Eräänä aamuna pieni ruskeatakkinen kani istui niitynpenkalla. Se höristi korviaan ja kuunteli hevosen kavioiden kop-kop-kopinaa. Hiekkatietä pitkin kulki vanhat hevoskärryt. Kärryjä ohjasi Matinmäen setä, ja sedän vieressä istui Matinmäen täti komeassa kukkahatussaan.

Heti kun kärryt olivat menneet ohitse, pieni Benjamin Kani hypähti hiekkatielle. Se loikki kohti sukulaistensa kotikoloa, joka sijaitsi aivan Matinmäen sedän puutarhan kupeessa.

Metsä oli täynnä jänisten koloja, mutta kodikkain niistä oli varmaankin Benjaminin sukulaisten pesä, jossa asuivat Pampula, Pupuli, Pörröhäntä ja Petteri Kani – sekä tietysti äitikani.

Kaniäiti elätti poikueensa kutomalla kaninkarvasta pehmoisia lapasia ja muhveja. Hän myi myös yrttejä ja ruusunmarjateetä sekä kanitupakkaa, jota meilläpäin kutsutaan laventeliksi.

Pesäkololle saavuttuaan Benjamin lähestulkoon törmäsi serkkuunsa Petteri Kaniin.

Petteri istui yksinään vaahterapuun juurella. Se oli kääriytynyt suureen nenäliinaan ja näytti vallan surkealta.

”Kuule Petteri”, sanoi Benjamin. ”Missä sinun vaatteesi ovat?”

”Ne jäivät Matinmäen puutarhaan”, vastasi Petteri. Hän kertoi serkulleen seikkailustaan ilkeän sedän pihamaalla. Petteri itse oli täpärästi pelastunut Matinmäen sedän kynsistä, mutta kenkänsä ja takkinsa se oli hukannut juostessaan ympäri puutarhaa. Benjamin istui Petterin viereen ja vakuutti serkulleen, ettei Matinmäen sedästä olisi tänään harmia. Setä olisi taatusti kärryajelulla koko päivän, kun tädilläkin oli kerran ollut päässään paras kukkahattunsa.

Petteri toivoi mielessään, että tänään sataisi vettä. Juuri silloin kanikolosta kuului äitikanin ääni: ”Pampula! Pampula, hakisitko minulle hiukan kamomillaa?” Petteri tuumi, että nyt olisi hyvä hetki pienelle kävelyretkelle.

He lähtivät käsi kädessä ja kiipesivät kiviaidalle. Aidalta näki hyvin Matinmäen sedän puutarhaan asti. Siellä Petteri-raukan takki ja kengät roikkuivat; Matinmäen setä oli tehnyt niistä linnunpelättimen.

”Kiivetään puutarhaan päärynäpuuta pitkin”, ehdotti Benjamin. Petteri-raukka putosi tietysti oksalta alas, mutta ei loukannut itseään, sillä pihamaa oli salaatinlehdistä pehmeä.

Kaninpoikien tassuista jäi multaan pieniä hassuja jälkiä – varsinkin Benjaminilta, joka oli aamulla pukenut puukengät jalkaansa.

Benjamin ehdotti, että ensin haettaisiin Petterin vaatteet. Pojat riisuivat linnunpelättimen yltä takin ja kengät. Yöllä oli satanut: kengät olivat märät ja takki hieman kutistunut. Benjamin kokeili ylleen hattua, mutta se oli hänelle liian suuri.

Sitten Benjamin ehdotti, että he voisivat poimia mukaansa muutaman sipulin. Kylläpä äitikani ilahtuisi! Petteriä alkoi hermostuttaa. Jospa Matinmäen setä palaisikin pian kotiinsa? Petterin korvat värähtivät aina, kun jostain kuului rapinaa.

Benjamin sen sijaan viihtyi puutarhassa mainiosti ja mutusteli kaikessa rauhassa salaatinlehteä. Benjaminia ei pelottanut lainkaan, sillä hän kävi Matinmäen pihassa vähän väliä isänsä kanssa salaatinhakumatkalla. Sedän salaatit olivat totta tosiaan maukkaita.

Lopulta Petteri oli niin peloissaan, ettei saanut syötyä mitään. Hän halusi kotiin. Hermostuksissaan Petteri tiputti puolet sipuleista maahan.

Benjamin oli sitä mieltä, ettei sipuleiden kanssa kannattanut yrittää päärynäpuuhun kiipeämistä. Oli löydettävä toinen tie uslos pihasta. Benjamin johdatti Petterin puutarhan läpi kohti porttia. Hiirenpoikaset istuivat rappusilla mutustelemassa pähkinöitä. Ne vilkuttivat iloisesti kaneille.

Petteri-raukan sipulit vierivät taas maahan. Se poimi ne vapisevin käsin takaisin pussukkaan.

Kaninpojat jatkoivat matkaansa. Petteri kuuli taas epäilyttävää rapinaa ja pysähtyi niille sijoilleen silmät pelästyksestä pyöreinä.

Kaninpojat näkivät edessään ison kissan. Benjamin vilkaisi kissaa kerran eikä vitkutellut hetkeäkään: hän luikki piiloon ison korin alle ja veti pelosta tärisevän Petterinkin mukaansa.

Kissa nousi tassuilleen ja venytteli selkäänsä. Sitten se tepasteli uteliaana haistelemaan koria. Se taisi pitää sipuleiden tuoksusta, sillä se asettui korin päälle istumaan.

Se istui siinä viisi tuntia.

Harmi, etten voi näyttää sinulle kaninpoikia, sillä korin alla oli tavattoman pimeää. Mutta voit uskoa, että sekä Petteriä että Benjaminia itketti. Benjamin tosin väitti sen johtuvan enemmänkin sipuleista kuin kissasta, mutta yhtä kaikki: kaninpojilla oli kurjaa piilossaan.

Tunnit kuluivat, mutta kissa istui yhä korin päällä. Lopulta aurinkokin alkoi jo painua mailleen.

Pitkän ajan kuluttua puutarha-aidan suunnalta kuului kaninkäpälöiden tepastelua. Kissa vilkais ylös ja näki Benjaminin isän kävelemässä aidalla. Se tuprutti piipussaan kanitupakkaa ja piti kädessään vitsaa. Se etsi poikaansa.

Isäkani ei ollut kissasta moksiskaan. Se loikkasi aidalta alas suoraan kohti kissaa ja tönäisi sen pois korin päältä. Kissa hämmästyi niin, että pakeni suoraan puutarhavajaan.

Kun isäkani oli lukinnut puutarhavajan oven, se veti korin pois Benjaminin ja Petterin päältä. Sitten isäkani heilautti sipulinyytin olalleen ja marssitti uupuneet kaninpojat kohti kotia.

Kun Matinmäen setä palasi illalla puutarhaansa, se hämmästyi kovasti. Ensinnäkin näytti ihan siltä kuin joku olisi kävellyt pitkin puutarhaa puukengillä – paitsi että kengänjäljet olivat todella pieniä. Toisekseen se ei voinut käsittää, miten kissa oli onnistunut sulkemaan itsensä puutarhavajaan – ja lukitsemaan oven ulkopuolelta.

Kun Petteri viimein palasi kotiinsa, ei äitikani ollut sille vihainen. Olihan Petteri sentään löytänyt takkinsa ja kenkänsä. Kaniäiti halasi poikaansa hellästi ja kiinnitti Petterin tuomat sipulit kattoon yrttien ja kanitupakan viereen. Sitten se alkoi kertoa lapsilleen iltasatua.

Sen pituinen se.