Olipa kerran hirmuinen yksinvaltias Einari, joka ei millään olisi antanut lastensa Aadan ja Tommin ottaa kissanpentua. Ei millään, vaikka lapset sanoivat, että he hoitaisivat ja hellisivät kissaa väsymättä, eivätkä antaisi mitään pahaa tapahtua sille. Hirmuvaltias, joka ei tahtonut, että hänen etunimeään käytettiin lainkaan, väitti, että kissa pissaisi pitkin linnan lattioita. Ne olivat juuri veistetty uusista tammilankuista. Kohta tammilattia näyttäisi samalta kuin lahopuut lehdossa, kun metsänkorkuinen kissinpissiaalto tulisi ja tulvisi yli linnan.

Perheessä oli myös kuningataräiti, joka joogasi päivät läpeensä pysyäkseen tyynenä höykytyksessä, jota myös kuninkaalliseksi perheeksi kutsuttiin.

– Mutta isi kiltti, Tommi sanoi. – Me kyllä siivoaisimme aina kaikki sen lätäköt ja kurajäljet.

– Sallikaa minun nauraa, Hirmuvaltias mylvi ja alkoi hohottaa niin, että uusi tammilattia tärisi. – Antakaapa, kun minä kerron, kuinka siinä oikeasti kävisi.

Hirmuvaltias alkoi elävästi kuvailla, kuinka he kaikki alkaisivat pikkuhiljaa haista kissinpissille. Ensin vain vähän, niin, että heidän kaverinsa haistaisivat vain häivähdyksen, mutta kun he itse turtuisivat siihen hajuun eivätkä muistaisi kiikuttaa kolttujaan, paitojaan ja housujaan tarpeeksi usein pestäviksi, haju voimistuisi. Lopulta kaikki ohikävelevät ihmiset nyrpistäisivät nokkaansa ja huiskuttaisivat kättään nenänsä alla heidän selkiensä takana ja loisivat merkitseviä katseita heihin.

Hirmuvaltiaan hampaat alkoivat kalista ja puntit tutista jo pelkästä ajatuksestakin.

– Siinä menisi maine, kunnia, arvovalta ja suvun nimi, ja lopputuloksena olisi koko perheelle mieron tie!

– No mutta Einari, kuningataräiti sanoi. – Oli kai sinullakin lapsena lemmikki?

– Älä käytä sitä nimeä! Hirmuvaltias äsähti.

Hirmuvaltiaan kuvailema tulevaisuudenkuva oli aika painava peruste olla hankkimatta kissaa – sen yhden päivän ajan. Sitten lapset jatkoivat samaa kerjäysvirttään.

– Me pyytäisimme kamaripalvelijaamme pesemään vaatteemme hyvin ja me kuljettaisimme kissaa ulkona talutushihnassa, Aada lupasi. – Harjaisimme sen turkkia ja puhdistaisimme huolella sen tassut.

– Voisimme hankkia sille sellaisen oman pienen vadin, jossa olisi puutarhan hiekkaa, Tommi suunnitteli.

– Haju valtaisi silti koko linnan, eikä tänne ilkeäisi tulla enää yksikään rahaministeri eikä kuningas valtiovierailulle.

– Päinvastoin, lapset tulkuttivat. – Hekin ihastuisivat kissaan ikihyviksi ja tahtoisivat tulla silittelemään sitä kaikilla mahdollisilla tekosyillä!

– Kissat elävät helposti kaksikymmentä vuotta, eikä niitä saa ikinä hylätä metsään eikä potkaista pellolle. Te saisitte hoitaa sitä vielä sittenkin, kun teillä olisi omia lapsia.

Tommi ja Aada alkoivat loikkia toistensa selkään.

– No sen me tekisimme tietysti!

Hirmuvaltias painoi päänsä käsiinsä ja mietti, keneltä hänen lapsensa oikein olivat perineet tuon hirveän taipumattomuuden ja periksi antamattomuuden. Hänen silmänsä osuivat kuningataräitiin, joka istui hievahtamatta lootusasennossa jo kolmatta tiimaa.

– Ei! Kun ei, niin ei! Ei, kun ei! Ei-Ei! hän karjaisi, ja lapset kipittivät kiireesti kammareihinsa. Hirmuvaltias jäi linnansaliin yksin repimään harmaantuvia haiveniaan.

– Isi on tuhma! lapset kuiskivat toisilleen ja nyökyttelivät päätään salaseuralaisten varmuudella.

Kului kuukausi ja kaksi, ja Hirmuvaltias uskoi, että lapset olivat jo unohtaneet koko kissanpentuajatuksen. He näyttivät aina isänsä nähdessään apeata naamaa, vetivät suupielensä alas ja työnsivät alahuulen törrölleen. Kun Hirmuvaltias kysyi, miten päivä oli mennyt, he vastasivat välttelevästi.

– Siinähän tuo… Vähän tylsää, kun ei ole leikkikavereita… Eikä edes lemmikkiä…

Eräänä iltana linnansalin poikki juoksi pieni harmaja hiiri. Kuningataräiti oli lukossa monimutkaisessa joogapaketissa eikä hän päässyt karkuun, kun hiiri vipelsi häntä kohti. Hiiren viiksikarvat kutittivat äidin kasvoja.

– Iiik! kuningataräiti kiljaisi.  – Vie se ulos, Einari!

Mitenpä Hirmuvaltias olisi kipeiltä koiviltaan niin nopeasti liikkunut, että olisi saanut hiiren kiinni, ei mitenkään. Kuningataräiti pyörtyi lattialle eikä vironnut, ennen kuin sai aimo pöläyksen turkinpippuria nenänsä alle.

Hirmuvaltias oli syvällä kuorensa alla oikeasti aika helläsydäminen ihminen. Kuningataräidin pyörtyminen oli hänelle kova paikka, eikä hänkään tykännyt hiiristä. Aamun tullen hän teki salaisen visiitin läheiselle maatilalle. Kun hän palasi, hän kutsui lapset linnansaliin. Salin lattialla seistä tökötti pieni kori. Se tutisi, hyrisi ja liikahteli, kuin sen sisällä olisi ollut jotain oikein tarmokasta ja riehakasta.

– Lapset! Hirmuvaltias huusi. – Tulkaapa käymään täällä.

Lapset saapuivat huoneeseen ja näkivät korin. He arvasivat heti, mitä sen sisällä oli. He alkoivat kiljua ihastuneesti, mutta kuningataräiti hyssytti heitä hiljaisiksi, ettei paketin sisältö säikähtäisi. He avasivat korin kannen, ja siinä samassa esiin hypähti suloinen kultaturkkinen ja läskiposkinen kissanpentu. Sen huterat jalat vähän vempsahtelivat, kun se oli vielä niin pieni, ja lattia oli niin liukas.

– Oi, miten ihana se on, lapset taivastelivat.

– Ja pehmeä!

– Se on työkissa, Hirmuvaltias yritti selittää vakavalla äänellä. – Se pitää hiiret poissa linnasta.

Mutta lapset olivat jo nostaneet kissanpennun syliinsä, paijasivat sitä kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin. He hyväilivät sen pehmoista turkkia ja silittivät sen suloisia vaaleanpunaisia polkuanturoita. He vaihtoivat nenää sen kanssa ja kutittelivat sitä mahan alta. Kissa nuoli pienellä kielellään Tommin kättä ja ojensi kaulaansa rapsutettavaksi tyytyväisyydestä kehräten.

– Nöpönenä!

– Karvatassu!

– Kultaturkki!

– Miu! kissa miukaisi kimakalla äänellään sen sanan kohdalla, ja niin se sai nimensä. Sillä hetkellä se valloitti heidän kaikkien sydämet. Myös Einarin.

Kultaturkki ei pissannut kertaakaan linnan lattialle. Sillä oli talvipuutarhan eli viherhuoneen nurkassa oma hiekka-astia, jossa se kävi aina, kun tuli tarvis. Astiansakin se piti siistinä. Puutarhuri tyhjensi astian samalla, kun nyppi kuivuneet lehdet lohikäärmepuusta, peikonlehdestä ja pullojukasta. Kultaturkki rakasti leikkiä lasten kanssa, ja kun nämä lähtivät linnan yläkertaan kotiopettajan pitämille laskuopin ja laulutaidon tunneille, se tarrasi heidän reppujensa hihnoihin ja piti kiinni väkisin, joten Kultaturkki oli otettava kouluun mukaan.

Laskuopissa käytettiin vaikkapa tällaisia esimerkkejä: Jos Kultaturkki piilottaa kuudesta lelustaan kaksi, montako sille jää vielä jäljelle? Tai jos Kultaturkille annetaan neljä silakkaa ja se syö kolme, montako sillä vielä on syömättä? Kuinka monta nakkia kymmenestä jää, kun Kultaturkki syö kolme ja piilottaa maton alle kaksi?

Kultaturkki oppi pian soittamaan pianoa, ja laulutaidossa se oli aivan pavarontti. Liikunnossa se oli ihan mahdoton, kun se juoksi pitkin linnan liukulattioita, heitti kuperkeikan ja teki U-käännöksen verhojen edessä, kipusi verhoja pitkin katonrajaan ja loikkasi sieltä ohikävelevän Hirmuvaltiaan niskaan. Hirmuvaltias muuttui aivan hempeäksi tapaukseksi, kun hän ei voinut suuttua pienelle sulosilmälle, vaan leperteli tälle solkenaan älyttömyyksiä. Kuningataräidin käsityöt muuttuivat vallan haastaviksi, kun langan päässä roikkui ja ärisi terävähampainen kissanpentu. Öisin se hiipi nukkumaan linnan asukkaiden sänkyihin, ja asettautui tyynyille levinneiden hiusten päälle. Heistä tuntui kuin heillä olisi ollut yömyssynä karvalakki.

Linnassa ramppasi lapsia tuon tuosta Kultaturkkia katsomassa, eikä rahaministeri voinut olla lepertelemättä Kultaturkille, kun se hyppäsi aina juuri hänen syliinsä. Armeijan ylipäällikkö muuttui kissan nähdessään aivan höperöksi, konttasi sen lelujen perässä ja heitti niitä sille, ja kun Kultaturkki kipaisi karvatassut sutien hakemaan palloa, ylipäällikkö nauroi kuin lapsi. Hallitus alkoi kokoontua linnansalissa valtiopäivätalon sijasta, ja syykin oli selvä: Kultaturkki.

Kun Kultaturkki kasvoi, siitä tuli komea naaraskissa. Mutta kuten kissanpennuille väistämättä käy, siitä alkoi tulla vanha tylsimys. Enemmän kuin lelujen perässä juoksemista se alkoi arvostaa sitä, että aterian päätteeksi se saattoi vetäytyä divaanille kuningataräidin syliin päiväunille. Ja kun se heräsi, se kurkkasi ihan vain varmuuden vuoksi, olisiko ruokakuppiin ilmestynyt jotain syötävää. Jos oli, se popsi pöperöt ja palasi takaisin vakituiselle päivystyspaikalleen.

Lapset alkoivat kärttää isältään, että Kultaturkki saisi tehdä pentuja. Paljon pentuja!

– Voi miten loistava idea se olisi! lapset huudahtivat.

– Ei, Hirmuvaltias koetti huutaa, mutta kuuli äänessään jo etukäteen luovutuksen makua.

– Miksei, isi? Emmekö me ole hoitaneet Kultaturkkia hyvin? Aada mankui.

– Me hankkisimme pennuille kodit meidän kavereidemme luota. He ovat luvanneet hoitaa niitä varmasti sen kaksikymmentä vuotta, Tommi todisti.

– Maailman vanhin kissa eli kolmekymmentäkahdeksanvuotiaaksi! Hirmuvaltias parahti.  – Entä jos ne jäävät sittenkin tänne meidän nurkkiimme? Minun lastenlapsenikin joutuisivat hoitamaan niitä.

– Me tiedämme jo kuusi lasta, jotka haluavat kissan! Aada väitti.

– Mutta kissa voi tehdä vaikka kymmenen pentua. Ette ala jakaa niitä olemattomia pentuja, kun kissaa ei ole vielä edes päästetty ulos!

– Päästetään se heti ulos! Kiitti isi vinkistä! Tommi riemuitsi.

Hirmuvaltias ähkäisi ja istuutui valtaistuimelleen hiuksiaan repimään. Hänen alkava kaljunsa kiilsi jo.

– Sano sinäkin jotain, hän pyysi kuningataräidiltä.

Kuningataräiti siirtyi päälläseisonnasta käsilläseisontaan.

– Oi, kissanpennut ovat suloisia! hän huokaisi.

Eräänä kauniina kevätpäivänä täysikasvuiseksi kasvanut kissaneiti sitten päästettiin ensimmäistä kertaa ulkoilemaan linnan puutarhaan. Se haisteli tovin epäluuloisena ulkoilmaa linnan portailla, mutta siinä samassa se jo kirmasi muurien ympäröimään puutarhaan. Se hyppi sitruunaperhosten perässä, söi ruohoa ja joi suihkulähteestä vettä. Lapset katselivat sitä, kunnes heidän piti mennä jatkamaan koulunkäyntiä. He jättivät sen yksin ulos.

Kultaturkki katseli ihmeissään uutta maailmaa. Se käveli hiekkatietä aina linnan portille asti. Tie jatkui portin takana silmänkantamattomiin. Kultaturkki olisi luikerrellut helposti portin alta mihin tahansa maailmassa. Niin pitkälle se ei kuitenkaan aikonut lähteä, eikä sen tarvinnut. Linnan muurin päällä istui komea, punaturkkinen kissa. Se oli kolli.

– Miu? kissaneiti kysyi vienosti.

– Maauu! kolli vastasi ja hyppäsi alas muurilta.

***

Kahden kuukauden kuluttua linnassa elettiin jännittäviä aikoja. Palveluskunta kyseli toisiltaan:

– Joko Kultaturkin on aika..?

– Onko Kultaturkin pesä kunnossa..?

Hovimestari ilmoitti, että kukaan ei saanut pitää vapaata, ennen kuin Kultaturkki olisi…

Kultaturkki oli tehnyt pesän kuningataräidin vaatekaappiin. Siellä oli pehmoisia villapaitoja ja huiveja, ja mukavan hämärää. Eräänä iltana se joi maitoa, kehräsi hyvästiksi ja lähti ison mahansa kanssa tassuttelemaan kohti kaappia. Oli tullut Kultaturkin aika pyöräyttää pentue.

Voi miten lapsia jännitti! He olisivat halunneet maata lattialla vaatekaapin edessä ja katsoa ovenraosta sisälle, mutta kuningataräiti kielsi häiritsemästä kissaa. Kaapista kuului vain kehräystä, sillä kissa kehrää silloinkin, kun sillä tekee kipeää. Eikä kulunut kauankaan, kun kaapista kuului ensimmäinen piip.

– Lintujako Kultaturkki on synnyttänyt? Tommi ihmetteli. Kuningataräiti selitti, että kissanpennut olivat niin pieniä, että niiden miukaisutkin kuulostivat piipitykseltä.

– Nyt nukkumaan, että Kultaturkki saa olla rauhassa. Kyllä se pärjää hyvin yksinkin.

Aamulla kuningataräiti antoi lapsille ja Hirmuvaltiaalle vihdoin luvan kurkata kaappiin. Siellä makasi onnellisen näköinen Kultaturkki, ja sen vatsan edessä oli rivissä maitoa imemässä yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi kappaletta pienenpieniä, kullanpunaisia miukumaukuja.

– Voi miten kauniita… Aada huokaisi.

Kultaturkki kuuli heidän kehunsa ja otti ne vastaan tyynen ylpeänä. Karvanassu alkoi nuolla poikasiaan karhealla kielellään kuin pistääkseen ne oikein paraatikuntoon.

– Niitä on vain viisi. Meillä on kaikille jo uudet kodit! Tommi laski.

Oli Hirmuvaltiaan vuoro huokaista helpotuksesta.

Aada tarrasi kiinni isäänsä ja halasi häntä.

– Voi kiitos, isi, kun annoit meidän ottaa kissan, hän kuiskasi.  – Tämä on niin ihmeellistä tämä syntymä… Ja elämä.

Hirmuvaltiaan silmäkulmassa alkoi kimmeltää kyynel. Kuten sanottu, hän oli oikeasti aika helläsydäminen hirmuvaltias. Viattomat kissanpennut ja suojelunhaluiset lapset olivat hänestä niin liikuttavaa katsottavaa.

Kuningataräiti otti miestään kädestä ja hymyili hänelle.

– Olipa hyvä, että annoit periksi meidän suunnitelmallemme.

– Meidän? Einari kysyi.