Pyryhattu ja Viimapää asivat mäen päällä ja kalliolohkareen korkeimmalla kohdalla juuri siinä kohdassa, josta näkyi kaikkialle.

Mäen päällä tuuli melkein aina. Siellä tuuli silloinkin, kun muualla oli niin tyyntä, ettei puunlehti liikahtanut ja järven selkä oli sileä kuin paperi.

Pyryhatulla ja Viimapäällä oli kaiken aikaa kova kiire. Heidän piti saada tuulta säilötyksi eikä se ollut ihan helppoa. He keräsivät tuulta katiskaan, maakuoppaan ja sammalista tehtyyn aittaan, milloin mihinkin.

Miksikö he tuulta halusivat säilöä? Aina oli siellä päin tehty niin. Viety tuulta torille ja kaupattu. Oli paljon ihmisiä, jotka halusivat ostaa tuulta: purjehtijat, puutarhurit ja ties ketkä kaikki. Ja kun he sitten ostivat Pyryhatulta ja Viimapäältä tuulta, niin kylläpä purjeet paukkuivat ja pilvet liikkuivat. Sadettakin saatiin usein vain siksi, että veljekset onnistuivat kauppaamaan tuulta täsmälleen oikeaan aikaan.

Sattuipa kerran niin, että tuuli oli kokonaan pysähtynyt. Edes mäen päällä ei tuullut. Pyryhatun ja Viimapään tuulivarastot alkoivat loppua, viimeinen erä tuulta myytiin eräälle mansikanviljelijälle.

Mikä nyt neuvoksi? monet ihmettelivät. Purjeveneet juuttuivat maihin. Sadetta ei saatu pelloille, vaikka sitä kaivattiin kipeästi. Pellot murenivat silkkaa kuivuuttaan.

Pyryhattu ja Viimapää kulkivat pitkät pätkät maita, mantuja, soita ja saloja. Heidän nähtiin menevän poikki autiomaan, viidakon ja valtavan jäälautankin. Vihdoin erään jääkarhun neuvosta he löysivät tuulen. Se lepäsi sinisen jäävuoren alla.

– Hei tuuli, oletko sinä siellä? Pyryhattu kysyi.

– Tulimme hakemaan sinut pois, Viimapää sanoi.

– En minä jaksa mihinkään lähteä, tuuli vastasi. – Aina täytyy mennä ja tulla eikä kukaan oikein kuule minua.

Pyryhattu otti taskustaan nahkaisen pussin.

– Hyppää tänne niin ratkaistaan tämä juttu, Viimapää sanoi.

– Miten se muka ratkaistaisiin?

– Aina kun sinä kuljet jossakin, niin sinun pitää huutaa VIIMATUULI JÄÄ! Kaikki kuulevat tämän ja sinä saat olla siellä niin pitkään kunnes kyllästyt.

– Osaisinko minä? tuuli epäröi.

– Kyllä vain. Ja me voimme auttaa.

Tuuli huokasi niin kuin tuuli voi vain huokailla, mutta hyppäsi pussiin. Pyryhattu ja Viimapää hyppäsivät pussin selkään ja eipä aikaakaan, niin he olivat taas sen saman suuren mäen päällä kuin aina ennenkin.

– Tuuli, kokeilepa nyt.

Ja tuuli hyppäsi pussista. Se otti vauhtia, liukui mäen harjaa pitkin metsään ja sieltä peltoaukealle. Se sai kovat vauhdit ja kokeili huutaa:

– Viimatuuli jää!

Se onnistui aika hyvin. Laineet nousivat, puut painuivat kumaraan ja kaikki kuulivat tuulen huutavan.

Tuuli tuli takaisin ja kysyi:

– Miten se meni?

– Hienosti, sanoivat Pyryhattu ja Viimapää.

– No hei! Minä menen taas, tuuli sanoi ja lensi viuhtoen tiehensä.

Siitä lähtien tuuli on huutanut milloin mitäkin. Se osaa sanoa jo tuuli huutaa, ja huhuu tuuli puhuu ja kaikkea muuta. Se kulkee miten sitä huvittaa.

Tuulta kauppaavat edelleen Pyryhattu ja Viimapää. Kun joku sitä ostaa, saattaa puista kuulua ääni: hehee!