Yksisarvinen löydettiin tallin portailta koleana syysiltana. Se oli kääritty keltaiseen vilttiin ja laitettu kottikärryihin. Tallin omistaja kurtisti kulmiaan ja katsoi kottikärryssä tuhisevaa yksisarvista.

”Tämä on kummallisin poni, jonka olen ikinä nähnyt”, hän tuumi. ”Parasta viedä se sisään lämpimään.”

Tallin estehevoset ja kouluratsut huiskauttelivat epäillen häntäänsä pienelle ja pyöreälle yksisarviselle.

”Et sinä hevonen ole”, ne tapasivat sanoa.

”En tietenkään ole, minä olen yksisarvinen”, se vastasi aina uudelleen.

”Et sinä ponikaan ole”, muut jatkoivat ja kävivät läpi kaikki tietämänsä kavio- ja sorkkaeläimet.

Kun kouluratsut harjoittelivat laukkapiruetteja ja estehevoset ylittivät puomeja, yksisarvisella oli tapana kopistella leipomolle. Talon vaaleanpunainen julkisivu oli hauskasti rapattu ja seinällä kiipeilevä muratti suorastaan kutsui astumaan sisään. Vielä houkuttelevampia olivat kuitenkin leipomosta leijailevat hajut. Kuuma omenahillo, kaneli ja voi, vastapaistettu vehnäleipä ja sokerimunkki kutkuttivat vastustamattomasti jokaisen lähistöllä olevan nenää. Varsinkin sellaisen, joka saa pääasiassa syödäkseen heiniä ja porkkanoita.

Ikkunasta saattoi nähdä, kuinka pullea leipuri pinosi leivoksia valkoisiin pahvisarioihin ja sämpylöitä rapiseviin ruskeisiin paperipusseihin. Syntymäpäiväkakut nosteltiin ruseteilla koristeltuihin laatikoihin ja ojennettiin varovasti tiskin yli asiakkaalle.

Leipurimestari oli huomannut haikeasti näyteikkunaa tuijottelevan yksisarvisen jo ensimmäisellä kerralla. ”Hyvän kokoinen eläin”, leipurimestari tuumi ja sujautti pahvirasiaan muutaman kermaleivoksen, jotka oli juuri koristellut kirsikoilla. Hän kiirehti vatsa hyllyen ulos.

”Taidat pitää leivonnaisista?” leipurimestari kysyi yksisarviselta, joka oli astunut pari askelta taaksepäin.

”Pidän kovasti”, yksisarvinen vastasi ujosti. ”Tallissa saa vain heinää.”

”Hyvän tähden!” huudahti leipurimestari. ”Tässä olisi vähän eilispäiväisiä”, hän vähätteli herkullisen näköisiä tuomisiaan ja ojensi leivoslaatikon yllättyneelle yksisarviselle. Se haukkasi ensin pienen palan, ja söi saman tien laatikon tyhjäksi.

Leipurimestari katseli sitä hyväksyvästi. ”Minä sitten pidän henkilöistä, joilla on kunnollinen ruokahalu”, hän sanoi yksisarviselle ja taputti suurehkoa mahakumpuaan. ”Itselläni on.”

”Minulla myös”, yksisarvinen vastasi. ”Kellään muulla koko tallissa ei ole yhtä kunnollista.”

”Se on oikein se”, nyökytteli leipurimestari.

Kun talli hiljentyi iltaisin yöpuulle, yksisarvinen tutkiskeli pilttuussaan leipurimestarin lainaamia kirjoja. Se oppi kaikenlaista jännittävää hiivan ominaisuuksista (Hauskasti hiivasta), ruokasoodan käytöstä (Puhdas kattila, poreileva keittiö) ja voitaikinasta (Voitokas voisarvi).

”Asuisinpa leipomossa”, se huokasi, mutta sen verran hiljaa, ettei kuullut sitä kuin vasemmalla korvallaan. Joskus salaisimmat toiveet oli paras pitää piilossa itseltäänkin.

Tuuli suhisi mukavasti korvissa ja kärpäset pörräsivät, kun yksisarvinen oli tavanomaisella päiväpromenadillaan. Se käveli lempireittiään aidan vieritse ja katseli, kuinka hevoset piehtaroivat nurmella ja ponit pureksivat leivänkannikoita, joita oli laitettu vanhaan ammeeseen. Yhtäkkiä se höristi korviaan. Tallipihaa lähestyi tuntematon moottori, mikä tarkoitti yleensä uusia ratsastajia.

”Lapsella on syytä olla kehittäviä harrastuksia”, kantautui painokas selitys yksisarvisen korviin.

”Ratsastus on meidän mielestämme sellainen”, vahvisti toinen ääni. ”Siksi päätimme tuoda rakkaan Ellimme tutustumaan uljaisiin hevoseläimiin ja kehittymään soveliaalla tavalla.”

”Vai ratsastustunteja”, tallin omistaja tuumi. ”Tyttärenne on ehkä hiukan lyhyt harjoitellakseen hevosella, mutta meillä on… se on tosin vähän erikoinen, oikein kiltti joka tapauksessa…”

Yksisarvinen pärskähti itsekseen, kun seurue lähestyi aitausta.

”Onpa lihava poni”, Ellin äiti sanoi ja mittaili yksisarvista katseellaan.

”Näyttää leppeältä”, Ellin isä totesi. ”Lihavat ovat sellaisia.”

”Minä en tahdo ratsastaa, minä tahdon leipoa”, Elli julisti, mutta hän oli niin pieni, ettei kukaan huomannut kuunnella.

Vanhemmat mumisivat jotain toisilleen ja seurasivat tallin omistajaa kahville.

Elli jäi paikoilleen aitauksen viereen.

 

”Hei”, hän tervehti yksisarvista ja silitti varovasti sen turpaa.

”Minun nimeni on Elli. Etkä sinä minusta ole lihava poni.”

Yksisarvinen hirnahti.

”Minä olenkin yksisarvinen”, se vastasi. ”Aika paksu yksisarvinen.” Pieni kyynel vierähti sen poskelle. Se nielaisi ja veti henkeä. ”Oletko muka koskaan kuullut ylipainoisesta yksisarvisesta?”

Elli katsoi yksisarvista pohtivasti.

”No en ole”, hän myönsi sitten.

”Tallin hevoset sanovat, ettei tällä säkäkorkeudella ja kilomäärällä hypitä”, yksisarvinen niiskutti. ”Mutta minä rakastan kermakakkua”, se jatkoi ja kohotti ylväästi turpaansa. ”Sitä ei saa kertoa muille. Ne pitävät lähinnä kaurasta, porkkanoista, kuivista ruisleivänkannikoista ja suolakivistä.”

”Kermakakku on hyvää”, myönsi Elli. ”Äiti leipoi sellaisen viimeksi kolme vuotta sitten, kun minulla oli syntymäpäivät.”

”Eikö sinulla ole sen jälkeen ollut syntymäpäiviä?” yksisarvinen kummasteli ja nyhti heinänkorsia toisella suupielellään.

”On tietysti. Mutta äiti sai terveysherätyksen. Sen jälkeen meilläkin on syöty vain kauraa ja porkkanaa”, Elli keroi ja luikahti aidan raosta laidunmaan puolelle. ”Minusta tulee joka tapauksessa isona leipuri”, hän paljasti suunnitelmansa yksisarviselle.

”Leipuri!” Yksisarvinen huudahti ja kuoppaisi innoissaan laidunta niin että ruohonkorret lentelivät.

”Leipomot ovat maailman ystävällisimpiä paikkoja”, se selitti innostumistaan. ”Leipomossa on lämmintä ja kotoisaa, eikä kukaan ole huonolla tuulella.”

”Leipominen on parasta mitä tiedän”, sanoi Elli.

”Leivonnaisten syöminen on parasta mitä minä tiedän”, ilmoitti yksisarvinen. ”Voisi melkein luulla, että olen syntynyt leipomossa.”

”Minä olen syntynyt sairaalassa”, Elli huomautti. ”Äidin mukaan se on yleistä.”

Yksisarvinen pärisytti huuliaan miettiväisen näköisenä ja hiljensi ääntään. ”Minä olen löytölapsi”, se kertoi Ellille luottamuksellisesti. ”Oikeasti en tiedä, missä olen syntynyt. Mutta yksisarvisilla on tapana syntyä väärään paikkaan.”

Ennen kuin Elli ehti vastata, hän huomasi vanhempansa lähestyvän aitausta. Hän livisti kiireesti takaisin aidan toiselle puolelle ja yksisarvinen näytti parhaansa mukaan leppeältä lihavalta ponilta.

”Elli, nyt lähdetään”, äiti ilmoitti. ”Aloitat ensi viikolla. Saamme siihen mennessä kunnolliset ratsastusvarusteet.”

”Vai niin”, sanoi Elli. ”Minä panostaisin keittiövarusteisiin.”

Äiti ja isä olivat jo menossa autolle. Yksisarvinen huiskautti häntäänsä hyvästiksi, kun auto kaarsi tielle ja katosi pölypilveen.

—

Yksisarvinen heräsi kolkutukseen.

Se raotti hitaasti toista silmäänsä. Pilttuun edessä seisoi lähetti, joka näytti hyvin tärkeältä.

”Teille on kiireellinen viesti”, lähetti sanoi. ”Salasana”, hän vaati ja ojensi kynää ja paperia.

”Eikö se yleensä ole allekirjoitus?” kysyi yksisarvinen ja haukotteli niin että leuat kolisivat.

”Minusta on hauskempi pyytää salasanaa. Salasana”, lähetti toisti.

Yksisarvinen nousi seisomaan ja ravisteli harjaansa.

”Sämpylä”, se ehdotti ja katsoi lähettiä unisesti.

”Tylsä ehdotus”, lähetti tuomitsi. ”Mutta olkoon menneeksi, koska heräsit vasta äsken. Pumpernikkeli olisi kyllä ollut hauskempi”, hän jupisi, ojensi yksisarviselle kuoren ja lähti toimittamaan seuraavia sanomia.

Yksisarvinen avasi kirjeen hampaillaan.

Ystävä hyvä, teksti alkoi. Tarvitsen apuasi. Tule leipomolle niin pian kuin voit. Leipurimestari.

”Mitähän siellä on tapahtunut”, mietti yksisarvinen ja haali satulalaukkuunsa leipurimestarin viimeksi lainaamat teokset Liivate – ystävä vai vihollinen? ja Kamalat kiehtovat kohokkaat. Kirjoista saattoi olla hyötyä yllättävissä tilanteissa.

Se oli jo lähdössä, kun muisti vielä jotain. ”Meillähän on Ellin kanssa tänään eväsretki”, se hirnahti ääneen.

”Tarkoitat kai ratsastustuntia”, huomautti viereisen piltuun poni.

Yksisarvinen punastui. ”Tietysti”, se korjasi nopeasti. Kenenkään ei tarvinnut tietää, että heidän harjoituksensa sisälsivät lähinnä juustovoileipiä ja hilloviinereitä.

”Elli voi tulla perässä”, yksisarvinen tuumasi ja kiinnitti viestin pilttuun oveen. ”Hänestä on yleensä apua.”

Se nosti satulalaukun selkäänsä ja ravasi leipomolle.

Leipomon luona yksisarvinen kohtasi melkoisen näyn: leipurimestarin takamus peitti lähes koko oviaukon ja hänen paksut jalkansa sätkivät vimmatusti.

”Rakas ystävä! Mikä tervetullut kavionkapse”, leipurimestari huudahti helpottunena. ”Kuten huomaat, minulla on pieni ongelma.”

Yksisarvinen laski laukun maahan ja tarkasteli tilannetta.

”Eilen minä vielä mahduin oviaukosta sisään, leipurimestari tiedotti. ”Mutta tänä aamuna olin tullut liian paksuksi. Kuka nyt leipoo mustikkapiirakat ja marsipaanileivokset, kun en mahdu omaan leipomooni?”

”Minä voisin yrittää”, kuului Ellin hengästynyt ääni yksisarvisen takaa.

Leipurimestari yritti kääntää päätään nähdäkseen paremmin.

”Osaatko sinä leipoa?” hän tiedusteli Elliltä, joka seisoi pihalla arviolta kahden patongin mittaisena ja hyvin päättäväisen näköisenä. ”Kuulostat kovin pieneltä ollaksesi leipuri.”

”Tietysti hän osaa. Meillä on mainio työnjako: Elli leipoo ja minä syön”, yksisarvinen valaisi asiaa ja koetti samalla työntää leipurimestaria ovesta sisään omalla, ei niinkään pienellä kankullaan.

Leipurimestari ähisi ja veti vatsaa sisään.

”Tämä on huono idea”, yksisarvinen sanoi ja lopetti työntämisen. ”Voisi tosiaan olla viisaampaa työntää minut ulos kuin sisään”, leipurimestari myöntyi. ”Tätä yritystä ei ainakaan voi kutsua menestykseksi.”

”Sinä olet syönyt einen selvästi enemmän kuin minä”, yksisarvinen huomautti.

”Testasin suklaakakkua”, leipurimestari selitti ylpeänä. ”Siitä tuli varsin herkullinen, kuten huomaatte.”

”Minä kokeilin eilen prinsessaleivoksia uudella reseptillä”, Elli kertoi väliin.

”Niitä pitää maistaa!” ilahtui leipurimestari. ”Kunhan pääsen irti.”

Yksisarvinen kaiveli satulalaukkuaan ja lehteili kirjoja. ”Auttaisikohan voisula, jos sitä sivelisi pullasudilla kylkiin”, se mietti. ”Ruokasooda paisuttaa, eikä liivatetta kannata kokeilla.”

Puhuessaan se ei lainkaan huomannut laukusta ympäriinsä pölisevää heinää. Leipurimestari sen sijaan huomasi. ”Heinää!” hän huusi kauhuissaan. ”Minulla on hirveä heinänuha. Odottakaa vain.”

Siinä samassa leipurimestari aivasti niin voimakkaasti, että pyörähti kuperkeikan takaperin ja jäi istumaan portaiden juureen. ”Minä aivastin itseni irti”, hän sanoi. ”Vaikka kyllä teistäkin oli apua.” Hän ravisteli housujaan, oikaisi esiliinaa ja istahti alimmalle portaalle.

”Oi joi”, hän huokaisi sitten. ”Mitenhän tästä selvitään. Tosin periaatteessa olen kyllä sitä mieltä, että leipurin kuuluu olla paksu.”

Elli nosti esiin rasiallisen vihreällä marsipaanilla päällystettyjä prinsessaleivoksia. Yksisarvinen ja leipurimestari nuuhkaisivat molemmat ilmaa.

”Vaikuttavat lupaavilta leivoksilta”, leipurimestari sanoi ja tökkäsi marsipaania peukalollaan. ”Sopivan kimmoisa päällysteen käsittely”, hän jatkoi arviointia ja maistoi. ”Mikä erinomainen maku! Nuori ystävä, kyllä sinä olet selvästi leipuri.”

Elli näytti hyvin tyytyväiseltä, kun leipurimestari ahtoi suuhunsa täyteen leivoksia.

”Minä olen tehnyt päätöksen.” Leipurimestari kuulosti perin juhlavalta ottaen huomioon, että puhui leivos suussa. Hän röyhisti rintaansa, suoristi lakkiaan ja aloitti. ”Olen tuntenut yksisarvisen siitä saakka, kun se tuli ensi kerran kuolaamaan ikkunan eteen. Silloin se oli vähän pienempi kuin nykyisin.”

”Minä mahduin kottikärryihin”, yksisarvinen selvensi Ellille.

Leipurimestari jatkoi. ”Kukaan ei tule paremmin toimeen erilaisten leivosten kanssa. Ja kun huomioidaan viimeaikaiset tapahtumat ja nämä Ellin leivokset”, leipurimestari piti taiteellisen tauon, ”niin…”

Yksisarvinen pidätti hengitystään ja Elliä jännitti niin paljon, että hän alkoi muistuttaa puolukkapullaa.

”Leipomo on teidän!”

Yksisarvinen ei saanut ällistykseltään hirnahdustakaan suustaan.

”Nimeksi ehdotan Ylipainoisen Yksisarvisen Leipomoa”, leipurimestari ehdotti.

”Vetovoimainen nimi ja painovoimainen leipuri”, nyökkäsi Elli toimekkaasti. ”Aloitamme heti. Onhan hiivaa riittävästi? Ja missä ovat desimitat? Sitten munat ja maito. Entä tilauskirja ja tuore kerma…”

”Nyt kun minulla on aikaa, aion kirjoittaa uusia kirjoja leipomisesta”, leipurimestari pohdiskeli. ”Niitä ei koskaan voi olla liikaa. Esimerkiksi marjapiirakan historiaa on tutkittu käsittämättömän vähän.”

Mutta yksisarvinen oli vajonnut ajatuksiinsa, eikä se enää kuullut toisten keskustelua. ”Oma leipomo”, se mietti onnellisena. ”Onpa hyvä, että saan pinottua sarveeni tusinan munkkirinkilöitä.”