanneet käyttää, ja rakenteli asioita, joita kukaan ei tuntunut tarvitsevan.

– Mutta isona pojasta tulee varmasti insinööri, sanoivat ihmiset, – Ja silloin hän saa aikaan jotain hyödyllistä.

– Koulu kyllä karistaa turhan mielikuvituksen, tuumivat toiset. – Tarvitaan vain oikeanlaisia virikkeitä.

Äiti huolestui ja piilotti Aatoksen hullunkurisimmat keksinnöt kellariin.

Isä osti Aatokselle jalkapallon ja sanoi, että nyt oli aika mennä pelaamaan muiden poikien kanssa.

Kun koulu lopulta alkoi, ei Aatos ollut lainkaan onneton. Pyyhekumeista syntyi kirpputrampoliini ja kynäpenaalista vadelmatuoksupommi, jolla luokkahuoneesta sai – no, vadelmantuoksuisen.

– Hävytöntä! huusi opettaja.

– Hauskaa! hihkuivat lapset.

Aikuiset eivät ymmärtäneet Aatosta:

– Kuka viitsii tuhlata aikaansa jonninjoutavaan rakenteluun! he sanoivat ja pyörittelivät silmiään.

aatos_kuva2parempiversioMutta Aatospa viitsi ja antoi mielikuvituksensa lentää. Poika ei oppinut lukemaan eikä laskemaan, mutta röyhtäilevän kynäterottimen hän rakensi. Ja jalkapallon pelaamisen sijaan Aatos teki koneen, joka antoi kentän laidalla raikuvat aplodit.

Muista lapsista Aatoksen vekottimet olivat paitsi ihmeellisiä, myös erinomaisen hyödyllisiä. Viisarinvääristimen avulla koko luokka pääsi aikaisin välitunnille, ja jäätelösimulaattorilla kouluruoka maistui siedettävältä.

Kesälomaan mennessä opettajakin antoi periksi ja antoi Aatoksen tehdä matematiikan tunnilla miinuslaskujen sijaan tuulimoottorin. Pian koko luokka hihitti ja hohotti hurrikaaneille ja kesätuulen henkäyksille, joita Aatoksen kone sylki sisuksistaan. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja juoksivat ulos lennättämään leijaa.

aatos_kuva3

Sinä päivänä opettaja soitti äidille ja kehui Aatosta: – Pojalla on edessään iloinen tulevaisuus!

Silloin äiti halasi isää ja katsoi Aatosta ylpeänä. Sitten hän haki kellarista poikansa hullunkurisimmat keksinnöt ja pystytti niille näyttelyn. Katsomaan sai tulla kuka tahansa, ja pääsylipun hintana oli kolme naurua.

 


 

satukirjastokevat2017tilaasiiri-800x350-finnish