Kana oli lähtenyt reissuun, sillä se oli löytöretkeilijä. ”Mitä sinä oikein löydät?”, kysyi tyttö joka kulki kanan kanssa ja omisti sen.

”Milloin mitäkin, milloin mitäkin”, kaakatti kana. Se katsoa nallitti tyttöä kanasilmillään ja kallisteli päätään. Kun kana heilautti päätään, sen heltta lumpsahteli pään toiselta puolelta toiselle. Komea heltta se olikin. Kaukaa kanaa saattoi luulla kukoksi, niin uljaasti se kohotti kaulaa, pullisti rintaa ja ravisteli punaista helttaa. Eihän se ollut ihme, jos kerran kana oli löytöretkeilijä. ”Minä löydän siemeniä ja juuria ja toukkia ja kuoriaisia”, kana sanoi ja ruopsutti maata. ”Ja joskus minä löydän tavallisia roskia. Se tarkoittaa, että joku on käynyt täällä jo ennen minua enkä minä olekaan ensimmäinen, joka löysi tämän paikan.”

Tyttö kuunteli kanan selitystä kunnioittavasti. ”Olet sinä ihmeellinen kana”, tyttö sanoi. ”Harvoin kana on ruvennut löytöretkeilijäksi.”

”Sinä se vasta ihmeellinen tyttö olet. Harvalla tytöllä on retkeilevä kana.”

Niin ne kehuivat toisiaan siinä kulkiessaan. Kehuminen tarkoitti sitä, että että he pitivät paljon toisistaan ja kulkivat mielellään yhdessä.

”Nyt minä käännän tuon kiven ja katson, onko sen alla kultaa”, kana sanoi. Sitten se käänsi kolmivarpaisella jalallaan melkoisen kivenmurikan ja ruopi innokkaasti maata sen alta.

”Oliko siellä kultaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana.

Se käveli eteenpäin rinta pystyssä. Tytön mielestä kana näytti hienolta, kun se pörhensi höyheniä ja nosteli jalkojaan korkealle. Kanan mielestä taas tyttö oli uljas, kun hän ryhdikkäänä kulki kanan vieressä.

”Nyt minä noukkaisen vähän nokallani, jos vaikka löytäisin täältä aarteen”, kana sanoi. Sitten se nokki maata vahvalla nokallaan ja löysi madon ja lasinkappaleen ja maahan hautautuneen pullonkorkin.

”Oliko siellä aarre?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana. Se käveli eteenpäin nokka pystyssä. Kanan selkä näytti tarmokkaalta, se nosteli siipiään ja kulki kaula ojossa, nokka ylös sojottaen. Tyttö katseli sitä ihaillen. Kanan mielestä taas tytön nenä oli mainio tuulenhalkaisija ja tytön tukka veti hyvin vertoja kanan heltalle. Kana potpotti tyytyväisenä, kun he siinä kulkivat rinta rinnan.

”Nyt minä olen löytöretkeilijä, ja etsin maailman napaa”, kana julisti. Sitten se hyppäsi kiven päälle ja katseli sieltä joka suuntaan.

”Näkyykö napaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, kana sanoi.

Silloin tyttö nosti angorapuseronsa helmaa, niin että tytön napa tuli näkyviin ja sanoi: ”Tässähän se on. Ruopsuta tästä.”

Tytöstä tuntui mukavalta, kun kana ruopi ja kuopi hänen napansa seutuja. Kana tutki kiinnostuneena tytön napaa, käänteli ja pyöritteli nokallaan pientä pyöreää reikää keskellä tytön vatsaa.

Kana löysi kuin löysikin navan uumenista sievän tupsaleen angoravillaa. ”Navassa oli angoravillaa”, sanoi kana. ”Niin siellä joskus voi olla”, sanoi tyttö. Sitten hän nosti kanan maahan, peitti navan puserollaan ja sanoi: ”Nyt sinä olet käynyt naparetkellä.” Mitäpäs kanalla oli siihen sanomista. Se kallisteli päätään ja oli samaa mieltä. Sitten kanalle tuli kiire, se juoksi kipin kapin kanalaan, kaakatti ja ponnisti – ja muni munan. Ja muniminen sen varsinainen työ olikin.