Kerran kauan sitten Kiinassa eli muuan hyvin rikas keisari. Keisarilla oli kaunis palatsi, joka oli rakennettu kallisarvoisesta posliinista. Palatsin valtavaa puutarhaa koristivat kymmenet kirsikkapuut. Puutarhassa asusteli myös muuan satakieli, joka oli ihmeellisen taitava laululintu. Jokainen, joka linnun laulua joskus kuuli, pysähtyi niille sijoilleen. ”Voi, miten kauniisti se laulaa!”, sanoivat ihmiset.

Eräänä päivänä keisarin luona kävi arvovaltaisia vieraita. Vieraat kehuivat keisarin palatsia ja sen puutarhaa vuolaasti, mutta sanoivat lopulta: ”Kaikkein kauneinta oli kuitenkin satakielen laulu.” Keisaria tämä hieman harmitti, sillä hän ei itse ollut milloinkaan kuullut satakielen laulua. Keisari kutsui palvelijansa luokseen. ”Etsi lintu käsiisi ja tuo se minun nähtäväkseni!”, hän määräsi.

Palvelija kumarsi ja kiirehti etsimään lintua, sillä keisarin sana oli laki. Palvelija juoksi hädissään ympäri palatsin puutarhaa, mutta ei löytänyt lintua mistään. Keisari kävi yhä kärsimättömämmäksi. Viimein eräs keittiöpiika muisti nähneensä satakielen. ”Voi, se laulaa todellakin kauniisti!” tyttö huudahti. ”Ääni saa aina kyyneleet silmiini.”

Keittiöpiika lupasi johdattaa palvelijan satakielen luokse. Matkalla eräs lehmä alkoi ammua. ”Oi”, huudahti palvelija oitis. ”Onpa sillä voimakas lauluääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan lehmä”, vastasi tyttö. Vähän ajan kuluttua alkoi eräs sammakko kurnuttaa. ”Oi”, huudahti palvelija taas. ”Nyt kuulen sen. Todella komea ääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan sammakko”, vastasi tyttö.

Juuri sillä hetkellä alkoi oikea satakieli laulaa. ”Kuunnelkaa”, huudahti tyttö. ”Tuolla se on!” Hän osoitti ylös kirsikkapuun oksalle. ”Tuo pieni varpunenko”, hämmästeli palvelija. ”Onpa se mitättömän näköinen”. Sitten palvelija karautti kurkkuaan ja lausui linnulle: ”Arvoisa keisarimme on määrännyt, että satakielen on tultava palatsiin laulamaan.”

”Lauluni kuulostaa parhaalta luonnossa”, totesi satakieli, mutta lähti kuitenkin palvelijan mukaan.

Keisari hoviväkineen odotti satakielen esitystä henkeään pidätellen. Silloin satakieli aloitti laulunsa. Se lauloi niin kauniisti, että kyyneleet valuivat keisarin poskille. Sitten se aloitti uuden laulun, ja keisarin sydän suli ihastuksesta. Keisari oli niin liikuttunut, että tarjosi kultaista ketjuaan palkkioksi satakielelle. Lintu kieltäytyi kiittäen. Se oli jo palkintonsa saanut. ”Näin liikutuksen kyyneleitä keisarin silmissä. Mikään palkinto ei voisi olla parempi”, satakieli sanoi.

Keisari määräsi, että satakielen piti jäädä hoviin. Lintu vietiin kultaiseen häkkiin asumaan. Se ei näyttänyt kovin onnelliselta, mutta lauloi silti aina pyydettäessä.

Eräänä päivänä keisari sai lahjaksi mekaanisen linnun. Se oli pieni jalokivin koristeltu nukke, joka oli satakielen näköinen. Kun keisari painoi nappia, lintu lauloi yhden laulun. ”Onpa se hieno”, ihasteli keisari. ”Se on kauniimpi kuin oikea lintu ja laulaakin yhtä kauniisti.” Keisari painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Lintu lauloi aina saman laulun. Kun mekaaninen lintu oli laulanut kolmekymmentä kertaa, keisari sanoi viimein: ”Kuunnellaan välillä oikeaa lintua.” Mutta kukaan ei ollut huomannut, että oikea satakieli oli sillä välin lentänyt häkistään vapauteen.

Ja niin mekaanisesta linnusta tuli keisarin uusi lemmikki. Se lauloi väsymättömästi keisarin työpöydän vierellä samaa lauluaan kerta toisensa jälkeen jalokivin koristeltu pyrstö välkkyen. Päivästä toiseen lintu lauloi keisarille – kunnes eräänä päivänä jokin mekaanisen linnun sisällä hajosi ja se vaikeni. Valtakunnan viisaimmat miehet yrittivät korjata lintua, mutta turhaan. Keisari antoi palvelijalleen määräyksen rakentaa uusi lintu, mutta siitä ei tullut mitään. Satakielen laulua ei kuulunut palatsissa enää milloinkan.

Lopulta keisari ahdistui lintunsa menetyksestä niin, että sairastui. Hän makasi vuoteessaan kalpeana kuolemaa odottaen. Mekaaninen lintu seisoi yhä keisarin sängyn vierellä, mutta sen nokasta ei kuulunut pihahdustakaan. Keisariraukka sai tuskin hengitettyä. Oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä.

”Laula, lintuni, laula!” kuiskasi keisari salakielelleen, mutta mekaaninen lintu pysyi vaiti. Yhtäkkiä keisarin ikkunasta lennähti sisään toinen lintu, oikea satakieli. Se oli kuullut keisarin pyynnön ja tullut auttamaan sitä hädässä. Kun oikea satakieli alkoi laulaa, keisari tunsi olonsa helpottavan. Hengitys kulki rinnassa kevyemmin ja keisari tunsi voimiensa palaavan.

”Kiitos, rakas satakieli!”, keisari henkäisi. ”Miten voin ikinä palkita sinut?” ”Minä olen jo palkintoni saanut”, vastasi satakieli. ”Liikutuksen kyyneleet ovat arvokkaimpia kuin jalokivet.”

„Sinun pitää jäädä minun luokseni ikuisesti“, vaati keisari.

”Minä en voi muuttaa luoksesi palatsiin, sillä kotipesäni on kirsikkapuussa”, vastasi satakieli. ”Mutta jos jätät ikkunan auki, tulen aina vierailemaan luonasi. Ja jos annat minun pitää vapauteni, vastalahjaksi minä kuljen ympäri maailmaa ja kerron sinulle kaikesta, mitä näen.” Ja sitten satakieli lensi pois takaisin oman kirsikkapuunsa oksalle.

Silloin keisari ymmärsi, että vapaus on arvokkainta, mitä kukaan voi toiselle antaa. Hän nousi ylös sängystään ja toivotti palvelijoilleen hyvää huomenta.