Oli kerran kuningas ja kuningatar, joille syntyi tytär, prinsessa Adalmina.

Hyvän tavan mukaan pikku prinsessalle ryhdyttiin etsimään kummeja. Ja koska kyseessä oli kuninkaallinen lapsi, kummeiksi saatiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär.

Punetar luovutti kummilapselleen niin ihanan helmen, ettei sen veroista ollut siinä kuningaskunnassa kuunaan nähty. Mutta ei siinä kyllin, Punetar näet ilmoitti:

– Tähän helmeen sisältyy kolme muuta lahjaa. Sen omistaja, pikku Adalmina, tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta… – haltijatar nosti varoittaen sormensa – jos Adalmina hukkaa helmensä, hän samalla menettää kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Ne hän saa takaisin vasta jos onnistuu löytämään helmensä uudestaan.

Tuli Sinettären vuoro. Hän sanoi:

– Adalmina on saanut helmen ja sen myötä kolme niin suurenmoista lahjaa, ettei moni rohkenisi moisesta edes uneksia. Mutta minun lahjani on vielä arvokkaampi. Jos näet Adalmina kadottaa helmensä, hän saa tilalle minun lahjani: hyvän ja nöyrän sydämen. Olkoon niin!

Ja haltiattaret viittasivat hyvästiksi ja kohosivat sinitaivaalle kuin kaksi höyhenenkevyttä poutapilveä.

Mutta kuningas ja kuningartapa sanoivat:

– Vai vielä hyvän ja nöyrän sydämen – kaikkea sitä kuulee! Mitä merkitystä sydämellä on, jos kerran Adalminastamme tulee kaunis, rikas ja hyväpäinen. Helmeä me kyllä pidämme niin tarkoin silmällä, ettei Adalminan ikipäivänä tarvitse ottaa vastaan Sinettären kumminlahjaa.

Hetkeäkään viivyttelemättä kuningas teetti pikku Adalminalle kultakruunun, johon kallisarvoinen helmi istutettiin. Kruunu oli siitä merkillinen, että se sopi vain ja ainoastaan Adalminalle ja jousti sitä mukaa, kun tämä kasvoi.

Adalminalla oli helmikruunu alati päässään, nukkuipa hän kultaisessa vuoteessaan tai juoksenteli ympäriinsä komeassa palatsissa. Kuningas oli määrännyt, ettei prinsessaa saanut päästää silmistä hetkeksikään. Niinpä tytön ympärillä pyöri alati palvelijoita jotka valvoivat, että kruunu pysyi prinsessan päässä ja prinsessa itse visusti linnan muurien sisäpuolella.

Adalmina varttui, ja hänestä kasvoi kultatukkainen kaunotar. Rikaskin hän oli, ja söi ruokansa vain kultalautasilta. Älykäs hän oli myös, niin mahdottoman älykäs, että ratkoi tuossa tuokiossa mitä hankalimmat arvoitukset.

Ja hyvä näin, sillä ei ole väärin olla kaunis ja rikas ja hyväpäinen, kunhan vain ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Siinäpä se! Kuningas ja kuningatar olivat aina pitäneet Adalminaa maailman täydellisimpänä olentona, ja onnettomuudekseen Adalmina alkoi itsekin ajatella samoin.

Ja niin siinä kävi, että kuvankauniista Adalminasta tuli ylpeä, itsekäs ja kateellinen. Aina kun hän näki linnan puutarhassa kauniin kukkasen, hän rusensi sen, sillä vain hänen yksin kuului olla kaunis. Ja jos jotakuta toista kehuttiin viisaaksi, Adalmina kiukustui, sillä vain hänellä oli oikeus olla älykäs.

Näin Adalminasta kehittyi ilkeä ja itsekeskeinen tyttö, josta kukaan ei enää pitänyt.

Prinsessa Adalmiina oli viidentoista, kun hän eräänä päivänä päätti lähteä ulos linnasta. Hetken kuljettuaan hän istahti erään metsälammen rannalle ja pysähtyi ihailemaan omaa kuvaansa lammen pinnalta.

– Oi, olenpa minä kaunis, hän huudahti ja kumartui lähemmäs lammen pintaa. Pahaksi onneksi kultakruunu, joka oli ollut hänen päässään, kierähti helmineen päivineen lampeen ja katosi sen pohjamutiin.

Voi kauhistus! Kun Adalmiin vilkaisi uudestaan kuvaansa lammen pinnasta, näky oli täysin erilainen. Poissa oli kaunis kultatukkainen prinsessa. Lammen pinnasta heijastui nyt tyttö, jolla oli sotkuiset hiukset ja vaatteinaan pelkkiä riepuja. Adalmina pelästyi pahan kerran ja lähti juoksemaan kohti metsää.

Adalmina näki kaukaa heikkoa valonkajoa ja suunnisti sitä kohti. Lähemmäksi tultuaan tyttö huomasi, että valo tuikki erään metsämökin ikkunasta. Mökissä asui lempeä vanha mummo, joka Adalminan nähdessään sanoi:

– Lapsirukka, mistä kaukaa sinä näin iltamyöhäisellä tulet?

Siihen Adalmina ei osannut vastata. Hän ei edes tiennyt kuka oli ja mistä tuli. Mummosta se oli peräti outoa, mutta tyttö säälitti häntä.

– Koska näytät poloinen olevan ypöyksin maailmassa, saat asua minun luonani.

Kiitollisena Adalmina halasi mummoa. Siitä päivästä lähtien hän eli yksinkertaista elämää ja auttoi mummoa niin paljon kuin kykeni. Ja ihmeiden ihme – Adalmina oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä se hyvä ja nöyrä sydän saa aikaan! Adalminaa ympäröi jälleen säteily, mutta enää se ei ollut ulkokultaista loistoa vaan heijastusta siitä sisäisestä valosta, joka hehkuu jokaisen hyväsydämisen olennon sisällä.

Mutta kuninkaan linnassa nousi kova meteli kun huomattiin, että Adalmina oli kadonnut. Kuningas ja kuningatar olivat pakahtua suruunsa ja lupasivat suuren palkkion sille, joka toisi prinsessan takaisin.

Niin suorivat matkaan kaikki valtakunnan nuorukaiset, ja vuosien ajan kuningaskuntaa koluttiin laidasta laitaan – tuloksetta.

Vaan eräänä päivänä nuori uljas prinssi Sigismund osui suoraan vuohimummon mökille. Mummo itse istui mökkinsä edustalla ja Adalmina hoiteli aitauksessa eläimiä. Prinssi vilkaisi tyttöä ohimennen ja sävähti – kas vain, miten vähäpätöinen paimentyttö kosketti hänen sydäntään.

Prinssi päätti jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi kuitenkin ensin lammelle juomaan janoonsa. Kumartuessaan lammen ylle hän näki siellä kimaltelevan aarteen – prinsessa Adalminan helmikruunun! Mielessään hän pohti, voisiko metsämökin vaatimaton tyttö olla prinsessa.

Prinssi satuloi ratsunsa, karautti takaisin mummon mökille ja etsi käsiinsä paimentytön. Kun prinssi painoi kruunun tytön päähän, se sopi kuin valettu. Ja oi – siinä prinsesessa Adalmina seisoi koko kauneudessaan, yhä lempeästi säteillen. Helmen myötä hän oli saanut takaisin kaikki haltijatar Punettaren erinomaiset kummilahjat, mutta sai samalla pitää Sinettären arvokkaistakin arvokkaimman lahjan: hyvän ja nöyrän sydämen.

Adalmina matkusti niiltä sijoiltaan vanhempiensa luokse pyytämään anteeksi kaikkia prinsessavuosiensa ilkeyksiä. Mukaansa hän otti mökin mummon, jonka talutti ylpeänä kuninkaanhoviin näytille. Ja vanhusta syleillen Adalmina sanoi: – Hyväsydäminen on köyhänäkin rikas, mutta rikas jolla on kova sydän on köyhääkin köyhempi.

Pian kuningaskunnassa juhlittiina paitsi Adalminan kotiinpaluuta, myös kuninkaallisia häitä: kävi niin onnellisesti, että Adalmina ja prinssi Sigismund rakastuivat.

Ja kautta kuningaskunnan kiiri riemukas viesti : – Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi!

 

---