Valma, Verneri ja maailman suurin munakas

Kirjoittanut Roope Lipasti

Kuvittanut Tiina Ahoniemi

Eräänä päivänä, kauan, kauan sitten, tarkemmin sanottuna viime tiistaina, Lohisaaren alakoulun tiedekerhon tavallistakin tavallisempi kananmuna alkoi kasvaa.

Aluksi se oli vain aavistuksen suurempi kuin muut kananmunat, mutta sitten se oli jo selvästi kookkaampi eikä enää mahtunut kennoon. Se kasvoi tunti tunnilta, kunnes se lopulta oli jalkapallon kokoinen. Sitten se jäi hetkeksi paikalleen luokan takaosan pöydälle, aivan oven viereen, ja vaikkei siitä kuulunut ääniä, tuntui kuin se tykyttäisi siinä hiljaa kuin sydän. Tump tump tump, se sykki hiljaisesti ja elävästi ja kuitenkin se vain makasi siinä liikkumattomana. Ehkä se jyskytys oli vain mielikuvituksen tuotetta.

jattimunakas-kuva1-tiina-ahoniemi

Valma ja Verneri sen ensiksi huomasivat. He olivat sinä päivänä järjestäjinä. Kun he olivat tehneet tehtävänsä, pyyhkineet taulun, avanneet ikkunan, siivonneet Rikun pulpetin alta kilon hiekkaa ja ylipäänsä katsoneet, että kaikki oli kunnossa, Valma istahti kananmunien viereen ja huomasi, että yksi niistä ei enää sopinut paikalleen kennoon.

– Outoa, Valma sanoi, kääntyi ja nosti munan käteensä. Se tuntui painavammalta kuin yleensä.

– Mikä niin, Verneri kysyi ja tuli katsomaan.

– Kananmuna kasvaa.

Verneri katsoi munaa ja toden totta, se oli selvästi suurempi kuin vielä äsken. Jos painoi korvansa kiinni sen kuoreen, saattoi kuulla melkein kuin pientä laulua tai vihellystä. Vähän samalla tavalla kuin jos kuuntelee simpukkaa, jonka sisään on vangittu valtameren kohina.

– Mitä sille pitäisi tehdä? Valma kysyi. Verneri katseli outoa ilmiötä suu mutrussa ja vastasi:

– Ei kai tämä vain ole minun syytäni?

Valma nielaisi. Saattoi hyvinkin olla. Molemmilla oli hyvässä muistissa, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Opettaja oli antanut tiedekerholaisille kullekin kananmunan ja tehtävän. Nuorempien piti etsiä munasta keltuainen. Vanhempien oppilaiden tehtävä oli hiukan vaikeampi, sillä he jo tiesivät maailmasta kaiken oleellisen, kuten missä Sääksmäki sijaitsee ja että kissa on nisäkäs: heidän piti eristää munasta DNA:ta.

Äläkä sinä pitkätukkainen poika siellä sohvanpohjalla yhtään naura: ei siihen professoria tarvita, vaan kananmuna, tiskiainetta, etanolia, suolaa, lasisauva ja muovinen astia. Ja tietenkin hippunen uskoa ja luottamusta, eikä keijupölykään ole pahitteeksi.

Mutta opettajapa kertoi: se on ainetta, josta kaikki elämä on tehty. Sitä on ihmisissä ja Mustissa ja Helunassa ja kukkasissa ja puissa – ihan kaikessa elävässä. Siis myös kananmunissa, sillä munat ovat kanoista peräisin. Tai sitten se on toisin päin ja kanat ovat munista peräisin, mene ja tiedä. DNA:ta niissä on joka tapauksessa molemmissa.

Niin sitä oli käyty työhön. Verneri oli Valman pari, mutta koska Verneri on korviaan myöten ihastunut Valmaan, hän ei noin keskimäärin pysty toimimaan järkevästi kun Valma on kilometrin säteellä. Se on sääli, sillä he ovat naapureita, mutta sellaista se rakkaus teettää. Eikä se ole ihme, sillä Valma on varmaan noitien sukua: hänellä on sellaiset silmätkin, että kun Verneri vain pikkuisen niihin katsoo, hän alkaa huokailla ja hänen kasvoilleen nousee puna.

Niin että ihmekö tuo, että opettajan hieno tieteellinen kananmunakoe meni vähän mönkään. Verneri ei kuunnellut ohjeita lainkaan, vaan toimi oman päänsä mukaan. Hän oli päättänyt tehdä Valmaan sellaisen vaikutuksen, että sen jälkeen Valma olisi hänen käsissään kuin sulaa vahaa. Hän ylittäisi itsensä! Hän eristäisi DNA:n lisäksi myös BNA:ta, CNA:ta ja vaikka CIA:ta. Mutta siihen tarvittaisiin vahvempia troppeja kuin mitä opettajalla oli tarjota.

Onneksi sellaisia löytyi opettajan kemiankaapista vaikka millä mitalla. Valma katseli kauhuissaan, kuinka Verneri heitti keitokseen paitsi sen kananmunan (kokonaisena), myös etikkaa (nesteenä), natriumia (kiteenä), fosforihappoa (muovipullosta), pesuainetta (pulverina) sekä vahvaa pippuria (jauheena). Lopuksi hän vielä muisti nähneensä pihalla pussillisen valkoisia rakeita, joissa luki ”superlannoite”. Joukkoon vain.

Verneri vihelteli kuin maailmanmies konsanaan. Opettaja oli onneksi kovasti kiireinen nuorempien kanssa, jotka olivat saaneet kananmunaa sotkettua joka paikkaan, niin ettei hän ehtinyt todistaa tätä outoa keitosta, joka kupli ja oli muuttunut sinertäväksi. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, Verneri kytki keitoksensa akkuun ja ohjasi nesteeseen heikkoa sähkövirtaa (kaikenlaista sitä osaakin, kun ihastuksen kohde on katsomassa).

Vaan mikä oli palkka tästä nerouden ja rakkauden keitoksesta? Vähäinen. Valma nyrpisti nenäänsä. Hänen mielestään Verneri vaikutti vaaralliselta.

– Sinä olet seinähullu, Valma sanoi ja peräytyi muutaman askeleen.

Verneri oli kuitenkin niin keskittynyt puuhiinsa, että kuuli Valman ihanan äänen kuin pumpulin läpi: miksiköhän tyttö kutsui häntä heinälulluksi? Heinälullu… ehkä se oli hellittelynimi.

– Luulen, että onnistuin eristämään myös hiukan IRC:tä, hän sanoi ylpeänä.

Valma tuhahti ja näytti nyrpeältä. Verneri tuhoaisi hänen tulevaisuutensa. Tätä menoa hän jäisi luokalleen, eikä pääsisi ikinä yliopistoon opiskelemaan hevoskuiskaajaksi.

– Ei mitään hätää, ei mitään hätää, Verneri vakuutteli kun näki Valman ilmeen ja laittoi epähuomiossa kätensä nesteeseen. Naks. Naks. Naks. Aijai. Verneri sai pieniä sähköiskuja niin kuin joku olisi napauttanut hänen kättään pikkuvasaralla. Hän veti kätensä nopeasti pois ja koetti näyttää tyyneltä, vaikka silmäkulmasta pukkasi kyyneltä. Tiedemiehen elämä on vaarallista.

Valma pudisti päätään, katsoi ettei opettaja ollut huomannut, kytki akun pois päältä ja kaatoi sinisen liemen viemäriin. Lopuksi hän laittoi munan takaisin kennoon ja keskittyi lopputunnin kaikkeen muuhun paitsi Verneriin.

Verneristä tuntui kuin hänet olisi uhrattu tieteen alttarilla: hänhän vain yritti tehdä kokeesta hieman jännittävämmän! Sellaisen, jota Valma voisi muistella vielä nukkumaan mennessään.

Siinä hän valitettavasti oli oikeassa. Tätä tuntia Valma ei unohtaisi ikinä, koskaan, milloinkaan. Vahinko oli nimittäin jo tapahtunut, kananmuna alkoi kasvaa – tai ainakaan Valma ja Verneri eivät saattaneet keksiä kasvulle muutakaan selitystä. Ilmeisesti Verneri oli jollain lailla vahingossa ja hätäpäissään onnistunut muuttamaan munaa. Ehkä syy oli sähkövirta tai litku tai molemmat.

– Kenties jopa rakkauden voima, Verneri ajatteli romanttisesti, muttei kehdannut sanoa mitään.

Oli mikä oli, nyt heillä oli käsissään onnettomuuden siemen – kevättodistukseen ei totta vieköön kaivattaisi käytösnumeron oheen arviota luonnonlakien rikkomisesta saati munaamisesta.

Nyt kello kuitenkin soi välitunnin loppumisen merkiksi ja Verneri laittoi munan takaisin pöydälle – kennoon se ei enää tässä vaiheessa mahtunut. Kaksikko oli neuvoton. Mitä heidän pitäisi tehdä? He eivät halunneet kieliä opettajalle Vernerin omalaatuisista tieteellisistä kokeista, mutta toisaalta heistä tuntui, että luokan takaosassa laajeneva kananmuna ei ollut asia, jota sopi piilotella.

– Ollaan vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Verneri ehdotti.

– Se onkin yhtä helppoa kuin jos luokassa olisi virtahepo, Valma vastasi.

– Ei se ole virtahevon kokoinen, Verneri protestoi.

– Vielä, Valma vastasi ja istui paikalleen. Hänestä tuntui, että opettajalle pitäisi kertoa asiasta. Mutta toisaalta Verneri oli ihan ok – silloin kun ei leikkinyt hullua tiedemiestä. Valma päätti antaa asian olla.

Oppilaat valuivat luokkaan kuin kevätpuro, iloisesti poristen. Lohisaaren alakoulu on hyvin pieni maalaiskoulu. Valman ja Vernerin luokalla ei ole kuin kaksi muuta oppilasta, Jaakko ja Riku. Tai tavallaan on: koko koulu käy nimittäin samaa luokkaa – tai ovat samassa luokkahuoneessa. Koska lapsia on niin vähän, heidän opettajansa Hanna Vuolasvirta pystyy helposti opettamaan heitä kaikkia kerralla. Se on tehokastakin. Hän opettaa vasemmalla kädellä vanhemmille lapsille kemiaa ja fysiikkaa ja oikealla kädellä ekaluokkalaisia tavaamaan.

Ensimmäiset asiat, jotka he oppivat tavaamaan, liittyvätkin yleensä kemiaan tai fysiikkaan. Niin kuin rik-ki-di-ok-si-di tai gra-vi-taa-tio. Hanna Vuolasvirran oppilaista tulee totta vie mainioita tavaajia.

Ja tieteilijöitä:

– Tärkeintä on tutkiva asenne. Uteliaisuus on kuin mustikka, siitä voi tehdä monenlaista, Hanna Vuolasvirta kailotti nytkin kuuluvalla äänellään ja kehotti lapsia ottamaan kirjat esiin.

– Voiko uteliaisuudesta tehdä piirakkaa? supatti yksi ekaluokkalainen toiselle syvän kunnioituksen vallassa.

Valma ja Verneri eivät kuitenkaan kyenneet keskittymään laskuihin. He vilkuilivat taakseen ja huomasivat, kuinka muna jatkoi kasvamistaan. Vähä vähältä se suureni ja näytti jättävän varjoonsa koko kesäisen tulevaisuuden, joka odotti ulkona auringon hohtavassa paisteessa.

Siinä vaiheessa, kun opettaja oli saanut kaadettua lapsiin sen määrän matematiikkaa kuin katsoi tarpeelliseksi, muna muistutti jo jalkapalloa. Valma ja Verneri olivat supattaneet Rikun ja Jaakon kanssa koko tunnin. He olivat lähetelleet kirjelappusia ja vastailleet niihin. Tilanne alkoi olla selvä myös kaikille muille. Koko luokka alkoi vilkuilla taakse. Ynnäykseen, vähentämiseen ja jakamiseen oli nyt yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä. Opettajakin huomasi levottomuuden, vaikkei syytä aluksi ymmärtänytkään.

Mutta sitten hän vilkaisi luokan taakse ja huomasi kananmunan, joka oli jo suuren melonin kokoinen. Opettaja haukkoi ilmaa. Hän ei uskonut silmiään. Hän ei uskonut korviaan. Hän ei uskonut aistejaan. Häntä pyörrytti: tuo mitä hän näki, ei ollut, ei voinut olla totta. Niinpä hän teki sen ainoan asian, minkä järkevä aikuinen sellaisessa tilanteessa saattaa tehdä.

Hän kielsi koko tapahtuman:

– Höpsistä. Se on näköharha, illuusio. Oikeasti kananmuna on tietenkin ihan tavallisen kokoinen, Hanna Vuolasvirta sanoi ja hymyili selvästi tyytyväisenä selitykseensä. Näköharha sopi järkevällekin ihmiselle, joka ei uskonut päättömyyksiin.

Nyt oli lasten vuoro olla uskomatta korviaan. Luuliko opettaja tosiaan, että tuo möhkäle, tuo hirvittävä klöntti, tuo maailmaa pimentävä soikio, olisi vain näköharha? Johan nyt sokea Reettakin (Valman isoäiti) näki, että se oli valtavimman kokoinen kananmuna, mitä kuunaan oli maan päällä nähty.

Hämmennys oli suuri. Oppilaat vilkuilivat toisiaan epäuskoisina. Ekaluokkalaiset sentään rauhoittuivat, sillä sen ikäiset vielä uskovat kaiken, mitä opettaja sanoo. Mutta vanhemmat lapset Hanna Vuolasvirta oli opettanut hyvin: niin on, jos siltä näyttää. Pitää luottaa omiin silmiinsä.

Niinpä Valma viittasi ja sanoi:

– Ei se ole näköharha. Se kasvaa.

Opettaja vilkuili hermostuneesti ikkunasta ulos ikään kuin sillä lailla hänen ei tarvitsisi katsoa luokan takaosaan, jossa kananmuna oli jälleen kasvanut ja oli nyt jo matkalaukun kokoinen. Ei sitä laitettaisi enää kennoon, ei millään. Sitä paitsi kohta luokasta ei enää pääsisi pois mitenkään, kun muna oli oven edessä.

Opettaja piti kuitenkin tiukasti kiinni näkemyksestään, että mitään yliluonnollista ei ollut tapahtumassa. Hänellä oli kananmunan kasvulle paljonkin selityksiä:

– Minusta tuntuu, että joku pilailee kanssamme, hän ehdotti.

Kukaan ei nauranut. Ei se ollut pilaa.

– Nyt minä tiedän, se johtuu hormoneista. Se kevät, se kevät…

– Hormoneista? Mitä ne ovat, kysyi joku eikä edes viitannut.

– Liittyvät murrosikään. Kun ihminen kasvaa aikuiseksi…

– Minä olen vasta tokalla, ilmoitti Jenni heiveröisellä äänellä luokan takaa. Hän ei tiennyt hormoneista eikä mormoneista tuon taivaallista, mutta jättiläiskananmunan hän kyllä tunnisti.

– Mmm… mumisi luokka hyväksyvästi. He olivat Jennin kanssa samaa mieltä. Alakoulussa tässä nyt oltiin. Ei missään hormonitehtaassa.

– Kananmunat eivät kasva, Hanna Vuolasvirta huusi nyt jo epätoivoissaan. – Kananmunat ovat vaarattomia. Kananmunat ovat valkoisia tai ruskeita. Ka-nan-mu-nat ei-vät kas-va!

– Ahaa. Tavausta. Kivaa, panivat nuoremmat oppilaat tyytyväisenä merkille. Tavaustunti tarkoittaisi, että elämä olisi palaamassa uomiinsa. Mutta he nuolaisivat liian aikaisin, sillä Verneri väitti vastaan:

– Mutta tämäpä kasvaa. Se kasvaa niin että hurisee. Olisi kiva tietää, mitä sen sisällä on.

Kuului hyväksyvää hyrinää. Oppilaat olivat samaa mieltä.

Opettaja oli kahden vaiheilla. Toisaalta ja toisaalta. Ehkä hän oli tullut hulluksi tai vanhaksi tai molempia. Niin tai näin, aina kun hän katsoi oppilaitaan, hän näki myös tuon möhkäleen luokan takaosassa. Kaipa sille jotain oli tehtävä.

jattimunakas-kuva2-tiina-ahoniemi

Hanna Vuolasvirta huokaisi syvään ja haki tiedekaapin kätköstä stetoskoopin, sellaisen jolla yleensä kuunnellaan keuhkoja ja sydäntä. Hän painoi sen munan kuorta vasten. Luokka pidätti hengitystään. Kaikki tuijottivat opettajaa. Kaikki paitsi Verneri, joka tuijotti Valmaa nyt kun kerrankin siihen oli näin erinomainen mahdollisuus.

Opettaja kuunteli monesta kohdasta niin kuin lääkäri, siirteli stetoskooppia ja mutristeli suutaan. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen. Lopulta hän suoristautui täyteen pituuteensa, joka ei kylläkään ole kovin paljon, ja sanoi:

– Huminaa. Sieltä kuuluu huminaa. Ihan kuin siellä olisi jotain… vellovaa.

Kuului plumps ja muna kasvoi taas. Opettaja säpsähti niin että oli kaatua. Koko luokka kavahti hiukan taemmas.

– Kauheaa, opettaja sanoi.

– Kohta me emme enää mahdu tänne, Riku huusi.

– Täytyy aloittaa kesäloma aikaisemmin, Verneri huomautti.

– Ihanaa, sanoi Valma.

– Ei, vaan vakavaa, sanoi opettaja. – Katastrofaalista, hirmuista. Todistukset eivät ole vielä valmiit.

– Entä jos se menee rikki? kysyi ekaluokkalainen Vili.

Todellakin: entä jos muna menisi rikki? Sitä kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi. Koko luokkahuone täyttyisi ällöttävän limaisesta keltuaisesta ja valkuaisesta. Jos muna oli kovin vanha, se voisi olla mädäntynyt. Haju ei lähtisi vaatteista koskaan. Valmaa puistatti. Hän oli juuri saanut uuden kesämekon. Äiti oli painottanut, että sitä tulee pitää hyvin.

– E-entä jos se on vaarallinen? kysyi Vili uudestaan.

Kysymys hiljensi luokan. Ei kukaan ollut koskaan kuullut, että kananmunat olisivat erityisen vaarallisia, mutta toisaalta ei kukaan ollut myöskään nähnyt kananmunaa joka kasvaa.

Plumps. Taas se kasvoi aavistuksen. Jennin oli siirrettävä pulpettiaan eteenpäin, sillä hän ei enää mahtunut vanhalle paikalleen. Taisi häntä hiukan pelottaakin. Kananmuna peitti nyt jo koko oviaukon eikä näyttänyt tippaakaan siltä, että olisi aikeissa lopettaa kasvamisen.

– Kutsutaan poliisi, ehdotti Riku.

– Armeijaa tässä tarvitaan, Verneri nokitti. Hän ei uskonut, että poliisista olisi tässä apua. Ei enää nyt, kun muna oli noin suuri. Tilanne oli riistäytynyt käsistä ja tarvittaisiin voimaa.

– Minä pyydän talonmiehen tänne, opettaja sanoi. Järkevintä, mitä aikuinen ihminen tällaisessa tilanteessa voi tehdä on hakea talonmies.

– Pöh, ei saataisi kouluun helikoptereita ja armeijan tykkejä ainakaan tähän hätään. Sääli, mietti Verneri. Hän oli aina pitänyt sellaisista.

Jälleen kuului plumps ja nyt kananmuna hipoi jo kattoa. Oppilaiden oli siirryttävä luokan etuosaan, etteivät he murskaantuisi sen alle kuin munankuoret – jos sellaista ilmaisua nyt tässä tapauksessa voi käyttää. Mutta eihän opettaja nyt mitenkään voinut hakea talonmiestä. Ovesta ei yksinkertaisesti päässyt ulos. Luokkahuone sijaitsi yläkerrassa, joten ikkunaakaan ei voinut käyttää – maahan oli matkaa ainakin kolme metriä.

Opettajaa kylmäsi. Miten heidän kävisi? Oli hänen syytään, että heidän oli käynyt näin. Voi miksi hän oli pitänyt niin tiukasti kiinni ennakkoluuloistaan! Lapsetkin ymmärsivät, että nyt oli tosi kyseessä. Valma siirtyi aavistuksen Verneriin päin kuin hakeakseen siitä suunnasta tukea. Se oli turhaa, sillä Verneri häkeltyi lähentelystä niin, että putosi tuoliltaan. Valma huokaisi syvään. Jos – ja kyseessä oli todellakin JOS – hän aikoisi joskus vakiintua ja ryhtyä seurustelemaan vakavasti Vernerin kanssa, tämä saisi kyllä luvan opetella istumaan.

Mutta nyt oli tärkeämpääkin mietittävää. Muutamassa minuutissa he murskaantuisivat kananmunan alle. Opettaja katseli hermostuksissaan ulos kentälle, jossa talonmies Kemppainen viimeisteli pesäpallokentän rajoja kalkituskoneellaan. Opettaja huusi ja viittilöi kuin hullu saadakseen Kemppaisen huomion:

– Tule auttamaan! Kananmuna murskaa meidät. Meistä tulee kokkelia! Opettaja huusi niin että pellot raikuivat.

Talonmiehellä oli huono kuulo, mutta sen verran hän erotti, että opettaja huusi jotain junasta. Oliko hän lähdössä jonnekin? Liput kadoksissa? Kemppainen päätti mennä katsomaan. Hän käveli sisään kouluun, nousi toiseen kerrokseen ja avasi luokan oven, mutta hänen hämmästyksekseen oviaukon peitti valtavan kokoinen valkoinen pinta, josta ei päässyt läpi edes öljytty hyttynen.

– Hoi! Kemppainen huusi. – Mitä täällä tapahtuu?

– Olemme kiikissä, Valma huusi, sillä opettaja ei saanut sanaa suustaan. – Kananmuna kasvaa ja murskaa meidät.

– Ahaa, kananmuna. Murskaa, Kemppainen sanoi, sillä hän oli vuosien mittaan tottunut koulussa monenmoiseen, eikä hevillä hätkähtänyt. Hän katsoi munaa kuin tippuvaa vesihanaa ja pohti, miten korjata ongelma. Hänellä oli kädessään jakoavain, mutta siitä tuskin oli nyt apua. Kananmunissa ei ole ruuveja.

– Kas vain, kas vain, onpa erikoista… Kerrassaan erikoista, Kemppainen mutisi ja puisteli päätään.

Koko luokka odotti talonmiehen tuomiota. Talonmiehillä yleensä on ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Taas kuului plumps ja luokan elintila kaventui entisestään. Nyt alkoi olla jo todella kiire. Talonmies huusi hakevansa työkalupakkinsa.

– Mutta aika nopsaan, jooko, opettaja huusi sillä hän oli saanut osan ymmärryksestään takaisin, vaikka hänen äänestään tihkuikin epätoivo, jollaista on yleensä totuttu kuulemaan vain sijaisten suusta.

Plumps. Plumps. Verneri ymmärsi, ettei nyt ollut aikaa työkalupakeille. Hän oli aiheuttanut tilanteen, hänen tulisi se myös selvittää. Verneri lähti hivuttautumaan ikkunaan kohti. Valma lähti mukaan, sillä kaikesta huolimatta hänestä tuntui kuin olisi ainakin osavastuussa tapahtuneesta. Muu luokka tuntui täysin lamaantuneelta. Opettaja voivotteli. Ekaluokkalaiset ihmettelivät, oliko koulussa aina näin jännittävää, vanhemmat lapset pohtivat, kuinka kesäloman käy.

Verneri pääsi ikkunalle ja arvioi matkaa. Hän oli juuri hyppäämässä, kun Valma otti häntä kädestä kiinni ja vinkkasi verhoa:

– Revitään tuosta köysi.

Verneri repäisi verhon irti ja Valma sitoi sen vanhaan valurautapatteriin. Se ei riittänyt alas saakka, mutta pehmensi pudotusta. Verneri kiipesi verhoa pitkin ja loikkasi alas. Vähän nilkkaa kirpaisi mutta ei pahasti. Sitten hän juoksi korkeushyppytelineelle ja raahasi sieltä paksun patjan ikkunan alla. Valma oli sillä välin selittänyt lapsille, mitä tehdä. Yksitellen he ottivat verhosta kiinni, laskeutuivat pienen matkaa ja hyppäsivät patjalle.

jattimunakas-kuva3-tiina-ahoniemi

Eikä yhtään liian aikaisin. Kun viimeinen lapsi oli päässyt ulos (ja lopuksi myös opettaja), kuului jälleen plumps ja kananmuna kasvoi vielä viimeisen kerran rikkoen siinä kasvupyrähdyksessä yhden ikkunankin. Lapset, opettaja ja talonmies katsoivat helpottuneina ylös luokkaan. He olivat pelastuneet. Opettaja juoksi soittamaan palokunnan paikalle. Tarkemmin ajatellen hän päätti soittaa myös poliisin:

– Kyllä tuollaisessa kananmunassa taatusti jotain laitontakin on, opettaja mietti.

Kun pelastuslaitoksen väki saapui paikalle, ihmetys oli melkoinen. Siitä oltiin kuitenkin yhtä mieltä, että kananmuna oli saatava pois luokasta, ettei koulunkäynti häiriintyisi ja kasvavan nuorison sivistys vaarantuisi. Mutta miten – se olikin hankalampi juttu. Ovista tai ikkunoista hirviökananmuna ei mahtuisi eikä sitä oikein rikkoakaan uskaltanut.

– Ottakaa se katon kautta, Verneri ehdotti. – Helikopterilla.

Palomiehet mumisivat myöntyväisinä. Heistä oli aina hauskaa käyttää helikopteria. Niinpä palomiehet kipusivat ensin peltikatolle ja avasivat sen kuin sardiinipurkin. Kun kananmuna näin oli saatu näkyviin, he sitoivat sen ympärille köydet ja kiinnittivät köysien toisen pään helikopteriin. Sitten kopteri lähti nousemaan. Vähä vähältä se suuresti ponnistellen pääsi ylemmäs ja kananmuna alkoi nousta koulun uumenista. Oli komea näky, kun se vihdoin oli kokonaisuudessaan koulun yläpuolella kuin valtava valkoinen tiedon kimpale.

Paha kyllä sitten kuului taas tuttu plumps ja kananmuna kasvoi jälleen aavistuksen, minkä seurauksena köydet luistivat ja koko hauras soikio luiskahti helikopterin otteesta. Se putosi suoraan mustalle, kuumalle peltikatolle ja murskaantui siihen. Kuului sihinää niin kuin valtava käärme olisi alkanut puhua. Muna paistui kuumalla katolla kuin valtavalla paistinpannulla ja pian koulun pihalle levisi mitä miellyttävin paistetun kananmunan tuoksu. Ennen niin musta katto oli nyt kauniin valkoisenkeltainen. Oli se melkoinen näky! Ihmiset katsoivat sitä ensin epäuskoisena, mutta sitten heitä alkoi naurattaa ja pian kuvat tästä maailman suurimmasta omeletista levisivät kautta koko maailman. Ne herättivät ansaittua ihastusta aina Pääsiäissaarilla saakka, sillä siellä on aina ymmärretty munien päälle.

Viikko näiden kummallisten tapahtumien jälkeen vietettiin koulun kevätjuhlia. Hanna Vuolasvirta jakoi todistukset pihalla, koska koulun katto oli remontissa. Verneri ja Valma olivat tunnustaneet, mistä kaikki oli saanut alkunsa, mutta kukaan aikuisista ei ollut uskonut heitä:

– Lapsikullat, ei kasvilannoitteella ja pippurilla voi kasvattaa jättiläiskananmunia, oli opettaja sanonut.

– Mikäpä siinä, olivat Verneri ja Valma miettineet. – Sovitaan sitten niin, vaikka oli se silti parempi selitys kuin aikuisten versio, joka kuului, että kyseessä oli ”outo ja harvinainen keväinen luonnonilmiö”.

Todistuksen lisäksi opettaja jakoi Valmalle ja Vernerille pienen mitalin heidän osoittamastaan urheudesta. Valma hymyili Vernerille, kun tämä sai omansa. Verneri katsoi Valmaa ja hänen polviaan alkoi heikottaa. Samalla hänen otteensa kirposi mitalista ja kun hän koetti ottaa sitä ilmasta kiinni, hän onnistui jälleen kompuroimaan itsensä lattialle.

Lopuksi kokoonnuttiin koulun pihalle, jossa heistä otettiin kuva paikallista lehteä varten. Taustalla näkyi kaksi valtavaa lumihuippuista vuorta – ne olivat munankuoria. Myöhemmin, kun Verneri katsoi kuvaa, hänestä tuntui kuin Valma olisi hymyillyt juuri hänelle.

 

Viikinkisolmu_mainos