Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

– Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: – Jänis hyvä, minä juoksen kanssasi kilpaa. Koska aloitamme?

– Sinäkö muka, ilkkui jänis. – Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep! Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.

Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään.

– Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki eteenpäin askel askeleelta.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti.

Eläimet hurrasivat.

Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään.

Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään muita parempaa.