Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

– Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: – Jänis hyvä, minä juoksen kanssasi kilpaa. Koska aloitamme?

– Sinäkö muka, ilkkui jänis. – Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep! Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.

Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään.

– Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki eteenpäin askel askeleelta.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti.

Eläimet hurrasivat.

Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään.

Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään muita parempaa.

 

Kauan sitten Afrikassa eli muuan erityisen suurikokoinen leijona. Se tiesi itsensä viidakon valtiaaksi, sillä kaikki muut eläimet pelkäsivät sitä.

Eräänä aamuna leijona makoili raukeana savannilla. Yhtäkkiä sen vierestä vilisti pienen pieni hiiri. Leijona ojensi kouraansa ja nappasi hiiren terävien kynsiensä väliin.

– Sainpas sinut, karjaisi leijona.

– Ole kiltti äläkä syö minua, piipitti pieni hiiri peloissaan. – Jos säästät henkeni, lupaan olla ystäväsi ja auttaa sinua pulassa.

Leijonaa hymyilytti. – Miten noin pieni otus voisi ikinä auttaa minua? se tuumi hieman ylimielisesti. – Minä olen viidakon mahtavin eläin.

Mutta vaikka leijona oli suuri ja vahva, julma se ei ollut. Niinpä se säästi hiiren hengen ja päästi sen vapaaksi.

– Kiitos, sanoi hiiri kiitollisena. – Muista, että minä tulen avuksesi kun tarvitset apua.

Leijona naureskeli hiiren suurille puheille ja kierähti kyljelleen. Sitten se jatkoi uniaan.

Vähän myöhemmin leijona asteli tapansa mukaan viidakossa saalista vaanimassa. Äkkiä se jäi kiinni salametsästäjien asettamaan verkkoon. Se yritti epätoivoisesti repiä köysiä tassuillaan, mutta ei päässyt vapaaksi.

– Apua, se karjui hädissään. – Auttakaa minua!

Samassa viidakosta vilisti esiin pieni hiiri. Se oli kuullut leijonan avunhuudot ja tahtoi nyt palkita ystävänsä. Se alkoi jyrsiä verkkoa terävillä hampaillaan. Ei aikaakaan, kun leijona oli taas vapaa.

– Joskus pienestä koosta on hyötyä, myhäili hiiri.

– Kiitos avustasi, sanoi leijona kiitollisena. – Miten onnekas olenkaan, että minulla on kaltaisesi ystävä. Pidit sanasi ja autoit minut pulasta.

Siitä päivästä lähtien leijona oli ystävällinen kaikille viidakon eläimille. Se ymmärsi, että pienetkin hyvät teot palkitsevat itsensä monikertaisesti. Ja ihmeiden ihme: mitä enemmän leijona auttoi muita, sitä onnellisemmaksi se itse tuli. Leijona oli saanut paitsi hyvän ja nöyrän mielen, myös monta uutta ystävää.

 

Kerran kauan sitten Kiinassa eli muuan hyvin rikas keisari. Keisarilla oli kaunis palatsi, joka oli rakennettu kallisarvoisesta posliinista. Palatsin valtavaa puutarhaa koristivat kymmenet kirsikkapuut. Puutarhassa asusteli myös muuan satakieli, joka oli ihmeellisen taitava laululintu. Jokainen, joka linnun laulua joskus kuuli, pysähtyi niille sijoilleen. ”Voi, miten kauniisti se laulaa!”, sanoivat ihmiset.

Eräänä päivänä keisarin luona kävi arvovaltaisia vieraita. Vieraat kehuivat keisarin palatsia ja sen puutarhaa vuolaasti, mutta sanoivat lopulta: ”Kaikkein kauneinta oli kuitenkin satakielen laulu.” Keisaria tämä hieman harmitti, sillä hän ei itse ollut milloinkaan kuullut satakielen laulua. Keisari kutsui palvelijansa luokseen. ”Etsi lintu käsiisi ja tuo se minun nähtäväkseni!”, hän määräsi.

Palvelija kumarsi ja kiirehti etsimään lintua, sillä keisarin sana oli laki. Palvelija juoksi hädissään ympäri palatsin puutarhaa, mutta ei löytänyt lintua mistään. Keisari kävi yhä kärsimättömämmäksi. Viimein eräs keittiöpiika muisti nähneensä satakielen. ”Voi, se laulaa todellakin kauniisti!” tyttö huudahti. ”Ääni saa aina kyyneleet silmiini.”

Keittiöpiika lupasi johdattaa palvelijan satakielen luokse. Matkalla eräs lehmä alkoi ammua. ”Oi”, huudahti palvelija oitis. ”Onpa sillä voimakas lauluääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan lehmä”, vastasi tyttö. Vähän ajan kuluttua alkoi eräs sammakko kurnuttaa. ”Oi”, huudahti palvelija taas. ”Nyt kuulen sen. Todella komea ääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan sammakko”, vastasi tyttö.

Juuri sillä hetkellä alkoi oikea satakieli laulaa. ”Kuunnelkaa”, huudahti tyttö. ”Tuolla se on!” Hän osoitti ylös kirsikkapuun oksalle. ”Tuo pieni varpunenko”, hämmästeli palvelija. ”Onpa se mitättömän näköinen”. Sitten palvelija karautti kurkkuaan ja lausui linnulle: ”Arvoisa keisarimme on määrännyt, että satakielen on tultava palatsiin laulamaan.”

”Lauluni kuulostaa parhaalta luonnossa”, totesi satakieli, mutta lähti kuitenkin palvelijan mukaan.

Keisari hoviväkineen odotti satakielen esitystä henkeään pidätellen. Silloin satakieli aloitti laulunsa. Se lauloi niin kauniisti, että kyyneleet valuivat keisarin poskille. Sitten se aloitti uuden laulun, ja keisarin sydän suli ihastuksesta. Keisari oli niin liikuttunut, että tarjosi kultaista ketjuaan palkkioksi satakielelle. Lintu kieltäytyi kiittäen. Se oli jo palkintonsa saanut. ”Näin liikutuksen kyyneleitä keisarin silmissä. Mikään palkinto ei voisi olla parempi”, satakieli sanoi.

Keisari määräsi, että satakielen piti jäädä hoviin. Lintu vietiin kultaiseen häkkiin asumaan. Se ei näyttänyt kovin onnelliselta, mutta lauloi silti aina pyydettäessä.

Eräänä päivänä keisari sai lahjaksi mekaanisen linnun. Se oli pieni jalokivin koristeltu nukke, joka oli satakielen näköinen. Kun keisari painoi nappia, lintu lauloi yhden laulun. ”Onpa se hieno”, ihasteli keisari. ”Se on kauniimpi kuin oikea lintu ja laulaakin yhtä kauniisti.” Keisari painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Lintu lauloi aina saman laulun. Kun mekaaninen lintu oli laulanut kolmekymmentä kertaa, keisari sanoi viimein: ”Kuunnellaan välillä oikeaa lintua.” Mutta kukaan ei ollut huomannut, että oikea satakieli oli sillä välin lentänyt häkistään vapauteen.

Ja niin mekaanisesta linnusta tuli keisarin uusi lemmikki. Se lauloi väsymättömästi keisarin työpöydän vierellä samaa lauluaan kerta toisensa jälkeen jalokivin koristeltu pyrstö välkkyen. Päivästä toiseen lintu lauloi keisarille – kunnes eräänä päivänä jokin mekaanisen linnun sisällä hajosi ja se vaikeni. Valtakunnan viisaimmat miehet yrittivät korjata lintua, mutta turhaan. Keisari antoi palvelijalleen määräyksen rakentaa uusi lintu, mutta siitä ei tullut mitään. Satakielen laulua ei kuulunut palatsissa enää milloinkan.

Lopulta keisari ahdistui lintunsa menetyksestä niin, että sairastui. Hän makasi vuoteessaan kalpeana kuolemaa odottaen. Mekaaninen lintu seisoi yhä keisarin sängyn vierellä, mutta sen nokasta ei kuulunut pihahdustakaan. Keisariraukka sai tuskin hengitettyä. Oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä.

”Laula, lintuni, laula!” kuiskasi keisari salakielelleen, mutta mekaaninen lintu pysyi vaiti. Yhtäkkiä keisarin ikkunasta lennähti sisään toinen lintu, oikea satakieli. Se oli kuullut keisarin pyynnön ja tullut auttamaan sitä hädässä. Kun oikea satakieli alkoi laulaa, keisari tunsi olonsa helpottavan. Hengitys kulki rinnassa kevyemmin ja keisari tunsi voimiensa palaavan.

”Kiitos, rakas satakieli!”, keisari henkäisi. ”Miten voin ikinä palkita sinut?” ”Minä olen jo palkintoni saanut”, vastasi satakieli. ”Liikutuksen kyyneleet ovat arvokkaimpia kuin jalokivet.”

„Sinun pitää jäädä minun luokseni ikuisesti“, vaati keisari.

”Minä en voi muuttaa luoksesi palatsiin, sillä kotipesäni on kirsikkapuussa”, vastasi satakieli. ”Mutta jos jätät ikkunan auki, tulen aina vierailemaan luonasi. Ja jos annat minun pitää vapauteni, vastalahjaksi minä kuljen ympäri maailmaa ja kerron sinulle kaikesta, mitä näen.” Ja sitten satakieli lensi pois takaisin oman kirsikkapuunsa oksalle.

Silloin keisari ymmärsi, että vapaus on arvokkainta, mitä kukaan voi toiselle antaa. Hän nousi ylös sängystään ja toivotti palvelijoilleen hyvää huomenta.

 

 

porsaat2

Olipa kerran possuäiti, jolla oli kolme lasta. Kun porsaat olivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi, possuäiti lähetti ne maailmalle. Se sanoi: ”Menkää ja rakentakaa itsellenne oma koti. Onnea matkaan! Mutta muistakaa varoa isoa pahaa sutta!”

porsaat4

Ensimmäinen pikkupossu kulki maantietä pitkin vihellellen. Sitä vastaan käveli mies olkilyhde käsissään. Pikkupossu oli melkoisen laiska, eikä sitä huvittanut kävellä pidemmälle. Niinpä se sanoi miehelle: ”Voisitko myydä minulle nuo oljet? Minä haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui. Ja niin ensimmäinen pikkupossu rakensi itselleen oljista talon.

porsaat6

Toinen possuista oli melkoisen laiska sekin, mutta ei sentään niin laiska kuin ensimmäinen. Se jaksoi kulkea maantietä hiukan pidemmälle kuin veljensä. Silloin vastaan tuli mies, joka kantoi risuja kädessään. ”Voisitko myydä minulle nuo risut?” possu kysyi mieheltä. ”Haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui, ja niin toinenkin pikkupossu sai itselleen kodin.

 

porsaat8

Kolmaskin pikkupossu oli lähtenyt maailmalle. Mutta se olikin paljon ahkerampi kuin kaksi veljeään. Tämä kolmas pikkupossu käveli maantietä pitkin paljon kauemmas. Se oli näet päättänyt valmistaa oman kotinsa tiilistä, jotta talosta tulisi tarpeeksi kestävä ja vankkatekoinen. Pitkän matkaa kuljettuaan possu löysikin tiilikauppiaan, ja sai ostettua itselleen ison kasan tiiliä. ”Näistä minä teen hienon talon itselleni”, se tuumasi. Ja se ryhtyi ahkerana työhön. Se muurasi ja laastasi ja rakensi taloaan kerros kerrokselta valmiiksi.

porsaat9

Sillä välillä iso paha susi sai kuulla possujen talonrakennuspuuhista. ”Hah”, tuumasi susi. ”Nuo possunpalleroiset minä pistelenkin suuhuni!”

 

porsaat10

Eikä aikaakaan, kun susi koputti ensimmäisen pienen porsaan oveen. Susi sanoi: ”Kiltti pieni possu, päästäthän minut sisään”. Mutta pikkupossu muisti äitinsä neuvon. ”Ei, ei, kautta leukapartani, en aio päästää sisälle ketään”, se vastasi. Susi harmistui. ”Jos et päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan olkitalosi kumoon”, se vastasi.

porsaat11

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty oljista, se meni helposti rikki. Mutta onneksi pieni possu ehti kuin ehtikin pakoon. Se juoksi pienillä possunsorkillaan suoraan veljensä luo turvaan. Susi jäi vihaisena makaamaan olkikasaan.

porsaat13

Vaan eipä aikaakaan, kun iso paha susi koputti toisenkin possun ovelle. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, susi huhuili taas. ”Ei avata!”, kuului possujen tiukka vastaus. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi suuttui. ”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan risutalonne kumoon!”

 

porsaat14

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty risuista, sekin meni helposti rikki. Mutta onneksi pikkupossut ehtivät pötkiä pakoon kolmannen possun taloon, eikä susi saanut niitä kiinni. Se jäi kiukkuisena makaamaan risukasaan.

porsaat15

Mutta eipä aikaakaan, kun susi oli löytänyt kolmannenkin possun kodin ja tuli taas ovelle kolkuttelemaan. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, huusi susi. Nyt se oli jo todella kiukkuinen. ”Ei päästetä”, vastasivat pikkupossut yhteen ääneen. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi kimpaantui.”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan tämänkin talon kumoon!”

porsaat17

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja puhalsi ja puhkui. Mutta tiilitalo ei hievahtanutkaan, ei vaikka susi kuinka yritti. Tämä talo oli näet huolellisesti rakennettu. Silloin susi huomasi talon katolla savupiipun ja sanoi : ”Hah, minäpä kiipeän savupiippua pitkin sisään ja tulen syömään teidät!” Possut pelästyivät, mutta eivät sanoneet mitään.

porsaat20

Sen sijaan he sytyttivät tulen takkaan ja nostivat suuren padan tulelle. Vesi lämpeni nopeasti. Ja kun iso paha susi kiipesi savupiippua pitkin alas possujen tupaan, se molskahti suoraa päätä kuumaan pataan. Susi kiljahti pelästyksestä ja juoksi matkoihinsa, eikä se enää ikinä tullut takaisin kiusaamaan possuja.

Ja niin kolme nokkelaa possua elelivät tiilitalossaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

porsaat21


 

 

Todellinen prinsessa_Tiina Ahoniemi

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

Todellinen prinsessa 2_Tiina Ahoniemi_pieni

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Todellinen prinsessa 3_Tiina Ahoniemi

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!

 


 

 

Kultakutri1

Olipa kerran kolme karhua, jotka asuivat pienessä mökissä keskellä metsää. Yksi heistä oli suuren suuri isäkarhu. Toinen oli aika suuri äitikarhu ja kolmas pienen pieni Pikku-Karhu.

Eräänä aamuna äitikarhu keitti kaikille puuroa aamiaiseksi. Ensin hän kaatoi puuroa ison isoon lautaseen isäkarhulle. Sitten hän kaatoi puuroa aika isoon lautaseen itselleen ja lopuksi pienen pieneen lautaseen Pikku-Karhulle. Sitten he menivät kaikki metsään kävelylle odottamaan puuron jäähtymistä.

Samana aamuna eräs pikkutyttö, jota kutsuttiin Kultakutriksi, oli lähtenyt yksin metsään leikkimään. Kultakutri oli kävellyt kauas omasta kotoaan, oikeastaan paljon kauemmas kuin olisi saanutkaan. Mutta Kultakutri oli utelias pikkutyttö, eikä hän aina muistanut totella vanhempiaan. Äkkiä hän huomasi puiden keskellä mökin. ”Kukahan noin sievässä mökissä mahtaa asua?” hän tuumi. Kultakutri koputti uteliaana mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän avasi oven. Sisällä ei näkynyt ketään.

Kultakutri2

Kultakutri näki pöydällä höyryävät puurolautaset. Puuro tuoksui niin hyvältä, että hän päätti maistaa sitä. Ensin hän maistoi suuren suuresta lautasesta. ”Tämä on aivan liian kuumaa”, hän sanoi. Sitten hän maistoi aika suuresta lautasesta. ”Tämä on ihan liian kylmää”, hän tuumi. Ja viimein hän maistoi pikkuruiselta lautaselta. Se puuro oli juuri sopivaa, ja niin Kultakutri söi hyvällä ruokahalulla koko lautasellisen.

Kultakutria alkoi nyt väsyttää, ja hän päätti istahtaa hetkeksi. Ensin hän istui suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Sitten hän istui aika suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian pehmeä,” hän tuumi. Sitten hän istui pikkuruiseen tuoliin. ”Tämä on juuri sopiva”, hän sanoi. Mutta kun hän istui siinä, tuoli menikin rikki.

Kultakutri3

Kultakutri meni nyt makuuhuoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään, mutta vastasijatut vuoteet näyttivät kovin houkuttelevilta. Ensin hän kokeili suurinta sänkyä. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Keskikokoinen sänky oli puolestaan aivan liian pehmeä. Mutta pienin sänky oli juuri sopiva, ja hän päätti torkahtaa hieman.

Mutta nyt karhut palasivat takaisin kotiin. He huomasivat heti, että joku oli käynyt heidän talossaan. Karhut katsoivat puurolautasiaan. ”Joku on maistanut puuroani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani – ja syönyt sen kokonaan”, sanoi Pikku-Karhu.

Seuraavaksi karhut vilkaisivat tuolejaan. ”Joku on istunut minun tuolissani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani”, sanoi äitikarhu aika suurellaan äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani – ja rikkonut sen”, sanoi Pikku-Karhu.

Sitten karhut menivät makuuhuoneeseen. ”Joku on nukkunut sängyssäni”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. Mutta silloin Pikku-Karhu huudahti: ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni – ja nukkuu siellä yhä!”

Kultakutri4

Juuri silloin Kultakutri heräsi päiväuniltaan. Kun hän näki karhut, hän pelästyi aivan kamalasti. Kultakutri hyppäsi kiireesti ylös sängystä ja juoksi ulos ovesta ennen kuin karhut ehtivät sanoa mitään. Sitten hän juoksi juoksemistaan metsän halki, kunnes pääsi takaisin omaan kotiinsa.

”Harmi, että tytölle tuli niin kova kiire”, tuumi Pikku-Karhu. ”Olisin kovin mielelläni leikkinyt hänen kanssaan.”

Mutta Kultakutri ei enää koskaan uskaltautunut metsään yksin, eikä hän enää ikinä palannut karhujen talolle.

Sen pituinen se.

Kultakutri5

 


 

 

Hilda istui jättilumikasassa ja tökki siihen nyrkillä isoja koloja huoneiksi. Lumitalossa oli jo kolme kerrosta ja minilumipalloja huonekaluina. Talvi-illan pehmeät hiutaleet valuivat pimeältä taivaalta hiljalleen talon päälle ja Hildan nenälle. Pihalla oli rauhallista, vain naapuritalon ikkunan takaa kuului hiljaista musiikkia. Oman kodin ikkunassa näkyi kynttilänvalo ja päiväkodissa askarrellut lumihiutaleet. Hilda tiesi, että äiti leipoo korvapuusteja.

lumisammakot-1-tiina-ahoniemi

Hilda muotoili märillä tumpuilla pienenpieniä sänkyjä huoneisiin. Lumi oli täydellisen muovailuvahamaista, ja melkein harmitti valmiiksi, ettei siitä ehtisi millään tehdä niin paljon kaikkea hienoa kuin teki mieli. Hän voisi tehdä lisää huoneita ja sänkyjä ja pöytiä siihen asti, että olisi ihanihan pakkopakko juosta sisälle pissalle ja lämmittämään jäisiä sormia ja varpaita patteria vasten. Ei hän nyt malttaisi. Tämä oli maailman parasta lunta.

Hilda koitti olla ajattelematta pissahätää ja kylmiä varpaita ja keskittyi kovasti muotoiluun. Olohuoneeseen mahtui pitkulainen lumipallo, se oli sohva. Sohvalla pötkötteli… Hmm…koira. Eikun sammakkolapsia! Hildaa hihitytti. Se olisi sammakkotalo, sammakkomummujen ja sammakkovanhempien ja ainakin kymmenen sammakkolapsen talvikoti. Hilda pyöritteli tosi monta pikkuista lumihippusta sammakoiksi ja asetteli ne ympäri taloa. Niiden iskä leipoi pullia keittiössä!

Ei Hilda mitenkään, eikä missään nimessä, malttaisi jättää sammakoita yksin ja vaan lähteä kotiin, ei noin vain voisi. Muttei voisi kyllä housuunkaan pissata. Oli jo niin pimeää, ettei melkein voinut nähdä pikku huoneita kunnolla. Hilda vilkuili koti-ikkunaan. Ehtisiköhän äiti leikkiä sammakoilla? Hän päätti työntää niin monta lumisammakkoa taskuun, kuin saisi mahtumaan.

Mars suoraan vessaan riisumaan märkä haalari ja kylmät sammakot taskuista vihreään muoviämpäriin. Hilda piti käsiä lämpimän veden alla aika pitkään ja katseli peilistä punaista nenäänsä, jota nauratti ja kutitti. Varpaita vähän pisteli kun ne lämpenivät. Ne kipristelivät lämmintä lattiaa vasten tyytyväisinä. Koko Hilda suli ja puki sinisen pyjaman päälleen, työnsi varpaat villasukkapesiin hihittelemään.

lumisammakot-2-tiina-ahoniemi

Ämpärillinen sammakoita pääsi olohuoneen ikkunan taakse parvekkeen pöydälle niin, että Hilda näki ne sisältä. Tai melkein näki, jos painoi nenän kiinni ikkunaan. Sitten hän avasi telkkarin ja möyri isoon nojatuoliin katselemaan lastenohjelmia sammakoiden kanssa. Sammakot huusivat ikkunan takaa, että ne haluavat katsoa Kaapoa, ja Hilja suostui, vaikka Kaapo onkin pienempien ohjelma. Äidin villapaidasta sai pehmeän pesän, varpaat melkein nukahtivat sen sisällä. Hän katsoi niin monta lastenohjelmaa, että muuttui osaksi nojatuolia, ja silloin äiti tuli viereen ja villapaitapesään ja hipsutti hänen korvaansa:

— Täälläkö minun pikku Hildani kääryleenä köllöttää? Pieni punanenu höpöpupu löllöttää?

Hilda laittoi silmät kiinni ja käpristyi kiinni lämpöiseen äitiin. Juuri ennen nukahtamistaan hän kuiskasi:

— Parvekkeella asuu nyt sammakkoperhe. Simmakkosammakkolumilapset ämpärissä. Ne halusivat katsoa Kaapoa.

Hilda ei enää huomannut, kun äiti kantoi hänet omaan sänkyynsä unikaverivuoren juurelle ja peitteli lämpöiseksi toukaksi. Hän oli jo matkustanut sammakoiden talvimaahan lumijuhliin ja pomppelehti huopatossuissaan mukana sammakoiden letkajenkassa kuusten välissä niin, että pipo ei pysynyt päässä.

Kun Hilda kipaisi aikaisin aamulla ämpäri kainalossa pihalle katsomaan sammakkotaloa, hän näki heti, että siihen oli tullut paljon lisää huoneita. Niitä oli ainakin seitsemän ja niissä oli huonekalutkin. Pakkanen oli jäädyttänyt huoneet kimaltaviksi ja hienoiksi. Aamun ujot pikkuhiutaleet kiepppuivat taivaalta ja laskeutuivat varovasti koristamaan uuden talon kattoa kuin timantit.

Hilda henkäisi hämmästyneenä ja silitti jättikasan juhlavia seiniä, asetteli sitten varovasti ämpäristä sammakkolapset uuteen kotiinsa juhlimaan ja ihaili sitä kaikkea hienoutta ihan hirveän kauan. Kun oli melkein vilu, äiti tuli isossa toppatakissaan, kori sylissä ulos ja huhuili:

— Pullapostia Hildalle! Mikrolämpöisiä korvapuusteja ja mehua lumisammakoille! Paksut viltit kaikille!

lumisammakot-3-tiina-ahoniemi

Hilda asetteli pikkusammakot viltille pullalautasen ympärille ja ryömi äidin syliin viltin sisälle. Sammakot kertoilivat hauskoja lumisatuja ja söivät melkein kaikki pullat. Sitten ne nukahtivat yhteen kasaan. Hilda ja äiti nauroivat kuorsaaville sammakoille niin, että pullanmurut lensivät suusta ja varpaat tikahtuivat villasukissa. He joivat kaiken kuuman mehun. Yhtenä isona villapeittomöykkynä äiti ja Hilda istuivat sylikkäin ja laskivat tähtiä, miettivät, asuuko jollain niistä lumisammakoita.

Sen pituinen se.


 

12-prin-2

Olipa kerran kuningas, jolla oli kaksitoista kaunista tytärtä. Kuningas rakasti prinsessojaan kovasti, eikä halunnut heille koskaan tapahtuvan mitään pahaa.

Nuo kaksitoista prinsessaa jakoivat keskenään saman huoneen. Kun he menivät nukkumaan, ovet lukittiin. Mutta kuitenkin joka aamu heidän kenkänsä olivat kuluneet, aivan kuin prinsessat olisivat tanssineet koko yön. Kuningas ei voinut ymmärtää, miten tämä tapahtui.

Niinpä hän sanoi:

– Se joka saa selville, mitä prinsessat tekevät öisin, saa yhden prinsessoista puolisokseen.

12_prinsessaa-1

Linnaan virtasi innokkaita nuorikaisia arvoitusta ratkaisemaan. Mutta kukaan heistä ei saanut selville, mitä prinsessat öisin tekivät.

Eräänä päivänä kaupunkiin saapui nuori sotilas, joka oli haavoittunut taistelussa. Hän kuuli kahdentoista prinsessan arvoituksesta vanhalta naiselta, jota oli pysähtynyt auttamaan kadulla.

– Minä aion saada selville, mihin prinsessat lähtevät tanssimaan öisin, nuorukainen innostui.

– Vai niin, sanoi vanha nainen. – Olet hyväsydäminen poika, ja siksi haluan sinua auttaa.

– Ota tämä taikaviitta mukaasi, nainen neuvoi. – Siitä voi olla apua, sillä se tekee sinusta näkymättömän. Muista myös olla syömättä ja juomatta mitään, mitä prinsessat sinulle tarjoavat.

12_prinsessaa-4

Sotilas kiitti vanhaa naista ja jatkoi matkaansa. Kun hän saapui palatsiin, hänet toivotettiin tervetulleeksi. Hän sai uudet vaatteet ja huoneen aivan prinsessoiden huoneen vierestä.

Juuri kun poika oli menossa vuoteeseen, vanhin prinsessoista toi hänelle lasin viiniä. Poika muisti vanhan naisen neuvon ja kaatoi viinin huomaamattomasti pois. Sitten hän kävi makuulle ja esitti nukkuvaa.

12_prinsessaa-2 (1) uusi

Prinsessat nauroivat, sillä he luulivat, että poika oli juonut viiniin sekoitetun unilääkkeen. Sitten he ottivat esiin kauneimmat vaatteensa ja tanssikenkänsä.

Poika teeskenteli olevansa syvässä unessa, mutta seurasi prinsessoita vuoteestaan. Hän näki vanhimman prinsessan taputtavan sänkynsä päätyä, jolloin salainen luukku lattiassa aukesi. Aukosta lähti portaat alaspäin. Poika katseli, kun prinsessat hävisivät luukusta yksi toisensa jälkeen. Sitten hän hyppäsi sängystä ja laittoi näkymättömyysviitan ylleen.

Rynnätessään tyttöjen perään poika törmäsi kiireessä nuorimman prinsessan mekonhelmalle. Tuo prinsessa oli viimeinen jonossa.

– Joku astui helmalleni! huusi nuorin prinsessa.

– Hölynpölyä, vastasivat sisaret. – Ei täällä ole ketään.

12_prinsessaa-5

Prinsessat jatkoivat matkaa salakäytävää pitkin. Hetken kuljettuaan saattue saapui metsään, jonka puut hehkuivat hopeisina kuun valossa. Pimeydestä häilähteli esiin tuulenväreessä kimmeltäviä pajunoksia ja sammalmättäitä, joilla lojui hohtavia hopeakiviä.

Poika halusi ottaa jotain mukaansa, ja niinpä hän katkaisi pienen hopeisen puunoksan. Nuorin prinsessa kuuli oksan katkeavan.

– Kuulitteko tuon äänen, hän kysyi, mutta kukaan muu ei ollut kuullut mitään.

12_prinsessaa-8

He tulivat toiseen metsään, jossa puut olivat kultaa, ja vielä kolmanteen, jonka puut oli tehty timanteista. Rubiinit ja smaragdit loistivat kuunvalossa kuin lumihiutaleet talviyönä. Poika hidasti hiukan vauhtiaan ja katseli ympärilleen suu auki ihmetyksestä. Kimaltelevia timanttioksia riitti hänen edessään niin kauas kuin silmä kantoi. Metsän täytyi olla taiottu.

Poika katkaisi oksan jalokivipuusta. Nuorin prinsessoista kuuli taas äänen, mutta muut sisaret sanoivat hänelle, että kaikki oli vain mielikuvitusta.

Timanttimetsän toisella puolella oli järvi. Järven rannassa oli kaksitoista soutuvenettä, joissa kaksitoista komeaa prinssiä odotti prinsessoitansa. Poika piiloutui nopeasti veneeseen, joka kuljetti nuorinta prinsessaa.

Ja kun prinsessat saapuivat kauniiseen linnaan, he tanssivat läpi yön prinssiensä kanssa.

12_prinsessaa-001 uusi

Poika kuunteli musiikkia ja seurasi kuninkaantytärten tanssia. Vapautunut riemu loisti tyttösten kasvoilta. Poika ymmärsi nyt, miksi prinsessat olivat salanneet ilonpitonsa isältään; tämä olisi ehkä kieltänyt tyttöjä tanssimasta.

Aamun sarastaessa prinssit soutivat prinsessansa takaisin järven toiselle puolelle. Poika seurasi mukana yhä näkymättömyysviittaansa kietoutuneena.

12_prinsessaa-001-2 uusi

Rannalle päästyään prinsessat juoksivat metsien lävitse. Kun he lähestyivät linnan portaita, poika juoksi prinsessojen edeltä salakäytävään.

Prinsessat meinivät huoneeseensa nukkumaan, kukin omaan sänkyynsä.

Aamulla poika polvistui kuninkaan eteen ja kertoi salaisesta portaikosta tyttöjen makuuhuoneessa. Hän ojensi kuninkaalle kultaisen ja timanttisen oksan. Prinsessat katsoivat poikaa epäuskoisena. Lopulta he tunnustivat isälleen yölliset retkensä.

– Onnitteluni, sanoi kuningas pojalle. – Sinä ratkaisit arvoituksen.

Poika kumarsi ja tarttui tämän käteen.

– Armollinen kuningas, pyydän, ettette rankaise tyttöjä. He eivät ole tehneet pahaa, päinvastoin. Miksi ette järjestäisi tanssiaisia omassa linnassanne?

Hyväsydäminen kun oli, taipui kuningas pojan pyyntöön. Niin pidettiin linnassa suuret juhlat, ja prinsessat saivat tanssia aamuun asti.

12_prinsessaa-12

Ja kuten oli luvattu, poika sai mennä naimisiin prinsessan kanssa. Hän valitsi nuorimman, ja tulevina vuosina he tanssivat monta monituista kertaa ja elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

-Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, kaikui ympäri Kuperkeikkalan kylää. Oli siis koittanut kesä.

Kaupunginjohtaja pyöräili aamuviideltä ympäri kylää ja veisasi mennessään Suvivirttä. Oli nimittäin käynyt niin onnettomasti, että kylän lehdenjakaja oli katkaissut jalkansa. Kylän kanttori oli puolestaan saanut mahdottoman kesäflunssan, eikä pystynyt laulamaan. Niinpä kaupunginjohtaja joutui tuuraamaan molempia. Tehokkaana miehenä hän yhdisti työt ja veisasi nyt Suvivirttä lehtiä jakaessaan.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa vanhassa keltaisessa talossa Hupskeikkalan perhekin heräsi äänekkääseen lehdenjakajaan. Äiti ja isä Hupskeikkala laahustivat alakertaan puuron keittoon. Samassa yläkerrasta kuului parkaisu. Sisko ja Veikka Hupskeikkala itkivät lohduttomasti. Myös perheen uusi koira, Herra Herttinen, ulvoi myötätunnosta. Äiti ja isä ryntäsivät hätiin.

– Sattuuko johonkin? äiti kysyi.

– Eiii! lapset vastasivat.

– Kun nyt on kesäloma, sisko sai soperrettua.

– Ei se itkun asia ole. Päinvastoin, äiti lohdutti.

– Onpas, Sisko rääkyi. Veikkakin itki yhä kovempaa ja Herra Herttisen vaikerrus muistutti jo suden ulvontaa.

Veikka sai lopulta selitettyä:

– Kaikki muut lähtevät lomalla matkoille. Haimaahan, Mooraan, Reikaan ja ties minne. Me emme pääse minnekään. Tämä on tylsä perhe!

– Lapsi rakas, he menevät Thaimaahan, Roomaan ja Kreikkaan, äiti selitti. – Meillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Mutta voi lomalla olla kivaa ilman mitään matkojakin. Nyt kaikki syliin halaamaan!

Sisko ja Veikka kömpivät äidin syliin lohdutettavaksi. Herra Herttinen hyppäsi tietysti myös. Ja koska äiti oli pyytänyt kaikkia syliin, tunki isäkin vielä joukon jatkoksi. Lopulta lapset rauhoittuivat ja lupasivat yrittää nauttia lomasta.

– Uimapuvut päälle! Luvassa on loman ensimmäinen huvitus, isä keksi.

Nyt tuli lapsiin vipinää. Isä veisi perheen varmasti uimarannalle. Pian kävi ilmi, että retkestä tulisi lyhyt. Ulos päästyään lapset näkivät pihalla lastenaltaan ja isän uimahousuissa.

herttinen-kuva4-tiina-ahoniemi

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimala! isä kailoitti.

Lapset epäröivät. Allas vaikutti ahtaalta. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimakisojen tuomaristo.

Talon takaa tulivat naapurin herra ja rouva Ruiskukkala sekä Siskon ja Veikan mummo. Voi sitä riemun määrää, kun lapset juoksivat halaamaan tuomariston jäseniä.

– Kilpailu alkaa! isä kailotti. Tuomarit asettautuivat istumaan puutarhapöydän ympärille.

– Mahtuvatko kaikki tähän? äiti epäili.

– Totta kai. Sopu sijaa antaa.

Niin perhe Hupskeikkala kömpi uima-altaaseen. Itse asiassa he mahtuivat sinne yllättävän hyvin. Herra Herttinenkin hyppäsi tietysti mukaan. Lapset olivat innoissaan.

– Kilpailijat lähtöviivalle, eli sinne altaan toiseen päätyyn, mummo kuulutti.

– Maaliviiva on täällä altaan toisessa päässä, herrra Ruiskukkala selitti.

– Uimatyyli on vapaa ja lähtömerkkinä mummo ampuu vesipyssyllä, ilmoitti rouva Ruiskukkala.

Alkoi hurja kilpailu. Herra Herttinen ui luonnollisesti koiraa. Sisko ui käsipohjaa, Veikka kissaa, äiti yritti uida selkää ja isä teräsmiestä. Isän uimatyyli oli niin suurieleinen, että perhe Hupskeikkala makasi pian tyhjässä uima-altaassa. Voittajaa ei pystytty määrittelemään, mutta tuomaristo oli saatu kasteltua ja kaikilla oli hurjan hauskaa. Lopuksi juotiin mitalikahvit ja –mansikkamehut.

Seuraavana kesäloma-aamuna oli äidin yllätyksen vuoro.

– Hyvää huomenta! Tulkaa ulos katsomaan, mitä olen rakentanut.

Hupskeikkalat kiiruhtivat pihalle. Äiti oli pystyttänyt kojun, jossa luki: ELÄINPUISTO. Äiti itse oli kojun sisällä myymässä lippuja:

– Tervetuloa, tervetuloa. Montakos lippua laitetaan?

– Perhelippu, kiitos. Isä maksaa, Veikka ehti ensimmäisenä vastaamaan.

– Se tekee yhden imuroinnin, yhden lakanoiden vaihdon ja yhden äidin varpaidenkynsien lakkauksen, äiti ilmoitti hymyillen.

– Mitä? isä ihmetteli, mutta muu perhe oli jo rynnännyt kohti eläinpuistoa.

Äiti muuttui lipunmyyjästä oppaaksi:

– Tännepäin, olkaa niin ystävällisiä. Tässä on ensimmäinen mielenkiintoinen eläinlajimme, kastemato. Jos katsotte tarkkaan, saatatte löytää purkista kolme matoa.

herttinen-kuva5-tiina-ahoniemi

– Kastematohan on erittäin hyödyllinen eläin kasvimaallemme, äiti luennoi. – On näiden otusten ansiota, että meillä kasvaa herkullisia porkkanoita.

– Saako niitä silittää, Sisko kysyi innoissaan.

– Toki. Olkaa hyvät vaan.

Sisko ja Veikka silittelivät matoja, Herra Herttinen erehdyksessä söi yhden madon, ja isä mietti miten ihmeessä kynnet lakataan.

Seuraavaksi äiti johdatti perheen ämpärin luo. Ämpärissä ui pienen pieni kala.

– Tässä puistomme harvinaisuus, itse pyydystämäni kala.

– Mistä sinä sen ongit? isä ihmetteli. Äitiä ei kalareissuille saanut.

– Se oli oikeastaan vahinko. Pesin mattoja ja kauhaisin joesta vettä ämpäriin. Kas kummaa, tuo piraija oli ämpärissä.

– Se taitaa kyllä olla ahven, isä sanoi.

Sen enempää ei kalaa voitu tutkia, koska Herra Herttinen haukkasi senkin suuhunsa.

– Tässä eläinpuistomme anti tällä kertaa, äiti ilmoitti.

Lapset olivat tyytyväisiä, mutta isän mielestä käynti oli turhan kallis.

Seuraavana lomapäivänä Hupskeikkalat lähtivät ämpärit kainalossa mustikkaretkelle.

– Tässä on jokaiselle pilli. Viheltäkää siihen, jos eksytte tai teillä on muuten jokin hätä, isä ohjeisti ja suuntasi kulkunsa metsäpolulle.

Isä ei ehtinyt kävellä kuin muutaman metrin, kun pilliin vihellettiin. Se oli Sisko, jolla oli jo kova nälkä.

– Hyvänen aika, isä puuskahti. – Syö leipäsi. Minä kerään nyt mustikoita.

Ei aikaakaan kun pilliin vihellettiin taas. Tällä kertaa Sisko jo itki:

– Ei ole leipiä!

– Mihin ne ovat hävinnet?

– Tule katsomaan, äiti sanoi.

Puron rannalla Veikka heitti juuri viimeisen leivän veteen.

– Mitä ihmettä sinä teet? isä kysyi.

– Heittelen leipiä, Veikka vastasi tyynenä. – Sinä sanoit, että se on vaikeaa, mutta minun mielestäni se on ihan helppoa.

Isä haroi hiuksiaan.

– Lapsi hyvä, leipiä heitetään littanalla kivellä.

– Ei kuulosta yhtään kivalta, Veikka totesi.

– Minulla on hirveä nälkä, Sisko valitti.

Isä näytti epätoivoiselta. Silloin äiti otti ohjat käteensä:

– Isä lähtee keräämään niitä mustikoita. Minä haen leipomosta meille uudet eväät.

Näin tehtiin. Lapset istuivat mättäälle odottamaan eväitä ja isä lähti puolijuoksua metsäpolulle.

Samassa läheisestä männystä kuului haukahdus. Puuhun oli oravan lisäksi kiivennyt Herra Herttinen. Lasten ei auttanut muu kuin viheltää taas pilliin.

Isä tuli paikalle ääneen jupisten ja vilkaisi samalla puuhun. – Herttinen sentään!

Isä huokasi, laski tyhjän ämpärin mättäälle ja kiipesi puuhun koiraa pelastamaan. Ylös päästyään isän oli myönnettävä, että alas oli pitkä matka. Ei auttanut muu kuin soittaa palokunta paikalle.

herttinen-kuva6-tiina-ahoniemi

– Yleensä ne ovat kissoja, jotka jäävät puuhun, palomies hymyili pelastustehtävän hoidettuaan.

Äiti saapui juuri sopivasti eväiden kanssa. Onneksi hän oli ostanut niin paljon leipiä, että niistä riitti palomiehillekin. Eväiden jälkeen palattiin kotiin ja isä kävi seuraavana päivänä yksin keräämässä mustikat.

Neljäntenä lomapäivänä päätettiin, ettei retkiä tarvittu enempää.

Syksyllä lapset olivat iloisia ja tyytyväisiä kesälomaansa. Ei haitannut yhtään, vaikkei Haimaahan, Mooraan ja Reikaan tänä kesänä päästykään.

-Kukkokiekuu! kaikui Kuperkeikkalan kaupunginjohtajan katolta.

Kaupunginjohtaja se siellä taas herätteli kylänsä asukkaita. Kylän kukko oli karannut viime keväänä kanojen perässä naapurikylään ja kaupunginjohtaja oli ottanut kukon tehtävät hoitoonsa, kunnes jostain löydettäisiin uusi kukko. Voit uskoa, että näky oli komea: kaupunginjohtaja pyjamahousuillaan talon katolla kiekumassa. Mutta mitäpä ei hyvä kaupunginjohtaja olisi kyläläistensä puolesta tehnyt.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa keltaisessa vanhassa talossa asui perhe Hupskeikkala. Äiti Hupskeikkala oli tapansa mukaan kasvimaata kuopsuttelemassa. Isä Hupskeikkala luki aamun lehteä ja hörppi aamukahviaan.

– Tässä se on! Tulkaapas lapset äkkiä kuuntelemaan, isä hihkui.

Sisko ja Veikka Hupskeikkala kömpivät unisina isän luo.

Isä luki:

KOIRANPENTU ETSII UUTTA OMISTAJAA.

HELLYYTTÄVÄ, JOSKIN HIEMAN RASAVILLI.

ANNETAAN HYVÄÄN KOTIIN.

– Tuleeko meille koira? Veikka riemuitsi.

– Luulisin niin, isä vastasi hymyillen. – Mutta ei kerrota vielä äidille.

Isä ja lapset porhalsivat koiraostoksille. Pentu todellakin oli hellyyttävä, ja se pakattiin hyvillä mielin koriin Siskon ja Veikan viereen takapenkille.

Alkumatka sujui hienosti. Koira nukahti.

– On se suloinen, Sisko huokaisi.

– Ja niin rauhallinen, Veikka totesi.

– Taidettiin ilmoituksessa liioitella, kun koiraa väitettiin rasavilliksi, isä naureskeli.

herttinen-kuva1-tiina-ahoniemi

Juuri sillä hetkellä koira heräsi. Ensin se hyppäsi pois korista ja nuoli molempien lasten kasvot litimäriksi. Sitten se hyppäsi etupenkille isän syliin. Lapsia nauratti kovasti ja niin isääkin, kunnes hän muisti ajavansa autoa. Oli lähellä, ettei auto ollut koiran takia ojassa. Isä pysäytti ja laittoi koiran takaisin koriin.

Pitkälle ei taaskaan päästy. Koira aloitti niin mahdottoman ulinan, ettei kukaan pystynyt istumaan sen kanssa samassa autossa.

Onneksi naapurin herra Ruiskukkala sattui juuri silloin ajamaan traktorillaan heidän ohitseen.

– Ollaankos sitä jonkinlaisessa pulassa, kun siinä ojan pientareella seisoskelette? herra Ruiskukkala kysyi.

– Kieltämättä hieman, isä myönsi. – Tuo koira pitäisi jollain keinoin saada kotiin.

Siinä samassa oli koira hypännyt traktorin lavalle ja heilutti siellä iloisena häntäänsä.

– Kyllähän minä voin sen teille tuoda, jos ei se teidän autoonne mahdu, herra Ruiskukkala lupasi hieman ihmetellen. Niin sitä sitten köröteltiin traktorilla kotiin.

Äiti oli kasvimaalla harventamassa porkkanoita, kun seurue pääsi perille. Koira juoksi suoraan äidin luo Sisko, Veikka ja isä Hupskeikkala perässään.

– Voi herttinen sentään! äiti kiljaisi koiran nähdessään.

– Tunnetko sinä sen? Sisko ihmetteli.

– Mitä ihmettä? Tunnenko minä minkä?

– Tunnetko tämän meidän uuden koiran jo, kun tiesit sen nimenkin? Sisko kysyi.

– En todellakaan tunne. Ei meillä ole mitään uutta koiraa.

– Juurihan sinä kutsuit sitä Herttiseksi.

– Se on sellainen sanonta, lapsikulta, äiti tuskaili. – Voisiko joku nyt hieman selventää tätä asiaa?

– Isä osti meille tämän uuden koiran, Herra Herttisen. Ja sitten sinä tiesitkin sen nimen jo, Sisko riemuitsi.

– Vai että sillä lailla, äiti sanoi naamallaan kummallinen irvistys. – Mitähän isällä on tähän sanottavaa?

– Ei lisättävää, isä sanoi ja luikki vähin äänin sisälle.

herttinen-kuva0-tiina-ahoniemi

Lopulta sovittiin, että Herra Herttinen sai jäädä Hupskeikkaloille kolmen päivän koeajalle.

Koeajan ensimmäinen päivä ei ottanut sujuakseen, sillä Herra Herttinen söi kaiken mahdollisen: Siskon lempisukkahousut, Veikan uudet kengät, isä Hupskeikkalan tärkeääkin tärkeämmän aamulehden ja äiti Hupskeikkalan kallistakin kalliimman naamarasvan.

Koeajan toisena päivänä Hupskeikkalat lähtivät mökille Herra Herttinen mukanaan.

Sisko ja Veikka yrittivät saada koiran uimaan, mutta herra Herttinen kasteli vain varpaansa ja luikki kiireen vilkkaa takaisin kuivalle maalle.

– Ei taida meidän koirasta tulla vesikoiraa, isäkin totesi.

– Katsokaa, tuolla järvellä ui strutseja! Sisko huomasi.

– Voi kultaseni, ne ovat sorsia, äiti selitti.

Yhtäkkiä kuului iso molskahdus. Herra Herttinen oli hypännyt laiturilta veteen ja ui kohti lintuja.

– Se osaa sittenkin uida, Veikka riemuitsi.

– Ei kai se syö sorsiakin, äiti kauhistui.

– Ei se sentään lentää osaa, isä lohdutti.

Lopulta koira ui jo keskellä järveä.

– Herttinen sentään. Ei se jaksa tuolta enää rantaan uida, äiti huolestui. Lapset alkoivat itkeä.

– Älkää hätäilkö. Minä pelastan sen, isä lupasi. Kuului iso molskahdus, ja isän pää painui veden alle.

– Voi hyvänen aika! äiti hermostui. Lapset itkivät entistä kovempaa.

herttinen-kuva2-tiina-ahoniemi

Äiti kipaisi soutuveneelle ja lähti pelastamaan uupuneita uimareita. Isä kellui muutaman metrin päässä laiturista ja Herra Herttinen keskellä järveä. Äiti nosti molemmat veneeseen ja toi heidät rantaan. Sinä iltana herra Herttinen, kumma kyllä, nukkui sikeästi isän kanssa sohvalla.

Koeajan kolmantena ja viimeisenä päivänä äiti lähti asioille ja jätti lapset koiravahdiksi.

Kaikki sujui mainiosti. Herra Herttinen nukkui päiväuniaan korissaan, ja lapset piirtelivät. Kunnes:

– Täällä haisee, Sisko totesi.

– Totta puhut, Veikka myönsi. Mikähän se on?

Lapset tutkivat taloa ja löysivät Herra Herttisen kakat keskeltä olohuoneen mattoa.

– Meidän täytyy siivota sotku, Sisko totesi vakavana. – Muuten äiti saa hepulin.

Lapset ryhtyivät urhoollisesti työhön. Veikka keksi oivallisen idean:

– Työnnetään tällaiset paperitollot nenään, ettei haju häiritse.

Siivous onnistuikin hyvin. Mutta kun kaikki oli valmista, lapset eivät saaneet paperitolloja ulos Siskon nenästä. Edes naapurin setä Ruiskukkala ei saanut nenää tyhjennettyä. Ei auttanut muu kuin lähteä terveyskeskukseen. Pöydälle jätettiin lappu:

OLEMME TERVEYSKESKUKSESSA.

EI VAKAVAA. SISKOLLA ON NENÄSSÄ PAPERIA.

HERRA HERTTINEN ON MUKANA.

TULKAA SINNE, KUN EHDITTE.

Niin matkustettiin traktorilla kylän terveyskeskukseen. Herra Ruiskukkala istui ajamassa ja muu väki istui lavalla. Sisko pääsi suoraan sairaanhoitajan luokse.

– Mitäs sinulle on tapahtunut? hän kysyi.

– Minulla on nenässä paperia, Sisko kertoi reippaasti.

– Herttinen sentään. Miksi sinä työnsit paperia nenääsi?

– Koska meillä haisi niin pahalle.

– Haiseeko teillä useinkin pahalle? hoitaja kysyi huolestuneen näköisenä.

– Nykyään aika usein, Sisko myönsi. – Mutta jos on paperia nenässä, sitä ei huomaa.

– Lapsiraukka, hoitaja sanoi kyyneleet silmissä. Hän toi Siskolle mehua ja keksin.

– Minä menen nyt soittamaan yhden puhelun.

Sisko nyökkäili iloisena suu täynnä keksiä ja nenä täynnä paperia.

Sairaanhoitaja oli niin huolissaan Siskon kotioloista, että soitti lastensuojeluviranomaisille:

– Luulen, että perhe tarvitsee jonkinlaista apua. Tulkaa nyt ihmeessä tänne tarkistamaan tilanne.

Sillä välin äiti ja isä Hupskeikkala saapuivat hirmuista vauhtia terveyskeskukseen.

– Mitä ihmettä on tapahtunut? Missä Sisko on? äiti kysyi huolissaan.

– Herra Herttinen kakki sisälle, keskelle olohuoneen mattoa. Se haisi tosi pahalle. Sitten minä keksin, että laitetaan paperia nenään siivoamisen ajaksi. Mutta Siskon nenästä paperia ei saanutkaan pois. Ja nyt me ollaan täällä irrottamassa sitä paperia, Veikka selitti hengästyneenä.

– Herttinen sentään, isä sanoi ja vilkaisi nurkassa piilottelevaa koiraa. Samassa sisään astui kaksi tuikean näköistä tätiä.

herttinen-kuva3-tiina-ahoniemi

– Päivää. Olemme lastensuojelusta ja tulimme tapaamaan sitä tyttöä, jonka kotona haisee pahalle. Voimme varmasti tarjota jonkinlaista siivousapua, jotta tyttöparan ei tarvitse elää sellaisissa oloissa.

Samassa paikalle ilmestyi sairaanhoitaja ja hymyilevä Sisko, jolla ei ollut enää paperia nenässä.

Kyllä siinä oli selittämistä. Lopulta kaikki ymmärsivät mitä oli tapahtunut ja äitiäkin alkoi naurattaa.

– Herttinen sentään tätä meidän koiraa, äiti vaikeroi. – Mutta ei sitä enää raaski poiskaan antaa.

Näihin sanoihin päättyi Herra Herttisen koeaika, ja koirasta tuli Hupskeikkaloiden perheen pysyvä jäsen.

Ja sen jälkeen ei Hupskeikkaloiden perheessä tylsää päivää nähty.