Carabasin vuoristossa, kauniin pienen kylän lähistöllä, asui kauan sitten eräs mylläri. Mylläri jauhoi viljoja myllyssään aasi apunaan. Hänellä oli kolme poikaa ja kotieläimenä pieni, musta kissa. Kun mylläri sitten eräänä päivänä kuoli, hänen kolme poikaansa jakoivat omaisuuden keskenään. Vanhin poika otti itselleen tuulimyllyn ja keskimmäinen poika sai aasin. Niinpä nuorimmaiselle pojalle ei jäänyt mitään muuta kuin pieni musta kissa.

”Voi minua raukkaa”, harmitteli nuorin poika. ”Olen rutiköyhä. Mitä ihmettä minä kissalla teen? Isoveljeni saavat elantonsa myllystä ja aasista, mutta miten minä nyt hankin ruokaa itselleni?” Mutta pojan kissapa ei ollutkaan mikään tavallinen kotikissa. Se oli älykäs pikku veijari. Kissa sanoi pojalle: ”Älä murehdi, isäntäni. Hommaa minulle säkki ja saapikkaat, niin näet vielä, mihin pystyn. Minä teen sinusta vielä tämän maan kuninkaan!”

Poika nauroi kissan suurille puheille, mutta osti tälle kuitenkin viimeisillä rahoillaan säkin ja pienet lystikkäät saappaat. Kissa heitti säkin reippaasti selkäänsä ja veti saapikkaat jalkaansa. Sitten se piilotti hiukan salaattia säkkiinsä ja lähti lintujahtiin. Eipä aikaakaan, kun se oli saanut houkuteltua säkkiinsä pulskia metsälintuja.

Saapasjalkakissa marssi saaliinsa kanssa suoraan kuninkaan puheille. Kuninkaanlinnaan päästyään se kumarsi syvään ja sanoi: ”Arvoisa kuningas, tuon sinulle lahjaksi lintupaistia Carabasin maaherralta.” Köyhä myllärinpoika ei tietenkään ollut mikään maaherra, mutta saapasjalkakissa arveli, että se kuulostaisi kuninkaan korvissa paremmalta. ”No johan nyt”, myhäili kuningas mielissään linnut nähtyään – lintupaisti oli näet kuninkaan lempiruokaa – ”kerrothan Carabasin maaherralle, että olen kovin ilahtunut lahjasta”. Sen jälkeen kuningas palkitsi kissan avokätisesti kultakolikoilla.

Kotiin päästyään kissa antoi kultakolikot hämmästyneelle isännälleen. Nyt poika oli vakuuttunut älykkään pienen kissansa taidoista. Ja niin saapasjalkakissa jatkoi metsästyspuuhiaan. Joka päivä se toimitti isännälleen metsästä syötävää ja vei silloin tällöin lintupaistia myös linnaan kuninkaalle. Eräänä päivänä kuninkaanlinnassa vieraillessaan kissa kuuli, että kuninkaan tytär oli lähdössä retkelle läheisen joen rantaan. Prinsessa oli valtakunnan suloisin ja kaunein tyttö.

Kissa riemastui uutisista ja sai hyvän idean. Nyt sen piti vain saattaa isäntä samaisen joen rantaan kohtaamaan prinsessa tämän retkipäivänä. Prinsessahan saattoi hyvällä tuurilla ihastua poikaan, tuumi saapasjalkakissa. Ainakin, jos hän hieman auttaisi asiaa. ”Kuulehan isäntä”, kissa selitti pojalle. ”Sinun onnesi saattaa kääntyä vieläkin paremmaksi, jos vain teet niin kuin sanon. Nyt mars matkaan prinsessaa tapaamaan!”

Saavuttuaan joenpenkalle kissa käski pojan riisuuntua ja mennä uimaan. Poika oli hämillään, mutta päätti totella kissaa. Vähän aikaa vedessä pulikoituaan poika kuuli kuninkaan vaunujen lähestyvän. Silloin kissa alkoi huutaa kovalla äänellä: ”Apua, auttakaa! Carabasin maaherra hukkuu!”

Kuultuaan huudon kuningas pisti päänsä ulos vaunuista ja tunnisti saapasjalkakissan. Hän pyysi ajuriaan pysähtymään ja auttamaan veden varaan joutunutta maaherraa. Kun ajuri sai pojan vedettyä joesta ylös, kissa selitti kuninkaalle, että rosvo oli varastanut maaherran vaatteet ja tönäissyt tämän veteen. Tämä oli tietenkin pienoinen valhe, sillä kissa oli itse piilottanut pojan vaatteet kiven taakse.

Mutta kuningas käski apulaisiaan vaatettamaan läpimärän pojan parhaimpiin vaatteisiinsa. Hienot vaatteet päälle saatuaan poika näyttikin varsin komealta. Niin komealta, että vaunuista kurkistaessaan kuninkaan tytär vallan ihastui komeaan Carabasin maaherraan, vaikkei tietenkään tiennyt tämän olevan rutiköyhä myllärinpoika. Kuningas kutsui pojan mukaansa vaunuajelulle.

Saapasjalkakissa oli mielissään, että suunnitelma prinsessan ja pojan yhteensaattamisesta sujui niin hyvin. Se päätti vielä juosta tietä pitkin vaunujen edellä ja pyysi pellolla ahertavia maanviljelijöitä tervehtimään vaunuissa kulkevaa myllärinpoikaa Carabasin maaherrana.

Kissa jatkoi matkaansa, ja saapui tietä pitkin suureen linnaan. Linna kuului ilkeälle velholle. Kukaan ei koskaan uskaltautunut velhon puheille, mutta rohkea pieni saapasjalkakissa päätti yrittää. Hän astui velhon eteen ja tokaisi: ”Sinua kutsutaan Carabasin mahtavimmaksi velhoksi. Mutta jos kerran olet niin hyvä taikomaan, osaatko muuttaa itsesi suureksi leijonaksi?”

”Hah, tietenkin osaan!” huudahti velho ja taikoi itsensä siinä silmänräpäyksessä leijonaksi. Saapasjalkakissa nielaisi pelosta mutta ei hievahtanut paikaltaan. Ääni väristen se jatkoi: ”Hmm, on tosiaan helppoa muuttaa itsensä suureksi eläimeksi. Mutta jos kerran olet niin hyvä taikomaan, osaisitko muuttaa itsesi pieneksi hiireksi?”

”Hah, tietenkin osaan!” huudahti velho ja taikoi itsensä pienen pieneksi hiireksi. Siinä samassa saapasjalkakissa loikkasi hiiren perään ja pyydysti sen kynsiinsä. Yhdellä hotkaisulla kissa söi hiiren suuhunsa. Se oli ilkeän velhon loppu. Nyt velhon linna oli tyhjillään, ja myllärinpoika voisi asettua sinne asumaan.

Sillä välin kuninkaan vaunut olivat saapuneet linnan kohdalle, jossa saapasjalkakissa oli saattuetta vastassa. ”Tervetuloa kotilinnaasi, Carabasin maaherra!”, kissa huusi. Kuningas katsoi poikaa kunnioittavasti. ”Sinulla on komea koti, arvoisa herra!” Poika itse oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Jotenkin etevä kissa oli onnistunut tekemään köyhästä myllärinpojasta linnaherran.

Myös prinsessa silmäili ihastuneena poikaa. Silloin saapasjalkakissa kuiskasi, että tämä olisi hyvä hetki pyytää kuninkaan tytärtä puolisoksi. Niinpä poika karautti kurkkuaan ja kysyi kauniilta prinsessalta, haluaisiko tämä muuttaa pojan luokse linnaan asumaan. Prinsessa suostui ilomielin.

Pian vietettiinkin jo pariskunnan häitä. Eräänä päivänä prinsessan isä, vanha kuningas, päätti jäädä eläkkeelle. Silloin prinsessa peri isänsä kruunun, ja pojasta tuli hänen puolisonaan valtakunnan uusi hallitsija – ja saapasjalkakissasta kuninkaan uusi neuvonantaja.

Sen pituinen se.