Kauan sitten erääseen valtakuntaan syntyi suloinen pieni prinsessa, joka sai nimekseen Ruusunen. Koko valtakunta iloitsi tyttölapsen syntymästä.

Kuningas ja kuningatar päättivät järjestää Prinsessa Ruususen kunniaksi suuret juhlat. He kutsuivat linnaan kaikki ystävänsä ja sukulaisensa. Myös valtakunnan hyvät haltijattaret kutsuttiin mukaan. Vain yksi eräs erityisen kiukkuiseksi tunnettu haltija, Pahatar, jätettiin kutsumatta.

Pikkuprinsessan juhlia vietettiin suurella loistolla, ja haltijatar toisensa jälkeen antoi lapselle lahjojaan. Yksi antoi hyvyyttä, toinen kauneutta ja kolmas viisautta. Juuri kun viimeinen haltijatar oli antamassa prinsessa Ruususelle lahjaansa, astui kiukkuinen Pahatar kuninkaanlinnaan. Kaikki pelästyivät.

”Olen kovin pettynyt, kun minua ei kutsuttu mukaan juhlaan”, lausui Pahatar kolkolla äänellä. ”Mutta minäkin haluan antaa Ruususelle oman lahjani. Ennen kuin prinsessa täyttää kuusitoista vuotta, hän loukkaa sormensa värttinään ja kaatuu kuolleena maahan!” Tämän sanottuaan Pahatar nauroi ilkeästi ja poistui linnasta.

Kaikki olivat kauhuissaan Pahattaren sanoista. Mikä onnettomuus! Mutta silloin astui esiin viimeinen hyvä haltijatar, joka ei ollut vielä ehtinyt antaa lahjaansa. Hän yritti parhaansa mukaan lieventää Pahattaren taikaa ja lausui: ”Prinsessa ei suinkaan kuole värttinän pistoon, vaan nukahtaa satavuotiseen uneen, josta todellinen rakkaus hänet herättää.”

Pienen prinsessan vanhemmat olivat surun murtamia. Ruususen isä määräsi välittömästi, että valtakunnan kaikki värttinät oli tuhottava. Prinsessaa suojeltiin ja varjeltiin herkeämättä, eikä häntä päästetty milloinkaan yksin ulos leikkimään.

Niin kuluivat vuodet, ja prinsessa Ruususesta kasvoi suloinen nuori neito. Kaikki hyvien haltijatarten lahjat kävivät toteen: tyttö oli älykäs, kaunis ja aina ystävällinen muille. Prinsessa oli luonteeltaan myös utelias. Mutta koska häntä ei koskaan päästetty yksin ulos, tyttö vaelteli kuninkaanlinnan käytävillä etsien uusia leikkipaikkoja.

Eräänä kesäpäivänä Ruusunen oli taas mielipuuhassaan kuljeskelemassa linnan kamareissa ja käytävillä. Hän löysi erään vanhan portaikon, joka johti korkealle linnan torniin. Ruusunen nousi uteliaana kierreportaita pitkin ja tuli suuren puuoven luo. Kun prinsessa työnsi oven varovasti auki, näki hän huoneessa erään vanhan eukon kehräämässä. Eukon rukissa välkkyi pitkä, terävä värttinä. Mutta Ruusunen ei osannut pelätä sitä.

”Mikä tuo on?”, kysyi Ruusunen uteliaana. ”Se on rukki”, vastasi eukko. ”Haluaisitko sinäkin kokeilla?” Ruusunen nyökkäsi innokkaana. Mutta tuskin prinsessa oli koskenut eukon rukkiin, kun ennustus kävi toteen: tyttö pisti värttinän neulalla sormeensa ja vaipui siinä silmänräpäyksessä syvään uneen.

Ruusunen nukkui nukkumistaan. Hän ei herännyt seuraavana aamuna kukonlauluun, eikä kirkonkellojen soittoon. Edes torvisoittokunta ei saanut tyttöä heräämään.

Ei aikaakaan, kun Ruususen uni levisi koko linnaan. Yksi toisensa jälkeen alkoi haukotella ja hieroa silmiään. Vähitellen uni valtasi linnan: kuningatar ja kuningas nukahtivat valtaistuimilleen, hoviväki pöytiensä ääreen ja vartiosotilaat linnan pihamaalle. Hevoset nukahtivat talleihinsa ja kissa kesken hiirijahdin.

Lopulta koko linnan väki kuorsasi syvässä unessa.

Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja linnan väki jatkoi uniaan. Lopulta oli kulunut vuosia. Kaikkien nukkuessa linnan ympärille oli kasvanut suuria piikikkäitä ruusupensaita niin tiheälti, ettei linnan portista päässyt lopulta lainkaan sisään. Aika ajoin linnan muurien yli yritti kiivetä jokunen rohkea ritari, mutta hekään eivät päässeet piikikkäiden oksien läpi.

Eräänä päivänä oli kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Ruusunen pisti itseään värttinän neulalla. Silloin paikalle saapui sattumalta eräs komea kuninkaanpoika. Hän oli myös kuullut tarinan linnassa nukkuvasta prinsessasta ja halusi yrittää tytön pelastamista. Kuninkaanpoika asteli linnan portille. Silloin ruusupensaiden oksat taipuivat kuin itsestään sivuun ja päästivät pojan sisään. Hän käveli ohi pihalla nukkuvien vartiosotilaiden ja  astui sisälle linnaan. Linnasalissa hän näki kuninkaan ja kuningattaren nukkuvan valtaistuimillaan, ja koko hoviväen kuorsaamassa pöydillään. Poika kulki ympäri linnaa, kunnes päätyi vihdoin torniin, johon Ruusunen oli nukahtanut.

Siinä tyttö nyt uinui käsi poskella herttaisena kuin valtakunnan kaunein ruusu. Kuninkaanpoika katseli prinsessaa ihastuneena ja kumartui alas painamaan suudelman tämän poskelle. Siinä silmänräpäyksessä Ruusunen avasi silmänsä ja katsoi poikaa ihmeissään.

Suudelman myötä myös koko linnaväen taika oli rauennut, ja kaikki heräsivät satavuotisesta unestaan. Kissa jatkoi hiirijahtiaan, hevoset hirnuivat, ja ihmiset alkoivat kertoilla toisilleen tarinoita näkemistään unista.

Mutta kuninkaanpoika talutti Ruususen tämän vanhempien luokse valtaistumelle, polvistui tytön eteen ja pyysi tätä kanssaan naimisiin. Koko linnanväki riemuitsi. Sitten vietettiin Ruususen ja kuninkaanpojan hääjuhlaa kaikella loistolla ja riemulla, ja tällä kertaa paikalle saapuivat vain onneksi ne kaikkein kilteimmät haltijattaret.

Ja niin prinsessa Ruusunen ja kuninkaanpoika saivat elää elämänsä yhdessä onnellisena loppuun asti.

Sen pituinen se.