Olipa kerran kauan sitten eräs keisari, joka piti kauniista vaatteista. Hän piti vaatteista niin paljon, että hän käytti kaikki rahansa uusiin, hienoihin pukuihin. Keisari ei välittänyt kaupunkilaistensa murheista tai valtakunnan asioista. Hän ei ylipäätään ollut kiinnostunut mistään muusta kuin omista vaatteistaan. Sen sijaan, että olisi tehnyt töitä, hän vietti päivänsä lähinnä vaatekomerossa uusia hattuja ja takkeja sovitellen.

Keisarin kaupungissa vieraili paljon ihmisiä. Eräänä päivänä kaupunkiin saapui kaksi huijaria, jotka selittivät olevansa taitavia kankaantekijöitä. Miehet väittivät, että heidän kankaissaan oli ihmeellinen taika: niistä valmistetut vaatteet olivat niin hienoja, että niitä nähdäkseen täytyi olla erityisen viisas. Tyhmät ihmiset eivät sen sijaan näkisi kankaita lainkaan, väittivät huijarit.

„Minun täytyy saada itselleni tuota taikakangasta“, tuumi keisari. „Siihen pukeutumalla saisin selville, kuka valtakunnassani on viisas ja kuka tyhmä“, hän ajatteli. Niinpä keisari pyysi huijareita kutomaan hänelle taikakangasta. Hän antoi kankaantekijöille runsaasti rahaa, jotta nämä pääsisivät työssään alkuun.

Huijarit pystyttivät kangaspuut ja olivat tekevinään kangasta, vaikka heillä ei ollut työssään lankoja lainkaan. He vaativat työtään varten kultaa ja silkkiä, mutta eivät käyttäneet niitä kankaaseen vaan kätkivät rikkaudet omiin taskuihinsa. Huijarit olivat kutovinaan kangasta yömyöhään saakka.

„Haluaisinpa jo tietää, miltä taikakangas näyttää“, tuumi keisari uteliaana. Mutta toisaalta häntä huolestutti, että kankaan näkisivät vain viisaat ihmiset. Ei hän tietenkään itsensä puolesta pelännyt, mutta silti keisari piti varmempana lähettää kangasta tarkastamaan vanhan ministerinsä. „Ministeri on taatusti kyllin viisas näkemään kankaan“, tuumi keisari.

Ja niin vanha ministeri meni katselemaan kahden miekkosen työskentelyä tyhjien kangaspuiden ääressä. Ministeri pelästyi. „Hyvänen aika, enhän minä näe tuossa mitään kangasta“, hän ajatteli, muttei sanonut ääneen mitään. Ministeri ei kerta kaikkiaan kehdannut sanoa, ettei nähnyt kangasta, sillä silloin muut olisivat pitäneet häntä typeränä. Mutta eihän ministeri tietenkään mitään olisi voinutkaan nähdä, sillä kangaspuut olivat tyhjät.

Ministeri palasi nolona takaisin keisarin luo. Hän ei uskaltanut paljastaa, ettei ollut nähnyt kangasta lainkaan. Niinpä hän kertoi keisarille mukamas innoissaan, että huijareiden kangas oli ollut kerrassaan kauneinta, mitä maa päällään kantoi. Keisari myhäili tyytyväisenä ja antoi huijareiden käyttöön lisää kultaa ja silkkilankaa. Nämä kuitenkin pistivät kaiken taas omaan kätköönsä ja jatkoivat olemattoman kankaan kutomista. Pian keisarin uteliaisuus taas heräsi ja hän lähetti toisen virkamiehen katsomaan työn etenemistä. Hänen kävi kuten ministerin: kangaspuut näyttivät tyhjiltä. „Eikö kankaamme olekin kaunista“, kysyivät huijarit, ja virkamiehen ei auttanut muu kuin myönnellä. Hänkään ei kehdannut kertoa, ettei nähnyt kangasta.

Kun virkamieskin oli vuolaasti kehunut taikakankaan kauneutta, halusi keisari viimein itse nähdä sen. Keisari asteli kangaspuiden ääreen ministeri ja virkamies mukanaan. Huijarit esittivät yhä kutovansa näkymätöntä kangasta. „Suurenmoinen!“, huudahtelivat ministeri ja virkamies keisarin vieressä. „Eivätkö olekin upeat värit?“ Keisari kauhistui, sillä hän ei nähnyt kerrassaan mitään. „Tämäpä kauheaa“, ajatteli keisari-parka. Mutta hänkään ei uskaltanut tunnustaa, että ei nähnyt kangasta, sillä silloin häntä olisi luultu tyhmäksi. „Se on todella kaunis“, keisari sanoi ääneen ja yritti näyttää vakuuttavalta.

Ministeri ja virkamies kehottivat keisaria esiintymään uudesta kankaasta valmistetussa vaatteessa valtakunnan juhlapäivänä. Keisari myöntyi. Juhlapäivää edeltävänä yönä huijarit olivat ompelevinaan vaatetta keisarille näkymättömästä kankaasta. He leikkasivat saksilla tyhjää ilmaa ja neuloivat neulalla, josta puuttui lanka. Lopuksi huijarit lopettivat työn ja huudahtivat: „Nyt puku on valmis!“

Aamulla keisari saapui hoviherrojensa saattamina puvun luokse. Huijarit nostivat tyhjät kätensä ilmaan ja olivat esittelevinään keisarin uutta vaatetta. „Kas tässä housunne, arvon keisari“, he sanoivat. „Ja tämä tässä on uusi upea takkinne“. „Tosiaankin upea“, säestivät keisarin hoviherrat. Mutta eivät he tietenkään nähneet mitään. Kukaan ei vain uskaltanut tunnustautua tyhmyriksi.

Keisari riisui vaatteensa. Huijarit auttoivat häntä pukemaan päälleen uudet vaatteet, joita todellisuudessa ei ollut olemassakaan. He olivat solmivinaan takinnyörejä ja suoristavinaan housunlahkeita. He ihastelivat ääneen, miten komealta keisari uusissa vaatteissaan näyttikään. Myös keisarin hoviherrat ylistivät vaatteita kilpaa. „Kerrassaan verraton asu!“

Niin keisari astui saattueineen ulos ja asteli kaiken kansan eteen ilman vaatteita. Kaupunkilaiset olivat tulleet sankoin joukoin keisarin juhlakulkuetta katselemaan. Ihmiset hurrasivat ja ihastelivat keisarin uusia vaatteita. „Katsokaa miten kaunis laahus, miten upeat housut“, kaupunkilaiset kehuivat kilpaa. Kukaan ei kehdannut myöntää, ettei nähnyt uusista vaatteista langanpätkääkään, sillä kukaan ei halunnut myöntää olevansa tyhmä.

Silloin kuului ihmisjoukosta pienen tytön ääni. „Mutta eihän keisarin yllä ole lainkaan vaatteita“, tyttö huudahti. Lapsen sanat levisivät nopeasti ihmisjoukossa. „Joku sanoi, että keisarilla ei ole vaatteita“, kuiskasivat ihmiset toisilleen. „Keisarilla ei ole vaatteita, niin kuultiin sanottavan“, he supisivat.

„Mutta eihän hänen yllään olekaan mitään“, huusivat lopulta kaikki. Ja se hävetti keisaria suunnattomasti, sillä hän tiesi kaupunkilaisten olevan oikeassa. Hän ymmärsi viimein, että häntä oli huijattu. Ja niin keisariparan ei auttanut muu kuin nostaa päänsä pystyyn ja kävellä alushousuisillaan takaisin kotiin. Sen pituinen se.