Liikennevalo näytti ensin vihreää, sitten keltaista ja lopulta punaista. Vihreää, keltaista ja punaista niin kuin se oli tehnyt päivästä toiseen. Liikennevalo oli kyllästynyt. Se oli kyllästynyt seisomaan vartiopaikallaan suojatien vieressä. Se oli kyllästynyt räpsyttelemään valojaan. Toki se ymmärsi tehtävänsä tärkeyden, mutta siitä huolimatta sitä harmitti ja väsytti.

Jalankulkijat

Maailma ympärillä oli täynnä värejä, mutta liikennevalo sai näyttää vain vihreää, keltaista ja punaista, vihreää, keltaista ja punaista. Sitä paitsi oli raskasta huolehtia yksin, että kaikki saivat kulkea vuorollaan. Vanhan tädin oli päästävä ulkoiluttamaan koiraansa puistoon ja koulubussin oli vietävä lapset kouluun.

– Minä en enää jaksa, liikennevalo ajatteli ja näytti kaikilla valoillaan punaista.

Autot jarruttivat kirskuen ja jalankulkijat pysähtyivät kadun reunaan. Tuli aivan hiljaista. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Sitten joku autoista rupesi tyyttäämään ja muut yhtyivät ääneen. Jalankulkijat nostivat kädet korvilleen ja huusivat kilpaa autojen kanssa. Lopulta liikennevalo hermostui metelistä niin, että muuttui aivan siniseksi. – Mitä tämä tarkoittaa? kysyi paikalle sattunut poliisi. – Miksi kaikki tööttäävät? Miksi valo on sininen eikä punainen, keltainen tai vihreä?

Autokuski

Kukaan ei osannut vastata. Autoilijat raapivat päätään ja koettivat muistella, mitä sininen valo tarkoitti. – Minä soitan korjaajan, päätti poliisi. Silloin liikennevalo päätti kokeilla muitakin värejä. Liikennevalo vaihtoi itsensä ensin ruskeaksi, sitten violetiksi. Seuraavaksi se kokeili viininpunaista, hopeanharmaata, oliivinvihreää, auringonkeltaista, taivaansinistä ja hiekanruskeaa. Näytettyään vielä oranssia, valkoista, turkoosia ja mustaa valo huomasi, että sen ympärillä oli aivan hiljaista. Kaikkialla minne se katsoi, se näki ihmisten tuijottavan itseään. Bussimatkustajat istuivat nenä ikkunassa. Autojen kuljettajat olivat lakanneet raapimasta päätään ja vaimentaneet torvensa. Jalankulkijoiden suut olivat loksahtaneet auki. Poliisi oli unohtanut soittaa korjaajan ja seisoi niska kenossa liikennevaloa ihmetellen.

Valotolppa

Äkkiä pieni poika rupesi taputtamaan. Se tarttui ja pian koko väkijoukko osoitti suosiotaan liikennevalolle. Jopa poliisi läiskytti valkoisia hansikkaitaan yhteen. Liikennevalo meni aivan hämilleen ja punastui. Sitten se muuttui keltaiseksi ja sitten vihreäksi. Autot kaasuttivat ja kiirehtivät kuka minnekin. Jalankulkijat puistelivat päätään ja vilkuttivat liikennevalolle. Poliisi taputti hajamielisesti valotolppaa ja jatkoi omille teilleen.

Ja valo näytti ensin punaista, sitten keltaista ja lopulta vihreää. Joskus aamuyön tunteina se kuitenkin vielä kokeili yönsametinsinistä tai aamukasteenkimmeltävänraikkaanvihreää ja oli onnellinen.

 

Hyvän Mielen Iltasatuja_mainos

Olipa kerran eräs viisas ja vanha ankkaemo, joka oli rakentanut pesänsä niitylle lammen viereen. Yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä se istui pesässä hautomassa muniaan. Se odotti malttamattomana uusien poikastensa syntymää.

 

ruma_ankanpoikanen_UUSI 3

 

Viimein munat alkoivat risahdella rikki. ”Piip, piip”, kuului pesästä, kun poikasista yksi toisensa jälkeen pisti päänsä esiin. Vain yksi munista pysyi ehjänä. ”Johan nyt”, hämmästeli ankkaemo ja kierähti takaisin suuren munan päälle – sen oli jatkettava hautomista.

 

ruma_ankanpoikanen4

 

Viereisen pesän ankkamuorikin tuli ihastelemaan poikasia. ”Ovatpa ne suloisia kaikki”, se sanoi. Mutta silloin muori näki suuren munan. ”Hyvänen aika”, se päivitteli. ”Mikähän kalkkuna tuolta mahtaa kuoriutua?” Ankkaemo loukaantui. ”Se on minun rakas poikaseni”, emo sanoi ja jatkoi päättäväisesti hautomista.

 

ruma_ankanpoikanen5

 

Lopulta suurinkin muna halkesi. Esiin kömpi iso ja harmaa poikanen. Ankkaemo hämmästyi. ”Herttinen sentään, se on ihan erinäköinen kuin muut.” Sitten emo heltyi. Poikanen oli kuitenkin hänen omansa. ”Kyllä minä tämänkin uimaan opetan”, se tuumasi.

 

ruma_ankanpoikanen6

 

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ankkaemo kutsui kaikki kymmenen poikastaan koolle. ”Kvaak kvaak! Seuratkaa minua!”, se komensi ja johdatti poikueensa niityn poikki lammelle. Yksi toisensa jälkeen poikaset hyppäsivät veteen. Myös isoin ankanpoikanen molskahti veteen ja ui. ”Kyllä se uida osaa, vaikka iso onkin”, tuumasi ankkaemo helpottuneena. ”Sillä on vahvat siivet ja suora ryhti, ja kun oikein tarkkaan katsoo, se on ihan komeakin”, pohti ankkaemo.

 

ruma_ankanpoikanen7

 

Mutta muut ankat eivät olleet yhtä ystävällisiä. ”Hyvänen aika, miten ruma se on”, puuskahti eräskin ankka poikasen nähdessään. ”Se ei ehkä ole kaunein poikasista, mutta ui yhtä hyvin kuin muutkin”, ankkaemo puolusteli. ”Sitä paitsi se on vahva. Ehkäpä siitä kasvaa jonain päivänä lammen vahvin ankka!”

 

ruma_ankanpoikanen9

 

Mutta ruma ankanpoikanen oli yksinäinen ja surullinen. Se ei viihtynyt lammikossa, sillä sitä kiusattiin päivästä toiseen. Edes sen omat sisarukset eivät puolustaneet sitä. Nekin häpesivät ruman ankanpoikasen ulkomuotoa.

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen päätti karata pois ankkalammelta. Se juoksi niityn laidalla olevalle aidalle. Aidalla istuvat pikkulinnut lennähtivät pois. ”Nekin pelästyivät minua, koska olen niin ruma”, ankanpoikanen ajatteli.

 

ruma_ankanpoikanen10

 

Ankanpoikanen jatkoi matkaansa, kunnes se tuli villihanhien asuinpaikalle. Hanhet eivät kuitenkaan halunneet ankanpoikasta parveensa. ”Mene muualle”, ne sanoivat. ”Sinä et kuulu joukkoomme.”

Ja niin ruma ankanpoikanen jatkoi matkaansa. Viimein se saapui pienelle järvelle. Koko kesän ruma ankanpoikanen ui yksin järvessä. Muut linnut hyljeksivät sitä, koska se oli erilainen.

 

ruma_ankanpoikanen13_UUSI

 

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen näki, miten valkeat joutsenet lensivät järven yli. ”Voi, kunpa olisin itsekin noin kaunis“, se huokasi. Joutsenten mentyä se jäi pitkäksi aikaa katselemaan taivaanrantaa. ”Minäkin haluaisin joskus lentää muiden lintujen kanssa, mutta kukaan ei varmasti kelpuuta minua mukaan”, se tuumi surullisena.

 

ruma_ankanpoikanen14

 

Syksyn tultua ruma ankanpoikanen ui yhä yksin järvessä. Viimein tuli niin kylmä, että järven jää jäätyi ja ankanpoikanen jäi siihen kiinni. Yhtenä aamuna eräs mies löysi elottoman linnun järven jäältä ja vei sen kotiinsa. Siellä se lämpeni ja virkosi takaisin eloon. Se ei kuitenkaan viihtynyt talossa, sillä se pelkäsi ihmisiä.

 

ruma_ankanpoikanen16

 

Kun kevät vihdoin koitti, ankanpoikanen huomasi kasvaneensa paljon isommaksi ja vahvemmaksi. Se kohosi siivilleen ja päätti lentää kauas pois. Ennen kuin se huomasikaan, se oli päätynyt eräälle lammelle. Lammella ui kolme kaunista joutsenta. Ankanpoikanen ihaili niiden valkeita höyheniä ja pitkiä kauloja: joutsenet olivat kauneimpia lintuja, joita ankanpoikanen oli milloinkaan nähnyt.

 

ruma_ankanpoikanen18

 

Joutsenet lennähtivät ankanpojan luokse. Ruma ankanpoikanen painoi päänsä alas, sillä se pelkäsi niiden olevan ilkeitä. Samalla se näki oman kuvansa lammen vedessä ja pelästyi. Se ei ollutkaan enää poikanen, vaan aikuinen lintu. Eikä se suinkaan ollut ankka, vaan uljas valkea joutsen!

 

ruma_ankanpoikanen19

 

Muut joutsenet tulivat sen luo ja tervehtivät sitä ystävällisesti. Lammelle tuli myös lapsia. ”Katsokaa, täällä on joutsenia”, lapset huusivat innoissaan. ”Tämä uusi on niistä kaikkein kaunein!”

Muut joutsenet kumarsivat sille kunnioittavasti. Ruma ankanpoikanen oli hämillään ja painoi päänsä alas. Se oli onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Nuorempana sitä oli pilkattu ja hyljeksitty, mutta nyt sitä kehuttiinkin kauniiksi.

 

ruma_ankanpoikanen20

 

”En olisi koskaan uskonut, että voisin joskus olla näin onnellinen”, se ajatteli. Rumasta ankanpoikasesta oli kasvanut kaunis joutsen, ja se oli viimein löytänyt oman paikkansa maailmassa.

 

 

Aivan aikojen alussa, noin kymmenen minuuttia sitten, Ippu Pötökkä oli vielä aivan tavallinen pikkuötökkä. Mutta sitten sängystään herännyt pieni tytöntyllerö huusi: ”Ippu Pötökkä! Ippu Pötökkä!” Ja niin hän jo saikin nimensä.

VERHOT

Tytöntyllerö joi lasin vettä ja nukahti jälleen. Perin juurin säikähtänyt pikkuötökkä sai hetken aikaa rauhoittua. Mutta miten sellaisen jälkeen saattoi rauhoittua? Ippu Pötökkää, tuota nimen saanutta pikkuötökkää, vaivasi suunnaton tarve tehdä jotain merkittävää. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut vain pikkuötökkä, mutta nyt hän oli sentään sentään Ippu Pötökkä!

Jos pikkuötökällä oli nimi, olihan sen oltava tärkeä pikkuötökkä. Nimettömiä ötököitä oli maailma täysi, mutta Ippu Pötököitä vain yksi. Ippu lenteli pitkin huonetta. Se oli hänen maailmansa – hyvin pienen tytön huone hyvin pienessä talossa, Ötökkämaan laidalla. Se oli valtava maailma pikkuötökälle. Mutta ei Ippu Pötökälle.

huonekuva

Oli tuoksuvia peikonlehtiä ja rahapuita. Oli muratteja ja myrttejä ja yöpöydällä pienen pieni sininen vesilasi. Värikkäitä verhoja ja päiväpeittoja! Punainen roskakori ja vihreä lampunvarjostin! Se oli iloinen maailma, jonka keskellä Ippu Pötökkä lensi ja mietti olevansa enemmän kuin vain pikkuötökkä.

Oranssin kaapin vieressä keltaisella pöydällä nuutui kääpiöbanaanin kukka. Se kurkotti itseään kohti pöytää. Se miltei nukkui.

”Voi, miten se tarvitsee vettä!” säikähti Ippu Pötökkä. Ja samalla hetkellä tuo pikkuötökkä sai päähänsä nerokkaan ajatuksen. ”Minä autan tuota kääpiöbanaania. Se olkoon minun tehtäväni!” iloitsi pikkuötökkä, joka kutsui itseään jo tottuneesti nimellä Ippu Pötökkä, ja surrasi yöpöydälle lasketun sinisen lasin viereen.

ippu lentää

Ja Ippu Pötökkä nostamalla nosti, aivan kaikilla voimillaan tuuppasi ja potki, mutta vesilasi pysyi paikallaan. ”Miten minä pikkuötökkä nyt banaanille vettä saan?” pohti Ippu Pötökkä ja huomasi tarvitsevansa apua.

Ja niin Ippu Pötökkä lensi pitkin huonetta ja etsi avuliaita kumppaneita itselleen. Ippu lensi ensin oranssin kaapin raosta sisään, mutta mikä pettymys! Vain pussillinen mysliä ja vaniljakeksejä. Ja yksi kuivunut rusina kaapin nurkassa. Ei ketään, joka auttaisi.

”Älä itke, Ippu Pötökkä!” huusi yllättäen rusina. ”Minä olen asunut täällä kaapin kolossa jo kolme vuotta. Joskus joku avaa oven ja ottaa vähän mysliä. Kutakuinkin elämäni on siinä. Mutta älä sinä täällä hukkaa elämääsi. Tee mitä sinun täytyy – olethan Ippu Pötökkä!”

rusina UUSI

Kun Ippu Pötökkä, tuo entinen pikkuötökkä, katsoi tarkemmin rusinaa, se huomasi, ettei se ollutkaan mikään tavallinen pieni rusina. Sehän oli aivan valtavan viisaan näköinen rusina.

”Neuvoa sinun on kysyttävä muilta pikkuötököiltä. Ne tietävät, mitä tehdä”, sanoi viisas vanha rusina. ”Ne asuvat tuolla punaisessa roskakorissa.”

Ja niin Ippu lensi punaiseen roskakoriin. Mutta siellä ei ollutkaan pikkuötököitä. Siellä asuivat suuret kärpäset. ”Anteeksi, että häiritsen”, inisi pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä. ”Eikö tämä olekaan koti pikkuötököille?”

karpaset

”Surrur-surrur!” huusivat suuret kärpäset. ”Pikkuötökäthän asuvat vihreän lampunvarjostimen alla. SURRUR!” ne surruttivat hurjalla äänellään.

Ja niin pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä etsi kaltaisiaan vihreän lampunvarjostimen alta. Mutta ei! Siellä asuikin Vaaksiainen.

”Mitä ihmettä teet täällä, pikkuötökkä?” raivostui Vaaksiainen. ”Olin juuri venyttelemässä!”

”Anteeksi kovasti”, sanoi pikkuötökkä, joka halusi sanoa olevansa Ippu Pötökkä, ”mutta tiedätkö mistä löydän pikkuötököiden kodin?”

”Nehän asuvat tuolla keltaisella pöydällä, kääpiöbanaanin lehdillä! Luulisi sinun tietävän, senkin pikkuötökkä.” Ja niin Ippu Pötökkä, joka tunsi taas olevansa hieman enemmän pikkuötökkä, jatkoi matkaansa.

pikkukarpaset - Kopie

Kääpiöbanaanin lehdillä oli tungosta. Tuossa lekotteli pikkuötökkä, ja tuossa toinen. ”Minä olen Lippu Köpökkä”, sanoi ensimmäinen pikkuötökkä. ”Ja minä Hippu Röpökkä!”, huusi toinen. ”Ja minä – minä se olen Ippu Pötökkä”, vastasi kääpiöbanaanin vasta löytänyt pikkuötökkä. ”Saat asua täällä, Ippu Pötökkä”, sanoi pikkuötökkä nimeltään Lippu Köpökkä. ”Mutta kääpiöbanaanihan pian kuolee!” huusi järkyttynyt Ippu Pötökkä. ”Onhan se hieman nuutunut, mutta ei se mitään”, sanoi Lippu Köpökkä. ”Me pikkuötökät pidämme siitä.”

Silloin Ippu Pötökkä, tuo suurista kysymyksistä kiinnostunut pikkuötökkä, ymmärsi vihdoin elämän tarkoituksen. Pikkuötökät elävät kovin pienen elämän. Ja kääpiöpalmu on nuutumaisillaankin vielä pitkäikäinen.

pikkukarpaset

Voi Ippu Pötökkää, tuota pikkuötökkää. Ippu Pötökkä ymmärsi, että nimestään huolimatta se oli pikkuötökkä, jonka elämä kului miettiessään omaa nimeään. ”Täällä minä voin asua rauhassa”, se ajatteli ja laskeutui kääpiöbanaanipuun lehdelle.

Ja niin Ippu Pötökkä, tuo maailman suloisin pikkuötökkä, eli loppuelämänsä kääpiöbanaanin lehdillä yhdessä ystäviensä kanssa. Ensimmäinen heistä oli nimeltään Lippu Köpökkä, ja toinen piti nimeä Hippu Röpökkä. Ja sitten tuli taas uusia. Ja vielä uusia. Pikkuötököitä.

 

Ötökkämaan tarinoita_mainos

 

Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

– Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: – Jänis hyvä, minä juoksen kanssasi kilpaa. Koska aloitamme?

– Sinäkö muka, ilkkui jänis. – Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep! Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.

Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään.

– Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki eteenpäin askel askeleelta.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti.

Eläimet hurrasivat.

Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään.

Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään muita parempaa.

 

Kauan sitten Afrikassa eli muuan erityisen suurikokoinen leijona. Se tiesi itsensä viidakon valtiaaksi, sillä kaikki muut eläimet pelkäsivät sitä.

Eräänä aamuna leijona makoili raukeana savannilla. Yhtäkkiä sen vierestä vilisti pienen pieni hiiri. Leijona ojensi kouraansa ja nappasi hiiren terävien kynsiensä väliin.

– Sainpas sinut, karjaisi leijona.

– Ole kiltti äläkä syö minua, piipitti pieni hiiri peloissaan. – Jos säästät henkeni, lupaan olla ystäväsi ja auttaa sinua pulassa.

Leijonaa hymyilytti. – Miten noin pieni otus voisi ikinä auttaa minua? se tuumi hieman ylimielisesti. – Minä olen viidakon mahtavin eläin.

Mutta vaikka leijona oli suuri ja vahva, julma se ei ollut. Niinpä se säästi hiiren hengen ja päästi sen vapaaksi.

– Kiitos, sanoi hiiri kiitollisena. – Muista, että minä tulen avuksesi kun tarvitset apua.

Leijona naureskeli hiiren suurille puheille ja kierähti kyljelleen. Sitten se jatkoi uniaan.

Vähän myöhemmin leijona asteli tapansa mukaan viidakossa saalista vaanimassa. Äkkiä se jäi kiinni salametsästäjien asettamaan verkkoon. Se yritti epätoivoisesti repiä köysiä tassuillaan, mutta ei päässyt vapaaksi.

– Apua, se karjui hädissään. – Auttakaa minua!

Samassa viidakosta vilisti esiin pieni hiiri. Se oli kuullut leijonan avunhuudot ja tahtoi nyt palkita ystävänsä. Se alkoi jyrsiä verkkoa terävillä hampaillaan. Ei aikaakaan, kun leijona oli taas vapaa.

– Joskus pienestä koosta on hyötyä, myhäili hiiri.

– Kiitos avustasi, sanoi leijona kiitollisena. – Miten onnekas olenkaan, että minulla on kaltaisesi ystävä. Pidit sanasi ja autoit minut pulasta.

Siitä päivästä lähtien leijona oli ystävällinen kaikille viidakon eläimille. Se ymmärsi, että pienetkin hyvät teot palkitsevat itsensä monikertaisesti. Ja ihmeiden ihme: mitä enemmän leijona auttoi muita, sitä onnellisemmaksi se itse tuli. Leijona oli saanut paitsi hyvän ja nöyrän mielen, myös monta uutta ystävää.

 

Kerran kauan sitten Kiinassa eli muuan hyvin rikas keisari. Keisarilla oli kaunis palatsi, joka oli rakennettu kallisarvoisesta posliinista. Palatsin valtavaa puutarhaa koristivat kymmenet kirsikkapuut. Puutarhassa asusteli myös muuan satakieli, joka oli ihmeellisen taitava laululintu. Jokainen, joka linnun laulua joskus kuuli, pysähtyi niille sijoilleen. ”Voi, miten kauniisti se laulaa!”, sanoivat ihmiset.

Eräänä päivänä keisarin luona kävi arvovaltaisia vieraita. Vieraat kehuivat keisarin palatsia ja sen puutarhaa vuolaasti, mutta sanoivat lopulta: ”Kaikkein kauneinta oli kuitenkin satakielen laulu.” Keisaria tämä hieman harmitti, sillä hän ei itse ollut milloinkaan kuullut satakielen laulua. Keisari kutsui palvelijansa luokseen. ”Etsi lintu käsiisi ja tuo se minun nähtäväkseni!”, hän määräsi.

Palvelija kumarsi ja kiirehti etsimään lintua, sillä keisarin sana oli laki. Palvelija juoksi hädissään ympäri palatsin puutarhaa, mutta ei löytänyt lintua mistään. Keisari kävi yhä kärsimättömämmäksi. Viimein eräs keittiöpiika muisti nähneensä satakielen. ”Voi, se laulaa todellakin kauniisti!” tyttö huudahti. ”Ääni saa aina kyyneleet silmiini.”

Keittiöpiika lupasi johdattaa palvelijan satakielen luokse. Matkalla eräs lehmä alkoi ammua. ”Oi”, huudahti palvelija oitis. ”Onpa sillä voimakas lauluääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan lehmä”, vastasi tyttö. Vähän ajan kuluttua alkoi eräs sammakko kurnuttaa. ”Oi”, huudahti palvelija taas. ”Nyt kuulen sen. Todella komea ääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan sammakko”, vastasi tyttö.

Juuri sillä hetkellä alkoi oikea satakieli laulaa. ”Kuunnelkaa”, huudahti tyttö. ”Tuolla se on!” Hän osoitti ylös kirsikkapuun oksalle. ”Tuo pieni varpunenko”, hämmästeli palvelija. ”Onpa se mitättömän näköinen”. Sitten palvelija karautti kurkkuaan ja lausui linnulle: ”Arvoisa keisarimme on määrännyt, että satakielen on tultava palatsiin laulamaan.”

”Lauluni kuulostaa parhaalta luonnossa”, totesi satakieli, mutta lähti kuitenkin palvelijan mukaan.

Keisari hoviväkineen odotti satakielen esitystä henkeään pidätellen. Silloin satakieli aloitti laulunsa. Se lauloi niin kauniisti, että kyyneleet valuivat keisarin poskille. Sitten se aloitti uuden laulun, ja keisarin sydän suli ihastuksesta. Keisari oli niin liikuttunut, että tarjosi kultaista ketjuaan palkkioksi satakielelle. Lintu kieltäytyi kiittäen. Se oli jo palkintonsa saanut. ”Näin liikutuksen kyyneleitä keisarin silmissä. Mikään palkinto ei voisi olla parempi”, satakieli sanoi.

Keisari määräsi, että satakielen piti jäädä hoviin. Lintu vietiin kultaiseen häkkiin asumaan. Se ei näyttänyt kovin onnelliselta, mutta lauloi silti aina pyydettäessä.

Eräänä päivänä keisari sai lahjaksi mekaanisen linnun. Se oli pieni jalokivin koristeltu nukke, joka oli satakielen näköinen. Kun keisari painoi nappia, lintu lauloi yhden laulun. ”Onpa se hieno”, ihasteli keisari. ”Se on kauniimpi kuin oikea lintu ja laulaakin yhtä kauniisti.” Keisari painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Lintu lauloi aina saman laulun. Kun mekaaninen lintu oli laulanut kolmekymmentä kertaa, keisari sanoi viimein: ”Kuunnellaan välillä oikeaa lintua.” Mutta kukaan ei ollut huomannut, että oikea satakieli oli sillä välin lentänyt häkistään vapauteen.

Ja niin mekaanisesta linnusta tuli keisarin uusi lemmikki. Se lauloi väsymättömästi keisarin työpöydän vierellä samaa lauluaan kerta toisensa jälkeen jalokivin koristeltu pyrstö välkkyen. Päivästä toiseen lintu lauloi keisarille – kunnes eräänä päivänä jokin mekaanisen linnun sisällä hajosi ja se vaikeni. Valtakunnan viisaimmat miehet yrittivät korjata lintua, mutta turhaan. Keisari antoi palvelijalleen määräyksen rakentaa uusi lintu, mutta siitä ei tullut mitään. Satakielen laulua ei kuulunut palatsissa enää milloinkan.

Lopulta keisari ahdistui lintunsa menetyksestä niin, että sairastui. Hän makasi vuoteessaan kalpeana kuolemaa odottaen. Mekaaninen lintu seisoi yhä keisarin sängyn vierellä, mutta sen nokasta ei kuulunut pihahdustakaan. Keisariraukka sai tuskin hengitettyä. Oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä.

”Laula, lintuni, laula!” kuiskasi keisari salakielelleen, mutta mekaaninen lintu pysyi vaiti. Yhtäkkiä keisarin ikkunasta lennähti sisään toinen lintu, oikea satakieli. Se oli kuullut keisarin pyynnön ja tullut auttamaan sitä hädässä. Kun oikea satakieli alkoi laulaa, keisari tunsi olonsa helpottavan. Hengitys kulki rinnassa kevyemmin ja keisari tunsi voimiensa palaavan.

”Kiitos, rakas satakieli!”, keisari henkäisi. ”Miten voin ikinä palkita sinut?” ”Minä olen jo palkintoni saanut”, vastasi satakieli. ”Liikutuksen kyyneleet ovat arvokkaimpia kuin jalokivet.”

„Sinun pitää jäädä minun luokseni ikuisesti“, vaati keisari.

”Minä en voi muuttaa luoksesi palatsiin, sillä kotipesäni on kirsikkapuussa”, vastasi satakieli. ”Mutta jos jätät ikkunan auki, tulen aina vierailemaan luonasi. Ja jos annat minun pitää vapauteni, vastalahjaksi minä kuljen ympäri maailmaa ja kerron sinulle kaikesta, mitä näen.” Ja sitten satakieli lensi pois takaisin oman kirsikkapuunsa oksalle.

Silloin keisari ymmärsi, että vapaus on arvokkainta, mitä kukaan voi toiselle antaa. Hän nousi ylös sängystään ja toivotti palvelijoilleen hyvää huomenta.

 

 

porsaat2

Olipa kerran possuäiti, jolla oli kolme lasta. Kun porsaat olivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi, possuäiti lähetti ne maailmalle. Se sanoi: ”Menkää ja rakentakaa itsellenne oma koti. Onnea matkaan! Mutta muistakaa varoa isoa pahaa sutta!”

porsaat4

Ensimmäinen pikkupossu kulki maantietä pitkin vihellellen. Sitä vastaan käveli mies olkilyhde käsissään. Pikkupossu oli melkoisen laiska, eikä sitä huvittanut kävellä pidemmälle. Niinpä se sanoi miehelle: ”Voisitko myydä minulle nuo oljet? Minä haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui. Ja niin ensimmäinen pikkupossu rakensi itselleen oljista talon.

porsaat6

Toinen possuista oli melkoisen laiska sekin, mutta ei sentään niin laiska kuin ensimmäinen. Se jaksoi kulkea maantietä hiukan pidemmälle kuin veljensä. Silloin vastaan tuli mies, joka kantoi risuja kädessään. ”Voisitko myydä minulle nuo risut?” possu kysyi mieheltä. ”Haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui, ja niin toinenkin pikkupossu sai itselleen kodin.

 

porsaat8

Kolmaskin pikkupossu oli lähtenyt maailmalle. Mutta se olikin paljon ahkerampi kuin kaksi veljeään. Tämä kolmas pikkupossu käveli maantietä pitkin paljon kauemmas. Se oli näet päättänyt valmistaa oman kotinsa tiilistä, jotta talosta tulisi tarpeeksi kestävä ja vankkatekoinen. Pitkän matkaa kuljettuaan possu löysikin tiilikauppiaan, ja sai ostettua itselleen ison kasan tiiliä. ”Näistä minä teen hienon talon itselleni”, se tuumasi. Ja se ryhtyi ahkerana työhön. Se muurasi ja laastasi ja rakensi taloaan kerros kerrokselta valmiiksi.

porsaat9

Sillä välillä iso paha susi sai kuulla possujen talonrakennuspuuhista. ”Hah”, tuumasi susi. ”Nuo possunpalleroiset minä pistelenkin suuhuni!”

 

porsaat10

Eikä aikaakaan, kun susi koputti ensimmäisen pienen porsaan oveen. Susi sanoi: ”Kiltti pieni possu, päästäthän minut sisään”. Mutta pikkupossu muisti äitinsä neuvon. ”Ei, ei, kautta leukapartani, en aio päästää sisälle ketään”, se vastasi. Susi harmistui. ”Jos et päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan olkitalosi kumoon”, se vastasi.

porsaat11

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty oljista, se meni helposti rikki. Mutta onneksi pieni possu ehti kuin ehtikin pakoon. Se juoksi pienillä possunsorkillaan suoraan veljensä luo turvaan. Susi jäi vihaisena makaamaan olkikasaan.

porsaat13

Vaan eipä aikaakaan, kun iso paha susi koputti toisenkin possun ovelle. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, susi huhuili taas. ”Ei avata!”, kuului possujen tiukka vastaus. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi suuttui. ”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan risutalonne kumoon!”

 

porsaat14

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty risuista, sekin meni helposti rikki. Mutta onneksi pikkupossut ehtivät pötkiä pakoon kolmannen possun taloon, eikä susi saanut niitä kiinni. Se jäi kiukkuisena makaamaan risukasaan.

porsaat15

Mutta eipä aikaakaan, kun susi oli löytänyt kolmannenkin possun kodin ja tuli taas ovelle kolkuttelemaan. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, huusi susi. Nyt se oli jo todella kiukkuinen. ”Ei päästetä”, vastasivat pikkupossut yhteen ääneen. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi kimpaantui.”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan tämänkin talon kumoon!”

porsaat17

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja puhalsi ja puhkui. Mutta tiilitalo ei hievahtanutkaan, ei vaikka susi kuinka yritti. Tämä talo oli näet huolellisesti rakennettu. Silloin susi huomasi talon katolla savupiipun ja sanoi : ”Hah, minäpä kiipeän savupiippua pitkin sisään ja tulen syömään teidät!” Possut pelästyivät, mutta eivät sanoneet mitään.

porsaat20

Sen sijaan he sytyttivät tulen takkaan ja nostivat suuren padan tulelle. Vesi lämpeni nopeasti. Ja kun iso paha susi kiipesi savupiippua pitkin alas possujen tupaan, se molskahti suoraa päätä kuumaan pataan. Susi kiljahti pelästyksestä ja juoksi matkoihinsa, eikä se enää ikinä tullut takaisin kiusaamaan possuja.

Ja niin kolme nokkelaa possua elelivät tiilitalossaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

porsaat21


 

 

Todellinen prinsessa_Tiina Ahoniemi

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

Todellinen prinsessa 2_Tiina Ahoniemi_pieni

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Todellinen prinsessa 3_Tiina Ahoniemi

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!

 


 

 

Kultakutri1

Olipa kerran kolme karhua, jotka asuivat pienessä mökissä keskellä metsää. Yksi heistä oli suuren suuri isäkarhu. Toinen oli aika suuri äitikarhu ja kolmas pienen pieni Pikku-Karhu.

Eräänä aamuna äitikarhu keitti kaikille puuroa aamiaiseksi. Ensin hän kaatoi puuroa ison isoon lautaseen isäkarhulle. Sitten hän kaatoi puuroa aika isoon lautaseen itselleen ja lopuksi pienen pieneen lautaseen Pikku-Karhulle. Sitten he menivät kaikki metsään kävelylle odottamaan puuron jäähtymistä.

Samana aamuna eräs pikkutyttö, jota kutsuttiin Kultakutriksi, oli lähtenyt yksin metsään leikkimään. Kultakutri oli kävellyt kauas omasta kotoaan, oikeastaan paljon kauemmas kuin olisi saanutkaan. Mutta Kultakutri oli utelias pikkutyttö, eikä hän aina muistanut totella vanhempiaan. Äkkiä hän huomasi puiden keskellä mökin. ”Kukahan noin sievässä mökissä mahtaa asua?” hän tuumi. Kultakutri koputti uteliaana mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän avasi oven. Sisällä ei näkynyt ketään.

Kultakutri2

Kultakutri näki pöydällä höyryävät puurolautaset. Puuro tuoksui niin hyvältä, että hän päätti maistaa sitä. Ensin hän maistoi suuren suuresta lautasesta. ”Tämä on aivan liian kuumaa”, hän sanoi. Sitten hän maistoi aika suuresta lautasesta. ”Tämä on ihan liian kylmää”, hän tuumi. Ja viimein hän maistoi pikkuruiselta lautaselta. Se puuro oli juuri sopivaa, ja niin Kultakutri söi hyvällä ruokahalulla koko lautasellisen.

Kultakutria alkoi nyt väsyttää, ja hän päätti istahtaa hetkeksi. Ensin hän istui suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Sitten hän istui aika suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian pehmeä,” hän tuumi. Sitten hän istui pikkuruiseen tuoliin. ”Tämä on juuri sopiva”, hän sanoi. Mutta kun hän istui siinä, tuoli menikin rikki.

Kultakutri3

Kultakutri meni nyt makuuhuoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään, mutta vastasijatut vuoteet näyttivät kovin houkuttelevilta. Ensin hän kokeili suurinta sänkyä. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Keskikokoinen sänky oli puolestaan aivan liian pehmeä. Mutta pienin sänky oli juuri sopiva, ja hän päätti torkahtaa hieman.

Mutta nyt karhut palasivat takaisin kotiin. He huomasivat heti, että joku oli käynyt heidän talossaan. Karhut katsoivat puurolautasiaan. ”Joku on maistanut puuroani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani – ja syönyt sen kokonaan”, sanoi Pikku-Karhu.

Seuraavaksi karhut vilkaisivat tuolejaan. ”Joku on istunut minun tuolissani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani”, sanoi äitikarhu aika suurellaan äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani – ja rikkonut sen”, sanoi Pikku-Karhu.

Sitten karhut menivät makuuhuoneeseen. ”Joku on nukkunut sängyssäni”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. Mutta silloin Pikku-Karhu huudahti: ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni – ja nukkuu siellä yhä!”

Kultakutri4

Juuri silloin Kultakutri heräsi päiväuniltaan. Kun hän näki karhut, hän pelästyi aivan kamalasti. Kultakutri hyppäsi kiireesti ylös sängystä ja juoksi ulos ovesta ennen kuin karhut ehtivät sanoa mitään. Sitten hän juoksi juoksemistaan metsän halki, kunnes pääsi takaisin omaan kotiinsa.

”Harmi, että tytölle tuli niin kova kiire”, tuumi Pikku-Karhu. ”Olisin kovin mielelläni leikkinyt hänen kanssaan.”

Mutta Kultakutri ei enää koskaan uskaltautunut metsään yksin, eikä hän enää ikinä palannut karhujen talolle.

Sen pituinen se.

Kultakutri5

 


 

 

Hilda istui jättilumikasassa ja tökki siihen nyrkillä isoja koloja huoneiksi. Lumitalossa oli jo kolme kerrosta ja minilumipalloja huonekaluina. Talvi-illan pehmeät hiutaleet valuivat pimeältä taivaalta hiljalleen talon päälle ja Hildan nenälle. Pihalla oli rauhallista, vain naapuritalon ikkunan takaa kuului hiljaista musiikkia. Oman kodin ikkunassa näkyi kynttilänvalo ja päiväkodissa askarrellut lumihiutaleet. Hilda tiesi, että äiti leipoo korvapuusteja.

lumisammakot-1-tiina-ahoniemi

Hilda muotoili märillä tumpuilla pienenpieniä sänkyjä huoneisiin. Lumi oli täydellisen muovailuvahamaista, ja melkein harmitti valmiiksi, ettei siitä ehtisi millään tehdä niin paljon kaikkea hienoa kuin teki mieli. Hän voisi tehdä lisää huoneita ja sänkyjä ja pöytiä siihen asti, että olisi ihanihan pakkopakko juosta sisälle pissalle ja lämmittämään jäisiä sormia ja varpaita patteria vasten. Ei hän nyt malttaisi. Tämä oli maailman parasta lunta.

Hilda koitti olla ajattelematta pissahätää ja kylmiä varpaita ja keskittyi kovasti muotoiluun. Olohuoneeseen mahtui pitkulainen lumipallo, se oli sohva. Sohvalla pötkötteli… Hmm…koira. Eikun sammakkolapsia! Hildaa hihitytti. Se olisi sammakkotalo, sammakkomummujen ja sammakkovanhempien ja ainakin kymmenen sammakkolapsen talvikoti. Hilda pyöritteli tosi monta pikkuista lumihippusta sammakoiksi ja asetteli ne ympäri taloa. Niiden iskä leipoi pullia keittiössä!

Ei Hilda mitenkään, eikä missään nimessä, malttaisi jättää sammakoita yksin ja vaan lähteä kotiin, ei noin vain voisi. Muttei voisi kyllä housuunkaan pissata. Oli jo niin pimeää, ettei melkein voinut nähdä pikku huoneita kunnolla. Hilda vilkuili koti-ikkunaan. Ehtisiköhän äiti leikkiä sammakoilla? Hän päätti työntää niin monta lumisammakkoa taskuun, kuin saisi mahtumaan.

Mars suoraan vessaan riisumaan märkä haalari ja kylmät sammakot taskuista vihreään muoviämpäriin. Hilda piti käsiä lämpimän veden alla aika pitkään ja katseli peilistä punaista nenäänsä, jota nauratti ja kutitti. Varpaita vähän pisteli kun ne lämpenivät. Ne kipristelivät lämmintä lattiaa vasten tyytyväisinä. Koko Hilda suli ja puki sinisen pyjaman päälleen, työnsi varpaat villasukkapesiin hihittelemään.

lumisammakot-2-tiina-ahoniemi

Ämpärillinen sammakoita pääsi olohuoneen ikkunan taakse parvekkeen pöydälle niin, että Hilda näki ne sisältä. Tai melkein näki, jos painoi nenän kiinni ikkunaan. Sitten hän avasi telkkarin ja möyri isoon nojatuoliin katselemaan lastenohjelmia sammakoiden kanssa. Sammakot huusivat ikkunan takaa, että ne haluavat katsoa Kaapoa, ja Hilja suostui, vaikka Kaapo onkin pienempien ohjelma. Äidin villapaidasta sai pehmeän pesän, varpaat melkein nukahtivat sen sisällä. Hän katsoi niin monta lastenohjelmaa, että muuttui osaksi nojatuolia, ja silloin äiti tuli viereen ja villapaitapesään ja hipsutti hänen korvaansa:

— Täälläkö minun pikku Hildani kääryleenä köllöttää? Pieni punanenu höpöpupu löllöttää?

Hilda laittoi silmät kiinni ja käpristyi kiinni lämpöiseen äitiin. Juuri ennen nukahtamistaan hän kuiskasi:

— Parvekkeella asuu nyt sammakkoperhe. Simmakkosammakkolumilapset ämpärissä. Ne halusivat katsoa Kaapoa.

Hilda ei enää huomannut, kun äiti kantoi hänet omaan sänkyynsä unikaverivuoren juurelle ja peitteli lämpöiseksi toukaksi. Hän oli jo matkustanut sammakoiden talvimaahan lumijuhliin ja pomppelehti huopatossuissaan mukana sammakoiden letkajenkassa kuusten välissä niin, että pipo ei pysynyt päässä.

Kun Hilda kipaisi aikaisin aamulla ämpäri kainalossa pihalle katsomaan sammakkotaloa, hän näki heti, että siihen oli tullut paljon lisää huoneita. Niitä oli ainakin seitsemän ja niissä oli huonekalutkin. Pakkanen oli jäädyttänyt huoneet kimaltaviksi ja hienoiksi. Aamun ujot pikkuhiutaleet kiepppuivat taivaalta ja laskeutuivat varovasti koristamaan uuden talon kattoa kuin timantit.

Hilda henkäisi hämmästyneenä ja silitti jättikasan juhlavia seiniä, asetteli sitten varovasti ämpäristä sammakkolapset uuteen kotiinsa juhlimaan ja ihaili sitä kaikkea hienoutta ihan hirveän kauan. Kun oli melkein vilu, äiti tuli isossa toppatakissaan, kori sylissä ulos ja huhuili:

— Pullapostia Hildalle! Mikrolämpöisiä korvapuusteja ja mehua lumisammakoille! Paksut viltit kaikille!

lumisammakot-3-tiina-ahoniemi

Hilda asetteli pikkusammakot viltille pullalautasen ympärille ja ryömi äidin syliin viltin sisälle. Sammakot kertoilivat hauskoja lumisatuja ja söivät melkein kaikki pullat. Sitten ne nukahtivat yhteen kasaan. Hilda ja äiti nauroivat kuorsaaville sammakoille niin, että pullanmurut lensivät suusta ja varpaat tikahtuivat villasukissa. He joivat kaiken kuuman mehun. Yhtenä isona villapeittomöykkynä äiti ja Hilda istuivat sylikkäin ja laskivat tähtiä, miettivät, asuuko jollain niistä lumisammakoita.

Sen pituinen se.