Aamulla Niko oli kysynyt isältä, millä tavalla saattoi tulla näkymättömäksi. Isä sanoi, että se olikin vaikeampi juttu. Hän ei ollut sitten kouluaikojen yrittänyt olla näkymätön, niin ettei hän oikeastaan enää muistanut. Äiti sanoi, että kyllä isä osasi vieläkin olla näkymätön, varsinkin silloin, kun piti tampata matot tai korjata keittiön vuotava hana.

Niko oli kysynyt, tiesikö äiti sitten, miten tultiin näkymättömäksi. Äiti arveli, etteivät ihmiset halunneet nykyään olla näkymättömiä, vaan pikemminkin näkyviä. Sen huomasi esimerkiksi televisiosta, jonne kaikki toistaitoisetkin pyrkivät esiintymään.

Isä muisteli, että joissakin saduissa muututtiin näkymättömiksi pukeutumalla taikaviittaan tai panemalla taikasormus sormeen. Sitten isän ja äidin pitikin jo lähteä töihin ja Nikon päiväkotiin.

Päiväkodissa Niko mietti näkymättömyysasiaa Veeran kanssa. Veera osasi jo lukea ja hän sanoi, että eräässä kirjassa kerrottiin pojasta, joka muuttui näkymättömäksi näkymättömyyspulverin avulla. Pulveri pantiin suuhun, sitten polkaistiin oikealla jalalla vasenta isovarvasta ja sanottiin, että päin seiniä. Näkyväksi tuli tekemällä asiat päinvastoin. Siis vasemmalla jalalla polkaistiin oikeaa isovarvasta ja sanottiin, että seiniä päin.

Veera ei tiennyt, saiko näkymättömyyspulveria enää nykyään apteekista, kuten kirjan poika oli saanut. Kirja oli nimittäin tosi vanha, jo Veeran vaarin ajalta. Niko kysyi, voisikohan Veeran vaarilla sitten olla näkymättömyyspulveria. Veera ei tiennyt, mutta hän lupasi kysyä, sillä vaari toi ja haki hänet päiväkodista tällä viikolla.

Seuraavana päivänä Niko meni jännittyneenä päiväkotiin. Oliko Veeran vaarilla ollut näkymättömyyspulveria? Oli! Veera tosin kertoi, että vaari oli sanonut, ettei voinut olla ihan varma, oliko pulverissa enää tehoa, sillä se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanhaa ja maistuikin aivan perunajauholta. Veera sanoi, ettei hän ollut itse uskaltanut kokeilla näkymättömäksi tulemista, sillä jos jokin menisi vikaan, voisi joutua olemaan näkymättömänä koko ikänsä. Sitä hän ei halunnut, koska aikoi isona mannekiiniksi.

Kun äiti kävi hakemassa Nikon päiväkodista kotiin, häntä suorastaan kihelmöi. Äiti ei sitä huomannut, vaan sanoi, että isä oli luvannut paistaa lettuja. Se ei kuitenkaan tuntunut Nikosta niin hauskalta kuin repussa oleva näkymättömyyspulveri.

Kotona isä sanoi, että komppania, valmistautukaa, letut ovat kohta syötävässä kunnossa. Niko meni omaan huoneeseensa, otti hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi vasenta isoavarvasta ja sanoi päin seiniä. Ei tuntunut miltään. Hän meni katsomaan itseään eteisen peilistä. Siinä hän seisoi peilikuvassa kuten ennekin, mitään ei ollut tapahtunut. Niko oli pettynyt. Silloin äiti kulki ohitse ja oli kompastua häneen.

– Mikäs siinä oli? äiti ihmetteli.

Isä kysyi keittiöstä, että missä niin. Äiti sanoi, että eteisessä peilin edessä. Hän oli ollut kompastua johonkin näkymättömään esteeseen. Isä kurkisti ovelta ja sanoi, että varmaan omiin jalkoihisi, sillä eihän eteisessä ollut mitään.

Niko riemastui. Pulveri oli sittenkin tehonnut, sillä isä ja äiti eivät nähneet häntä, vaikka hän itse näkikin itsensä peilistä.

Isä kutsui äitiä ja Nikoa syömään. Niko meni keittiöön. Äiti istuutui pöydän ääreen ja sanoi, että missä se poika taas kuhni. Isä huusi: – Nikoo, tulepas nyt, tai et saa harvinaista herkkua eli minun paistamiani lettuja.

Nikoa nauratti. Siinä hän seisoi isän vieressä, eikä tämä nähnyt häntä. Äiti sanoi, että jos letut eivät kelvanneet, niin ei sitten. Hän alkoi syödä ja isäkin istui pöytään. Niko aikoi vetää itselleen tuolin isän vireen, mutta siitä ei tullut mitään, sillä isä nojasi kyynärpäällään tuolin selkämykseen. Niko kiersi pöydän toiselle puolelle, istui äidin vireen ja kurkotti ottamaan lautasta, mutta siinä samassa isä nosti lautasen pois ja sanoi, että jos Nikolle ei maistunut, niin hän kyllä voi syödä pojankin osuuden.

Niko sanoi, että, että hei, tässähän minä olen. Isä katsoi Nikoa, pudisti sitten päätään ja sanoi, että kuuliko hän harhoja, ikään kuin Niko olisi puhunut, mutta eihän poika ollut keittiössä.

Äitikin sanoi, että ehkä se oli jokin kuuloharha. Se oli kai yleistä, sillä Veeran vaari oli sanonut sitä samaa hakiessaan tänään tytön päiväkodista. Nikoa nauratti, mutta vähitellen tilanne alkoi muuttua hankalaksi. Aina kun hän yritti ottaa pöydästä jotakin syötävää, isä tai äiti ennätti hänen edelleen, eikä hän saanut mitään. Kun hän puhui, isä ja äiti eivät kuulleet mitään, jatkoivat vain omia juttujaan.

Lopulta Niko nousi ja meni omaan huoneeseensa ottamaan näkymättömyyspulveria. Äkkiä häntä alkoi jännittää. Entäpä jos kävisi niin, ettei hänestä enää ikinä tulisi näkyvää? Jos hän jäisi näkymättömäksi loppuiäkseen.

Niko pani hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi oikeaa isovarvasta ja sanoi: – Päin seiniä. Ei tuntunut taaskaan miltään. Sitten hän meni keittiöön.

– Kas terve, Niko, isä sanoi. – Tulitpa aivan viime hetkellä, sillä nyt on menossa toiseksi viimeinen lettu.

Niko istui helpottuneena isän viereen.

– Miten menee? isä kysyi ja pörrötti hänen tukkaansa. Niko sanoi, että joskus päin seiniä ja joskus seiniä päin.

– Sitähän minäkin, isä sanoi ja nauroi.