Ensimmäinen luku – Jäniksenkolosta alas

Liisa oli istuskellut siskonsa kanssa rannalla ilman sen kummempaa tekemistä ja alkoi jo väsyä. Hän oli pari kertaa kurkannut kirjaa, jota hänen siskonsa luki, mutta siinä ei ollut kuvia eikä keskusteluja ”ja mitä itua on kirjassa”, Liisa ajatteli, ”jos siinä ei ole kuvia tai keskustelua?”

Niinpä Liisa puntaroi itsekseen (sikäli kuin pystyi, sillä kuuma päivä sai hänen olonsa hyvin raukeaksi ja tylsäksi) maksaisiko vaivan nousta ylös, poimia päivänkakkaroita ja punoa seppele, kun yhtäkkiä hänen ohitseen juoksi Valkea kani, jolla oli vaaleanpunaiset silmät.

Siinä ei sinänsä ollut mitään kovin merkillistä, eikä Liisasta liioin ollut kovin tavatonta sekään että kuuli kanin sanovan itsekseen: ”Herttanen sentään! Olen pahasti myöhässä!” (Myöhemmin asiaa miettiessään Liisa tajusi kyllä, että hänen olisi pitänyt ihmetellä sitä, mutta tuolloin kaikki tuntui aivan luonnolliselta); mutta sitten kun kani otti liivintaskustaan kellon, katsoi sitä ja kiirehti jatkamaan matkaansa, Liisa kipusi jaloilleen. Hänelle nimittäin välähti, ettei ollut koskaan nähnyt kania jolla olisi sen paremmin liivintaskua kuin sieltä otettavaa kelloakaan, ja hän juoksi uteliaisuudesta palaen niityn poikki kanin perään. Hän saapui paikalle juuri kun se livahti isoon kaninkoloon pensasaidan alle.

Ja heti kohta pujahti Liisakin koloon kanin perässä – miettimättä hetkeäkään miten ihmeessä pääsisi kuunaan ulos.

Kaninkolo jatkui jonkin matkaa suoraan tunnelina mutta tipahti sitten äkkiä alaspäin – niin äkkiä, ettei Liisalle jäänyt aikaa edes harkita pysähtymistä ennenkuin jo huomasi putoavansa alas ikään kuin syvään kaivoon.

Joko kaivo oli hyvin syvä, tai sitten Liisa putosi hyvin hitaasti, koska hänellä oli pudotessaan kosolti aikaa katsella ympärilleen ja ihmetellä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ensin hän yritti katsoa alaspäin nähdäkseen mihin hän oli oikein putoamassa, mutta oli niin pimeää että mitään ei näkynyt; sitten hän katsoi kaivon seinämiin ja huomasi, että ne olivat täynnä kaappeja ja kirjahyllyjä. Ja siellä täällä hän näki koukuista roikkuvia karttoja ja kuvia. Yhdeltä hyllyltä Liisa noukki ohi mennessään purkin, jossa luki ”APPELSIINIMARMELADIA”, mutta hänen suureksi pettymyksekseen se oli tyhjä. Hän ei halunnut pudottaa purkkia koska pelkäsi että joku saisi sen päähänsä, mutta onnistui sujauttamaan sen yhteen kaappiin ohi pudotessaan.

”Jopas nyt jotakin!”, ajatteli Liisa, ”tällaisen menon jälkeen voi vaikka pudota päistikkaa alas portaita, eikä se ole juttu eikä mikään! Kotona ne varmaan pitävät minua tosi rohkeana! En inahtaisikaan, vaikka putoaisin talon katolta!” (Mikä lienee totta.)

Alas, alas, alas. Loppuisiko putoaminen koskaan? ”Kuinkahan monta kilometriä olen jo tippunut?”, Liisa sanoi ääneen. ”Kohta olen varmaan jo maapallon keskipisteessä. Katsotaanpas – siitä tulee kuusi ja puoli tuhatta kilometriä, luulisin…” (Liisa oli näet oppinut monia asioita koulussa, ja vaikka tämä ei ollutkaan erityisen hyvä tilaisuus loistaa tiedoillaan, koska ketään ei ollut kuuntelemassa, oli silti hyvää harjoitusta sanoa asia ääneen) ” …aivan, se on suurin piirtein oikea etäisyys – mutta siinä tapauksessa voi kysyä mille leveys- tai pituusasteelle oikein olen päätynyt.” (Liisalla ei ollut hajuakaan mitä leveys- sen enempää kuin pituusasteetkaan olivat, mutta ne tuntuivat mukavan mahtipontisilta sanoilta.)

Liisa jatkoi pohdiskelujaan. ”Mahdankohan pudota koko maapallon läpi! On varmaan tosi hassua tupsahtaa niiden ihmisten keskelle, jotka kävelevät pää alaspäin! Niitä kai kutsutaani antipaateiksi (Tällä kertaa hän oli oikeastaan iloinen siitä, että kukaan ei ollut kuuntelemassa, koska sana ei kuulostanut lainkaan oikealta) “- mutta minun on pakko kysyä heiltä mikä heidän maansa nimi on. Anteeksi rouva, olemmeko Uudessa-Seelannissa vai Australiassa?” (hän yritti niiata puhuessaan – kuvitelkaa, niiata samalla kun putoaa läpi ilman! Pystyisitköhän sinä siihen?) “Kyllä hän mahtaa pitää minua tyhmänä pikkutyttönä kun kysyn! Ei, kysyminen ei käy päinsä: ehkä näen nimen kirjoitettuna jossakin kilvessä.”

Alas, alas, alas. Koska ei ollut muutakaan tekemistä, Liisa alkoi taas puhella. “Tiinu varmaankin vielä kaipaa minua tänä iltana!” (Tiinu oli Liisan kissa.) “Toivottavasti muut muistavat antaa sille teeaikaan lautasellisen maitoa. Tiinu-kulta, kunpa olisit mukana! Täällä ilmassa ei taida olla hiiriä, mutta yhden lepakon voisit ehkä napata ja sehän on melkein kuin hiiri, vai mitä. Mutta syövätkö kissat sittenkään lepakoita..?” Nyt Liisaa alkoi nukuttaa ja hän puhui haukotellen itsekseen: “Syövätkö kissat noita lepakoita? Syövätkö kissat noita lepakoita ? ja välillä « Syövätkö lepakot kissoja? – koska hän ei kuitenkaan osannut vastata, oli aivan sama miten päin hän kysyi. Liisa oli torkahtamaisillaan ja oli juuri alkanut nähdä unta, jossa hän käveli käsi kädessä Tiinun kanssa ja tivasi siltä: “No niin, Tiinu, kerro totuus: oletko koskaan syönyt lepakkoa?”, kun yhtäkkiä, tumps! tumps! hän tipahti kahisevaan risu- ja lehtikasaan ja putoaminen oli ohitse.

Mihinkään ei sattunut, joten Liisa hyppähti heti jaloilleen. Hän katsoi ylöspäin, mutta siellä oli aivan pimeää. Hänen edessään oli uusi pitkä käytävä, ja hän näki Valkean kanin kiiruhtavan sitä pitkin. Ei ollut hetkeäkään hukattavana: Liisa kiisi tuulen lailla ja ehti kuulla kanin sanovan juuri kun se oli kääntymäisillään nurkan taa: “Kautta karvakorvieni! Onpas myöhä!” Liisa oli vielä ihan kanin kintereillä kulmasta kääntyessään, mutta sitten kania ei enää näkynyt ja hän huomasi olevansa pitkulaisessa, matalassa salissa, jota valaisi katosta roikkuva lamppurivi.

Salissa oli ovia joka puolella, mutta ne olivat kaikki lukossa. Kun Liisa oli kolunnut joka paikan, hän käveli murheissaan salin keskelle. Pääsisikö hän täältä enää koskaan pois?

Yhtäkkiä hän näki pienen kolmijalkaisen pöydän, joka oli kokonaan lasia. Sen päällä oli ainoastaan pieni kultainen avain, ja Liisan ensimmäinen ajatus oli, että se saattaisi sopia johonkin salin ovista, mutta voi: joko lukot olivat liian isoja tai avain liian pieni – niin tai näin, yksikään ovi ei auennut. Toisella kierroksellaan hän kuitenkin näki alhaalla verhon, jota hän ei ollut aiemmin huomannut, ja sen takana pienen, noin puolen metrin korkuisen oven. Liisa koetti pientä kultaista avainta lukkoon ja ilokseen huomasi sen sopivan!

Liisa avasi oven ja huomasi sen johtavan pieneen, osapuilleen rotankolon kokoiseen käytävään: hän polvistui ja näki käytävän päässä niin ihanan puutarhan kuin kuvitella saattaa. Liisa olisi antanut mitä tahansa päästäkseen ulos tästä pimeästä salista vaeltelemaan värikkäiden kukkapenkkien ja viileiden lähteiden keskelle, mutta edes hänen päänsä ei mahtunut oviaukosta. “Ja vaikka pääni mahtuisikin”, Liisa-polo pohti, “siitä ei olisi mitään iloa ilman hartioitani. Voi, kunpa osaisin mennä samalla tavalla lyttyyn kuin kaukoputki! Ja ehkä osaisinkin, jos vain tietäisin mistä aloittaa.” Niin paljon nurinkurisuuksia oli näet tapahtunut, että vain hyvin harva asia tuntui Liisasta enää täysin mahdottomalta.

Koska ei ollut mitään mieltä jäädä odottelemaan pikkuoven luo, Liisa meni takaisin pöydän ääreen ja toivoi epämääräisesti, että sieltä löytyisi vielä toinen avain (tai ainakin ohjekirja, jossa kerrottaisiin miten voisi mennä kaukoputken tavoin kasaan) mutta tällä kertaa hän näkikin pöydältä pienen pullon (“joka ei taatusti ollut siinä aikaisemmin”, sanoi Liisa). Pullonkaulassa roikkui paperilappu, jossa luki kauniilla kookkailla kirjaimilla: “JUO MINUT”.

Aina voi tietenkin pyytää, että “juo minut” mutta siihen ei viisas pikku Liisa aikonut ryhtyä hätiköiden. “Ei, ensin täytyy katsoa”, hän sanoi, “lukeeko siinä ‘myrkkyä’ vai ei. Hän oli nimittäin lukenut kivoja pikku tarinoita lapsista, jotka olivat polttaneet itsensä tai joutuneet villieläimen kitaan (tai jotakin muuta yhtä epämiellyttävää) vain siksi, etteivät olleet muistaneet niitä yksinkertaisia ohjeita, joita heille oli opetettu – niin kuin että tulikuumasta hiilihangosta saa palovamman, jos sitä pitelee liian kauan, tai jos leikkaa veitsellä sormeensa tosi syvään, se alkaa yleensä vuotaa verta. Eikä Liisa ollut koskaan unohtanut, että jos juo liikaa pullosta, jossa lukee “myrkkyä”, voi olla melko varma, että saa melko varmasti ennemmin tai myöhemmin vatsanväänteitä. Tässä pullossa ei kuitenkaan lukenut “myrkkyä”, joten Liisa rohkeni maistaa sitä, ja huomattuaan sen erinomaiseksi (se maistui itse asiassa mustikkapiirakan, vaniljakastikkeen, ananaksen, kinkun, toffeen ja kuuman, voilla sivellyn paahtoleivän sekoitukselta), hän joi sen nopeasti loppuun.

“Onpa outo tunne!”, sanoi Liisa, “Nyt varmaan menen lyttyyn kuin kaukoputki!”

Ja juuri niin kävi: Liisa oli enää kaksikymmentäviisi senttiä pitkä, ja hänen ilmeensä kirkastui kun hän tajusi, että nyt hän mahtuisi menemään pikkuovesta ihanaan puutarhaan. Ensin hän kuitenkin odotti vähän aikaa nähdäkseen kutistuisiko hän vielä lisää. Se hermostutti häntä hiukan, “sillä se voisi nähkääs päättyä siihen”, Liisa sanoi itsekseen, “että hupenen kuin kynttilänliekki. Minkälainen sitten mahtaisin olla?” Ja koska hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista, hän yritti kovasti kuvitella miltä kynttilänliekki näyttää kun se on palanut loppuun.

Kun Liisa jonkin ajan kuluttua huomasi, ettei mitään enää tapahtunut, hän päätti mennä heti puutarhaan. Mutta voi Liisa-parkaa: päästyään ovelle hän huomasi unohtaneensa pienen kultaisen avaimen ja kun hän palasi pöydän luo sitä hakemaan, hän tajusi ettei ylettyisi siihen millään. Liisa näki avaimen aivan selvästi lasin läpi ja yritti parhaansa mukaan kiivetä ylös pöydänjalkaa pitkin, mutta se oli liian liukas. Väsyttyään yrittämään Liisa-rukka istui alas ja alkoi itkeä.

“Kuulepas, ei ole mitään järkeä itkeä tuolla tavalla!”, Liisa sanoi itselleen napakasti, “Siitä on tultava loppu!” Yleensä hän antoi itselleen hyviä ohjeita (vaikka noudattikin niitä harvoin) ja joskus soimasi itseään niin ankarasti, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän muisti kerran jopa yrittäneensä antaa itselleen korvapuustin, koska oli huijannut itseään krokettipelissä, jota hän oli pelannut itseään vastaan – tämä omalaatuinen lapsi leikki hyvin mielellään olevansa kaksi ihmistä yhtaikaa. “Vaan nyt siitä ei auta”, Liisa-polo ajatteli, “vaikka leikkisinkin kahta! Ei minua itseänikään enää ole kuin juuri ja juuri sen verran jäljellä, että siitä saa yhden kunnon ihmisen!

Pian Liisan silmät osuivat pöydän alla olevaan pieneen lasiseen laatikkoon: hän avasi sen ja löysi sen sisältä pikkuruisen kakun, johon oli kauniisti kirjoitettu: “SYÖ MINUT”. “No, minähän syön sen”, sanoi Liisa, “ja jos sen avulla kasvan suuremmaksi, yletyn ottamaan avaimen, ja jos taas kutistun, voin ryömiä oven alta. Kävipä siis miten päin tahansa, pääsen puutarhaan!”

Liisa haukkasi palan kakkua, hoki hermostuneesti itsekseen: “Miten päin? Miten päin” ja piti samalla kättä pään päällä tunteakseen kumpaan suuntaan se lähtisi. Hän yllättyi melko lailla huomatessaan jäävänsä samankokoiseksi. Näin toki yleensä tapahtuu jos syö kakkua, mutta Liisa oli jo niin tottunut nurinkurisuuksiin, että tavallinen elämä alkoi tuntua jo ajatuksenakin aika tylsältä ja typerältä.

Niinpä hän tarttui toimeen, ja kakku oli äkkiä hotkaistu.

 

Toinen luku – Kyynellampi

“Yhä kummallisellisempaa ja kummallisellisempaa!”, huudahti Liisa (hän oli niin ällistynyt, että sotkeutui vähäksi aikaa täysin sanoissaan). “Nyt venyn kuin isoinkin kaukoputki!” Näkemiin, jalat!” (hän nimittäin katsoi alas jalkoihinsa ja tuskin enää näki niitä, niin kauaksi ne alkoivat jäädä). “Voi pikkuiset jalkaparat, kuka mahtaa pukea teidät nyt kenkiin ja sukkiin? Ainakaan minä en siihen pysty. Olen aivan liian kaukana vaivatakseni päätäni teidän asioillanne: teidän täytyy selvitä omin neuvoin – toisaalta minun on oltava kiltti niille”, pohti Liisa, “tai ne eivät ehkä enää kävele sinne minne haluan! Annas kun mietin. Tästedes annan niille uuden saapasparin joka joulu.”

Liisa alkoi suunnitella miten se kävisi päinsä. “Ne täytyy toimittaa postitse”, hän ajatteli, “mutta kyllä lahjojen lähettäminen omille jaloille mahtaisi tuntua hassulta! Ja osoitekin olisi outo:

Arvoisa Liisan Oikea Jalka,

     Takkamatto,

           Lähellä Kipinäristikkoa. (rakkaudella Liisa).

Voi ei, kylläpä puhun hulluja!”

Juuri silloin Liisa iski päänsä salin kattoon. Itse asiassa hän oli nyt melkein kolmen metrin mittainen. Viipymättä hän otti pienen kultaisen avaimen pöydältä ja lähti kiiruhtamaan kohti puutarhan ovea.

Liisa-parka! Kyljellään maaten hän pystyi juuri ja juuri tirkistämään puutarhaan, mutta sinne pääseminen oli toivottomampaa kuin koskaan. Hän nousi istumaan ja alkoi taas itkeä.

“Saisit hävetä!”, sanoi Liisa, “noin iso tyttö!” (näin saattoi todella sanoa), “vollottaa nyt tuolla tavalla! Lopeta heti!” Mutta hän vain itki ja itki ja vuodatti litroittain kyyneliä, kunnes hänen ympärillään oli iso, kymmenen sentin syvyinen lammikko, joka ulottui melkein puoliväliin salia.

Hetken kuluttua hän kuuli jostakin pienten jalkojen tepsutusta ja kuivasi kiireisesti silmänsä nähdäkseen mitä tuleman piti. Valkea kani teki paluuta. Se oli upeasti pukeutunut: sillä oli toisessa kädessään valkoinen silkkihansikaspari ja toisessa suuri viuhka, ja se lähestyi rivakkaa ravia mutisten samalla itsekseen: “Oi, Kreivitär, Kreivitär! Kylläpä hän julmistuu, jos joutuu odottamaan!” Liisa oli epätoivoinen ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen apua, joten kun kani tuli lähelle, hän puhutteli sitä hiljaisella, aralla äänellä: “Jos sallitte, arvon herra – “ Kani säpsähti rajusti, pudotti valkoiset silkkihansikkaansa ja viuhkansa ja pinkaisi pimeyteen niin lujaa kuin käpälistään pääsi.

Liisa noukki lattialta viuhkan ja hansikkaat. Koska salissa oli hyvin kuuma, hän leyhytti itseään viuhkalla ja jatkoi samalla puhumistaan: “Herran pieksut! Onpa kaikki kummallista tänään! Ja eilen kaikki oli vielä täysin raiteillaan. Olenkohan minä vaihtunut yöllä? Annas kun mietin: olinko vielä sama kun nousin ylös aamulla? Ihan kuin oloni olisi ollut vähän erilainen. Mutta jos en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: ‘Kuka ihmeessä oikein olen?’ Huh, siinäpä pähkinä purtavaksi!” Ja hän alkoi palauttaa mieleensä tuntemiaan samanikäisiä lapsia tarkistaakseen olisiko hän voinut muuttua joksikin heistä.

“Ainakaan en ole Anna”, hän sanoi, “sillä hänellä on pitkät kiharat eikä minulla ole kiharoita lainkaan; en myöskään voi olla Maila, sillä minä tiedän yhtä sun toista kun taas hän, no, hän tietää tosi vähän! Sitä paitsi hän on hän ja minä olen minä ja – voi taivas, onpa tämä hämmentävää! Ehkä pitäisi kokeilla tiedänkö yhä kaiken sen, minkä joskus olen tiennyt. Annas kun mietin: neljä kertaa viisi on kaksitoista, ja neljä kertaa kuusi on kolmetoista, ja neljä kertaa seitsemän on – voi ei, tällä menolla en pääse ikinä kahteenkymmeneen! Mutta viis kertotaulusta: yritetään maantietoa. Lontoo on Pariisin pääkaupunki, ja Pariisi on Rooman pääkaupunki ja Rooma – ei, tämä on aivan väärin, siitä olen varma! Minusta on varmaan tullut Maila! Entäs jos yrittäisin: ‘Kuinka voikaan muurahaisen…’?“ Hän risti kätensä syliin ja alkoi lausua aivan kuin olisi luetellut ulkoläksyä, mutta hänen äänensä kuulosti käheältä ja kummalliselta eivätkä sanat menneet niin kuin piti:

 

“Kuinka voikaan krokotiilin

Pyrstökin niin loistaa!

Varmaan vesi armaan Niilin

Harmaan siitä poistaa.

On liskon yhä kohteliaan

Kitaovi auki:

Olkaa hyvä, sisään vaan,

arvon herra hauki!“

 

“Se ei taatusti mennyt oikein”, mietti Liisa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä kun hän sanoi: “Siinä tapauksessa minä olen kuin olenkin Maila ja minun täytyy muuttaa siihen tunkkaiseen hökkeliin, jossa on tosi vähän leluja mutta sitäkin enemmän opittavaa! Ei, sen olen päättänyt: jos olen Maila, minä jään tänne! Turha on kenenkään kurkkia tänne alas ja huutaa: ‘Tule nyt takaisin ylös, kulta!’, sillä silloin minä vain katsahdan ylös ja sanon: ‘Kuka minä sitten oikein olen? Kertokaapas ensin se, ja jos haluan olla se henkilö, tulen ylös. Jos taas en, jään tänne alas, kunnes olen joku toinen’ – mutta, voi hyvänen aika”, huudahti Liisa äkkiä itkuun purskahtaen, “minähän toivon, että joku kurkistaisi tänne alas! Olen lopen väsynyt olemaan täällä aivan yksin!”

Sanottuaan tämän Liisa katsahti käteensä ja yllättyi huomatessaan, että hän oli sujauttanut siihen toisen kanin valkoisista hansikkaista. “Miten minä pystyin tekemään sen? hän kummasteli. “Minä olen varmaan taas kutistunut.” Hän nousi, meni pöydän ääreen saadakseen siitä vertailukohteen ja huomasi olevansa nyt vain vähän yli puolen metrin pituinen. Ja hän kutistui koko ajan – pian hän tajusi, että kutistumisen syy oli viuhka jota hän piteli kädessään, ja viskasi sen pois juuri ennen kuin olisi lopullisesti kutistunut kokoon.

“Sepä oli täpärällä!”, sanoi Liisa äkillisestä muutoksesta vähän pelästyneenä, mutta mielissään siitä että oli yhä olemassa. “Ja nyt puutarhaan!” Hän juoksi takaisin pikkuovelle niin nopeasti kuin pääsi, mutta voi! Se oli taas kiinni, ja kultainen pikku avain nökötti lasipöydällä aivan niin kuin aikaisemminkin. “Asiat ovat nyt huonommin kuin koskaan”, tyttöraukka mietti, “sillä en vielä koskaan, en koskaan, ole ollut näin pieni! Ja kaikille vain tiedoksi, että se on hyvin paha juttu – tosi, tosi paha!”

Näin sanoessaan hän liukastui ja seuraavassa hetkessä – pläsh! – hän oli leukaansa myöten suolavedessä. Ensin hänen mieleensä välähti, että hän oli tainnut pudota mereen – “Siinä tapauksessa pääsen takaisin junalla,” hän sanoi itsekseen. (Liisa oli ollut merenrannalla vain kerran elämänsä aikana ja tullut siihen yleiseen johtopäätökseen, että menipä mihin tahansa rannikolle, siellä oli lapsia kaivamassa lapiolla hiekkaa, uimakoppeja, sitten rivi vuokramökkejä ja niiden takana rautatieasema. Pian hän kuitenkin oivalsi olevansa kyynellammikossa, jonka hän itse oli itkenyt kokoon ollessaan liki kolmimetrinen.

“Kunpa en olisi itkenyt niin paljon!”, huudahti Liisa uiskennellessaan ja yrittäessään päästä kuivalle maalle. “Onpa osuva rangaistus : hukun omiin kyyneliin! Se olisi taatusti kumma juttu! Toisaalta – kaikki on kummaa tänään.”

Juuri silloin Liisa kuuli, kuinka jokin loiski lammessa vähän kauempana jotain ja hän ui lähemmäs saadakseen selville mikä. Ensin hän luuli sitä mursuksi tai virtahevoksi mutta muistaessaan kuinka pieni hän juuri nyt oli tajusi, että se oli vain hiiri joka oli liukastunut ja molskahtanut lampeen niin kuin hänkin.

“Olisikohan mitään mieltä puhua tälle hiirelle? Mietti Liisa. „Kaikki on täällä niin raiteiltaan, että se varmaankin osaa puhua ja oli miten oli, yrittänyttä ei laiteta.” Niinpä hän aloitti: “Oi Hiiri, tiedätkö miten tästä altaasta pääsee pois? En jaksa enää uiskennella tässä, oi Hiiri!” Hiiri katsoi häntä uteliaasti, ja hänestä näytti kuin se olisi vinkannut toisella pikku silmällään, mutta mitään se ei sanonut.

“Ehkä se on ulkomaalainen”, ajatteli Liisa. “Uskallanpa väittää, että se on ranskalainen hiiri, joka on tullut Vilhelm Valloittajan mukana maahan.” (Vaikka Liisa tiesi yhtä sun toista historiasta, hänellä ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, milloin mikäkin oli tapahtunut.) Niinpä hän aloitti uudestaan: “Où est ma chatte?”, mikä oli ensimmäinen lause hänen ranskankirjassaan. Äkkiä Hiiri loikkasi vedestä ja vapisi kauttaaltaan pelosta. “Voi anteeksi!”, ehätti Liisa huudahtamaan pelätessään että oli tullut loukanneeksi eläinparan tunteita. “Unohdin kokonaan, että teikäläiset eivät pidä kissoista!”

“Eivät pidä kissoista!” hiiri kimitti vimmoissaan. “Pitäisitkö itse kissoista, jos olisit minä?”

“No, luultavasti en”, sanoi Liisa sovittelevasti. “Älä ole vihainen. Oli miten oli, haluaisin esitellä sinulle kissani Tiinun. Uskon, että alkaisit pitää kissoista, jos vain saisit tavata sen. Se on niin kultainen ja lempeä.” Liisa uiskenteli laiskasti lammessa ja jatkoi puolittain itsekseen : “Ja se kellii niin ihanasti takan ääressä ja kehrää, nuolee tassujaan ja pesee naamaansa – ja se on niin ihanan pehmeä, että sitä on pakko aina helliä – ja hiirten pyydystämisessä se on aivan lyömätön – oi, anteeksi!”, huudahti Liisa taas, sillä tällä kertaa Hiiren karvat nousivat kauttaaltaan pystyyn ja Liisa oli varma, että se oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. “Meidän ei ole pakko puhua tästä aiheesta, jos et sitä halua.”

“Vai meidän!”, kirkui Hiiri ja vapisi hännänpäähän saakka. “Ikään kuin minä ikinä puhuisin tuollaisesta aiheesta! Meidän suku ei ole koskaan voinut sietää kissoja, noita ilkeitä, alhaisia, moukkamaisia otuksia! Älä enää lausu sitä sanaa minun kuulteni!”

“En, en”, sanoi Liisa ja kiirehti vaihtamaan puheenaihetta. “Pidätkö sinä – pi-pidätkö sinä koirista?” Hiiri ei vastannut, joten Liisa jatkoi innokkaasti: “Meidän talon lähellä on ihana pieni koira, jonka haluaisin näyttää sinulle! Sellainen pieni kirkassilmäinen terrieri, jolla on hurjan pitkä, kihara ruskea karva! Ja se noutaa kaiken minkä heittää ja se istuu ja kerjää ruokaa ja kaikkea – en muista puoliakaan siitä mitä se osaa – yksi maanviljelijä nimittäin omistaa sen ja hänen mukaansa siitä on tosi paljon hyötyä, se on kullanarvoinen! Hän sanoo, että se tekee selvän kaikista rotista ja – voi luoja” huudahti Liisa surkeana. “Nyt pahoitin taas sen mielen!”. Hiiri nimittäin kauhoi poispäin niin lujaa kuin pystyi ja sai mennessään aikaan melkomoisen aallokon.

Liisa maanitteli sitä lempeästi: “Hiiri-kulta! Jos tulet takaisin, niin ei puhuta enää kissoista eikä koiristakaan, kun kerran et pidä niistä!” Kun Hiiri kuuli tämän, se kääntyi ympäri ja ui hitaasti takaisin Liisan luo: sen naama oli aivan kalpea (kiihtymyksestä, ajatteli Liisa) ja se sanoi hiljaisella värisevällä äänellä, “Mennään rantaan, niin kerron sinulle elämäntarinani ja ehkä sitten ymmärrät miksi vihaan kissoja ja koiria.”

Oli jo aika lähteä, sillä lampi suorastaan kuhisi siihen pudonneita lintuja ja eläimiä: siellä oli ankka, drontti, papukaija ja kotkanpoika ja monia muita outoja otuksia. Sitten seurue ui Liisan johdolla rantaan.

 

Kolmas luku – Junttajuoksu ja mutkikas tarina

Rantautunut seurue oli todella kummallisen näköinen – linnuilla ryvettyneet höyhenet, ja muilla eläimillä nahkaan litistynyt turkki – kaikki valuivat vettä, olivat äreitä ja tunsivat olonsa tukalaksi.

Ensimmäinen pulma tietenkin oli miten ne saisivat itsensä kuivaksi. Tästä neuvoteltiin, ja vähän ajan kuluttua Liisa huomasi jutustelevansa niin tuttavallisesti niiden kanssa kuin olisi tuntenut ne koko ikänsä. Liisa kävi jopa pitkän kiistan Papukaijan kanssa, joka alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan kuin: “Minä olen vanhempi kuin sinä ja tiedän siis kaiken paremmin.” Tätä Liisa puolestaan ei voinut niellä, koska ei tiennyt Papukaijan ikää, ja kun se kieltäytyi sitä ehdottomasti kertomasta, oltiin umpikujassa.

Viimein Hiiri, joka tuntui nauttivan jonkinlaista arvovaltaa muiden eläinten keskuudessa, sanoi kovalla äänellä: “Istukaa, te kaikki, ja kuunnelkaa mitä sanon! Minä kuivaan teidät tuossa tuokiossa!” Kaikki istuutuivat heti laajaan rinkiin, jonka keskelle Hiiri asettui. Liisa katsoi sitä kärsimättömästi, sillä hänestä tuntui että saisi kaamean flunssan, ellei kuivuisi hyvin pian.

“Öhöm!”, lausui Hiiri tärkeän näköisenä. “Oletteko valmiina? Tämä on on kuivinta mitä tiedän. Hiljaisuutta, pyydän! ‘Vilhelm Valloittaja, jonka puolella Paavi oli, sai pian alamaisikseen englantilaiset, jotka janosivat johtajaa ja olivat tottuneet riistoonja valloituksiin. Mercian ja Northumbrian jaarlit Edwin ja Morcar -“

“Yäk!”, sanoi Papukaija, ja sitä puistatti.

“Anteeksi kuinka?”, sanoi Hiiri kulmiaan rypistäen mutta hyvin kohteliaasti. “Sanoitko jotain?”

“En minä”, sanoi Papukaija hätäisesti.

“Luulin ihan, että sanoit,” sanoi Hiiri. “Jatkan.’Edwin ja Morcar, Mercian ja Notrhumbrian jaarlit, asettuivat hänen puolelleen ja jopa Stigand, Canterburyn arkkipiispa, katsoi parhaaksi…“

“Katsoi mitä?, kysyi Ankka.

“Katsoi parhaaksi,” Hiiri vastasi melko äkeästi: “toki tiedät mitä ‘paras’ tarkoittaa.”

“Tiedän kyllä aivan hyvin, mitä ‘paras’ tarkoittaa, yleensä kun minä katson jotakin”, sanoi Ankka, “niin kyseessä on joko sammakko tai mato. Kysymys kuuluu: mitä arkkipiispa katsoi?”

Hiiri sivutti tämän kysymyksen ja kiiruhti jatkamaan: “- ‘katsoi parhaaksi mennä Edgar Athelingin kera tarjoamaan Vilhelmille kruunua. Aluksi Vilhelm oli sopuisa. Mutta sitten julkeat normannit…’ Onko olo jo parempi, lapsi hyvä?” se kysyi kääntyen Liisan puoleen.

“Ei, yhtä märkä kuin ennenkin”, Liisa sanoi apeasti, “tämä ei tunnu nyt lainkaan auttavan.”

“Siinä tapauksessa”, Drontti sanoi juhlallisesti nousten seisomaan, “ehdotan täten, että kokous keskeytetään ja lanseerataan viivytyksettä innovatiivisempi strategia…“

“Puhu niin kuin muutkin!”, sanoi Kotkanpoika, “Minä en ymmärrä puoliakaan noista pitkistä sanoista ja mikä pahinta – en usko, että sinäkään ymmärrät!” Sitten Kotkanpoikanen painoi päänsä alas piilottaakseen virneensä ja muutama muu lintu tirskui kuuluvasti.

“Halusin vain sanoa,” sanoi Drontti loukkaantuneella äänellä, “että paras kuivauskeino olisi junttajuoksu.”

“Mikä on junttajuoksu”, kysyi Liisa – ei oikeastaan siksi, että olisi halunnut tietää, mutta Drontti piti pienen tauon ikään kuin vihjaistakseen, että jonkun pitäisi sanoa jotain, eikä kukaan muu tuntunut haluavan sanoa mitään.

“No, peijakas”, sanoi Drontti, “parhaiten sen selittää ryhtymällä siihen.”

Ensin Drontti piirsi kutakuinkin ympyränmuotoisen kilparadan (“sen tarkalla muodolla ei ole niin väliä”, se sanoi,) ja sen jälkeen seurue sijoitettiin sinne tänne radalla. Ei sanottu “paikoillanne, valmiit, hep!”, vaan kaikki alkoivat juosta milloin halusivat ja lopettivat milloin halusivat, joten ei ollut kovin helppoa sanoa koska kisa oli ohitse. Kun he olivat juosseet puolisen tuntia eivätkä olleet enää märkiä, Drontti kuitenkin yhtäkkiä huusi: “Juoksu päättyy!” Kaikki kerääntyivät läähättäen sen ympärille ja kyselivät: “No, kuka voitti?”

Vastausta Drontin oli pohdittava pitkään, ja se istui kauan sormi otsallaan. Muut odottivat hiljaa. Viimein Drontti sanoi: “Jokainen voitti, ja kaikkien on saatava palkinto.”

“Mutta kuka sitten on palkintojenjakaja?”, muut kyselivät kuorossa.

“No, tyttö tietenkin”, sanoi Drontti ja osoitti sormellaan Liisaa, ja muu seurue kerääntyi hänen ympärilleen huutaen yhteen ääneen: “Palkintoja! Palkintoja!”

Liisalla ei ollut aavistustakaan mitä tehdä ja epätoivoissaan hän pisti käden taskuunsa ja veti esiin pussillisen hedelmäkaramelleja (onneksi suolavesi ei ollut päässyt valumaan sinne) ja tarjoili niitä palkinnoksi. Niitä riitti täsmälleen yksi pyöreä karamelli kullekin.

“Mutta eikö tytönkin pitäisi saada jokin palkinto”, kysyi Hiiri. “Tottakai,” Drontti vastasi haudanvakavasti. “Mitä muuta sinulla on taskussasi?”, se jatkoi kääntyen Liisaan päin.

“Vain sormustin”, huokasi Liisa.

“Ojentaisitko sen minulle”, pyysi Drontti.

Niin kaikki kerääntyivät taas Liisan ympärille samalla kun Drontti antoi hänelle sormustimen sanoen juhlallisesti: “Pyydämme nöyrimmästi teitä ottamaan vastaan tämän tyylikkään sormustimen” ja kun se oli saanut lyhyen puheensa päätökseen, kaikki hurrasivat.

Liisa piti tätä näytelmää järjettömänä, mutta kaikki näyttivät niin totisilta, ettei hän kehdannut nauraa. Koska hän ei myöskään keksinyt mitään sanottavaa, hän vain pokkasi, otti sormustimen ja yritti näyttää niin juhlalliselta kuin vain pystyi.

Seuraavana ohjelmanumerona oli hedelmäkaramellien syöminen. Se aiheutti jonkin verran meteliä ja hämminkiä, sillä isommat linnut valittivat ettei karamelli ehtinyt maistua miltään ja pienemmät linnut taas olivat tukehtua ja niitä täytyi läimiä selkään. Viimein kaikki oli kuitenkin ohi, ja he istuutuivat jälleen rinkiin ja pyysivät Hiirtä kertomaan jotakin.

“Sinähän lupasit kertoa minulle elämäntarinasi”, sanoi Liisa, “josta myös selviää miksi vihaat – K:ta ja K:ta”, hän lisäsi kuiskaten ja puolittain peläten, että Hiiri ottaisi taas nokkiinsa. “Tiedä häntä, se on pitkä ja surullinen!”, sanoi Hiiri ja kääntyi huokaisten Liisan puoleen.

“Häntäsi on varmasti pitkä”, sanoi Liisa ja käänsi ihmetellen katseensa Hiiren häntään, “mutta miksi sanot sitä surulliseksi?” Edes hiiren puhuessa häntä ei lakannut häntä hämmästyttämästä, joten hänelle muodostui tarinasta suunnilleen tällainen kuva:

«Yksi juoppo sanoi kerran

Vieraana kun hiiriherran:

„Haastan sinut oikeussaliin

Ja syytän siellä sinua. –

Ökisitkö: „mutta mutta..?

Oltava on oikeutta! Sepä

huvittais sinua ja

kaksin verroin minua!

Hiiri vastas tällä lailla:

«Ohhoh, onhan oikeus vailla raatia ja

Tuomareita ajan hukkaa

Suorastaan.»

«Minä olen tuomari,

Vastas vanha juomari.

Olen myöskin valamies

Ja tuomitsen sinut kuolemaan.»

 

“Sinä et kuuntele!”, sanoi Hiiri Liisalle ankarasti. “Mitä mietit?”

“Anteeksi”, sanoi Liisa nöyrästi, “olit päässyt viidenteen mutkaan asti, vai mitä?”

“Enkä!” kivahti Hiiri vihaisesti.

“Kenkä!”, sanoi Liisa heti jo avuliaana ja katsoen innokkaasti ympärilleen. “Autanko sinua panemaan sen jalkaan?”

“Minä en rupea mihinkään sellaiseen”, sanoi Hiiri, nousi ja käveli pois. “Loukkaat minua puhumalla tuollaista hölynpölyä!”

“Ei ollut tarkoitus!”, Liisa-parka puolustautui. “Mutta kylläpä sinä loukkaannut helposti!”

Hiiri vain murahti vastaukseksi.

“Ihan totta, tule takaisin ja kerro tarina loppuun!”, Liisa huusi sen perään. Ja muut yhtyivät kuoroon: “Kerro!” Mutta Hiiri vain pudisti kärsimättömästi päätään ja joudutti tahtiaan.

“Olipa sääli, ettei se suostunut jäämään!”, huokasi Papukaija heti kun Hiiri oli hävinnyt näkyvistä. Ja vanha Taskurapu käytti tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tyttärelleen: “No niin, muruseni! Olkoon tämä opiksi sinulle, ettei koskaan saa menettää malttiaan!” “Kita kiinni, äiti!” “Sinä saisit kapakalankin kihisemään raivosta!”

“Toivoisinpa, että meidän Tiinu olisi täällä!”, lausahti Liisa kohdistamatta sanojaan varsinaisesti kenellekään. “Se hakisi Hiiren äkkiä takaisin!”

“Ja kuka on tämä Tiinu, jos suinkin rohkenen kysyä?”, sanoi Papukaija.

Liisa vastasi innoissaan, sillä hän kertoili mielellään lemmikistään. “Tiinu on meidän kissa. Ja ette osaa edes kuvitella, miten ehdoton pakkaus se on pyydystämään hiiriä! Ja huh, näkisittepä sen jahtaamassa lintuja! Kun se näkee pikkulinnun, se hotkaisee sen siinä silmänräpäyksessä!”

Tämä puhe järkytti silminnähden koko seuruetta. Muutama lintu kiirehti heti pois. Vanha Harakka alkoi hädissään kietoa vällyjä ylleen ja huomautti: “Minun on nyt todellakin lähdettävä kotiin, yöilma ei sovi kurkulleni!” Kanarialintu taas huudahti ääni väristen poikasilleen : “No niin, kullannuppuset, nyt yöpuulle!” Vähitellen kaikki lähtivät erilaisiin verukkeisiin vedoten ja Liisa jäi yksin.

“Kunpa en olisi maininnut Tiinua!”, hän mietti apeana. “Kukaan ei tunnu täällä pitävän siitä ja kuitenkin se on taatusti maailman paras kissa! Voi, Tiinu-kulta! Näenköhän sinua enää!” Ja sitten Liisa-raukka alkoi taas itkeä, sillä hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä ja surkealta. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin kuuli kauempaa taas tepsuttelua ja nosti innokkaasti katseensa toivoen, että Hiiri olisi muuttanut mielensä ja tulisi kertomaan tarinansa loppuun.

 

Neljäs luku – Kani pistää Villen asialle

Tulija olikin Kani, joka tulla touhotti takaisin ja katseli etsivästi ympärilleen ikään kuin olisi kadottanut jotakin. “Kreivitär!” Kreivitär! Kautta käpälieni! Kautta turkkini pippurin! Hän teloituttaa minut, niin totta kuin näädät ovat näätiä! Mihin ihmeessä olen voinut tiputtaa ne!” Samassa Liisa arvasi, että kani etsi viuhkaansa ja valkoista silkkihansikasparia, ja hänkin alkoi kiltisti tyttönä etsiä niitä, mutta niitä ei näkynyt missään – kaikki tuntui taas muuttuneen toisennäköiseksi sitten lammikossa uiskentelun, ja suuri sali lasipöytineen ja pikkuovineen oli kadonnut jäljettömiin.

Pian kani huomasi etsiskelevän Liisan ja huudahti hänelle vihaisesti: “Kas Miia-Liina, mitä sinä täällä teet? Mars kotiin siitä! Hae minulle pari valkoisia silkkihansikkaita ynnä viuhka! Kipin kapin nyt!” Ja Liisa pelästyi niin pahoin, että lähti oitis juoksemaan Jäniksen osoittamaan suuntaan yrittämättä oikaista sen erehdystä.

“Se luuli minua piiakseen”, Liisa mumisi juostessaan. “Kyllä se yllättyy kun saa tietää kuka minä olen! Mutta minun on parasta toimittaa sille hansikkaat ja viuhka – niin, jos nyt enää löydän niitä.” Samassa hän saapui soman pikku talon luo, jonka ovessa oli hohtava messinkikilpi. Siihen oli kaiverrettu: “V. KANI”. Liisa astui koputtamatta sisään, sillä hän pelkäsi tapaavansa oikean Miia-Liinan ja joutuvansa käännytetyksi talosta ennen kuin löytäisi hansikkaat ja viuhkan.

“Kyllä tuntuu oudolta,” Liisa sanoi itsekseen, “juosta nyt kanin asioilla! Seuraavaksi minut pestaa varmaan Tiinu!” Ja hän alkoi kuvitella mitä siitä seuraisi: “‘Liisa-neiti! Tulepas tänne, kohta lähdetään kävelylle!’ ‘Tulen heti, lastenhoitaja! Mutta minun täytyy vahtia tätä koloa siihen asti kunnes Tiinu palaa, ettei hiiri pääse karkaamaan.’ Paitsi etten usko”, jatkoi Liisa “että ne antaisivat Tiinun jäädä taloon, jos se alkaisi tuolla tavalla komennella ihmisiä!”

Sitten hän tuli pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli pöytä ikkunan edessä ja pöydän päällä (aivan niin kuin hän oli toivonut) viuhka ja muutama pari pieniä valkoisia silkkihansikkaita. Hän otti viuhkan ja yhden hansikasparin ja oli lähtemässä huoneesta, kun hänen silmänsä osuivat peilin vieressä pieneen pulloon. Siinä ei tällä kertaa ollut lappua, jossa olisi lukenut “JUO MINUT”, mutta siitä huolimatta hän kiersi korkin auki ja kohotti pullon huulilleen. “Tiedän, että aina kun syön tai juon täällä, tapahtuu jotakin mielenkiintoista,” hän sanoi itsekseen, “joten katsotaan mitä tämä pullollinen saa aikaan. Toivoisin, että se muuttaisi minut taas isoksi, sillä olen aika kyllästynyt olemaan näin pikkuinen!”

Niin tosiaan kävi, ja paljon nopeammin kuin Liisa osasi odottaa: ennen kuin hän oli juonut puoliakaan, hän huomasi päänsä likistyvän kattoa vasten ja hänen täytyi kumartua, ettei niska olisi murtunut. Hän pani pullon kiireesti takaisin ja sanoi itselleen: “Tämä riittää – toivottavasti en kasva enää. En tällaisenakaan mahdu ulos ovesta – voi, kunpa en olisi juonut niin paljon!”

Mutta oli liian myöhäistä toivoa sitä! Liisa kasvoi kasvamistaan, ja pian hänen oli pakko laskeutua kontalleen. Eikä kestänyt kauan, kun edes kontallaan ei enää mahtunut, joten hän kokeili auttaisiko että meni makuulle, nojasi toisella kyynärpäällä ovea vasten ja kietoisi toisen kätensä pään ympärille. Mutta hän kasvoi yhä vaan, ja viimeisenä keinona hän pisti toisen kätensä ulos ikkunasta ja toisen takkaan ja lausahti: “Enempää en voi enää tehdä muuta. Miten minulle oikein käy?”

Liisan onneksi pieni taikapullo oli nyt menettänyt tehonsa eikä hän kasvanut enää, mutta yhä oli hyvin tukalaa, ja koska ulospääsyn mahdollisuutta ei tuntunut olevan, ei ihme että Liisa oli onneton.

“Kotona oli paljon mukavampaa” Liisa-parka ajatteli. “Siellä en sentään koko ajan kasvanut ja kutistunut vuorotellen eivätkä minua määräilleet kaiken maailman hiiret ja kanit. Melkein toivon, etten olisi mennyt siihen kaninkoloon – mutta silti – silti – onhan tällainen elämä on aika jännää! Mitä ihmettä minulle on oikein tapahtunut! Kuvittelin aina ennen kun luin satuja, ettei sellaisia asioita koskaan oikeasti tapahdu, ja tässä minä nyt olen, keskellä satua! Minusta pitäisi kirjoittaa kirja, totta totisesti! Ja kirjoitankin, kunhan kasvan isoksi – mutta minähän olen jo iso”, hän lisäsi murheen murtamana. “Ainakaan täällä en enää mahdu kasvamaan yhtään tämän isommaksi.”

“Mutta siinä tapauksessa,” Liisa ajatteli, “vanhenenko koskaan? Se olisi tavallaan lohdullista – ei ikinä vanhaksi akaksi – mutta sitten olisi aina läksyjä päntättävänä! Huh, siitä en pitäisi!”

“Voi sinua hupsua Liisaa!”, hän vastasi itselleen, “Kuinka täällä voi tehdä läksyjä? Täällä on hädin tuskin tilaa sinulle, saati sitten koulukirjoille!”

Ja näin hän jatkoi, puolusti vuoroin toista ja vuoroin toista kantaa ja sai loppujen lopuksi aikaan melkoisen keskustelun; mutta muutaman minuutin kuluttua hän lopetti kuullessaan ulkoa ääntä.

“Miia-Liina! Miia-Liina!”, sanoi ääni. “Hae heti hansikkaat!” Sen jälkeen portaista kuului tepsuttelua. Liisa tiesi, että kani oli tullut etsimään häntä, ja hän vapisi niin että koko talo tärähteli. Hän ei muistanut olevansa nyt noin tuhat kertaa kania suurempi, joten hänellä ei olisi ollut mitään syytä pelätä sitä.

Kani tuli ovelle ja koetti avata sitä, mutta koska ovi aukeni sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä tiukasti, se ei onnistunut. Liisa kuuli kanin mutisevan itsekseen: “Siinä tapauksessa kierrän talon toiselle puolelle ja menen ikkunasta sisään.”

“Sitä et kyllä tee!” ajatteli Liisa, ja kun hän vähän aikaa odotettuaan kuvitteli kuulevansa kanin ikkunan alla, hän ojensi nopeasti kätensä ja kouraisi ilmaa. Liisa ei saanut mitään kiinni mutta kuuli vienon kirkaisun, tömähdyksen ja rikkoutuvan lasin kilinää, mistä hän päätteli että kani oli mahdollisesti pudonnut kurkkulavan tai sen tapaisen päälle.

Seuraavaksi kuului kanin vihainen ääni: “Petteri! Petteri! Missä olet?” Ja sitten kuului ääni, jota Liisa ei ollut aiemmin kuullut, “Täällähän mä, isäntä! Omenoita etsimässä.”

“Vai omenoita etsimässä!”, ärähti kani. “Hoi, tule auttamaan minut pois täältä!” (Lisää rikkoutuvan lasin kilinää.)

“Sanohan, Petteri, mikä tuo tuolla ikkunassa oikein on?”

“No, mutta isäntä, sehän on jonkun räpylä!” (Tämä oli sen tapansa sanoa “käsi”.)

“Vai käsi? Senkin aasi! Että tuonkokoinen käsi! Sehän täyttää koko ikkunan!

“Niinpä näkyy, mutta silti se on räpylä.”

“Oli miten oli, sillä ei ole mitään asiaa täällä. Mene ottamaan se pois!”

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja Liisa kuuli vain silloin tällöin kuiskauksia, kuten “Toki, isäntä, mutten pidä siitä, en yhtään, en yhtään!” “Tee niin kuin sanon, senkin pelkuri!” Lopulta Liisa ojensi taas kätensä ja kouraisi uudestaan ilmaa. Tällä kertaa kuului kaksi kirkaisua ja lisää rikkoutuvan lasin kilinää. “Onpa siellä monta kurkkulavaa!”, Liisa mietti. “Mitähän ne tekevät seuraavaksi? Jos ne vetävät minut ulos ikkunasta, niin sitä parempi – voi kunpa ne pystyisivät siihen! Sen tiedän, että minä en halua jäädä tänne enää sekunniksikaan!”

Hän odotti jonkin aikaa kuulematta mitään. Viimein kuului pienten rattaiden räminää ja kiivasta puheensorinaa. Sanat hän tulkitsi näin: “Missä toiset tikkaat ovat? – Miten niin, yhdethän minun piti tuoda. Toiset on Villellä. – Ville, haepas ne tänne! – “Tässä, paa ne tätä nurkkaa vasten. – Ei kun sido ne ensin yhteen, ei ne ulotu vielä puoliväliinkään. – Oho, no, kyllä ne välttää, älä nipota – Hei, Ville! Ota tästä köydestä kiinni. – Kestääköhän katto? – Varo tota irtonaista kattotiiltä – Voi ei, se putoaa! Päät alas!” (kova rysäys) – “No, kukas tuon teki? – Kai se oli Ville. – Kukas tonne savupiippuun sitten menee? – En ainakaan mä! Sä saat mennä! – En mee! – Ville saa mennä. – Hei, Ville! Isäntä sanoo, että sun täytyy mennä savupiippuun!”

“Voi ei! Ville siis pakotetaan tulemaan tänne savupiipun kautta”, sanoi Liisa itsekseen. “Kylläpäs Villeä nyt hyppyytetään! Enpä haluaisi mistään hinnasta olla Villen pöksyissä. Takka on kyllä ahdas, mutta luulisin pystyväni potkaisemaan vähän!”

Liisa veti savupiipussa olevan jalkansa niin alas kuin pystyi ja odotti kunnes kuuli, kuinka jokin pieni elukka (hänellä ei ollut aavistustakaan mikä) rapisteli vaivalloisesti savupiipussa aivan hänen yläpuolellaan. Sitten hän mutisi itsekseen: “Tässä sinulle, Ville!” ja potkaisi kipakasti ja odotti mitä tuleman piti.

Ensimmäiseksi hän kuuli joukkion huutavan kuorossa: “Siellä Ville menee!” ja sitten kanin sanovan: “Te siellä aidan vieressä, napatkaa se!” Seurasi hiljaisuus ja sitten uusi äänten sekamelska – “Tue sen päätä! – Konjakkia ja sassiin! – Älkää tukehduttako sitä. – Miltäs tuntui, vanha veikko? Mitä oikein tapahtui? Anna kuulua!”

Vihdoin kuului heikko, väpäjävä ääni. (“Se on Ville”, ajatteli Liisa), “No, enpä tiedä – Ei enempää, kiitti vaan; kaikki on okei – mutta oon aivan liian pyörällä päästä kertoakseni teille mitään – tajusin vain että joku tulee mua kohti kuin vieteriukko ja mä sinkoon ilmaan kuin avaruusraketti!”

“Niinpä, teit, vanha veikko!”, sanoivat muut.

“Tuikataan talo tuleen!”, kanin ääni sanoi ja Liisa huusi niin kovaa kuin pystyi, “Jos sen teette, lähetän Tiinun kimppuunne!”

Välittömästi tuli hiirenhiljaista, ja Liisa ajatteli: “Mitähän ne tekevät seuraavaksi? Jos niillä olisi yhtään järkeä, ne ottaisivat katon pois.” Parin minuutin kuluttua ne alkoivat taas liikuskella, ja Liisa kuuli kanin sanovan, “Alkajaisiksi riittää varmaan kärryllinen.”

“Kärryllinen mitä?” ajatteli Liisa. Sitä hänen ei tarvinnut aprikoida kauan, sillä seuraavassa hetkessä ikkunaan ropisi pikkukivien sade ja jokunen niistä osui hänen kasvoihinsa. “Tästä teen kyllä lopun”, hän mutisi itsekseen ja kiljaisi, “Älkää tehkö tuota uudestaan!” Seurasi uusi hiirenhiljaisuus.

Liisa pani yllätyksekseen merkille, että lattialle pudottuaan kivet alkoivat muuttua pieniksi kakuiksi, ja hänellä välähti: “Jos syön yhden noista kakuista, niin kokoni varmasti taas muuttuu. Ja koska en enää pysty kasvamaan suuremmaksi, niin kai väkisinkin pienenen.”

Liisa siis nielaisi yhden kakuista ja huomasi ilokseen alkavansa oitis kutistua. Heti kun hän oli riittävän pieni mahtuakseen ovesta, hän juoksi ulos talosta ja löysi aikamoisen sakin pikkueläimiä ja lintuja ulkona odottamassa. Keskellä oli Ville, onneton liskoparka, ja kaksi marsua piteli sitä ja juotti sille jotakin pullosta. Heti kun Liisa ilmestyi näkyviin, kaikki säntäsivät hänen luokseen, mutta hän juoksi niin lujaa kuin pääsi ja huomasi pian olevansa turvassa tuuhean metsän keskellä.

“Ensimmäiseksi minun täytyy kasvaa omaan kokooni”, Liisa pohti vaellellessaan metsässä. “Ja toiseksi täytyy löytää takaisin siihen ihanaan puutarhaan. Se lienee viisainta.”

Suunnitelma epäilemättä kuulosti suurenmoiselta, suorastaan nerokkaan yksinkertaiselta. Ainoa vaikeus oli, että hänellä ei ollut harmainta aavistusta miten toteuttaa se. Hän tähyili vimmatusti puiden lomaan, kunnes aivan hänen päänsä yläpuolelta kantautuva pieni terävä haukahdus sai hänet katsahtamaan ylös.

Valtava koiranpentu katsoi Liisaa ylhäältä suurilla pyöreillä silmillään ja ojensi arasti toisen tassunsa Liisaa kohti. “Voi sinua ressukkaa!” Liisa tyynnytteli sitä ja yritti viheltää sille, mutta ajatuskin siitä, että koira saattaisi olla nälkäinen, kauhistutti häntä suunnattomasti, sillä siinä tapauksessa se mitä todennäköisimmin söisi hänet suuhunsa kaikesta tyynnyttelystä huolimatta.

Ymmärtämättä oikeastaan itsekään mitä teki, Liisa noukki maasta pienen kepin ja ojensi sen kohti pentua. Tämä sai pennun hypähtämään ilmaan yhtaikaa kaikilla jaloillaan. Se haukahti ilosta, ryntäsi keppiä päin ja oli retuuttelevinaan sitä. Jottei olisi jäänyt pennun alle, Liisa livahti suuren ohdakkeen taakse, mutta heti kun hän ilmaantui toiselta puolelta esiin, koira ryntäsi keppiä kohti ja säntäili pää kolmantena jalkana janoten päästä sen kimppuun. Liisan mieleen tuli, että tämähän oli aivan kuin olisi leikkinyt kuormahevosen kanssa ja pelännyt minä hetkenä hyvänsä tallautuvansa sen kavioihin. Ja hän juoksikin uudestaan ohdakkeen ympäri, jolloin pentu alkoi hyökkäillä keppiä kohti: se juoksi hyvin lyhyen matkaa kerrallaan eteenpäin ja pitkän matkaa taaksepäin ja haukkui koko ajan käheästi, kunnes se lopulta istui alas jonkin matkan päähän läähättäen ja kieli kidasta ulos roikkuen suuret silmät puoliummessa.

Liisa käytti tilaisuutta hyväkseen ja pinkaisi pakoon ja juoksi kunnes oli aivan uupunut ja pennun haukunta kuului enää vaimeana.

“Olipa se kaikesta huolimatta ihana pikku koiranpentu!” sanoi Liisa nojautuessaan leinikkiä vasten lepäämään ja leyhytellessään itseään yhdellä sen lehdistä. “Olisi ollut hauskaa opettaa sille temppuja, jos – jos vain olisin ollut oikeaa kokoa! Laupias taivas! Melkein unohdin, että minun täytyy taas kasvaa suureksi. Katsotaanpas – miten se järjestyy? Täytyy kai syödä tai juoda jotain, mutta ratkaiseva kysymys kuuluu: ‘Mitä?’”

Ratkaiseva kysymys oli nimenomaan, mitä. Liisa näki ympärillään kukkia ja ruohonkorsia, mutta ei mitään mikä olisi näyttänyt tarkoitukseen sopivalta syötävältä tai juotavalta. Hänen lähellään kasvoi iso, melkein hänen korkuisensa sieni ja vilkaistuaan sen alle ja molemmille sivuille ja taakse hän tajusi että aivan yhtä hyvin voisi katsoa mitä sen päällä oli.

Hän ojentautui varpaisilleen, kurkisti sienen lakin reunan yli ja huomasi tuijottavansa silmästä silmään isoa sinistä toukkaa, joka istui sienen päällä kädet puuskassa ja poltti pitkää vesipiippua välittämättä vähääkään Liisasta tai mistään muustakaan.

 

Viides luku – Toukka antaa neuvoja

Jonkin aikaa Toukka ja Liisa katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa: viimein Toukka otti vesipiipun suustaan ja puhutteli Liisaa raukealla ja uneliaalla äänellään.

“Kukas sinä olet”, kysyi Toukka.

Se ei ollut kovinkaan rohkaiseva keskustelunavaus. Arastellen Liisa vastasi: “Tu-tuskin tiedän itsekään juuri nyt – toki tiedän kuka olin, kun nousin tänä aamuna, mutta luulenpa muuttuneeni jo monta kertaa joksikuksi muuksi sen jälkeen.”

“Mitä sinä tuolla tarkoitat,” kysyi Toukka tylysti. “Sano suoraan!”

“En taida osata sanoa sitä suoraan,” sanoi Liisa, “koska tänään kaikki on mennyt vähän vinoon, ymmärrät varmaan?”

“En ymmärrä”, sanoi Toukka.

“Valitettavasti en osaa sanoa sitä sen selvemmin,” Liisa vastasi hyvin kohteliaasti, “lähinnä siksi, etten ymmärrä sitä oikein itsekään, ja on hyvin hämmentävää olla niin monen kokoinen yhden päivän aikana.”

“Ei minusta”, sanoi Toukka.

“No, ehkä sinä et ole kokenus sitä vielä,” sanoi Liisa, “mutta kunhan muutut koteloksi – ja niin tapahtuu vielä joku päivä – ja sen jälkeen perhoseksi, niin luulisi sen jo tuntuvan hiukan kummalliselta, vai mitä?”

“Ei hiukkaakaan”, vastasi Toukka.

“No, ehkä se ei tunnu sinusta siltä,” sanoi Liisa, “mutta ainakin tiedän, että minusta se tuntuu kummalliselta!”

“Sinusta!” tuhahti Toukka halveksivasti, “kuka sinä olet?”

Ja näin palattiin taas keskustelun alkupisteeseen. Liisaa vähän ärsytti Toukan tapa antaa hyvin lyhyitä vastauksia, ja hän suoristi ryhtinsä ja sanoi tuimasti: “Minusta sinun pitäisi ensin kertoa minulle kuka sinä olet.”

“Miksi”, kysyi Toukka.

Kiperä kysymys sekin, ja koska Liisalle ei juolahtanut mieleen yhtään hyvää syytä ja Toukka tuntui lisäksi olevan perin töykeällä tuulella, Liisa kääntyi kannoillaan ja lähti.

“Tule takaisin”, Toukka huusi hänen peräänsä. “Minulla on tärkeää asiaa!”

Se kuulosti kiistatta jo lupaavammalta. Liisa kääntyi ja tuli takaisin.

“Olet liian malttamaton”, sanoi Toukka.

“Siinäkö kaikki?” sanoi Liisa yrittäen parhaansa mukaan niellä kiukkunsa.

“Ei,” sanoi Toukka.

Liisa päätti jäädä vielä hetkeksi aikaa odottamaan – eihän hänellä ei ollut muutakaan tekemistä ja ehkä Toukka lopulta kertoisi hänelle jotakin kuulemisen arvoista. Vähän aikaa kului Toukan vain pössytellessä piippuaan, mutta viimein se oikaisi käsivartensa, otti vesipiipun taas suustaan ja sanoi, “Sinä siis uskot muuttuneesi?”

“Ainakin pelkään muuttuneeni”, sanoi Liisa. “En enää muista asioita niin hyvin kuin ennen – enkä pysy samankokoisena kymmentä minuuttia kauempaa!”

“Mitä sinä et muista?” sanoi Toukka.

“No, yritin sanoa ‘Kuinka voikaan muurahaisen…, mutta suustani tuli jotain ihan muuta!”, Liisa vastasi apeasti.

“Toista perässä: ‘Vaarilla on saari”, sanoi Toukka.

 

Liisa risti kätensä ja aloitti:

“Vaari olet vanha jäärä

Puhkes poika puhumaan.

Vähissä on hiusten määrä

Päälläs seisot silti vaan!”

 

Vaari vastas: Ennen aina

aivojani kovin varoin,

Nykyään ei aivot paina:

Harvoin edes seison jaloin!

 

Poika toisti tätä seikkaa:

Kuule sinä vanha läski,

Yhä heität kuperkeikkaa,

Kuka sinut siihen käski?

 

Aikaa sitten, vaari laski,

hankin notkeussalvaa.

Se on halpaa, markan aski,

osta pois jos kalvaa!

 

“Se ei mennyt oikein”, sanoi Toukka.

“Ei ihan oikein,” myönsi Liisa arasti, “jotkut kohdat vähän muuntuivat.”

“Se oli pielessä alusta loppuun saakka,” sanoi Toukka ykskantaan. Seurasi lyhyt hiljaisuus.

Toukka puhui ensin.

“Minkä kokoinen haluaisit olla?” Toukka kysyi.

“No, en minä ole niin tarkka koon suhteen,” ehätti Liisa sanomaan, “sitä ei vain haluaisi muuttua niin usein, näetkös.”

“En näe”, sanoi Toukka.

Liisa ei sanonut mitään. Kukaan ei ollut koskaan tässä määrin kiistänyt hänen sanomisiaan, ja hänestä alkoi tuntua että menettäisi pian malttinsa.

“Oletko tyytyväinen tuollaisena?”, kysyi Toukka.

“No, haluaisin olla vähän isompi, jos suinkin sopii,” sanoi Liisa, “on kurjaa olla kymmensenttinen.”

“Se on kuule oikein hyvä koko!” kivahti Toukka äkeästi kohottautuen pystyasentoon (se oli täsmälleen kymmensenttinen).

“Mutta minä en ole tottunut siihen”, Liisa-polo puolustautui surkeana. Ja hän ajatteli itsekseen: “Kunpa nämä otukset eivät loukkaantuisi niin helposti!”

“Kyllä siihen tottuu ajan myötä”, sanoi Toukka ja pani taas vesipiipun suuhunsa ja alkoi polttaa.

Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti, kunnes toukka taas puhkesi puhumaan. Hetken kuluttua se otti vesipiipun suustaan, haukotteli pari kertaa ja puisti itseään. Sitten se kapusi alas sieneltä ja ryömi ruohikkoon huomattaen mennessään: “Toinen puoli tekee sinut pidemmäksi ja toinen puoli lyhyemmäksi.”

“Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?” Liisa mietti itsekseen.

“Sienen”, sanoi Toukka aivan kuin Liisa olisi lausunut kysymyksen ääneen, ja samassa Toukka oli tiessään.

Liisa tutki sientä hetken mietteliäänä ja yritti hahmottaa, mitkä sen kaksi puolta oikein olivat. Koska sieni oli täysin pyöreä, kysymys oli perin visainen. Viimein hän kuitenkin kurotti kätensä sen ympärille niin pitkälle kuin ylettyi ja mursi kummallakin kädellään pienen palasen.

“Siis kumpi on kumpi?” hän mumisi itsekseen ja näykkäisi oikeassa kädessään olevasta palasesta nähdäkseen mitä tapahtuisi. Seuraavassa hetkessä hän tunsi leukansa iskevän johonkin: se oli osunut hänen jalkaansa!

Tämä käänne kauhistutti häntä melko lailla, mutta hänestä tuntui ettei ollut hetkeäkään hukattavana, koska hän kutistui nopeaa tahtia. Niinpä hän ryhtyi heti syömään toista palasta. Hänen leukansa oli painautunut niin lähelle jalkaterää, että hän saattoi töin tuskin aukaista suutaan, mutta viimein hän onnistui siinä ja nielaisi vasemman käden palasesta murusen.

“No niin, pää on taas ylhäällä!” sanoi Liisa riemuissaan mutta samassa hän taas hätääntyi huomatessaan, että olkapäät olivat kadonneet. Alas katsoessaan hän näki pelkkää valtaisaa kaulaa, joka näytti nousevan kuin varsi hänen allaan vellovasta vihreiden lehtien merestä.

“Mitä peijakasta tuo kaikki vihreä oikein on?” sanoi Liisa. “Entä minne olkapääni ovat joutuneet? Ja voi ei, käsiraukat, miksi ihmeessä ne näe teitä?” Hän liikutteli käsiään puhuessaan, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta lukuun ottamatta vähäistä vihreiden lehtien havinaa jossain kaukana alhaalla.

Koska näytti siltä, ettei Liisasta voinut käsiä pään korkeudelle, hän yritti taivuttaa päätään niiden luo ja hän pani ihastuneena merkille, että hänen kaulansa oli kuin käärme joka taipui helposti joka suuntaan. Hän oli juuri onnistunut kaartamaan kaulan alas viehkelle mutkalle ja aikoi sukeltaa lehtien sekaan (jotka hän itse asiassa tunnisti niiden puiden latvoiksi, joiden alla hän oli vaellellut) kun terävä sähähdys sai hänet vetäytymään kiireesti takaisin. Häntä päin oli lentänyt iso kyyhkynen, ja se mätki siivillä hänen kasvojaan.

“Käärme”, kirkui Kyyhkynen.

“Minä en ole käärme!” sanoi Liisa närkästyneenä. “Jätä minut rauhaan!”

“Käärmepä käärme”, toisti Kyyhkynen, nyt jo hieman lauhkeammin, ja lisäsi sitten vähän kuin nyyhkäisten: “Olen yrittänyt kaikkeni, mutta mikään ei tunnu auttavan!”

“En ymmärrä hitustakaan siitä mitä puhut,” sanoi Liisa.

“Olen kokeillut puiden juuria ja olen kokeillut rantapenkereitä ja olen kokeillut pensaikkoja,” Kyyhkynen jatkoi kiinnittämättä Liisan huomiota, “mutta ne käärmeet! Niille ei riitä mikään!”

Liisa oli vielä enemmän ymmällään mutta ajatteli, ettei ollut mitään mieltä jatkaa ennen kuin Kyyhkynen oli sanonut sanottavansa.

“Aivan kuin munien hautomisessa ei olisi tarpeeksi,” Kyyhkynen sanoi, “vaan minun täytyy jtähystää käärmeiden varalta päivät pääksytysten! Ei ihme, etten ole nukkunut silmäystäkään kolmeen viikkoon!”

“Ikävää, että sinua on kiusattu”, sanoi Liisa, asia alkoi vähitellen valjeta.

“Ja juuri kun olin löytänyt metsän korkeimman puun,“ jatkoi Kyyhkynen ääni kimakoituen, “ja juuri kun luulin, että olin viimein päässyt niistä eroon, ne keksivät kiemurrella alas taivaasta!”

“Mutta minä en ole käärme, ihan totta!” sanoi Liisa. “Minä olen – tuota – olen -“

“No, mikä sinä sitten olet?” sanoi Kyyhkynen. “Huomaan kyllä, että yrität hädissäsi keksiä jotakin!”

“Mi-minä olen pikkutyttö,” sanoi Liisa ja melko epäilevästi muistellessaan kaikkia päivän aikana läpikäymiään muutoksia.

“Uskottava tarina, tosiaan!” sanoi Kyyhkynen syvästi halveksien. “Olen nähnyt koko lailla pikkutyttöjä, mutta en yhtäkään jolla olisi tuollainen kaula! Ehei! Käärme sinä olet, eikä sitä auta kieltää. Veikkaanpa, että seuraavaksi väität, ettet ole koskaan syönyt yhtäkään munaa!”

“Toki minä olen syönyt munia,” sanoi Liisa, joka puhui aina totta, “mutta pikkutytöthän syövät munia siinä kuin käärmeetkin.”

“En usko sitä,” sanoi Kyyhkynen, “mutta jos syövät, niin no, silloinhan he ovat tietynlaisia käärmeitä, vai mitä? Muuta en osaa sanoa.”

Ajatus oli Liisalle niin uusi, että hän oli tovin hiljaa, mikä tarjosi Kyyhkyselle tilaisuuden lisätä: “Sinä etsit munia, sen minä kyllä tiedän, joten mitä väliä sillä on, oletko pikkutyttö vai käärme?”

“Sillä on paljon väliä minulle”, sanoi Liisa kiireesti, “enkä sitä paitsi etsi munia, ja vaikka etsisinkin, en haluaisi sinun muniasi, en näet pidä raaoista munista.”

“No häivy sitten täältä!” sanoi Kyyhkynen happamasti ja asettui takaisin pesäänsä. Liisa kyyristyi puiden lomaan niin hyvin kuin pystyi, sillä hänen kaulansa takertui vähän väliä oksiin ja hänen täytyi aina silloin tällöin pysähtyä irrottamaan sitä. Hetken kuluttua hän muisti, että hänellä oli yhä sienenpalaset kädessään, ja hän ryhtyi huolellisesti napostelemaan vuorotellen toisesta kädestä ja sitten toisesta. Välillä hän suureni ja välillä pieneni, kunnes hänen onnistui saada itsensä tavallisen kokoiseksi.

Siitä oli niin pitkän aikaa kun hän oli viimeksi ollut likikään oikean kokoinen, että aluksi se tuntui oudolta, mutta pian hän tottui siihen ja alkoi taas puhua itselleen, niin kuin hänellä oli tapana: “No niin, puolet suunnitelmastani on nyt toteutettu! Kovin hämmentäviä nämä kaikenlaiset muutokset! En voi koskaan olla varma minkälainen olen seuraavassa hetkessä. Nyt kuitenkin olen taas oikean kokoinen. Seuraavaksi täytyy päästä takaisin siihen ihanaan puutarhaan – mitenhän se onnistuu?” Siinä samassa hän saapui aukiolle, jossa oli alun toista metriä korkea pieni talo.

“Asuupa tuolla keitä hyvänsä,” ajatteli Liisa, “heitä ei voi millään lähestyä tämän kokoisena – hehän pelästyisivät kuoliaiksi!” Niinpä hän alkoi napsia taas oikean käden palasta eikä yrittänytkään mennä talon lähelle ennen kuin oli kutistunut parikymmensenttiseksi.

 

Kuudes luku – Possuja ja pippuria

Liisa pysähtyi hetkeksi katsomaan taloa ja ihmetteli mitä tekisi seuraavaksi, kun yhtäkkiä metsästä juoksi livreepukuinen lakeija (Liisa päätteli hänen olevan lakeija, koska hänellä oli livreepuku: jos Liisa olisi puntaroinut asiaa pelkästään kasvojen perusteella, hän olisi pitänyt sitä kalana), joka kolkutti rystysillään äänekkäästi ovea. Oven aukaisi toinen livreepukuinen lakeija –sillä taas oli pyöreät kasvot ja suuret sammakonsilmät. Liisa huomasi, että molemmilla lakeijoilla oli puuteroitu peruukki. Häntä halutti kovasti kuulla mitä oikein oli meneillään, joten hän ryömi metsän suojasta vähän lähemmäksi kuuntelemaan.

Kalalakeija aloitti ottamalla kainalostaan suuren kirjeen, melkein yhtä suuren kuin se itse, ja ojensi kirjeen toiselle sanoen hyvin juhlallisesti: “Kreivittärelle. Kutsu Herttakuningattarelta tulla pelaamaan krokettia.” Konnalakeija toisti lauseen, samaan juhlalliseen sävyyn vain sanojen järjestystä muuttaen: “Herttakuningattarelta. Kutsu Kreivittärelle tulla pelaamaan krokettia.”

Sitten molemmat kumarsivat syvään, ja niiden peruukit sotkeutuivat toisiinsa.

Liisaa nauratti niin paljon, että hänen oli pakko juosta takaisin metsään etteivät ne kuulisi häntä, ja kun hän kurkisti seuraavan kerran, oli Kalalakeija poissa ja toinen istui maassa oven vieressä tuijotellen typerän näköisenä taivaalle.

Liisa meni arasti ovelle ja koputti.

“Koputtaminen ei auta yhtään”, sanoi lakeija. “Kahdestakin syystä. Ensinnäkin minä olen samalla puolella ovea kuin sinäkin. Toiseksi ne pitävät sisällä niin kovaa meteliä, ettei kenelläkään ole mitään mahdollisuutta kuulla sinua.” Sisältä todellakin kuului eriskummallista meteliä – toistuvaa parkumista ja aivastelua ja aina välillä kilinää, aivan kuin lautanen tai kattila olisi mennyt säpäleiksi.

“Ole sitten ystävällinen”, sanoi Liisa, “ja kerro miten pääsen sisään.”

“Koputtamisesta voisi olla iloa, jos välissämme olisi ovi,” lakeija jatkoi kiinnittämättä huomiota Liisaan. “Katsos, jos sinä olisit esimerkiksit sisällä, voisit koputtaa ja minä voisin päästää sinut ulos.” Lakeija katseli puhuessaan koko ajan taivaalle, mitä Liisa piti äärimmäisen epäkohteliaana. “Mutta ehkä se ei mahda sille mitään”, Liisa sanoi itselleen, “sen silmät ovat niin lähellä päälakea. Mutta oli miten oli, kyllä se voisi sentään kysymyksiin vastata. – Miten minä pääsisin sisään”, Liisa toisti.

“Minä aion istua tässä,” lakeija sanoi, “huomiseen asti…“

Samassa talon ovi aukeni ja iso lautanen lensi ulos lakeijan päätä hipoen: lautanen sipaisi sen nenää ja pirstoutui takana olevaan puuhun.

“…tai ehkä ylihuomiseen,” lakeija jatkoi yhtä tyynesti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

“Miten minä pääsisin sisään,” Liisa kysyi uudestaan hieman kovemmalla äänellä.

“Pitäisikö sinun päästä sisään?” sanoi lakeija. “Se on katsos perustava kysymys.”

Sitä se eittämättä oli, mutta Liisa ei pitänyt siitä, että se noin vain ilmoitettiin. “Näillä otuksilla,” hän mutisi itsekseen, “on kyllä ikävä tapa keskustella. Vähemmästäkin sekoaa!”

Lakeija katsoi tilaisuuden sopivaksi ja toisti oman huomautuksensa hieman muunnellussa muodossa. “Minä aion istua tässä,” se sanoi, “aina silloin tällöin päiväkausia.”

“Mutta mitä minä sitten teen?” sanoi Liisa.

“Mitä lystäät,” sanoi lakeija ja alkoi vihellellä.

“Höh, tuon kanssa on turha yrittää puhua,” Liisa parahti epätoivoisena, “se on täysi idiootti!” Ja hän avasi oven ja meni sisään.

Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli täpötäynnä savua: Keskellä istui Kreivitär kolmijalkaisella jakkaralla ja hoivasi vauvaa; keittäjätär oli lieden ääressä hämmentämässä pataa, joka näytti olevan täynnä keittoa.

“Tuossa keitossa on selvästikin liikaa pippuria,” Liisa sanoi itsekseen sikäli kuin aivastukseltaan pystyi.

Ainakin ilmassa oli liikaa pippuria. Jopa Kreivitär aivasti vähän väliä, ja vauva taas aivasteli ja parkui taukoamatta. Keittiössä oli vain kaksi olentoa, jotka eivät aivastelleet, nimittäin keittäjätär sekä iso kissa, joka makasi lieden edustalla ja virnisti korviaan myöten.

“Voisitteko kertoa minulle,” sanoi Liisa hieman arasti, koska ei ollut varma oliko hyvien tapojen mukaista puhutella, “miksi teidän kissanne virnistää tuolla tavalla?”

“Se on Hangon kissa ja siinä syy,” sanoi Herttuatar. “Possu!”

Viimeisen sanan Kreivitär äsähti niin äkisti ja ankarasti, että Liisa konsanaan hätkähti. Mutta kun hän huomasi, että huuto oli tarkoitettu vauvalle eikä hänelle, hän rohkaistui ja jatkoi: “En tiennytkään, että Hangon kissat aina virnistävät. Itse asiassa en tiennyt, että kissat edes osaavat virnistää.”

“Kaikki kissat osaavat,” sanoi Herttuatar, “ja useimmat myös tekevät niin.”

“Minä en tiedä yhtäkään kissaa, joka osaa,” sanoi Liisa kohteliaasti ja mielissään siitä, että keskustelu oli päässyt alkuun.

“Sinä nyt et tiedä mistään mitään,” sanoi Kreivitär, “ja se on totinen tosi.”

Liisa ei lainkaan pitänyt huomautuksen sävystä ja päätteli, että varmaan olisi parasta alkaa keskustella jostain muusta. Hänen miettiessään seuraavaa puheenaihetta keittäjätär otti padan tulelta ja ryhtyi oitis heittelemään Kreivitärtä ja vauvaa millä tahansa mikä käteen osui – ensin lensi hiilihanko, ja sitä seurasi paistinpannujen, lautasten ja vatien virta. Kreivitär ei ollut niitä huomaavinaan, ei silloinkaan kun häneen osui, ja vauva parkui joka tapauksessa niin kamalasti, että oli mahdotonta sanoa oliko siihen sattunut vai eivät.

“Varokaa nyt vähän”, Liisa huusi ja hyppi kauhun vallassa. “Oi, ja siinä oli mennä yksi lapsiparan nöpönenä”, hän lisäsi kun jättiläismäinen paistinpannu viisti pelottavan läheltä vauvan nenää ja liki vei sen mukanaan.

“Jos kaikki pitäisivät huolta vain omista asioistaan, maailma pyörisi paljon nopeammin kuin nyt”, Kreivitär ärähti.

“Mikä ei olisi välttämättä hyvä asia,” sanoi Liisa ja ilahtui samassa saadessaan hyvän tilaisuuden hieman leveillä tiedoillaan. “Ajatelkaa nyt miten se vaikuttaisi päivän ja yön vuorotteluun! Maapallolta menee nähkääs kaksikymmentäneljä tuntia pyörähtää kerran…”

“Ja kerrasta poikki,” sanoi Herttuatar, “Siis pää poikki!”

Liisa vilkaisi kauhuissaan keittäjättäreen nähdäkseen ottaisiko tämä neuvosta vaarin, mutta tämä hämmenteli niin kiivaasti soppaansa ettei kuullut, joten Liisa jatkoi: “Kaksikymmentäneljä tuntia, muistaakseni, vai onko se sittenkin kaksitoista? Minä – “

“Äh, älä minulta kysy”, sanoi Kreivitär. “Olen aina inhonnut numeroita!” Ja sitten hän taas heijasi lasta ja viritti sille jonkinlaisen kehtolaulun ravistellen sitä rajusti jokaisen säkeen päätteeksi:

 

“Aina poikaas parjaa, pauhaa!

Jos aivastaa, niin heti lyö.

Se tahallaan vain rikkoo rauhaa,

se on pelkkä ilkityö.

KERTOSÄE

(johon keittäjätär ja vauva yhtyivät):

“Äää! Äää! Äää!”

 

Laulun toisessa säkeistössä Kreivitär alkoi viskellä lasta kiivaasti ilmaan, ja pikkuraukka ulvoi niin, että Liisa tuskin kuuli sanat:

 

“Aina pauhaan, parjaan poikaa,

jos aivastaa, niin heti lyön.

Kas, pippuria täällä saa

vaikka kesken aamuyön!

“Äää! Äää! Äää!”

 

“Tässä! Saat hoitaa sitä vähän aikaa, jos tahdot!” Kreivitär sanoi Liisalle nakatessaan vauvan hänelle. “Krokettipeli alkaa kohta, ja minun täytyy laittautua valmiiksi”. Ja niine hyvineen hän kiirehti pois. Keittäjätär heitti hänen peräänsä paistinpannun, mutta se meni niukasti ohi.

Liisa sai vauvan vaivoin kiinni, sillä se oli perin kummallisen muotoinen olento ja sen kädet ja jalat sojottivat joka suuntaan. “Ihan kuin meritähti,” ajatteli Liisa. Pikkurukka tuhisi kuin höyrykone Liisan napatessa sen, ja se vuorotellen käpertyi ja suoristi itsensä taas, joten parin ensimmäisen minuutin ajan Liisalla oli täysi työ pidellä sitä.

Heti kun oli saanut pitävän otteen vauvasta (se piti vääntää tavallaan solmuun ja sen oikeasta korvasta ja vasemmasta jalasta oli pidettävä tiukasti kiinni, jottei se rimpuilisi irti) Liisa vei sen ulos raittiiseen ilmaan. “Jos en ota tätä vauvaa mukaani,” Liisa ajatteli, “nuo varmasti tappavat sen kohta. Olisi hengenvaarallista jättää se tänne heitteille!” Hän sanoi nämä sanat ääneen ja pikkuotus röhkäisi vastaukseksi (se ei siis enää aivastellut). “Älä röhki”, sanoi Liisa, “se ei ole kaunista.”

Vauva röhkäisi uudestaan, ja Liisa tarkkaili huolestuneena sen kasvoja saadakseen selville mikä sitä vaivasi. Sillä oli epäilemättä melkomoinen pystynenä, itse asiassa se muistutti pikemminkin kärsää kuin nenää. Sen silmätkin olivat vauvan silmiksi perin pienet – ylipäänsä Liisa ei pitänyt lainkaan näkemästään. “Ehkä se sittenkin vain nyyhkäisi,” hän sanoi ja katsoi sitä uudestaan silmiin nähdäkseen oliko niissä kyyneliä.

Ei, kyyneliä niissä ei ollut. “Jos aiot oikeasti muuttua possuksi, kultaseni,” Liisa totesi vakavasti, “en halua olla enää missään tekemisissä kanssasi. Joten varo vähän!” Pikkuraukka nyyhkäisi jälleen (tai röhkäisi, vaikea sanoa kumpaa) ja sitten he olivat hetken hiljaa.

Liisa oli juuri uppoamassa mietteisiinsä. “Mitä minä tämän otuksen kanssa sitten kotona tekisin?” Samassa se röhkäisi taas ja niin rajusti, että Liisa vilkaisi hätääntyneenä sen kasvoja. Enää ei voinut erehtyä: kyseessä oli possu, ei enempää eikä vähempää, ja Liisasta tuntui että olisi järjetöntä kanniskella sitä enää mukanaan.

Hän siis laski otuksen maahan ja tunsi helpotusta nähdessään, kuinka se lönkytti metsään. “Jos se olisi kasvanut isoksi, siitä olisi tullut hirveän ruma lapsi, mutta nyt siitä tulee varmaankin ihan komea sika” Liisa ajatteli ja alkoi muistella muita tuntemiaan lapsia, jotka voisivat käydä hyvinkin possuista, ja hän oli juuri sanomassa itselleen, “jos vain tietäisi oikean tavan muuttaa ne…“ kun hän pienoiseksi järkytyksekseen huomasi Hangon kissan istuvan puunoksalla avian lähellä.

Kissa vain virnisti Liisan nähdessään. Liisan mielestä se kyllä vaikuttaa hyväluontoiselta, mutta sillä oli erittäin pitkät kynnet ja iso liuta hampaita, joten hänestä tuntui, että oli parasta kohdella sitä kunnioittavasti.

“Hangon kisu,” Liisa aloitti aika arasti, sillä hän ei ollut lainkaan varma pitäisikö se tästä nimestä, mutta se vain virnisti entistä leveämmin. “Hyvä, toistaiseksi se ainakin on mielissään,” ajatteli Liisa ja jatkoi: “Kertoisitko minulle mihin suuntaan täältä pitäisi lähteä?”

“Se riippuu aika paljon siitä mihin haluat mennä,” vastasi kissa.

“Ei sillä niin väliä…,“ sanoi Liisa.

“Sitten on se ja sama mihin suuntaan menet,” sanoi kissa.

“…kunhan vain pääsen johonkin,” Liisa lisäsi selitykseksi.

“No, mutta se onnistuu varmasti, kunhan vain kävelet tarpeeksi pitkään”, sanoi kissa.

Liisa ymmärsi, ettei tätä käynyt kiistäminen, joten hän kokeili toista kysymystä: “Minkälaista väkeä täälläpäin asustelee?”

“Tuossa suunnassa,” sanoi kissa viittoen oikealla käpälällään, “asuu Hattu Hassinen ja tuossa suunnassa,” se jatkoi viittoen vasemmalla, “asuu Maaniskuun rusakko. Mene kumman luo haluat – molemmat ovat umpihulluja.”

“Mutta en minä halua hullujen luo,” Liisa huomautti.

“Ei auta,” sanoi kissa, “me ollaan kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.”

“Mistä sinä muka tiedät, että mina olen hullu?” sanoi Liisa.

“Sinun on pakko olla,” sanoi kissa, “tai muuten et olisi tullut tänne.”

Liisan mielestä tuo ei todistanut mitään. Hän kuitenkin jatkoi: “Ja mistä sinä tiedät olevasi hullu?”

“Ensinnäkin,” vastasi kissa, “koirat ei ole hulluja. Vai mitä?”

“Eivät kai,” vastasi Liisa.

“No, katsos,” kissa jatkoi, “koira murisee kun se on vihainen ja heiluttaa häntäänsä kun se on iloinen. Minä taas murisen kun olen tyytyväinen ja heilutan häntääni kun olen vihainen. Siispä olen hullu.”

“Minä kutsuisin sitä kehräämiseksi enkä murisemiseksi,” sanoi Liisa.

“Kutsu miksi ikinä haluat.” sanoi kissa. “Oletko menossa tänään pelaamaan krokettia kuningattaren kanssa?”

“Mieli kyllä tekisi,” sanoi Liisa, “mutta minua ei ole vielä kutsuttu.”

“Tavataan sitten siellä,” sanoi kissa ja katosi.

Siitä Liisa ei juuri yllättynyt, hän alkoi jo tottua kummallisuuksiin. Hän ei ollut edes ehtinyt kääntää katsettaan, kun kissa jo palasi samaan paikkaan.

“Kuinkas kakaralle muuten kävi?” kysyi kissa. “Melkein unohdin kysyä.”

“Se muuttui possuksi,” Liisa vastasi ykskantaan, ikään kuin kissan tilapäisessä katoamisessa ei olisi ollut mitään epätavallista.

“Niin arvelinkin,” sanoi kissa ja katosi taas.

Liisa odotteli vähän aikaa puolittain toivoen, että näkisi kissan uudelleen, mutta sitä ei kuulunut, ja niinpä hän alkoi kävellä siihen suuntaan, jossa Maaniskuun rusakko kuulemma asusteli. “Hattupäitä olen nähnyt ennenkin,” hän sanoi itselleen, “Maaniskuun rusakko on varmasti paljon kiintoisampaa nähtävää ja ehkä, koska on toukokuu, se ei ole aivan raivohullu – ei ainakaan niin hullu kuin, hmm, maaniskuussa…” Todettuaan tämän Liisa vilkaisi ylös, ja siellä kissa taas istui puun oksalla.

“Sanoitko possuksi vai tossuksi?” kysyi kissa.

“Possuksi,” vastasi Liisa, “kunpa et tekisi tuollaisia katoamistemppuja, minua alkaa huimata!”

“Hyvä on,” sanoi kissa ja tällä kertaa se katosi hitaasti: ensin hävisi hännänpää ja viimeiseksi virnistys, joka muun kissan kadottua jäi vielä vähäksi aikaa paikalleen.

“Jopas nyt jotakin! Olen usein nähnyt kissan ilman virnistystä,“ mietti Liisa, “mutten vielä koskaan virnistystä ilman kissaa! Enpä ole koskaan nähnyt mitään noin kummaa!”

Pian Liisa jo saapui Maaniskuun rusakon talolle: paikasta ei voinut erehtyä, koska savupiiput olivat korvan muotoiset ja katto oli karvaa. Talo oli niin iso, ettei hän halunnut mennä lähemmäksi ennen kuin oli haukkaissut vielä palan vasemmassa kädessä pitelemästään sienestä, ja se kasvatti hänet puolen metrin pituiseksi. Senkin jälkeen Liisa lähestyi taloa arkaillen. “Entä jos se on sittenkin raivohullu”, hän pohti. “Ehkä olisi sittenkin pitänyt mennä tapaamaan Hattu Hassista!”

 

Seitsemäs luku – Hullut teekutsut

Talon edessä olevan puun siimekseen oli katettu pöytä, jonka äärellä Maaniskuun rusakko ja Hattu Hassinen joivat teetä. Niiden välissään istui Murmeli, joka nukkui sikeästi. Maaniskuun rusakko ja Hattu Hassinen käyttivät Murmelia tyynynä, nojasivat kyynärpäitään siihen ja puhuivat sen ylitse. “Tuo ei voi olla Murmelista kovinkaan mukavaa,” ajatteli Liisa, “mutta toisaalta se nukkuu eikä kai välitä.”

Pöytä oli iso mutta kaikki kolme olivat ahtautuneet samaa nurkkaukseen. “Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!”, ne huusivat nähdessään Liisan lähestyvän. “Siinähän on paljon tilaa!” sanoi Liisa närkästyneenä ja istuutui isoon nojatuoliin pöydän toisessa päässä.

“Ota tilkka viiniä”, kehotti Maaniskuun rusakko.

Liisan katse kiersi koko pöydän, mutta katettuna ei ollut muuta kuin teetä. “En näe missään viiniä”, hän huomautti.

“Sitä ei ole”, huomautti Maaniskuun rusakko.

“Siinä tapauksessa et ollut kovin kohtelias tarjotessasi sitä,” sanoi Liisa äkeästi.

“Etkä sinä ollut kovinkaan kohtelias istuutuessasi pöytään kutsumatta,” vastasi Maaniskuun rusakko.

“En tiennyt, että tämä oli sinun pöytäsi,” sanoi Liisa, “se on katettu paljon useammalle kuin kolmelle.”

“Sinun pitäisi ehdottomasti leikkauttaa tukkasi,” sanoi Hattu Hassinen. Hän oli tuijottanut Liisaa uteliaasti jo jonkin aikaa ja avasi nyt vasta suunsa.

“Ei pitäisi mennä henkilökohtaisuuksiin,” napautti Liisa jo vähän topakammin. “Se on hyvin epäkohteliasta.”

Hattu Hassinen tuijotti Liisaa silmät ymmyrkäisinä mutta tyytyi vain kysymään: “Mitä yhteistä on korpilla ja kirjoituspöydällä?”

“No niin, nyt alkoi hauskanpito!” ajatteli Liisa. “Hyvä, että alkavat kysellä arvoituksia – enköhän pysty tuon arvaamaan…”, hän lisäsi ääneen.

“Tarkoitatko, että pystyt keksimään vastauksen”, Maaniskuun rusakko sanoi. “Tismalleen,” sanoi Liisa.

“Sitten sinun pitäisi sanoa mitä tarkoitat,” jatkoi Maaniskuun rusakko.

“Niinhän minä sanon,” Liisa vastasi hädissään, “ainakin – ainakin tarkoitan mitä sanon – ja sehän on sama asia, vai mitä.”

“Ei lainkaan sama asia!” sanoi Hattu Hassinen. “Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että ‘näen mitä syön’ on sama asia kuin ‘syön mitä näen’!”

“Aivan yhtä hyvin voisit väittää,” lisäsi Maaniskuun rusakko, “että ‘haluan sen minkä saan’ on sama asia kuin ‘saan sen minkä haluan’!”

“Aivan yhtä hyvin voisit väittää,” lisäsi Murmeli, joka ilmeisesti puhui unissaan, “että ‘hengitän aina kun nukun’ on sama asia kuin ‘nukun aina kun hengitän’!”

“Sinun kohdallasi se onkin sama asia,” sanoi Hattu Hassinen ja siihen keskustelu lopahti. Seurue istui hetken aikaa hiljaa Liisan yrittäessä muistella kaikkea mitä tiesi korpeista ja kirjoituspöydistä, eikä se ollut paljon.

Hassinen rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. “Monesko päivä tänään on on?” hän sanoi kääntyen Liisan puoleen. Hän oli ottanut kellon taskustaan ja katsoi sitä levottomana ravistellen sitä vähän väliä ja kuunnellen sitä korvaansa vasten.

Liisa mietti vähän aikaa ja vastasi sitten: “Neljäs.“

“Kaksi päivää pielessä!” huoahti Hassinen. “Minähän sanoin, ettei se sopisi öljyksi!” hän lisäsi tuimasti Maaniskuun rusakolle.

“Se oli parasta voita,” pyyteli Maaniskuun rusakko anteeksi.

“Nii-in, mutta siihen on meni murusia,” Hassinen murisi, “sinun ei olisi pitänyt levittää sitä leipäveitsellä.”

Maaniskuun rusakko otti kellon ja katsoi sitä synkästi. Sitten se kastoi kellon teehen ja katsoi sitä taas mutta ei keksinyt sen parempaa sanottavaa kuin oli jo sanonut: “Se oli parasta voita, usko pois.”

Liisa oli kurkkinut uteliaana olkapään yli. “Onpa hassu kello”, hän huudahti. “Se kertoo mikä kuukaudenpäivä on mutta ei sitä mitä kello on!”

“Miksi sen pitäisi?” mumisi Hassinen. “Kertooko sinun kellosi mikä vuosi on?”

“Ei tietenkään,” Liisa vastasi valppaasti, “mutta se johtuu siitä, että vuosi pysyy niin kauan samana.”

“Mikä pätee täsmälleen minun kellooni,” sanoi Hassuri.

Liisa oli täysin ymmällään. Huomautuksessa ei tuntunut olevan mitään järkeä, vaikka Hassinen käytti ihan tavallisia sanoja. “En ihan ymmärrä sinua,” Liisa sanoi niin kohteliaasti kuin saattoi.

“Murmeli nukkuu taas,” sanoi Hassinen ja kaatoi kuumaa teetä sen nenänpäähän.

Murmeli ravisti päätään kärsimättömästi ja lausui silmät yhä ummessa: “Ilman muuta, ilman muuta; juuri samaa olin itsekin sanomassa.”

“Oletko jo ratkaissut arvoituksen?” Hassinen kysyi kääntyen taas Liisan puoleen.

“En ole, luovutin,” Liisa vastasi. “Mikä on oikea vastaus?”

“Ei aavistustakaan,” sanoi Hassinen.

“Ei minullakaan,“ sanoi Maaniskuun rusakko.

Liisa huokaisi työlästyneenä. “Minusta te voisitte kuluttaa aikanne paremminkin,” hän sanoi, “kuin tuhlaamalla sitä arvoituksiin, joihin ei ole ratkaisua.”

“Jos tuntisit Ajan yhtä hyvin kuin minä,” sanoi Hassinen, “et puhuisi sen tuhlaamisesta. Aikaa pitää sanoa häneksi.”

“Nyt en ymmärrä,” sanoi Liisa.

“Tietenkään et!” Hattu Hassinen äyskäyisi niskojaan nakellen. “Veikkaanpa, ettet ole koskaan edes puhunut Ajan kanssa.” “Luultavasti en,” vastasi Liisa varovasti, “mutta kerran sain ajan hammaslääkäriin ja…”

“Ahaa! Se selittää kaiken,” sanoi Hassinen. “Aika ei siedä hampaansa poraamista. Mutta jos nyt pysyttelet hyvissä väleissä hänen kanssaan, hän tekee kellollesi mitä ikinä haluat. Oletetaan esimerkiksi, että kello on yhdeksän aamulla ja sinun pitäisi mennä hammaslääkäriin. Sinun ei tarvitse kuin vähän vihjata Ajalle, niin jopas kello pyörähtää yhdessä vilauksessa ympäri! Puoli kaksi, lounasaika!”

(“Kunpa olisikin,” supisi Maaniskuun rusakko.)

“Se olisi varmaan hienoa,” sanoi Liisa mietteliäästi, “mutta siinä tapauksessa – minulla ei olisi vielä nälkä.”

“Ei ehkä ensi alkuun,” sanoi Hassinen, “mutta kello pysyisi puoli kahdessa niin kauan kuin haluaisit.”

“Näinkö sinä teet?” Liisa kysyi.

Hattu Hassinen pudisti surullisena päätään. “En minä!” se vastasi. “Me riideltiin viime maaniskuussa – juuri ennen kuin tuo tuli hulluksi, nimittäin – “ (hän osoitti teelusikallaan Maaniskuun rusakkoa), “- se tapahtui Herttakuningattaren järjestämässä suuressa konsertissa, ja minun piti laulaa:

‘Tuiki, tuiki kärpänen

iltaisin sua kyttäilen.’

 

Ehkä tiedätkin tämä laulun?”

“Olen kuullut jonkun vähän saman tapaisen”, sanoi Liisa.

“Se jatkuu näin,” Hassinen sanoi.

 

“‘Korkealla surraat vaan

taivaan tahra olet maan.’

 

Murmeli ravisti itseään ja alkoi laulaa unissaan: “Tuiki, tuiki, tuiki, tuiki…“ ja jatkoi niin pitkään, että sitä täytyi nipistää jotta sen sai lopettamaan.

“Olin hädintuskin saanut yhden säkeistön loppuun,“ kertoi Hattu Hassinen, “kun Herttakuningatar säntäsi pystyyn ja parkaisi: ‘Se tappaa aikaa! Pää poikki!’”

“Hirveän julmaa”, huudahti Liisa.

“Ja aina siitä asti,” Hassinen lisäsi pahoilla mielin, “Aika on kieltäytynyt kaikesta mitä häneltä pyydän. Nyt kello on aina kuusi.”

Samassa Liisalla välähti. “Siksikö täällä on nämä iltateetarvikkeet?”, hän kysyi.

“Siksipä juuri,” huokaisi Hassinen, “on aina teeaika emmekä ehdi edes tiskata välillä.”

“Siirryttekö siis pöydän ympäri?” Liisa sanoi.

“Juuri niin,” sanoi Hassinen, “sitä mukaa kun astiat on käytetty.”

“Mutta mitä tapahtuu kun palaatte taas alkuun?”, Liisa uskalsi kysyä.

“Eiköhän jo vaihdeta aihetta,” Maaniskuun rusakko keskeytti haukotellen. “Minua alkaa kyllästyttää. Nuori neiti voisi kertoa meille tarinan.”

“Pelkään pahoin, etten osaa ainuttakaan,” sanoi Liisa säikähtäen ehdotusta.

“No siinä tapauksessa Murmeli kertoo!”, Hassinen ja Maaniskuun rusakko huusivat. “Herää, Murmeli!” Ja ne nipistivät sitä molemmilta puolilta.

Murmeli avasi hitaasti silmänsä. “En minä nukkunut,” se kähisi heikosti. “Kuulin kaiken mitä te kaverit sanoitte.”

“Kerro meille tarina!”, sanoi Maaliskuun rusakko.

“Kerro!”, aneli Liisa.

“Ja nopeasti sittenkin,” lisäsi Maaniskuun rusakko, “taikka nukahdat uudestaan ennen kuin pääset loppuun.”

“Olipa kerran kolme pientä siskosta,” Murmeli aloitti kiireesti, “ja niiden nimet olivat Elli, Salli ja Lilli, ja ne elivät kaivon pohjalla…”

“Millä he elivät”, kysyi Liisa, joka oli hyvin kiinnostunut syömiseen ja juomiseen liittyvistä asioista.

“Ne elivät siirapilla,” vastasi Murmeli hetken mietittyään.

“Eivät he voineet,” sanoi Liisa hyväntahtoisesti. “Siitä tulisi sairaaksi.”

“Sairaita ne olivatkin,” sanoi Murmeli, “hyvin sairaita.”

Liisa yritti hetken kuvitella minkälaista olisi tällainen eriskummallinen elämä, mutta se oli liian hämmentävää, joten hän jatkoi: “Mutta miksi he elivät kaivon pohjalla?”

“Ota vähän lisää teetä,” Maaniskuun rusakko sanoi Liisalle avian vakavissaan.

“Minä en ole ottanut vielä mitään,” Liisa vastasi loukkaantuneena, “joten en voi ottaa lisääkään.”

“Tarkoitat kai, ettet voi ottaa enää vähempää,” sanoi Hassinen, “ainahan voi ottaa enemmän.”

“Sinulta ei kysytty mitään,” sanoi Liisa.

“Kukas nyt menee henkilökohtaisuuksiin”, Hassinen kysyi voitonriemuisesti.

Liisa ei oikein tiennyt mitä vastata, joten hän otti vähän teetä ja voileipää ja kääntyi sitten Murmelin puoleen ja toisti kysymyksensä: “Miksi he asuivat kaivon pohjalla?”

Murmeli mietti taas tovin ja sanoi sitten: “Se oli siirappikaivo.”

“Ei sellaisia olekaan!” Liisa aloitti ärtyneenä mutta Hattu Hassinen ja Maaniskuun rusakko hyssyttelivät “Shh! Shh!” ja Murmeli huomautti happamasti: “Jos et osaa olla kohteliaampi, niin on varmaan parasta, että kerrot itse tarinan loppuun.”

“Ei, ei, jatka!” Liisa sanoi nöyrästi. “En enää keskeytä sinua. Kai nyt yksi siirappikaivo voi olla olemassa!”

“Vai että yksi!” tuhahti Murmeli närkästyneenä. Se suostui kuitenkin jatkamaan. “Ja niin nämä kolme pientä siskosta – ne näet harjoittelivat piirtämistä…“

“Mitä he piirsivät?” sanoi Liisa unohtaen tyystin lupauksensa.

“Siirappia,” sanoi Murmeli, tällä kertaa hetkeäkään miettimättä.

“Haluan puhtaan kupin,” keskeytti Hattu Hassinen, “jokainen siirtyköön yhden paikan eteenpäin.”

Itse hän siirtyi puhuessaan ja Murmeli seurasi häntä. Maaniskuun rusakko siirtyi Murmelin paikalle, ja Liisa otti aika vastentahtoisesti Maaniskuun rusakon paikan. Hassinen oli ainoa, joka hyötyi paikanvaihdoksesta; Liisa oli melko lailla huonommalla paikalla kuin ennen, koska Maaniskuun rusakko oli juuri kaatanut kannullisen maitoa lautaselleen.

Liisa ei halunnut enää loukata Murmelia, joten hän aloitti hyvin varovaisesti: “Mutta nyt en ymmärtänyt. Mistä he saivat siirappia?”

“Vesikaivosta saa vettä,” sanoi Hassinen, “joten luulisi, että siirappikaivosta saisi siirappia – vai mitä, tollo?”

“Mutta saako sitä, jos on kerran siellä kaivossa,” Liisa sanoi Murmelille sivuuttaen tahallaan äskeisen huomautuksen.

“Ei aina,” sanoi Murmeli: “mutta he olivatkin siellä monta kertaa.”

Tämä vastaus sai Liisan niin sekaisin, että hän antoi Murmelin jatkaa jonkin aikaa ilman keskeytyksiä.

“Ne harjoittelivat piirtämistä,” sanoi Murmeli haukotellen ja hieroen silmiään, sillä sitä nukutti kovasti, “ja ne piirsivät kaikenlaista – kaikkea mikä alkaa S:llä…“

“Miksi S:llä?” sanoi Liisa.

“Miksi ei?”, sanoi Maaniskuun rusakko.

Liisa vaikeni.

Murmeli oli nyt ummistanut silmänsä ja oli torkahtamaisillaan, mutta Maaniskuun rusakon nipistettyä sitä se heräsi vinkaisten ja jatkoi: “- mikä alkaa S:llä niin kuin sudenkuoppia, siltoja, sieluja ja samoja – joskus sitä nähkääs sanoo vaikka ‘se ja sama’ – vaan onko kukaan nähnyt koskaan piirrosta samasta!”

“Toden totta, nyt kun kysyt,” sanoi Liisa, joka oli edelleen aika sekaisin, “Enpä oikein tiedä…”

“Siinä tapauksessa sinun ei pitäisi pavata suutasi,” sanoi Hattu Hassinen.

Tällaista epäkohteliaisuutta Liisa ei voinut enää sietää: sydämistyneenä hän nousi ylös tuolistaan ja käveli tiehensä. Murmeli nukahti heti, eivätkä toiset kaksi kiinnittäneet hänen poistumiseensa mitään huomiota, vaikka hän vilkaisi muutaman kerran taakseen oikeastaan toivoen, että ne kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran vilkaistessaan hän näki, kuinka ne yrittivät tunkea Murmelia teepannuun.

“Tuonne en ainakaan enää mene”, Liisa sanoi puikkiessaan puiden välissä. “Taatusti typerimmät teekutsut missä olen kuunaan ollut!”

Siinä samassa hän huomasi yhdessä puussa oli oven, joka johti rungon sisään. “Tämäpä outoa”, hän ajatteli. “Mutta tänään kaikki on outoa. Yhtä hyvin voin mennä saman tien sisään.”

Hän huomasi päätyneensä jälleen siihen isoon saliin pienen lasipöydän viereen. “Ja tällä kertaa hoidan homman paremmin,” hän sanoi itsekseen ja otti ensin pienen kultaisen avaimen ja avasi puutarhaan johtavan oven. Sitten hän ryhtyi napsimaan sientä (hän oli säilyttänyt yhtä palasta taskussaan) kunnes oli noin kolmenkymmenen sentin mittainen, käveli pikkukäytävän läpi ja sitten – hän oli vihdoinkin kauniissa puutarhassa värikkäiden kukkapenkkien ja viileiden lähteiden keskellä.

 

Kahdeksas luku – Herttakuningattaren krokettikenttä

Puutarhan sisääntuloaukon vieressä kasvoi iso ruusupuu, jonka valkoisia ruusuja kolme puutarhuria maalasivat touhukkaasti punaisiksi. Liisa piti sitä hyvin outona ja asteli vähän lähemmäksi katsomaan. Juuri kun hän oli saapumaisillaan niiden luokse, hän kuuli yhden puutarhureista sanovan: “Varo vähän, Viitonen! Roiskit koko ajan päälleni!”

“En voi sille mitään,” sanoi Viitonen happamasti. “Seiska tönii minua käteen.”

Se sai Seiskan havahtumaan, ja se sanoi: “Niinpä niin, Viitonen! Syytä vain aina toisia!”

“Sinun olisi parasta pitää suusi kiinni!”, sanoi Viitonen. “Viimeksi eilen kuulin Herttakuningattaren sanovan, että sinut pitäisi mestata!”

“Ja minkä ihmeen takia?”, sanoi se, joka oli puhunut ensimmäisenä.

“Ei kuulu sinulle, Kakkonen”, sanoi Seiska.

“Kylläpä vain kuuluu,” sanoi Viitonen. “Ja minä sanon syynkin – sinä veit kokille tulppaaninsipuleita tavallisten sijasta.”

Seiska nakkasi pensselinsä maahan ja äityi: “Täytyy sanoa, että mitään niin epäreilua…” Samassa sen silmät näkivät Liisan, joka seisoi vieressä katselemassa ja oitis se hillitsi itsensä. Muutkin kääntyivät katsomaan, ja kaikki kolme kumarsivat syvään.

“Kertokaahan miksi oikein maalaatte noita ruusuja”, sanoi Liisa hieman arasti.

Viitonen ja Seiska eivät vastanneet vaan katsoivat Kakkosta. Kakkonen alkoi kuiskia: “No katsokaa, neiti, asiat ovat sillä lailla, että tähän olisi pitänyt tulla punainen ruusupuu ja me istutettiin vahingossa valkoinen. Ja jos Herttakuningatar saa sen selville, meiltä pannaan päät poikki. Joten, neiti, me tässä yritämme parhaamme ennen kuin hän tulee, jotta….” Samalla hetkellä Viitonen, joka oli huolissaan vilkuillut puutarhan poikki, huusi: “Herttakuningatar! Herttakuningatar!”, ja kaikki kolme puutarhuria heittäytyivät päistikkaa mahalleen makaamaan. Kuului monien jalkojen töminää, ja Liisa etsi katseellaan uteliaana Herttakuningatarta.

Ensin saapui kymmenen sotilasta, joilla oli kädessään nuija. Puutarhurien tavoin olivat sotilaatkin kuin litteitä suorakaiteita kulmista lähtevine käsineen ja jalkoineen. Niiden perässä tuli kymmenen hovimiestä ruutukuvioin koristelluissa asuissaan, ja ne kävelivät pareittain niin kuin sotilaatkin. Sitten näkyviin ilmestyivät hovin lapset: myös näitä somia olentoja oli kymmenen, ja ne hyppelivät iloisesti käsi kädessä, ja niiden puvut oli koristeltu sydämmenkuvin. Seuraavaksi saapuivat vieraat, jotka olivat pääasiassa kuninkaita ja kuningattaria; heidän keskeltään Liisa tunnisti myös Valkean kanin: se säksätti hermostuneesti ja hymyili kaikelle mitä sanottiin eikä huomannut Liisaa ohi mennessään. Sitten tulivat Herttasotitas kantaen kuninkaan kruunua purppuranpunaisella samettityynyllä, ja koko tämän mahtipontisen saattueen jäljessä astelivat HERTTAKUNINGAS ja HERTTAKUNINGATAR.

Liisa aprikoi, pitäisikö hänenkin asettua maahan vatsalleen niin kuin kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa, että juhlasaattueisiin liittyisi sellaista sääntöä; “ja mitä mieltä olisi järjestää kulkueita,” hän ajatteli, “jos kaikki joutuisivat makaamaan vatsallaan, eivätkä voisi nähdä niitä?” Niinpä hän jäi seisomaan paikoilleen ja odottamaan mitä tuleman pitää.

Kun saattue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katsomaan häntä ja kuningatar penäsi: “Kuka tämä on?” Hän osoitti sanansa Herttasotamiehelle, joka vain kumarteli ja hymyili vastaukseksi.

“Idiootti”, ärjähti kuningatar puistellen kärsimättömästi päätään, ja kääntyen Liisan puoleen hän kysyi: “Mikä on nimesi, lapsukainen?”

“Nimeni on Liisa, Teidän majesteettinne,” sanoi Liisa kohteliaasti mutta lisäsi ajatuksissaan, “Hyvänen aika, nehän ovat vain pelikortteja. Ei niitä tarvitse pelätä!”

“Ja keitä nämä sitten ovat?”, sanoi kuningatar osoittaen kolmea puutarhuria, jotka makasivat ruusupuun alla; ne nimittäin makasivat vatsallaan eikä kuvio niiden selkäpuolella ollut samanlainen kuin muilla korttipakan jäsenillä, joten hän ei voinut tietää olivatko ne puutarhureita, sotilaita vai hovimiehiä vaiko hänen omia lapsiaan.

“Mistä minä sen tietäisin?” vastasi Liisa yllättyen itsekin rohkeudestaan. “Asia ei kuulu minulle.”

Kuningattaren kasvoille nousi kiukunpuna, ja tuijotettuaan Liisaa hetken kuin villipeto hän alkoi huutaa: “Pää poikki! Pää…”

“Pötypuhetta!”, huudahti Liisa päättäväisesti ja kuuluvasti, mikä sai kuningattaren vaikenemaan.

Kuningas laski kätensä kuningattaren käsivarrelle ja sanoi kainosti: “Malta nyt, rakkaani, hänhän on vasta lapsi!”

Kuningatar käänsi miehelleen äkäisesti selkänsä ja komensi sotilasta, “Käännä ne ympäri!”

Sotilas totteli ja käänsi puutarhurit varovaisesti toisella jalallaan.

“Nouskaa ylös” huusi kuningatar kimakasti, ja puutarhurit ponkaisivat seisaalleen ja alkoivat kumarrella kuninkaalle, kuningattarelle, lapsille ja kaikille muillekin.

“Lopettakaa!”, kirkui Kuningatar. “Minua alkaa pyörryttää!” Ja hän kääntyi ruusupuuta kohti ja jatkoi: ”Mitä te olette täällä puuhanneet?”

“Toivottavasti se on mieleenne, Teidän majesteettinne,” sanoi Kakkonen nöyristellen ja polvistui samalla. “Yritimme…“

“Tiedän kyllä mitä!” huusi kuningatar joka oli tällä välin tutkiskellut ruusuja. “Pää poikki jokaiselta!” Ja niin saattue jatkoi matkaa lukuun ottamatta kolmea sotilasta, joiden oli määrä mestata onnettomat puutarhurit. Ne juoksivat Liisan luo hakemaan turvaa.

“Ei teitä mestata!”, sanoi Liisa ja hän piilotti ne isoon kukkapurkkiin. Sotilaskolmikko vaelteli vähän aikaa lähimaastossa niitä etsimässä, mutta marssi pian vaivihkaa muiden perään.

“Joko päät ovat poissa?” mekasti kuningatar.

“Poissa ovat, Teidän majesteettinne,” karjuivat sotilaat vastaukseksi.

“Niin sitä pitää”, pauhasi kuingatar. “Osaatko pelata krokettia?”

Sotilaat olivat vaiti ja katsoivat Liisaan, koska kysymys oli selvästikin tarkoitettu hänelle.

“Kyllä vain”, huusi Liisa.

“Tule sitten tänne”, mylvi kuningatar, ja Liisa liittyi kulkueeseen ihmetellen suuresti mitä seuraavaksi tapahtuisi.

“Onpa – onpa kaunis päivä tänään!” kuului vieno ääni hänen läheltään. Valkea kani oli tupsahtanut hänen viereensä ja tähysteli häntä hermostuneena.

“Todella kaunis,” sanoi Liisa. “Missä Kreivitär on?”

“Hys! Hys!” sihisi kani hädissään. Se pälyili hermostuneena olkansa yli puhuessaan ja nousi varpaisilleen ja kuiskasi Liisan korvaan: “Kreivitär on tuomittu kuolemaan.”

“Miksi?” sanoi Liisa.

“Sanoitko mikä sääli”, kani kysyi.

“Ei, en sanonut,” sanoi Liisa. “Minusta se ei ole lainkaan sääli. Kysyin, miksi.’”

“Kreivitär antoi Kuningattarelle korvapuustin…“ Valkea kani aloitti, ja Liisa hirnahti naurusta. “Hys, älä!” kani supatti pelokkaasti. “Kuningatar voi kuulla! Katsos Kreivitär oli vähän myöhässä, ja kuningattaren mukaan…“

“Kaikki paikoilleen!” jyrisi kuningatar ukkosen lailla, ja kaikki alkoivat juosta eri suuntiin toisiinsa törmäillen. Hetken kuluttua ne kuitenkin olivat paikoillaan, ja peli saattoi alkaa.

Liisa ei ollut koskaan nähnyt niin kummallista krokettikenttää: se oli täynnä vakoja ja pengermiä, krokettipalloina toimivat elävät siilit ja mailoina flamingot, ja portit saatiin sotilaiden taivuttaessa itsensä kaarelle käsien ja jalkojen varaan.

Pian Liisa huomasi, että kaikkein hankalinta oli käsitellä flamingoa. Hän sai melko hyvin sullotuksi flamingon keskiruumiin kainaloonsa niin, että sen jalat roikkuivat alaspäin, mutta juuri kun hän oli saanut linnun kaulan suoristetuksi ja oli napauttamaisillaan siiliä sen nokalla, se melkein aina kääntyi katsomaan häntä niin ymmällään, ettei hän voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Ja kun hän oli saanut flamingon pään jälleen alas ja oli aikeissa aloittaa uudestaan, oli ärsyttävää huomata, että siili olikin suoristautunut kerästään ja lyllersi jo muualle. Sitä paitsi kaikkialla, minne tahansa hän olisi voinut siilin lennättää, oli yleensä esteenä vako tai pengermä, ja koska porteiksi kaartuneet sotilaat koko ajan nousivat ylös ja siirtyilivät kentällä paikasta toiseen, Liisa tuli pian siihen tulokseen, että kyseessä todellakin oli hyvin vaikea peli.

Kaikki pelaajat pelasivat yhtaikaa odottamatta vuoroaan, kinastelivat koko ajan ja taistelivat siileistä. Varsin pian kuningatar oli taas raivokkaalla tuulella ja tömisti ympäriinsä huutaen aina vähän väliä: “Pää poikki! Pää poikki!”

Liisa alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Tosin hän ei ollut joutunut vielä riitaan kuningattaren kanssa, mutta hän arveli, että niin saattaisi käydä minä hetkenä hyvänsä, “ja miten minulle sitten käy,”, hän ajatteli, “täällä kun ollaan niin mestaamiseen pain – ihme, että joku vielä ylipäätään on hengissä!”

Liisa etsiskeli pakotietä, ja pohtiessaan pääsisikö livahtamaan kenenkään näkemättä hän huomasi ilmassa oudon ilmiön. Se kummastutti häntä ensin, mutta hetken sitä tutkiskeltuaan hän tajusi sen alkavaksi virnistykseksi ja totesi itsekseen: “Hangon kissa! Vihdoinkin joku, jonka kanssa puhua!”

“Mites pyyhkii?”, sanoi kissa heti kun sillä oli riittävästi suuta puhumiseen.

Liisa odotti kunnes sen silmät ilmestyivät näkyviin ja nyökkäsi sitten. “Ei kannata sanoa mitään,” hän ajatteli, “ennen kuin sen korvat näkyvät – tai ainakin toinen niistä.” Pian kissan pää oli kokonainen, ja silloin Liisa laski flamingonsa maahan ja alkoi kertoa pelistä iloissaan siitä, että paikalla oli kuuntelija. Kissa tuntui ajattelevan, että sitä oli jo tarpeeksi näkyvissä, eikä sitä ilmestynyt enää enempää.

“Minusta ne eivät pelaa ollenkaan reilusti,” Liisa aloitti valittavalla äänellä, “ja ne kinaavat koko ajan niin kauheasti, ettei kuule edes omaa ääntään – eikä niillä tunnu olevan sääntöjäkään – tai jos onkin, kukaan ei noudata niitä. Et tiedäkään, kuinka hämäävää on, kun kaikki pelivälineet ovat eläviä: esimerkiksi portti, jonka läpi minun pitäisi lyödä seuraavaksi, kävelee tuolla toisella puolella kenttää – ja minun olisi juuri äsken pitänyt krokata kuningattaren siiliä, mutta sehän juoksi pakoon nähdessään minun siilini!”

“Mitä pidät kuningattaresta?” kysyi Hangon kissa ääntään madaltaen.

“En sitten yhtään,” sanoi Liisa, “hän on niin valtavan…“ Juuri silloin hän huomasi kuningattaren seisovan aivan hänen takanaan, joten hän jatkoi: “…suuri ennakkosuosikki, että peliä tuskin kannattaa jatkaa loppuun asti.”

Kuningatar hymyili ja jatkoi matkaansa.

“Kenelle sinä puhut”, kysyi kuningas lähestyessään Liisaa. Hän katsoi kummissaan kissan päätä.

“Se on ystäväni – Hangon Kissa,” sanoi Liisa. “Sallikaa, että esittelen teidät.”

“En pidä yhtään sen ulkonäöstä,” sanoi kuningas, “mutta voihan se suudella kättäni, jos haluaa.”

“Mieluiten en sinun kättäsi,” pisti kissa väliin.

“Haukkuuko se minua” huudahti Kuningas ja meni Liisan taakse.

“Haukkuva kissa ei pure,” sanoi Liisa. “Muistan lukeneeni tuon jostain mutta en muista mistä.”

“No, se on joka tapauksessa vietävä pois,” sanoi kuningas päättäväisesti ja huusi kuningattarelle, joka oli juuri kulkemassa ohi: “Rakkaani, etkö voisi käskeä jotakuta viemään tuon kissan pois!”

Kuningatar tunsi vain yhden lääkkeen niin suuriin kuin pieniin ongelmiin: “Pää poikki!”, hän sanoi edes vilkaisematta ympärilleen.

“Haen pyövelin paikalle itse,” kuningas lisäsi tohkeissaan ja kiiruhti pois.

Liisa ajatteli mennä saman tien takaisin katsomaan miten peli sujui, mutta kuuli samassa kuningattaren kirkuvan kauempana raivoissaan. Hän oli kuullut kuningattaren määräävän kolme pelaajaa mestattavaksi vuoron väliinjättämisen takia eikä pitänyt tilanteesta lainkaan – olihan peli niin sekavassa tilassa, ettei hän koskaan tiennyt oliko hänen vuoronsa vai ei. Niinpä hän poistui etsimään siiliään.

Sillä välin siili oli joutunut tappeluun toisen siilin kanssa, mikä Liisasta tarjosi mainion tilaisuuden krokkaamiseen. Ainoa hankaluus oli, että hänen flamingonsa oli lennähtänyt puutarhan toiseen reunaan, ja hän näki kuinka se yritti siellä avuttomasti lentää puuhun.

Kun Liisa oli saanut tuoduksi flamingon takaisin, tappelu oli ohitse eikä kumpaakaan siiliä enää näkynyt, “mutta ei sillä väliä,“ ajatteli Liisa, “koska tällä puolen kenttää ei ole enää yhtään porttia”. Hän sujauttikin flamingon kainaloonsa, jotta se ei pääsisi enää pakenemaan, ja meni uudestaan juttelemaan ystävänsä kanssa.

Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kerääntynyt melkomoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneilta.

Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistivat perustelunsa hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.

Pyövelin väite oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan ennen annettu moista tehtävää eikä aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.

Kuningas taas väitti, että kaikilta, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.

Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä. (Juuri tämä huomautus sai koko muun joukon vakavaksi ja huolestuneeksi.)

Liisa ei keksinyt muuta sanottavaa kuin: “Se on Kreivittären kissa; olisi parasta kysyä häneltä.”

“Kreivitär on vankilassa,” kuningatar sanoi pyövelille. “Hakekaa hänet tänne!” Pyöveli kiisi tuulispäänä matkaan.

Heti pyövelin mentyä kissan pää alkoi hiipua näkyvistä, ja kun pyöveli palasi Kreivittären kanssa, kissa oli kadonnut kokonaan. Kuningas ja pyöveli säntäilivät sitä etsimässä, kun taas muu joukko palasi pelin pariin.

 

Yhdeksäs luku – Vilpikonnan tarina

“Et uskokaan kuinka hauskaa on nähdä sinua taas, tyttökulta!” Kreivitär sanoi sujautten kätensä hellästi Liisan käsipuoleen, ja he lähtivät yhdessä kävelemään poispäin.

Liisa oli iloinen, että Kreivitär oli niin hyvällä tuulella ja ajatteli, että kenties hurja käytös keittiössä olikin johtunut vain pippurista.

“Kun minusta tulee kreivitär,” Liisa sanoi itsekseen (vaikkei siihen avian uskonutkaan), “keittiössä ei saa olla yhtään pippuria. Keitto on hyvää ilmankin… Jospa ihmisten kiivastuminen onkin aina pippurin syytä,” hän jatkoi hyvin tyytyväisenä kun oli keksinyt ikään kuin uuden säännön, “ja happamuus etikan syytä – ja kitkeryys kirvelin syytä – ja – ja lasten pirteys pirtelön ansiota. Tämän kun aikuiset tietäisivät, niin he eivät enää pihtailisi sitä, sillä…”

Liisa oli mietteissään aivan unohtanut Kreivittären ja hätkähti hieman kuullessaan korvansa juuresta sen äänen. “Et sano mitään, kultaseni, taidat olla vaipunut ajatuksiisi. En osaa nyt heti sanoa, mikä tämän opetus on, mutta muistan sen kyllä kohta.”

“Ehkei siinä tällä kertaa piile mitään opetusta,” Liisa rohkeni huomauttaa.

“Tsot, tsot, lapsukainen!” sanoi Kreivitär, “Kaikessa on opetus, vaikkei heti keksisikään mikä,” ja painautui puhuessaan lähemmäksi Liisaa.

Liisa ei oikein pitänyt siitä, että Kreivitär likistyi niin lähellä häntä – ensinnäkin, koska Kreivitär oli hyvin ruma ja toiseksi koska se oli juuri sen mittainen, että saattoi nojata leukaansa Liisan olkapäähän, ja leuka oli epämiellyttävän terävä. Liisa ei kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias, joten hän yritti kestää sen niin hyvin pystyi.

“Peli sujuu jo paremmin,” hän sanoi pitääkseen keskustelua yllä.

“Omalla tavallaan kyllä,” sanoi Kreivitär, “ja sen opetus on, että ‘rakkaus ei etsi omaansa!’”.

“Kai rakkauskin silti pitää huolen vain omista asioistaan…” Liisa kuiskasi.

“Niin no! Tarkoitin oikeastaan juuri sitä,” sanoi Kreivitär ja työnsi terävän leukansa yhä syvemmälle Liisan olkapäähän: “Ja sen opetus taas on että ‘kyllä sokeakin sana jyvän löytää’.”

“Hän totisesti haluaa löytää kaikesta opetuksen!” Liisa ajatteli.

“Nyt varmasti mietit miksen kierrä kättäni uumasi ympärille,” Kreivitär sanoi ja lisäsi pienen tauon jälkeen: “Syy siihen on, että epäilen flamingosi olevan kiivasluontoinen. Tehdäänkö pieni koe?”

“Se voi purra,” vastasi Liisa varovaisesti, koe ei nimittäin häntä juuri innostanut.

“Totta kyllä,” sanoi Kreivitär, “flamingot ja sääsket purevat. Ja sen opetus on – ‘ei yksi sääski kesää tee.’”

“Ei yksi pääsky kesää tee,” Liisa huomautti.

“Totta taaskin,” Kreivitär sanoi. “Sinä se osaat muotoilla kaiken niin selvästi.”

“Pääskyt ovat kivikuntaa, luulisin… ” sanoi Liisa.

“Totta kai ovat,” sanoi Kreivitär, joka tuntui olevan valmis yhtymään kaikkeen mitä Liisa sanoi, “tiedän täällä lähellä yhden pääskykaivoksen. Ja sen opetus on – ‘Ei kannettu vesi kaivoksessa pysy!’

“Haa, nyt tiedän!” huudahti Liisa, joka ei ollut kuunnellut Kreivittären äskeistä huomautusta, “pääskyt ovat kasvikuntaa! Siksi ne eivät näytä ihan siltä mitä ne ovat.”

“Olen aivan samaa mieltä kanssasi,” sanoi Kreivitär, “ja tämän opetus on – ‘ole sitä miltä näytätkin’ – tai jos ilmaisee sen vähän yksinkertaisemmin: ‘Älä luule ettet ole muuta kuin se miltä ehkä muista näytät kuin se mitä olet tai olisit voinut olla olisi näyttänyt heistä muulta kuin se mitä olit ollut mikä olisi näyttänyt heistä muutoin muulta.”

“Ymmärtäisin tuon varmaan paremmin,” sanoi Liisa kohteliaasti, “jos sen voisi lukea, mutta kuultuna sitä ei oikein pysty seuraamaan.”

“Et ole kuullut vielä puoliakaan siitä mitä pystyn sanomaan, jos todella haluan,” Kreivitär vastasi mielissään.

“No, säästä vain se toinen puoli tuonnemmaksi,” sanoi Liisa.

“Ei siinä ole mitään säästämistä,” sanoi Kreivitär, “saat loput lahjaksi.”

“Aika kitsas lahja!”, Liisa ajatteli. “Onneksi ihmiset eivät anna tuollaisia syntymäpäivälahjoja.” Mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen.

“Olet tainnut taas vaipua mietteisiisi,” Kreivitär sanoi ja työnsi taas terävää leukaansa Liisan olkapäähän.

“Minulla on oikeus ajatella,” kivahti Liisa, sillä häntä alkoi jo vähän hermostuttaa.

“Tasan yhtä suuri oikeus,” sanoi Kreivitär, “kuin sioilla on lentää: ja sen ope–“

Liisan yllätykseksi Kreivitär vaikeni vaikka se oli juuri pääsemäisillään mielisanaansa “opetus”, ja hän tunsi kuinka tämä alkoi vapista. Hän nosti katseensa ja näki edessä Herttakuningattaren kädet puuskassa kuin myrskyn merkkinä.

“Kaunis päivä tänään, Teidän majesteettinne!” Kreivitär aloitti vaimealla äänellä.

“Tässä sinulle kaunista ilmaa,” mylvi Kuningatar jalkaansa polkien. “Joko sinä lähdet tai sinun pääsi lähtee eikä yhtään ennen aikojaan! Saat valita!”

Kreivitär teki valintansa ja oli tuossa tuokiossa tipotiessään.

“Mennään jatkamaan peliä,” kuningatar sanoi Liisalle ja Liisa oli niin peloissaan, ettei uskaltanut sanoa mitään, vaan seurasi häntä krokettikentälle.

Muut vieraat olivat ottaneet kuningattaren poissaolosta ja lepäilivät varjossa, mutta kuningattaren nähdessään ne ampaisivat taas pelaamaan. Kuningatar tyytyi vain toteamaan, että hetkenkin viivyttely maksaisi niiden hengen.

Kuningatar riiteli koko pelin ajan muiden pelaajien kanssa ja karjui tuon tuostakin: “Pää poikki! Pää poikki!” Sotilaat pidättivät jokaisen tuomitun, mutta voidakseen tehdä sen ne joutuivat tietysti jättämään tehtävänsä krokettiportteina. Niinpä noin puolen tunnin kuluttua yhtäkään porttia ei ollut enää jäljellä ja kaikki pelaajat – kuningasta, kuningatarta ja Liisaa lukuun ottamatta – oli pidätetty ja tuomittu kuolemaan.

Hengästynyt kuningatar lopetti pelaamisen ja sanoi Liisalle: “Oletko jo tavannut Vilpikonnan?”

“En,” sanoi Liisa., “En edes tiedä mikä Vilpikonna on.”

“Se mistä vilpikonnanliemi valmistetaan,” sanoi kuningatar.

“Enpä ole koskaan nähnyt enkä kuullut,” sanoi Liisa.

“Töpinäksi sitten,” sanoi kuningatar, “niin se kertoo sinulle tarinansa.”

Heidän poistuessaan kentältä Liisa kuuli kuninkaan sanovan hiljaa muulle joukolle: “Teidät on kaikki armahdettu.” “No, se on hyvä juttu!”, Liisa sanoi itsekseen, sillä hän oli ollut kovin pahoillaan kuningattaren auliisti jakelemista teloitustuomioista.

Pian he kohtasivat Griipin, joka lojui auringossa sikeässä unessa. “Ylös siitä, laiskimus!” sanoi kuningatar. “Ja vie tämä nuori neiti tapaamaan Vilpikonnaa ja kuulemaan sen tarinaa. Minun täytyy palata takaisin valvomaan paria mestausta.” Ja niin hän poistui, ja Liisa jäi kahden kesken Griipin kanssa.

Liisa ei oikein pitänyt otuksen ulkomuodosta, mutta oli varmasti turvallisempaa pysyä sen luona kuin mennä julman kuningattaren mukaan, joten hän jäi odottamaan mitä tuleman piti.

Griippi nousi istualleen ja hieroi silmiään. Se seurasi katseellaan kuningatarta kunnes se oli poistunut näkyvistä, ja sitten se hihitti. “Voi miten hauskaa!” Griippi sanoi puolittain itsekseen ja puolittain Liisalle.

“Miten niin” kysyi Liisa.

“No, kuningatar,” sanoi Griippi. “Hän on kuvitellut koko jutun: eivät ne ikinä telota ketään. No niin, töpinäksi!”

“Kaikki sanovat täällä koko ajan ‘töpinäksi’”, Liisa ajatteli laahustaessaan Griipin vanavedessä: “Minua ei ole koskaan aiemmin juoksutettu tällä tavalla, ei koskaan, ei niin ikinä!”

He eivät olleet kävelleet kovin pitkään kun jo näkivät etäällä Vilpikonnan: se istui surullisena ja yksinäisenä pienellä kallionkielekkeellä, ja kun he tulivat lähemmäksi Liisa saattoi kuulla sen huokailevan sydämensä pohjasta. Liisan kävi sitä todella sääliksi. “Mitä se suree?” hän kysyi Griipiltä. Ja Griippi vastasi, melkein samoin sanoin kuin äsken: “Vilpikonna on kuvitellut koko jutun: ei ole mitään syytä surra. Mutta töpinäksi!”

Niin he menivät Vilpikonnan luo, joka katsoi heitä suurin kyyneleisin silmin sanaakaan sanomatta.

“Tämä tyttö tässä,”sanoi Griippi, “tahtoo kuulla sinun tarinan.”

“Kerron sen,” sanoi Vilpikonna synkeällä äänellä. “Istukaa kumpikin älkääkä pukahtako ennen kuin olen lopettanut.”

Niin he istuivat alas, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Liisa ajatteli, “Miten se voi ikinä päästä loppuun, jos se ei pääse edes alkuun.” Mutta hän odotti kärsivällisesti.

“Aikoinaan,” Vilpikonna sanoi huokaisten syvään, “minä olin oikea kilpikonna.”

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vain Griipin huudahdus “Tsshkkrrhh!” sekä Vilpikonnan sydäntäsärkevä nyyhke. Liisa oli vähällä nousta sanomaan: “Kiitos vain, hyvä herra, mielenkiintoisesta tarinastanne,” mutta hän uumoili, että jotain saattoi olla vielä tulossa, joten hän jäi paikoilleen eikä sanonut mitään.

“Kun me oltiin pieniä,” Vilpikonna jatkoi viimein jo hieman rauhoittuneena (vaikka se välillä vähän nyyhkikin), “me käytiin koulua meressä. Meillä oli rehtorina vanha hidas Kilpikonna, jota kutsuttiin Kupeksi…“

“Miksi te sitä Kupeksi kutsuitte?” Liisa kysyi.

“No me kutsuttiin sitä Kupeksi, koska se aina kupeksi,” kivahti Vilpikonna.”Sinähän se varsinainen tollo olet!”

“Häpeäisit kysyäkin noin tyhmiä,” lisäsi Griippi, ja sitten ne molemmat istuivat hiljaa ja katsoivat Liisa-rukkaa, jonka teki mieli upota maan alle. Viimein Griippi sanoi Vilpikonnalle: “Anna nyt palaa, vanha veijari! Ei tässä ole koko päivää aikaa!” ja niin Vilpikonna jatkoi seuraavin sanoin: “Niin, me käytiin koulua meressä, vaikket ehkä uskokaan…“

“En sanonut, etten uskoisi!” keskeytti Liisa.

“Sanoitpas,” intti Vilpikonna.

“Varo sanojasi!” lisäsi Griippi ennen kuin Liisa ehti sanoa mitään. Vilpikonna jatkoi tarinaansa.

“Meillä oli paras mahdollinen koulutus – itse asiassa me käytiin koulua joka päivä…”

“Olen minäkin käynyt joka päivä koulua,” sanoi Liisa. “Ei siinä ole mitään ylpeilemistä.”

“Oliko teillä koulussa lisäaineita?” kysyi Vilpikonna hieman huolestuneena.

“No,” sanoi Liisa. “Meillä oli ylimääräisinä ranskaa ja musiikkia.”

“Entä vanhaa hapatusta?” sanoi Vilpikonna.

“No ei taatusti!” Liisa sanoi närkästyneenä.

“Haa! Siinä tapauksessa teidän koulu ei ole mikään hyvä koulu,” sanoi Vilpikonna helpottuneena. “Meidän koulussa nimittäin annetaan myös ruokatunteja ja niiden päälle vielä lisäaineita ja vanhaa hapatusta, jos halusi.”

“Luulisi, että niitä ei nyt niin kipeästi tarvita,” sanoi Liisa, “jos asuu meren pohjassa.”

“Ei minulla ollutkaan niihin varaa,” huokaisi Vilpikonna. “Otin vain pakolliset aineet.”

“Mitäs ne olivat”, uteli Liisa.

“No, ensinnäkin tietysti kauhokirjoitus ja lokoominen,” Vilpikonna vastasi, “ja sitten matelumatiikan eri alat – plupslasku, väljennys, keltominen ja makaaminen.”

Liisa ei ymmärtänyt paljon mitään mutta uskaltautui kysymään: “‘Keltomisesta’ en ole kuullutkaan. Mitä se mahtaa olla?”

Griippi kohotti tyrmistyneenä molemmat käpälänsä. “Vai et koskaan kuullut keltomisesta” se huudahti. “Kai tiedät mitä punaaminen on?”

“Ky-kyllä,” sanoi Liisa varovaisesti, “se tarkoittaa että tekee – jonkin – minkä vaan – punaiseksi.”

“No hyvä,” Griippi jatkoi, “jos et tiedä mitä on keltominen, tosiaan olet paksupää.”

Tämä ei kannustanut Liisaa esittämään asiasta lisäkysymyksiä, joten hän kääntyi Vilpikonnan puoleen ja kysyi: “Mitä muuta teille opetettiin?”

“No, sitten oli hysteriaa,” Vilpikonna sanoi laskien aineita räpylöillään, “…koti- ja muiden merten hysteriaa ja myös sekologiaa. Ja uimistelua – uimistelunopettajana oli yksi vanha ankerias, joka kerran viikossa opetti meille liihtämistä, kalabandya ja olmiloikkaa.”

“Minkälaista se oli?” sanoi Liisa.

“No, en rupee tässä näyttämään,” sanoi Vilpikonna, “olen vanhemmiten vähän jäykistynyt. Eikä Griippi oppinut sitä koskaan.”

“Ei ollut aikaa,” sanoi Griippi. “Klassisten laineiden tunneilla kävin kyllä. Se rapu oli oikea ärjiäinen.”

“Sen tunneilla minä en koskaan ollut,” Vilpikonna sanoi. “Se opetti kuulemma ilosofiaa ja murheilua.”

“Niinpä teki, tekipä tosiaan,” huokaisi vuorostaan Griippi, ja molemmat otukset painoivat päänsä.

“Entä kuinka monta tuntia päivässä teillä oli koulua?” Liisa sanoi nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta.

“Kymmenen tuntia ensimmäisenä päivänä,” sanoi Vilpikonna, “yhdeksän seuraavana ja niin edelleen.”

“Olipa kummallinen lukujärjestys!” Liisa huudahti.

“Eivät tunnit aluksi mitään hupia olleetkaan,” Griippi huomautti, “mutta ne hupeni päivä päivältä!”

Tämä oli aivan uusi näkökulma Liisalle ja hän sulatteli sitä vähän aikaa ennen kuin kysyi lisää. “Siinä tapauksessa yhdestoista päivä oli kaiketi lomapäivä?”

“Ilman muuta,” sanoi Vilpikonna.

“Mitä kahdentenatoista päivänä sitten tapahtui?” Liisa keksi kysyä.

“Tämä riitti koulusta,” keskeytti Griippi määrätietoisesti. “Kerro nyt tytölle vähän siitä mitä me leikittiin.”

 

Kymmenes luku – Hummerikatrilli

Vilpikonna huokaisi syvään ja pyyhkäisi eturäpylällä silmiään. Se katsoi Liisaan ja yritti puhua mutta ei itkuntyrskähdyksiltään kyennyt. “Ihan kuin sillä olisi ruoto kurkussa,” sanoi Griippi ja ryhtyi ravistelemaan sitä ja läimimään sitä selkään. Viimein Vilpikonna kokosi itsensä ja jatkoi taas kyynelkarpaloiden vieriessä pitkin sen poskia: “Sinä et ole varmaankaan asunut meren alla…“ (“En todellakaan,” sanoi Liisa) “ja ehket ole koskaan tavannut ketään hummeria…“ (Liisa oli jo sanomaisillaan: “Olen kyllä kerran maistanut…“ mutta hillitsi itsensä ajoissa ja sanoi: “Ei, en koskaan”) “…joten sinulla ei ole aavistustakaan miten ihanaa hummerikatrilli on!”

“Ei totisesti ole,” sanoi Liisa. “Minkälaista se on?”

“Noh,” sanoi Griippi, “ensin mennään riviin rannan suuntaisesti…”

“Eikun kahteen riviin!” kiljui Vilpikonna. “Hylkeet, kilpikonnat, lohet ja niin edelleen, ja sitten, kun meduusat on saatu pois tieltä…“

“Se vie aina jonkun aikaa,” keskeytti Griippi.

“…otetaan kaksi askelta…“

“Jokaisella hummeri parina!”, huusi Griippi.

“Niin, tietenkin”, Vilpikonna sanoi, “kaksi askelta, otetaan kiinni parista…“

“…vaihdetaan hummereita ja tehdään sama takaperin,” jatkoi Griippi.

“Sitten”, Vilpikonna jatkoi, “heitetään…“

“Hummerit”, karjui Griippi ja hypähti ilmaan.

“…niin kauas kun jaksaa…“

“Uidaan niiden perään!” kirkui Griippi.

“Heitetään meressä kuperkeikka”, huusi Vilpikonna pomppien villisti ympäriinsä.

“Ja vaihdetaan taas hummeriparia!” ulvoi Griippi äänensä ylärajoilla.

“Mennään takaisin rannalle ja – tässä on vasta ensimmäinen osa”, sanoi Vilpikonna madaltaen äkkiä ääntään, ja nuo kaksi otusta, jotka olivat hypelleet ympäriinsä kuin hullut, istuutuivat hyvin vaitoisina ja katsoivat Liisaan.

“Se on varmaan hyvin kaunis tanssi,” sanoi Liisa arasti.

“Haluaisitko nähdä sitä vähän?”, sanoi Vilpikonna.

“Oikein mielelläni,” sanoi Liisa.

“Tule, kokeillaan ensimmäistä osaa!” Vilpikonna sanoi Griipille. “Meiltä se sujuu ilman hummereitakin. Kumpi laulaa?”

“Öh, laula sinä,” sanoi Griippi. “Olen unohtanut sanat.”

Niin ne alkoivat tanssia juhlavasti Liisan ympärillä ja talloivat aina silloin tällöin häntä varpaille ja heiluttivat tahtia etukäpäliään Vilpikonnan laulaessa laahaavasti ja surullisesti:

“Hei, nopeammin!” silakka

etanaa hoputtaa.

“Särki ryömii kannoilla,

se häntää jo koputtaa.

Kas, hummerit ja konnatkin

jo hyppii tasajalkaa:

Ne odottelee rannalla,

Jos kohta tanssi alkaa.”

 

Koska, milloin, milloin, koska,

milloin tanssi alkaa?!

Milloin, koska, koska, milloin,

koska tanssi alkaa?!

 

Silakka mielii lentää mereen

hummerinsa parina,

vaan etanalle liikaa nyt

on moinen tarina:

“Kun viimeksi uin mereltä,

kotimatka vuoden vei.”

Ei tanssi tänään etana,

ei tanssi etana ei.

 

Ei tanssi ei, ei tanssi ei,

ei tanssi etana, ei!

 

Silakka sanoo: “Siitä viis

mihin heitto kantaa!

Me lennetäänhän siitä pian

suoraan vastarantaan!

Kun kaukomaahan päästään me

ei meitä kaipaa kukaan!

Älä pelkää! Etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?

 

Älä pelkää, etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?

Älä pelkää, etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?”

 

“Kiitos, se oli oikein mielenkiintoista katsottavaa,” sanoi Liisa helpottuneena siitä, että tanssi oli viimein ohi. “Pidin paljon tuosta silakkalaulusta.”

“Niin, silakoista puheen ollen,” sanoi Vilpikonna, “nehän – kai sinä olet nähnyt niitä?”

“Kyllä,” sanoi Liisa. “Olen nähnyt niitä usein illall…” Hän keskeytti nopeasti.

“Päivällä tai illalla, sama se,“ sanoi Vilpikonna, “mutta jos olet kerran nähnyt niitä niin usein, varmaan tiedät millaisia ne ovat?”

“Luulisin niin,” Liisa sanoi mietteliäästi. “Niillä on pyrstö suussa – ja ne ovat yltä päältä korppujauhossa.”

“Korppujauhoasiassa olet väärässä,” sanoi Vilpikonna. “Se näet huuhtoutuisi meressä pois. Mutta niillä on pyrstö suussa, ja syy siihen on…“ tässä kohtaa Vilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä. “Kerro tytölle se ja loputkin,” se sanoi Griipille.

“Syy on se, “ sanoi Griippi, “että ne todella tanssivat hummerien kanssa. Joten ne joutuivat veteen. Joten ne upposivat tosi syvälle. Joten niiden hännät juuttuivat niiden suuhun. Joten ne eivät enää koskaan saaneet niitä sieltä pois. Siinä kaikki.”

“Kiitos,” sanoi Liisa, “sangen mielenkiintoista. Aiemmin en tiennytkään silakoista paljon mitään.”

“Voin kertoa lisääkin, jos haluat, “ sanoi Griffoni. “Tiedätkö miksi niitä kutsutaan silakoiksi?”

“Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi,” sanoi Liisa. “Miksi?”

“Niillä suojataan lattiat,” Griippi vastasi hyvin vakavana.

Liisa oli ymmällään. “Suojataan lattiat?” hän toisti hämmästyneenä.

“No, millä teillä suojataan lattiat?” sanoi Griippi. “Millä ne saadaan kiiltämään?”

Liisa katsoi niitä ja mietti vähän aikaa ennen kuin vastasi: “Lakalla kaiketi.”

“Meren alla,” sanoi Griippi matalalla äänellä, “lattiat suojataan silakalla.”

“Miten lattiat sitten tehdään?” Liisa kysyi hyvin uteliaana.

“No, pannaan räsymato mutapohjan päälle. Miten muuten?” Griippi vastasi kärsimättömästi. “Kapalokalakin olisi tiennyt tuon!”

“Silakan asemassa,” sanoi Liisa, joka ajatteli yhä laulua, “olisin sanonut särjelle: ‘Top tykkänään! Sinua me emme halua mukaan’.”

“Niiden oli pakko ottaa se mukaan,” Vilpikonna sanoi. “Kukaan kala ei lähde mihinkään ilman särkeä.”

“Eikö todellakaan?” sanoi Liisa yllättyneenä.

“Ei tietenkään“, Vilpikonna sanoi. “No, jos olisin lähdössä johonkin ja näkisin särjen, uisin perään ja huutaisin: “Särki, hoi, älä jätä!”

“Tarkoitat varmaan ‘järkeä’?” sanoi Liisa.

“Tarkoitan aina sitä mitä sanon,” Vilpikonna vastasi loukkaantuneena. Ja Griippi lisäsi: “No, kerropas vähän sinun seikkailuista.”

“Voisin kertoa teille minun seikkailuistani – tästä aamusta lähtien,” Liisa sanoi vähän arasti, “mutta missään tapauksessa ei kannata mennä eiliseen, koska silloin oli eri ihminen.”

“Mitä tarkoitat,” kysyi Vilpikonna.

“Ei! Ei! Seikkailut ensin,” sanoi Griippi kärsimättömästi, “selityksiin menee aina kamalasti aikaa.”

Niin Liisa alkoi kertoa niille seikkailuistaan aina siitä asti kun oli tavannut Valkean Kanin. Häntä hermostutti hieman aluksi – ihan aluksi, sillä nuo kaksi otusta tunkivat niin lähelle häntä, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ja kuuntelivat silmät pyöreinä ja suu auki, mutta tarinan edetessä hän sai lisää itsevarmuutta. Kuulijat pysyivät hiirenhiljaa aina siihen asti, kun hän pääsi kohtaan, jossa hänen piti toistaa toukalle “Vaarilla on saari…” eikä se mennyt yhtään niin kuin piti. Silloin Vilpikonna veti syvään henkeä ja sanoi: “Onpa outoa!”

“Kaikki on niin outoa, ettei paremmasta väliä”, sanoi Griippi.

“Se ei mennyt yhtään niin kuin piti,” Vilpikonna toisti mietteliäästi. “Jospa tyttö yrittäisi lausua jotakin nyt. Käske tytön aloittaa.” Se katsoi Griippiin ikään kuin sillä olisi jotain valtaa määräillä Liisaa.

“Nouse ylös ja toista perässä ‘’Hummani hei…”, sanoi Griffoni.

“Kylläpä ne nyt komentelevat ja panevat vielä toistamaan läksyjä!” ajatteli Liisa. “Ihan yhtä hyvin voisin mennä tältä istumalta takaisin kouluun.” Hän kuitenkin nousi seisomaan ja alkoi lausua lorua, mutta hänen päänsä oli niin täynnä Hummerikatrillia, että hän tuskin ymmärsi mitä oikein sanoi ja lorusta tuli todella hyvin kummallinen:

 

“Hummeri heilui, huusi: “Vaadin

Uusiksi tämän marinaadin!

En halua olla ruskea enää!”

Siksipä se, käyttäen nenää,

Silti asun, levitti jalat

Ja viiksiin pani sokeripalat.

 

Se laskuvedessä pilkkaa haita,

Irvii, nälvii, uhoaa, riekkuu.

Kun nousee hait, on toisin laita:

Arka ääni piippien kiekuu…”

 

“Tuo oli aika erilainen, kun vertaa siihen miten opin sen lapsena,” sanoi Griippi.

“Minäkään en ole ikinä kuullut sitä,“ sanoi Vilpikonna, “mutta se kuulostaa sairaan järjettömältä.”

Liisa ei sanonut mitään. Hän istui alas, kätki kasvonsa käsiinsä ja ihmetteli sujuisiko mikään enää ikinä tavalliseen tapaan.

“Minä penäisin vähän selityksiä muutamaan kohtaan,” sanoi Vilpikonna.

“Ei tyttö osaa niitä selittää,“ kiiruhti Griippi sanomaan. “Suoraan vain seuraavaan säkeistöön.”

“Mutta entä se jalkakohta?” Vilpikonna intti. “Ja miten se muka pystyi tekemään kaiken sen nenällään?”

“Se on baletin ensimmäinen asento,” Liisa sanoi, mutta hän oli itsekin niin sekaisin, että halusi vaihtaa puheenaihetta.

“Mene seuraavaan säkeistöön,” sanoi Griippi. “Se alkaa “Voi kuinka pieninä palasina onkaan…” Liisa ei uskaltanut olla tottelematta, vaikka olikin varma että se menisi väärin, ja hän jatkoi vapisevalla äänellä:

 

Pöllön ja pantterin vakavan

näin pihalla leipää jakavan:

Pantteri ahmi kokonaan sen,

Pöllölle jäi vain lautanen.

Pöllö saikin armosta siksi

Lusikan kotiin viemisiksi,

Pantteri veitsen ja haarukan

Joilla ahmi…”

 

“Mitä ideaa on lausua koko juttua,” Vilpikonna keskeytti, “jos et kerran selitä sitä samalla? Se on taatusti sekavinta mitä minä olen koskaan kuullut.”

“Ehkä on paras lopettaa,” sanoi Griippi, ja Liisa suostui enemmän kuin hyvillään.

“Tanssitaanko Hummerikatrillin toinen osa?” Griippi jatkoi. “Vai haluaisitko, että Vilpikonna laulaisi sinulle laulun?”

“Oi, laulu olisi ihana, jos se Vilpikonnalle vain sopii,” Liisa vastasi niin innokkaasti, että Griippi loukkaantui hieman ja sanoi: “Hmm! Ei vähääkään makua! Laula tytölle ‘Vilpikonnaliemi’, laulathan.”

Vilpikonna huokaisi syvään ja alkoi laulaa itkun tukahduttamalla äänellä:

 

Kulhossa on nyt vihreää

lientä ja se höyryää!

Ilostuttaa isoa,

Ilostuttaa pientä:

On illaksi ihanaa lientä!

 

Illaksi ihanaa lientä!

 

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Ii-haa-naa lii-een- tää!

Iil-lak-sii!

Ii-haa-naa lii-een- tää!

 

Kuka piittaa kalasta,

tai inha lihapalasta?

Kuka söisi sientä

kun tarjolla on lientä?

 

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Iil-laks-sii                                    

ihanaa, ii-haa-NAA LIENTÄ!

 

“Ja kerta vielä!” huusi Griippi ja Vilpikonna oli juuri ehtinyt aloittaa taas, kun kaukaa kuului huuto: “Oikeudenkäynti alkaa!”

“Töpinäksi!”, huusi Griippi tarttuen Liisaa kädestä ja kiiruhtaen matkaan odottamatta laulun loppumista.

“Mikä ihmeen oikeudenkäynti?” Liisa puuskutti juostessaan, mutta Griippi vastasi vain: “Töpinäksi!” ja juoksi yhä nopeammin tuulen kantaessa heidän korviinsa surumieliset sanat:

“Iil-lak-sii

ihanaa, ii-haa-NAA LIENTÄ!”

 

Yhdestoista luku – Kuka varasti leivokset?

Kun Liisa ja Griippi saapuivat paikalle, Herttakuningas ja Herttakuningatar istuivat valtaistuimillaan suuren seurueen ympäröimänä. Paikalla oli kaikenlaisia pikkulintuja ja muita otuksia ja niiden lisäksi kokonainen korttipakka. Herttasotilas seisoi kahlehdittuna valtaistuimen edessä vartija kummallakin puolellaan ja Valkea kani seisoi kuninkaan vieressä toisessa kädessään trumpetti ja pergamenttirulla toisessa. Oikeussalin keskellä oli pöytä, ja pöydällä lautasellinen torttuja. Ne näyttivät niin herkullisilta, että Liisalla alkoi nälkä kurnia vatsassa. “Kunpa oikeudenkäynti olisi pian ohi,” hän ajatteli, “niin tarjoilu voisi alkaa!” Mutta siitä ei ilmeisesti ollut toivoakaan, joten hän alkoi katsella ympärilleen saadakseen aikansa kulumaan.

Liisa ei ollut koskaan aikaisemmin ollut käräjillä, mutta hän oli lukenut niistä ja huomasi ilokseen, että hän osasi nimetä lähes kaiken näkemänsä. “Tuossa on tuomari,” hän sanoi itsekseen, “koska sillä on iso peruukki.”

Tuomarina toimi muuten kuningas, joka ei ilmeisesti tuntenut oloaan ensinkään mukavaksi koska piti kruunuaan peruukin päällä, mikä ei pukenut häntä vähääkään.

“Ja tuossa on valamiesten aitio,” ajatteli Liisa, “ja nuo kaksitoista otusta,” (hänen oli näet pakkoa nimittää niitä ‘otuksiksi’, koska jotkut niistä olivat nisäkkäitä ja jotkut lintuja), “ovat varmaankin jury.” Hän toisti viimeksi lausumansa sanan pariin otteeseen mielessään, sillä hän oli melkoisen ylpeä suorituksestaan: hän nimittäin ajatteli (ja aivan oikein), että hyvin harva tyttö olisi hänen iässään tiennyt mitä se ylipäätään tarkoittaa. “Valamiehistö” olisi kuitenkin käynyt aivan hyvin.

Kaikki valamiehet raapustivat puuhakkaasti rihvelitauluihinsa. “Mitä ne oikein tekevät?” Liisa kuiskasi Griipille. “Ei niillä pitäisi olla mitään muistiinpantavaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut.”

“Ne kirjoittavat nimiään,” Griippi kuiskasi vastaukseksi, “siitä pelosta, että unohtavat ennen oikeudenkäynnin loppua.”

“Typerät otukset!” Liisa aloitti närkästyneellä äänellä, mutta hän keskeytti nopeasti, sillä Valkea kani huusi “Hiljaa salissa!” Kuningas pani silmälasit nenälleen ja vilkuili kärkkäästi saliin nähdäkseen kuka oli puhunut.

Liisa saattoi nähdä kuinka jokainen kirjoitti rihvelitaulihinsa “typerä otukset!” ja hän huomasi jopa, että yksi valamiehistä ei osannut kirjoittaa sanaa “typerät”, vaan joutui kysymään neuvoa vierustoveriltaan. “Mahtavat taulut olla melkomoista sotkua ennen kuin oikeudenkäynti on saatu päätökseen” Liisa ajatteli.

Yhdellä valamiehistä oli liitu, joka kirskui. Sitä Liisa ei voinut sietää, niin kuin arvata saattaa, ja hän käveli oikeusalin poikki valamiehen taakse ja onnistui pian nappaamaan liidun pois. Liisa teki tämän niin nopeasti, että valamiesparka (se oli Ville-lisko) ei ehtinyt lainkaan tajuta mitä oli tapahtunut. Niinpä se aikansa kynää etsittyään joutui kirjoittamaan sormellaan loppupäivän, mistä oli hyvin vähän iloa, koska siitä ei jäänyt tauluun mitään jälkeä.

“Airut, lukekaa syyte!” komensi Kuningas.

Sen jälkeen Valkea kani puhalsi kolmesti trumpetillaan, levitti pergamenttirullansa auki ja luki:

“Herttarouva leipoi herkkuja Herttakuninkaalle. Herttasotilaalle antoi käskyn viedä kakun kuninkaalle. Vaan sotilas söi salaa monta leivospalaa.”

“Mikä on tuomionne,” kuningas kysyi valamiehistöltä.

“Ei vielä! Ei vielä!” kani keskeytti hädissään. “Sitä ennen tapahtuu vielä paljon!”

“Kutsukaa ensimmäinen todistaja,” kuningas käski ja Valkea kani puhalsi kolmesti trumpetillaan ja huusi: “Ensimmäinen todistaja!”

Ensimmäinen todistaja oli Hattu Hassinen. Hän piteli saapuessaan teekuppia toisessa ja voileipäpalaa toisessa kädessään. “Suokaa anteeksi, Teidän majesteettinne,” hän aloitti, “että otin nämä mukaan, mutta teeni oli vielä kesken kun kutsu kävi.”

“Teidän olisi pitänyt jo juoda se,” ynähti kuningas. “Milloin aloititte?”

Hattu Hassinen katsoi Maaniskuun rusakkoon, joka oli seurannut häntä oikeussaliin Murmeli kainalossaan. “Neljäntenätoista maaniskuuta, luulisin,” se sanoi.

“Viidentenätoista,” sanoi Maaniskuun rusakko.

“Kuudentenatoista,” sanoi Murmeli.

“Pankaa muistiin,” kuningas sanoi valamiehistölle ja valamiehet alkoivat innokkaasti raapustaa noita kolmea päivämäärää tauluihinsa, laskivat ne yhteen ja muuttivat vastauksen markoiksi ja penneiksi.

“Riisukaa hattunne,” kuningas sanoi Hattu Hassiselle.

“Se ei ole minun,” sanoi Hassinen.

“Varastettu!” kuningas huudahti ja kääntyi kohti valamiehiä, jotka alkoivat heti tehdä muistiinpanoja.

“Minä myyn hattuja,” Hattu Hassinen selitti, “Minulla ei ole yhtään omaa hattua. Olen hattukauppias.”

Nyt kuningatar pani lasit nenälleen ja alkoi tuijottaa ankarasti Hattu Hassiseen, joka valahti kalpeaksi ja alkoi liikehtiä hermostuneesti.

“Antakaa todistajanlausunto,” sanoi Kuningas, “älkääkä hermostuko tai mestautan teidät siihen paikkaan.”

Tämä ei ollut omiaan rohkaisemaan todistajaa: hän siirteli lakkaamatta painoaan jalalta toiselle ja vilkuili hädissään kuningatarta ja haukkasi kaiken hämmingin keskellä palasen teekupistaan voileivän sijasta.

Samassa Liisa koki hyvin kummallisen tuntemuksen, joka ihmetytti häntä hyvän aikaa ennen kuin hän tajusi mikä se oli: hän alkoi taas kasvaa ja ajatteli ensin nousta ja lähteä salista, mutta hän tulikin toisiin ajatuksiin ja päätti jäädä paikalleen niin kauaksi aikaa kuin vielä mahtui.

“Minä rutistun kohta,” sanoi Murmeli, joka istui Liisan vieressä. “Pystyn tuskin hengittämään.”

“En voi sille mitään,” Liisa sanoi anteeksipyytävästi. “Minä kasvan.”

“Sinulla ei ole mitään oikeutta kasvaa täällä,” sanoi Murmeli.

“Älä puhu roskaa,” sanoi Liisa jo hieman jyrkemmin. “Tiedät kyllä, että kasvat itsekin.”

“Niin, mutta minä kasvan kohtuulliseen tahtiin,“ sanoi Murmeli, “enkä noin järjettömällä tavalla.” Tämän jälkeen se nousi ylös hyvin happaman näköisenä ja siirtyi toiselle puolelle salia.

Koko tämän ajan Kuningatar oli yhä tuijottanut onnetonta hattukauppiasta, ja juuri kun Murmeli matkasi salin poikki, kuningas sanoi yhdelle oikeuspalvelijoista: “Tuokaa minulle luettelo viime konsertin laulajista!” Sen kuultuaan Hassinen vapisi niin, että häneltä lähti kengät jalasta.

“Todistakaa,” kuningas toisti äkeästi, “tai mestautan teidät, olittepa hermostunut tai ei.”

“Minä olen köyhä mies, Teidän majesteettinne,” Hattu Hassinen aloitti vapisevalla äänellä, “enkä ollut vielä aloittanut teenjuontia – siitä ei ole suunnilleen viikkoakaan – ja minkä kanssa edes juoda kun voileivät olivat niin vähissä – ja teellä tuikkiminen…“

“Millä tuikkiminen?” sanoi kuningas.

“Tuikkiminen alkoi teellä,” Hattu Hassinen vastasi.

“Tottakai tuikkiminen alkaa T:llä,“ Kuningas kivahti. “Tollonako minua pidätte? Jatka!”

“Olen köyhä mies,” Hattu Hassinen jatkoi, “ja sen jälkeen melkein kaikki tuikki – paitsi että Maaniskuun rusakko sanoi…“

“Enpäs sanonut,” Maaniskuun rusakko kiirehti keskeyttämään.

“Sanoitpas!” intti Hattu Hassinen.

“Kiellän kaiken!” sanoi Maaniskuun rusakko.

“Hän kieltää kaiken,” sanoi kuningas. “Jättäkää edellinen kohta pois pöytäkirjasta.”

“No, joka tapauksessa, Murmeli sanoi…“ Hattu Hassinen jatkoi tarkkaillen hermostuneesti kieltäisikö Murmelikin kaiken, mutta se ei kieltänyt mitään, koska oli sikeässä unessa.

“Sen jälkeen,” Hassinen jatkoi, “leikkasin vähän lisää leipää…“

“Mutta mitä Murmeli siis sanoi?” yksi valamiehistä kysyi.

“Sitä en muista,” sanoi Hassinen.

“Teidän on pakko muistaa,” Kuningas huomautti, “tai mestautan teidät.”

Onneton Hassinen tiputti teekuppinsa ja voileipänsä ja polvistui. “Olen köyhä mies, Teidän majesteettinne,” hän aloitti.

“Te olette ideaköyhä mies,” sanoi kuningas.

Tässä kohtaa yksi marsuista alkoi hurrata ja oikeudenpalvelijat vaiensivat sen välittömästi. (Koska tämä on aika vahvasti sanottu, selitän miten se tapahtui. Niillä oli iso kangassäkki, jossa oli kiristysnauhat. Ne sujauttivat marsun siihen pää edellä ja istahtivat sitten sen päälle.)

“Oli hyvä vihdoinkin nähdä miten tuo tehdään,” ajatteli Liisa. “Olen niin monta kertaa lukenut sanomalehtien oikeudenkäyntikuvauksista, että “istunnon päätyttyä jotkut yrittivät taputtaa, mutta se vaiennettiin alkuunsa”, ja vasta nyt tajuan mitä se tarkoittaa.”

“Jos ette tiedä tämän enempää, voitte seisoutua,” jatkoi kuningas.

“Sitä en voi tehdä,” sanoi Hattu Hassinen, “mina seison jo.”

“Siinä tapauksessa voitte istuutua,” kuningas vastasi.

Tässä kohtaa toinen marsu hurrasi, ja se vaiennettiin.

“No niin, nyt päästiin marsuista!” ajatteli Liisa. “Nyt kaikki ehkä alkaa vihdoinkin sujua.”

“Joisin mieluiten teeni loppuun,” sanoi Hattu Hassinen katsoen kauhuissaan kuningatarta, joka luki laulajista tehtyä listaa.

“Voitte mennä,” sanoi kuningas, ja Hattu Hassinen kiiruhti ulos salista panematta edes kenkiä takaisin jalkaansa.

“…ja poikkaiskaa pää heti käytävässä,” kuningatar lisäsi yhdelle oikeudenpalvelijoista, mutta Hattu Hassinen oli tipetiessään ennen kuin se ehti ovelle.

“Kutsukaa seuraava todistaja!”, komensi uningas.

Seuraava todistaja oli Kreivittären keittäjätär. Hän kantoi pippuritölkkiä, ja Liisa oli arvannut kuka kyseessä oli jo ennen kuin keittäjätär ehti saliin, koska oven liepeillä oleva väki oli alkanut heti aivastella.

“Todistakaa,” käski kuningas.

“Enkä,” ynähti keittäjätär.

Kuningas katsahti epätoivoissaan Valkeaan kaniin, joka sanoi hiljaa: “Tätä todistajaa Teidän majesteettinne on kyllä ristikuulusteltava.”

“No, jos on pakko, niin on pakko,” kuningas sanoi apeasti, risti kätensä ja rypisti kulmiaan niin, että silmät melkein hävisivät näkyvistä. Sitten hän se sanoi matalalla äänellä: “Mistä kakut on tehty?”

“Pippurista, suurimmaksi osaksi,” sanoi keittäjätär.

“Siirapista,” sanoi unelias ääni sen takaa.

“Pidättäkää tuo Murmeli!” kuningatar kiljui. “Mestatkaa tuo Murmeli! Poistakaa Murmeli salista! Vaientakaa se! Kiduttakaa sitä! Ajakaa siltä viikset!”

Oikeus oli vähän aikaa seksaortoisessa tilassa kun Murmeli talutettiin pois, ja kun kaikki olivat taas paikoillaan, keittäjätär oli kadonnut.

“Olkoon,” sanoi kuningas helpottuneena. “Kutsukaa seuraava todistaja!” Sitten hän lisäsi ääntään madaltaen kuningattarelle: “Rakkaani, sinun täytyy ristikuulustella tämä todistaja. Minä saan siitä päänsärkyä!”

Liisa katseli kuinka Valkea kani selasi luetteloa, ja oli hyvin utelias tietämään minkälainen seuraava todistaja olisi, “…sillä toistaiseksi ei ole koossa paljoakaan todistusaineistoa,” hän sanoi itsekseen. Voit kuvitella hänen tyrmistyksensä kun Valkea kani luki kurkku suorana luettelosta nimen: “Liisa!”

 

Kahdestoista luku – Liisan todistus

“Täällä!” huusi Liisa. Hän pomppasi kiireesti ylös ja unohti siinä tiimellyksessä tyystin kuinka isoksi oli juuri kasvanut. Niinpä hän pyyhkäisi hameenhelmallaan valamiesaition kumoon ja kaatoi valamiehet alla olevan väkijoukon päälle. Siellä ne maata retkottivat ja ryömiskelivät, ja Liisalle tuli elävästi mieleen kultakalamalja, jonka hän oli edellisviikolla vahingossa kaatanut nurin.

“Voi, suokaa anteeksi!” Liisa huudahti kauhistuneena ja alkoi poimia niitä niin nopeasti kuin pystyi, sillä kultakalaonnettomuus pyöri yhä hänen mielessään ja hänellä oli epämääräinen mielikuva siitä, että pudonneet piti heti poimia ja panna takaisin aitioon tai muuten ne kuolisivat.

“Oikeudenkäynti ei voi jatkua,” sanoi kuningas tärkeänä “ennen kuin kaikki valamiehet ovat jälleen oikeilla paikoillaan – kaikki,” hän toisti hyvin painokkaasti katsoen samalla tiukasti Liisaan.

Liisa vilkaisi valamiesaitioon ja näki, että hän oli kiireissään sijoittanut liskon sinne pää alaspäin; se heilutteli apeasti pyrstöään kykenemättä liikkumaan. Liisa sai sen pois ja käänsi oikein päin takaisin. “Ei silti, että sillä olisi niin väliä,” hän sanoi itsekseen, “olen melko varma, että oli se kummin päin hyvänsä, siitä on tämä istunnon kannalta aivan yhtä vähän hyötyä.”

Heti kun valamiehet olivat hieman toenneet kiepsauksen aiheuttamasta järkytyksestä ja rihvelitaulut ja liidut oli löydetty ja palautettu omistajilleen, ne ryhtyivät tunnontarkasti kirjaamaan onnettomuuden kulkua – kaikki muut paitsi Lisko, joka oli niin puulla päähän lyöty, että se vain istui ja tuijotti suu ammollaan oikeussalin kattoon.

“Mitä te tiedätte tästä asiasta?” kuningas sanoi Liisalle.

“En mitään,” sanoi Liisa.

“Ettekö yhtään mitään?” kuningas intti.

“En yhtään mitään,” sanoi Liisa.

“Tämä on hyvin merkityksellistä,” kuningas sanoi kääntyen kohti valamiehiä. Ne olivat juuri aikeissa kirjoittaa tämän tauluihinsa, kun Valkea kani keskeytti: “Teidän majesteettinne tarkoittaa tietysti merkityksetöntä,” se sanoi kunnioittavalla äänellä, vaikka rypisteli kulmiaan ja ilmehti samalla kun puhui.

“Tarkoitin tietysti merkityksetöntä,” kuningas korjasi kiireisesti ja mutisi sitten itsekseen “merkityksetöntä – merkityksellistä – merkityksetöntä – merkityksellistä -“ aivan kuin se olisi maistellut kumpi sana kuulostaa paremmalta.

Jotkut valamiehistä kirjoittivat muistiin “merkityksetöntä” ja jotkut “merkityksellistä”. Liisa näki tämän, koska oli niin lähellä että pystyi lukemaan niiden tauluja. “Mutta se on aivan samantekevää,” hän ajatteli.

Nyt kuningas, joka oli jonkun aikaa tehnyt touhukkaasti merkintöjä muistikirjaansa, huusi: “Hiljaa salissa!” ja luki ääneen kirjastaan: “Sääntö numero neljäkymmentäkaksi. Kaikkien yli kilometrin pituisten henkilöiden on poistuttava salista.”

Kaikki katsoivat Liisaan.

“Minä olen alle kilometrin pituinen,” sanoi Liisa.

“Ettepäs ole,”sanoi kuningas.

“Melkein kahden kilometrin pituinen,” lisäsi kuningatar.

“No, oli miten oli, minä en poistu,” sanoi Liisa, “sitä paitsi tuo ei ole oikea sääntö, keksitte sen juuri äsken.”

“Se on lakikirjan vanhin sääntö,” sanoi kuningas.

“Sittenhän sen pitäisi olla sääntö numero yksi,” sanoi Liisa.

Kuningas kalpeni ja sulki kiireesti muistikirjansa. “Mikä on tuomionne,” hän kysyi valamiehistöltä ääni väristen.

“On vielä lisää todistusaineistoa, Teidän majesteettinne” sanoi Valkea kani pompaten kiireesti pystyyn, “Tämä paperi saapui juuri.”

“Mitä siinä on?” kysyi kuningatar.

“En ole vielä avannut sitä,” sanoi Valkea kani, “mutta se näyttää kirjeeltä, jonka syytetty on kirjoittanut… tuota… jollekulle.”

“Niin sen on pakko olla,” sanoi kuningas, “paitsi jos sitä ei ole kirjoitettu kenellekään, mikä taas ei ole kovin tavallista.”

“Kenelle se on osoitettu?” kysyi yksi valamiehistä.

“Sitä ei ole osoitettu kenellekään,” sanoi Valkea kani, “itse asiassa päällyspuolelle ei ole kirjoitettu mitään.” Se kääri puhuessaan paperia auki ja lisäsi: “Se ei oikeastaan ole kirje vaan runo.”

“Onko se syytetyn käsialaa?” kysyi joku toinen valamiehistä. “Ei, ei ole,” sanoi Valkea kani, “ja se onkin kaikkein kummallisinta.” (Valamiehet olivat silminnähtävästi ymmällään.)

“Hän on varmaankin matkinut jonkun toisen käsialaa,” sanoi kuningas. (Valamiesten ilmeet kirkastuivat jälleen.)

“Uskokaa minua, Tiedän majesteettinne,” Herttasotilas sanoi. “En kirjoittanut sitä eikä voida todistaa että kirjoitin sen: lopussa ei ole minkäänlaista allekirjoitusta.”

“Jos ette allekirjoittanut sitä,” sanoi kuningas, “niin sitä pahempi juttu. Teillä on täytynyt olla jokin metku mielessänne tai muuten olisitte allekirjoittanut sen niin kuin kunnian miehen kuuluu.”

Tälle taputettiin yleisesti, olihan se kuninkaalta ensimmäinen älykäs puheenvuoro koko päivänä.

“Tämä tietenkin todistaa sotilaan syyllisyyden,” sanoi kuningatar, “joten pää…”

“Se ei todista mitään sinne päinkään!” sanoi Liisa. “Herran tähden, ettehän te edes tiedä mitä siinä lukee!”

“Lukekaa se,” sanoi kuningas.

Valkea kani pisti silmälasit nenälleen. “Mistä aloitan, Teidän majesteettinne?”, se kysyi.

“Aloittakaa alusta,” sanoi kuningas hyvin tärkeänä, “ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.”

Salissa oli hiirenhiljaista, kun kani luki ääneen nämä säkeet:

 

“Sinäkin olet siellä nyt,

Missä se minua pui:

Kehuu, vaikkei kieltänyt,

Etten koskaan ui.

 

Sinä kuulit siltä sen

(se on aina ehdoton)

mutt’ rouvapa on vihainen

ja taatusti saat tuomion!

 

Toiset antoi, mina otin

Vielä toisin jakaisin:

kunhan tuot sen lisäpotin,

kaikki palaa takaisin.

 

Jos mina, hän tai kuka vaa

sekaannutaan tähän,

niin siitä vasta vapaudutaan,

jos autat meitä vähän.

 

Sinä sait kai äskettäin,

niskoille sen vihat!

Vai oliko se toisin pain,

siis keltä paloi hihat?

 

Älä enää kommentoi,

tämä on nyt tilanne:

salaisuutta vartioi

mina, sinä, hän ja se.”

 

“Tämä on tärkein todistuskappale tähän saakka,” sanoi kuningas hieroen käsiään, “joten jospa valamiehistö nyt…“

“Sille valamiehelle, joka tuon osaa tulkita,” näpäytti Liisa (hän oli kasvanut niin isoksi viimeisten minuuttien aikana ettei pelännyt lainkaan keskeyttää sitä), “annan vitosen. Minusta siinä ei ollut järjen häivääkään.”

Valamiehet kirjoittivat tauluihinsa: “Tytöstä siinä ei ollut järjen häiväkään,” mutta yksikään ei yrittänyt tulkita runoa.

“Jos siinä ei ole järjen häivääkään,” sanoi kuningas, “niin säästymme paljolta vaivalta, sillä siinä tapauksessa meidän ei näet tarvitse yrittää kaivaa sitä esiin. Mutta en olisi aivan varma,” se jatkoi levittäen runoarkin polvelleen ja tiiraillessaan sitä toisella silmällään, “tuntuu kuin loppujen lopuksi näkisin siinä jotain järkeä. ‘- etten koskaan ui -‘ Ette varmaankaan osaa uida?” hän lisäsi kääntyen sotilaan puoleen.

Sotilas pudisti surullisena päätään. “Näyttääkö siltä, että osaisin?” se sanoi. (Silta ei taatusti näyttänyt, olihan se pelkkää pahvia.)

“Hyvä on, toistaiseksi,” sanoi kuningas ja rupesi mutisemaan säkeitä itsekseen: “’Se on aina ehdoton’ – tämä viittaa tietenkin valamiehistöön – ‘mutt’ rouvapa on vihainen,‘ – tarkoittanee kuningatarta – ‘ja taatusti saat tuomion‘ – Taatustipa tosiaan! – ‘Toiset antoi, mina otin,‘ No, tämä viittaa tietysti siihen mitä sotilas teki tortuille -“

“Mutta sitten sanotaan, että ‘kaikki palaa takaisin’” sanoi Liisa.

“No mutta, siinähän ne ovat!” sanoi kuningas voitonriemuisesti ja osoitti pöydällä olevia torttuja. “Tämä on avian päivänselvää. Ja sitten – ‘keltä paloi hihat?‘ – sinä et ainakaan ole koskaan polttanut hihojasi, vai mitä, armaani?”, se sanoi kuningattarelle.

“Ei kuunaan!” puuskahti kuningatar raivoissaan ja heitti liskoa mustepullolla. (Pikku Ville-parka oli lakannut kirjoittamasta tauluunsa sormellaan, koska oli huomannut ettei siitä jää jälkeä, mutta nyt se aloitti kiiruusti uudelleen, ja käytti naamaltaan valuvaa mustetta, niin kauan kuin sitä riitti.)

“Siinä tapauksessa olet yhä hihainen”, sanoi kuningas ja katsoi hymyillen saliin. Siellä oli hiirenhiljaista.

“Se oli sanaleikki!” kuningas lisäsi äkäisesti ja kaikki nauroivat. “Jospa valamiehistö antaisi nyt tuomionsa,” kuningas sanoi noin kahdettakymmenettä kertaa sinä päivänä.

“Ei, ei!” sanoi kuningatar. “Rangaistus ensin – tuomio jälkeenpäin.”

“Pajunköyttä ja potaskaa!” sanoi Liisa äänekkäästi. “Että muka rangaistus ensin!”

“Varopa sanojasi!” mylvi kuningatar ja muuttui purppuranpunaiseksi kasvoiltaan.

“Enpäs!” sanoi Liisa.

“Pää poikki!” kuningatar mekasti kimakimmalla äänellään. Kukaan ei liikahtanutkaan.

“Kuka sinusta piittaisi?” sanoi Liisa (joka tähän mennessä oli kasvanut oikeaan kokoonsa). “Sinä olet pelkkä pelikortti!”

Samassa koko pakka lehahti ilmaan ja lenteli Liisan päälle. Liisa kirkaisi, puolittain peloissaan ja puolittain vihoissaan, ja yritti hätistää niitä pois ja huomasi lopulta makaavansa rannalla pää siskonsa sylissä. Sisko pyyhki hellästi pois syksyn lehtiä, jotka olivat leijailleet puista Liisan kasvoille.

“Herää, Liisa pieni!” sanoi hänen sisarensa. “Oletpa sinä nukkunut kauan!”

“Näin kovin outoa unta!” sanoi Liisa. Ja hän kertoi siskolleen niin hyvin kuin suinkin muisti kaikki ne seikkailunsa, joista juuri olet lukenut. Ja kun hän oli lopettanut, sisko antoi hänelle suukon poskelle ja sanoi: “Se oli todella outo uni, kultaseni, mutta kiiruhda nyt teelle. Alkaa olla myöhä.” Niin Liisa nousi ylös, riensi matkaan ja juostessaan mietti, sikäli kuin pystyi, miten ihmeellinen uni oli ollut.

Liisan lähdettyä sisko jäi istumaan paikalleen. Hän katseli pää käsien varassa auringonlaskua ja ajatteli pikku Liisaa ja hänen ihmeellisiä seikkailujaan. Lopulta alkoi hänkin jollain tavalla nähdä unta, ja tällainen oli hänen unensa:

Ensin hän uneksi hieman Liisasta itsestään: miten tyttönen piti pienillä käsillään taas kerran kiinni hänen polvistaan ja katsoi häneen kirkkailla innokkailla silmillään. Hän kuuli korvissaan Liisan äänen ja näki kuinka tämä heilautti hassusti päätään pitääkseen kurissa liehuvat hiukset, jotka aina valahtivat hänen silmilleen – ja kuitenkin kun hän kuunteli tai kuvitteli kuuntelevansa, koko seutu hänen ympärillään virkosi eloon Liisan unen kummallisista otuksista.

Pitkä ruoho kahisi siskon jaloissa kun Valkea kani kiiruhti ohitse – kauhistunut Hiiri uida loiskutti viereisessä lammessa – hän kuuli teekuppien kilinän kun Maaniskuun rusakko ja sen ystävät söivät loputonta ateriaansa sekä kuningattaren kimakan äänen kun tämä määräsi onnettomia vieraita mestauspölkylle – vielä kerran possuvauva aivasti Kreivittären polvella lautasten ja kuppien särkyessä sen ympärillä – vielä kerran ilma täyttyi Griipin kirkaisuista, liskon liidun kirskahduksista ja vaiennettujen marsujen tukahtuneista yskähdyksistä, ja tähän kaikkeen sekoittui onnettoman Vilpikonnan etäältä kantautuva nyyhke.

Niin sisko istui siinä silmät kiinni ja puolittain uskoen olevansa Ihmemaassa, vaikka hän tiesi ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä, niin kaikki muuttuisi jälleen yksitoikkoiseksi arjeksi – ruoho vain kahisisi tuulessa ja kaislojen huojunta saisi lammen liplattamaan – teekuppien kilinä muuttuisi lehmänkellojen kalkkeeksi ja kuningattaren kimakat huudot paimenpojan ääneksi – ja vauvan aivastus, Griipin kirkaisu ja muut oudot äänet muuttuisivat (sen hän tiesi) kiireisen maatilan sekavaksi hälinäksi – ja kaukana ammuva karja korvaisi nyyhkyttävän Vilpikonnan.

Lopuksi hän kuvitteli kuinka hänen pikkusiskonsa kasvaisi ajan myötä aikuiseksi naiseksi ja säilyttäisi aikuistuttuaankin lapsen vilpittömän ja rakastavan sydämen, kuinka jotkut toiset pikkulapset kerääntyisivät Liisan ympärille ja hän saisi heidän silmänsä loistamaan innosta monilla kummallisilla tarinoilla, ehkä jopa ammoisella Ihmemaa-unella, jakaisi lasten pikku murheet ja nauttisi heidän pienistä iloistaan muistaen ikuisesti oman lapsuutensa ja sen onnelliset kesäpäivät.