Kun sinitukkainen tyttö eräänä syysyönä syntyi, hän säikäytti kaikki sairaalan lääkärit ja kätilöt. Kelpo lapset ilmautuvat maailmaan melkein kaljuina, vain vähän vaaleata untuvaa ohimoillaan, mutta sinitukkainen tyttö syntyi äidistään ilmoille pää sinisillä kiharoilla.

Maan viisaimmat lastenlääkärit ja perinnöllisyystieteilijät tutkivat ilmiötä. Arveltiin, että lapsen isällä saattoi olla osuutensa tähän tuntemattomaan vaivaan. Mies käytti väritehtaassa konetta, joka valmisti sinistä emalimaalia. Jotkut esittivät, että tytön äiti oli ennen lapsen syntymää nauttinut liikaa mustikkapiirakoita tahi luumuja. Lapselle syötettiin monenlaisia vaalennusrohtoja, suotta. Lääkäreitä suututti.

Tytön äiti itki kummallista lastaan yöt kaiket, aamuisin tyynyliina oli aina ripustettava narulle kuivumaan. Äiti pesi lapsen hiuksia ainakin kolmellakymmenellä erilaisella pesuaineella. Oli yrtti-, olut-, muna-, kana- ja karhusampoota. Mutta aina tukka nousi pesusoikosta yhtä luumunsinisenä.

Sitten sinitukkainen tyttö tuli siihen ikään, että häntä piti lykätä kärreissä kadulla. Häpeissään äiti paketoi lapsen pään suunnattomaan vohvelikangasturbaaniin. Mutta siitä tukka rupesi kasvamaan kuin noiduttu. Siniset hiuskimput rehottivat turbaanin alta. Ne valuivat hartioille ja peittivät esirippuna lapsen kasvot. Ihmiset nauroivat.

”Olisi punainen. Olisi musta tai keltainen”, tytön äiti vetisteli ja vei lapsensa kampaajalle. Lapsi oli nyt seitsemän vanha. Kampaamossa tuoksui hajuvedeltä ja rikiltä, ja punakyntinen neiti ryhtyi tähtäämään hiuslakkapommilla sinitukkaiseen tyttöön jo ovelta. Neiti parkui vihoissaan: ”Hui. Meillä ei permanentata sinisiä hiuksia, ei ollenkaan, ei niin ensinkään. Pois pois.”

Tytön äiti oli tietenkin ajatellut värjäyttää lapsen hiukset, ei käherryttää, mutta pois oli mentävä.

Sinitukkaisesta tytöstä tuli äkkiä pienen kaupungin puheenaihe. Perheestä liikkui outoja juttuja. Tytön isän oli jätettävä työpaikkansa. Perhe muutti maalle ja rupesi turnipseja viljelemään. Lisätuloja saatiin hopeoitujen käpyjen myynnistä joulun aikaan, mutta köyhää oli elämä.

Vielä kummallisempia aikoja oli tulossa. Yhtenä päivänä tupaan tullessaan tytön äiti totesi, että tupasen seinät oli piirretty sinisellä värillä hilpeitä eläimiä täyteen. Tyttö selitti iloissaan, että hän oli keritsimillä leikannut niskastaan hiustupsun ja sillä kuvittanut tuvan. Hiuksista oli lähtenyt väriä.

”Voi meitä”, tytön äiti valitti. ”Tämä on nyt noituutta, horum harum horum. Mitähän ihmiset tästä sanovat. Lapsi rukkani, olet syössyt meidät perikatoon.”

Mutta sinitukkainen tyttö ei tiennyt mitä on perikato eikä surrut. Iltapäivällä hän kuvitti talon ulkoseinät metsin, vuoristoin ja pilvin. Oli siinä lintujakin, kukkia ja sininen aurinko. Tällä välin hänen äitinsä oli myymäläautolla ostamassa soodaa ja laardia.

Seuraavalla viikolla sattui taas ihmeitä ja kummia. Tyttö näet keksi sattumalta nipistää vasenta korvaansa. Se ei tehnyt kipeätä. Kuta kovemmin hän nipisti, sitä enemmän tukka viuhui, viuhuessaan kasvoi. Fiuuu yksi metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas. Silloin tytön äiti tuli tupaan ja pyörtyi.

Naapurit, jotka asuivat turnipsipellon pohjoispuolella ja pitivät mustia sikoja, olivat saaneet asiasta vihiä. Naapurin lapset tulivat varta vasten ilkkumaan sinitukkaista tyttöä, ja isäntä itse soitti nimismiehelle.

Silloin sinitukkainen tyttö päätti karata. Hän matkusti junalla suureen kaupunkiin. Siellä ihmiset olivat tottuneet kaiken maailman kummallisuuksiin, itse asiassa niihin kyllästyneetkin. He odottivat kärsimättöminä yhä uusia kummallisuuksia, toinen toistaan typerämpiä. Kuta kummallisempi kummallisuus, sen useampi oli mielissään.

Tyttö saapui kaupungin torille, asettui suihkulähteelle kettua esittävän kuvanveistoksen juureen ja nipisti korvaansa. Tukka kasvoi: fiuuu ensimmäinen metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas.

Kaupungin rouvat, jotka olivat tulleet ostamaan parsaa, paprikaa, ananasta, persikoita, simpukoita, kynsilaukkaa, daalioita, krakovanmakkaroita ynnä nahkiaisia, näkivät tytön ja huusivat: „Somaa! Paljon somempaa kuin nahkiaiset ja daaliat. Vielä, vielä. Fiuuu, fiuuu.“

Sitten joku rouva keksi haluta itsellensä sinistä tekotukkaa ja kyseli tytön tukkaa ostaakseen. Tytön tukka oli nyt noin kymmenen metrin mittainen. Rouva oli kyllästynyt vanhoihin oravanruskeisiin irtohiuksiinsa.

Sinitukkainen tyttö vastasi rouvan kysymykseen myöntävästi. Hankittiin kyynärkeppi ja tehtiin kaupat. Heti tuli toinen rouva, kohta kolmas. Tukka maksoi kymmenen markkaa kyynärä. Sinitukkainen tyttö nipisti ja nipisti korvaansa, tukka kasvoi, kyynäröitä mitattiin, rouvat saivat tekotukkatarpeita. Illan suussa tyttö saattoi vuokrata itselleen majatalosta pienen sinisen huoneen ja tilata eineekseen vähän sinikampelaa ja karhunvaapukoita.

Nousevalla viikolla peruukkimestarien neulat olivat kuumina. Sinisistä irtohiuksista oli tullut muutamassa päivässä villitys. Päivät päästään tyttö sai myydä kaunista sinistä tukkaansa. Se oli hänestä surullista, sillä hänellä oli jo rahaa vaikka millä mitalla. Hän olisi vain halunnut ilahduttaa ihmisiä hiuksillaan, mutta ihmiset eivät laisinkaan käsittäneet, miten voi olla iloa ilman rahaa.

Jotkut asiakkaat eivät halunneet peruukkeja. He ostivat tytön niskahiuksia, niitä joista lähti maalia, koboltin tai merentakaisen sinistä, kauniimpaa kuin ainutkaan maalikaupan väri. Näitä hiuskiehkuroita ostivat taidemaalarit hienoimpia taulujaan varten ja rouvat ennen juhlia, silmäluomiensa koristeluun. Jotkut kummitädit veivät niitä lapsille taikakaluiksi. Puusepät maalasivat sinisiä pirttikalustoja.

Oli myös niitä asiakkaita, jotka halusivat vain yönsinisistä kiharoista kudotut sormikkaat luuvaloa vastaan taikka seinällensä sinertävän muistosuortuvan.

Sanomalehtimiehetkin kuulivat merkillisestä tytöstä. He tulivat aamusella torille kameroineen. Tyttöä valokuvattiin edestä, taka, yläpuolelta ja sivulta, värifilmille. Tehtiin typeriä kysymyksiä; mikä on lempivärinne, lempimarjanne, lempituoksunne, lempipituutenne, lempimuotonne, lempipaikkanne. Tyttö vastaili. Lavendeli. Kiulukka. Pilvi. Kaisla. Kuu. Ikävä.

Lehden sunnuntainumerosta tytön vanhemmatkin sitten saivat tietääkseen, mine heiltä oli lapsi kadonnut. Heti kun he matkustivat turnipsipellolta kaupunkiin.

”Rakas lapsi, miten hienoa, että sinulla on sininen tukka”, tytön äiti sanoi ja hypisteli käsilaukkuaan. ”Sitähän mina aina sanoin. Vaikka onhan siinä omat hankaluutensa, niistä varoitin. Kai sinä nyt osaat olla meille kiitollinen?”

Kampaajaneiti soitti puhelimella sinitukkaiselle tytölle: ”Neiti kiltti, kai muistanette, kun halusitte värjyyttää ihanat kutrinne täällä meidän kampaamoliikkeessämme. Sanoin: en pilaa niitä, niin sanoin. Ette kai nyt hyvää tekoani unohda, kun olette tuollainen rikas ja kuuluista? Tervetuloa kampaamoomme kestokiharrukseen.”

Ja sairaalan lääkärit sähköttivät korukaavakkeella, jossa oli sinikellon kuvia: ”Neiti. Muistatteko kun synnyitte? Heti ryhdyitte pahaan parkuun saadaksenne vaalennuslääkettä tukkaanne. Mutta me suojelimme aarrettanne. Kai meitä muistatte?”

Silloin sinitukkainen tyttö hymyili, rakennutti vanhemmilleen sinisen talon. Lähetti kimpun sinisiä kukkia ja sata kiloa luumuja kampaajaneidille sekä lääkärille kullekin. Hiuksitti suihkulähteen graniittisen ketun sinisellä tekotukalla ja hännällä, sirotteli sinisiä hiuksia tuuleen. Ja matkusti eräänä syysyönä pitkin sinistä merta jonnekin tuntemattomaan maahan.