Olipa kerran kolme pientä lasta, joiden nimet olivat Leena, Jukka ja Mikko. Lapsia hoiti iso, kiltti Nana-koira. Sinä iltana, josta tarinamme alkaa, torkkui Nana kaikessa rauhassa lasten sänkyjen äärellä, pää tassuihin painettuna. Lasten isä ja äiti olivat lähdössä illalliskutsuille, ja Nana-koiran piti jäädä kotiin vahtimaan nukkuvia lapsia.

Lastenhuoneessa oli nyt aivan hiljaista. Samassa huoneen ikkunasta lennähti sisään pieni tuikkiva tähtönen, joka lenteli sinne tänne ja katosi viimein lipaston laatikkoon. Sitten ikkunasta astui sisään eräs pieni poika. Hän näytti etsivän jotakin.

”Helinä, missä olet?” poika kuiskasi. ”Helinä, löysitkö jo varjoni?” Tuo tuikkiva tähtönen oli pienen pieni keijukaistyttö, Helinä-keiju. Helinä kurkisti ulos lipaston laatikosta ja helisytti kellojaan. Poika juoksi riemuissaan keijun luo, avasi laatikon ja veti esiin varjonsa. Varjo oli enää saatava paikoilleen.

Silloin Leena heräsi ja nousi istumaan vuoteessaan. ”Hyvänen aika, kuka sinä olet?”, Leena kysyi.

”Minä olen Peter Pan, enkä saa varjoani tarttumaan kiinni.”

Leena hymyili ja sanoi, että varjo oli ommeltava jalkaan kiinni. ”Autanko sinua?”, kysyi hän ja ryhtyi työhön. Ja nyt varjo pysyikin hyvin paikallaan. Peter tanssahteli onnellisena ympäri huonetta.

”Kuulehan Peter”, sanoi Leena nyt, ”mistä sinä oikein tulet?”

”Minä asun Mikä-mikä-maassa”, Peter kertoi. ”Se on aivan hurjan hauska paikka. Siellä lapset eivät kasva aikuisiksi, sillä kukaan ei vanhene päivääkään”. Sitten Peterin ilme kirkastui. ”Tule mukaan katsomaan! Minä opetan sinua lentämään!”

”Voi, se olisi ihanaa”, huudahti Leena. ”Mutta Peter, opettaisitko sinä Jukkaa ja Mikkoakin lentämään?” ”Tottakai”, Peter Pan lupasi hymyillen. Hänen mielestään mikään ei ollut niin hauskaa kuin lentäminen, paitsi ehkä merirosvojen huijaaminen.

Leena herätti Jukan ja Mikon. Kun he kuulivat, että Mikä-mikä-maassa oli merirosvoja ja intiaanejakin, he halusivat ehdottomasti mukaan.

”Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua”, sanoi Peter. Pieni Helinä-keiju lenteli lasten yllä ja ravisutti heidän päälleen tähtipölyä. ”Ja nyt – ajatelkaa onnellisia ajatuksia!”, Peter neuvoi.

Leena sulki silmänsä ja pinnisteli mieleensä kauneimpia muistojaan. Samassa hän huomasi nousevansa ilmaan, ensin ihan pikkuisen, sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki.

”Helinä, näytä tietä!” huusi Peter. ”Suuntana toinen tähti ja suoraan aamunkoittoon!“

Ja niin Leena, Jukka ja Mikko seurasivat keijukaista ja Peteriä öisen taivaan halki kohti Mikä-mikä-maata.

Mikä-mikä-maassa oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Perille  saavuttuaan Peter päätti viedä Leenan ja pojat katsomaan ensin merenneitoja. Merenneidot olivat vekkuleita kaunottaria, joilla oli jalkojen tilalla komea kalanpyrstö. Ne istuivat vedenrajassa laulellen ja helmisimpukoita sukellellen.

Lapset laskeutuivat rantakalliolle hengästyneinä ja innoissaan. Samassa kuului merenneitojen hätääntynyt huuto: ”Apua, merirosvoja!” Lapset näkivät suuren merirosvolaivan, joka lähestyi rantakallioita. Laivan perässä liehui musta pääkallolippu. Laivan kannella seisoi itse pahamaineinen Kapteeni Koukku.

Kapteeni Koukku oli ilkeä mies, jolla oli toisen käden tilalla rautainen koukku. Kapteenin käden oli kerran napsaissut poikki eräs ahne krokotiili. Krokotiili oli siitä saakka vaeltanut Koukun perässä toivoen saavansa syötyä loputkin kapteenista.

Krokotiili oli kerran vahingossa sattunut nielaisemaan myös herätyskellon. Nyt kello tikitti krokotiilin vatsassa niin kovaa, että kapteeni kuuli, kun se oli tulossa. Silti Koukku pelkäsi krokotiilia aivan mahdottomasti. Hän näki aina samaa painajaisunta, jossa tippui laivansa kannelta suoraan krokotiilin ammottavaan kitaan.

Nyt Kapteeni Koukku kuitenkin seisoi tukevasti laivansa kannella ja katseli taivaanrantaa. Samassa hän huomasi Leenan, Jukan, ja Mikon lentelemässä rantakalliolla. Hän määräsi miehensä ottamaan lapset kiinni. Heidät siepattiin niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Peter kuitenkin pääsi karkuun ja lennähti piiloon laivan taakse.

Lapsiraukat sysättiin suoraa päätä laivan kannelle ja heidät sidottiin kiinni laivan mastoon. Kapteeni Koukku hykerteli tyytyväisenä. Olihan hän saanut saaliikseen kolme pulskaa pikkulasta.

Näytti siltä kuin ei mikään voisi pelastaa Leenaa, Jukkaa ja Mikkoa. Mutta silloin kuului vedestä: ”Tik, tak, tik, tak”, ja kapteeni parkaisi: ”Krokotiili! Äkkiä piiloon!” Peloissaan Koukku pakeni laivan kajuuttaan, ja miehet juoksivat hänen peräänsä.

Samassa Leena, Jukka ja Mikko näkivät Peter Panin lennähtävän heitä kohti tikari ojossa. Yhdellä nopealla nykäisyllä Peter katkaisi köydet lasten ympäriltä ja vapautti heidät. Helinä-keiju karisutti lisää taikapölyä lasten päälle. Sitten he nousivat yhdessä ilmaan ja lensivät pois merirosvolaivasta.

„Kuulehan Leena“, sanoi Peter. „Taisitte saada tarpeeksi seikkailuista yhdelle illalle. Taitaa olla parasta, että vien teidät takaisin kotiin.“

Leena nyökkäsi. „Pääsemmekö me joskus vielä takaisin Mikä-mikä-maahan?“, hän kysyi. „Minä haen teidät taas joku toinen ilta“, Peter lupasi. „Silloin mennään katsomaan intiaaneja. He ovat paljon mukavampaa sakkia kuin merirosvot.“

Ja niin Peter Pan johdatti lapset takaisin kotiin. Nana-koira istui ikkunalaudalla odottamassa lapsia ja oli aivan mahdottoman iloinen heidät taas nähdessään. Leena, Jukka ja Mikko hyvästelivät Peterin ja kiittivät häntä hauskasta seikkailusta.

Ja kun äiti sitten myöhemmin tuli kurkistamaan lastenhuoneeseen, näki hän lapset omissa sängyissään syvässä unessa. Avoimesta ikkunasta kuului pienen pojan huilunsoitto helisevien hopeakellojen säestämänä, ja se kuulosti mitä ihastuttavimmalta unilaululta. „Hyvää yötä, Peter“, äiti kuiskasi ja sulki varovasti ikkunan.