Olipa kerran rämäpäinen prinsessa, joka nostettiin istumaan ponin selkään turhan varhain, ennen kuin hänen huomattiin olevan rämäpää. Hän upotti oitis kantapäänsä ponin villaviin kylkiin, ja niin sai poniriepu kipittää minkä jalanpätyköistään pääsi. Sen jälkeen prinsessaa ei pidätellyt mikään: hän hinkusi aina isomman hevosen selkään, tai kärryille, tai esteitä hyppäämään. Aina saivat tallipojat pelätä, että prinsessalle kävisi huonosti ja heitä syytettäisiin onnettomuudesta.

Prinsessalla oli kai ristimänimikin, mutta kukapa sitä olisi jaksanut muistaa, kun yksi toisensa jälkeen kaikki alkoivat kutsua häntä prinsessa Rämäpääksi. Jopa hänen isänsä, äitinsä ja sisaruksensa unohtivat, mikä hänen alkuperäinen nimensä oli ollut: heillekin hän oli enää pelkkä Rämäpää.

– Rämäpää menee taas, Rämäpää huikkasi tallipojille, kaappasi hevosen heidän käsistään ja lähti ajamaan sillä romurallia pöpelikköön, tai hyppäämään yli kivimuurien ja mutalätäköiden. Aika usein prinsessa putosi hevosen selästä. Silloin hevonen juoksi takaisin talliinsa turvaan ja prinsessa tallusteli mutaisine kenkineen kuraisine mekkoineen kotipalatsiinsa. Sitten saivat tallipojat valjastaa toisen hevosen uusiin kisoihin, ja seurata sydän syrjällään, kuinka Rämäpäälle ja hevosraukalle sillä kertaa kävisi.

Kun Rämäpää varttui neidon ikään, alkoi kosijoita virrata palatsin porteille ja puutarhaan, vaikka prinsessan maine oli mikä oli. He majoittuivat katoksiin ja tallinvintille, siltarumpuihin ja halkopinoihin. Olihan hän kuitenkin kaunis ja rikas, ja siinä oli kaksi hyvää syytä, miksi nuorukaiset kautta aikain ummistivat silmänsä neitojen jukuripäisyydelle. Vaikka parempi neuvo heille olisi ollut: Joka on tyttönä tyly, on ämmänä äree!

Prinsessan oli tullut aika valita itselleen sulhanen ja maalle uusi kuningas, mutta eihän Rämäpää naimisiin tahtonut! Hän vietti unettomia öitä pyöriskellen levottomana sängyssään, kunnes viimein, eräänä myrsky-yönä salaman iskiessä hänen torninsa yllä hän keksi ratkaisun.

Seuraavana aamuna Rämäpää kutsui isänsä, äitinsä ja kaikki paikalla sitkaasti pyörivät kosijat luokseen ja kertoi, että hän asettaa heille kokeen: kosijoiden on läpäistävä kolme tehtävää, mikäli he mielivät prinsessa Rämäpään taltuttaa. Mutta etukäteen he eivät saisi kuulla, mitä ne tehtävät olisivat. Ne ja niiden ratkaisut tietäisi Rämäpää yksin.

Prinsessa pelkäsi, että hänen tehtävänsä saattoivat sittenkin olla liian helppoja. Kun kilpailun aloittamispäivä koitti, kosijajoukko parveili linnan puutarhassa. Rämäpää pisti kosijat jonoon sen mukaan, miten heidän ulkonäkönsä häntä miellytti. Jos joku oli pakko ottaa, olkoon hän sitten edes ilo silmälle, Rämäpää ajatteli.

Ensimmäiseksi jonoon valikoitui prinssi Henrik, jonka hiuksissa kimmelsi korpinmusta ja hymyssä välkehti norsunluu. Hän oli kuuluisa siitä, että oli kiivennyt korkealle vuorelle ja tuonut sieltä alas laaksoon petolinnun pyrstösulan. Sitä ei ollut moni mies uskaltanut tehdä, nykäistä haivenia elävältä kotkalta.

Prinsessa ei pitänyt sellaisia avuja niin tärkeinä. Koe ratkaiskoon hänen rohkeutensa määrän!

Pihalla oli ainakin kaksi tusinaa innokasta yrittäjää. Prinsessa rankkasi heitä julmasti komeusjärjestykseen, koska vielä hetken oli hänen markkinansa.

Viimeiseksi jonoon prinsessa laittoi vähänlännän suutarin oppipojan, jolla oli paksut pullonpohjalinssit ja suuret hörökorvat. Tuo poika, Samuli nimeltään, oli niin hassun näköinen, että prinsessa vaivoin pystyi häntä nauramatta katsomaan. Niinpä hän tulikin aina hyvälle tuulelle, kun hän katsoi Samulia.

Prinsessa pyysi linnanpihalle valjastettuina kahden hevosen kiesit. Hän hyppäsi kuskinpenkille ja kutsui prinssi Henrikin asettumaan viereensä istumaan. Sitten prinsessa läimäytti ohjasperillä hevosia lautasille, ja niin he lähtivät matkaan.

”Mutkat suoriksi” oli prinsessan suosikkisananlasku. Hän tunsi nämä polut ja kärrytiet paremmin kuin juhlamekkonsa taskut, ja sen sai prinssi Henrik tuta.

– Miksi sinä noin hullusti ajat? Varo, tiellä on iso kivi! Sinähän tapatat meidät! Ei herranen aika, anna ne ohjakset heti tänne!

Mutta prinsessa ei luopunut ohjaksistaan. Sen sijaan hän luopui prinssi Henrikistä. Hän pysähtyi, käänsi kiesinsä ja ajoi takaisin linnanpihaan.

– No niin, hyppäähän alas ja tee tilaa seuraavalle yrittäjälle!

Kohahdus kävi linnanpihalla. Prinssi Henrik ei ollut läpäissyt prinsessa Rämäpään koetta! Päin vastoin, hän oli pudonnut kisasta jo alkumetreillä. Kaikki kosijat olivat olleet varmoja, ettei heillä olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä Henrikille, mutta niin vain sai prinssi Henrik luikkia nolona kotiinsa.

Seuraavaksi penkille istuutui linnanvoudin poika Matias. Hän oli tunnettu soittajantaidoistaan. Hän osasi soittaa huilua, luuttua ja vaskikelloja, ja jopa kaikkia niitä yhtä aikaa siten, että kuulosti kuin kokonainen orkesteri olisi esiintynyt. Monet neidot huokailivat hänen peräänsä, mutta hän oli iskenyt silmänsä prinsessa Rämäpäähän jo pikkupoikana.

Ei muuta kuin hyppy kuskinpenkille ja taas neito puikkoihin. Matias oli jo aavistellut, että ensimmäinen koe voisi olla se, kuinka hyvin kosija kesti prinsessan ajotyyliä, ja niinpä hän piti suunsa soukalla, vaikka hänen tekikin mieli parahtaa, että hellitä hyvä neito. Mutta sitten prinsessa ajaa karautti kiveen ja takapyörä rikkoutui, eikä Matias voinut olla huutamatta pelkääjän paikalta:

– Katso nyt, miten kävi, kun ajoit kuin hullu! Senkin surmanajaja!

Sen jälkeen Matias polvistui maahan ja yritti korjata pyörää, mutta se oli jo myöhäistä. Hänet oli hylätty, ja he saivat palata linnaan vähäpuheisina ja varovasti, ettei hätäisesti kokoon kursittu pyörä irtoaisi.

Prinsessa vaihtoi kiesit ja kosijan. Tuulispäänä prinsessa Rämäpää kävi läpi koko sulhasletkan, eikä sieltä löytynyt yhtään ylkää, joka olisi kestänyt hänen matkassaan. Kuuluisa karhunkaataja Olavi pisti päänsä polvien väliin kuin jänöjussi puskaan piiloon. Kädenväännönmestari Kalevi puristi penkinreunaa rystyset valkoisina, poskihampaat yhteen purtuina. Kokki Joonatan huusi apua, ja verovouti Vilhelmi armoa. Trubaduuri Jalmari ohitti komentoketjussa prinsessan ja yritti rauhoitella hevosia hiljentämään vauhtia huutelemalla suoraan niille. Muurinmurtaja Manu hyppäsi Rämäpään vaunuista täydessä vauhdissa, kieri kuin hyrrä ja päätyi nokkospuskaan, mutta hihkui sielläkin ilosta, kun oli päässyt prinsessan kyydistä pakoon. Turnajaistaistelija Teodor oli aika sisukas, mutta sitten lopulta hänenkin oli pakko painaa tiukassa kurvissa kätensä silmilleen, ja vaikka hän sai parahduksen pysymään tiukasti kiinni nipistettyjen huultensa takana, tuo kaino ele oli prinsessalle liikaa.

Prinsessasta alkoi näyttää siltä, että hänen häänsä olivat olleet vain väärä hälytys, ja hän pystyi vaivoin salaamaan tyytyväisyyttään.

Mutta sitten suutarinpoika Samuli, kosijaletkan vihoviimeinen hännänhuippu, pieni ja maanvärinen, hypähti prinsessan viereen kuskinpukille ja hymyili leveästi.

Rämäpäätä alkoi naurattaa, kuten aina, kun hän Samuliin vilkaisi. Hän ajatteli, että tämän hassun näköisen pojan pudotus ei varmasti kauan kestäisi, ja hän saisi palata takaisin hevostensa pariin. Niin hän maiskautti ja heilautti piiskaansa hevosten yläpuolella ja taas sitä mentiin.

Samuli tunsi viimana poskillaan, että kyyti oli kovaa. Hänellä oli vain niin huono näkö, että silmälaseillakaan hän ei nähnyt, miten täpäriä tilanteita heitä tuli tiellä vastaan. He väistivät nipin napin toisia kärryjä, osuivat suureen kuoppaan, jonka pohjan syvyyttä ei prinsessakaan tiennyt, koska lätäkössä oli ruskeaa kuravettä. Samuli ei huomannut, että onnekas oranssi piski ennätti vaivoin Rämäpään kärryjen edestä karkuun. Siksipä hänellä ei ollut mitään tarvetta alkaa sättiä prinsessan ajotaitoa. Hän vain katseli prinsessaa ja hymyili leveästi, sillä niin onnellinen hän oli päästyään jumaloimansa neidon viereen.

Prinsessa antoi palaa, eikä kestänyt kauankaan, kun valjaat pettivät. Nahkahihna katkesi ja hän sai vaivoin pysäytetyksi hevoset, ennen kuin kiesit vyöryivät pelästyneiden eläinten päälle.

– Ptruu, ptruu, hän huusi ja rauhoitti pillastuneen valjakkonsa vasta pitkän matkan päästä.

Sitten hän kääntyi Samulin puoleen ja sanoi:

– Oho! Se oli vahinko.

Häntä suorastaan nauratti ajatella, kuinka Samulikin alkaisi varmasti sättiä häntä. Mutta Samulipa yllätti hänet.

– Sehän on sitten aivan minun alaani, Samuli ilahtui. – Niitä minä korjaan kaiket päivät.

Samuli kaivoi taskustaan suutarinvehkeensä ja alkoi tutkia valjaita. Mutta ennen sitä hän sytytti prinsessalle nuotion, ettei tämän tulisi kylmä odotellessa, ja levitti prinsessan harteille sarkaviittansa ja maahan prinsessan alle rullalla repussaan olleen lampaantaljan. Äiti ja isä olivat kasvattaneet hänet hyville tavoille.

– Siihen sopii prinsessan vaikka nukahtaa, jos siltä tuntuu. Vaikka tuskin minulla tässä kauan menee, Samuli arveli.

Samuli alkoi korjata valjaita iloisesti vihellellen, eikä prinsessa voinut muuta kuin katsella mukavasta retkivuoteestaan, kuinka kätevä Samuli oli käsistään. Meni vain hetki, kun valjaat oli korjattu, hevoset rauhoittuneet ja ralli saattoi taas jatkua.

Prinsessa mietti, että Samuli oli läpäissyt kaksi ensimmäistä tehtävää, mutta vielä oli kolmas jäljellä. Hänen pitäisi itse ymmärtää, että nyt prinsessalla oli tietenkin nälkä, sillä mikäpä maistuisikaan niin hyvältä reissun päätteeksi kuin kuumat sämpylät ja kannu rasvaista lehmänmaitoa. Mutta sitä Samuli tuskin itse keksisi, kun hän oli varmaan niin jännittynyt, ettei hänelle tullut murkina mieleen.

– Kuulehan, Samuli sanoi ja auttoi prinsessan ylös maasta.  – Minun isäni ja äitini asuvat tässä aivan lähellä. Jospa poikkeaisimme sinne syömään ja juttelemaan heidän kanssaan?

– Sopiihan se, prinsessa Rämäpää huokaisi. – Minulla onkin jo kova nälkä.

Samuli oli kuullut linnan kyökkipiialta, että prinsessan lempiherkkua olivat tuoreet sämpylät maalaisvoin ja tahkojuuston kera, ja kun hän oli odottanut vuoroaan prinsessan kieseihin, hän oli käynyt juosten kotonaan ja pyytänyt äitiään leipomaan niitä juuri siksi nimenomaiseksi päiväksi. Kun he tulivat suutarin vaatimattomalle mökille, prinsessa Rämäpää haistoi herkullisen vastapaistetun sämpylän tuoksun jo ulos.

Suutari ja hänen vaimonsa ottivat prinsessan sydämellisesti vastaan ja istuttivat hänet pitkän pirtinpöydän ääreen. Suutari kertoi, että heidän vieraanvaraista sukuaan asui ympäri valtakuntaa. Samulin pikkusisaret ja -veljet kipusivat Rämäpään syliin ja halasivat häntä mutkattomasti. Se tuntui prinsessasta niin mukavalta, hän kun oli tottunut lähinnä pöyhkeilijöihin, mielistelijöihin ja kaksinaamaisiin koreilijoihin.

Se oli varsin hieno hetki ilmoittaa, että suutarinpoika Samuli oli ainoana kahdesta tusinasta kosijoita läpäissyt kaikki kolme salaista tehtävää: prinsessan ajotyyliä ei saanut haukkua; hajonneet hevoset, kärryt tai valjaat oli korjattava edelleenkään prinsessaa moittimatta; täytyi pitää huolta, että prinsessalla oli lämmintä yllään, miellyttävät oltavat ja hyvää syötävää. Koska prinsessa oli parantumaton reissunainen, nämä olivat hänen puolisonsa ja matkakumppaninsa tärkeimmät ominaisuudet ja taidot. Näistä kaikista tehtävistä Samuli oli ainoana kosijana suoriutunut, ja siksi prinsessa menisi mielihyvin naimisiin hänen kanssaan.

Samuli ja hänen perheensä ratkesivat riemuissaan tanssimaan polkkaa, ja opettivat sen tanssin Rämäpäällekin.

Ja niin oli prinsessa Rämäpää pehmitetty lehmän hermoilla, maamyyrän katseella, oravan näppäryydellä ja lämpimällä leivällä.