Olipa kerran aivan tavallinen puupölkky, josta köyhä puuseppä Geppetto päätti veistää kauneimman ja hauskimman puunukkensa ja antaa sille nimeksi Pinokkio.

Ensin hän kaiversi pään, nenän ja silmät. Nukke tuijotti Geppettoa. Kun sen suu oli valmis, se näyttikin Geppettolle kieltä! Ja kun kädet tulivat valmiiksi, nukke vetäisi Geppettoa hiuksista ja jalat saatuaan se ampaisi juoksuun ja ulos kadulle.

Pinokkio juoksi ja pomppi hullunkurisesti ja ihmiset nauroivat sille. Geppetto-parka harppoi poikansa perässä ja huusi niin vihaisesti, että Pinokkio pelästyi ja syöksyi poliisin luo turvaan. Ihmisten mielestä Geppetto oli liian julma pojalleen huutaessaan sillä tavalla uhkauksia, että poliisi päätti laittaa miehen vankilaan. Pinokkio juoksi kotiin.

Kun Geppetto pian vapautui vankilasta ja toi nälkäiselle Pinokkiolle päärynöitä syötäväksi,  poika oli niin iloinen ja kiitollinen, että lupasi mennä seuraavana päivänä kouluun niin kuin oikeat lapset.

– Mutta minä tarvitsen oikean puvun, Pinokkio vaati.

Geppettolla ei ollut rahaa puvun ostoon, joten hän ompeli punaisen paidan, vihreät housut ja lakin. Hän oli hyvin liikuttunut Pinokkion lupauksesta. Saadakseen rahaa pojan koulukirjan ostoon Geppetto kävi vielä myymässä päällystakkinsa.

Seuraavana päivänä Pinokkio lähti kyllä kouluun, mutta eksyikin matkalla teatteriin, eikä malttanut olla myymättä koulukirjaansa saadakseen rahat pääsylippuun.

– Voinhan minä huomennakin kouluun mennä, hän ajatteli.

Teatterissa Pinokkiota alkoi kuitenkin hävettää ja itkettää koulukirjan myyminen ja isän huijaaminen niin, että itkun kuullut teatterin johtaja sääli poikaa ja antoi hänelle viisi kultarahaa isälle vietäviksi.

– Kyllä isä nyt ilahtuu, Pinokkio ajatteli ylpeänä juostessaan metsän läpi kotia kohti.

Yhtäkkiä hän kohtasi tiellä ontuvan ketun ja sokean kissan.

– Etkös sinä olekin Pinokkio? Kysyi Kettu. – Näin juuri isäsi palelemassa ulkona ilman takkia.

– Enää hänen ei tarvitse palella! Pinokkio huudahti. – Katsokaa näitä kultakolikoita, joita olen hänelle viemässä.

Kissan silmät alkoivat kiilua sen katsellessa rahoja ja se kysyi mairealla äänellä:

– Etkös haluaisi saada viiden rahan sijasta vaikka sata tai tuhat rahaa? Mene ihmeessä hautaamaan kolikkosi Hölmöjen maahan Ihmeiden pellolle,  kastele niitä ja ripottele suolaa päälle. Yön aikana siihen kasvaa puu,  joka on täynnä kultarahoja!

Matka pellolle oli pitkä,  ja uudet ystävät ehdottivat majatalossa yöpymistä. Mutta aamulla kettua ja kissaa ei näkynytkään missään. Kun Pinokkio jatkoi matkaa pellolle yksinään, hän törmäsi kahteen naamioituneeseen rosvoon, jotka vaativat hänen rahojaan. Mutta Pinokkio pysyi tiukkana, eikä suostunut niitä antamaan. Niinpä rosvot sitoivat hänet puuhun ja uhkasivat tulla takaisin huomenna.

Metsän keskellä asui haltija, joka oli kaikkien eläinten valtiatar ja ystävä. Hän vapautti Pinokkion puusta, vei kotiinsa lepäämään ja antoi hänelle lääkettä. Haltija kysyi, mitä pojalle oli tapahtunut.

Pinokkiota hävetti, että hän oli ollut niin hyväuskoinen ja hän valehteli haltijalle tapahtumista. Hän kertoi valheen toisensa perään ja mitä enemmän hän valehteli, sitä pitemmäksi hänen nenänsä kasvoi. Pinokkio oli kauhuissaan.

– Näetkös, miten käy kun valehtelee! Haltija nauroi. Hän käski tikkaa lyhentämään itkevän Pinokkion nenän ennalleen.

– Mene nyt kotiin äläkä enää tuota harmia. Jonakin päivänä sinusta tulee ihan oikea poika, haltija lupasi.

Kotimatkalla Pinokkio tapasi uudelleen kissan ja ketun. Yhdessä he menivät nyt pellolle ja kaivoivat kultarahat maahan. Ystävät käskivät Pinokkiota poistumaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi pellolta ja palaamaan sitten kasvaneen kultarahapuun luo. Innoissaan Pinokkio odotteli metsässä ja juoksi sitten takaisin. Mutta missään ei näkynyt puuta, rahoja, eikä ystäviä. Pinokkio-parka ymmärsi, että kissa ja kettu olivat huijanneet häntä ja varastaneet hänen rahansa.

Pinokkio oli niin surullinen ja väsynyt, että halusi mennä takaisin haltijan luo lepäämään.

– Rakas haltija, tahtoisin olla aikuinen ja viisas, ettei minulle aina kävisi näin huonosti. Haluan olla ihminen!

Haltija hymyili hänelle lempeästi.

– Lupaan, että sinusta voi tulla oikea poika,  jos opit käyttäytymään viisaammin. Sinun pitää käydä koulua ja oppia asioita ja puhua aina totta.

Pinokkiota huoletti, ettei hän ehkä oppisi muuttamaan tapojaan.

– En kai ole jo liian vanha muuttuakseni? Hän kysyi peloissaan.

– Et ole! Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua ja muuttaa elämäänsä, haltija hymyili rohkaisevasti.

Seuraavana päivänä Pinokkio meni kouluun. Ensin hänelle naurettiin ja häntä pilkattiin, mutta pian hän ystävystyi luokkakavereidensa kanssa ja hänestä pidettiin kovasti.

– Pahatapaiset ystäväsi vielä vetävät sinut mukaan harmeihin, opettaja varoitteli Pinokkiota.

– En minä tyhmä ole, vakuutti Pinokkio. – En lähde mukaan hölmöilyihin!

Haltija päätti pitää juhlat Pinokkion koulunkäynnin kunniaksi ja pyysi poikaa kutsumaan uudet ystävänsä juhliin. Kaupungilla Pinokkio tapasi Kynttilä-nimisen pojan ja kutsui tämän juhliinsa.

– Minä menen Lelumaahan, sanoi Kynttilä. – Siellä ei ole kouluja eikä koulukirjoja. Koskaan ei tarvitse oppia mitään. Siellä vain leikitään ja pidetään hauskaa aamusta iltaan. Tule mukaan!

Pinokkio muisti lupauksensa, eikä tahtonut lähteä. Mutta kun heidän viereensä pysähtyivät vaunut, joilla Lelumaahan pääsi, hän ei voinutkaan vastustaa kiusausta. – Ehkä voin vähän katsella, millaista siellä on, hän päätti ja lähti mukaan.

Kun Pinokkio oli ollut Lelumaassa kuukauden, tapahtui kamala yllätys: Hänen päähänsä oli kasvanut aasin korvat! Pinokkio itki ja huusi epätoivoisena.

Naapurissa asuva murmeli kuuli Pinokkion huudon ja tuli apuun.

– Valitettavasti sinulla on aasikuume, murmeli sanoi kokeiltuaan Pinokkion pulssia. – Sen saavat sellaiset lapset, jotka vain pitävät hauskaa, eivätkä ollenkaan mene kouluun. He muuttuvat aaseiksi.

Pinokkio valitti onnettomana samalla kun muuttui kokonaan aasiksi. Häntä kadutti käytöksensä, mutta nyt oli liian myöhäistä. Hän joutui sirkukseen töihin. Siellä Pinokkion täytyi temppuilla aasina aina siihen asti, että hän satutti jalkansa. Silloin sirkuksen johtaja työnsi hänet mereen, koska hänestä ei ollut enää hyötyä.

Mereen joutuminen olikin Pinokkiolle onni, muttei hän vielä tiennyt sitä. Taisteltuaan turhaan aaltoja vastaan, valtava haikala nielaisi hänet. Ensin Pinokkio itki peloissaan, mutta näki sitten haikalan vatsassa heikon valon, jota hän lähti seuraamaan.

Syvällä haikalan sisällä hän näki valkotukkaisen hahmon istumassa kumarassa pöydän ääressä. Hahmo näytti tutulta. Pinokkio riemastui ja juoksi halaamaan vanhaa miestä.

– Rakas isä! Vihdoin näen sinut! Lupaan, etten enää koskaan lähde pois!

Geppettohan siinä istuikin syömässä. Hän ei ollut uskoa silmiään.

– Oletko se tosiaan sinä, rakas oma Pinokkioni?

He halasivat toisiaan ja kertoivat kaikki seikkailunsa, jotka heille oli tapahtunut.

Pinokkio ja Geppetto kipusivat hain suuhun ja kutittivat sitä kielestä niin, että se aivasti heidät ulos suustaan. Päästyään maihin he löysivät majan,  johon jäivät asumaan. Pinokkio aloitti ihan uuden elämän. Hän piti huolta isästään ja kävi koulua sekä työskenteli ahkerasti maatilalla.

Kun Pinokkio oli saanut ostettua isälleen lämpimän takin, hän lähti kaupunkiin. Siellä hän kuuli, että haltija oli sairas ja olisi tarvinut lääkkeitä. Pinokkio antoi kaikki rahansa haltijan palvelijalle ja lupasi tuoda lisääkin.

Unessa Pinokkiolle ilmestyi haltija, joka sanoi:

– Olet pelastanut isäsi elämän ja nyt minunkin elämäni. Sinusta on tullut hyvä, rehellinen ja ahkera poika,  ja sen vuoksi tapahtuu se, mitä sinulle lupasin. Sinusta tulee oikea poika!

Seuraavana aamuna Pinokkio heräsi. Oliko hän nähnyt unta? Hän katsoi peiliin ja näki iloisen pojan, jolla oli oikeat hiukset ja siniset silmät. Hän ei ollut enää puunukke vaan ihan oikea ja elävä poika!

– Miten tämä on mahdollista? Pinokkio kysyi ihmeissään.

– Siitä saamme kiittää sinua, sanoi Geppetto hellästi. – Teit kyllä virheitä, mutta osasit muuttaa tapasi ja saitkin paljon hyvää aikaan.

– Olenpa onnellinen, kun saan nyt olla ihan oikea poika! Pinokkio riemuitsi.