Kerran kauan sitten Kiinassa eli muuan hyvin rikas keisari. Keisarilla oli kaunis palatsi, joka oli rakennettu kallisarvoisesta posliinista. Palatsin valtavaa puutarhaa koristivat kymmenet kirsikkapuut. Puutarhassa asusteli myös muuan satakieli, joka oli ihmeellisen taitava laululintu. Jokainen, joka linnun laulua joskus kuuli, pysähtyi niille sijoilleen. ”Voi, miten kauniisti se laulaa!”, sanoivat ihmiset.

Eräänä päivänä keisarin luona kävi arvovaltaisia vieraita. Vieraat kehuivat keisarin palatsia ja sen puutarhaa vuolaasti, mutta sanoivat lopulta: ”Kaikkein kauneinta oli kuitenkin satakielen laulu.” Keisaria tämä hieman harmitti, sillä hän ei itse ollut milloinkaan kuullut satakielen laulua. Keisari kutsui palvelijansa luokseen. ”Etsi lintu käsiisi ja tuo se minun nähtäväkseni!”, hän määräsi.

Palvelija kumarsi ja kiirehti etsimään lintua, sillä keisarin sana oli laki. Palvelija juoksi hädissään ympäri palatsin puutarhaa, mutta ei löytänyt lintua mistään. Keisari kävi yhä kärsimättömämmäksi. Viimein eräs keittiöpiika muisti nähneensä satakielen. ”Voi, se laulaa todellakin kauniisti!” tyttö huudahti. ”Ääni saa aina kyyneleet silmiini.”

Keittiöpiika lupasi johdattaa palvelijan satakielen luokse. Matkalla eräs lehmä alkoi ammua. ”Oi”, huudahti palvelija oitis. ”Onpa sillä voimakas lauluääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan lehmä”, vastasi tyttö. Vähän ajan kuluttua alkoi eräs sammakko kurnuttaa. ”Oi”, huudahti palvelija taas. ”Nyt kuulen sen. Todella komea ääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan sammakko”, vastasi tyttö.

Juuri sillä hetkellä alkoi oikea satakieli laulaa. ”Kuunnelkaa”, huudahti tyttö. ”Tuolla se on!” Hän osoitti ylös kirsikkapuun oksalle. ”Tuo pieni varpunenko”, hämmästeli palvelija. ”Onpa se mitättömän näköinen”. Sitten palvelija karautti kurkkuaan ja lausui linnulle: ”Arvoisa keisarimme on määrännyt, että satakielen on tultava palatsiin laulamaan.”

”Lauluni kuulostaa parhaalta luonnossa”, totesi satakieli, mutta lähti kuitenkin palvelijan mukaan.

Keisari hoviväkineen odotti satakielen esitystä henkeään pidätellen. Silloin satakieli aloitti laulunsa. Se lauloi niin kauniisti, että kyyneleet valuivat keisarin poskille. Sitten se aloitti uuden laulun, ja keisarin sydän suli ihastuksesta. Keisari oli niin liikuttunut, että tarjosi kultaista ketjuaan palkkioksi satakielelle. Lintu kieltäytyi kiittäen. Se oli jo palkintonsa saanut. ”Näin liikutuksen kyyneleitä keisarin silmissä. Mikään palkinto ei voisi olla parempi”, satakieli sanoi.

Keisari määräsi, että satakielen piti jäädä hoviin. Lintu vietiin kultaiseen häkkiin asumaan. Se ei näyttänyt kovin onnelliselta, mutta lauloi silti aina pyydettäessä.

Eräänä päivänä keisari sai lahjaksi mekaanisen linnun. Se oli pieni jalokivin koristeltu nukke, joka oli satakielen näköinen. Kun keisari painoi nappia, lintu lauloi yhden laulun. ”Onpa se hieno”, ihasteli keisari. ”Se on kauniimpi kuin oikea lintu ja laulaakin yhtä kauniisti.” Keisari painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Lintu lauloi aina saman laulun. Kun mekaaninen lintu oli laulanut kolmekymmentä kertaa, keisari sanoi viimein: ”Kuunnellaan välillä oikeaa lintua.” Mutta kukaan ei ollut huomannut, että oikea satakieli oli sillä välin lentänyt häkistään vapauteen.

Ja niin mekaanisesta linnusta tuli keisarin uusi lemmikki. Se lauloi väsymättömästi keisarin työpöydän vierellä samaa lauluaan kerta toisensa jälkeen jalokivin koristeltu pyrstö välkkyen. Päivästä toiseen lintu lauloi keisarille – kunnes eräänä päivänä jokin mekaanisen linnun sisällä hajosi ja se vaikeni. Valtakunnan viisaimmat miehet yrittivät korjata lintua, mutta turhaan. Keisari antoi palvelijalleen määräyksen rakentaa uusi lintu, mutta siitä ei tullut mitään. Satakielen laulua ei kuulunut palatsissa enää milloinkan.

Lopulta keisari ahdistui lintunsa menetyksestä niin, että sairastui. Hän makasi vuoteessaan kalpeana kuolemaa odottaen. Mekaaninen lintu seisoi yhä keisarin sängyn vierellä, mutta sen nokasta ei kuulunut pihahdustakaan. Keisariraukka sai tuskin hengitettyä. Oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä.

”Laula, lintuni, laula!” kuiskasi keisari salakielelleen, mutta mekaaninen lintu pysyi vaiti. Yhtäkkiä keisarin ikkunasta lennähti sisään toinen lintu, oikea satakieli. Se oli kuullut keisarin pyynnön ja tullut auttamaan sitä hädässä. Kun oikea satakieli alkoi laulaa, keisari tunsi olonsa helpottavan. Hengitys kulki rinnassa kevyemmin ja keisari tunsi voimiensa palaavan.

”Kiitos, rakas satakieli!”, keisari henkäisi. ”Miten voin ikinä palkita sinut?” ”Minä olen jo palkintoni saanut”, vastasi satakieli. ”Liikutuksen kyyneleet ovat arvokkaimpia kuin jalokivet.”

„Sinun pitää jäädä minun luokseni ikuisesti“, vaati keisari.

”Minä en voi muuttaa luoksesi palatsiin, sillä kotipesäni on kirsikkapuussa”, vastasi satakieli. ”Mutta jos jätät ikkunan auki, tulen aina vierailemaan luonasi. Ja jos annat minun pitää vapauteni, vastalahjaksi minä kuljen ympäri maailmaa ja kerron sinulle kaikesta, mitä näen.” Ja sitten satakieli lensi pois takaisin oman kirsikkapuunsa oksalle.

Silloin keisari ymmärsi, että vapaus on arvokkainta, mitä kukaan voi toiselle antaa. Hän nousi ylös sängystään ja toivotti palvelijoilleen hyvää huomenta.

 

 

porsaat2

Olipa kerran possuäiti, jolla oli kolme lasta. Kun porsaat olivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi, possuäiti lähetti ne maailmalle. Se sanoi: ”Menkää ja rakentakaa itsellenne oma koti. Onnea matkaan! Mutta muistakaa varoa isoa pahaa sutta!”

porsaat4

Ensimmäinen pikkupossu kulki maantietä pitkin vihellellen. Sitä vastaan käveli mies olkilyhde käsissään. Pikkupossu oli melkoisen laiska, eikä sitä huvittanut kävellä pidemmälle. Niinpä se sanoi miehelle: ”Voisitko myydä minulle nuo oljet? Minä haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui. Ja niin ensimmäinen pikkupossu rakensi itselleen oljista talon.

porsaat6

Toinen possuista oli melkoisen laiska sekin, mutta ei sentään niin laiska kuin ensimmäinen. Se jaksoi kulkea maantietä hiukan pidemmälle kuin veljensä. Silloin vastaan tuli mies, joka kantoi risuja kädessään. ”Voisitko myydä minulle nuo risut?” possu kysyi mieheltä. ”Haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui, ja niin toinenkin pikkupossu sai itselleen kodin.

 

porsaat8

Kolmaskin pikkupossu oli lähtenyt maailmalle. Mutta se olikin paljon ahkerampi kuin kaksi veljeään. Tämä kolmas pikkupossu käveli maantietä pitkin paljon kauemmas. Se oli näet päättänyt valmistaa oman kotinsa tiilistä, jotta talosta tulisi tarpeeksi kestävä ja vankkatekoinen. Pitkän matkaa kuljettuaan possu löysikin tiilikauppiaan, ja sai ostettua itselleen ison kasan tiiliä. ”Näistä minä teen hienon talon itselleni”, se tuumasi. Ja se ryhtyi ahkerana työhön. Se muurasi ja laastasi ja rakensi taloaan kerros kerrokselta valmiiksi.

porsaat9

Sillä välillä iso paha susi sai kuulla possujen talonrakennuspuuhista. ”Hah”, tuumasi susi. ”Nuo possunpalleroiset minä pistelenkin suuhuni!”

 

porsaat10

Eikä aikaakaan, kun susi koputti ensimmäisen pienen porsaan oveen. Susi sanoi: ”Kiltti pieni possu, päästäthän minut sisään”. Mutta pikkupossu muisti äitinsä neuvon. ”Ei, ei, kautta leukapartani, en aio päästää sisälle ketään”, se vastasi. Susi harmistui. ”Jos et päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan olkitalosi kumoon”, se vastasi.

porsaat11

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty oljista, se meni helposti rikki. Mutta onneksi pieni possu ehti kuin ehtikin pakoon. Se juoksi pienillä possunsorkillaan suoraan veljensä luo turvaan. Susi jäi vihaisena makaamaan olkikasaan.

porsaat13

Vaan eipä aikaakaan, kun iso paha susi koputti toisenkin possun ovelle. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, susi huhuili taas. ”Ei avata!”, kuului possujen tiukka vastaus. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi suuttui. ”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan risutalonne kumoon!”

 

porsaat14

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty risuista, sekin meni helposti rikki. Mutta onneksi pikkupossut ehtivät pötkiä pakoon kolmannen possun taloon, eikä susi saanut niitä kiinni. Se jäi kiukkuisena makaamaan risukasaan.

porsaat15

Mutta eipä aikaakaan, kun susi oli löytänyt kolmannenkin possun kodin ja tuli taas ovelle kolkuttelemaan. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, huusi susi. Nyt se oli jo todella kiukkuinen. ”Ei päästetä”, vastasivat pikkupossut yhteen ääneen. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi kimpaantui.”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan tämänkin talon kumoon!”

porsaat17

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja puhalsi ja puhkui. Mutta tiilitalo ei hievahtanutkaan, ei vaikka susi kuinka yritti. Tämä talo oli näet huolellisesti rakennettu. Silloin susi huomasi talon katolla savupiipun ja sanoi : ”Hah, minäpä kiipeän savupiippua pitkin sisään ja tulen syömään teidät!” Possut pelästyivät, mutta eivät sanoneet mitään.

porsaat20

Sen sijaan he sytyttivät tulen takkaan ja nostivat suuren padan tulelle. Vesi lämpeni nopeasti. Ja kun iso paha susi kiipesi savupiippua pitkin alas possujen tupaan, se molskahti suoraa päätä kuumaan pataan. Susi kiljahti pelästyksestä ja juoksi matkoihinsa, eikä se enää ikinä tullut takaisin kiusaamaan possuja.

Ja niin kolme nokkelaa possua elelivät tiilitalossaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

porsaat21

 

Todellinen prinsessa_Tiina Ahoniemi

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

Todellinen prinsessa 2_Tiina Ahoniemi_pieni

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Todellinen prinsessa 3_Tiina Ahoniemi

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!

 

Kultakutri1

Olipa kerran kolme karhua, jotka asuivat pienessä mökissä keskellä metsää. Yksi heistä oli suuren suuri isäkarhu. Toinen oli aika suuri äitikarhu ja kolmas pienen pieni Pikku-Karhu.

Eräänä aamuna äitikarhu keitti kaikille puuroa aamiaiseksi. Ensin hän kaatoi puuroa ison isoon lautaseen isäkarhulle. Sitten hän kaatoi puuroa aika isoon lautaseen itselleen ja lopuksi pienen pieneen lautaseen Pikku-Karhulle. Sitten he menivät kaikki metsään kävelylle odottamaan puuron jäähtymistä.

Samana aamuna eräs pikkutyttö, jota kutsuttiin Kultakutriksi, oli lähtenyt yksin metsään leikkimään. Kultakutri oli kävellyt kauas omasta kotoaan, oikeastaan paljon kauemmas kuin olisi saanutkaan. Mutta Kultakutri oli utelias pikkutyttö, eikä hän aina muistanut totella vanhempiaan. Äkkiä hän huomasi puiden keskellä mökin. ”Kukahan noin sievässä mökissä mahtaa asua?” hän tuumi. Kultakutri koputti uteliaana mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän avasi oven. Sisällä ei näkynyt ketään.

Kultakutri2

Kultakutri näki pöydällä höyryävät puurolautaset. Puuro tuoksui niin hyvältä, että hän päätti maistaa sitä. Ensin hän maistoi suuren suuresta lautasesta. ”Tämä on aivan liian kuumaa”, hän sanoi. Sitten hän maistoi aika suuresta lautasesta. ”Tämä on ihan liian kylmää”, hän tuumi. Ja viimein hän maistoi pikkuruiselta lautaselta. Se puuro oli juuri sopivaa, ja niin Kultakutri söi hyvällä ruokahalulla koko lautasellisen.

Kultakutria alkoi nyt väsyttää, ja hän päätti istahtaa hetkeksi. Ensin hän istui suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Sitten hän istui aika suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian pehmeä,” hän tuumi. Sitten hän istui pikkuruiseen tuoliin. ”Tämä on juuri sopiva”, hän sanoi. Mutta kun hän istui siinä, tuoli menikin rikki.

Kultakutri3

Kultakutri meni nyt makuuhuoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään, mutta vastasijatut vuoteet näyttivät kovin houkuttelevilta. Ensin hän kokeili suurinta sänkyä. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Keskikokoinen sänky oli puolestaan aivan liian pehmeä. Mutta pienin sänky oli juuri sopiva, ja hän päätti torkahtaa hieman.

Mutta nyt karhut palasivat takaisin kotiin. He huomasivat heti, että joku oli käynyt heidän talossaan. Karhut katsoivat puurolautasiaan. ”Joku on maistanut puuroani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani – ja syönyt sen kokonaan”, sanoi Pikku-Karhu.

Seuraavaksi karhut vilkaisivat tuolejaan. ”Joku on istunut minun tuolissani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani”, sanoi äitikarhu aika suurellaan äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani – ja rikkonut sen”, sanoi Pikku-Karhu.

Sitten karhut menivät makuuhuoneeseen. ”Joku on nukkunut sängyssäni”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. Mutta silloin Pikku-Karhu huudahti: ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni – ja nukkuu siellä yhä!”

Kultakutri4

Juuri silloin Kultakutri heräsi päiväuniltaan. Kun hän näki karhut, hän pelästyi aivan kamalasti. Kultakutri hyppäsi kiireesti ylös sängystä ja juoksi ulos ovesta ennen kuin karhut ehtivät sanoa mitään. Sitten hän juoksi juoksemistaan metsän halki, kunnes pääsi takaisin omaan kotiinsa.

”Harmi, että tytölle tuli niin kova kiire”, tuumi Pikku-Karhu. ”Olisin kovin mielelläni leikkinyt hänen kanssaan.”

Mutta Kultakutri ei enää koskaan uskaltautunut metsään yksin, eikä hän enää ikinä palannut karhujen talolle.

Sen pituinen se.

Kultakutri5

 

 

12-prin-2

Olipa kerran kuningas, jolla oli kaksitoista kaunista tytärtä. Kuningas rakasti prinsessojaan kovasti, eikä halunnut heille koskaan tapahtuvan mitään pahaa.

Nuo kaksitoista prinsessaa jakoivat keskenään saman huoneen. Kun he menivät nukkumaan, ovet lukittiin. Mutta kuitenkin joka aamu heidän kenkänsä olivat kuluneet, aivan kuin prinsessat olisivat tanssineet koko yön. Kuningas ei voinut ymmärtää, miten tämä tapahtui.

Niinpä hän sanoi:

– Se joka saa selville, mitä prinsessat tekevät öisin, saa yhden prinsessoista puolisokseen.

12_prinsessaa-1

Linnaan virtasi innokkaita nuorikaisia arvoitusta ratkaisemaan. Mutta kukaan heistä ei saanut selville, mitä prinsessat öisin tekivät.

Eräänä päivänä kaupunkiin saapui nuori sotilas, joka oli haavoittunut taistelussa. Hän kuuli kahdentoista prinsessan arvoituksesta vanhalta naiselta, jota oli pysähtynyt auttamaan kadulla.

– Minä aion saada selville, mihin prinsessat lähtevät tanssimaan öisin, nuorukainen innostui.

– Vai niin, sanoi vanha nainen. – Olet hyväsydäminen poika, ja siksi haluan sinua auttaa.

– Ota tämä taikaviitta mukaasi, nainen neuvoi. – Siitä voi olla apua, sillä se tekee sinusta näkymättömän. Muista myös olla syömättä ja juomatta mitään, mitä prinsessat sinulle tarjoavat.

12_prinsessaa-4

Sotilas kiitti vanhaa naista ja jatkoi matkaansa. Kun hän saapui palatsiin, hänet toivotettiin tervetulleeksi. Hän sai uudet vaatteet ja huoneen aivan prinsessoiden huoneen vierestä.

Juuri kun poika oli menossa vuoteeseen, vanhin prinsessoista toi hänelle lasin viiniä. Poika muisti vanhan naisen neuvon ja kaatoi viinin huomaamattomasti pois. Sitten hän kävi makuulle ja esitti nukkuvaa.

12_prinsessaa-2 (1) uusi

Prinsessat nauroivat, sillä he luulivat, että poika oli juonut viiniin sekoitetun unilääkkeen. Sitten he ottivat esiin kauneimmat vaatteensa ja tanssikenkänsä.

Poika teeskenteli olevansa syvässä unessa, mutta seurasi prinsessoita vuoteestaan. Hän näki vanhimman prinsessan taputtavan sänkynsä päätyä, jolloin salainen luukku lattiassa aukesi. Aukosta lähti portaat alaspäin. Poika katseli, kun prinsessat hävisivät luukusta yksi toisensa jälkeen. Sitten hän hyppäsi sängystä ja laittoi näkymättömyysviitan ylleen.

Rynnätessään tyttöjen perään poika törmäsi kiireessä nuorimman prinsessan mekonhelmalle. Tuo prinsessa oli viimeinen jonossa.

– Joku astui helmalleni! huusi nuorin prinsessa.

– Hölynpölyä, vastasivat sisaret. – Ei täällä ole ketään.

12_prinsessaa-5

Prinsessat jatkoivat matkaa salakäytävää pitkin. Hetken kuljettuaan saattue saapui metsään, jonka puut hehkuivat hopeisina kuun valossa. Pimeydestä häilähteli esiin tuulenväreessä kimmeltäviä pajunoksia ja sammalmättäitä, joilla lojui hohtavia hopeakiviä.

Poika halusi ottaa jotain mukaansa, ja niinpä hän katkaisi pienen hopeisen puunoksan. Nuorin prinsessa kuuli oksan katkeavan.

– Kuulitteko tuon äänen, hän kysyi, mutta kukaan muu ei ollut kuullut mitään.

12_prinsessaa-8

He tulivat toiseen metsään, jossa puut olivat kultaa, ja vielä kolmanteen, jonka puut oli tehty timanteista. Rubiinit ja smaragdit loistivat kuunvalossa kuin lumihiutaleet talviyönä. Poika hidasti hiukan vauhtiaan ja katseli ympärilleen suu auki ihmetyksestä. Kimaltelevia timanttioksia riitti hänen edessään niin kauas kuin silmä kantoi. Metsän täytyi olla taiottu.

Poika katkaisi oksan jalokivipuusta. Nuorin prinsessoista kuuli taas äänen, mutta muut sisaret sanoivat hänelle, että kaikki oli vain mielikuvitusta.

Timanttimetsän toisella puolella oli järvi. Järven rannassa oli kaksitoista soutuvenettä, joissa kaksitoista komeaa prinssiä odotti prinsessoitansa. Poika piiloutui nopeasti veneeseen, joka kuljetti nuorinta prinsessaa.

Ja kun prinsessat saapuivat kauniiseen linnaan, he tanssivat läpi yön prinssiensä kanssa.

12_prinsessaa-001 uusi

Poika kuunteli musiikkia ja seurasi kuninkaantytärten tanssia. Vapautunut riemu loisti tyttösten kasvoilta. Poika ymmärsi nyt, miksi prinsessat olivat salanneet ilonpitonsa isältään; tämä olisi ehkä kieltänyt tyttöjä tanssimasta.

Aamun sarastaessa prinssit soutivat prinsessansa takaisin järven toiselle puolelle. Poika seurasi mukana yhä näkymättömyysviittaansa kietoutuneena.

12_prinsessaa-001-2 uusi

Rannalle päästyään prinsessat juoksivat metsien lävitse. Kun he lähestyivät linnan portaita, poika juoksi prinsessojen edeltä salakäytävään.

Prinsessat meinivät huoneeseensa nukkumaan, kukin omaan sänkyynsä.

Aamulla poika polvistui kuninkaan eteen ja kertoi salaisesta portaikosta tyttöjen makuuhuoneessa. Hän ojensi kuninkaalle kultaisen ja timanttisen oksan. Prinsessat katsoivat poikaa epäuskoisena. Lopulta he tunnustivat isälleen yölliset retkensä.

– Onnitteluni, sanoi kuningas pojalle. – Sinä ratkaisit arvoituksen.

Poika kumarsi ja tarttui tämän käteen.

– Armollinen kuningas, pyydän, ettette rankaise tyttöjä. He eivät ole tehneet pahaa, päinvastoin. Miksi ette järjestäisi tanssiaisia omassa linnassanne?

Hyväsydäminen kun oli, taipui kuningas pojan pyyntöön. Niin pidettiin linnassa suuret juhlat, ja prinsessat saivat tanssia aamuun asti.

12_prinsessaa-12

Ja kuten oli luvattu, poika sai mennä naimisiin prinsessan kanssa. Hän valitsi nuorimman, ja tulevina vuosina he tanssivat monta monituista kertaa ja elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

-Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, kaikui ympäri Kuperkeikkalan kylää. Oli siis koittanut kesä.

Kaupunginjohtaja pyöräili aamuviideltä ympäri kylää ja veisasi mennessään Suvivirttä. Oli nimittäin käynyt niin onnettomasti, että kylän lehdenjakaja oli katkaissut jalkansa. Kylän kanttori oli puolestaan saanut mahdottoman kesäflunssan, eikä pystynyt laulamaan. Niinpä kaupunginjohtaja joutui tuuraamaan molempia. Tehokkaana miehenä hän yhdisti työt ja veisasi nyt Suvivirttä lehtiä jakaessaan.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa vanhassa keltaisessa talossa Hupskeikkalan perhekin heräsi äänekkääseen lehdenjakajaan. Äiti ja isä Hupskeikkala laahustivat alakertaan puuron keittoon. Samassa yläkerrasta kuului parkaisu. Sisko ja Veikka Hupskeikkala itkivät lohduttomasti. Myös perheen uusi koira, Herra Herttinen, ulvoi myötätunnosta. Äiti ja isä ryntäsivät hätiin.

– Sattuuko johonkin? äiti kysyi.

– Eiii! lapset vastasivat.

– Kun nyt on kesäloma, sisko sai soperrettua.

– Ei se itkun asia ole. Päinvastoin, äiti lohdutti.

– Onpas, Sisko rääkyi. Veikkakin itki yhä kovempaa ja Herra Herttisen vaikerrus muistutti jo suden ulvontaa.

Veikka sai lopulta selitettyä:

– Kaikki muut lähtevät lomalla matkoille. Haimaahan, Mooraan, Reikaan ja ties minne. Me emme pääse minnekään. Tämä on tylsä perhe!

– Lapsi rakas, he menevät Thaimaahan, Roomaan ja Kreikkaan, äiti selitti. – Meillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Mutta voi lomalla olla kivaa ilman mitään matkojakin. Nyt kaikki syliin halaamaan!

Sisko ja Veikka kömpivät äidin syliin lohdutettavaksi. Herra Herttinen hyppäsi tietysti myös. Ja koska äiti oli pyytänyt kaikkia syliin, tunki isäkin vielä joukon jatkoksi. Lopulta lapset rauhoittuivat ja lupasivat yrittää nauttia lomasta.

– Uimapuvut päälle! Luvassa on loman ensimmäinen huvitus, isä keksi.

Nyt tuli lapsiin vipinää. Isä veisi perheen varmasti uimarannalle. Pian kävi ilmi, että retkestä tulisi lyhyt. Ulos päästyään lapset näkivät pihalla lastenaltaan ja isän uimahousuissa.

herttinen-kuva4-tiina-ahoniemi

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimala! isä kailoitti.

Lapset epäröivät. Allas vaikutti ahtaalta. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimakisojen tuomaristo.

Talon takaa tulivat naapurin herra ja rouva Ruiskukkala sekä Siskon ja Veikan mummo. Voi sitä riemun määrää, kun lapset juoksivat halaamaan tuomariston jäseniä.

– Kilpailu alkaa! isä kailotti. Tuomarit asettautuivat istumaan puutarhapöydän ympärille.

– Mahtuvatko kaikki tähän? äiti epäili.

– Totta kai. Sopu sijaa antaa.

Niin perhe Hupskeikkala kömpi uima-altaaseen. Itse asiassa he mahtuivat sinne yllättävän hyvin. Herra Herttinenkin hyppäsi tietysti mukaan. Lapset olivat innoissaan.

– Kilpailijat lähtöviivalle, eli sinne altaan toiseen päätyyn, mummo kuulutti.

– Maaliviiva on täällä altaan toisessa päässä, herrra Ruiskukkala selitti.

– Uimatyyli on vapaa ja lähtömerkkinä mummo ampuu vesipyssyllä, ilmoitti rouva Ruiskukkala.

Alkoi hurja kilpailu. Herra Herttinen ui luonnollisesti koiraa. Sisko ui käsipohjaa, Veikka kissaa, äiti yritti uida selkää ja isä teräsmiestä. Isän uimatyyli oli niin suurieleinen, että perhe Hupskeikkala makasi pian tyhjässä uima-altaassa. Voittajaa ei pystytty määrittelemään, mutta tuomaristo oli saatu kasteltua ja kaikilla oli hurjan hauskaa. Lopuksi juotiin mitalikahvit ja –mansikkamehut.

Seuraavana kesäloma-aamuna oli äidin yllätyksen vuoro.

– Hyvää huomenta! Tulkaa ulos katsomaan, mitä olen rakentanut.

Hupskeikkalat kiiruhtivat pihalle. Äiti oli pystyttänyt kojun, jossa luki: ELÄINPUISTO. Äiti itse oli kojun sisällä myymässä lippuja:

– Tervetuloa, tervetuloa. Montakos lippua laitetaan?

– Perhelippu, kiitos. Isä maksaa, Veikka ehti ensimmäisenä vastaamaan.

– Se tekee yhden imuroinnin, yhden lakanoiden vaihdon ja yhden äidin varpaidenkynsien lakkauksen, äiti ilmoitti hymyillen.

– Mitä? isä ihmetteli, mutta muu perhe oli jo rynnännyt kohti eläinpuistoa.

Äiti muuttui lipunmyyjästä oppaaksi:

– Tännepäin, olkaa niin ystävällisiä. Tässä on ensimmäinen mielenkiintoinen eläinlajimme, kastemato. Jos katsotte tarkkaan, saatatte löytää purkista kolme matoa.

herttinen-kuva5-tiina-ahoniemi

– Kastematohan on erittäin hyödyllinen eläin kasvimaallemme, äiti luennoi. – On näiden otusten ansiota, että meillä kasvaa herkullisia porkkanoita.

– Saako niitä silittää, Sisko kysyi innoissaan.

– Toki. Olkaa hyvät vaan.

Sisko ja Veikka silittelivät matoja, Herra Herttinen erehdyksessä söi yhden madon, ja isä mietti miten ihmeessä kynnet lakataan.

Seuraavaksi äiti johdatti perheen ämpärin luo. Ämpärissä ui pienen pieni kala.

– Tässä puistomme harvinaisuus, itse pyydystämäni kala.

– Mistä sinä sen ongit? isä ihmetteli. Äitiä ei kalareissuille saanut.

– Se oli oikeastaan vahinko. Pesin mattoja ja kauhaisin joesta vettä ämpäriin. Kas kummaa, tuo piraija oli ämpärissä.

– Se taitaa kyllä olla ahven, isä sanoi.

Sen enempää ei kalaa voitu tutkia, koska Herra Herttinen haukkasi senkin suuhunsa.

– Tässä eläinpuistomme anti tällä kertaa, äiti ilmoitti.

Lapset olivat tyytyväisiä, mutta isän mielestä käynti oli turhan kallis.

Seuraavana lomapäivänä Hupskeikkalat lähtivät ämpärit kainalossa mustikkaretkelle.

– Tässä on jokaiselle pilli. Viheltäkää siihen, jos eksytte tai teillä on muuten jokin hätä, isä ohjeisti ja suuntasi kulkunsa metsäpolulle.

Isä ei ehtinyt kävellä kuin muutaman metrin, kun pilliin vihellettiin. Se oli Sisko, jolla oli jo kova nälkä.

– Hyvänen aika, isä puuskahti. – Syö leipäsi. Minä kerään nyt mustikoita.

Ei aikaakaan kun pilliin vihellettiin taas. Tällä kertaa Sisko jo itki:

– Ei ole leipiä!

– Mihin ne ovat hävinnet?

– Tule katsomaan, äiti sanoi.

Puron rannalla Veikka heitti juuri viimeisen leivän veteen.

– Mitä ihmettä sinä teet? isä kysyi.

– Heittelen leipiä, Veikka vastasi tyynenä. – Sinä sanoit, että se on vaikeaa, mutta minun mielestäni se on ihan helppoa.

Isä haroi hiuksiaan.

– Lapsi hyvä, leipiä heitetään littanalla kivellä.

– Ei kuulosta yhtään kivalta, Veikka totesi.

– Minulla on hirveä nälkä, Sisko valitti.

Isä näytti epätoivoiselta. Silloin äiti otti ohjat käteensä:

– Isä lähtee keräämään niitä mustikoita. Minä haen leipomosta meille uudet eväät.

Näin tehtiin. Lapset istuivat mättäälle odottamaan eväitä ja isä lähti puolijuoksua metsäpolulle.

Samassa läheisestä männystä kuului haukahdus. Puuhun oli oravan lisäksi kiivennyt Herra Herttinen. Lasten ei auttanut muu kuin viheltää taas pilliin.

Isä tuli paikalle ääneen jupisten ja vilkaisi samalla puuhun. – Herttinen sentään!

Isä huokasi, laski tyhjän ämpärin mättäälle ja kiipesi puuhun koiraa pelastamaan. Ylös päästyään isän oli myönnettävä, että alas oli pitkä matka. Ei auttanut muu kuin soittaa palokunta paikalle.

herttinen-kuva6-tiina-ahoniemi

– Yleensä ne ovat kissoja, jotka jäävät puuhun, palomies hymyili pelastustehtävän hoidettuaan.

Äiti saapui juuri sopivasti eväiden kanssa. Onneksi hän oli ostanut niin paljon leipiä, että niistä riitti palomiehillekin. Eväiden jälkeen palattiin kotiin ja isä kävi seuraavana päivänä yksin keräämässä mustikat.

Neljäntenä lomapäivänä päätettiin, ettei retkiä tarvittu enempää.

Syksyllä lapset olivat iloisia ja tyytyväisiä kesälomaansa. Ei haitannut yhtään, vaikkei Haimaahan, Mooraan ja Reikaan tänä kesänä päästykään.

-Kukkokiekuu! kaikui Kuperkeikkalan kaupunginjohtajan katolta.

Kaupunginjohtaja se siellä taas herätteli kylänsä asukkaita. Kylän kukko oli karannut viime keväänä kanojen perässä naapurikylään ja kaupunginjohtaja oli ottanut kukon tehtävät hoitoonsa, kunnes jostain löydettäisiin uusi kukko. Voit uskoa, että näky oli komea: kaupunginjohtaja pyjamahousuillaan talon katolla kiekumassa. Mutta mitäpä ei hyvä kaupunginjohtaja olisi kyläläistensä puolesta tehnyt.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa keltaisessa vanhassa talossa asui perhe Hupskeikkala. Äiti Hupskeikkala oli tapansa mukaan kasvimaata kuopsuttelemassa. Isä Hupskeikkala luki aamun lehteä ja hörppi aamukahviaan.

– Tässä se on! Tulkaapas lapset äkkiä kuuntelemaan, isä hihkui.

Sisko ja Veikka Hupskeikkala kömpivät unisina isän luo.

Isä luki:

KOIRANPENTU ETSII UUTTA OMISTAJAA.

HELLYYTTÄVÄ, JOSKIN HIEMAN RASAVILLI.

ANNETAAN HYVÄÄN KOTIIN.

– Tuleeko meille koira? Veikka riemuitsi.

– Luulisin niin, isä vastasi hymyillen. – Mutta ei kerrota vielä äidille.

Isä ja lapset porhalsivat koiraostoksille. Pentu todellakin oli hellyyttävä, ja se pakattiin hyvillä mielin koriin Siskon ja Veikan viereen takapenkille.

Alkumatka sujui hienosti. Koira nukahti.

– On se suloinen, Sisko huokaisi.

– Ja niin rauhallinen, Veikka totesi.

– Taidettiin ilmoituksessa liioitella, kun koiraa väitettiin rasavilliksi, isä naureskeli.

herttinen-kuva1-tiina-ahoniemi

Juuri sillä hetkellä koira heräsi. Ensin se hyppäsi pois korista ja nuoli molempien lasten kasvot litimäriksi. Sitten se hyppäsi etupenkille isän syliin. Lapsia nauratti kovasti ja niin isääkin, kunnes hän muisti ajavansa autoa. Oli lähellä, ettei auto ollut koiran takia ojassa. Isä pysäytti ja laittoi koiran takaisin koriin.

Pitkälle ei taaskaan päästy. Koira aloitti niin mahdottoman ulinan, ettei kukaan pystynyt istumaan sen kanssa samassa autossa.

Onneksi naapurin herra Ruiskukkala sattui juuri silloin ajamaan traktorillaan heidän ohitseen.

– Ollaankos sitä jonkinlaisessa pulassa, kun siinä ojan pientareella seisoskelette? herra Ruiskukkala kysyi.

– Kieltämättä hieman, isä myönsi. – Tuo koira pitäisi jollain keinoin saada kotiin.

Siinä samassa oli koira hypännyt traktorin lavalle ja heilutti siellä iloisena häntäänsä.

– Kyllähän minä voin sen teille tuoda, jos ei se teidän autoonne mahdu, herra Ruiskukkala lupasi hieman ihmetellen. Niin sitä sitten köröteltiin traktorilla kotiin.

Äiti oli kasvimaalla harventamassa porkkanoita, kun seurue pääsi perille. Koira juoksi suoraan äidin luo Sisko, Veikka ja isä Hupskeikkala perässään.

– Voi herttinen sentään! äiti kiljaisi koiran nähdessään.

– Tunnetko sinä sen? Sisko ihmetteli.

– Mitä ihmettä? Tunnenko minä minkä?

– Tunnetko tämän meidän uuden koiran jo, kun tiesit sen nimenkin? Sisko kysyi.

– En todellakaan tunne. Ei meillä ole mitään uutta koiraa.

– Juurihan sinä kutsuit sitä Herttiseksi.

– Se on sellainen sanonta, lapsikulta, äiti tuskaili. – Voisiko joku nyt hieman selventää tätä asiaa?

– Isä osti meille tämän uuden koiran, Herra Herttisen. Ja sitten sinä tiesitkin sen nimen jo, Sisko riemuitsi.

– Vai että sillä lailla, äiti sanoi naamallaan kummallinen irvistys. – Mitähän isällä on tähän sanottavaa?

– Ei lisättävää, isä sanoi ja luikki vähin äänin sisälle.

herttinen-kuva0-tiina-ahoniemi

Lopulta sovittiin, että Herra Herttinen sai jäädä Hupskeikkaloille kolmen päivän koeajalle.

Koeajan ensimmäinen päivä ei ottanut sujuakseen, sillä Herra Herttinen söi kaiken mahdollisen: Siskon lempisukkahousut, Veikan uudet kengät, isä Hupskeikkalan tärkeääkin tärkeämmän aamulehden ja äiti Hupskeikkalan kallistakin kalliimman naamarasvan.

Koeajan toisena päivänä Hupskeikkalat lähtivät mökille Herra Herttinen mukanaan.

Sisko ja Veikka yrittivät saada koiran uimaan, mutta herra Herttinen kasteli vain varpaansa ja luikki kiireen vilkkaa takaisin kuivalle maalle.

– Ei taida meidän koirasta tulla vesikoiraa, isäkin totesi.

– Katsokaa, tuolla järvellä ui strutseja! Sisko huomasi.

– Voi kultaseni, ne ovat sorsia, äiti selitti.

Yhtäkkiä kuului iso molskahdus. Herra Herttinen oli hypännyt laiturilta veteen ja ui kohti lintuja.

– Se osaa sittenkin uida, Veikka riemuitsi.

– Ei kai se syö sorsiakin, äiti kauhistui.

– Ei se sentään lentää osaa, isä lohdutti.

Lopulta koira ui jo keskellä järveä.

– Herttinen sentään. Ei se jaksa tuolta enää rantaan uida, äiti huolestui. Lapset alkoivat itkeä.

– Älkää hätäilkö. Minä pelastan sen, isä lupasi. Kuului iso molskahdus, ja isän pää painui veden alle.

– Voi hyvänen aika! äiti hermostui. Lapset itkivät entistä kovempaa.

herttinen-kuva2-tiina-ahoniemi

Äiti kipaisi soutuveneelle ja lähti pelastamaan uupuneita uimareita. Isä kellui muutaman metrin päässä laiturista ja Herra Herttinen keskellä järveä. Äiti nosti molemmat veneeseen ja toi heidät rantaan. Sinä iltana herra Herttinen, kumma kyllä, nukkui sikeästi isän kanssa sohvalla.

Koeajan kolmantena ja viimeisenä päivänä äiti lähti asioille ja jätti lapset koiravahdiksi.

Kaikki sujui mainiosti. Herra Herttinen nukkui päiväuniaan korissaan, ja lapset piirtelivät. Kunnes:

– Täällä haisee, Sisko totesi.

– Totta puhut, Veikka myönsi. Mikähän se on?

Lapset tutkivat taloa ja löysivät Herra Herttisen kakat keskeltä olohuoneen mattoa.

– Meidän täytyy siivota sotku, Sisko totesi vakavana. – Muuten äiti saa hepulin.

Lapset ryhtyivät urhoollisesti työhön. Veikka keksi oivallisen idean:

– Työnnetään tällaiset paperitollot nenään, ettei haju häiritse.

Siivous onnistuikin hyvin. Mutta kun kaikki oli valmista, lapset eivät saaneet paperitolloja ulos Siskon nenästä. Edes naapurin setä Ruiskukkala ei saanut nenää tyhjennettyä. Ei auttanut muu kuin lähteä terveyskeskukseen. Pöydälle jätettiin lappu:

OLEMME TERVEYSKESKUKSESSA.

EI VAKAVAA. SISKOLLA ON NENÄSSÄ PAPERIA.

HERRA HERTTINEN ON MUKANA.

TULKAA SINNE, KUN EHDITTE.

Niin matkustettiin traktorilla kylän terveyskeskukseen. Herra Ruiskukkala istui ajamassa ja muu väki istui lavalla. Sisko pääsi suoraan sairaanhoitajan luokse.

– Mitäs sinulle on tapahtunut? hän kysyi.

– Minulla on nenässä paperia, Sisko kertoi reippaasti.

– Herttinen sentään. Miksi sinä työnsit paperia nenääsi?

– Koska meillä haisi niin pahalle.

– Haiseeko teillä useinkin pahalle? hoitaja kysyi huolestuneen näköisenä.

– Nykyään aika usein, Sisko myönsi. – Mutta jos on paperia nenässä, sitä ei huomaa.

– Lapsiraukka, hoitaja sanoi kyyneleet silmissä. Hän toi Siskolle mehua ja keksin.

– Minä menen nyt soittamaan yhden puhelun.

Sisko nyökkäili iloisena suu täynnä keksiä ja nenä täynnä paperia.

Sairaanhoitaja oli niin huolissaan Siskon kotioloista, että soitti lastensuojeluviranomaisille:

– Luulen, että perhe tarvitsee jonkinlaista apua. Tulkaa nyt ihmeessä tänne tarkistamaan tilanne.

Sillä välin äiti ja isä Hupskeikkala saapuivat hirmuista vauhtia terveyskeskukseen.

– Mitä ihmettä on tapahtunut? Missä Sisko on? äiti kysyi huolissaan.

– Herra Herttinen kakki sisälle, keskelle olohuoneen mattoa. Se haisi tosi pahalle. Sitten minä keksin, että laitetaan paperia nenään siivoamisen ajaksi. Mutta Siskon nenästä paperia ei saanutkaan pois. Ja nyt me ollaan täällä irrottamassa sitä paperia, Veikka selitti hengästyneenä.

– Herttinen sentään, isä sanoi ja vilkaisi nurkassa piilottelevaa koiraa. Samassa sisään astui kaksi tuikean näköistä tätiä.

herttinen-kuva3-tiina-ahoniemi

– Päivää. Olemme lastensuojelusta ja tulimme tapaamaan sitä tyttöä, jonka kotona haisee pahalle. Voimme varmasti tarjota jonkinlaista siivousapua, jotta tyttöparan ei tarvitse elää sellaisissa oloissa.

Samassa paikalle ilmestyi sairaanhoitaja ja hymyilevä Sisko, jolla ei ollut enää paperia nenässä.

Kyllä siinä oli selittämistä. Lopulta kaikki ymmärsivät mitä oli tapahtunut ja äitiäkin alkoi naurattaa.

– Herttinen sentään tätä meidän koiraa, äiti vaikeroi. – Mutta ei sitä enää raaski poiskaan antaa.

Näihin sanoihin päättyi Herra Herttisen koeaika, ja koirasta tuli Hupskeikkaloiden perheen pysyvä jäsen.

Ja sen jälkeen ei Hupskeikkaloiden perheessä tylsää päivää nähty.

Eräänä iltana ennen iltapuuroa Siina kertoo Sirille salaisuuden: Ensi yönä me menemme yöhiippailulle.

Siri ei ole kuullutkaan yöhiippailusta. Ei se mitään, Siina sanoo. Täytyy olla tarpeeksi iso ja vanha, jotta osaa hiippailla. Pitää osata herätä keskellä yötä, silloin kun kaikki muut nukkuvat.

1_salaisuus

Siina selittää mistä yöhiippailussa on kyse: hiippaillaan pimeässä talossa hiljaa ja salaperäisesti. Esimerkiksi olohuoneeseen, mutta yleensä kannattaa hiippailla keittiöön. Sieltä löytyy herkkuja. Ja kun on syöty salaa herkkuja, voidaan jatkaa hiippailua, kunnes palataan nukkumaan.

”Yöhiippaillaan vaikka ensin eteiseen ja sitten sieltä pois,” Siina sanoo.

”Ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan!” Siri innostuu.

”Edes takas!”

”Sikin sokin!”

”Vinksin vonksin!”

”Heikun keikun!”

”Hujan hajan!”

”Ja sitten takaisin nukkumaan!” Siri sanoo.

”Sitten takaisin nukkumaan,” Siina sanoo. ”Eikä kukaan saa tietää, että on hiippailtu!”

Siri ja Siina piirtävät kartan. Siihen he merkitsevät reitin lastenhuoneesta keittiöön ja olohuoneeseen. Keittiön kohdalle tulee ruksi, koska siellä on herkkukaappi.

2_piirustus

Siina aikoo hiippailla aluksi suoraan herkkukaapille.

”Minä aion syödä yöllä vähän kakkua,” Siina sanoo.

”Minä aion syödä karkkia. Ja kakkua. Karkkikakkua,” Siri sanoo.

Siina ja Siri pohtivat, mitä herkkukaapista mahtaa löytyä. Aikuiset syövät iltaisin salaa kaikkea hyvää. Ehkä karkkikeittoa? Aika varmasti siellä on myös näitä herkkuja:

tikkarikääryleitä
mansikkapurkkakastiketta
lättykeksejä
salmiakkikaalia
lakuspagettia
mehujääkahvia
muffinssipuuroa
hattarakiisseliä
ja suklaamakaronilaatikkoa.

3_herkut

Nukkumaanmenoaikaan Siina piilottaa kartan tyynyn alle. Isi ei saa nähdä sitä.

He laittavat sänkyihinsä myös taskulamput. Nekin otetaan mukaan yöhiippailulle, sillä niillä voi valaista pimeän ja sitten sen näkee paremmin.

Sirillä on sängyssään unikaverina Rampo-possu ja Siinalla on Roki-apina. Jotta taskulampuille jää tilaa, kaikki muut unilelut päätyvät pakolaisina Mokorollin sängyn alle rakennettuun tilapäisleiriin. Pikkusisko Mokorolli ei osaa vielä kävellä, joten se ei osaa hiippaillakaan. Siksi se ei pääse mukaan yöhiippailulle.

4_nukkumaan

Kun isi tulee antamaan hyvänyönsuukot, Siina ja Siri vilkuilevat jännittyneinä toisiaan. Isi ei arvaa mitään!

Isi ei huomaa hermostuneita kikatuksia, sillä hän ihmettelee huolellisesti unilelujen paikoille peiteltyjä taskulamppuja. Toisaalta Siri peitteli eilen nukkumaan traktorinsa, joten asiat ovat jokseenkin tavanomaisesti.

5_hammasharjat_400px

Siri herää siihen, että Siina on kumartuneena hänen sänkynsä ylle Roki kainalossaan ja taskulamppu kädessään. On pimeää. ”Nyt lähdetään! Yöhiippailulle!” Siina kuiskaa.

Siina ja Siri hiipivät lastenhuoneen ovelle. Kaikki näyttää hämärässä erilaiselta kuin päivällä. Siriä melkein pelottaa. Hän avaa lastenhuoneen oven kylmien väreiden päristessä pitkin selkää. Onneksi kainalossa on oma Rampo-possu, joka röhkäisee kannustavasti. Siri laittaa taskulampun päälle ja pujahtaa käytävään Siinan perässä.

Oho, he melkein kompastuvat. Pimeässä röhnöttää valtava hahmo.

Se haisee lämpimältä ja kiltiltä ja karvaiselta ja hieman lihapullilta ja sen selkä nousee ja laskee vaimean kuorsauksen tahdissa.

”Se on vain Nakki!” Siina kuiskaa. Rampolta pääsee helpotuksen röhkäisy.

”Nakki nukkuu meidän tiellämme!”

Suuri musta koira raottaa silmiään ja sulkee ne jälleen. Se ei anna Siinan ja Sirin häiritä untaan. Se venyttelee tassujaan, vaihtaa asentoa ja huokaisee tyytyväisenä. Hetken päästä se on jälleen unessa.

Yöllä on yhtä aikaa rauhallista ja jännittävää, ajattelee Siri. Sitten hän huolestuu.

”Nakki ei ole omassa sängyssään, vaikka on keskiyö! Sen pitäisi olla isin makuuhuoneessa.”

Siina vakuuttaa, että Nakki kyllä pärjää, mutta hakee kuitenkin lastenhuoneesta peiton. Siri painautuu varmuuden vuoksi Nakin kainaloon.

6_pimeassa

He peittelevät nakin. Se pääsee pussipeittoon, peitto taitetaan sen takajalkojen alle. Silloin sen ei tule kylmä eivätkä möröt pääse nappaamaan sitä tassuista. Siri ja Siina kiipeävät koiran yli ja jatkavat kohti keittiötä.

7_peittely

Siina tarkistaa kartasta, missä he ovat. Hän näyttää sormellaan.

”Me olemme tässä, ja seuraavaksi me menemme tänne. Täällä on keittiö. Nyt hiippaillaan tosi hiljaa peräkanaa.”

”Ei me olla kanoja!” Siri sanoo.

”Se nyt on vain sanonta,” Siina kuiskaa. ”Mutta voidaan hiippailla vaikka peräkukkoa. Jokainen saa itse päättää.”

Niin he hiippailevat peräkkäin:
Siina menee peräkukkoa,
Rampo ryömii peräpossua,
Roki pomppii perämarakattia
ja Siri hipsii perälokkia.

8_perakanaa

He pääsevät keittiön ovelle. Se on kiinni. Siina nostaa kätensä varovasti ovenkahvalle ja kääntää. Sitten hän työntää oven auki.

Mutta mitä kummaa? Keittiössä on valot päällä.

Siri ja Siina astuvat sisään ja räpyttelevät silmiään kirkkaassa valossa. Sitten he näkevät keittiön pöydän. Ja sen ääressä – istuu isi aamukahvilla! Mokorolli hymyilee syöttötuolissa ja lappaa suuhunsa aamupuuroa.

9_keittio

Isi laskee ihmeissään kädessään olevan kahvimukin pöydälle. ”Kas! Te tytöt heräsitte ihan itse. Kello on vasta puoli seitsemän.”

Siri ja Siina katsovat toisiaan ymmällään. Onko nyt jo aamu? Siinan kulmat menevät kurttuun. Höh. Aamu tuli näin aikaisin ja pilasi hyvän yöhiippailun.

Siriä alkaa hihityttää. Sitten Siinakin tirskuu. ”Me ollaan ihan myöhässä!” hän nauraa.

”Myöhässä mistä?” isi ihmettelee.

”Eimistään – eimemitääntehty – EI KERROTA!” Siina ryntää kaapille ottamaan kaakaomukit. Hän ojentaa toisen Sirille ja kuiskaa: ”Ensi yönä uusi yritys!”

Loppu.

10_kaakaot_400px

 

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joille syntyi tytär, prinsessa Adalmina.

Hyvän tavan mukaan pikku prinsessalle ryhdyttiin etsimään kummeja. Ja koska kyseessä oli kuninkaallinen lapsi, kummeiksi saatiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär.

Punetar luovutti kummilapselleen niin ihanan helmen, ettei sen veroista ollut siinä kuningaskunnassa kuunaan nähty. Mutta ei siinä kyllin, Punetar näet ilmoitti:

– Tähän helmeen sisältyy kolme muuta lahjaa. Sen omistaja, pikku Adalmina, tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta… – haltijatar nosti varoittaen sormensa – jos Adalmina hukkaa helmensä, hän samalla menettää kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Ne hän saa takaisin vasta jos onnistuu löytämään helmensä uudestaan.

IMG_0645

Tuli Sinettären vuoro. Hän sanoi:

– Adalmina on saanut helmen ja sen myötä kolme niin suurenmoista lahjaa, ettei moni rohkenisi moisesta edes uneksia. Mutta minun lahjani on vielä arvokkaampi. Jos näet Adalmina kadottaa helmensä, hän saa tilalle minun lahjani: hyvän ja nöyrän sydämen. Olkoon niin!

Ja haltiattaret viittasivat hyvästiksi ja kohosivat sinitaivaalle kuin kaksi höyhenenkevyttä poutapilveä.

Mutta kuningas ja kuningartapa sanoivat:

– Vai vielä hyvän ja nöyrän sydämen – kaikkea sitä kuulee! Mitä merkitystä sydämellä on, jos kerran Adalminastamme tulee kaunis, rikas ja hyväpäinen. Helmeä me kyllä pidämme niin tarkoin silmällä, ettei Adalminan ikipäivänä tarvitse ottaa vastaan Sinettären kumminlahjaa.

Hetkeäkään viivyttelemättä kuningas teetti pikku Adalminalle kultakruunun, johon kallisarvoinen helmi istutettiin. Kruunu oli siitä merkillinen, että se sopi vain ja ainoastaan Adalminalle ja jousti sitä mukaa, kun tämä kasvoi.

IMG_0646

Adalminalla oli helmikruunu alati päässään, nukkuipa hän kultaisessa vuoteessaan tai juoksenteli ympäriinsä komeassa palatsissa. Kuningas oli määrännyt, ettei prinsessaa saanut päästää silmistä hetkeksikään. Niinpä tytön ympärillä pyöri alati palvelijoita jotka valvoivat, että kruunu pysyi prinsessan päässä ja prinsessa itse visusti linnan muurien sisäpuolella.

Adalmina varttui, ja hänestä kasvoi kultatukkainen kaunotar. Rikaskin hän oli, ja söi ruokansa vain kultalautasilta. Älykäs hän oli myös, niin mahdottoman älykäs, että ratkoi tuossa tuokiossa mitä hankalimmat arvoitukset.

Ja hyvä näin, sillä ei ole väärin olla kaunis ja rikas ja hyväpäinen, kunhan vain ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Siinäpä se! Kuningas ja kuningatar olivat aina pitäneet Adalminaa maailman täydellisimpänä olentona, ja onnettomuudekseen Adalmina alkoi itsekin ajatella samoin.

IMG_0648

Ja niin siinä kävi, että kuvankauniista Adalminasta tuli ylpeä, itsekäs ja kateellinen. Aina kun hän näki linnan puutarhassa kauniin kukkasen, hän rusensi sen, sillä vain hänen yksin kuului olla kaunis. Ja jos jotakuta toista kehuttiin viisaaksi, Adalmina kiukustui, sillä vain hänellä oli oikeus olla älykäs.

Näin Adalminasta kehittyi ilkeä ja itsekeskeinen tyttö, josta kukaan ei enää pitänyt.

Prinsessa Adalmiina oli viidentoista, kun hän eräänä päivänä päätti lähteä ulos linnasta. Hetken kuljettuaan hän istahti erään metsälammen rannalle ja pysähtyi ihailemaan omaa kuvaansa lammen pinnalta.

IMG_0649

– Oi, olenpa minä kaunis, hän huudahti ja kumartui lähemmäs lammen pintaa. Pahaksi onneksi kultakruunu, joka oli ollut hänen päässään, kierähti helmineen päivineen lampeen ja katosi sen pohjamutiin.

Voi kauhistus! Kun Adalmiin vilkaisi uudestaan kuvaansa lammen pinnasta, näky oli täysin erilainen. Poissa oli kaunis kultatukkainen prinsessa. Lammen pinnasta heijastui nyt tyttö, jolla oli sotkuiset hiukset ja vaatteinaan pelkkiä riepuja. Adalmina pelästyi pahan kerran ja lähti juoksemaan kohti metsää.

IMG_0650

Adalmina näki kaukaa heikkoa valonkajoa ja suunnisti sitä kohti. Lähemmäksi tultuaan tyttö huomasi, että valo tuikki erään metsämökin ikkunasta. Mökissä asui lempeä vanha mummo, joka Adalminan nähdessään sanoi:

– Lapsirukka, mistä kaukaa sinä näin iltamyöhäisellä tulet?

Siihen Adalmina ei osannut vastata. Hän ei edes tiennyt kuka oli ja mistä tuli. Mummosta se oli peräti outoa, mutta tyttö säälitti häntä.

– Koska näytät poloinen olevan ypöyksin maailmassa, saat asua minun luonani.

Kiitollisena Adalmina halasi mummoa. Siitä päivästä lähtien hän eli yksinkertaista elämää ja auttoi mummoa niin paljon kuin kykeni. Ja ihmeiden ihme – Adalmina oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä se hyvä ja nöyrä sydän saa aikaan! Adalminaa ympäröi jälleen säteily, mutta enää se ei ollut ulkokultaista loistoa vaan heijastusta siitä sisäisestä valosta, joka hehkuu jokaisen hyväsydämisen olennon sisällä.

Mutta kuninkaan linnassa nousi kova meteli kun huomattiin, että Adalmina oli kadonnut. Kuningas ja kuningatar olivat pakahtua suruunsa ja lupasivat suuren palkkion sille, joka toisi prinsessan takaisin.

Niin suorivat matkaan kaikki valtakunnan nuorukaiset, ja vuosien ajan kuningaskuntaa koluttiin laidasta laitaan – tuloksetta.

Vaan eräänä päivänä nuori uljas prinssi Sigismund osui suoraan vuohimummon mökille. Mummo itse istui mökkinsä edustalla ja Adalmina hoiteli aitauksessa eläimiä. Prinssi vilkaisi tyttöä ohimennen ja sävähti – kas vain, miten vähäpätöinen paimentyttö kosketti hänen sydäntään.

Prinssi päätti jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi kuitenkin ensin lammelle juomaan janoonsa. Kumartuessaan lammen ylle hän näki siellä kimaltelevan aarteen – prinsessa Adalminan helmikruunun! Mielessään hän pohti, voisiko metsämökin vaatimaton tyttö olla prinsessa.

Prinssi satuloi ratsunsa, karautti takaisin mummon mökille ja etsi käsiinsä paimentytön. Kun prinssi painoi kruunun tytön päähän, se sopi kuin valettu. Ja oi – siinä prinsesessa Adalmina seisoi koko kauneudessaan, yhä lempeästi säteillen. Helmen myötä hän oli saanut takaisin kaikki haltijatar Punettaren erinomaiset kummilahjat, mutta sai samalla pitää Sinettären arvokkaistakin arvokkaimman lahjan: hyvän ja nöyrän sydämen.

IMG_0653

Adalmina matkusti niiltä sijoiltaan vanhempiensa luokse pyytämään anteeksi kaikkia prinsessavuosiensa ilkeyksiä. Mukaansa hän otti mökin mummon, jonka talutti ylpeänä kuninkaanhoviin näytille. Ja vanhusta syleillen Adalmina sanoi: – Hyväsydäminen on köyhänäkin rikas, mutta rikas jolla on kova sydän on köyhääkin köyhempi.

Pian kuningaskunnassa juhlittiina paitsi Adalminan kotiinpaluuta, myös kuninkaallisia häitä: kävi niin onnellisesti, että Adalmina ja prinssi Sigismund rakastuivat.

Ja kautta kuningaskunnan kiiri riemukas viesti : – Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi!

Ada ja prinssi

 


 

 

Vattumato-001pieni

– Hyi, tässä vatussa on mato, parkaisivat Teresia ja Aina melkein yhteen ääneen.

– Lopettakaa nyt, sanoi Lauri.

– Tuollainen meteli pikkuisen matoparan tähden, sanoi isosisko harmistuneena.

– No kun me puhdistimme vadelmia, se kömpi esiin kaikkein suurimmasta, sanoi Aina. – Jos joku olisi syönyt marjan, hän olisi syönyt madonkin, jatkoi Teresia.

– No mitä sitten, kysäisi Lauri.

– No syödä nyt mato ja purra se kuoliaaksi, sanoi Aina.

– No mitä siitä, naurahti Lauri.

– Nyt se matelee pöydällä, parkaisi Teresia taas.

– Puhalla se pois, sanoi isosisko.

– Polje se kuoliaaksi, ivasi Lauri.

Vattumato-002pieni

Mutta Teresia otti vatunlehden varovasti, lakaisi madon lehdelle, ja kantoi sen pihalle. Aina huomasi varpusen istuvan aidalla, väijyvän ahneena matoa. Hän otti lehden matoineen, vei sen metsään, ja kätki vattupensaan alle niin ettei varpunen voinut löytää sen piilopaikkaa.

Oli päivällisaika, ja kaikki söivät jälkiruoaksi vadelmia ja maitoa.

– Älä tuhlaa sokeria, Lauri, sanoi isosisko.

Mutta Laurin lautanen oli kuin talvinen luminietos, jossa näkyi vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen isosisko sanoi: – Me olemme syöneet kaikki vatut, emmekä ole keittänyt yhtään talven varaksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi kaksi korillista tuoreita marjoja. Puhdistaisimme ne kaikki illalla ja huomenna voisimme keittää ne.

Aina ja Teresia päättivät lähteä metsään poimimaan lisää vattuja.

– Ota sinä keltainen kori, minä otan vihreän, sanoi Aina.

– Älkää sitten eksykö, sanoi isosisko.

– Terveisiä vattumadolle, sanoi Lauri pilkallisesti. – Ensi kerran tavatessamme saan kunnian syödä sen suuhuni.

Vattumato-003pieni

Niin lähtivät Aina ja Teresia metsään. Metsä oli kaunis ja ihana. Tosin välillä oli vähän vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs sitten. Pian tytöt olivat joutuneet jo kauas metsään.

Metsässä oli paljon variksenmarjoja ja mustikoita, mutta hyvin vähän vattuja. Tytöt kulkivat yhä kauemaksi, ja vihdoin he tulivat suuren vattupensaan luo. Pensaan oksat notkuivat suurien tummanpunaista kypsien vadelmien painosta, niin että tytöt eivät koskaan olleet sellaista marjojen paljoutta nähneet. He poimivat ja poimivat, ja söivät herkullisia vattuja. Hetken kuluttua korit olivat täynnä.

– Lähdetään kotiin, sanoi Aina.

– Ei, poimitaan vielä vähän lisää, ehdotti Teresia.

Tytöt laskivat korinsa maahan, ja alkoivat poimia hameidenhelmoihinsa marjoja. Eikä kestänyt kauaa, kun helmatkin olivat jo täynnä marjoja.

– Nyt kyllä lähdetään kotiin, sanoi Teresia.

Niin he lähtivät kotia kohti. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, jossa ei ollut teitä, eikä polkuja.

Vattumato-004pieni

Pahinta oli, että puiden varjot pitenivät pitenemistään, linnut alkoivat lentää pesiinsä ja kaste laskeutua maahan. Aurinko laski kuusten latvojen taakse ja iso metsä hämärtyi. Tytöt hätääntyivät.

Kun he olivat kulkeneet pitkän aikaa, he tulivat isolle aukealle, jossa kasvoi pensaita. Ja kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat kävelleensä kierroksen ja tulleensa taas takaisin samojen vattupensaiden luo. Tytöt istahtivat väsyneinä kivelle ja alkoivat itkeä.

– Minun on kova nälkä, sanoi Teresia.

– Samat sanat, vastasi Aina.

– Voi, olisipa meillä mukana suuri voileipä, huokasi Teresia.

Sen sanottuaan hän tunsi jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, se oli suuri voileipä. Samassa Teresia sanoi: – Tämä on jotenkin kummallista. Minulla on kädessäni voileipä!

– Niin minullakin, sanoi Aina. – Uskallatko syödä?

– Uskallan, vastasi Teresia.

– Voi, olisipa vielä lasillinen maitoa!

Vattumato-005pieni

Sen sanottuaan hän tunsi, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Sen jälkeen Aina huudahti: – Teresia, minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämä on hyvin kummallista.

Mutta tytöillä oli kova nälkä, ja he söivät ja joivat halukkaasti. Sen tehtyään Aina haukotteli, venytteli ja sanoi: – Voi, olisipa tässä vielä pehmeä vuode, johon mennä lepäämään. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän tunsi vieressään puhtaan ja pehmoisen sängyn, ja saman huomasi Teresia. Tytöistä tämä oli hyvin kummallista. Mutta koska heitä väsytti kamalasti, he eivät ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteeseen. Pian kumpikin oli jo unessa.

Vattumato-006pieni

Kun tytöt heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Ihana, kesäinen metsä! Linnut lentelivät puiden oksilla. Tytöt huomasivat maanneensa metsässä vattupensaiden keskellä. He katselivat toisiaan ja katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa kangasta.

Vihdoin Teresia sanoi: – Aina, oletko hereillä?

– Olen, vastasi Aina.

– Mutta minä taidan vielä nähdä unta, sanoi Teresia.

– Täällä asuu varmaankin joku hyvä henki näiden vattupensaiden seassa, arveli Aina. – Saisinpa nyt lasin mehua ja herkullisen pullan! Ja tuskin hän sai sen sanotuksi, kun heidän eteensä ilmestyi pieni hopeinen tarjotin, ja siinä kullattu kannu, kaksi kristallilasia, ja muutamia oikein ihania, lämpimiä vehnäleipiä. Tytöt kaatoivat laseihin mehua, ja joivat hyvillä mielin. He eivät koskaan olleet juoneet niin hyvää mehua.

– Tahtoisin kyllä tietää, kuka on meille tämän kaiken tarjonnut, tytöt miettivät.

– Minä, tyttöseni, lausui samassa ääni pensaasta.

Vattumato-007pieni

Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.

– Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. – Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.

– Olemme todellakin, vastasivat molemmat tytöt.

– Minäpä kerron teille, kuka olen, sanoi ukko. – Minä olen vattukuningas. Minä hallitsen tätä koko vattupensaiden valtakuntaa. Olen asunut täällä jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on taivaan, maan ja meren hallitsija, ei ole sallinut minun ylpeillä kuninkaallisella vallallani. Hän on määrännyt, että minun pitää kerran sadassa vuodessa muuttua pieneksi vattumadoksi, ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana yhden päivän ajan. Sen päivän aikana henkeni on riippuvainen pienen madon elämästä. Lintuhan voi syödä minut suuhunsa, joku voi poimia minut marjojen mukana ja tallata jalkoihinsa tuhatvuotisen elämäni. Eilen oli juuri muutospäiväni ja minut poimittiin vatun mukana ja olin vähällä tulla poljetuksi kuoliaaksi. Jollette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Illalla sain takaisin oikean muotoni, ja etsin teitä kiittääkseeni ja palkitakseni teitä. Onneksi löysin teidät täältä valtakunnastani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin osasin. Nyt tahdon lähettää teille linnun metsästä osoittamaan tien kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset! Kiitos lempeydestänne! Vattukuningas tahtoo näyttää, ettei hän ole kiittämätön.

Tytöt ojensivat ukolle kätensä ja kiittivät häntä, iloiten sydämestään, että eilen olivat säästäneet pienen vattumadon hengen. Tytöt nappasivat marja-astiansa ja hypähdellen riensivät metsässä tietä, jonka lintu lentäen näytti.

Kotona iloittiin, kun tytöt tulivat takaisin. Kaikki olivat odottaneet ja hakeneet heitä. Isosisko ei ollut saanut unta, kun hän oli ollut aivan varma, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikkusiskonsa.

Vattumato-008pieni

Lauri tuli tyttöjä juosten vastaan kantaen koria ja huusi: – Tulkaa katsomaan, tässä on teille jotakin! Joku vanha ukko toi sen äsken teille tänne.

Tytöt avasivat korin: siinä oli pari mitä kauneinta rannerengasta. Niihin oli kirjoitettu: Teresialle ja Ainalle. Korissa oli myös timanttinen rintaneula, ja siihen oli kirjoitettu: Laurille.

Vattukuningas oli muistanut myös isosiskoa: keittiössä odotti kaksitoista korillista suuria, punaisia vattuja. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne tulleet, mutta kaikki arvasivat. Ja sittenkös kelpasi laittaa hilloa, niin makeaa ja herkullista ettei sen vertaista ole koskaan aikaisemmin nähty!

Sen pituinen se.