Olipa kerran kello, joka kyllästyi olemaan sellainen kuin oli.

Se kyllästyi siihen, että ihmiset vain vilkaisivat sitä ja kiirehtivät pois. Joka aamu joku tuijotti sitä vihaisesti ja valitti olevansa myöhässä.

– Kukaan ei pidä minusta, kello tiuski.

– Kaikkihan sinua katsovat, joku sanoi.

– Katsovat ja juoksevat saman tien pois, mutta kukaan ei välitä minusta, kello suri.

– Välitänhän minäkin, se joku sanoi.

– Niin no… Kuka sinä sitten olet? kello kysyi.

– Tehosekoitin, se joku vastasi. – Sekoitan mansikat ja mustikat, niin että varmasti syntyy herkkuja. Voin sekoittaa sinutkin. Haluatko?

– Haluan, kello pärähti.

Tehosekoitin kävi tuumasta toimeen. Kuului vain hurlum-hurlum ja tsump-tsump-tsump, kun kello tärisi tehosekoittimen käsittelyssä. Tuntui siltä, että koko maailma pyöri viittä vaille hajoamistaan. Samassa tehosekoitin lopetti. Kello ei vähään aikaan tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Yhtäkkiä pieni poika pysähtyi kellon eteen ja huudahti:

– Äiti, tule katsomaan! Kello on ihan hullunkurinen.

– Miten niin hullunkurinen? äiti kysyi ja tuli pojan vierelle. – No jopas jotakin. Enempää äiti ei osannut sanoa.

– Isä, tule katsomaan, poika pyysi.

– Kun en oikein ehdi, kello on jo vaikka mitä, isä huuteli pesuhuoneesta.

– Kello on tosiaan vaikka mitä, äiti mutisi ja yritti saada ajasta tolkkua.

Äiti ja poika tuijottivat kelloa yhdessä ja purskahtivat nauramaan.

– Näin outoa kelloa en ole ikimaailmassa nähnyt. Viisaritkin kulkevat vastapäivään, äiti nauroi.

– Kulkevatko ne vastailtaan ja vasta-aamuun? poika kysyi. Äiti nyökkäsi.

Isäkin unohti kiireensä ja tuli katsomaan. He tutkivat kolmisin kelloa ja olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hullunkurinen.

– Täytyy viedä korjattavaksi, isä sanoi.

– Eikä! poika kiljaisi.

– Onhan meillä tavallisia kelloja ihan tarpeeksi, ei haittaa vaikka yksi on takaperoinen, äiti sovitteli. – Pidetään tämäkin.

– Kiva! poika huudahti ja kiikutti kellon omaan huoneeseensa.

Illalla kun talon väki oli jo nukkumassa, tuli tehosekoitin kellon juttusille.

– Miten päivä sujui? se kysyi. – Huomasiko sinua kukaan?

– Varrrmasti! kello tärisi.

– Voin sekoittaa sinut entisellesi, tehosekoitin ehdotti.

– Eiii-kä! kello pärähti.

Niin hullunkurinen kello sai jäädä hullunkuriseksi kelloksi. Takaperin kulkeva aika tuotti perheelle paljon iloa: isä ei enää koskaan myöhästynyt kokouksesta ja äitikin näytti taas nuoremmalta. Mutta kaikkein onnellisin kellosta oli poika, joka viisareita vilkaistuaan tiesi, että aina oli aikaa leikkiä.