Olipa kerran kauan sitten eräs kaunis ja hyväsydäminen kuningatar. Kuningatar olisi kovin mielellään halunnut saada oman lapsen. Joka päivä hän toivoi: ”Kunpa voisin saada tytön, jonka iho on valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin ruusu ja hiukset mustat kuin eebenpuu.”

Ja vihdoin eräänä päivänä kuningattaren toive kävi toteen: hän sai kauniin tyttären, jonka iho oli lumivalkea, suu ruusunpunainen ja hiukset sysimustat. Kuningatar antoi tälle nimeksi Lumikki. Mutta pian pienen tytön syntymän jälkeen kuningatar kuoli ja Lumikki jäi isänsä kasvatettavaksi.

Kun muutamia vuosia oli kulunut, Lumikin isä meni uusiin naimisiin ja Lumikki sai uuden äitipuolen. Äitipuolesta tuli valtakunnan uusi kuningatar. Hän oli hyvin kaunis, mutta myös ilkeä ja turhamainen. Äitipuoli ei välittänyt vähääkään Lumikista tai muistakaan velvollisuuksistaan. Hän vietti päivänsä uusia vaatteita sovitellen ja itseään ihaillen.

Lumikin äitipuolella oli ihmeellinen taikapeili. Kun hän katseli kuvaansa peilistä ja sanoi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, peili vastasi hänelle: „Sinä olet maan kaunein!” Silloin äitipuoli oli tyytyväinen, sillä hän tiesi, että peili puhui aina totta.

Niin kuluivat vuodet. Lumikki varttui ja kasvoi päivä päivältä kauniimmaksi. Eräänä aamuna, kun Lumikin äitipuoli taas kerran kysyi peililtä ”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, peili vastasikin: ”Lumikki on kaunein!”. Silloin äitipuoli raivostui. Hän halusi itse olla valtakunnan kaunein. Siitä päivästä lähtien kuningatar tunsi kateuden piston aina Lumikin nähdessään. Hän mietti vain, miten pääsisi tytöstä eroon.

Eräänä päivänä kuningattaren kateus kasvoi niin suureksi, että hän pyysi palvelijoitaan tuomaan luokseen metsästäjän. Kuningatar määräsi metsästäjän ottamaan Lumikin mukaansa syvälle metsään ja surmaamaan tämän siellä.

Metsästäjä pelästyi, sillä hän oli kiltti mies. Hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella julmaa kuningatarta. Niinpä metsästäjän ei auttanut muu kuin ottaa Lumikki mukaansa. Kuljettuaan Lumikin kanssa hyvän matkaa metsästäjä pysähtyi ja veti veitsensä esiin. Mutta hänen kävi sääliksi tyttöä. Hän ei kerta kaikkiaan pystyisi tekemään pahaa suloiselle Lumikille. Sen sijaan että olisi surmannut tämän, hän sanoi: ”Juokse kauas pois, äläkä enää koskaan palaa takaisin kotilinnaasi. Henkesi on siellä vaarassa, sillä julma äitipuolesi haluaa surmata sinut.” Metsästäjä jätti tytön metsään ja palasi takaisin linnaan.

Hylätty Lumikki-parka jatkoi matkaansa ypöyksin. Hän oli peloissaan ja surullinen, sillä hänellä ei ollut enää kotia eikä ketään, joka olisi hänestä huolehtinut. Vähitellen ilta alkoi hämärtää ja Lumikkia alkoi väsyttää. Hän jatkoi matkaansa metsän halki, kunnes kaatui maahan lopen uupuneena. Silloin hän näki puiden lomassa pienen soman mökin. Lumikki käveli mökin luo ja koputti sen ovelle. Kun kukaan ei vastannut, hän avasi oven ja astui varovasti sisään.

Mökissä oli siistiä. Pöydällä näkyi seitsemän pientä lautasta sievässä rivissä. Makuuhuoneessa oli sijattuna seitsemän pientä sänkyä. Lumikki maisteli varovasti pöydällä olevaa ruokaa ja nukahti uupuneena yhteen sijatuista vuoteista.

Mökki kuului seitsemälle kääpiölle. Myöhään illalla nämä saapuivat takaisin kotiinsa. He huomasivat heti, että joku oli vieraillut mökillä. Yksi kääpiöistä kysyi: ”Kuka on istunut minun tuolillani?” Toinen kysyi: ”Kuka on syönyt minun lautaseltani?” Kolmas kysyi: ”Kuka on haukannut leipääni?” Neljäs kysyi: ”Kuka on juonut maitoani?” Viides kysyi: ”Kuka on käyttänyt minun haarukkaani?” Kuudes kysyi: ”Kuka on käyttänyt minun veistäni?” Mutta seitsämäs sanoikin: ”Joku nukkuu minun sängyssäni!” Toiset kääpiöt kiiruhtivat katsomaan kutsumatonsa vierastaan. ”Voi sentään, hän on vain pieni tyttö”, he huokasivat. Ja he antoivat Lumikin nukkua.

Kun Lumikki aamulla heräsi, hän näki seitsemän pientä kääpiötä ja pelästyi. Mutta kääpiöt olivat ystävällisiä ja lupasivat, että Lumikki saisi jäädä heidän luokseen asumaan. Ja niin Lumikki päätti jäädä kilttien kääpiöiden luo.

Vuodet kuluivat, ja Lumikista kasvoi kaunis ja hyväsydäminen nuori nainen. Hän auttoi mielellään kääpiöitä kodin askareissa ja hoivasi ja ruokki myös mökin ympärillä asuvia metsäneläimiä. Kaikki pitivät Lumikista, sillä hän oli aina ystävällinen ja avulias.

Sillä välin Lumikin ilkeä äitipuoli eli myös tyytyväisenä linnassaan. Hän luuli Lumikin kuolleen ja kuvitteli olevansa taas valtakunnan kaunein nainen. Eräänä päivänä hän asteli taas taikapeilin luo ja kysyi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?”. Mutta peili vastasikin: ”Lumikki on kaunein”. Kuningatar raivostui, sillä hän ymmärsi Lumikin olevan yhä elossa. ”Missä Lumikki on?” hän kysyi, ja peili vastasi tämän asuvan seitsemän kääpiön luona metsässä.

Silloin kuningatar päätti etsiä Lumikin käsiinsä itse. Hän meni salakammioonsa ja valmisti siellä myrkyllisen omenan. Päältäpäin omena oli hyvin kaunis, punaposkinen ja mehukas, mutta jos siitä puraisi, kuolisi heti. Kuningatar pakkasi myrkkyomenan koriin. Hän pukeutui vanhaksi eukoksi ja lähti matkaan. Kauan aikaa kuljettuaan hän saapui seitsemän kääpiön mökille ja löysi Lumikin sieltä.

Hän koputti ovelle. Lumikki kurkisti ulos, näki siellä vanhan eukon ja sanoi: ”En saa päästää ketään sisään.” ”Ei sinun tarvitsekaan. Toin sinulle lahjan”, vastasi eukko ja ojensi Lumikille omenan. Omena kiilteli houkuttelevasti eukon kädessä. Lumikki tiesi, ettei saisi ottaa ventovierailta mitään. Mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta. Lumikki tarttui omenaan ja puraisi sitä – ja kaatui samassa kuolleena maahan.

Ilkeä kuningatar riensi takaisin linnaan peilinsä ääreen ja kysyi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?” Mutta peili vastasikin hänelle: ”Sinä et ole kaunis, sillä sydämesi on täynnä vihaa ja kateutta. Todellinen kauneus on sydämen kauneutta.” Silloin kuningatar raivostui niin, että paiskasi peilin maahan.

Kun kääpiöt illalla palasivat kotiinsa, he löysivät Lumikin lattialta elottomana. He yrittivät kaikkensa saadakseen Lumikin virkoamaan, mutta mikään ei auttanut. Kääpiöt laskivat Lumikin lasiseen arkkuun ja itkivät hänen äärellään päiväkausia. Sitten he kantoivat arkun vuorelle. Eläimetkin tulivat paikalle ja surivat Lumikkia.

Eräänä päivänä myös muuan ystävällinen prinssi sattui tulemaan paikalle. Hän näki lasisen arkun ja Lumikin makaavan siinä. Lumikki oli niin kaunis, että prinssi tunsi sydämensä sulavan säälistä. Hän kumartui Lumikin puoleen ja painoi suudelman tämän huulille. Samassa myrkkyomenan vaikutus lakkasi ja Lumikki virkosi takaisin eloon. ”Hyvänen aika”, Lumikki sanoi. ”Missä minä olen”? Prinssi vastasi riemuiten: ”Sinä olet minun luonani!” Ja kerrottuaan mitä oli tapahtunut, prinssi sanoi Lumikille: ”Lupaan rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa.” Niin Lumikki seurasi prinssiä tämän kotilinnaan ja he elivät yhdessä elämänsä onnellisena loppuun asti.