Metsäsatuja – Pieni kuusi

Kirjoittanut Minna Kulmala

Kuvittanut Anneka Ahoniemi

Kuusi seisoi omalla paikallaan metsässä ja humisi hiljaa. Se tunsi itsensä hyvin pieneksi.

kuusisuru_vaaka

Kuusen edessä kasvoi kaksi rehevälehtistä koivua. Vaikka nämä koivut olivat kuusta nuorempia ja vielä hiukan pienempikokoisiakin, käyttäytyivät ne kuin omistaisivat koko metsän. Toinen koivunuorukaisista oli ojentanut yhden oksansa kuusen alimpien neulasten päälle eikä ollut käytöstään anteeksi pyydellyt. Kuusta moinen tungettelu häiritsi.

Pöyhkeät koivut aloittivat tavanomaisen valitusvirtensä.

– Taaskaan ei aurinko paista, toinen koivuista marisi ja heilutteli hiljakseen oksiaan. – Minun lehtivihreäni ei pääse oikeuksiinsa näin surkealla säällä.

– Niin, myötäili toinen. – Komea runkokin on vain hailakka keppi tässä sumussa.

Kuusi huokaisi hiljaa, niin hiljaa, etteivät koivut kuulleet. Tai niin kuusi luuli.

– Mitä ihmettä sinä siinä tuhahtelet? Näytät aina yhtä tylsältä, oli valo mikä tahansa, koivu tiuskaisi kuuselle.

– Se on totta, ilkkui toinenkin koivu. – Ja pihkasikin houkuttelee tänne epäilyttävää sakkia. Minun rungollani ramppaa vaikka millaista hyönteistä vain sen vuoksi, että sinä tahmaat ympäriinsä.

Kuusi katseli tummanvihreitä neulasiaan ja mietti, oliko hän todellakin tylsän näköinen. Hän itse oli aina pitänyt neulastensa syvästä väristä ja vahvoista oksistaan. Pihkakin kimalteli auringossa kauniisti. Kuusi näytti mielestään pehmoiselta ja lämpöiseltä, ja hänestä oli mukava seurata hyönteisten hyörinää oksillaan.

koivut_vaaka

Mutta nuo kaksi olivat toista mieltä kaikesta. Jo vuosia ne olivat haukkuneet kuusta ja sen pistäviä neulasia. Kuusi nielaisi kyyneleensä ja yritti seistä paikallaan niin näkymättömänä kuin suinkin. Hän olisi mieluiten muuttanut paikkaan, jossa ei olisi ainuttakaan ilkeätä ja omahyväistä koivua. Mutta toive oli mahdoton: hänen juurensa olivat syvällä maassa ja tässä hänen piti elämänsä elää.

Nyt kuusi toivoi, että häneen iskisi mikä tahansa tuhohyönteinen: kirva, havununna tai käpykoiso. Kuusi halusi vain romahtaa ja lahota pois.

Samassa kuusen takaa kuului möreä ääni.

– Kröhm… kröhm… kuulkaahan koivut! Se oli iso kivi, joka oli avannut suunsa pitkästä aikaa.

– Voi hyvänen aika, vanha möykky puhuu! ilkkui toinen koivuista.

– Jos puhut meille, käytähän kivenkääkkä oikeata nimeämme. Me emme ole mitä tahansa koivuja vaan betuloita, sanoi toinen koivuista tärkeänä.

– Suu poikki, kivi mörähti. – Olen kuunnellut riittävän kauan ilkeilyänne. Tehän suorastaan kiusaatte kuusta. Ajatelkaa nyt vähän mitä toiselle puhutte.

– Mutta me olemme parempia puita. Kuusi on kitukasvuinen käppänä, toinen koivuista sanoi.

Kuusi painoi oksiaan tiiviimmin runkoaan vasten ja yritti olla niin huomaamaton kuin kykeni.

– Nyt koivut teillä on aivan väärää tietoa, kivi sanoi varmuutta uhkuvalla äänellään.

– Betula. Me olemme Betuloita, koivu oikaisi.

– Totuus on se, että kuusella on yhtä tärkeä tehtävä täällä metsässä kuin teillä koivuillakin.

– BETULA! kirkuivat koivut kuorossa.

– Me olemme Suomessa ja Suomessa teidän kansankielinen nimenne on koivu. Malttakaahan hetki kuunnella niin kerron kuusen äidistä.

– Onko pakko? toinen koivuista kysyi ylimielisesti.

– On. On aika, että kuulette kuusen tarinan, kivi vastasi ja karautti kurkkuaan. – Tuon pienen kuusen äitipuu seisoi siinä teidän vieressänne. Minä seurasin hänen kasvuaan tältä samalta paikalta, kivi sanoi ja joutui hetken köhimään ääntään auki. Viimeisestä juttelukerrasta taisi olla jo vuosikymmeniä.

Koivut heiluttelivat oksiaan kyllästyneen näköisinä ja hymähtelivät toisilleen. Ne malttoivat kuitenkin pitää suunsa kiinni ja kivi sai jatkaa juttuaan.

– Vanha kuusiäiti oli metsän komein ja suosituin puu. Sen tuuheiden alaoksien suojaan nukahti usein jänis tai kettu. Eräänä kesänä tulivat miehet. Katsoivat ihaillen kuusta ja söivät eväsleipänsä tässä minun päälläni. Säkkiin he keräsivät kuusen siemeniä, joista kasvatettaisiin Suomeen uutta metsää, näin miehet sanoivat. Tuo onneton pikkukuusi, jota te aina kiusaatte, sai alkunsa silloin. Yksi siemenistä nimittäin putosi maahan.

– Minä en usko tuota. Sinä olet seissyt siinä niin kauan, että olet ehtinyt keksiä vaikka millaisia tarinoita ja valheita, yksi koivuista ilmoitti ja toinen myönteli hänen puheitaan.

– Eräänä talviyönä tuli myrsky ja lunta satoi aivan valtavasti. Sinä yönä tässä metsässä kaatui monen monta isoa puuta, myös vanha kuusi kellahti silloin kumoon. Mutta hänen elämänsä ei vielä loppunut siihen. Miehet, jotka raivasivat metsää, näkivät puun arvon ja soittivat puusepälle. Hän ihastui puun virheettömään runkoon ja päätti valmistaa siitä tuoleja.

– Kyllä koivuistakin valmistetaan vaikka mitä, toinen koivuista puolusteli.

– En minä ole sitä väittänytkään. Mutta te ette arvosta kuusta niin kuin itseänne. Muistakaa, että kuusi on yhtä tärkeä kuin tekin.

kuusiilo_vaaka

Kuusi ei murehtinut sitä, uskoivatko koivut tarinan vai eivät. Tärkeintä oli se, että hän tiesi nyt itse mistä oli lähtöisin. Enää hänellä ei ollut mitään hävettävää koivujen rinnalla. Kuusi ojenteli oksiaan ja pörhisteli neulasiaan. Jonain päivänä hänestä tulisi vielä yhtä uljasryhtinen kuin omasta äidistään.

Kuusi vilkaisi lähellään kasvavaa puolukkaa ja nosti varoen oksaansa sen varvuilta. Nyt aurinko pääsi paistamaan suoraan mättäälle. Puolukka hymyili kiitollisena ja jatkoi marjojensa kypsyttelyä. Kuusi iski kivelle silmää ja humisutti oksiaan onnellisempana kuin koskaan.