Hupskeikkalat ja Herra Herttinen

Kirjoittanut Maija Niinimäki

Kuvittanut Tiina Ahoniemi

-Kukkokiekuu! kaikui Kuperkeikkalan kaupunginjohtajan katolta.

Kaupunginjohtaja se siellä taas herätteli kylänsä asukkaita. Kylän kukko oli karannut viime keväänä kanojen perässä naapurikylään ja kaupunginjohtaja oli ottanut kukon tehtävät hoitoonsa, kunnes jostain löydettäisiin uusi kukko. Voit uskoa, että näky oli komea: kaupunginjohtaja pyjamahousuillaan talon katolla kiekumassa. Mutta mitäpä ei hyvä kaupunginjohtaja olisi kyläläistensä puolesta tehnyt.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa keltaisessa vanhassa talossa asui perhe Hupskeikkala. Äiti Hupskeikkala oli tapansa mukaan kasvimaata kuopsuttelemassa. Isä Hupskeikkala luki aamun lehteä ja hörppi aamukahviaan.

– Tässä se on! Tulkaapas lapset äkkiä kuuntelemaan, isä hihkui.

Sisko ja Veikka Hupskeikkala kömpivät unisina isän luo.

Isä luki:

KOIRANPENTU ETSII UUTTA OMISTAJAA.

HELLYYTTÄVÄ, JOSKIN HIEMAN RASAVILLI.

ANNETAAN HYVÄÄN KOTIIN.

– Tuleeko meille koira? Veikka riemuitsi.

– Luulisin niin, isä vastasi hymyillen. – Mutta ei kerrota vielä äidille.

Isä ja lapset porhalsivat koiraostoksille. Pentu todellakin oli hellyyttävä, ja se pakattiin hyvillä mielin koriin Siskon ja Veikan viereen takapenkille.

Alkumatka sujui hienosti. Koira nukahti.

– On se suloinen, Sisko huokaisi.

– Ja niin rauhallinen, Veikka totesi.

– Taidettiin ilmoituksessa liioitella, kun koiraa väitettiin rasavilliksi, isä naureskeli.

herttinen-kuva1-tiina-ahoniemi

Juuri sillä hetkellä koira heräsi. Ensin se hyppäsi pois korista ja nuoli molempien lasten kasvot litimäriksi. Sitten se hyppäsi etupenkille isän syliin. Lapsia nauratti kovasti ja niin isääkin, kunnes hän muisti ajavansa autoa. Oli lähellä, ettei auto ollut koiran takia ojassa. Isä pysäytti ja laittoi koiran takaisin koriin.

Pitkälle ei taaskaan päästy. Koira aloitti niin mahdottoman ulinan, ettei kukaan pystynyt istumaan sen kanssa samassa autossa.

Onneksi naapurin herra Ruiskukkala sattui juuri silloin ajamaan traktorillaan heidän ohitseen.

– Ollaankos sitä jonkinlaisessa pulassa, kun siinä ojan pientareella seisoskelette? herra Ruiskukkala kysyi.

– Kieltämättä hieman, isä myönsi. – Tuo koira pitäisi jollain keinoin saada kotiin.

Siinä samassa oli koira hypännyt traktorin lavalle ja heilutti siellä iloisena häntäänsä.

– Kyllähän minä voin sen teille tuoda, jos ei se teidän autoonne mahdu, herra Ruiskukkala lupasi hieman ihmetellen. Niin sitä sitten köröteltiin traktorilla kotiin.

Äiti oli kasvimaalla harventamassa porkkanoita, kun seurue pääsi perille. Koira juoksi suoraan äidin luo Sisko, Veikka ja isä Hupskeikkala perässään.

– Voi herttinen sentään! äiti kiljaisi koiran nähdessään.

– Tunnetko sinä sen? Sisko ihmetteli.

– Mitä ihmettä? Tunnenko minä minkä?

– Tunnetko tämän meidän uuden koiran jo, kun tiesit sen nimenkin? Sisko kysyi.

– En todellakaan tunne. Ei meillä ole mitään uutta koiraa.

– Juurihan sinä kutsuit sitä Herttiseksi.

– Se on sellainen sanonta, lapsikulta, äiti tuskaili. – Voisiko joku nyt hieman selventää tätä asiaa?

– Isä osti meille tämän uuden koiran, Herra Herttisen. Ja sitten sinä tiesitkin sen nimen jo, Sisko riemuitsi.

– Vai että sillä lailla, äiti sanoi naamallaan kummallinen irvistys. – Mitähän isällä on tähän sanottavaa?

– Ei lisättävää, isä sanoi ja luikki vähin äänin sisälle.

herttinen-kuva0-tiina-ahoniemi

Lopulta sovittiin, että Herra Herttinen sai jäädä Hupskeikkaloille kolmen päivän koeajalle.

Koeajan ensimmäinen päivä ei ottanut sujuakseen, sillä Herra Herttinen söi kaiken mahdollisen: Siskon lempisukkahousut, Veikan uudet kengät, isä Hupskeikkalan tärkeääkin tärkeämmän aamulehden ja äiti Hupskeikkalan kallistakin kalliimman naamarasvan.

Koeajan toisena päivänä Hupskeikkalat lähtivät mökille Herra Herttinen mukanaan.

Sisko ja Veikka yrittivät saada koiran uimaan, mutta herra Herttinen kasteli vain varpaansa ja luikki kiireen vilkkaa takaisin kuivalle maalle.

– Ei taida meidän koirasta tulla vesikoiraa, isäkin totesi.

– Katsokaa, tuolla järvellä ui strutseja! Sisko huomasi.

– Voi kultaseni, ne ovat sorsia, äiti selitti.

Yhtäkkiä kuului iso molskahdus. Herra Herttinen oli hypännyt laiturilta veteen ja ui kohti lintuja.

– Se osaa sittenkin uida, Veikka riemuitsi.

– Ei kai se syö sorsiakin, äiti kauhistui.

– Ei se sentään lentää osaa, isä lohdutti.

Lopulta koira ui jo keskellä järveä.

– Herttinen sentään. Ei se jaksa tuolta enää rantaan uida, äiti huolestui. Lapset alkoivat itkeä.

– Älkää hätäilkö. Minä pelastan sen, isä lupasi. Kuului iso molskahdus, ja isän pää painui veden alle.

– Voi hyvänen aika! äiti hermostui. Lapset itkivät entistä kovempaa.

herttinen-kuva2-tiina-ahoniemi

Äiti kipaisi soutuveneelle ja lähti pelastamaan uupuneita uimareita. Isä kellui muutaman metrin päässä laiturista ja Herra Herttinen keskellä järveä. Äiti nosti molemmat veneeseen ja toi heidät rantaan. Sinä iltana herra Herttinen, kumma kyllä, nukkui sikeästi isän kanssa sohvalla.

Koeajan kolmantena ja viimeisenä päivänä äiti lähti asioille ja jätti lapset koiravahdiksi.

Kaikki sujui mainiosti. Herra Herttinen nukkui päiväuniaan korissaan, ja lapset piirtelivät. Kunnes:

– Täällä haisee, Sisko totesi.

– Totta puhut, Veikka myönsi. Mikähän se on?

Lapset tutkivat taloa ja löysivät Herra Herttisen kakat keskeltä olohuoneen mattoa.

– Meidän täytyy siivota sotku, Sisko totesi vakavana. – Muuten äiti saa hepulin.

Lapset ryhtyivät urhoollisesti työhön. Veikka keksi oivallisen idean:

– Työnnetään tällaiset paperitollot nenään, ettei haju häiritse.

Siivous onnistuikin hyvin. Mutta kun kaikki oli valmista, lapset eivät saaneet paperitolloja ulos Siskon nenästä. Edes naapurin setä Ruiskukkala ei saanut nenää tyhjennettyä. Ei auttanut muu kuin lähteä terveyskeskukseen. Pöydälle jätettiin lappu:

OLEMME TERVEYSKESKUKSESSA.

EI VAKAVAA. SISKOLLA ON NENÄSSÄ PAPERIA.

HERRA HERTTINEN ON MUKANA.

TULKAA SINNE, KUN EHDITTE.

Niin matkustettiin traktorilla kylän terveyskeskukseen. Herra Ruiskukkala istui ajamassa ja muu väki istui lavalla. Sisko pääsi suoraan sairaanhoitajan luokse.

– Mitäs sinulle on tapahtunut? hän kysyi.

– Minulla on nenässä paperia, Sisko kertoi reippaasti.

– Herttinen sentään. Miksi sinä työnsit paperia nenääsi?

– Koska meillä haisi niin pahalle.

– Haiseeko teillä useinkin pahalle? hoitaja kysyi huolestuneen näköisenä.

– Nykyään aika usein, Sisko myönsi. – Mutta jos on paperia nenässä, sitä ei huomaa.

– Lapsiraukka, hoitaja sanoi kyyneleet silmissä. Hän toi Siskolle mehua ja keksin.

– Minä menen nyt soittamaan yhden puhelun.

Sisko nyökkäili iloisena suu täynnä keksiä ja nenä täynnä paperia.

Sairaanhoitaja oli niin huolissaan Siskon kotioloista, että soitti lastensuojeluviranomaisille:

– Luulen, että perhe tarvitsee jonkinlaista apua. Tulkaa nyt ihmeessä tänne tarkistamaan tilanne.

Sillä välin äiti ja isä Hupskeikkala saapuivat hirmuista vauhtia terveyskeskukseen.

– Mitä ihmettä on tapahtunut? Missä Sisko on? äiti kysyi huolissaan.

– Herra Herttinen kakki sisälle, keskelle olohuoneen mattoa. Se haisi tosi pahalle. Sitten minä keksin, että laitetaan paperia nenään siivoamisen ajaksi. Mutta Siskon nenästä paperia ei saanutkaan pois. Ja nyt me ollaan täällä irrottamassa sitä paperia, Veikka selitti hengästyneenä.

– Herttinen sentään, isä sanoi ja vilkaisi nurkassa piilottelevaa koiraa. Samassa sisään astui kaksi tuikean näköistä tätiä.

herttinen-kuva3-tiina-ahoniemi

– Päivää. Olemme lastensuojelusta ja tulimme tapaamaan sitä tyttöä, jonka kotona haisee pahalle. Voimme varmasti tarjota jonkinlaista siivousapua, jotta tyttöparan ei tarvitse elää sellaisissa oloissa.

Samassa paikalle ilmestyi sairaanhoitaja ja hymyilevä Sisko, jolla ei ollut enää paperia nenässä.

Kyllä siinä oli selittämistä. Lopulta kaikki ymmärsivät mitä oli tapahtunut ja äitiäkin alkoi naurattaa.

– Herttinen sentään tätä meidän koiraa, äiti vaikeroi. – Mutta ei sitä enää raaski poiskaan antaa.

Näihin sanoihin päättyi Herra Herttisen koeaika, ja koirasta tuli Hupskeikkaloiden perheen pysyvä jäsen.

Ja sen jälkeen ei Hupskeikkaloiden perheessä tylsää päivää nähty.