Olipa kerran kiltti ja suloinen pieni tyttö, josta kaikki pitivät. Erityisen paljon häntä rakasti hänen vanha isoäitinsä, joka oli kutonut tytölle punaisen viitan, jossa oli huppu. Tyttö käytti sitä aina, ja sen vuoksi kaikki kutsuivatkin häntä pieneksi Punahilkaksi.

Eräänä aamuna pienen Punahilkan äiti kutsui Punahilkan luokseen keittiöön ja sanoi: ”Isoäitisi on hyvin sairas. Ota tästä kakkua ja viiniä ja vie ne hänelle, jotta hän tervehtyisi, mutta muista, ettet saa poiketa polulta, sillä metsä on hyvin vaarallinen!” Punahilkka lupasi, ettei hän poikkeaisi polulta ja hänen äitinsä pakkasi kakun ja viinin pajukoriin. Pieni punahilkka puki päälle punaisen viittansa, nosti korin käsivarrelleen ja lähti kohti isoäidin mökkiä.

Isoäidin mökki oli naapurikylässä. Polku isoäidin mökille kulki synkän metsän halki. Matka taittui joutuisasti ja aurinko paistoi polulle iloisesti suurten puiden oksien lomasta. Äkkiä metsästä astui polulle suuri harmaaturkkinen Susi.

– Hyvää päivää, pieni Punahilkka, minne matka? Susi kysyi kohteliaasti. ​

– Hyvää päivää! Olen viemässä kakkua ja viiniä sairaalle isoäidilleni, jotta hän vahvistuisi ja tervehtyisi, Punahilkka vastasi.​

Punahilkka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sutta, joten häntä ei pelottanut. Susi taas oli hyvin, hyvin nälkäinen, sillä se ei ollut syönyt mitään kolmeen päivään. ”Jos nyt toimin ovelasti, saan syödä sekä isoäidin että Punahilkan”, ajatteli susi, ja lipoi kieltään.

– Isoäitisi ilahtuu varmasti, kun hän saa kakkua ja viiniä, mutta eikö hän ilahtuisi vielä enemmän, jos poimisit hänelle sievän kukkakimpun? Katsohan: tuossa polun laidassa kasvaa kauniita kukkia, susi sanoi.

Punahilkka muisti kyllä, mitä hänen äitinsä oli sanonut, mutta polun laidassa kasvoi metsäorvokkeja ja vähän matkan päässä puiden alla kieloja ja pienellä aukiolla vielä taivaansinisiä lemmikkejäkin. Punahilkka laski korin maahan ja taittoi orvokin, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Pian Punahilkka oli unohtanut äitinsä varoitukset.

Susi sen sijaan juoksi metsään ja suoraan isoäidin mökille ja koputti oveen, kop kop.

– Kuka siellä? huusi isoäiti.​

– Minä täällä, pieni Punahilkka, toin sinulle kakkua ja viiniä, jotta vahvistuisit ja tulisit terveeksi, kimitti susi Punahilkaksi tekeytyen. ​

– Tule vain sisään, olen liian sairas noustakseni vuoteesta. Ovi ei ole säpissä, isoäiti kehotti. Susi loikki suoraan isoäidin vuoteen ääreen ja syödä hotkaisi isoäidin suihinsa. Sitten se pukeutui isoäidin yömyssyyn ja aamutakkiin ja kävi vuoteeseen peiton alle odottamaan Punahilkkaa.

Sillä välin Pieni Punahilkka oli poiminut sievän kukkakimpun. Hän huomasi, että aurinko oli jo korkealla, joten hän kiireen vilkkaa palasi polulle, nosti korin käsivarrelleen. Punahilkka kiirehti juoksujalkaa isoäidin mökille ja koputti oveen, kop kop.

– Kuka siellä? huusi isoäidin pehmeää ääntä matkiva susi.​

– Minä täällä, pieni Punahilkka, toin sinulle kakkua ja viiniä, jotta vahvistuisit ja tulisit terveeksi, vastasi Punahilkka. ​

– Tule vain sisään, olen liian sairas noustakseni vuoteesta. Ovi ei ole säpissä, susi kehotti. Punahilkka astui mökkiin ja kävi isoäidin vuoteen vierelle. ​

– Tule tänne viereeni, susi kehotti. Punahilkka nosti korin ja kukat pöydälle, kohotti tilkkutäkkiä ja nousi isoäidin suurelle sängylle. Isoäiti näytti vain kovin oudolta yöpaidassaan. ​

– Miksi sinulla on noin suuret jalat? Punahilkka kysyi.​

– Jotta voisin juosta kovempaa, vastasi susi.​

– Miksi sinulla on noin suuret kädet? Punahilkka kysyi.​

– Jota voisin halata sinua paremmin, vastasi susi.​

– Miksi sinulla on noin suuret korvat? Punahilkka kysyi.​

– Jotta voisin kuulla sinut paremmin, vastasi susi.​

– Miksi sinulla on noin suuri suu? Punahilkka kysyi.

– Jotta voisin SYÖDÄ sinut paremmin, susi vastasi, syödä hotkaisi punahilkan yhtenä suupalana ja kävi kylläisenä nukkumaan ruokalevolle.

Ohi kulkeva metsänvartija kuuli suden kuorsauksen ja mietti huolestuneena, mikä vanhaa isoäitiä vaivasi, kun hän noin kovasti kuorsasi. Hän koputti oveen kop kop, mutta kukaan ei vastannut. Isoäidin ovi ei ollut säpissä. Metsänvartija astui hiljaa sisään ja löysi syvässä unessa kuorsaavan suden isoäidin sängystä.

Metsänvartija arvasi heti, mitä oli tapahtunut. Hän otti vyöltään puukon ja leikkasi suden vatsan auki, ja voi ihmettä! Punahilkka ja isoäiti kömpivät esiin suden vatsasta vahingoittumattomina! He syleilivät kiitollisena toisiaan ja metsänvartijaa. Sillä välin, kun isoäiti nautti vahvistavaa kakkua ja viiniä metsänvartija ja Punahilkka täyttivät suden vatsan raskailla kivillä, ompelivat sen kiinni ja veivät suden takaisin metsään.

Siitä päivästä lähtien susi ei koskaan enää vaaninut ketään metsäpolulla. Isoäiti vahvistui ja tuli aivan terveeksi, ja pieni Punahilkka kuunteli siitä lähtien äitinsä ohjeet, eikä enää koskaan poikennut polulta. ​

Sen pituinen se.