Aapeli ja outo Röyh

Kirjoittanut Tiina Ahoniemi

Kuvittanut Tiina Ahoniemi

Aapeli Ruohola istui salaisella tarkkailupaikallaan syreenipensaassa ja katseli sinistä kotiaan, jonka ovi oli auki aurinkoiselle pihalle. Aika tavallinen koti, hän tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

paksuaiti-kuva4-tiina-ahoniemi

Talosta harppasi ulos pihalle hirveän pitkä, partainen mies, jolla oli vain kalsarit jalassa ja joka oli selvästi innoissaan.

Aika tavallinen iskä, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

Iskä loikki ympäri pihaa ja mutisi itsekseen. Hänellä oli taas jokin uusi idea. Iskällä oli paljon ideoita ja kun hän sai idean, hän loikki kuin riehaantunut kirahvi tai käppäili kuin hajamielinen vuohi ympäriinsä ja testaili ideaa mielessään. Aika tavallista. Ehkä.

paksuaiti-kuva2-tiina-ahoniemi

Sitten tuli hitaasti Paksuäiti. Hän kantoi hillittömän-älyttömän-valtavan mahansa päällä teemukia ja voikukkakeksejä ja meinasi törmätä iskään, nosti sitten eväänsä mahan päältä pihapöydälle ja koitti mahtua tuoliin istumaan. Kissa Karvapää retkotti pitkänään pöydällä ja äiti työnsi sen tassuja vähän sivummalle. Aika tavallinen äiti, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

paksuaiti-kuva3-tiina-ahoniemi

Paksuäidin jättimahassa odotteli siis syntymistään jokin olento. Vauva. Tai mistä sitä voi tietää, mikä siellä oli, Aapeli tuumasi, ei mahassa ollut ikkunaa eikä ovea, josta olisi voinut tarkistaa.

Äiti ja iskä kyllä väittivät, että mahassa on ihmisvauva, mutta väittivät he kaikenlaista muutakin. Kuten, että voikukannuppuja kannattaa syödä, että lihakset kasvavat ja että iskä kyllä vielä keksii, miten saada yhteys avaruusolioihin. Kaikkea he väittivät. Ei siihen ehkä ollut luottamista, mitä he mahasta sanoivat.

Aapeli oli esimerkiksi kyllä syönyt jo ainakin kilon voikukannuppuja ihan väkisin saadakseen voimaa, muttei siltikään jaksanut roikkua koivunoksasta viittä minuuttia. Ja jos niitä avaruusolioita kiinnostaisi meidän perheemme, niin kai ne olisivat jo tulleet moikkaamaan ja kahville ja näyttämään kuvia planeetastaan. En taida uskoa, että tuossa mahassa mikään ihmisvauva on, Aapeli mietti ja haukotteli. Siellä on keksejä tai jokin olio.

paksuaiti-kuva1-tiina-ahoniemi

Aurinko lämmitti hänen poskiaan mukavasti ja tuuli hipaisi lempeästi tukkaa. Syreenipensaassa tuoksui ihanalta, kimalainen pöristeli vieressä omissa puuhissaan. Aapelia alkoi nukuttaa ja hän käpertyi pieneksi keräksi kuin siili ja laittoi silmät kiinni. Pian hän oli unessa.

Paksuäiti mutusteli voikukkakeksiä auringossa ja virnisti ympäriinsä harppovalle kalsari-iskälle. Yhtäkkiä äiti hätkähti niin, että tee lensi Kissa Karvapään hännälle ja voikukkakeksit ympäriinsä. (Yleensä Karvapää olisi samantien ahmaissut ruuan isoon suuhunsa, mutta jopa sen mielestä voikukkakeksit olivat vähän liian outoja.)

– Herranjestas! Mahasta kuuluu koputusta! Nyt se vauva koputtaa napaa niin että maha heiluu! Mitä nyt tehdään? Äiti kiljui ja tuijotti hytkyvää napaansa. Iskä pomppi paikalle hihkuen:

– Jokos se vauva tahtoo ulos! Senhän piti muhia ja pullistua vielä!

Molemmat tuijottivat äidin jättimahaa ja odottivat. Koputus lakkasi ja tuli hiljaista. Kissa Karvapää nuoli teetä hännästään, aurinko paistoi mahaan ja iskä pidätti hengitystä. Sitten tömähdys ja narahdus ja äidin kiljahdus, ja keskeltä mahaa aukesi pieni ovi. Ovesta kurkisti vihreä pää, jossa oli kaksi vihreää antennia.

paksuaiti-kuva5-tiina-ahoniemi

Äiti ja iskä tuijottivat suut auki ensin vihreää pikkuolentoa ja sitten toisiaan ja sitten taas olentoa.

– Minä luulin, että mahasta tulee vauva, ihmisvauva. Tyttö tai poika tai tyttöpoika tai poikatyttö. Ihminen. Neuvolassakin puhuttiin vauvasta, iskä sanoi ja nosti varovasti vihreän olennon pöydälle. – Ja neuvolan papereissa oli vauvojen kuvia, ei yhtään vihreää oliota. Onpa kaikki nykyään niin erilaista kuin ennen. Tiesitkö sinä, että mahassa oli avaruusolento? Pitäisikö jostain kysyä, että menikö tämä homma nyt ihan niin kuin pitää?

– En tiennyt, äiti henkäisi ihmeissään. – Mutta tuo on kyllä tosi söpö, vai mitä? Sitäpaitsi, meillä kun on jo yksi ihmislapsi, niin ihan kiva saada vaihtelua. Äiti kutitti hiukan olennon varpaita.

Pikkuolento hymyili ja heilutteli isoja varpaitaan pöydän kulmalla. Äiti ja iskä katselivat sitä hellästi.

– Hauskaahan se on, että Aapeli saa kaverikseen tuollaisen otuksen, iskä sanoi mielissään. – Annetaas sille jotain syötävää!

Paksuäiti haki voikukkakeksin, pinaattimehua ja apilapiirakkaa ja laittoi jokaista vähän olennon eteen pöydälle. Vihreä olento avasi suunsa ja lipaisi erikoisen pitkällä kielellään jokaista tarjottavaa ja irvisti. Sitten se lipaisi vielä pinaattimehua, maiskutteli ja hotkaisi kaiken mehun nopeasti. Se hymyili tyytyväisenä ja sanoi:

– Röyh!

paksuaiti-kuva6-tiina-ahoniemi

– Voi kun hienoa, että se tykkää pinaattimehustani! Äiti hihkaisi. – Kukaan muu ei ole koskaan noin innoissaan sitä juonut, hihii! Sen nimi taitaa olla Röyh.

– Huudetaanpas Aapeli katsomaan uutta perheenjäsentä, iskä sanoi ja huuteli syreenipensaille päin:

– Aapelii! Missäs herra Aapeli lymyää? AAPELIIIIIIIIII!

Lämpimässä pensaspesässä Aapelin uneen tunkeutui iskän ääni. Hän raotti silmiään ja herätteli korviaan, ojenteli kiemuralla nukkuvia jalkojaan. Nyt iskän ääni kuului jo selvästi:

– AAPELIIIII! Syömäääään! Nokkoslättykasa odottaaaaa!

Aapeli möyri unenpöpperössä pesästään iskän luo ja kysyi ihmeissään:

– Missä se avaruusolento on?

– Tarkoitatko äitiä? Iskä hihitti. – Ei täällä muita outoja otuksia ole.

– Eikun se, joka tuli mahasta! Siitä luukusta ja sitten se joi pinaattimehua ja… Aapeli jäi miettimään.

– Vai näinkö minä sittenkin unta?