Mummun ja Ainon satukesä
Ulkona loisti elokuinen pihavalaistus: täysikuu loimotti ja kiiltomadot kansoittivat pihanurmen.
Kellokukat painoivat jo päitään, kun Aino vielä tähysti lepakoita ikkunasta. Myös mummu oli päivällä näyttänyt aivan lepakolta mustassa uimapuvussaan. Mummu oli muutenkin vähän salaperäinen. Hän kertoi joka ilta iltasaduksi kohtaamisistaan erilaisten eläinten kanssa metsäpolulla, rannassa, aitan kulmalla, kasvimaalla… Mummu ei pelännyt eläimiä eivätkä eläimet pelänneet hiljaa kulkevaa, salaperäistä mummua. Mummu tuli toimeen eläinten kanssa, ja lasten. Mummulla oli aikaa.
Lepakko suhahti pyykkinarulla kuivuvaa valkoista pyyhettä päin. Mummu kolisutti vesikannuja keittiössä. Myöhäinen västäräkki pyrähti pesää kohti. Käki oli muninut kesän alussa munansa västäräkkien pesään ja pikku västäräkeillä oli ollut kova työ kun ne ruokkivat suurta käenpoikasta, joka ei suostunut lentämään pesästä. Västäräkkien kesä oli mennyt ruoan haussa – paljon muuta ne eivät sinä kesänä olleet ehtineetkään tehdä. Toisin kuin Aino ja mummu!
Aino oli oppinut näkemään vaikka mitä luonnon ihmeitä. Alkukesästä sinisiivet olivat liihottaneet ruiskukkien ja orvokkien yllä. Yhdessä mummun kanssa Aino oli miettinyt minne kardinaaliheinäsirkat katosivat ja millainen riemu siitä syntyi kun sudenkorennot pistivät pystyyn sudenkorentokarnevaalit.
Yhtenä kesäkuisena aamuna mummu oli herättänyt Ainon aikaisin ja he olivat nähneet navetan takana aamu-usvan seassa tupsukorvaisen ilveksen. Toisena aamuna he olivat huomanneet miten tillimaalla vierailivat ensin kauniit toukat ja toukkien jälkeen sorsaemo lapsineen. Tillejä ei enää ollut riittänyt edes kalakeittoon mausteeksi, mutta mummu oli vain hymyillyt salaperäistä hymyään.
Heinäkuussa mummu oli yhtenä aamuna laittanut hellaan tulen. Sitten oltiin lähdetty yhdessä ulos ja mitä ihmettä! Savupiipun päällä oli savun keskellä kököttänyt hämmästyksen pökerryttämä lehtopöllö.
Aino ajatteli, että mummu näki sen, mitä muut eivät ehtineet nähdä. Ja kaiken mitä mummu näki, hän opetti Ainolle. Sitä paitsi mummu osasi maalata näkemänsä vesiväreillä ja nyt, kesän lopussa, seinä Ainon sängyn vieressä oli täynnä mummun eläinkuvia. Joka ilta Ainosta tuntui kun hän olisi käynyt turvallisen eläimen viereen, kun hän käpertyi mummun kylkeen iltasadulle. Mummu tuoksui järveltä ja metsältä. Melkein kuuli laineen liplatuksen ja mäntyjen huminan.
Keittiöstä ei enää kuulunut kannujen kolinaa. Maito oli jo viety kellariin ja pellit suljettu yöksi. Kotihiiri rapisutti omille poluilleen ja kiiltomadot valaisivat yhä kirkkaammin. Ne taisivat nyt vaeltaa asteripenkkiä kohti.
– Aino, mummun ääni kuului kamarista. – Tule niin kerron miten mummu kohtasi lähdepolulla metsäsiat… ja miten hirvet uivat… ja miten itsepäiselle västäräkille kävi.
Mummu ja metsäsiat, Aino keksi, se kuulosti aivan sadulta. Ehkä hänen mummunsa olikin oikea satumummu! Silloinhan myös hän olisi satutyttö, ainakin jos vain muistaisi nähdä ja ihmetellä, sudenkorentokarnevaaleja, pökertyneitä pöllöjä, lähteellä juovia hirvenvasoja ja niityn joka ainoaa apilaa.