Kun Heidi oli viisivuotias tyttönen, hän muutti asumaan isoisänsä luokse vuorille. Heidi viihtyi uudessa kodissaan mainiosti, sillä hänellä oli monta suloista kilipukkia hoidettavanaan. Hän piti myös ystävästään Pekasta. Ja tietysti isoisästä, joka ei ollut ollenkaan pelottava, vaikka sellaiseksi häntä joskus luultiinkin. Nytpä minä kerron sinulle tarinan Pikku Heidin ensimmäisestä vuodesta uudessa kodissaan.

Isoisän mökki oli rakennettu korkealle vuorenrinteeseen. Kun Heidi ensimmäistä kertaa kiipesi mutkittelevaa polkua pitkin isoisän luo, hän ihastui paikkaan oitis. Isoisä istui penkillä tupruttelemassa piippuaan ja katseli paljasjalkaista tyttölasta huvittuneesti.

”Isoisä, missä minä saan nukkua?” Heidi kysyi. ”Nuku missä haluat”, kuului isoisän vastaus. Silloin Heidi kiipesi tikapuita pitkin mökin ullakolle. Siellä oli tuoksuvia heiniä. Ullakon seinään oli kaiverrettu lystikäs pieni ikkuna, josta näki kauas laaksoon. ”Minä haluan nukkua täällä”, ilmoitti Heidi tyytyväisenä. ”Voi kun tulisi jo ilta, että saisi mennä nukkumaan!”

Isoisä kuitenkin ehdotti, että ensin mentäisiin katsomaan eläimiä. Isoisällä oli nimittäin kaksi omaa vuohta. Heidi pyrähti innoissaan hänen peräänsä. ”Valkoinen on Helokki ja ruskea Rusokki”, kertoi isoisä hymyillen. Isoisä lypsi Helokista pienen kipon täyteen maitoa ja ojensi sen Heidille. Tyttö joi maidon yhdellä kulauksella. ”Olipa hyvää!”

Heidi nukkui ensimmäisen yönsä isoisän luona makeasti kuin kuninkaanlinnassa. Heti herättyään hän kuuli vihellyksen ulkoa. Viheltäjä oli hauskannäköinen hattupäinen poika, joka esittäytyi Pekaksi. Pekka oli vuohipaimen, joka vei kylän kaikki vuohet laitumelle. Nyt Pekka oli tullut hakemaan Helokkia ja Rusokkia mukaansa. „Haluaisitko mennä Pekan kanssa laitumelle?“, kysyi isoisä. Tottahan Heidi halusi. Hän hyppeli iloisena polkua pitkin Pekan rinnalla. Joka puolella oli kukkia: keltaisia ja punaisia esikoita, sinisiä kissankelloja ja suloisia päivänkakkaroita. Aikansa kuljettuaan Pekka pysäytti vuohilauman alppiniitylle.

„Tule syömään“, sanoi Pekka. „Tässä on sinun juustovoileipäsi.“ Heidi puraisi leivästään palan ja katseli poikaa. Pekka oli jo omat eväänsä syönyt, eikä Heidi voinut olla huomaamatta, miten nälkäisesti poika hänen syömistään seurasi. Heidi ojensi pojalle loput leivästään ja sanoi: „Syö tämäkin, minä en jaksa enempää.“ Pekka nyökkäsi kiitollisena ja söi leivän hyvällä ruokahalulla. Pekka tuli näet köyhästä kodista, jossa ruokaa ei ollut aina tarpeeksi. Nyt molemmat lapset olivat kylläisiä ja valmiita jatkamaan matkaansa. Koko päivän he vaelsivat vuohien kanssa laitumelta toiselle, ja lopulta taas kotiin. Illalla Heidistä tuntui, että oli miltei mahdotonta odottaa huomiseen, jolloin pääsisi taas Pekan mukana vuohia kaitsemaan.

Päivästä toiseen Pekka ilmestyi vuohineen isoisän pihalle, ja Heidi lähti pojan mukaan iloisena kuin taivaan lintu. Sitten tuli syksy, ja päivät kylmenivät. Eräänä yönä satoi lunta, ja koko maa oli aamulla paksun lumen peitossa. Silloin ei vuohia viety enää laitumelle, ja Heidin piti keksiä isoisän mökissä muuta tekemistä. Eräänä päivänä, kun lunta oli tupruttanut monta päivää peräjälkeen, kuului mökin portailta kolinaa. Pekalla oli kelkka mukanaan. „Lähdetään!“, poika huikkasi Heidille iloinen virne kasvoillaan. Tyttö hyppeli riemuissaan hänen peräänsä ulos kimaltelevaan lumihankeen. „Katso, Pekka, kuuset ovat täynnä pieniä timantteja!“ Poika nauroi Heidin puheille ja istuutti tytön taakseen kelkkaan. Kelkka lähti kiitämään alas vuorenrinnettä pitkin niin kovaa, että Heidi huusi ääneen riemusta.

Talvi kului nopeasti ja tuli uusi kesä. Kun Heidi täytti kuusi vuotta, oli tullut aika lähteä kouluun. Heidin täti oli kutsunut tytön luokseen kaupunkiin asumaan. Heidi puki päälleen parhaan mekkonsa ja laittoi kengät jalkaansa. Sitten hän asteli isoisän rinnalla polkua pitkin alas laaksoon asti, ja kulki junalla lopun matkaa tädin luokse. Jo matkalla kaupunkiin Heidin tuli ikävä isoisän mökkiä vuorilla. Kaupunki oli meluisa paikka, ja kaikilla tuntui olevan kova kiire jonnekin.

Kaupungissa Heidi päätyi suureen taloon, jossa asui toinenkin tyttö. Tytön nimi oli Klaara, ja hän istui rullatuolissa. Klaara oli sairas. ”Tule tänne”, sanoi Klaara ja viittasi Heidiä luokseen. Heidi asteli rullatuolin luo. ”Tuletko sinä mielelläsi meille asumaan?” Klaara kysyi. „En“, tunnusti Heidi. ”Minulla on ikävä vuoria ja vuohiani.” Uteliaisuus pilkahti Klaaran silmissä. Hän ei ollut koskaan nähnyt vuohia, vuorista puhumattakaan. Klaara istui päivät pitkät kotona pyörätuolissaan. Silloin Heidin kävi sääliksi tyttöä, ja hän kertoi Klaaralle kaiken mitä tiesi Alppien kukista, linnuista, vuohista ja tuulen huminasta. Puhe suorastaan pulppusi Heidin suusta, niin innostunut hän oli. Klaara sulki silmänsä ja sanoi: ”Voi miten kaunista. Sinne minäkin haluaisin.”

Koko syksyn ja talven Heidi kävi koulua kaupungissa Klaaran kanssa. Heidi piti Klaarasta, mutta hänellä oli silti ikävä isoisän luokse. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Heidi katseli tähtitaivaalle ja toivoi näkevänsä tähdenlennon. Silloinhan sai toivoa jotain, ja hän totisesti toivoi pääsevänsä takaisin vuorille.
Koko kouluvuoden Heidi laski malttamattomana päiviä kesälomaan ja siihen hetkeen, kun pääsisi taas isoisän luokse. Kun tuo päivä vihdoin koitti, Heidi astui junaan kädet täristen odotuksesta. Kun juna oli viimein perillä kylässä, Heidi juoksi minkä jaloistaan pääsi vuoripolkua ylös kohti isoisän mökkiä.

Matkan varrella hän näki tutut vuohensa laitumella. Heidi huudahti ilosta. Helokki ja Rusokkikin tervehtivät tyttöä innoissaan. Heidi veti sisäänsä raikasta vuori-ilmaa ja nauroi ääneen. Vihdoinkin kotona! Hän riisui kengät jalastaan ja juoksi lopun matkaa mökille paljain jaloin. Isoisä istui penkillä mökin vieressä piippuaan poltellen, ja ennenkuin tämä edes ehti nähdä tulijaa, Heidi oli hypännyt isoisän syliin. ”Isoisä, minä olen taas kotona!” Isoisä rutisti Heidiä pitkään ja sanoi: ”Tervetuloa takaisin, lapsikulta!”

Sinä päivänä Heidi oli onnellisempi kuin koskaan. Mutta vieläkin iloisemmaksi Heidi tuli, kun kuuli Klaaran tulevan luokseen vierailulle.

Klaara oli saanut vanhempansa vakuuttuneiksi siitä, että raikas vuoristoilma teki lapsille hyvää. Ja niin eräänä päivänä Heidi pääsi esittelemään Klaaralle kaikki rakkaat vuohensa. Kaupunkilaistyttö oli suunniltaan ilosta päästessään silittämään eläinten pehmeää turkkia. Vuohet tönivät ja tyrkkivät Klaaraa innoissaan kuin vanhaa ystäväänsä, ja jokainen halusi päästä vuorollaan tytön syleilyyn.

”Olit oikeassa”, sanoi Klaara ystävälleen. ”Täällä vuorilla on ihanaa.” Heidi nyökkäsi ja lupasi Klaaralle, että tämä saisi vierailla niin usein kuin halusi. Heidi oli myös päättänyt, ettei enää lähtisi kaupunkiin, vaan jäisi läheiseen kyläkouluun, jotta voisi asua isoisän luona. Sillä täällä isoisän luona oli hänen oikea kotinsa, siitä Heidi oli aivan varma.