Olipa kerran vuohiäiti, jolla oli seitsemän pientä kilipukkia: Hillevi, Heino, Hannes, Hippu, Haituva ja Hotakainen. Seitsemäs, pienin niistä, oli nimeltään Hilda. Vuohiäiti ja kilit asuivat pienessä mökissä keskellä metsää.

Pahaksi onneksi samassa metsässä asui myös iso paha susi.

Aina kun vuohiäiti meni ulos, hän sanoi lapsilleen: – Muistakaa, ettette saa avata ovea kenellekään. Susi voi tulla ja syödä teidät suihinsa.

Kilit lupasivat aina kiltisti totella äitiään.

Eräänä päivänä äiti oli taas lähdössä asioille. Juuri silloin vuohien talon ohi kulki susi, joka kuuli seitsemän pienen kilin olevan yksin kotona. Se päätti olla ovela. Susi odotti vähän aikaa, kun vuohiäiti oli lähtenyt. Kop-kop, se koputti ovelle.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi. – Äitinne täällä.

– Et sinä ole äiti, huusivat kilit. Sinun äänesi ei ole yhtä lempeä. Sinä olet susi. Mene pois!

Susi ei lannistunut vielä. Se palasi metsään etsimään jotain, jolla saisi äänensä lempeämmäksi. Seuraavan kerran, kun vuohiäiti lähti taas asioilleen, susi oli valmiina odottamassa. Se joi kupillisen hunajaa ennenkuin hiipi ovelle. Kop-kop, se koputti.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi lempeimmällä äänellään. – Äitinne täällä.

– Sillä on äidin ääni, sanoivat kilit. – Avataan ovi.

Mutta juuri silloin yksi kileistä huomasi suden mustat käpälät ikkunalaudalla.

– Sinun käpäläsi eivät ole valkoiset, kilit huusivat yhteen ääneen. – Sinä olet susi. Mene pois!

Susi ei lannistunut vieläkään. Se palasi metsään etsimään jotain, jolla saisi värjättyä tassunsa valkoiseksi. Seuraavan kerran, kun vuohiäiti lähti taas asioilleen, susi oli valmiina odottamassa. Ensin se joi kupillisen hunajaa. Sitten se työnsi käpälänsä valkoiseen jauhopussiin. Lopuksi se koputti ovelle: kop-kop.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi lempeimmällä äänellään. – Äitinne täällä.

Varmuuden vuoksi susi asetti vielä valkeat tassunsa ikkunalaudalle näkyviin.

– Sillä on lempeä ääni, sanoivat kilit. – Ja sen käpälätkin ovat valkoiset. Se on äiti.

Kilit avasivat oven ja – voi kauhistus! – susi pääsi sisään. Kilit juoksivat hädissään piiloon. Hillevi meni sänkyyn peiton alle. Heino piiloutui uuniin. Hannes juoksi pöydän alle. Hippu loikkasi jääkaappiin. Haituva piiloutui isoon laatikkoon. Hotakainen kipitti sohvan taakse. Hilda, pienin kileistä, hyppäsi pesuämpäriin.

Susi katsoi sänkyyn ja uuniin ja pöydän alle ja jääkaappiin ja laatikkoon ja sohvan taakse ja löysi kaikki kilipukit – ja sitten se söi ne suihinsa. Mutta se ei vilkaissut pesuämpäriin eikä löytänyt pientä Hildaa.

Susi maiskutti tyytyväisenä suutaan ja asteli metsään ruokalevolle.

Kun vuohiäiti tuli kotiin, se arvasi heti mitä oli tapahtunut.

– Hillevi! Haituva! Vuohiäiti huuteli pieniä kilejään nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Vihdoin se kutsui Hildaa, pienintä kiliä.

– Minä olen täällä pesuämpärissä, kuului pieni ääni.

Vuohiäiti kurkisti ämpäriin ja halasi poikastaan. Hilda kertoi äidilleen, kuinka susi oli huijannut heitä.

Vuohiäiti ja Hilda lähtivät yhdessä etsimään pahaa sutta. Viimein se löytyikin metsästä sikeässä unessa.

Vuohiäiti kiiruhti kotiin hakemaan saksia. Niks-naks se leikkasi suden vatsan auki ja päästi kilit yhden toisensa jälkeen ulos: Hillevi, Heino, Hannes, Hippu, Haituva ja Hotakainen olivat kaikki ehjiä ja iloisia nähdessään taas päivänvalon.

Sitten kilit auttoivat äitiään vierittämään suden tyhjään vatsaan isoja kiviä. Lopuksi vuohiäiti ompeli suden vatsan sievästi kiinni. Susi jatkoi uniaan, mutta vuohiäiti lapsineen loikki turvaan omaan kotitaloonsa.

Jonkin ajan kuluttua susi heräsi. Se nousi jaloilleen ja ihmetteli tukalaa oloaan.

– Hyvänen aika miten mahaani särkee, se ähki. – Ihan kuin vatsani olisi täynnä kiviä.

Silloin susi päätti, ettei se enää milloinkaan söisi yhtään ainoaa kilipukkia. Eikä se syönytkään.

Ja niin seitsemän pientä kiliä elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.