Kirahviäiti
Lulu seisoi lavalla tähtiesiripun takana. Päivä oli tärkeä, sillä hän esiintyi pääkeijuna tanssikoulun esityksessä. Lulua jännitti. Hän raotti esirippua taikasauvallaan ja etsi katseellaan äitiä. Yhtäkkiä hän huomasi jotain hirveää: eturivin keskellä istui otus, jolla oli aivan valtavan pitkä kaula ja aivan mahdottomat sarvet.
Voi ei, äiti on taas pukeutunut kirahviksi!
Lulu ulvahti kauhusta. Hän sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi nähneensä harhoja. Sitten hän vilkaisi verhonraosta uudelleen: eturivissä istui edelleen kirahvi. Lulua itketti. Kaiken lisäksi joku nyki häntä siivestä.
”Ei hätää, se on ihan kiltti. Kerroin äidille monta kertaa, että muut lapset säikähtävät, mutta silti hän asettuu aina eturiviin. Hän on likinäköinen.”
Lulu tuijotti kimaltelevaa keijupoikaa. Mitä hän oikein jupisi?
”Äitini on se norsu eturivissä. Kirahvin vieressä”, poika selitti. ”Ja minä olen Lauri.”
”Onko äitisi norsu?” Lulu kysyi.
”On. Joskus”, Lauri sanoi. ”Olen jo tottunut siihen. Norsuäiti on hyvä matkustamiseen ja leikkimiseen. Tosin liukumäkenä tuo kirahvi on varmaan loistavampi.”
”Se kirahvi on minun äitini”, Lulu sanoi yhtäkkiä tosi ylpeänä. ”Esityksen jälkeen saat laskea häntä kanssani.”
Esirippu nousi. Lapset sipsuttelivat ja lopuksi Lulu teki oikean piruetin. Yleisö taputti innoissaan ja kirahviäiti ja norsuäiti metelöivät niin villisti, että toiset vanhemmat mulkoilivat heitä.
Lulua ei hävettänyt enää. Hän otti Lauria kädestä ja he lensivät korkeuksiin näyttämön ylle. Kupolikaton alla oli pyöreä ikkuna, josta kuikuili sisään kirahviäidin hymyilevä sarvipää. Lapset liukuivat hänen kaulaansa pitkin suoraan norsuäidin selkään. Sitten kaikki ratsastivat savannille leikkimään pikkuhyeenoiden ja –apinoiden kanssa.
Siitä päivästä lähtien he tekivät niin ainakin kerran viikossa.