Aivan aikojen alussa, noin kymmenen minuuttia sitten, Ippu Pötökkä oli vielä aivan tavallinen pikkuötökkä. Mutta sitten sängystään herännyt pieni tytöntyllerö huusi: ”Ippu Pötökkä! Ippu Pötökkä!” Ja niin hän jo saikin nimensä.

Tytöntyllerö joi lasin vettä ja nukahti jälleen. Perin juurin säikähtänyt pikkuötökkä sai hetken aikaa rauhoittua. Mutta miten sellaisen jälkeen saattoi rauhoittua? Ippu Pötökkää, tuota nimen saanutta pikkuötökkää, vaivasi suunnaton tarve tehdä jotain merkittävää. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut vain pikkuötökkä, mutta nyt hän oli sentään sentään Ippu Pötökkä!

Jos pikkuötökällä oli nimi, olihan sen oltava tärkeä pikkuötökkä. Nimettömiä ötököitä oli maailma täysi, mutta Ippu Pötököitä vain yksi. Ippu lenteli pitkin huonetta. Se oli hänen maailmansa – hyvin pienen tytön huone hyvin pienessä talossa, Ötökkämaan laidalla. Se oli valtava maailma pikkuötökälle. Mutta ei Ippu Pötökälle.

Oli tuoksuvia peikonlehtiä ja rahapuita. Oli muratteja ja myrttejä ja yöpöydällä pienen pieni sininen vesilasi. Värikkäitä verhoja ja päiväpeittoja! Punainen roskakori ja vihreä lampunvarjostin! Se oli iloinen maailma, jonka keskellä Ippu Pötökkä lensi ja mietti olevansa enemmän kuin vain pikkuötökkä.

Oranssin kaapin vieressä keltaisella pöydällä nuutui kääpiöbanaanin kukka. Se kurkotti itseään kohti pöytää. Se miltei nukkui.

”Voi, miten se tarvitsee vettä!” säikähti Ippu Pötökkä. Ja samalla hetkellä tuo pikkuötökkä sai päähänsä nerokkaan ajatuksen. ”Minä autan tuota kääpiöbanaania. Se olkoon minun tehtäväni!” iloitsi pikkuötökkä, joka kutsui itseään jo tottuneesti nimellä Ippu Pötökkä, ja surrasi yöpöydälle lasketun sinisen lasin viereen.

Ja Ippu Pötökkä nostamalla nosti, aivan kaikilla voimillaan tuuppasi ja potki, mutta vesilasi pysyi paikallaan. ”Miten minä pikkuötökkä nyt banaanille vettä saan?” pohti Ippu Pötökkä ja huomasi tarvitsevansa apua.

Ja niin Ippu Pötökkä lensi pitkin huonetta ja etsi avuliaita kumppaneita itselleen. Ippu lensi ensin oranssin kaapin raosta sisään, mutta mikä pettymys! Vain pussillinen mysliä ja vaniljakeksejä. Ja yksi kuivunut rusina kaapin nurkassa. Ei ketään, joka auttaisi.

”Älä itke, Ippu Pötökkä!” huusi yllättäen rusina. ”Minä olen asunut täällä kaapin kolossa jo kolme vuotta. Joskus joku avaa oven ja ottaa vähän mysliä. Kutakuinkin elämäni on siinä. Mutta älä sinä täällä hukkaa elämääsi. Tee mitä sinun täytyy – olethan Ippu Pötökkä!”

Kun Ippu Pötökkä, tuo entinen pikkuötökkä, katsoi tarkemmin rusinaa, se huomasi, ettei se ollutkaan mikään tavallinen pieni rusina. Sehän oli aivan valtavan viisaan näköinen rusina.

”Neuvoa sinun on kysyttävä muilta pikkuötököiltä. Ne tietävät, mitä tehdä”, sanoi viisas vanha rusina. ”Ne asuvat tuolla punaisessa roskakorissa.”

Ja niin Ippu lensi punaiseen roskakoriin. Mutta siellä ei ollutkaan pikkuötököitä. Siellä asuivat suuret kärpäset. ”Anteeksi, että häiritsen”, inisi pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä. ”Eikö tämä olekaan koti pikkuötököille?”

”Surrur-surrur!” huusivat suuret kärpäset. ”Pikkuötökäthän asuvat vihreän lampunvarjostimen alla. SURRUR!” ne surruttivat hurjalla äänellään.

Ja niin pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä etsi kaltaisiaan vihreän lampunvarjostimen alta. Mutta ei! Siellä asuikin Vaaksiainen.

”Mitä ihmettä teet täällä, pikkuötökkä?” raivostui Vaaksiainen. ”Olin juuri venyttelemässä!”

”Anteeksi kovasti”, sanoi pikkuötökkä, joka halusi sanoa olevansa Ippu Pötökkä, ”mutta tiedätkö mistä löydän pikkuötököiden kodin?”

”Nehän asuvat tuolla keltaisella pöydällä, kääpiöbanaanin lehdillä! Luulisi sinun tietävän, senkin pikkuötökkä.” Ja niin Ippu Pötökkä, joka tunsi taas olevansa hieman enemmän pikkuötökkä, jatkoi matkaansa.

Kääpiöbanaanin lehdillä oli tungosta. Tuossa lekotteli pikkuötökkä, ja tuossa toinen. ”Minä olen Lippu Köpökkä”, sanoi ensimmäinen pikkuötökkä. ”Ja minä Hippu Röpökkä!”, huusi toinen. ”Ja minä – minä se olen Ippu Pötökkä”, vastasi kääpiöbanaanin vasta löytänyt pikkuötökkä. ”Saat asua täällä, Ippu Pötökkä”, sanoi pikkuötökkä nimeltään Lippu Köpökkä. ”Mutta kääpiöbanaanihan pian kuolee!” huusi järkyttynyt Ippu Pötökkä. ”Onhan se hieman nuutunut, mutta ei se mitään”, sanoi Lippu Köpökkä. ”Me pikkuötökät pidämme siitä.”

Silloin Ippu Pötökkä, tuo suurista kysymyksistä kiinnostunut pikkuötökkä, ymmärsi vihdoin elämän tarkoituksen. Pikkuötökät elävät kovin pienen elämän. Ja kääpiöpalmu on nuutumaisillaankin vielä pitkäikäinen.

Voi Ippu Pötökkää, tuota pikkuötökkää. Ippu Pötökkä ymmärsi, että nimestään huolimatta se oli pikkuötökkä, jonka elämä kului miettiessään omaa nimeään. ”Täällä minä voin asua rauhassa”, se ajatteli ja laskeutui kääpiöbanaanipuun lehdelle.

Ja niin Ippu Pötökkä, tuo maailman suloisin pikkuötökkä, eli loppuelämänsä kääpiöbanaanin lehdillä yhdessä ystäviensä kanssa. Ensimmäinen heistä oli nimeltään Lippu Köpökkä, ja toinen piti nimeä Hippu Röpökkä. Ja sitten tuli taas uusia. Ja vielä uusia. Pikkuötököitä.