Olipa kerran rosvojoukko, joka majaili tönössään Ryövärinkuopaksi nimetyssä rotkossa. Rotkon pohjalla pulppusi viileävetinen raikas lähde ympäri vuoden, ja sen seinämät olivat peittyneet sinisiin saniaisiin. Rosvoilla oli päällikkönään Musta-Mikko, mutta hyvänä apurina hänellä oli kohtuullisen kiltti konna nimeltään Konsta.

Ryövärinkuopan lähistöllä kulki postivaunujen reitti, mutta rotko oli niin hyvin peittynyt kasveihin, etteivät onnettomat matkalaiset huomanneet katalien rosvojen lymypaikkaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Edes kruununvouti ei löytänyt kuoppaa lukuisista yrityksistään huolimatta.

Eräänä sateisena kesäiltana Konsta toimi rosvojen tähystäjänä, kun hän äkkäsi uljaat vaunut. Ne kulkivat hitaasti pitkin savivelliksi kastunutta tietä. Hän hälytti äkkiväärän joukkonsa asemiin. Viimeisessä mutkassa, juuri ennen kuin tie nousi mäelle ja muuttui kovaksi, he hyökkäsivät kultakoristeltujen vaunujen kimppuun.

Vaunuissa matkasi muuan ihastuttava prinsessa Piritta seurueineen. Konsta hyökkäsi vaunujen sisään ja yllätti pahanpäiväisesti kaikki torkkuvat, väsyneet matkalaiset. Hänen ja toisen ryökäleen tehtävä oli ryöstää matkustajat, kun muut rosvot pitelivät valjakkohevosia. Silkkihiuksinen prinsessa katsoi kauhun pyöristämin, taivaansinisin silmin Konstaa, joka tempaisi häneltä kaulakorun kaulasta.

– Anna sormukset myös, Konsta raakkui, ja prinsessa alkoi heti riisua sormuksiaan vapisevin käsin. Kun hienosti kasvatettu neito ojensi sormukset Konstalle, hän lausui vielä hyvien tapojensa vankina:

– Olkaa niin hyvä!

Konsta ällistyi prinsessa Pirittan kauniin äänen suloista sointia. Ei kukaan ollut koskaan sanonut hänelle ”ole hyvä” tai ”olkaa hyvä”, saati sitten joku ryöstettävä. Kun rosvojoukko katosi yön pimeyteen kuoppansa turvaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, metsä kätki siimekseensä yhden rosvon, jonka maailma oli juuri muuttunut.

Siitä eteenpäin Konsta mietiskeli aina iltanuotion loimussa silkkitukkaista prinsessaa. Kuinka pehmeä ääni neidolla olikaan ollut! Konstaa alkoi harmittaa, ettei hän ollut ryöstänyt neitoa sen sijaan, että vei tämän korut. Mitä hän niillä teki, siellä ne lojuivat muun saaliin seassa kylminä kivinä. Mutta jos neitokainen olisi tässä nuotiolla nyt, hän voisi ottaa syliinsä kantelen ja laulaa pienen laulun, joka solisisi kirkkaammin kuin kevätpuro. Laulun jälkeen neito katsoisi Konstaa silmiin ja hymyilisi, ja se hymy lämmittäisi enemmän kuin rakovalkea. Sitten neito kertoisi kirjoista lukemiaan tarinoita muinaisilta ritariajoilta, ja ne viehättäisivät Konstaa enemmän kuin rosvojoukon karkeat ja moneen kertaan kuullut pilapuheet. Konsta kun ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta oppia lukemaan.

Konsta kieriskeli itsesyytöksissä, repi hiuksiaan irti juurineen ja märehti menetettyä tilaisuuttaan päiväkausia, kunnes rosvotoverit tarttuivat häntä olkapäistä, ravistelivat ja vaativat kertomaan, mikä häntä riivasi.

– No se, kun en ryöstänyt prinsessaa! Konsta soimasi itseään.

Musta-Mikko muisti nähneensä samat vaunut edellisenä kesänä. Silloin ne olivat menneet pohjoiseen ja tulleet takaisin muutaman viikon kuluttua. Konsta ilmoittautui pohjoisen suunnan tähystäjäksi, sillä jos neidon vaunut palaisivat, hän ei päästäisi niitä enää käsistään.

Konstan odotus palkittiin eräänä syysiltana. Hän tunnisti jo kaukaa samat vaunut ja vislasi pitkän ja kimeän merkkivihellyksen. Siinä samassa rosvojoukko kiehui hänen ympärillään ja piiritti vaunut. Konsta hyppäsi vaunuihin, tunnisti hämärässä prinsessan merensinisen matkapuvun ja sujautti neidon päähän viljasäkin. Sitten hän koppasi neidon olkapäälleen ja lähti juoksemaan kohti ryövärinkuoppaa potkiva, rimpuileva saalis olallaan.

Kun Konsta pääsi rinteen alas rosvojen piilopaikalle, hän otti neidolta hupun päästä. Ei tämä neito kyllä ollut niin nätti eikä nuorikaan kuin hän oli muistanut, eikä silkkitukkainenkaan. No, olipa nainen kuitenkin, ja osaisi varmaan laulaa paatuneen rosvojoukon tunteikkaalle tuulelle. Sillä sitä he kaipasivat, pientä vetistelyä poskelle näkösuojaksi painetun känsäisen kämmenen suojassa; hetkeä, jolloin muistella menetettyä nuoruuden rakkautta tai onnen aikaa oman äidin helmoissa.

– Krääh-ääh-krääk! rääkäisi nainen, kun sai pölyisen pussin päästään. Pikkulinnut säikähtivät ja lehahtivat lentoon eivätkä uskaltaneet palata enää takaisin. – Mikä älynväläys tämä oli? Minä olin matkalla kaikessa rauhassa ja odottelin majataloon pääsyä, kun sinä hyökkäät kesken unieni ja nappaat mukaasi! Sietäisit hävetä, kurja lurjus!

Konsta katseli ällistyneenä äksyn naisen kiukkua, eikä saanut sanaa suustaan. Se sopi naiselle, sillä hänellä oli vielä paljon asiaa.

– Minulla on kova nälkä. Anna minulle heti ruokaa! Ilman sinua tolvanaa minä istuisin jo majatalon takkatulen loimussa, nakertaisin paistia ja hörppisin lämmintä lientä!

Konsta ei vieläkään pystynyt puhumaan, mutta naisella ei ollut sitä ongelmaa.

– Anna se jäniksenkoipi siitä vartaasta, ääliö, ja äkkiä sittenkin! Ja tuo minulle talja, jolla voin istua. Minä en ala kylmässä maassa kykkiä!

Konsta ei osannut kuin totella. Muutkin rosvot tulivat katselemaan nuotiolle etelän ihmettä, naisihmistä, ja jäivät päällikköä myöten kuuntelemaan, kuinka nainen äkseerasi.

– Kaada vettä, ojenna puukko, anna lautanen, tuo leipää, lisää puita nuotioon!

Sitten miehet katselivat, kuinka tomera täti söi hyvällä ruokahalulla heidän iltapalansa ja kellahti makaamaan vatsansa viereen.

– Ei sentään, en minä tässä voi nukkua! Vie minut johonkin suojaiseen koloon tai luolaan, jossa ei vesi tipu eikä tuuli kolota lonkkia enkä joudu kuuntelemaan teidän ällöttävää kuorsaustanne! Ja anna toinenkin talja mukaan. Ilman sinua pölvästiä minä nukkuisin untuvapeiton alla kuumavesipullo toisessa ja kissa toisessa kainalossani!

Eipä Konsta voinut muuta kuin totella, kun käsky kävi niin pontevasti.

Kun Konsta oli vienyt naisen kallionkielekkeen alle nukkumaan ja antanut hänelle ainokaiset karhuntaljansa, rosvot pitivät nopean neuvottelun nuotiolla.

– Ei tämä prinsessa nyt ihan vastaa sinun kuvailujasi, Musta-Mikko moitti Konstaa.

– Hänellä on varmasti oikein kaunis lauluääni, Konsta puolusti löytöään.

– No, kuunnellaan sitä huomenna ja mietitään, mitä hänelle pitäisi tehdä.

Konsta valvoi sen yön huolten vaivaamana. Hän tiesi, että oli nyt jotenkin erehtynyt, ja sätti typeryyttään.

Seuraavana aamuna nainen saapui tulille naama naurussa suin. Hän pyysi teetä ja istuutui alas Konstan viereen.

– Jos sinä prinsessa Pirittaa kyttäsit, niin voin kertoa, että hän meni jo! Vaihdoimme vaunuja ja vaatteita ja hän meni jo kauan aikaa sitten edeltä. Tietysti te menitte lankaan! hän sanoi ja nauroi makeasti.

– Kukas sinä sitten olet? Konsta kysyi.

– Sarlotta, prinsessa Piritan palvelijatar, sehän minä olen! Mutta kaadahan minulle jo se teekuppi! Ja ota toki itsellesikin, ennen työsi alkua.

Sen lauseen sanottuaan Sarlotta alkoi valittaa, kuinka kova peti hänellä oli ollut, ja kuinka kylmä nukkua kallion alla. Konsta sai ruveta saman tien hakkaamaan metsästä puita, sillä Sarlotta tahtoi hirsitalon. Kantelensoittoa ja laulua Konsta ei työltään ehtinyt Sarlotalle edes ehdottaa, ja kun rosvot häärivät talonrakennuspuuhissa, Sarlotta söi sillä välin taas heidän ruokansa. Illalla talo oli valmis, mutta kun Konsta yritti tulla itsekin majaan nukkumaan, Sarlotta nosti mekkalan.

– Jos sinä haluat tänne, sinun pitää rakentaa itsellesi kammari. En minä rupea sinun kuorsaustasi kuuntelemaan yhtenäkään yönä!

Seuraavana päivänä Konsta teki toisen huoneen ja sai luvan tulla saman katon alle. Hän nukahti ennen kuin ennätti ehdottaakaan lauluhetkeä.

Keväällä Sarlotta vaati Konstaa raivaamaan pellon ja istuttamaan viljaa, sillä hän halusi syödä välillä ruisleipää eikä aina iänikuisia jänispaisteja. Hän pisti Konstan varastamaan läheisestä kylästä kanoja ja kukon, lampaita ja lehmän, sillä hän halusi silloin tällöin herkutella munakkaalla ja maidolla, grillatulla kananpojalla ja lampaanviululla. Muista soittimista ei ehditty puhua, sillä Konstalla oli kädet täynnä työtä: täytyihän eläimille olla karjasuoja, ja sen saivat rosvot seuraavaksi rakentaa.

Keskikesällä Sarlotta itse ehdotti, että hän voisi vähän laulaa miehille, ja väsynyt rosvojoukko innostui: nyt he saisivat palkkansa tästä kauheasta raatamisesta! Mutta kun nainen alkoi laulaa, kävi ilmi, ettei hän osannut muita lauluja kuin virsiä, ja nekin menivät nuotin vierestä. Kaiken lisäksi hän hoilasi värssyä, jossa soimattiin ahneita ja epärehellisiä ihmisiä sekä povattiin heille tuikeita tuonpuoleisia kärsimyksiä, ja monet rosvoista tunsivat laulua kuunnellessaan epämiellyttävän omantunnon pistoksen. Mutta tähän oli muiden rosvojen lailla Konstankin tyydyttävä, kun kerran oli niin kovapäisen naisen itselleen ryövännyt.

Pikkuhiljaa rosvot muuttivat majansa Ryövärinkuopan toiseen reunaan ja jättivät Konstan naisineen, lehmineen, lampaineen, kanoineen, kukkoineen ja virsineen pitämään elämäänsä kuopan toiselle reunalle. Kun joskus syysiltoina Konsta kuunteli ryövärien nuotiopaikalta kantautuvaa kaihoisaa kantelen soittoa, hänen mieleensä kömpi kaipaus entisiin aikoihin, mutta silloin Sarlotta komensi Konstan kantamaan vettä navettaan tai kääntämään porkkanapenkin, eikä Konsta ehtinyt kauan moisia miettiä. Itsepä hän oli naisen halunnut, ja sellaisen hän totisesti sai. Siihen Konstan oli tyytyminen, ja kotihommiin, joita oli niin paljon, ettei hän enää joutanut rosvoretkille. Niin Konstasta tuli maanviljelijä.

Silloin tällöin talvipimeällä Konsta livahti rosvojen nuotiolle laulelemaan ja riekkumaan, mutta pitkään hän ei osannut olla sielläkään. Niinpä hän palasi kotiinsa, kun pääsi jo luvan kanssa samaan tupaan Sarlotan seuraan.

Eikä kulunutkaan vuottakaan, kun heidän pieni poikansa syntyi. Sarlotta laajensi lauluvalikoimansa tuutulauluihin, ja luikauttipa hän kerran punakirjavan auringonlaskun aikaan sydäntä pyöräyttävän rakkauslaulun miehelleenkin. Silloin entisestä Rosvo-Konstasta tuli onnellinen mies, ja hän unohti tykkänään kultakorut, timantit ja pöytähopeat. Hän tunsi saaneensa enemmän kuin oli rosvonnut. Hän oli saanut perheen.