Olipa kerran eräs kuningas, jolla oli kolme lasta. Nuorin heistä, Wilhelmiina, oli sisaruksista kaunein ja suloisin. Mutta olipa hän välillä hieman turhamainenkin. Tämä on tarina siinä, miten Wilhelmiina sai opetuksen ja löysi samalla uuden ystävän.

Wilhelmiinan sisarukset olivat muuttaneet jo pois kotoa, joten hän vietti aikaansa usein yksin. Eräänä päivänä, kun Wilhelmiina oli tapansa mukaan heittelemässä kultaista palloaan kuninkaanlinnan puutarhassa, hän heittikin pallon vahingossa suihkulähteeseen. Molskis! Wilhelmiina kurotti kädellään kohti palloa, mutta se vajosi pinnan alle hänen ulottumattomiinsa. Wilhelmiinaa kiukutti.

– Miksi itket, kaunis prinsessa? kuului samassa jostain. Wilhelmiina katsoi ympärilleen nähdäkseen mistä ääni tuli, muttei nähnyt muita kuin pienen sammakon.

– Miksi itket?, kysyi sammakko uudestaan.

Wilhelmiina hämmästyi ja vastasi: – Minä itken palloani, joka putosi suihkulähteeseen. Voitko auttaa minua? Annan sinulle kultarahan, jos tuot palloni takaisin.

– Voin auttaa sinua ja tuoda pallosi takaisin, sanoi sammakko. Mutta en välitä kultarahasta. Mutta jos lupaat olla ystäväni ja leikkiä kanssani, haen sinulle pallosi.

– Lupaan sinulle, mitä ikinä tahdot, sanoi Wilhelmiina. Mutta mielessään hän ajattelikin: – Hyi olkoon! En varmasti aio leikkiä sammakon kanssa.

Sammakko sukelsi suihkulähteeseen ja toi prinsessalle pallon. Tämä ilahtui suuresti, kiitti sammakkoa ja juoksi pois.

– Odota, odota, huusi sammakko. Ota minut mukaasi leikkimään!

Mutta prinsessa ei kuunnellut vaan juoksi yksin kotiinsa.

Seuraavana päivänä joku koputti kuninkaanlinnan oveen. Kun Wilhelmiina tuli avaamaan, sammakko kurnutti ovenpielessä ja pyysi päästä leikkimään. Mutta Wilhelmiina sulki oven häpeissään. Hän ei halunnut leikkiä sammakon kanssa. Sammakko oli ruma ja niljakas, ja se loikki ympäriinsä. Mutta silloin Wilhelmiinan isä tuli ovelle ja kysyi, mitä sammakko oli halunnut. Wilhelmiina kertoi isälle, mitä suihkulähteellä oli tapahtunut. Silloin isä sanoi: – Minkä kerran lupasit, sen saat pitää. Avaa ovi ja päästä sammakko sisään.

Wilhelmiina avasi oven ja sammakko hyppi riemuissaan sisään. Se kurnutti ja loikki ja seurasi Wilhelmiinaa ympäri taloa. Vastoin odotuksia tytöllä olikin hurjan hauskaa sammakon kanssa.

Illallisen aikaan sammakko halusi syödä prinsessan viereiseltä lautaselta. Wilhelmiina epäröi, mutta isä käski hänen totella.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, sammakko halusi painaa päänsä Wilhelmiinan tyynyyn. Prinsessaa puistatti. Sammakon kanssa oli ollut hauska leikkiä, mutta nukkuminen oli tyystin eri asia. Ajatella, niljakas sammakko hänen puhtailla lakanoillaan! Mutta silloin Wilhelmiinan isä suuttui ja sanoi: – Et saa halveksia sitä, joka auttoi sinua hädässä. Sammakko on nyt ystäväsi.

Silloin prinsessa tunsi säälin piston sisimmässään. Isä oli oikeassa; sammakko oli ollut hänen ystävänsä koko päivän. Wilhelmiina otti sammakon käteensä ja antoi sille lempeän hyvänyönsuukon. Mutta kun hänen huulensa hipaisivat sammakon kosteaa poskea, tapahtui jotain merkillistä. Sammakko ei enää ollutkaan sammakko, vaan ihan oikea poika, joka nyt halasi Wilhelmiinaa kiitollisena.

– Minä olen Alexander, poika ilmoitti ja ihasteli samalla omia varpaitaan. Kiitos kun autoit, nyt minun ei tarvitse enää loikkia henkeni edestä!

Poika kertoi Wilhelmiinalle olevansa naapurivaltakunnan prinssi, jonka paha noita oli kerran noitunut sammakoksi.

– Taisin olla ylimielinen nulikka, Alexander totesi hieman häpeissään. Noita halusi antaa minulle opetuksen. Mikään muu kuin aito ystävyys ei olisi muuttanut minua takaisin ihmiseksi.

Alexander teki kuperkeikan patjalla ja virnisti Wilhelmiinalle. – Leikitäänkö vielä tyynysotaa?

Olipa hyvä, ettei Wilhelmiina ollut hylännyt pienen sammakon ystävyyttä. Sillä kenen kanssa hän nyt muuten olisi voinut pitää hauskaa?

Sen pituinen se.