Morten-Ivvar oli Andaraksen nuorin poika, neuvokas, nokkela ja reipas. Andaraksella oli kuusi muutakin poikaa, joiden nimet olivat Niiles, Tommo, Mihkal, Svonni, Nirpi ja Maunus. Tytärkin hänellä oli, nimeltä Inka-Piirita. Mutta osaavimpana lapsistansa Andaras piti nuorinta poikaansa Morten-Ivvaria. Erityisen taitava Morten-Ivvar oli metsästämään. Hän tunsi kaikkien eläinten jäljet erehtymättömän tarkasti, ja hiihtäjänä hän oli väsymätön. Hänen nuolensa ei milloinkaan osunut harhaan. Oli siinä poikaa kerrakseen Andaraksella, metsäsaamelaisella.

Kun Morten-Ivvar oli näin erinomainen, alkoi Andaraksen mielessä kyteä suuria suunnitelmia hänen varalleen:

– Poikani Morten-Ivvar on niin viisas, että taidan tarjota häntä noidan oppiin Pyhätunturin suurelle Calaoaiville, hän tuumi.

Eräänä päivänä Andaras sitten varustautui pitkään matkaan aina Pyhätunturille saakka, ja poikansa Morten-Ivvarin hän otti mukaansa. Muut poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan hän uskoi siksi aikaa vaimonsa Saara-Marjan hoiviin, ja hyvään hoivaanpa jäivätkin.

Pyhätunturille tultuaan Andaras konttasi kunnioittavasti sisään mahtavan noidan kotaan, mutta poikansa Morten-Ivvarin hän jätti ulos odottamaan.

Calaoaivi jo tiesi hänen asiansa, etiäiset olivat kertoneet.

– Otatko poikani Morten-Ivvarin oppipojaksesi, suuri Calaoaivi? Andaras kysyi.

Calaoaivi kysyi arvalta neuvoa. Sitten hän sanoi:

– Otan poikasi Morten-Ivvarin oppipojakseni, jos  hän lupaa, ettei hän lähde ajamaan Staalon sinistä hirveä, ja jos hän hyvin hoitaa minun hopeasarvista poroani.

Morten-Ivvar kutsuttiin sisään, ja hän lupasi mielihyvin täyttää vaaditut ehdot. Staalon hirvestä hän ei ollut kuullutkaan, ja poroja hän toki oli hoitanut siinä missä muutkin saamelaiset.

Andaras lähti siis hyvillä mielin kotiin Saara-Marjan, kuuden poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan luo.

Mutta Morten-Ivvar jäi Calaoaiville noidan oppiin.

Morten-Ivvar oppi pian tuntemaan taikarummun merkit ja itsekin kysymään neuvoa arvalta. Loveen hän ei vielä ollut oppinut lankeamaan, ei kysymään tietoa menneestä eikä ennustamaan tulevaa. Mutta olihan Morten-Ivvar neuvokas, nokkela ja reipas poika. Pian hän uskoi kaikki salat oppivansa.

Eräänä iltana, kun riekko nauroi tunturissa, mikä aina tietää lumisadetta, Calaoaivi sanoi:

– On tullut aika. Huomenna opetan sinut lankeamaan loveen ja kutsumaan hopeasarvista poroa.

Morten-Ivvar vallan kalpeni jännityksestä.

Illalla Calaoaivi antoi hänen kääriä esiin  noitarummun nahkapeitteistään ja voidella sen taikamerkit lepänverellä. Morten-Ivvar teki kaiken huolellisesti ja taiten ja kääri sitten taikarummun takaisin poronnahkaan. Sitten hän konttasi kodasta tähtitaivaan alle.

Pyhätunturin ympärillä levisi laaja Lapinmaa, jonka ylle Kaamos oli levittänyt siipensä. Oli hiljaista. Kuutamo heijastui lumeen ja loi sinertäviä varjoja. Pakkanen lauhtui. Oli tulossa lumisade.

Morten-Ivvar hengitti syvään raikasta tunturi-ilmaa ja silmäili ympärilleen yössä. Äkkiä hänen silmänsä sattuivat metsänrajaan, joka kiersi tunturin kuvetta. Siellä kaukana alapuolellaan, sinisten varjojen seassa, hän erotti sinisenä hohtavan hirven. Se seisoi metsän suojassa ja katseli häntä päin, ja se hehkui outoa valoa. Niin kaunista hirveä Morten-Ivvar ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän hengähti syvään ihastuksesta, konttasi sitten takaisin kotaan ja sieppasi nopeasti makuusijaltaan suopunkinsa.

Noita Calaoaivi oli jo mennyt nukkumaan eikä edes kylkeä kääntänyt, vaan jatkoi rauhassa untaan, kun Morten-Ivvar liikehti kodassa.

Morten-Ivvar astui jälleen ulos ja etsi suksensa. Sitten hän nopeasti laittoi suopungin valmiiksi. Sininen hirvi seisoi yhä metsikössä hänen alapuolellaan ja katseli tunturin laelle kuin kutsuen Morten-Ivvaria seuraamaan.

Morten-Ivvar hypähti suksilleen ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti sinistä hirveä. Se seisoi paikoillaan hohtaen sinistä valoa, kunnes hän oli jo miltei kohdalla ja heitti suopunkinsa kohti sen sarvikruunua. Silloin se äkkiä oli poissa, ja Morten-Ivvarin suopunkiin takertui vain rinteessä kasvavan kaitaoksaisen kuusen näre.

Morten-Ivvar manaili hiljaa itsekseen:

– Voja voja, nana nana,

enkö tavoita sinistä hirveä?

Ja kun hän kohotti katseensa, hän näki sinisen hirven alempana tunturin rinteessää, siinä missä rinne päättyy jyrkänteeseen äkisti kuin poromerkin pykälä.

Morten-Ivvar laittoi uudelleen suopunkinsa heittovalmiiksi ja sivakoi kohti jyrkännettä, jolla sininen hirvi seisoi. Juuri kun hän oli kohdalla, hän heitti suopunkinsa varmana siitä, että nyt hän osuisi suoraan sinisen hirven sarviin. Mutta hänen suopunkinsa tapasi tyhjää. Morten-Ivvar itse suistui jyrkänteeltä alas kuruun, niin että lumi ryöppysi. Korvissaan hän kuuli valkosiipisen riekon naurun.

Morten-Ivvar kapusi ylös hangesta ja vilkuili häpeillen ympärilleen. Oliko joku nähnyt, miten hän, tavallisesti niin taitava metsästäjä ja suopungin heittäjä, jälleen epäonnistui?

Ei, häntä katseli vain kuu, tähtinen taivas ja sininen hirvi, joka nyt seisoi vastapäisellä jyrkänteellä ja silmäili takaa-ajajaansa yhä selvemmin kutsuen.

Morten-Ivvar ei koskaan antanut periksi helposti. Niinpä hän nousi uudelleen suksilleen, ja vedettyään hiukan henkeä hän alkoi nousta ylös rinnettä varmana siitä, että nyt hän vihdoin tavoittaisi sinisen hirven. Mutta juuri kun hän oli kohdalla, se äkkiä hypähti kauemmaksi.

Morten-Ivvaria kadutti nyt, ettei hän ollut ottanut mukaansa jousipyssyään. Sen nuoli olisi kyllä pysäyttänyt sinisen hirven juoksun. Mutta hirvi oli niin kaunis, ettei Morten-Ivvarin mieleen tullut sen ampuminen vaan vangitseminen.

Ajo jatkui, eikä Morten-Ivvar tavoittanut sinistä hirveä. Kumpikaan ei antanut periksi. Morten-Ivvar alkoi jo väsyä. Hiki pisaroi neljäntuulenlakin alta, ja peski tuntui kovin lämpöiseltä. Hänen hennot poikamaiset partakarvansa olivat jo aivan huurteessa, mutta ruskeat silmät leimusivat päättäväisyyttä.

– Voja voja, nana nana,

vielä tavoitan sinisen hirven,

hän joikui.

Tultiin jo kolmanteen tunturiin. Morten-Ivvar alkoi uupuneena katsella ympärilleen, joko pian näkyisi tuttu tunturimaja. Sinne hän voisi jäädä yöksi ja aamulla jatkaa sinisen hirven takaa-ajoa. Mutta riekko lauloi:

– Joka sinistä hirveä ajaa,

ei tavoita tunturimajaa.

Yhä väsyneemmäksi kävi Morten-Ivvar, ja yhä vain väisti hänen silmiään tuttu tunturimaja.

Sinisen hirven jalka ei väsynyt, sillä sininen hirvi ei väsy koskaan. Se on väsymätön kuin tuulen varjo ja pimeän siipi.

Ajo jatkui. Tultiin seitsemännen tunturin Davanjuniksen kohdalle. Morten-Ivvar kuuli äkkiä kaukaa Calaoaivin taikarummun soivan. Se soi yli tuntureiden ja lakeuksien, ja seitsemännen tunturin kohdalla se osui Morten-Ivvarin korvaan asti. Näin se soi:

– Tule takaisin, Morten-Ivvar,

tule takaisin, Morten-Ivvar,

sillä sinistä hirveä,

Staalon hirveä

ei voi tavoittaa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Mutta sinisen hirven sininen hohde oli lumonnut Morten-Ivvarin, ja hän sulki korvansa Calaoaivin kutsulta. Ja vähitellen rummun ääni vaikeni, kunnes tuli pysähtynyt hiljaisuus.

Silloin sinisen hirven sorkat iskivät tulta, ja se kohosi kohti yötaivaan mustaa syvyyttä. Sinne se katosi, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja Morten-Ivvar ajoi sitä takaa, kunnes he olivat vain kiiluvia tähtiä talvisen taivaan kannella. Sinne häipyivät Morten-Ivvar ja sininen hirvi, kunnes jäivät seisomaan paikoilleen hiukkasen itään Pohjantähden naulasta. Sillä Morten-Ivvar uskoi viimein, ettei Staalon sinistä hirveä voi koskaan tavoittaa, ja sininen hirvi odottaa yhä Morten-Ivvarin suopungin heittoa.

Kun saamelaiset talvi-illoin silmäävät taivaalle hiukkasen itään Pohjantähdestä, he tuumivat:

– Sarvva.

Se tarkoittaa Staalon sinistä hirveä.

Myös suomalaiset ovat kuulleet tarinan Morten-Ivvarista ja sinisestä hirvestä, ja he kutsuvat tähtikuviota nimellä Ajomies.

Calaoaivi kaipasi oppipoikaansa, ja toki häntä ikävöi myös Andaras. Mutta Andarakselle jäi Saara-Marja, kuusi poikaa ja tytär Inka-Piirita. Ja jäihän Calaoaiville hänen hopeasarvinen poronsa. Morten-Ivvar itse ei tunne ikävää, sillä sellainen on sinisen hirven taika.

Kun ajan juoksu kerran päättyy ja avaruuden kansi kääntyy ylösalaisin, vapautuu myös Morten-Ivvar, unohtaa Staalon sinisen hirven ja palaa takaisin. Sillä mikään tässä maailmassa ei kestä ikuisesti, ei edes sinisen hirven ajo.