12-prin-2

Olipa kerran kuningas, jolla oli kaksitoista kaunista tytärtä. Kuningas rakasti prinsessojaan kovasti, eikä halunnut heille koskaan tapahtuvan mitään pahaa.

Nuo kaksitoista prinsessaa jakoivat keskenään saman huoneen. Kun he menivät nukkumaan, ovet lukittiin. Mutta kuitenkin joka aamu heidän kenkänsä olivat kuluneet, aivan kuin prinsessat olisivat tanssineet koko yön. Kuningas ei voinut ymmärtää, miten tämä tapahtui.

Niinpä hän sanoi:

– Se joka saa selville, mitä prinsessat tekevät öisin, saa yhden prinsessoista puolisokseen.

12_prinsessaa-1

Linnaan virtasi innokkaita nuorikaisia arvoitusta ratkaisemaan. Mutta kukaan heistä ei saanut selville, mitä prinsessat öisin tekivät.

Eräänä päivänä kaupunkiin saapui nuori sotilas, joka oli haavoittunut taistelussa. Hän kuuli kahdentoista prinsessan arvoituksesta vanhalta naiselta, jota oli pysähtynyt auttamaan kadulla.

– Minä aion saada selville, mihin prinsessat lähtevät tanssimaan öisin, nuorukainen innostui.

– Vai niin, sanoi vanha nainen. – Olet hyväsydäminen poika, ja siksi haluan sinua auttaa.

– Ota tämä taikaviitta mukaasi, nainen neuvoi. – Siitä voi olla apua, sillä se tekee sinusta näkymättömän. Muista myös olla syömättä ja juomatta mitään, mitä prinsessat sinulle tarjoavat.

12_prinsessaa-4

Sotilas kiitti vanhaa naista ja jatkoi matkaansa. Kun hän saapui palatsiin, hänet toivotettiin tervetulleeksi. Hän sai uudet vaatteet ja huoneen aivan prinsessoiden huoneen vierestä.

Juuri kun poika oli menossa vuoteeseen, vanhin prinsessoista toi hänelle lasin viiniä. Poika muisti vanhan naisen neuvon ja kaatoi viinin huomaamattomasti pois. Sitten hän kävi makuulle ja esitti nukkuvaa.

12_prinsessaa-2 (1) uusi

Prinsessat nauroivat, sillä he luulivat, että poika oli juonut viiniin sekoitetun unilääkkeen. Sitten he ottivat esiin kauneimmat vaatteensa ja tanssikenkänsä.

Poika teeskenteli olevansa syvässä unessa, mutta seurasi prinsessoita vuoteestaan. Hän näki vanhimman prinsessan taputtavan sänkynsä päätyä, jolloin salainen luukku lattiassa aukesi. Aukosta lähti portaat alaspäin. Poika katseli, kun prinsessat hävisivät luukusta yksi toisensa jälkeen. Sitten hän hyppäsi sängystä ja laittoi näkymättömyysviitan ylleen.

Rynnätessään tyttöjen perään poika törmäsi kiireessä nuorimman prinsessan mekonhelmalle. Tuo prinsessa oli viimeinen jonossa.

– Joku astui helmalleni! huusi nuorin prinsessa.

– Hölynpölyä, vastasivat sisaret. – Ei täällä ole ketään.

12_prinsessaa-5

Prinsessat jatkoivat matkaa salakäytävää pitkin. Hetken kuljettuaan saattue saapui metsään, jonka puut hehkuivat hopeisina kuun valossa. Pimeydestä häilähteli esiin tuulenväreessä kimmeltäviä pajunoksia ja sammalmättäitä, joilla lojui hohtavia hopeakiviä.

Poika halusi ottaa jotain mukaansa, ja niinpä hän katkaisi pienen hopeisen puunoksan. Nuorin prinsessa kuuli oksan katkeavan.

– Kuulitteko tuon äänen, hän kysyi, mutta kukaan muu ei ollut kuullut mitään.

12_prinsessaa-8

He tulivat toiseen metsään, jossa puut olivat kultaa, ja vielä kolmanteen, jonka puut oli tehty timanteista. Rubiinit ja smaragdit loistivat kuunvalossa kuin lumihiutaleet talviyönä. Poika hidasti hiukan vauhtiaan ja katseli ympärilleen suu auki ihmetyksestä. Kimaltelevia timanttioksia riitti hänen edessään niin kauas kuin silmä kantoi. Metsän täytyi olla taiottu.

Poika katkaisi oksan jalokivipuusta. Nuorin prinsessoista kuuli taas äänen, mutta muut sisaret sanoivat hänelle, että kaikki oli vain mielikuvitusta.

Timanttimetsän toisella puolella oli järvi. Järven rannassa oli kaksitoista soutuvenettä, joissa kaksitoista komeaa prinssiä odotti prinsessoitansa. Poika piiloutui nopeasti veneeseen, joka kuljetti nuorinta prinsessaa.

Ja kun prinsessat saapuivat kauniiseen linnaan, he tanssivat läpi yön prinssiensä kanssa.

12_prinsessaa-001 uusi

Poika kuunteli musiikkia ja seurasi kuninkaantytärten tanssia. Vapautunut riemu loisti tyttösten kasvoilta. Poika ymmärsi nyt, miksi prinsessat olivat salanneet ilonpitonsa isältään; tämä olisi ehkä kieltänyt tyttöjä tanssimasta.

Aamun sarastaessa prinssit soutivat prinsessansa takaisin järven toiselle puolelle. Poika seurasi mukana yhä näkymättömyysviittaansa kietoutuneena.

12_prinsessaa-001-2 uusi

Rannalle päästyään prinsessat juoksivat metsien lävitse. Kun he lähestyivät linnan portaita, poika juoksi prinsessojen edeltä salakäytävään.

Prinsessat meinivät huoneeseensa nukkumaan, kukin omaan sänkyynsä.

Aamulla poika polvistui kuninkaan eteen ja kertoi salaisesta portaikosta tyttöjen makuuhuoneessa. Hän ojensi kuninkaalle kultaisen ja timanttisen oksan. Prinsessat katsoivat poikaa epäuskoisena. Lopulta he tunnustivat isälleen yölliset retkensä.

– Onnitteluni, sanoi kuningas pojalle. – Sinä ratkaisit arvoituksen.

Poika kumarsi ja tarttui tämän käteen.

– Armollinen kuningas, pyydän, ettette rankaise tyttöjä. He eivät ole tehneet pahaa, päinvastoin. Miksi ette järjestäisi tanssiaisia omassa linnassanne?

Hyväsydäminen kun oli, taipui kuningas pojan pyyntöön. Niin pidettiin linnassa suuret juhlat, ja prinsessat saivat tanssia aamuun asti.

12_prinsessaa-12

Ja kuten oli luvattu, poika sai mennä naimisiin prinsessan kanssa. Hän valitsi nuorimman, ja tulevina vuosina he tanssivat monta monituista kertaa ja elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

-Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, kaikui ympäri Kuperkeikkalan kylää. Oli siis koittanut kesä.

Kaupunginjohtaja pyöräili aamuviideltä ympäri kylää ja veisasi mennessään Suvivirttä. Oli nimittäin käynyt niin onnettomasti, että kylän lehdenjakaja oli katkaissut jalkansa. Kylän kanttori oli puolestaan saanut mahdottoman kesäflunssan, eikä pystynyt laulamaan. Niinpä kaupunginjohtaja joutui tuuraamaan molempia. Tehokkaana miehenä hän yhdisti työt ja veisasi nyt Suvivirttä lehtiä jakaessaan.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa vanhassa keltaisessa talossa Hupskeikkalan perhekin heräsi äänekkääseen lehdenjakajaan. Äiti ja isä Hupskeikkala laahustivat alakertaan puuron keittoon. Samassa yläkerrasta kuului parkaisu. Sisko ja Veikka Hupskeikkala itkivät lohduttomasti. Myös perheen uusi koira, Herra Herttinen, ulvoi myötätunnosta. Äiti ja isä ryntäsivät hätiin.

– Sattuuko johonkin? äiti kysyi.

– Eiii! lapset vastasivat.

– Kun nyt on kesäloma, sisko sai soperrettua.

– Ei se itkun asia ole. Päinvastoin, äiti lohdutti.

– Onpas, Sisko rääkyi. Veikkakin itki yhä kovempaa ja Herra Herttisen vaikerrus muistutti jo suden ulvontaa.

Veikka sai lopulta selitettyä:

– Kaikki muut lähtevät lomalla matkoille. Haimaahan, Mooraan, Reikaan ja ties minne. Me emme pääse minnekään. Tämä on tylsä perhe!

– Lapsi rakas, he menevät Thaimaahan, Roomaan ja Kreikkaan, äiti selitti. – Meillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Mutta voi lomalla olla kivaa ilman mitään matkojakin. Nyt kaikki syliin halaamaan!

Sisko ja Veikka kömpivät äidin syliin lohdutettavaksi. Herra Herttinen hyppäsi tietysti myös. Ja koska äiti oli pyytänyt kaikkia syliin, tunki isäkin vielä joukon jatkoksi. Lopulta lapset rauhoittuivat ja lupasivat yrittää nauttia lomasta.

– Uimapuvut päälle! Luvassa on loman ensimmäinen huvitus, isä keksi.

Nyt tuli lapsiin vipinää. Isä veisi perheen varmasti uimarannalle. Pian kävi ilmi, että retkestä tulisi lyhyt. Ulos päästyään lapset näkivät pihalla lastenaltaan ja isän uimahousuissa.

herttinen-kuva4-tiina-ahoniemi

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimala! isä kailoitti.

Lapset epäröivät. Allas vaikutti ahtaalta. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimakisojen tuomaristo.

Talon takaa tulivat naapurin herra ja rouva Ruiskukkala sekä Siskon ja Veikan mummo. Voi sitä riemun määrää, kun lapset juoksivat halaamaan tuomariston jäseniä.

– Kilpailu alkaa! isä kailotti. Tuomarit asettautuivat istumaan puutarhapöydän ympärille.

– Mahtuvatko kaikki tähän? äiti epäili.

– Totta kai. Sopu sijaa antaa.

Niin perhe Hupskeikkala kömpi uima-altaaseen. Itse asiassa he mahtuivat sinne yllättävän hyvin. Herra Herttinenkin hyppäsi tietysti mukaan. Lapset olivat innoissaan.

– Kilpailijat lähtöviivalle, eli sinne altaan toiseen päätyyn, mummo kuulutti.

– Maaliviiva on täällä altaan toisessa päässä, herrra Ruiskukkala selitti.

– Uimatyyli on vapaa ja lähtömerkkinä mummo ampuu vesipyssyllä, ilmoitti rouva Ruiskukkala.

Alkoi hurja kilpailu. Herra Herttinen ui luonnollisesti koiraa. Sisko ui käsipohjaa, Veikka kissaa, äiti yritti uida selkää ja isä teräsmiestä. Isän uimatyyli oli niin suurieleinen, että perhe Hupskeikkala makasi pian tyhjässä uima-altaassa. Voittajaa ei pystytty määrittelemään, mutta tuomaristo oli saatu kasteltua ja kaikilla oli hurjan hauskaa. Lopuksi juotiin mitalikahvit ja –mansikkamehut.

Seuraavana kesäloma-aamuna oli äidin yllätyksen vuoro.

– Hyvää huomenta! Tulkaa ulos katsomaan, mitä olen rakentanut.

Hupskeikkalat kiiruhtivat pihalle. Äiti oli pystyttänyt kojun, jossa luki: ELÄINPUISTO. Äiti itse oli kojun sisällä myymässä lippuja:

– Tervetuloa, tervetuloa. Montakos lippua laitetaan?

– Perhelippu, kiitos. Isä maksaa, Veikka ehti ensimmäisenä vastaamaan.

– Se tekee yhden imuroinnin, yhden lakanoiden vaihdon ja yhden äidin varpaidenkynsien lakkauksen, äiti ilmoitti hymyillen.

– Mitä? isä ihmetteli, mutta muu perhe oli jo rynnännyt kohti eläinpuistoa.

Äiti muuttui lipunmyyjästä oppaaksi:

– Tännepäin, olkaa niin ystävällisiä. Tässä on ensimmäinen mielenkiintoinen eläinlajimme, kastemato. Jos katsotte tarkkaan, saatatte löytää purkista kolme matoa.

herttinen-kuva5-tiina-ahoniemi

– Kastematohan on erittäin hyödyllinen eläin kasvimaallemme, äiti luennoi. – On näiden otusten ansiota, että meillä kasvaa herkullisia porkkanoita.

– Saako niitä silittää, Sisko kysyi innoissaan.

– Toki. Olkaa hyvät vaan.

Sisko ja Veikka silittelivät matoja, Herra Herttinen erehdyksessä söi yhden madon, ja isä mietti miten ihmeessä kynnet lakataan.

Seuraavaksi äiti johdatti perheen ämpärin luo. Ämpärissä ui pienen pieni kala.

– Tässä puistomme harvinaisuus, itse pyydystämäni kala.

– Mistä sinä sen ongit? isä ihmetteli. Äitiä ei kalareissuille saanut.

– Se oli oikeastaan vahinko. Pesin mattoja ja kauhaisin joesta vettä ämpäriin. Kas kummaa, tuo piraija oli ämpärissä.

– Se taitaa kyllä olla ahven, isä sanoi.

Sen enempää ei kalaa voitu tutkia, koska Herra Herttinen haukkasi senkin suuhunsa.

– Tässä eläinpuistomme anti tällä kertaa, äiti ilmoitti.

Lapset olivat tyytyväisiä, mutta isän mielestä käynti oli turhan kallis.

Seuraavana lomapäivänä Hupskeikkalat lähtivät ämpärit kainalossa mustikkaretkelle.

– Tässä on jokaiselle pilli. Viheltäkää siihen, jos eksytte tai teillä on muuten jokin hätä, isä ohjeisti ja suuntasi kulkunsa metsäpolulle.

Isä ei ehtinyt kävellä kuin muutaman metrin, kun pilliin vihellettiin. Se oli Sisko, jolla oli jo kova nälkä.

– Hyvänen aika, isä puuskahti. – Syö leipäsi. Minä kerään nyt mustikoita.

Ei aikaakaan kun pilliin vihellettiin taas. Tällä kertaa Sisko jo itki:

– Ei ole leipiä!

– Mihin ne ovat hävinnet?

– Tule katsomaan, äiti sanoi.

Puron rannalla Veikka heitti juuri viimeisen leivän veteen.

– Mitä ihmettä sinä teet? isä kysyi.

– Heittelen leipiä, Veikka vastasi tyynenä. – Sinä sanoit, että se on vaikeaa, mutta minun mielestäni se on ihan helppoa.

Isä haroi hiuksiaan.

– Lapsi hyvä, leipiä heitetään littanalla kivellä.

– Ei kuulosta yhtään kivalta, Veikka totesi.

– Minulla on hirveä nälkä, Sisko valitti.

Isä näytti epätoivoiselta. Silloin äiti otti ohjat käteensä:

– Isä lähtee keräämään niitä mustikoita. Minä haen leipomosta meille uudet eväät.

Näin tehtiin. Lapset istuivat mättäälle odottamaan eväitä ja isä lähti puolijuoksua metsäpolulle.

Samassa läheisestä männystä kuului haukahdus. Puuhun oli oravan lisäksi kiivennyt Herra Herttinen. Lasten ei auttanut muu kuin viheltää taas pilliin.

Isä tuli paikalle ääneen jupisten ja vilkaisi samalla puuhun. – Herttinen sentään!

Isä huokasi, laski tyhjän ämpärin mättäälle ja kiipesi puuhun koiraa pelastamaan. Ylös päästyään isän oli myönnettävä, että alas oli pitkä matka. Ei auttanut muu kuin soittaa palokunta paikalle.

herttinen-kuva6-tiina-ahoniemi

– Yleensä ne ovat kissoja, jotka jäävät puuhun, palomies hymyili pelastustehtävän hoidettuaan.

Äiti saapui juuri sopivasti eväiden kanssa. Onneksi hän oli ostanut niin paljon leipiä, että niistä riitti palomiehillekin. Eväiden jälkeen palattiin kotiin ja isä kävi seuraavana päivänä yksin keräämässä mustikat.

Neljäntenä lomapäivänä päätettiin, ettei retkiä tarvittu enempää.

Syksyllä lapset olivat iloisia ja tyytyväisiä kesälomaansa. Ei haitannut yhtään, vaikkei Haimaahan, Mooraan ja Reikaan tänä kesänä päästykään.

-Kukkokiekuu! kaikui Kuperkeikkalan kaupunginjohtajan katolta.

Kaupunginjohtaja se siellä taas herätteli kylänsä asukkaita. Kylän kukko oli karannut viime keväänä kanojen perässä naapurikylään ja kaupunginjohtaja oli ottanut kukon tehtävät hoitoonsa, kunnes jostain löydettäisiin uusi kukko. Voit uskoa, että näky oli komea: kaupunginjohtaja pyjamahousuillaan talon katolla kiekumassa. Mutta mitäpä ei hyvä kaupunginjohtaja olisi kyläläistensä puolesta tehnyt.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa keltaisessa vanhassa talossa asui perhe Hupskeikkala. Äiti Hupskeikkala oli tapansa mukaan kasvimaata kuopsuttelemassa. Isä Hupskeikkala luki aamun lehteä ja hörppi aamukahviaan.

– Tässä se on! Tulkaapas lapset äkkiä kuuntelemaan, isä hihkui.

Sisko ja Veikka Hupskeikkala kömpivät unisina isän luo.

Isä luki:

KOIRANPENTU ETSII UUTTA OMISTAJAA.

HELLYYTTÄVÄ, JOSKIN HIEMAN RASAVILLI.

ANNETAAN HYVÄÄN KOTIIN.

– Tuleeko meille koira? Veikka riemuitsi.

– Luulisin niin, isä vastasi hymyillen. – Mutta ei kerrota vielä äidille.

Isä ja lapset porhalsivat koiraostoksille. Pentu todellakin oli hellyyttävä, ja se pakattiin hyvillä mielin koriin Siskon ja Veikan viereen takapenkille.

Alkumatka sujui hienosti. Koira nukahti.

– On se suloinen, Sisko huokaisi.

– Ja niin rauhallinen, Veikka totesi.

– Taidettiin ilmoituksessa liioitella, kun koiraa väitettiin rasavilliksi, isä naureskeli.

herttinen-kuva1-tiina-ahoniemi

Juuri sillä hetkellä koira heräsi. Ensin se hyppäsi pois korista ja nuoli molempien lasten kasvot litimäriksi. Sitten se hyppäsi etupenkille isän syliin. Lapsia nauratti kovasti ja niin isääkin, kunnes hän muisti ajavansa autoa. Oli lähellä, ettei auto ollut koiran takia ojassa. Isä pysäytti ja laittoi koiran takaisin koriin.

Pitkälle ei taaskaan päästy. Koira aloitti niin mahdottoman ulinan, ettei kukaan pystynyt istumaan sen kanssa samassa autossa.

Onneksi naapurin herra Ruiskukkala sattui juuri silloin ajamaan traktorillaan heidän ohitseen.

– Ollaankos sitä jonkinlaisessa pulassa, kun siinä ojan pientareella seisoskelette? herra Ruiskukkala kysyi.

– Kieltämättä hieman, isä myönsi. – Tuo koira pitäisi jollain keinoin saada kotiin.

Siinä samassa oli koira hypännyt traktorin lavalle ja heilutti siellä iloisena häntäänsä.

– Kyllähän minä voin sen teille tuoda, jos ei se teidän autoonne mahdu, herra Ruiskukkala lupasi hieman ihmetellen. Niin sitä sitten köröteltiin traktorilla kotiin.

Äiti oli kasvimaalla harventamassa porkkanoita, kun seurue pääsi perille. Koira juoksi suoraan äidin luo Sisko, Veikka ja isä Hupskeikkala perässään.

– Voi herttinen sentään! äiti kiljaisi koiran nähdessään.

– Tunnetko sinä sen? Sisko ihmetteli.

– Mitä ihmettä? Tunnenko minä minkä?

– Tunnetko tämän meidän uuden koiran jo, kun tiesit sen nimenkin? Sisko kysyi.

– En todellakaan tunne. Ei meillä ole mitään uutta koiraa.

– Juurihan sinä kutsuit sitä Herttiseksi.

– Se on sellainen sanonta, lapsikulta, äiti tuskaili. – Voisiko joku nyt hieman selventää tätä asiaa?

– Isä osti meille tämän uuden koiran, Herra Herttisen. Ja sitten sinä tiesitkin sen nimen jo, Sisko riemuitsi.

– Vai että sillä lailla, äiti sanoi naamallaan kummallinen irvistys. – Mitähän isällä on tähän sanottavaa?

– Ei lisättävää, isä sanoi ja luikki vähin äänin sisälle.

herttinen-kuva0-tiina-ahoniemi

Lopulta sovittiin, että Herra Herttinen sai jäädä Hupskeikkaloille kolmen päivän koeajalle.

Koeajan ensimmäinen päivä ei ottanut sujuakseen, sillä Herra Herttinen söi kaiken mahdollisen: Siskon lempisukkahousut, Veikan uudet kengät, isä Hupskeikkalan tärkeääkin tärkeämmän aamulehden ja äiti Hupskeikkalan kallistakin kalliimman naamarasvan.

Koeajan toisena päivänä Hupskeikkalat lähtivät mökille Herra Herttinen mukanaan.

Sisko ja Veikka yrittivät saada koiran uimaan, mutta herra Herttinen kasteli vain varpaansa ja luikki kiireen vilkkaa takaisin kuivalle maalle.

– Ei taida meidän koirasta tulla vesikoiraa, isäkin totesi.

– Katsokaa, tuolla järvellä ui strutseja! Sisko huomasi.

– Voi kultaseni, ne ovat sorsia, äiti selitti.

Yhtäkkiä kuului iso molskahdus. Herra Herttinen oli hypännyt laiturilta veteen ja ui kohti lintuja.

– Se osaa sittenkin uida, Veikka riemuitsi.

– Ei kai se syö sorsiakin, äiti kauhistui.

– Ei se sentään lentää osaa, isä lohdutti.

Lopulta koira ui jo keskellä järveä.

– Herttinen sentään. Ei se jaksa tuolta enää rantaan uida, äiti huolestui. Lapset alkoivat itkeä.

– Älkää hätäilkö. Minä pelastan sen, isä lupasi. Kuului iso molskahdus, ja isän pää painui veden alle.

– Voi hyvänen aika! äiti hermostui. Lapset itkivät entistä kovempaa.

herttinen-kuva2-tiina-ahoniemi

Äiti kipaisi soutuveneelle ja lähti pelastamaan uupuneita uimareita. Isä kellui muutaman metrin päässä laiturista ja Herra Herttinen keskellä järveä. Äiti nosti molemmat veneeseen ja toi heidät rantaan. Sinä iltana herra Herttinen, kumma kyllä, nukkui sikeästi isän kanssa sohvalla.

Koeajan kolmantena ja viimeisenä päivänä äiti lähti asioille ja jätti lapset koiravahdiksi.

Kaikki sujui mainiosti. Herra Herttinen nukkui päiväuniaan korissaan, ja lapset piirtelivät. Kunnes:

– Täällä haisee, Sisko totesi.

– Totta puhut, Veikka myönsi. Mikähän se on?

Lapset tutkivat taloa ja löysivät Herra Herttisen kakat keskeltä olohuoneen mattoa.

– Meidän täytyy siivota sotku, Sisko totesi vakavana. – Muuten äiti saa hepulin.

Lapset ryhtyivät urhoollisesti työhön. Veikka keksi oivallisen idean:

– Työnnetään tällaiset paperitollot nenään, ettei haju häiritse.

Siivous onnistuikin hyvin. Mutta kun kaikki oli valmista, lapset eivät saaneet paperitolloja ulos Siskon nenästä. Edes naapurin setä Ruiskukkala ei saanut nenää tyhjennettyä. Ei auttanut muu kuin lähteä terveyskeskukseen. Pöydälle jätettiin lappu:

OLEMME TERVEYSKESKUKSESSA.

EI VAKAVAA. SISKOLLA ON NENÄSSÄ PAPERIA.

HERRA HERTTINEN ON MUKANA.

TULKAA SINNE, KUN EHDITTE.

Niin matkustettiin traktorilla kylän terveyskeskukseen. Herra Ruiskukkala istui ajamassa ja muu väki istui lavalla. Sisko pääsi suoraan sairaanhoitajan luokse.

– Mitäs sinulle on tapahtunut? hän kysyi.

– Minulla on nenässä paperia, Sisko kertoi reippaasti.

– Herttinen sentään. Miksi sinä työnsit paperia nenääsi?

– Koska meillä haisi niin pahalle.

– Haiseeko teillä useinkin pahalle? hoitaja kysyi huolestuneen näköisenä.

– Nykyään aika usein, Sisko myönsi. – Mutta jos on paperia nenässä, sitä ei huomaa.

– Lapsiraukka, hoitaja sanoi kyyneleet silmissä. Hän toi Siskolle mehua ja keksin.

– Minä menen nyt soittamaan yhden puhelun.

Sisko nyökkäili iloisena suu täynnä keksiä ja nenä täynnä paperia.

Sairaanhoitaja oli niin huolissaan Siskon kotioloista, että soitti lastensuojeluviranomaisille:

– Luulen, että perhe tarvitsee jonkinlaista apua. Tulkaa nyt ihmeessä tänne tarkistamaan tilanne.

Sillä välin äiti ja isä Hupskeikkala saapuivat hirmuista vauhtia terveyskeskukseen.

– Mitä ihmettä on tapahtunut? Missä Sisko on? äiti kysyi huolissaan.

– Herra Herttinen kakki sisälle, keskelle olohuoneen mattoa. Se haisi tosi pahalle. Sitten minä keksin, että laitetaan paperia nenään siivoamisen ajaksi. Mutta Siskon nenästä paperia ei saanutkaan pois. Ja nyt me ollaan täällä irrottamassa sitä paperia, Veikka selitti hengästyneenä.

– Herttinen sentään, isä sanoi ja vilkaisi nurkassa piilottelevaa koiraa. Samassa sisään astui kaksi tuikean näköistä tätiä.

herttinen-kuva3-tiina-ahoniemi

– Päivää. Olemme lastensuojelusta ja tulimme tapaamaan sitä tyttöä, jonka kotona haisee pahalle. Voimme varmasti tarjota jonkinlaista siivousapua, jotta tyttöparan ei tarvitse elää sellaisissa oloissa.

Samassa paikalle ilmestyi sairaanhoitaja ja hymyilevä Sisko, jolla ei ollut enää paperia nenässä.

Kyllä siinä oli selittämistä. Lopulta kaikki ymmärsivät mitä oli tapahtunut ja äitiäkin alkoi naurattaa.

– Herttinen sentään tätä meidän koiraa, äiti vaikeroi. – Mutta ei sitä enää raaski poiskaan antaa.

Näihin sanoihin päättyi Herra Herttisen koeaika, ja koirasta tuli Hupskeikkaloiden perheen pysyvä jäsen.

Ja sen jälkeen ei Hupskeikkaloiden perheessä tylsää päivää nähty.

Eräänä iltana ennen iltapuuroa Siina kertoo Sirille salaisuuden: Ensi yönä me menemme yöhiippailulle.

Siri ei ole kuullutkaan yöhiippailusta. Ei se mitään, Siina sanoo. Täytyy olla tarpeeksi iso ja vanha, jotta osaa hiippailla. Pitää osata herätä keskellä yötä, silloin kun kaikki muut nukkuvat.

1_salaisuus

Siina selittää mistä yöhiippailussa on kyse: hiippaillaan pimeässä talossa hiljaa ja salaperäisesti. Esimerkiksi olohuoneeseen, mutta yleensä kannattaa hiippailla keittiöön. Sieltä löytyy herkkuja. Ja kun on syöty salaa herkkuja, voidaan jatkaa hiippailua, kunnes palataan nukkumaan.

”Yöhiippaillaan vaikka ensin eteiseen ja sitten sieltä pois,” Siina sanoo.

”Ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan!” Siri innostuu.

”Edes takas!”

”Sikin sokin!”

”Vinksin vonksin!”

”Heikun keikun!”

”Hujan hajan!”

”Ja sitten takaisin nukkumaan!” Siri sanoo.

”Sitten takaisin nukkumaan,” Siina sanoo. ”Eikä kukaan saa tietää, että on hiippailtu!”

Siri ja Siina piirtävät kartan. Siihen he merkitsevät reitin lastenhuoneesta keittiöön ja olohuoneeseen. Keittiön kohdalle tulee ruksi, koska siellä on herkkukaappi.

2_piirustus

Siina aikoo hiippailla aluksi suoraan herkkukaapille.

”Minä aion syödä yöllä vähän kakkua,” Siina sanoo.

”Minä aion syödä karkkia. Ja kakkua. Karkkikakkua,” Siri sanoo.

Siina ja Siri pohtivat, mitä herkkukaapista mahtaa löytyä. Aikuiset syövät iltaisin salaa kaikkea hyvää. Ehkä karkkikeittoa? Aika varmasti siellä on myös näitä herkkuja:

tikkarikääryleitä
mansikkapurkkakastiketta
lättykeksejä
salmiakkikaalia
lakuspagettia
mehujääkahvia
muffinssipuuroa
hattarakiisseliä
ja suklaamakaronilaatikkoa.

3_herkut

Nukkumaanmenoaikaan Siina piilottaa kartan tyynyn alle. Isi ei saa nähdä sitä.

He laittavat sänkyihinsä myös taskulamput. Nekin otetaan mukaan yöhiippailulle, sillä niillä voi valaista pimeän ja sitten sen näkee paremmin.

Sirillä on sängyssään unikaverina Rampo-possu ja Siinalla on Roki-apina. Jotta taskulampuille jää tilaa, kaikki muut unilelut päätyvät pakolaisina Mokorollin sängyn alle rakennettuun tilapäisleiriin. Pikkusisko Mokorolli ei osaa vielä kävellä, joten se ei osaa hiippaillakaan. Siksi se ei pääse mukaan yöhiippailulle.

4_nukkumaan

Kun isi tulee antamaan hyvänyönsuukot, Siina ja Siri vilkuilevat jännittyneinä toisiaan. Isi ei arvaa mitään!

Isi ei huomaa hermostuneita kikatuksia, sillä hän ihmettelee huolellisesti unilelujen paikoille peiteltyjä taskulamppuja. Toisaalta Siri peitteli eilen nukkumaan traktorinsa, joten asiat ovat jokseenkin tavanomaisesti.

5_hammasharjat_400px

Siri herää siihen, että Siina on kumartuneena hänen sänkynsä ylle Roki kainalossaan ja taskulamppu kädessään. On pimeää. ”Nyt lähdetään! Yöhiippailulle!” Siina kuiskaa.

Siina ja Siri hiipivät lastenhuoneen ovelle. Kaikki näyttää hämärässä erilaiselta kuin päivällä. Siriä melkein pelottaa. Hän avaa lastenhuoneen oven kylmien väreiden päristessä pitkin selkää. Onneksi kainalossa on oma Rampo-possu, joka röhkäisee kannustavasti. Siri laittaa taskulampun päälle ja pujahtaa käytävään Siinan perässä.

Oho, he melkein kompastuvat. Pimeässä röhnöttää valtava hahmo.

Se haisee lämpimältä ja kiltiltä ja karvaiselta ja hieman lihapullilta ja sen selkä nousee ja laskee vaimean kuorsauksen tahdissa.

”Se on vain Nakki!” Siina kuiskaa. Rampolta pääsee helpotuksen röhkäisy.

”Nakki nukkuu meidän tiellämme!”

Suuri musta koira raottaa silmiään ja sulkee ne jälleen. Se ei anna Siinan ja Sirin häiritä untaan. Se venyttelee tassujaan, vaihtaa asentoa ja huokaisee tyytyväisenä. Hetken päästä se on jälleen unessa.

Yöllä on yhtä aikaa rauhallista ja jännittävää, ajattelee Siri. Sitten hän huolestuu.

”Nakki ei ole omassa sängyssään, vaikka on keskiyö! Sen pitäisi olla isin makuuhuoneessa.”

Siina vakuuttaa, että Nakki kyllä pärjää, mutta hakee kuitenkin lastenhuoneesta peiton. Siri painautuu varmuuden vuoksi Nakin kainaloon.

6_pimeassa

He peittelevät nakin. Se pääsee pussipeittoon, peitto taitetaan sen takajalkojen alle. Silloin sen ei tule kylmä eivätkä möröt pääse nappaamaan sitä tassuista. Siri ja Siina kiipeävät koiran yli ja jatkavat kohti keittiötä.

7_peittely

Siina tarkistaa kartasta, missä he ovat. Hän näyttää sormellaan.

”Me olemme tässä, ja seuraavaksi me menemme tänne. Täällä on keittiö. Nyt hiippaillaan tosi hiljaa peräkanaa.”

”Ei me olla kanoja!” Siri sanoo.

”Se nyt on vain sanonta,” Siina kuiskaa. ”Mutta voidaan hiippailla vaikka peräkukkoa. Jokainen saa itse päättää.”

Niin he hiippailevat peräkkäin:
Siina menee peräkukkoa,
Rampo ryömii peräpossua,
Roki pomppii perämarakattia
ja Siri hipsii perälokkia.

8_perakanaa

He pääsevät keittiön ovelle. Se on kiinni. Siina nostaa kätensä varovasti ovenkahvalle ja kääntää. Sitten hän työntää oven auki.

Mutta mitä kummaa? Keittiössä on valot päällä.

Siri ja Siina astuvat sisään ja räpyttelevät silmiään kirkkaassa valossa. Sitten he näkevät keittiön pöydän. Ja sen ääressä – istuu isi aamukahvilla! Mokorolli hymyilee syöttötuolissa ja lappaa suuhunsa aamupuuroa.

9_keittio

Isi laskee ihmeissään kädessään olevan kahvimukin pöydälle. ”Kas! Te tytöt heräsitte ihan itse. Kello on vasta puoli seitsemän.”

Siri ja Siina katsovat toisiaan ymmällään. Onko nyt jo aamu? Siinan kulmat menevät kurttuun. Höh. Aamu tuli näin aikaisin ja pilasi hyvän yöhiippailun.

Siriä alkaa hihityttää. Sitten Siinakin tirskuu. ”Me ollaan ihan myöhässä!” hän nauraa.

”Myöhässä mistä?” isi ihmettelee.

”Eimistään – eimemitääntehty – EI KERROTA!” Siina ryntää kaapille ottamaan kaakaomukit. Hän ojentaa toisen Sirille ja kuiskaa: ”Ensi yönä uusi yritys!”

Loppu.

10_kaakaot_400px

Siri_mainos

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joille syntyi tytär, prinsessa Adalmina.

Hyvän tavan mukaan pikku prinsessalle ryhdyttiin etsimään kummeja. Ja koska kyseessä oli kuninkaallinen lapsi, kummeiksi saatiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär.

Punetar luovutti kummilapselleen niin ihanan helmen, ettei sen veroista ollut siinä kuningaskunnassa kuunaan nähty. Mutta ei siinä kyllin, Punetar näet ilmoitti:

– Tähän helmeen sisältyy kolme muuta lahjaa. Sen omistaja, pikku Adalmina, tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta… – haltijatar nosti varoittaen sormensa – jos Adalmina hukkaa helmensä, hän samalla menettää kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Ne hän saa takaisin vasta jos onnistuu löytämään helmensä uudestaan.

IMG_0645

Tuli Sinettären vuoro. Hän sanoi:

– Adalmina on saanut helmen ja sen myötä kolme niin suurenmoista lahjaa, ettei moni rohkenisi moisesta edes uneksia. Mutta minun lahjani on vielä arvokkaampi. Jos näet Adalmina kadottaa helmensä, hän saa tilalle minun lahjani: hyvän ja nöyrän sydämen. Olkoon niin!

Ja haltiattaret viittasivat hyvästiksi ja kohosivat sinitaivaalle kuin kaksi höyhenenkevyttä poutapilveä.

Mutta kuningas ja kuningartapa sanoivat:

– Vai vielä hyvän ja nöyrän sydämen – kaikkea sitä kuulee! Mitä merkitystä sydämellä on, jos kerran Adalminastamme tulee kaunis, rikas ja hyväpäinen. Helmeä me kyllä pidämme niin tarkoin silmällä, ettei Adalminan ikipäivänä tarvitse ottaa vastaan Sinettären kumminlahjaa.

Hetkeäkään viivyttelemättä kuningas teetti pikku Adalminalle kultakruunun, johon kallisarvoinen helmi istutettiin. Kruunu oli siitä merkillinen, että se sopi vain ja ainoastaan Adalminalle ja jousti sitä mukaa, kun tämä kasvoi.

IMG_0646

Adalminalla oli helmikruunu alati päässään, nukkuipa hän kultaisessa vuoteessaan tai juoksenteli ympäriinsä komeassa palatsissa. Kuningas oli määrännyt, ettei prinsessaa saanut päästää silmistä hetkeksikään. Niinpä tytön ympärillä pyöri alati palvelijoita jotka valvoivat, että kruunu pysyi prinsessan päässä ja prinsessa itse visusti linnan muurien sisäpuolella.

Adalmina varttui, ja hänestä kasvoi kultatukkainen kaunotar. Rikaskin hän oli, ja söi ruokansa vain kultalautasilta. Älykäs hän oli myös, niin mahdottoman älykäs, että ratkoi tuossa tuokiossa mitä hankalimmat arvoitukset.

Ja hyvä näin, sillä ei ole väärin olla kaunis ja rikas ja hyväpäinen, kunhan vain ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Siinäpä se! Kuningas ja kuningatar olivat aina pitäneet Adalminaa maailman täydellisimpänä olentona, ja onnettomuudekseen Adalmina alkoi itsekin ajatella samoin.

IMG_0648

Ja niin siinä kävi, että kuvankauniista Adalminasta tuli ylpeä, itsekäs ja kateellinen. Aina kun hän näki linnan puutarhassa kauniin kukkasen, hän rusensi sen, sillä vain hänen yksin kuului olla kaunis. Ja jos jotakuta toista kehuttiin viisaaksi, Adalmina kiukustui, sillä vain hänellä oli oikeus olla älykäs.

Näin Adalminasta kehittyi ilkeä ja itsekeskeinen tyttö, josta kukaan ei enää pitänyt.

Prinsessa Adalmiina oli viidentoista, kun hän eräänä päivänä päätti lähteä ulos linnasta. Hetken kuljettuaan hän istahti erään metsälammen rannalle ja pysähtyi ihailemaan omaa kuvaansa lammen pinnalta.

IMG_0649

– Oi, olenpa minä kaunis, hän huudahti ja kumartui lähemmäs lammen pintaa. Pahaksi onneksi kultakruunu, joka oli ollut hänen päässään, kierähti helmineen päivineen lampeen ja katosi sen pohjamutiin.

Voi kauhistus! Kun Adalmiin vilkaisi uudestaan kuvaansa lammen pinnasta, näky oli täysin erilainen. Poissa oli kaunis kultatukkainen prinsessa. Lammen pinnasta heijastui nyt tyttö, jolla oli sotkuiset hiukset ja vaatteinaan pelkkiä riepuja. Adalmina pelästyi pahan kerran ja lähti juoksemaan kohti metsää.

IMG_0650

Adalmina näki kaukaa heikkoa valonkajoa ja suunnisti sitä kohti. Lähemmäksi tultuaan tyttö huomasi, että valo tuikki erään metsämökin ikkunasta. Mökissä asui lempeä vanha mummo, joka Adalminan nähdessään sanoi:

– Lapsirukka, mistä kaukaa sinä näin iltamyöhäisellä tulet?

Siihen Adalmina ei osannut vastata. Hän ei edes tiennyt kuka oli ja mistä tuli. Mummosta se oli peräti outoa, mutta tyttö säälitti häntä.

– Koska näytät poloinen olevan ypöyksin maailmassa, saat asua minun luonani.

Kiitollisena Adalmina halasi mummoa. Siitä päivästä lähtien hän eli yksinkertaista elämää ja auttoi mummoa niin paljon kuin kykeni. Ja ihmeiden ihme – Adalmina oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä se hyvä ja nöyrä sydän saa aikaan! Adalminaa ympäröi jälleen säteily, mutta enää se ei ollut ulkokultaista loistoa vaan heijastusta siitä sisäisestä valosta, joka hehkuu jokaisen hyväsydämisen olennon sisällä.

Mutta kuninkaan linnassa nousi kova meteli kun huomattiin, että Adalmina oli kadonnut. Kuningas ja kuningatar olivat pakahtua suruunsa ja lupasivat suuren palkkion sille, joka toisi prinsessan takaisin.

Niin suorivat matkaan kaikki valtakunnan nuorukaiset, ja vuosien ajan kuningaskuntaa koluttiin laidasta laitaan – tuloksetta.

Vaan eräänä päivänä nuori uljas prinssi Sigismund osui suoraan vuohimummon mökille. Mummo itse istui mökkinsä edustalla ja Adalmina hoiteli aitauksessa eläimiä. Prinssi vilkaisi tyttöä ohimennen ja sävähti – kas vain, miten vähäpätöinen paimentyttö kosketti hänen sydäntään.

Prinssi päätti jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi kuitenkin ensin lammelle juomaan janoonsa. Kumartuessaan lammen ylle hän näki siellä kimaltelevan aarteen – prinsessa Adalminan helmikruunun! Mielessään hän pohti, voisiko metsämökin vaatimaton tyttö olla prinsessa.

Prinssi satuloi ratsunsa, karautti takaisin mummon mökille ja etsi käsiinsä paimentytön. Kun prinssi painoi kruunun tytön päähän, se sopi kuin valettu. Ja oi – siinä prinsesessa Adalmina seisoi koko kauneudessaan, yhä lempeästi säteillen. Helmen myötä hän oli saanut takaisin kaikki haltijatar Punettaren erinomaiset kummilahjat, mutta sai samalla pitää Sinettären arvokkaistakin arvokkaimman lahjan: hyvän ja nöyrän sydämen.

IMG_0653

Adalmina matkusti niiltä sijoiltaan vanhempiensa luokse pyytämään anteeksi kaikkia prinsessavuosiensa ilkeyksiä. Mukaansa hän otti mökin mummon, jonka talutti ylpeänä kuninkaanhoviin näytille. Ja vanhusta syleillen Adalmina sanoi: – Hyväsydäminen on köyhänäkin rikas, mutta rikas jolla on kova sydän on köyhääkin köyhempi.

Pian kuningaskunnassa juhlittiina paitsi Adalminan kotiinpaluuta, myös kuninkaallisia häitä: kävi niin onnellisesti, että Adalmina ja prinssi Sigismund rakastuivat.

Ja kautta kuningaskunnan kiiri riemukas viesti : – Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi!

Ada ja prinssi


 

satukirjastokevat2017tilaamuumi-800x350-finnish

Vattumato-001pieni

– Hyi, tässä vatussa on mato, parkaisivat Teresia ja Aina melkein yhteen ääneen.

– Lopettakaa nyt, sanoi Lauri.

– Tuollainen meteli pikkuisen matoparan tähden, sanoi isosisko harmistuneena.

– No kun me puhdistimme vadelmia, se kömpi esiin kaikkein suurimmasta, sanoi Aina. – Jos joku olisi syönyt marjan, hän olisi syönyt madonkin, jatkoi Teresia.

– No mitä sitten, kysäisi Lauri.

– No syödä nyt mato ja purra se kuoliaaksi, sanoi Aina.

– No mitä siitä, naurahti Lauri.

– Nyt se matelee pöydällä, parkaisi Teresia taas.

– Puhalla se pois, sanoi isosisko.

– Polje se kuoliaaksi, ivasi Lauri.

Vattumato-002pieni

Mutta Teresia otti vatunlehden varovasti, lakaisi madon lehdelle, ja kantoi sen pihalle. Aina huomasi varpusen istuvan aidalla, väijyvän ahneena matoa. Hän otti lehden matoineen, vei sen metsään, ja kätki vattupensaan alle niin ettei varpunen voinut löytää sen piilopaikkaa.

Oli päivällisaika, ja kaikki söivät jälkiruoaksi vadelmia ja maitoa.

– Älä tuhlaa sokeria, Lauri, sanoi isosisko.

Mutta Laurin lautanen oli kuin talvinen luminietos, jossa näkyi vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen isosisko sanoi: – Me olemme syöneet kaikki vatut, emmekä ole keittänyt yhtään talven varaksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi kaksi korillista tuoreita marjoja. Puhdistaisimme ne kaikki illalla ja huomenna voisimme keittää ne.

Aina ja Teresia päättivät lähteä metsään poimimaan lisää vattuja.

– Ota sinä keltainen kori, minä otan vihreän, sanoi Aina.

– Älkää sitten eksykö, sanoi isosisko.

– Terveisiä vattumadolle, sanoi Lauri pilkallisesti. – Ensi kerran tavatessamme saan kunnian syödä sen suuhuni.

Vattumato-003pieni

Niin lähtivät Aina ja Teresia metsään. Metsä oli kaunis ja ihana. Tosin välillä oli vähän vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs sitten. Pian tytöt olivat joutuneet jo kauas metsään.

Metsässä oli paljon variksenmarjoja ja mustikoita, mutta hyvin vähän vattuja. Tytöt kulkivat yhä kauemaksi, ja vihdoin he tulivat suuren vattupensaan luo. Pensaan oksat notkuivat suurien tummanpunaista kypsien vadelmien painosta, niin että tytöt eivät koskaan olleet sellaista marjojen paljoutta nähneet. He poimivat ja poimivat, ja söivät herkullisia vattuja. Hetken kuluttua korit olivat täynnä.

– Lähdetään kotiin, sanoi Aina.

– Ei, poimitaan vielä vähän lisää, ehdotti Teresia.

Tytöt laskivat korinsa maahan, ja alkoivat poimia hameidenhelmoihinsa marjoja. Eikä kestänyt kauaa, kun helmatkin olivat jo täynnä marjoja.

– Nyt kyllä lähdetään kotiin, sanoi Teresia.

Niin he lähtivät kotia kohti. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, jossa ei ollut teitä, eikä polkuja.

Vattumato-004pieni

Pahinta oli, että puiden varjot pitenivät pitenemistään, linnut alkoivat lentää pesiinsä ja kaste laskeutua maahan. Aurinko laski kuusten latvojen taakse ja iso metsä hämärtyi. Tytöt hätääntyivät.

Kun he olivat kulkeneet pitkän aikaa, he tulivat isolle aukealle, jossa kasvoi pensaita. Ja kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat kävelleensä kierroksen ja tulleensa taas takaisin samojen vattupensaiden luo. Tytöt istahtivat väsyneinä kivelle ja alkoivat itkeä.

– Minun on kova nälkä, sanoi Teresia.

– Samat sanat, vastasi Aina.

– Voi, olisipa meillä mukana suuri voileipä, huokasi Teresia.

Sen sanottuaan hän tunsi jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, se oli suuri voileipä. Samassa Teresia sanoi: – Tämä on jotenkin kummallista. Minulla on kädessäni voileipä!

– Niin minullakin, sanoi Aina. – Uskallatko syödä?

– Uskallan, vastasi Teresia.

– Voi, olisipa vielä lasillinen maitoa!

Vattumato-005pieni

Sen sanottuaan hän tunsi, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Sen jälkeen Aina huudahti: – Teresia, minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämä on hyvin kummallista.

Mutta tytöillä oli kova nälkä, ja he söivät ja joivat halukkaasti. Sen tehtyään Aina haukotteli, venytteli ja sanoi: – Voi, olisipa tässä vielä pehmeä vuode, johon mennä lepäämään. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän tunsi vieressään puhtaan ja pehmoisen sängyn, ja saman huomasi Teresia. Tytöistä tämä oli hyvin kummallista. Mutta koska heitä väsytti kamalasti, he eivät ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteeseen. Pian kumpikin oli jo unessa.

Vattumato-006pieni

Kun tytöt heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Ihana, kesäinen metsä! Linnut lentelivät puiden oksilla. Tytöt huomasivat maanneensa metsässä vattupensaiden keskellä. He katselivat toisiaan ja katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa kangasta.

Vihdoin Teresia sanoi: – Aina, oletko hereillä?

– Olen, vastasi Aina.

– Mutta minä taidan vielä nähdä unta, sanoi Teresia.

– Täällä asuu varmaankin joku hyvä henki näiden vattupensaiden seassa, arveli Aina. – Saisinpa nyt lasin mehua ja herkullisen pullan! Ja tuskin hän sai sen sanotuksi, kun heidän eteensä ilmestyi pieni hopeinen tarjotin, ja siinä kullattu kannu, kaksi kristallilasia, ja muutamia oikein ihania, lämpimiä vehnäleipiä. Tytöt kaatoivat laseihin mehua, ja joivat hyvillä mielin. He eivät koskaan olleet juoneet niin hyvää mehua.

– Tahtoisin kyllä tietää, kuka on meille tämän kaiken tarjonnut, tytöt miettivät.

– Minä, tyttöseni, lausui samassa ääni pensaasta.

Vattumato-007pieni

Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.

– Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. – Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.

– Olemme todellakin, vastasivat molemmat tytöt.

– Minäpä kerron teille, kuka olen, sanoi ukko. – Minä olen vattukuningas. Minä hallitsen tätä koko vattupensaiden valtakuntaa. Olen asunut täällä jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on taivaan, maan ja meren hallitsija, ei ole sallinut minun ylpeillä kuninkaallisella vallallani. Hän on määrännyt, että minun pitää kerran sadassa vuodessa muuttua pieneksi vattumadoksi, ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana yhden päivän ajan. Sen päivän aikana henkeni on riippuvainen pienen madon elämästä. Lintuhan voi syödä minut suuhunsa, joku voi poimia minut marjojen mukana ja tallata jalkoihinsa tuhatvuotisen elämäni. Eilen oli juuri muutospäiväni ja minut poimittiin vatun mukana ja olin vähällä tulla poljetuksi kuoliaaksi. Jollette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Illalla sain takaisin oikean muotoni, ja etsin teitä kiittääkseeni ja palkitakseni teitä. Onneksi löysin teidät täältä valtakunnastani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin osasin. Nyt tahdon lähettää teille linnun metsästä osoittamaan tien kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset! Kiitos lempeydestänne! Vattukuningas tahtoo näyttää, ettei hän ole kiittämätön.

Tytöt ojensivat ukolle kätensä ja kiittivät häntä, iloiten sydämestään, että eilen olivat säästäneet pienen vattumadon hengen. Tytöt nappasivat marja-astiansa ja hypähdellen riensivät metsässä tietä, jonka lintu lentäen näytti.

Kotona iloittiin, kun tytöt tulivat takaisin. Kaikki olivat odottaneet ja hakeneet heitä. Isosisko ei ollut saanut unta, kun hän oli ollut aivan varma, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikkusiskonsa.

Vattumato-008pieni

Lauri tuli tyttöjä juosten vastaan kantaen koria ja huusi: – Tulkaa katsomaan, tässä on teille jotakin! Joku vanha ukko toi sen äsken teille tänne.

Tytöt avasivat korin: siinä oli pari mitä kauneinta rannerengasta. Niihin oli kirjoitettu: Teresialle ja Ainalle. Korissa oli myös timanttinen rintaneula, ja siihen oli kirjoitettu: Laurille.

Vattukuningas oli muistanut myös isosiskoa: keittiössä odotti kaksitoista korillista suuria, punaisia vattuja. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne tulleet, mutta kaikki arvasivat. Ja sittenkös kelpasi laittaa hilloa, niin makeaa ja herkullista ettei sen vertaista ole koskaan aikaisemmin nähty!

Sen pituinen se.

aurinkojatuuli1

Olipa kerran kaksi mahtavaa kaverusta: aurinko ja tuuli. Elettiin aikaa, jolloin nämä kaksi kilpailivat siitä, kumpi oli vahvempi.
Kinastelu oli jatkuvaa. Heti kun aurinko nousi, pyyhälsi tuuli paikalle, ja riita alkoi.

Eräänä päivänä aurinko ja tuuli nahistelivat taas keskenään.
Tuuli sanoi: – Minä olen voimakkaampi kuin sinä!
– Etpäs ole, vastasi aurinko. – Minä olen voimakkaampi. Loistan täällä taivaan kannella ja näen kaiken, kun taas sinä puhaltelet maan pinnalla pieniä pihahduksiasi.

– Höpsis, tuhahti tuuli. – Sinä vain olla möllötät paikoillasi kun minä hurjastelen pitkin maapalloa.
Siinä kinastelleessaan he näkivät maantietä pitkin kulkevan miehen. Hänellä oli yllään paksu takki, sillä ilma oli kylmä.

– Minä tiedän, miten kilpa ratkaistaan, sanoi tuuli. – Näetkö tuon miehen? Koetetaan kumpi meistä saa takin pois hänen yltään. Se joka onnistuu, on voimakkaampi. – Mikäs siinä, aurinko tuumi. – Aloita sinä.

aurinkojatuuli2

Tuuli tähtäsi tarkasti ja alkoi puhaltaa. Pilvet taivaalla lähtivät liikkeelle tuulen voimasta, ja puut alkoivat huojahdella. Tuuli puhalsi ja puhalsi. Mutta kulkija vain nosti takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi matkaansa. Tuuli keräsi kaikki voimansa ja yltyi puhaltamaan yhä ankarammin. Puut taipuivat ja vesi alkoi kuohua, mutta kulkija vain rutisti takkiaan tiukemmin päälleen.

Lopulta tuuli luovutti ja tyyntyi.
– Huh! Olipa se tuulenpuuska, mies sanoi.

Nyt oli auringon vuoro. Se suuntasi lämmittävät säteensä kulkijaan ja antoi lempeän lämpönsä helliä miestä.
– Kylläpä sää on vaihteleva, mies sanoi ja avasi takkinsa napit.
Aurinko paistoi yhä kuumemmin. Kulkija pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan.
– Takki on ihan liikaa, mies sanoi. – Otanpa sen käsivarrelleni. Ja hän riisui takkinsa.
– Kas niin, minä voitin, aurinko sanoi. Minä olen voimakkaampi.

Aurinkojatuuli3

– Odota vähän, tuuli sanoi. – Nyt on taas minun vuoroni. Ja se alkoi jälleen puhaltaa. Ilma kylmeni nopeasti.
– Onpa tämä sää! Kulkija harmitteli ja puki takin ylleen.
– Siinä näet, tuuli riemuitsi. – Sinä tosin sait hänet riisumaan takkinsa, mutta minä sain hänet pukemaan sen uudelleen ylleen.
Aurinko nauroi. – Me olemme yhtä voimakkaita. Sinä omalla tavallasi, minä omallani.

Ja siitä päivästä lähtien taivaalta ei ole enää kuulunut melskettä ja meteliä, vaan aurinko ja tuuli ovat oppineet elämään sovussa keskenään.

 


elisa_banneri-sadun-loppuun

Oletko kuullut tarinan lapsista, jotka löysivät metsästä oikean piparkakkutalon? Minäpä kerron!

Lapsia oli kaksi: pisamanenäinen Hannu ja kultatukkainen Kerttu.

Oli lämmin ja valoisa kesäyö, ja lapset olivat matkalla suuren metsän halki. He eivät suinkaan olleet eksyksissä, vaan etsivät itselleen syötävää. Hannun ja Kertun vanhemmat olivat näet niin köyhiä, etteivät voineet huolehtia lapsistaan. Niinpä sisarukset nyt tallustelivat metsässä ja hakivat mättäiltä mustikoita ja puolukoita vatsansa täytteeksi.

hannu-ja-kerttu-a

Mutta olipa metsässä pelottavaa! Vaikka kesäyö ei ollutkaan pimeä, polku vajosi hämärän peittoon. Oli hiljaista; vain vanhat kuuset humisivat tuulessa. Lapset kulkivat käsi kädessä, toinen toisistaan turvaa hakien. Kerttu hyräili hiljaa ja Hannu hyppeli kiveltä toiselle. Piti olla reipas, ettei pelottanut.

Samassa Kerttu näki jotain pilkottavan puiden välistä: – Valoa! hän huudahti.

Valo paistoi edessäpäin, ja se näytti tulevan mökin ikkunasta.
– Siellä asuu joku, tuumi Hannu.

Lapset kulkivat lähemmäksi. Molempia jännitti vähän, mutta he olivat uteliaita näkemään talon.

Ja äkkiä heidän edessään kohosi mitä ihmeellisin mökki. Lapset jähmettyivät paikoilleen kuin lumottuina. He eivät tohtineet edes hengittää.

– Uskomatonta, kuiskasi Kerttu.
– Upeaa, henkäisi Hannu. – Se on piparkakkutalo.

hannu-ja-kerttu-b

Ja toden totta: talon seinät oli rakennettu piparkakusta, ja kattoa koristivat värikkäät hedelmäkarmellit. Ja vaikka lapset tiesivät, ettei vieraiden ihmisten talolle saanut mennä ilman lupaa, he eivät voineet vastustaa kiusausta. Hannu ja Kerttu hiipivät hiljaa mökin nurkalle ja nuuhkivat nälkäisinä sen piparkakkuseiniä. Hannu nuolaisi varovasti kuorrutusta.
– Herkullista! hän riemastui.

Nyt kumpikaan ei voinut enää nälälleen mitään. He upottivat hampaansa talon seiniin ja söivät hyvällä halulla vatsansa täyteen piparkakkua.

Samassa mökistä kuului vanhan naisen ääni:
Kuulen rouskutusta ja rapinaa
Ken taloani nakertaa?

Lapset livahtivat mökin nurkan taakse, painuivat litteiksi ja laihoiksi kuin langat ja vastasivat piilostaan:
Tuuli vaan, tuuli vaan
Sun taloasi tuivertaa. 

Lapset pidättelivät henkeään, kun mökin ovesta astui ulos vanha noita-akka. Eukko nojasi itseään keppiin. Harmaat hiuksensa hän oli kammannut niskaan nutturalle ja kainalosta pilkisteli karamelleja.

hannu-ja-kerttu-c

– Lapsikullat, tulkaa toki sisään. Minä en tee teille mitään pahaa.

Kerttu katsahti epäröiden Hannua. Vaikkaa molempia pelotti, heidän teki mieli lisää herkkuja. Lapset astuivat uteliaina pirttiin. Samalla hetkellä noita tarttui Hannua kädestä ja telkesi hänet kellariin.

– Odotahan siellä, poikaseni, noita sanoi ja lukitsi kellarin oven. Sen jälkeen hän alkoi komennella Kerttua. – Etsipäs tyttö tuvastani lisää karamelleja ja syötä ne veljellesi!

Noita-akan aikomuksena oli nimittäin lihottaa Hannu ja sen jälkeen popsia tämä suihinsa.
Kertun ei auttanut muu kuin totella noitaa ja syöttää Hannulle makeisia niin, että tämän vatsaan sattui.

Aina välillä noita työnsi kätensä kellariin tunnustellakseen joko poika oli kyllin lihava. Mutta Hannupa oli ovela ja työnsi noidan käteen aina kovan ja kapean luudanvarren.
– Onpa poika vielä luiseva, tuumi noita. – Hänen pitää syödä lisää herkkuja!

Mutta kun Hannu ei vain tuntunut lihoavan, noita päättikin syödä tytön.
– Meidän pitää paistaa lisää piparkakkuja, valehteli noita Kertulle ja käski tämän sytyttää uuniin tulen. – Kiipeäpäs tyttö uuniin katsomaan, joko se on kyllin kuuma!

Mutta Kerttu arvasi, että noidalla oli pahat mielessä. Niinpä Kerttu sanoi eukolle: – Uunin luukku on liian raskas minulle, en saa sitä auki.

– Höpsis, tuumi noita ja kumartui avaamaan uunin.

Silloin Kerttu työnsi eukkoa kaikin voimin, ja tämä upposi uuniin kokonaan. Kerttu paiskasi luukun kiinni ja kiirehti vapauttamaan veljensä.

Sisarukset juoksivat ulos noidan mökistä. He taivalsivat käsi kädessä läpi suuren metsän kohti omaa kotiaan. Pian he löysivät perille ja kohtasivat äitinsä ja isänsä, jotka olivat kovasti kaivanneet lapsiaan.

Niin Hannu ja Kerttu elivät onnellisina pitkän elämänsä loppuun asti. Mutta piparkakkuja ei kummankaan enää milloinkaan tehnyt mieli.

 


 

satukirjastokevat2017tilaatoystory-800x350-finnish

Olipa kerran hiiri, jolla oli monta hiirilasta elätettävänään. Joka päivä hiiri joutui pohtimaan, mistä löytäisi tarpeeksi ruokaa, jotta kaikki saisivat syödäkseen. Joskus talon ihmisiltä oli jäänyt leivänmurusia, jotka hiiri kuljetti lapsilleen iltapalaksi. Joskus se kulki pitkän matkan pellolle keräämään jyviä. Mutta aina jollekin hiirilapsista jäi kuitenkin nälkä.

Eräänä päivänä, kun ruokakaapi oli taas tyhjä, hiiri keksi.
– Nyt minä alan ommella vaatteita ja ryhdyn räätäliksi. Siitä minä saan sitten rahaa ja voin ostaa lapsilleni ruokaa yllin kyllin.

hiiriraatalina_1Kaikki sujui ensin hienosti. Hiiri ompeli lakkeja, sukkia ja säärystimiä hiirille ja muille metsän eläimille, ja vähitellen ruokakaappi alkoi kuin alkoikin täyttyä.

Eräänä päivänä ovelle saapui talon kissa. Hiirilapset säikähtivät ja menivät piiloon koloihinsa. Räätälihiiri tärisi pelosta, mutta sai kuitenkin kysyttyä:

– Hyvää päivää, herra Kissa, vikisi hiiri ääni pelosta täristen. – Minkälaista vaatetta olitte ajatellut?
– Haluan, että teet minulle takin, tokaisi kissa. – Onnistuuko?
– Kyllä, toki onnistuu, sanoi hiiri ja ryhtyi saman tien mittaamaan kissaa.
– Haluan muuten takin huomiseksi. Onnistuuko? kysyi kissa.
– Kyllä, toki onnistuu, lupasi hiiri ja saattoi kissan ulos.

Nyt oli hiiri pulassa. Se oli tehnyt vaatteita nimittäin vain itsensä kokoisille hiirulaisille. Vaatteen tekeminen kissan kokoiselle jättiläiselle tuntui mahdottomalta. Kangas oli valtavan suuri pienen hiiren mielestä. Niinpä se leikkasi kangasta pienemmäksi – ja saman tien leikkasi liian paljon.

Tuli aamu, ja tuli kissa innoissaan takkia hakemaan.
– Missä takkini on, kysyi kissa.

Kauhusta vavisten hiiri sanoi:
– Ei siitä takkia tullutkaan, vaan tulee… housut, se valehteli hätäpäissään.

hiiriraatalina_kuva2

Koko päivän hiiri yritti ommella housuja kissalle, mutta hermostuksissaan se leikkasi kankaan niin pieniksi paloiksi, ettei siitä saanut housujakaan.

Seuraavana päivänä kissa tuli ja kysyi:
– Missä housuni ovat?

Hiiri tärisi peloissaan ja sanoi kissalle:
– Ei siitä tullut housujakaan, vaan tulee…liivit.

Kissa lähti. Hiiri ryhtyi työhön. Kangas oli kuitenkin jo niin pienenä silppuna, ettei siitä millään liivejä syntynyt. Kissa tuli taas seuraavana päivänä ja kysyi:
– Missä liivini on ?
– Ei tullutkaan liivejä…

Kissa katsoi tärisevää hiirtä aivan läheltä ja sanoi: – No mikä siitä sitten tulee?

– Siitä tulee… kukkaro!

hiiriraatalina_kuva3Seuraavana aamuna kissa tuli kukkaroaan noutamaan. Hiiri änkytti hädissään ettei nyt tullutkaan kukkaroa vaan tulisikin rusetti. Silloin kissalta meni maltti. Se hyökkäsi hiiren kimppuun. Hiiri ehti kuin ehtikin paeta poikastensa kanssa talosta.

Heti pimeän tultua hiiriperhe muutti pellon reunaan asumaan. Siellä he sitten elelivät syöden jyviä, ja hiiri ompeli vaatteita – mutta ei enää koskaan kissalle.

Sen pituinen se.

 


elisa_banneri-sadun-loppuun

 

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Todellinen prinsessa_Tiina Ahoniemi

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

Todellinen prinsessa 2_Tiina Ahoniemi_pieni

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Todellinen prinsessa 3_Tiina Ahoniemi

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!