Prinsessa Pitkänenä

Kirjoittanut Rudolf Koivu

Kuvittanut Tiina Ahoniemi

pitkanenainen-prinsessa-kuva2-tiina-ahoniemi

Olipa eräällä kuninkaalla tytär kaunis kuin päivänpaiste ja ilkeä kuin noita-akka. Vieraitten maitten prinssit ja prinsessat, jotka hänen luoksensa saapuivat, ajoi hän kiukutellen tiehensä. Mutta kun hän oli ylen kuulu kauneudestaan, ilmestyi kaveriehdokkaita aina uudelleen ja taaskin odotettiin muuatta kuninkaanpoikaa saapuvaksi.

Kun prinsessa leikki eräänä päivänä linnan puutarhassa, ilmestyi hänen eteensä raihnainen vanha mummo ja pyysi apua. Prinsessa tiuski tapansa mukaan:

– Kuinka rohkenet puhutella minua, hölmö mummeli! Etkö tiedä, että olen ylhäinen kuninkaantytär, jota kaikkien on toteltava.

– Kyllä tottelet vielä minuakin, sanoi mummo silloin ja katosi pensaikkoon.

Yöllä mummo ilmestyi puutarhaan uudelleen, riensi kukkaistutuksille ja siroitteli salaperäistä jauhetta kauneimman kukan nuppuun.

Kun prinsessa aamulla tuli vanhempineen ihailemaan kukkiaan, kiintyi hänen huomionsa oitis kukkaan, johon mummo oli jauhetta siroittanut. Se hohti muita kauniimpana. Prinsessa painoi kasvonsa sen kupuun ihastuneena sen tuoksuun. Mutta silloin tapahtui kummia! Kukka tarttuikin kuninkaantyttären nenänpäähän ja nenä ponnahti kyynärän pituiseksi.

pitkanenainen-prinsessa-kuva1-tiina-ahoniemi

– Voi turkanen tuollaista nokkaa, kauhistui kuningas.

– Hirmuista! kirkui kuningatar. – Nyt jää tyttösemme ypöyksin. Ei kukaan huoli kaverikseen prinsessaa, jolla on kyynärän pituinen nenä ja ruusu nenän päässä!

Kuningatar nyhtäisi kukan tyttären nenästä. Se teki kauhean kipeätä, eikä auttanut yhtään, sillä heti ilmestyi uusi kukka nenänpäähän jälleen. Valtakunnan viisaimmat lääkärit kutsuttiin nenää pienentämään, mutta eihän se leikkelemisestä pienentynyt, vaan kasvoi heti sitä mukaa kuin leikattiin.

Prinsessa oli toivoton. Hän juoksi linnasta pois kätkeytyen metsään, ja itki siellä katkerasti kauheaa kohtaloaan. Hän käsitti, että kaikki tämä surkeus tuli rangaistukseksi hänelle ilkeydestään. Ensi kerran elämässään prinsessa tunsi katuvansa pahuuttaan.

Siinä itkiessään hän ei huomannut yön tuloa eikä nähnyt pieniä keijuja, jotka temmelsivät hänen ympärillään. Vasta kun yksi keijuista rupesi juoksentelemaan pitkin hänen kyynäränpituista nenänvarttaan, hän havahtui.

– Tämähän on ennenkuulumatonta! kiehahti prinsessa. – Kuinka kukaan rohkenee hyppiä minun, kuninkaantyttären nenällä! Mutta keijut olivat niin pieniä ja somia, ettei hän hennonutkaan torua niitä, vaan unohtui seuraamaan niiden ilonpitoa. Hän tiesi olevansa ruma ja häntä lohdutti, kun keijut viihtyivät hänen luonaan. Aikansa leikittyään liitelivät keijut pois ja viimeinen niistä aivankuin sivumennen sipaisi poisliidellessään kukan kuninkaantyttären nenänpäästä. Eikä uutta kukkaa enää nenälle ilmestynytkään.

pitkanenainen-prinsessa-kuva3-tiina-ahoniemi

Kuninkaantytär ilostui. Ehkäpä hän sentään saa nenänsä vielä entiselleen! Hän kuuli samassa takanaan polulta merkillistä sipinää. Pienoinen Käpy-ukko ja pikku Lehti-mummo vaelsivat siinä polkua pitkin. Nämä eivät huomanneet kuninkaantytärtä.

– Mihin te vaellatte? kysyi risun oksalla istuva leppäkerttu matkalaisilta. – Menemme kuninkaanlinnaan, vastasi Käpy-ukko. Huomenna saapuu Kaukomaan kuninkaanpoika vieraaksi prinsessan luo, ja varmasti saamme komeat juhlat nähdäksemme.

– Voi, ette te juhlia tule näkemään, sillä ei kuninkaanpoika minua, kyynäränenäistä, kaverikseen huoli, vaikeroi kuninkaantytär ja painui yhä syvemmälle korpeen.

Miten vaivalloista olikaan samoilla pimeässä metsässä! Joka hetki hän satutti pitkän nenänsä puiden kylkiin ja terävät risut repivät hänen jalkansa haavoille. Mutta eteenpäin hän vain riensi, sillä linnaan hän ei palaisi kyynäränenineen toisten surkuteltavaksi.

– Lieneeköhän maailmassa ketään minua onnettomampaa, huokasi kuninkaantytär ja vaipui uuvuksissa mättäälle. Mutta samassa alkoi mätäs vaikeroida. Eikä se mikään mätäs ollutkaan, vaikkei kuninkaantytär sitä pimeässä erottanut. Vanhan, raihnaisen mummon päälle hän oli vaipunut.

– Saata minut kotiin, kuka lienetkin, vaikeroi mummo. – Voimani ovat loppuneet, enkä jaksa yksin kulkea. Kuninkaantyttärestä tuntui turvalliselta saadessaan seuralaisen. Hän unohti omat huolensa ja auttoi reippaasti mummon jaloilleen. Niin he läksivät vaeltamaan eteenpäin, ja saapuivat kohta mummon mökille.

Kuninkaantytärtä ihmetytti, kun mummo ei ollut tietääkseenkään hänen pitkästä nenästään, aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä. Eikä hän liioin ollut huomaavinaan tytön kultakruunua eikä koreita vaatteita, vaan ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen elelemään ja auttamaan häntä askareissa. Miten outoa! Hänelle, kuninkaantyttärelle, yksinkertainen mummo ehdottaa sellaista! Mutta mummo oli niin lempeä ja ystävällinen, ja tytöstä tuntui ihmeen turvalliselta mummon seurassa. Ja hän jäi.

pitkanenainen-prinsessa-kuva4-tiina-ahoniemi

Ahkerasti hän auttoi mummoa aamusta iltaan ja ahertaessaan ei muistanut pitkää nenäänsä. Eikä mummokaan siitä koskaan huomauttanut. Eräänä aamuna kuului korvesta torventoitotusta, iloista naurua ja kavionkopsetta.

– Riennäpä, tyttöseni, katsomaan ketä korvessa liikkuu, sanoi mummo kuninkaantyttärelle. Tyttö riensi ulos, ja Kaukomaan kuninkaanpoikahan sieltä puiden välistä pujottautui hänen luokseen.

– Löysinpä lopultakin sinut! huudahti kuninkaanpoika. Tyttö muisti samassa nenänsä.

– Voi, älä katsele minua! Olen ruma! vaikeroi hän. – Etkö näe, että nenäni on kyynäränpituinen?

– Nenäsi on somin, mitä milloinkaan olen nähnyt, sanoi kuninkaanpoika. Tyttö koetteli nenäänsä. Ihmeellistä! Se oli sievä ja soma kuten ennenkin. Lumous oli poissa. Pitkä nenä oli kadonnut tipotiehensä, samoin kuin ilkeys hänen sydämestään.

pitkanenainen-prinsessa-kuva5-tiina-ahoniemi

Riemuissaan hän läksi vaeltamaan kuninkaanpojan mukana linnaa kohti. Mutta mummo myhäili tyytyväisenä. Hän oli sama mummo, joka oli loihtinut kuninkaantyttärelle pitkän nenän parantaakseen hänet ilkeydestään. Kuninkaantytär ei ollut tuntenut mummoa, eikä mummosta se ollut tarpeellistakaan.

 

elisa_banneri-sadun-loppuun