Kaukana, kaukana merellä, syvällä aaltojen alla, asuu vedenalaisen valtakunnan väki.

Se on ihmeellisen kaunis maailma: vesi on kirkasta kuin ruiskukkien sinisin sini ja hiekka pehmeää kuin hienoin sametti. Kalat, pienet ja isot, uiskentelevat sateenkaaren kaikissa väreissä.

Vedenalaisen valtakunnan kaikkein syvimmässä kohdassa kohoaa merten kuninkaan linna.

Merten kuninkaalla on kuusi tytärtä. Tyttärät ovat kaunottaria kaikki, mutta nuorin heistä on kaikkein kaunein. Kuten sisarillaan, pienimmällä merenneidolla ei ole jalkoja vaan pitkä, suomuinen kalanpyrstö.

Pieni merenneito on kuitenkin erikoislaatuinen lapsi, oman tiensä kulkija. Kun muut sisarukset leikkivät linnan puutarhassa, jää pieni merenneito mieluiten yksin haaveilemaan. Kun toiset uivat etsimään merenpohjaan uponneita hylkyjä, hän ei välitä lähteä mukaan.

Pientä merenneitoa kiehtoo ajatus elämästä maanpinnalla. Mitä enemmän neito kuulee tarinoita kaupungeista ja niiden kaksijalkaisista ihmisistä, sitä uteliaammaksi hän tulee. Päivä päivältä tytön kaipuu maan pinnalle kasvaa.

Eräänä päivänä neidon isoäiti heltyy ja sanoo: ”Kun täytät viisitoista, saat luvan nousta merenpinnalle, istua kallionkivelle ja seurata ohikulkevia laivoja ja niiden ihmisiä.”

Siitä päivästä lähtien pieni merenneito odottaa syntymäpäiväänsä malttamattomasti. Neidon sisarukset yrittävät turhaan saada häntä vedenalaisiin leikkeihinsä mukaan. Pieni merenneito vain tuijottaa aaltojen pintaa haaveillen päivästä, jolloin istuisi rantakallioilla katselemassa auringonnousua. ”Voi kunpa jo olisin viisitoistavuotias”, hän huokaa usein. ”Minä tiedän, että pitäisin tuolla ylhäällä olevasta maailmasta ja ihmisistä, jotka elävät siellä elämäänsä!”

Vihdoin viidestoista syntymäpäivä koittaa. ”Hyvästi”, pieni merenneito sanoo sisaruksilleen ja lähtee uimaan kohti meren pintaa.

Aurinko on juuri laskenut, kun hän nostaa päänsä merestä, mutta taivaanranta hohtaa vielä kultaisena peilityynen meren yläpuolella. Pieni merenneito näkee edessään suuren purjelaivan. Hän ui laivan luo ja katselee uteliaana kajuutan ikkunoiden läpi. Laiva on täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Kaunein heistä on nuori prinssi, jolla on tummat, ystävälliset silmät. Merenneito jää uteliaana seuraamaan tämän tekemisiä; hän ei voi kääntää katsettaan laivasta ja sen komeasta prinssistä.

Illan hämärtyessä tuuli alkaa yltyä. Kaukana välähtää salama; on tulossa myrsky. Aaltojen keinunta kasvaa, kun suuria pilviä nousee taivaalle. Pian aallot kohoilevat jo mustina vuorina. Raivoava meri iskee laivan kylkiä vasten kaikella voimallaan. Yhtäkkiä laivan masto antaa periksi ja napsahtaa poikki. Laiva kallistuu, ja vesi alkaa tulvia sen kannelle.

Hätääntyneet ihmiset joutuvat veden varaan. Pieni merenneito pelästyy, sillä hän ymmärtää prinssin olevan hengenvaarassa. Ei, prinssi ei saa hukkua! Merenneito sukeltaa syvälle aaltojen pyörteisiin, kunnes lopulta löytää nuorukaisen. Merenneito nostaa hänet syliinsä ja ui kohti rantaviivaa.

Aamulla rajuilma on tyyntynyt. Pieni merenneito asettaa elottoman prinssin rantahiekalle. Samassa jostain kuuluu kellojen soittoa. Merenneito pelästyy ja ui rantakivien taakse piiloon.

Ei aikaakaan, kun paikalle astelee nuori tyttö. Hän huomaa maassa makaavan prinssin ja juoksee hakemaan apua. Joukko ihmisiä kumartuu tajuttoman prinssin puoleen. Pian nuorukainen virkoaa eloon ja hymyilee auttajilleen.

Pieni merenneito palaa mietteissään takaisin kotiinsa meren syvyyksiin. Hän ei saa prinssiä mielestään. Monena iltana hän ui takaisin rannalle, mutta ei näe nuorukaista enää kertaakaan. Merenneito huokaa ja katsoo surullisena kalanpystöään. ”Kunpa minulla vain olisi jalat!”

Eräänä päivänä merenneito ei enää kestä ikäväänsä. Hän menee tapaamaan vanhaa merennoitaa, jonka kerrotaan tekevän väkeviä loitsuja. ”Taio minulle jalat”, anelee neito. ”Annan sinulle mitä vain, kunhan saan olla ihminen vaikka vain päivänkin!”

”Haluat siis vaihtaa pyrstösi ihmisten jalkoihin, jotta prinssi rakastuisi sinuun”, raakkuu vanha merennoita. ”Hölmö tyttönen, olisit onnellisempi meren pohjassa omiesi joukossa. Vaan hyvä on, minä toteutan toiveesi. Juo tämä taikajuoma, niin pyrstösi muuttuu jaloiksi. Mutta se tekee kipeää. Joka kerta kun astut maahan, sattuu jalkoihisi ikäänkuin kävelisit veitsenterällä. Oletko valmis kärsimään kivun?”

”Olen!” vastaa pieni merenneito vapisevin huulin.

”Mutta huomaa”, jatkaa noita, ”ettet enää koskaan voi muuttua takaisin merenneidoksi. Et enää koskaan voi palata siskojesi luo ja isäsi linnalle. Jos nuorukainen rakastuu toiseen tyttöön, sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen.”

”Minä olen valmis!” sanoo pieni merenneito kalpeana.

”Mutta minä vaadin maksun”, sanoo noita ja siristää ahnaasti silmiään, ”Enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sen minä vaadin taikajuomastasi!”

”Olkoon niin”, vastaa pieni merenneito.

Merenneito juo noidan ojentaman taikajuoman ja pyörtyy siihen paikkaan. Kun aurinko jälleen nousee, neito herää rannalta ja tuntee ruumiissaan polttavaa tuskaa. Kalanpyrstö on poissa ja sen sijalla on kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Noita on ennustanut oikein: kun merenneito laskee jalkansa maahan, on kuin hän olisi astunut veitsen terään. Mutta kivusta huolimatta hän tuntee liikkuvansa kevyesti kuin höyhen. Merenneito on vihdoin vapaa kulkemaan ihmisten maailmassa.

Kun pieni merenneito nostaa katseensa ylös, näkee hän edessään kauniin prinssin. Prinssi katselee neitoa silmät ihmetystä täynnä ja kysyy, kuka hän on ja mistä on tullut. Merenneito avaa suunsa, mutta ei saa ulos äännähdystäkään. Silloin prinssi tarttuu hänen käteensä ja vie hänet mukanaan linnaansa.

Kaikki ovat haltioissaan salaperäisestä neidosta, etenkin prinssi itse, joka kutsuu tyttöä löytölapsekseen. Pieni merenneito  kulkee onnellisena prinssinsä rinnalla läpi valtakunnan metsien ja niittyjen. Hän ihastelee puiden vihreää väriä, silittää kissanpentujen sileää turkkia ja kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa lintujen laulua ja musiikin soittoa. Jokainen päivä on täynnä uusia ihmeitä.

Vaikka hänen hennot jalkansa särkevät alati, neito hymyilee vain. Häntä surettaa ainoastaan se, ettei pysty puhumaan. ”Oi, jospa prinssi tietäisi, että hänen vuokseen olen luopunut äänestäni”, merenneito vaikeroi mielessään. ”Haluaisin kertoa hänelle, että minä kerran pelastin hänet myrskyävältä mereltä.”

Päivä päivältä merenneidon rakkaus prinssiä kohtaan syvenee. Prinssi sen sijaan pitää neidosta kuin hyvästä ystävästään, mutta rakkaus ei hänen päähänsä pälkähdä. Ja niin koittaa päivä, jolloin prinssi aiotaan naittaa naapurivaltakunnan kauniille prinsessalle. Merenneito vaipuu epätoivoon, sillä hän tietää kohtalonsa tulleen: hän ei ole voittanut prinssin sydäntä puolelleen. Noidan taika muuttaa hänet meren vaahdoksi.

Prinssin ja tämän morsiamen hääjuhlassa merenneito heittäytyy tanssin pyörteisiin. Hänen hentoja jalkojaan viiltelee kipu, mutta hän ei siitä välitä. Merenneito tietää, että näkee nyt viimeistä kertaa nuorukaisen, jonka tähden on jättänyt kotinsa ja luopunut kauniista äänestään. Hänen edessään olisi ikuinen elämä meren vaahtona.

Koko yön tanssittuaan pieni merenneito palaa rannalle ja tähyilee kohti aamuruskoa. Hän tietää, että auringon ensi säde on päättävä hänen elämänsä ihmisenä. Äkkiä hän näkee viiden sisarensa nousevan meren pinnalle. Yksi sisarista ojentaa pienelle merenneidolle veitsen.

”Jos ennen auringonnousua työnnät tämän tikarin prinssin sydämeen, noidan taika kumoutuu ja saat pyrstösi takaisin.” Merenneito katsoo veistä kädessään ja ajattelee tummasilmäistä prinssiään. Hän tietää sydämessään, ettei koskaan voisi surmata tätä, ei vaikka se tarkoittaisi hänen omaa loppuaan. Pieni merenneito heittää veitsen kauas mereen. Hän luo viimeisen kaihoisan silmäyksen ympärilleen ja astuu veteen.

Siinä silmänräpäyksessä merenneito tuntee kätensä ja jalkansa haihtuvan meren aaltoihin. Samalla hetkellä aurinko nousee taivaanrannasta ja sen lempeät säteet osuvat veteen. Neidon yläpuolella leijailee ihania olentoja; hän näkee niiden lävitse meren keinuvat aallot ja taivaan punertavat pilvet. Pieni merenneito nostaa hohtavat käsivartensa aurinkoa kohti ja nousee meren aallolle purjehtimaan.