Mikä melske ja meteli! Myllärin luota kuului sellaista ulinaa ja parkumista, ettei siitä tahtonut loppua tulla. Myllärillä oli nimittäin ikäloppu aasi, josta se oli päättänyt hankkiutua eroon. Koko ikänsä aasi oli kantanut painavia viljasäkkejä, mutta nyt se oli tullut vanhaksi. Sen vuoksi mylläri ei halunnut enää pitää aasia ja lähetti sen matkoihinsa.

– Vai eläkkeelle! mylvi aasi loukkaantuneena. – Vielä mitä. Minä lähden Bremeniin ja rupean siellä kaupunginsoittajaksi!

Ja niin se lähti. Aasi ei tosin ehtinyt kulkea kovinkaan pitkään, kun se kohtasi matkallaan koiran. Koira makasi keskellä tietä ja vonkui ja ulisi.

– Mikä hätänä? kysyi aasi.

– Olen tullut vanhaksi, parkui koira. – Isäntäni hylkäsi minut, koska olen hidas ja raihnainen.

Aasi sääli onnetonta koiraa, sillä se tiesi, että yksin jääminen oli surkeinta, mitä mitä kenellekään voi sattua.

– Minä aion mennä Bremeniin ja ruveta siellä kaupunginsoittajaksi. Tule mukaan ja rupea soittajaksi sinäkin!

Aasi ja koira eivät ehtineet kulkea pitkällekään kun kuulivat tieltä ähinää ja voihketta. Kissa istui tienposkessa ja oli tosiaankin aivan onnettoman näköinen.

– Mikä hätänä, kysyivät aasi ja koira.

– Olen tulossa vanhaksi, eivätkä hampaani ole yhtä terävät kuin ennen. Emäntäni ajoi minut pois.

Aasi mietti asiaa hetken ja sanoi sitten: – Voisit tulla meidän kanssamme Bremeniin. Me aiomme ruveta siellä kaupunginsoittajiksi.

Kissa piti ehdotusta mainiona ja liittyi mukaan. Seurue ei ehtinyt kulkea pitkällekään, kun surumielinen valitus täytti metsän. Puun oksalla istui kukko, joka kiekui sydäntäsärkevästi.

– Kylläpä sinä pidät kovaa meteliä, tuumi aasi. Mikä hätänä?

– Sain potkut kanalasta, vastasi kukko. – Minua ei enää huoli kukaan.

– Älähän nyt, tuumi aasi. – Tule meidän kanssamme Bremeniin. Me kaikki neljä voimme pitää yhteiskonsertteja.

Ehdotus sopi kukolle oikein hyvin, ja se liittyi muiden mukaan.

Niin seurue jatkoi kohti Bremeniä. Vähän matkaa kuljettuaan aasi nosti katseensa ja huudahti:

– Valoa!

Metsän keskellä näkyi pieni mökki.

– Siellä asuu joku, keksi koira. – Mennään katsomaan!

Eläimet hiipivät lähemmäs mökkiä. Aasi kurkisti ikkunasta sisään ja sanoi: – Siellä on suuri katettu pöytä, ja sen ympärillä istuu rosvoja syömässä ja juomassa.

– Päästäisivätköhän ne meidät sisään, jos pitäisimme pienen konsertin? kissa keksi.

– Yritetään, muut päättivät.

Ja niin tehtiin. Aasi kävi ikkunan eteen. Koira hypähti aasin selkään. Kissa puolesaan kiipesi koiran selkään ja lopuksi kukko lennähti istumaan kissan päälaelle.

Sitten aasi laski kolmeen ja konsertti alkoi: aasi hirnui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko kiekui. Mikä melske ja meteli!

Rosvot pelästyivät melua niin, että juoksivat suin päin ulos talosta. He luulivat, että kummitus oli tunkeumassa tupaan. Vaan siitäkös eläimet innostuivat: aasi pärskähteli, koira ulisi, kissa sähisi ja kukkokin kiljui kurkku suorana.

Rosvot pinkoivat pakoon henki kurkussa. Yhtä pelottavaa möykkäröintiä ei kukaan heistä ollut kuunaan kuullut. Sen koommin ei yksikään rosvo enää uskaltanut palata mökkiin. Mutta eläimet astuivat sisään ja tekivät olonsa kotoisaksi.

Ne viihtyivät mökissä niin hyvin, että taitavat asua siellä vielä tänäkin päivänä.