Olipa kerran korppi, joka oli kuuluisa tyhmyydestään. Eräänä päivänä se löysi ison juustonpalan. Se lenteli ympäriinsä ja esitteli juustoaan ylpeänä metsän väelle.

Silloin paikalle saapui ovela kettu, joka oitis huomasi juuston korpin suussa. Ketun tuli nälkä, ja se päätti huijata herkkupalan itselleen. Pahat mielessään kettu käveli korpin luo ja kumarsi sille kohteliaasti.

”Hyvää päivää, rakas ystäväni. Kuinka kaunis sinä tänään oletkaan!”, kettu kehui. Korppia ketun puheet ilahduttivat. Se ei kuitenkaan voinut vastata ketulle mitään, sillä sillähän oli juustonpala suussaan.

”Sinulla on kauniit pyrstösulat”, jatkoi kettu kehumistaan. Korppi näytti entistä tyytyväisemmältä, mutta pysyi edelleen hiljaa. Se ei kuitenkaan malttanut olla pyrähtelemättä ilmaan komeine sulkineen.

Kettu mietti hetken ja jatkoi sitten korpin imartelua:

”Olen kuullut, että sinulla on myös kaunis lauluääni. Voi jospa joskus saisin kuulla, kun sinä laulat.“

Nyt korppi oli kehuista niin mielissään, ettei se enää pystynyt olemaan hiljaa. Se halusi ylpeänä esitellä laulutaitoaan.

Korppi avasi suunsa ja alkoi raakkua.

Ja kuinka kävikään! Herkullinen juustonpala putosi suoraan ketun suuhun.

Kettu nauroi ja hävisi metsään juustonpala vatsassaan. „Kehuin korppia kauniiksi, mutta viisas se ei totisesti ole. Viisas ei nimittäin usko kaikkea, mitä hänestä sanotaan.”

Sen pituinen se.