Satuja avainsanalla

Olipa kerran pieni poika, jonka nimi oli Petteri. Petteri asui huoneessa, jossa oli neljä nurkkaa, ja eräänä aamuna jokaisessa nurkassa oli kirahvi.

kirahvi-kaverit

– Hyvää huomenta, sanoi Petteri.

– Hyvää huomenta, sanoivat kirahvit, sillä ne osasivat käyttäytyä.

– Mitä te teette nurkassa? kysyi Petteri.

– Odotamme, että annat meille luvan mennä lämmittämään jalkojamme lämpöpatterin rakoihin, sillä meillä on kylmä.

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Minä menen syömään.

Ja kolme kirahvia meini ja työnsi jalkansa lämpöpatterin loviin, mutta neljäs kirahvi, se joka kirjoitti nimensä isolla ässällä ja oli Sirahvi, tuli Petterin mukana syömään.

Heti ovesta astuttuaan Sirahvi muuttui pieneksi sirahviksi (se kirjoitti silloin nimensä pienellä ässällä) ja mahtui oikein hyvin Petterin taskuun ja sitten seisomaan ruokapöydällä Petterin lautasen viereen, mikä oli hirveän käytännöllistä, sillä sirahvi piti kovasti aamupuurosta.

kirahvi-puuro

Aamupuuron jälkeen Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahveille, jotka olivat jalkojaan lämmittelemässä:

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä menen ulos aamupäiväretkelle.

Ja kaksi kirahvia jäi lämpöpatterin luokse ja pikku sirahvi oli jäänyt puurolautasen luokse, mutta yksi kirahveista, se joka kirjoitti nimensä äffällä ja oli Kiraffi, lähti Petterin kanssa ulos.

Heti ulko-ovesta astuttuaan Kiraffi muuttui näkymättömäksi, mutta sillä lailla että Petteri näki sen. Ja Kiraffi otti Petterin selkäänsä ja lähti laukkaamaan kylälle päin.

Ja sellaista vauhtia Kiraffi laukkasi, että kioskin penkillä istuvan maitokuskin hattu lensi maahan. Ja maitokuski nauroi ja sanoi, että kylläpäs nyt tuulee.

Ja Kiraffi ja Petteri nauroivat ja tekivät vähän lisää tuulta ja kiersivät kolmesti kioskin, ja joka kerran maitokuskin hattu putosi ja joka kerran maitokuski nauroi ja sanoi:

– Kyllä, kyllä tuulee.

Sitten Kiraffi ja Petteri joivat jaffaa, ja Kiraffi valutti sitä pitkästä kurkusta alas ja sanoi:

– On se, on se faffaa.

Sillä Kiraffi oli hieno ja piti ef-kirjaimesta kovasti.

kirahvi-jaffa

Iltapäivällä Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahveille, jotka olivat jalkojaan lämmittelemässä: – Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä tahdon tehdä jotakin hauskaa. Ja yksi kirahvi jäi lämpöpatterin luokse ja pikku sirahvi oli jäänyt puurolautasen luokse ja Kiraffi oli jäänyt kioskille faffan luokse, mutta kolmas kirahvi, se jonka nimi oli pelkkä Kirahvi, lähti Petterin kanssa tekemään jotakin hauskaa.

Heti kun Kirahvi ja Petteri astuivat pihalle, Kirahvi muuttui puuksi ja Petteri sai kiivetä puuhun ja muuttui linnuksi, mutta semmoiseksi linnuksi joka pitää enemmän puussa istumisesta kuin lentämisestä. Ja Kirahvin mielestä oli hauskaa olla puu, sillä se piti linnuista ja eritoten Petteristä, ja lauluista se piti, ja itsekin se hoilasi sillä lailla kuin puut hoilaavat, sillä vaikka Kirahvi oli pelkkä kirahvi, se piti kovasti hoilaamisesta.

Illalla Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahville, joka oli jalkojaan lämmittelemässä:

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä menen nukkumaan.

Ja neljäs kirahvi sanoi hyvää yötä. Sillä se osasi käyttäytyä hyvin.

kirahvi-lamppu

– Minunkin jalkani ovat tarpeeksi lämpimät nukkumista varten, se sanoi sitten ja meni nurkkaan, asetti päänsä kattolamppuun ja puhalsi sähkövalon sammuksiin ja rupesi porisemaan Petterille uniloruja. Sitten Kirahvi ja Petteri näkivät yhdessä unia, ja kirahvi kertoi Petterille että ne neljä kirahvia olivat vain yksi ja sama kirahvi, ja se yksi Kirahvi oli samanlainen kuin Petterikin, että se piti aamulla aamupuurosta ja päivällä jaffasta ja iltapäivällä puuna olemisesta ja linnuista ja illalla nukkumisesta ja että kaikille asioille oli oma aikansa.

Ja sitten se sanoi vielä että oli olemassa ihmisiä, jotka syövät väärän kirahvin kanssa, jotka ratsastavat aivan väärällä kirahvilla, jotka pitävät ihan väärän kirahvin kanssa hauskaa ja näkevät unia kerta kaikkiaan väärän kirahvin kanssa. Ja pahinta oli, että ne olivat sellaisia ihmisiä, jotka eivät uskoneet kirahveihin ollenkaan, saati sitten sirahveihin.

 

Tiitiäinen_mainos

Olipa kerran eräs viisivuotias poika, jota kutsuttiin Pekaksi. Joka arkiaamu isä puki Pekalle haalarit, otti kädestä kiinni ja vei hänet hoitoon tarhan tätien luokse. Joka ilta auringon laskiessa isä vilkutti päiväkodin ovella, ja Pekka juoksi iloisena vastaan.

Eräänä päivänä Pekalla oli erityisen ikävää tarhassa. Silloin hän muisti, mitä hänen isänsä oli sanonut: – Sinun pitää aina varoa ilkeitä ihmisiä. Jos näet jonkun kiusaavan, huuda heti apua.

pekkasusi1

Poika ei ollut ikipäivänä nähnyt ilkeitä ihmisiä. Mutta hänellä oli tylsää, ja siksi hän päätti hieman petkuttaa päiväkodin tätejä. Hän vilkaisi vieressä leikkivää Sisu-poikaa ja sai ajatuksen.

– Sisu! SISU KIUSAA, hän huusi täyttä kurkkua.

Tarhan tädit kuulivat pojan huudot, heittivät työnsä ja juoksivat hätiin. Mutta eihän huoneessa ollut muuta kuin kaksi rauhallisesti leikkivää poikaa. Kun tädit näkivät, miten iloinen Pekka oli heidän tullessaan, he eivät mitenkään hennonneet olla hänelle vihaisia. Mutta he kielsivät Pekkaa huijaamasta toista kertaa.

Eikä Pekka pitkään aikaan huijannutkaan. Mutta eräänä tarhapäivänä hänellä oli taas tavattoman tylsää. Hän huusi niin kovaa kuin jaksoi: – Sisu! SISU KIUSAA!

Päiväkodin tädit syöksyivät katsomaan, mutta he löysivät taas kaksi rauhallisesti leikkivää poikaa. Nyt tädit olivat vihaisia ja kielsivät Pekkaa tiukasti huijaamasta.

pekkasusi2

Eikä Pekka enää huijannutkaan. Eräänä päivänä hän istui kaikessa rauhassa rakettia rakentamassa. Silloin hän näki Sisun hiipivän luokseen. Nopealla kädenheilautuksella Sisu rikkoi raketin ja tönäisi Pekan maahan. Sitten Sisu antoi hänelle kunnon löylytyksen.

– Sisu! SISU KIUSAA! Pekka huusi täyttä kurkkua.

Tarhan tädit kyllä kuulivat pojan huudot, mutta jatkoivat työtään. He luulivat pojan taas huijaavan.

– Sisu! SISU! SI-…

Päiväkodin tädit säikähtivät ja arvelivat, että ehkäpä Pekka oli sittenkin joutunut tappeluun. He kiiruhtivat katsomaan. Mutta tädit saapuivat liian myöhään: Sisu oli jo mennyt tiehensä eikä Pekan raketista ollut jäljellä kuin kasa pahvisilppua.

pekkausi3

Voit uskoa, ettei Pekka enää ikipäivänä huijannut ketään.

Sen pituinen se.

 

Aamulla Niko oli kysynyt isältä, millä tavalla saattoi tulla näkymättömäksi. Isä sanoi, että se olikin vaikeampi juttu. Hän ei ollut sitten kouluaikojen yrittänyt olla näkymätön, niin ettei hän oikeastaan enää muistanut. Äiti sanoi, että kyllä isä osasi vieläkin olla näkymätön, varsinkin silloin, kun piti tampata matot tai korjata keittiön vuotava hana.

niko_ja_perhe_aamiaispoydassa

Niko oli kysynyt, tiesikö äiti sitten, miten tultiin näkymättömäksi. Äiti arveli, etteivät ihmiset halunneet nykyään olla näkymättömiä, vaan pikemminkin näkyviä. Sen huomasi esimerkiksi televisiosta, jonne kaikki toistaitoisetkin pyrkivät esiintymään.

Isä muisteli, että joissakin saduissa muututtiin näkymättömiksi pukeutumalla taikaviittaan tai panemalla taikasormus sormeen. Sitten isän ja äidin pitikin jo lähteä töihin ja Nikon päiväkotiin.

Päiväkodissa Niko mietti näkymättömyysasiaa Veeran kanssa. Veera osasi jo lukea ja hän sanoi, että eräässä kirjassa kerrottiin pojasta, joka muuttui näkymättömäksi näkymättömyyspulverin avulla. Pulveri pantiin suuhun, sitten polkaistiin oikealla jalalla vasenta isovarvasta ja sanottiin, että päin seiniä. Näkyväksi tuli tekemällä asiat päinvastoin. Siis vasemmalla jalalla polkaistiin oikeaa isovarvasta ja sanottiin, että seiniä päin.

niko_ja_veera_paivakodissa

Veera ei tiennyt, saiko näkymättömyyspulveria enää nykyään apteekista, kuten kirjan poika oli saanut. Kirja oli nimittäin tosi vanha, jo Veeran vaarin ajalta. Niko kysyi, voisikohan Veeran vaarilla sitten olla näkymättömyyspulveria. Veera ei tiennyt, mutta hän lupasi kysyä, sillä vaari toi ja haki hänet päiväkodista tällä viikolla.

Seuraavana päivänä Niko meni jännittyneenä päiväkotiin. Oliko Veeran vaarilla ollut näkymättömyyspulveria? Oli! Veera tosin kertoi, että vaari oli sanonut, ettei voinut olla ihan varma, oliko pulverissa enää tehoa, sillä se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanhaa ja maistuikin aivan perunajauholta. Veera sanoi, ettei hän ollut itse uskaltanut kokeilla näkymättömäksi tulemista, sillä jos jokin menisi vikaan, voisi joutua olemaan näkymättömänä koko ikänsä. Sitä hän ei halunnut, koska aikoi isona mannekiiniksi.

veera_vaaka

Kun äiti kävi hakemassa Nikon päiväkodista kotiin, häntä suorastaan kihelmöi. Äiti ei sitä huomannut, vaan sanoi, että isä oli luvannut paistaa lettuja. Se ei kuitenkaan tuntunut Nikosta niin hauskalta kuin repussa oleva näkymättömyyspulveri.

Kotona isä sanoi, että komppania, valmistautukaa, letut ovat kohta syötävässä kunnossa. Niko meni omaan huoneeseensa, otti hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi vasenta isoavarvasta ja sanoi päin seiniä. Ei tuntunut miltään. Hän meni katsomaan itseään eteisen peilistä. Siinä hän seisoi peilikuvassa kuten ennekin, mitään ei ollut tapahtunut. Niko oli pettynyt. Silloin äiti kulki ohitse ja oli kompastua häneen.

– Mikäs siinä oli? äiti ihmetteli.

Isä kysyi keittiöstä, että missä niin. Äiti sanoi, että eteisessä peilin edessä. Hän oli ollut kompastua johonkin näkymättömään esteeseen. Isä kurkisti ovelta ja sanoi, että varmaan omiin jalkoihisi, sillä eihän eteisessä ollut mitään.

pussi_vaaka

Niko riemastui. Pulveri oli sittenkin tehonnut, sillä isä ja äiti eivät nähneet häntä, vaikka hän itse näkikin itsensä peilistä.

Isä kutsui äitiä ja Nikoa syömään. Niko meni keittiöön. Äiti istuutui pöydän ääreen ja sanoi, että missä se poika taas kuhni. Isä huusi: – Nikoo, tulepas nyt, tai et saa harvinaista herkkua eli minun paistamiani lettuja.

lettuja

Nikoa nauratti. Siinä hän seisoi isän vieressä, eikä tämä nähnyt häntä. Äiti sanoi, että jos letut eivät kelvanneet, niin ei sitten. Hän alkoi syödä ja isäkin istui pöytään. Niko aikoi vetää itselleen tuolin isän vireen, mutta siitä ei tullut mitään, sillä isä nojasi kyynärpäällään tuolin selkämykseen. Niko kiersi pöydän toiselle puolelle, istui äidin vireen ja kurkotti ottamaan lautasta, mutta siinä samassa isä nosti lautasen pois ja sanoi, että jos Nikolle ei maistunut, niin hän kyllä voi syödä pojankin osuuden.

Niko sanoi, että, että hei, tässähän minä olen. Isä katsoi Nikoa, pudisti sitten päätään ja sanoi, että kuuliko hän harhoja, ikään kuin Niko olisi puhunut, mutta eihän poika ollut keittiössä.

Äitikin sanoi, että ehkä se oli jokin kuuloharha. Se oli kai yleistä, sillä Veeran vaari oli sanonut sitä samaa hakiessaan tänään tytön päiväkodista. Nikoa nauratti, mutta vähitellen tilanne alkoi muuttua hankalaksi. Aina kun hän yritti ottaa pöydästä jotakin syötävää, isä tai äiti ennätti hänen edelleen, eikä hän saanut mitään. Kun hän puhui, isä ja äiti eivät kuulleet mitään, jatkoivat vain omia juttujaan.

niko_polkaisee_huoneessa

Lopulta Niko nousi ja meni omaan huoneeseensa ottamaan näkymättömyyspulveria. Äkkiä häntä alkoi jännittää. Entäpä jos kävisi niin, ettei hänestä enää ikinä tulisi näkyvää? Jos hän jäisi näkymättömäksi loppuiäkseen.

Niko pani hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi oikeaa isovarvasta ja sanoi: – Päin seiniä. Ei tuntunut taaskaan miltään. Sitten hän meni keittiöön.

– Kas terve, Niko, isä sanoi. – Tulitpa aivan viime hetkellä, sillä nyt on menossa toiseksi viimeinen lettu.

Niko istui helpottuneena isän viereen.

niko_ja_isa_viimeinenkuva

– Miten menee? isä kysyi ja pörrötti hänen tukkaansa. Niko sanoi, että joskus päin seiniä ja joskus seiniä päin.

– Sitähän minäkin, isä sanoi ja nauroi.

 

Karhukirjeitä_mainos

 

kolmepukkia

Olipa kerran kolme pukkia: Pikku-Pukki, Keski-Pukki ja Iso-Pukki.

Pukit asuivat jyrkän vuoren rinteellä. Ne olivat syöneet kaiken ruohon ympäriltään, ja nyt ne olivat kovin nälkäisiä. Vuoren alapuolella laaksossa oli vehreä niitty täynnä makoisaa ruohoa. Mutta niitylle päästäkseen pukkien oli kuljettava sillan yli, ja sillan alla asui ilkeä peikko.

– Minulla on nälkä, sanoi Pikku-Pukki. – Aion päästä niitylle, enkä pelkää peikkoa.

Ja ennenkuin muut ehtivät estellä, urhea Pikku-Pukki astui sillalle. Kip-kip-kip se kipitti vikkelästi sillan yli. Silloin sillan alta kuului uhkaavaa mörinää.

– Kuka uskaltaa kulkea minun sillallani? ärjyi peikko.

– Minä vain, Pikku-Pukki, vastasi pienin pukki ääni väristen.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, raakkui peikko.

pikkupukki_japeikko

Pienen pukin jalat tutisivat pelosta, mutta se päätti olla rohkea – ja peikkoa ovelampi.

– Älä syö minua, huusi pukki. Minun isoveljeni tulee aivan kohta, hän on paljon pulleampi kuin minä.

Peikko lipoi huuliaan ja mietti hetken. Jos se söisi Pikku-Pukin, ei vatsaan mahtuisi toista pukkia. Peikko oli ahne. Se päätti odottaa isompaa pukkia, ja päästi pienen pukin menemään.

Kohta sillalle astui Keski-Pukki. Kop-kop-kop, se kopisteli sillan yli.

– Kuka uskaltaa kulkea minun sillallani ? ärisi peikko.

– Minä vain, Keski-Pukki, vastasi pukki.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, sanoi peikko.

keskipukki_vaaka

– Älä syö minua, huusi Keski-Pukki. Minun isoveljeni tulee aivan kohta, hän on paljon lihavampi kuin minä.

Peikko ärjyi kiukkuisena, mutta oli kuitenkin niin ahne, että päätti odottaa isointa pukkia.

Kohta isoin pukki tömisteli tömps-tömps-tömps sillalle.

– Kuka kulkee minun sillallani? karjui peikko taas.

– Minäpä minä, isoin pukki, huusi pukki.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, sanoi peikko.

– Tule vain, huusi isoin pukki.

isopukki_pokkaiseepeikkoa

Peikko rämpi ylös siltansa alta. Mutta ennenkuin se oli saanut kiskottua jalkansa kuivalle maalle, laski suurin pukki sarvensa tanaan ja tökkäsi ne peikon takapuoleen. Peikko lensi rähmälleen jokeen, eikä sitä nähty enää koskaan niillä main.

Ja niin kaikki kolme pukkia pääsivät turvallisesti niitylle. Ruoho oli maukasta ja pukit söivät vatsansa niin täyteen, että tuskin jaksoivat kävellä kotiin. Sen pituinen se.

Oli aamu. Pippa Pippuri heräsi ja pomppasi sängystä ylös. Hän halusi pukea päälleen keltaisen mekkonsa. Sen, jossa oli harmaat taskut. Se oli hänen lempimekkonsa.
Pippa meni vaatekaapilleen. Hän etsi mekkoa vaatekaapin hyllyiltä, mutta mekko ei ollutkaan siellä. Pippa mietti, missä mekko voisi olla. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mekkoa missään.

Hän kurkisti sänkynsä alle, mutta siellä oli vain pariton sukka ja pölypalloja. Hän katsoi lelulaatikkoonsa. Siellä oli nukkeja, autoja, palapelejä ja palikoita, mutta ei mekkoa. Pippa kurkisti jopa maton alle, mutta mekko ei ollut sielläkään.

– Missä se oikein on? Pippa ihmetteli.
Pippa tassutti äidin luo kylpyhuoneeseen. Äiti oli ripustamassa puhtaita pyykkejä kuivumaan pyykkitelineelle.

– Äiti, missä minun keltainen mekkoni on? Pippa kysyi.

Äiti osoitti vinhasti pyörivää pesukonetta ja kertoi, että oli laittanut mekon pesuun.

– Se oli likainen, äiti totesi.

Pippaa alkoi harmittaa.

– Mutta minä haluan laittaa sen päälleni, hän parahti.

Äiti lupasi, että Pippa saisi laittaa keltaisen mekkonsa taas huomenna päälleen.

– Mutta tänään saat valita jonkin toisen mekon, äiti sanoi lempeästi.

Pipan ilme synkkeni, sillä hän ei halunnut mitään toista mekkoa. Pippaa alkoi kiukuttaa.

– Minä haluan keltaisen mekkoni! Minä haluan lempimekkoni! Pippa huusi vihaisesti.

Ja kun Pippa Pippuri halusi jotakin, hän halusi sitä oikeasti. Ja hän myös osoitti sen hyvin selvästi. Niin kuin nytkin. Ja jos Pippa Pippuri ei saanut sitä, mitä hän halusi, niin häntä alkoi kiukuttaa todella paljon. Niin kuin nytkin. Ja kun Pippa Pippuria kiukutti, hän kiljahti: – Pippuri minut valtaa. Nyt tarvitaan taikaa!

Ja polki jalkaansa, kovaa ja vielä kovempaa. Sillä silloin polkaisu seisautti kaiken, niin äidin vaatteiden ripustamisen kuin pesukoneen, jossa hänen lempimekkonsa pyöri, niin kellon kuin kaiken muunkin.

Eikä kukaan huomannut, kun hän käytti hieman taikaa. Hän polkaisi uudestaan jalkaansa…

… ja matkusti omaan satumaahansa. Sillä satumaassaan Pippa Pippuri sai tehdä, mitä hän halusi. Eikä siellä kukaan määrännyt häntä. Eikä Pipan satumaassa kukaan laittanut hänen lempimekkoaan pesukoneeseen. Ei ainakaan juuri silloin, kun hän olisi halunnut pukea sen päälleen. Satumaassaan Pippa sai pukea päälleen, mitä hän halusi. Varsinkin keltaisen lempimekkonsa. Sen, jossa oli harmaat taskut.

Pipan satumaa oli kokonaan keltainen. Niin taivas, pilvet, ruoho, puut, kivet kuin kaikki sen asukkaatkin olivat keltaisia, sillä Pippa rakasti keltaista. Se sai hänet aina taas hyvälle mielelle ja kadotti kiukun.

Pipan satumaassa asui kaksi ampiaista, Sokeri ja Siirappi. Ne lennähtivät iloisesti suristen Pipan luokse.

– Hei Pippa! Mikä sinua tänään kiukuttaa? Sokeri ja Siirappi kysyivät yhteen ääneen.

Pippa kertoi, että äiti oli laittanut hänen keltaisen lempimekkonsa pesuun.

– Vaikka minä olisin halunnut pukea juuri sen päälleni tänään, Pippa puuskahti.

– Voi ei, Sokeri sanoi. – Mutta onneksi täällä on monta mekkoa.

– Ja ne ovat kaikki keltaisia, Siirappi lisäsi.

Pipan viereen ilmestyi suuri, keltainen vaatekaappi, joka oli täynnä Pipan lempimekkoja. Ne olivat kaikki keltaisia ja niissä kaikissa oli harmaat taskut.

– Minun lempimekkoni! Pippa huudahti. – Ja niitä on monta.

Pippa meni Sokerin ja Siirapin kanssa vaatekaapille.

Pippa otti kaapista yhden keltaisista mekoista ja puki sen päälleen. Kiukku alkoi jo vähän helpottaa. Pippa otti kaapista toisen lempimekkonsa ja puki sen päälleen. Harmitus ja pippuri alkoivat kadota. Pippa otti vaatekaapista vielä kolmannen harmaataskuisen mekon ja puki sen päälleen. Nyt häntä jo nauratti. Kiukku oli poissa.

Silloin Pippa huomasi, että vaatekaappiin oli ilmestynyt myös muunlaisia, keltaisia mekkoja. Vaaleankeltaisia, tummankeltaisia ja kukallisia. Hän tutki niitä tarkasti. Ne eivät olleet hänen lempimekkojaan, mutta nekin näyttivät kivoilta.

 

 

Pippa pohti hetken ja totesi: – Kai minä voisin kokeilla jotain muutakin mekkoa.

– Joo, niin voisit, Sokeri ja Siirappi kannustivat Pippaa.

Pippa otti kaapista vaaleankeltaisen mekon ja kokeili sitä. Se oli nätti. Seuraavaksi hän valitsi vaatekaapista tummankeltaisen mekon ja puki sen päälleen. Sekin oli kiva. Pippa kokeili vielä kukallista mekkoa. Se oli hänestä todella hieno.

Pippa ymmärsi, että ehkä se ei ollutkaan niin vakavaa, että hänen lempimekkonsa oli pesussa, eikä hän voinut pukea sitä tänään päälleen. Hän oli kokeillut satumaassa myös muunlaisia mekkoja, ja ne olivat olleet hienoja. Ja olihan sitä mukavampi leikkiä puhtaassa mekossa kuin likaisessa mekossa.

– Ehkä minä kiukustuin aiemmin vähän liikaa, Pippa myönsi. – Voin minä pukea jonkin toisenkin mekon päälleni tänään.

Ja huomenna hän voisi pukea taas lempimekkonsa.

Oli aika palata kotiin. Pippa hyvästeli Sokerin ja Siirapin. Sitten hän polki iloisesti jalkaansa…

…. ja palasi kotiin. Pippa käveli huoneeseensa ja valitsi vaatekaapistaan toisen mekon. Sen, jossa oli keltaisia kukkia. Se oli hänen lempimekkonsa jälkeen hänen seuraavaksi mieluisin mekkonsa.
Pippa puki sen päälleen. Hän katsoi itseään peilistä ja hymyili. Kyllä tämäkin mekko kelpasi. Pippa polkaisi uudestaan jalkaansa, ja pysähtynyt tilanne laukesi. Äiti jatkoi puhtaiden pyykkien ripustamista, ja pesukone jatkoi Pipan lempimekon pesemistä.

Äiti ehdotti, että Pippa voisi laittaa päälleen sen mekon, jossa oli keltaisia kukkia.

– Sen, joka on toiseksi mieluisin mekkosi, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan Pippaa.

– Laitoin jo, Pippa tokaisi ja lähti iloisesti laulellen leikkimään.

Äiti hämmästyi ja jäi taas kerran ihmettelemään, mitä ihmettä Pippa Pippurin kanssa oikein tapahtui.

Liikennevalo näytti ensin vihreää, sitten keltaista ja lopulta punaista. Vihreää, keltaista ja punaista niin kuin se oli tehnyt päivästä toiseen. Liikennevalo oli kyllästynyt. Se oli kyllästynyt seisomaan vartiopaikallaan suojatien vieressä. Se oli kyllästynyt räpsyttelemään valojaan. Toki se ymmärsi tehtävänsä tärkeyden, mutta siitä huolimatta sitä harmitti ja väsytti.

Jalankulkijat

Maailma ympärillä oli täynnä värejä, mutta liikennevalo sai näyttää vain vihreää, keltaista ja punaista, vihreää, keltaista ja punaista. Sitä paitsi oli raskasta huolehtia yksin, että kaikki saivat kulkea vuorollaan. Vanhan tädin oli päästävä ulkoiluttamaan koiraansa puistoon ja koulubussin oli vietävä lapset kouluun.

– Minä en enää jaksa, liikennevalo ajatteli ja näytti kaikilla valoillaan punaista.

Autot jarruttivat kirskuen ja jalankulkijat pysähtyivät kadun reunaan. Tuli aivan hiljaista. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Sitten joku autoista rupesi tyyttäämään ja muut yhtyivät ääneen. Jalankulkijat nostivat kädet korvilleen ja huusivat kilpaa autojen kanssa. Lopulta liikennevalo hermostui metelistä niin, että muuttui aivan siniseksi. – Mitä tämä tarkoittaa? kysyi paikalle sattunut poliisi. – Miksi kaikki tööttäävät? Miksi valo on sininen eikä punainen, keltainen tai vihreä?

Autokuski

Kukaan ei osannut vastata. Autoilijat raapivat päätään ja koettivat muistella, mitä sininen valo tarkoitti. – Minä soitan korjaajan, päätti poliisi. Silloin liikennevalo päätti kokeilla muitakin värejä. Liikennevalo vaihtoi itsensä ensin ruskeaksi, sitten violetiksi. Seuraavaksi se kokeili viininpunaista, hopeanharmaata, oliivinvihreää, auringonkeltaista, taivaansinistä ja hiekanruskeaa. Näytettyään vielä oranssia, valkoista, turkoosia ja mustaa valo huomasi, että sen ympärillä oli aivan hiljaista. Kaikkialla minne se katsoi, se näki ihmisten tuijottavan itseään. Bussimatkustajat istuivat nenä ikkunassa. Autojen kuljettajat olivat lakanneet raapimasta päätään ja vaimentaneet torvensa. Jalankulkijoiden suut olivat loksahtaneet auki. Poliisi oli unohtanut soittaa korjaajan ja seisoi niska kenossa liikennevaloa ihmetellen.

Valotolppa

Äkkiä pieni poika rupesi taputtamaan. Se tarttui ja pian koko väkijoukko osoitti suosiotaan liikennevalolle. Jopa poliisi läiskytti valkoisia hansikkaitaan yhteen. Liikennevalo meni aivan hämilleen ja punastui. Sitten se muuttui keltaiseksi ja sitten vihreäksi. Autot kaasuttivat ja kiirehtivät kuka minnekin. Jalankulkijat puistelivat päätään ja vilkuttivat liikennevalolle. Poliisi taputti hajamielisesti valotolppaa ja jatkoi omille teilleen.

Ja valo näytti ensin punaista, sitten keltaista ja lopulta vihreää. Joskus aamuyön tunteina se kuitenkin vielä kokeili yönsametinsinistä tai aamukasteenkimmeltävänraikkaanvihreää ja oli onnellinen.

 

Hyvän Mielen Iltasatuja_mainos

Olipa kerran eräs viisas ja vanha ankkaemo, joka oli rakentanut pesänsä niitylle lammen viereen. Yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä se istui pesässä hautomassa muniaan. Se odotti malttamattomana uusien poikastensa syntymää.

 

ruma_ankanpoikanen_UUSI 3

 

Viimein munat alkoivat risahdella rikki. ”Piip, piip”, kuului pesästä, kun poikasista yksi toisensa jälkeen pisti päänsä esiin. Vain yksi munista pysyi ehjänä. ”Johan nyt”, hämmästeli ankkaemo ja kierähti takaisin suuren munan päälle – sen oli jatkettava hautomista.

 

ruma_ankanpoikanen4

 

Viereisen pesän ankkamuorikin tuli ihastelemaan poikasia. ”Ovatpa ne suloisia kaikki”, se sanoi. Mutta silloin muori näki suuren munan. ”Hyvänen aika”, se päivitteli. ”Mikähän kalkkuna tuolta mahtaa kuoriutua?” Ankkaemo loukaantui. ”Se on minun rakas poikaseni”, emo sanoi ja jatkoi päättäväisesti hautomista.

 

ruma_ankanpoikanen5

 

Lopulta suurinkin muna halkesi. Esiin kömpi iso ja harmaa poikanen. Ankkaemo hämmästyi. ”Herttinen sentään, se on ihan erinäköinen kuin muut.” Sitten emo heltyi. Poikanen oli kuitenkin hänen omansa. ”Kyllä minä tämänkin uimaan opetan”, se tuumasi.

 

ruma_ankanpoikanen6

 

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ankkaemo kutsui kaikki kymmenen poikastaan koolle. ”Kvaak kvaak! Seuratkaa minua!”, se komensi ja johdatti poikueensa niityn poikki lammelle. Yksi toisensa jälkeen poikaset hyppäsivät veteen. Myös isoin ankanpoikanen molskahti veteen ja ui. ”Kyllä se uida osaa, vaikka iso onkin”, tuumasi ankkaemo helpottuneena. ”Sillä on vahvat siivet ja suora ryhti, ja kun oikein tarkkaan katsoo, se on ihan komeakin”, pohti ankkaemo.

 

ruma_ankanpoikanen7

 

Mutta muut ankat eivät olleet yhtä ystävällisiä. ”Hyvänen aika, miten ruma se on”, puuskahti eräskin ankka poikasen nähdessään. ”Se ei ehkä ole kaunein poikasista, mutta ui yhtä hyvin kuin muutkin”, ankkaemo puolusteli. ”Sitä paitsi se on vahva. Ehkäpä siitä kasvaa jonain päivänä lammen vahvin ankka!”

 

ruma_ankanpoikanen9

 

Mutta ruma ankanpoikanen oli yksinäinen ja surullinen. Se ei viihtynyt lammikossa, sillä sitä kiusattiin päivästä toiseen. Edes sen omat sisarukset eivät puolustaneet sitä. Nekin häpesivät ruman ankanpoikasen ulkomuotoa.

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen päätti karata pois ankkalammelta. Se juoksi niityn laidalla olevalle aidalle. Aidalla istuvat pikkulinnut lennähtivät pois. ”Nekin pelästyivät minua, koska olen niin ruma”, ankanpoikanen ajatteli.

 

ruma_ankanpoikanen10

 

Ankanpoikanen jatkoi matkaansa, kunnes se tuli villihanhien asuinpaikalle. Hanhet eivät kuitenkaan halunneet ankanpoikasta parveensa. ”Mene muualle”, ne sanoivat. ”Sinä et kuulu joukkoomme.”

Ja niin ruma ankanpoikanen jatkoi matkaansa. Viimein se saapui pienelle järvelle. Koko kesän ruma ankanpoikanen ui yksin järvessä. Muut linnut hyljeksivät sitä, koska se oli erilainen.

 

ruma_ankanpoikanen13_UUSI

 

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen näki, miten valkeat joutsenet lensivät järven yli. ”Voi, kunpa olisin itsekin noin kaunis“, se huokasi. Joutsenten mentyä se jäi pitkäksi aikaa katselemaan taivaanrantaa. ”Minäkin haluaisin joskus lentää muiden lintujen kanssa, mutta kukaan ei varmasti kelpuuta minua mukaan”, se tuumi surullisena.

 

ruma_ankanpoikanen14

 

Syksyn tultua ruma ankanpoikanen ui yhä yksin järvessä. Viimein tuli niin kylmä, että järven jää jäätyi ja ankanpoikanen jäi siihen kiinni. Yhtenä aamuna eräs mies löysi elottoman linnun järven jäältä ja vei sen kotiinsa. Siellä se lämpeni ja virkosi takaisin eloon. Se ei kuitenkaan viihtynyt talossa, sillä se pelkäsi ihmisiä.

 

ruma_ankanpoikanen16

 

Kun kevät vihdoin koitti, ankanpoikanen huomasi kasvaneensa paljon isommaksi ja vahvemmaksi. Se kohosi siivilleen ja päätti lentää kauas pois. Ennen kuin se huomasikaan, se oli päätynyt eräälle lammelle. Lammella ui kolme kaunista joutsenta. Ankanpoikanen ihaili niiden valkeita höyheniä ja pitkiä kauloja: joutsenet olivat kauneimpia lintuja, joita ankanpoikanen oli milloinkaan nähnyt.

 

ruma_ankanpoikanen18

 

Joutsenet lennähtivät ankanpojan luokse. Ruma ankanpoikanen painoi päänsä alas, sillä se pelkäsi niiden olevan ilkeitä. Samalla se näki oman kuvansa lammen vedessä ja pelästyi. Se ei ollutkaan enää poikanen, vaan aikuinen lintu. Eikä se suinkaan ollut ankka, vaan uljas valkea joutsen!

 

ruma_ankanpoikanen19

 

Muut joutsenet tulivat sen luo ja tervehtivät sitä ystävällisesti. Lammelle tuli myös lapsia. ”Katsokaa, täällä on joutsenia”, lapset huusivat innoissaan. ”Tämä uusi on niistä kaikkein kaunein!”

Muut joutsenet kumarsivat sille kunnioittavasti. Ruma ankanpoikanen oli hämillään ja painoi päänsä alas. Se oli onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Nuorempana sitä oli pilkattu ja hyljeksitty, mutta nyt sitä kehuttiinkin kauniiksi.

 

ruma_ankanpoikanen20

 

”En olisi koskaan uskonut, että voisin joskus olla näin onnellinen”, se ajatteli. Rumasta ankanpoikasesta oli kasvanut kaunis joutsen, ja se oli viimein löytänyt oman paikkansa maailmassa.

 

 

Aivan aikojen alussa, noin kymmenen minuuttia sitten, Ippu Pötökkä oli vielä aivan tavallinen pikkuötökkä. Mutta sitten sängystään herännyt pieni tytöntyllerö huusi: ”Ippu Pötökkä! Ippu Pötökkä!” Ja niin hän jo saikin nimensä.

VERHOT

Tytöntyllerö joi lasin vettä ja nukahti jälleen. Perin juurin säikähtänyt pikkuötökkä sai hetken aikaa rauhoittua. Mutta miten sellaisen jälkeen saattoi rauhoittua? Ippu Pötökkää, tuota nimen saanutta pikkuötökkää, vaivasi suunnaton tarve tehdä jotain merkittävää. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut vain pikkuötökkä, mutta nyt hän oli sentään sentään Ippu Pötökkä!

Jos pikkuötökällä oli nimi, olihan sen oltava tärkeä pikkuötökkä. Nimettömiä ötököitä oli maailma täysi, mutta Ippu Pötököitä vain yksi. Ippu lenteli pitkin huonetta. Se oli hänen maailmansa – hyvin pienen tytön huone hyvin pienessä talossa, Ötökkämaan laidalla. Se oli valtava maailma pikkuötökälle. Mutta ei Ippu Pötökälle.

huonekuva

Oli tuoksuvia peikonlehtiä ja rahapuita. Oli muratteja ja myrttejä ja yöpöydällä pienen pieni sininen vesilasi. Värikkäitä verhoja ja päiväpeittoja! Punainen roskakori ja vihreä lampunvarjostin! Se oli iloinen maailma, jonka keskellä Ippu Pötökkä lensi ja mietti olevansa enemmän kuin vain pikkuötökkä.

Oranssin kaapin vieressä keltaisella pöydällä nuutui kääpiöbanaanin kukka. Se kurkotti itseään kohti pöytää. Se miltei nukkui.

”Voi, miten se tarvitsee vettä!” säikähti Ippu Pötökkä. Ja samalla hetkellä tuo pikkuötökkä sai päähänsä nerokkaan ajatuksen. ”Minä autan tuota kääpiöbanaania. Se olkoon minun tehtäväni!” iloitsi pikkuötökkä, joka kutsui itseään jo tottuneesti nimellä Ippu Pötökkä, ja surrasi yöpöydälle lasketun sinisen lasin viereen.

ippu lentää

Ja Ippu Pötökkä nostamalla nosti, aivan kaikilla voimillaan tuuppasi ja potki, mutta vesilasi pysyi paikallaan. ”Miten minä pikkuötökkä nyt banaanille vettä saan?” pohti Ippu Pötökkä ja huomasi tarvitsevansa apua.

Ja niin Ippu Pötökkä lensi pitkin huonetta ja etsi avuliaita kumppaneita itselleen. Ippu lensi ensin oranssin kaapin raosta sisään, mutta mikä pettymys! Vain pussillinen mysliä ja vaniljakeksejä. Ja yksi kuivunut rusina kaapin nurkassa. Ei ketään, joka auttaisi.

”Älä itke, Ippu Pötökkä!” huusi yllättäen rusina. ”Minä olen asunut täällä kaapin kolossa jo kolme vuotta. Joskus joku avaa oven ja ottaa vähän mysliä. Kutakuinkin elämäni on siinä. Mutta älä sinä täällä hukkaa elämääsi. Tee mitä sinun täytyy – olethan Ippu Pötökkä!”

rusina UUSI

Kun Ippu Pötökkä, tuo entinen pikkuötökkä, katsoi tarkemmin rusinaa, se huomasi, ettei se ollutkaan mikään tavallinen pieni rusina. Sehän oli aivan valtavan viisaan näköinen rusina.

”Neuvoa sinun on kysyttävä muilta pikkuötököiltä. Ne tietävät, mitä tehdä”, sanoi viisas vanha rusina. ”Ne asuvat tuolla punaisessa roskakorissa.”

Ja niin Ippu lensi punaiseen roskakoriin. Mutta siellä ei ollutkaan pikkuötököitä. Siellä asuivat suuret kärpäset. ”Anteeksi, että häiritsen”, inisi pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä. ”Eikö tämä olekaan koti pikkuötököille?”

karpaset

”Surrur-surrur!” huusivat suuret kärpäset. ”Pikkuötökäthän asuvat vihreän lampunvarjostimen alla. SURRUR!” ne surruttivat hurjalla äänellään.

Ja niin pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä etsi kaltaisiaan vihreän lampunvarjostimen alta. Mutta ei! Siellä asuikin Vaaksiainen.

”Mitä ihmettä teet täällä, pikkuötökkä?” raivostui Vaaksiainen. ”Olin juuri venyttelemässä!”

”Anteeksi kovasti”, sanoi pikkuötökkä, joka halusi sanoa olevansa Ippu Pötökkä, ”mutta tiedätkö mistä löydän pikkuötököiden kodin?”

”Nehän asuvat tuolla keltaisella pöydällä, kääpiöbanaanin lehdillä! Luulisi sinun tietävän, senkin pikkuötökkä.” Ja niin Ippu Pötökkä, joka tunsi taas olevansa hieman enemmän pikkuötökkä, jatkoi matkaansa.

pikkukarpaset - Kopie

Kääpiöbanaanin lehdillä oli tungosta. Tuossa lekotteli pikkuötökkä, ja tuossa toinen. ”Minä olen Lippu Köpökkä”, sanoi ensimmäinen pikkuötökkä. ”Ja minä Hippu Röpökkä!”, huusi toinen. ”Ja minä – minä se olen Ippu Pötökkä”, vastasi kääpiöbanaanin vasta löytänyt pikkuötökkä. ”Saat asua täällä, Ippu Pötökkä”, sanoi pikkuötökkä nimeltään Lippu Köpökkä. ”Mutta kääpiöbanaanihan pian kuolee!” huusi järkyttynyt Ippu Pötökkä. ”Onhan se hieman nuutunut, mutta ei se mitään”, sanoi Lippu Köpökkä. ”Me pikkuötökät pidämme siitä.”

Silloin Ippu Pötökkä, tuo suurista kysymyksistä kiinnostunut pikkuötökkä, ymmärsi vihdoin elämän tarkoituksen. Pikkuötökät elävät kovin pienen elämän. Ja kääpiöpalmu on nuutumaisillaankin vielä pitkäikäinen.

pikkukarpaset

Voi Ippu Pötökkää, tuota pikkuötökkää. Ippu Pötökkä ymmärsi, että nimestään huolimatta se oli pikkuötökkä, jonka elämä kului miettiessään omaa nimeään. ”Täällä minä voin asua rauhassa”, se ajatteli ja laskeutui kääpiöbanaanipuun lehdelle.

Ja niin Ippu Pötökkä, tuo maailman suloisin pikkuötökkä, eli loppuelämänsä kääpiöbanaanin lehdillä yhdessä ystäviensä kanssa. Ensimmäinen heistä oli nimeltään Lippu Köpökkä, ja toinen piti nimeä Hippu Röpökkä. Ja sitten tuli taas uusia. Ja vielä uusia. Pikkuötököitä.

 

Ötökkämaan tarinoita_mainos

 

Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

– Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: – Jänis hyvä, minä juoksen kanssasi kilpaa. Koska aloitamme?

– Sinäkö muka, ilkkui jänis. – Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep! Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.

Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään.

– Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki eteenpäin askel askeleelta.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti.

Eläimet hurrasivat.

Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään.

Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään muita parempaa.

 

Kauan sitten Afrikassa eli muuan erityisen suurikokoinen leijona. Se tiesi itsensä viidakon valtiaaksi, sillä kaikki muut eläimet pelkäsivät sitä.

Eräänä aamuna leijona makoili raukeana savannilla. Yhtäkkiä sen vierestä vilisti pienen pieni hiiri. Leijona ojensi kouraansa ja nappasi hiiren terävien kynsiensä väliin.

– Sainpas sinut, karjaisi leijona.

– Ole kiltti äläkä syö minua, piipitti pieni hiiri peloissaan. – Jos säästät henkeni, lupaan olla ystäväsi ja auttaa sinua pulassa.

Leijonaa hymyilytti. – Miten noin pieni otus voisi ikinä auttaa minua? se tuumi hieman ylimielisesti. – Minä olen viidakon mahtavin eläin.

Mutta vaikka leijona oli suuri ja vahva, julma se ei ollut. Niinpä se säästi hiiren hengen ja päästi sen vapaaksi.

– Kiitos, sanoi hiiri kiitollisena. – Muista, että minä tulen avuksesi kun tarvitset apua.

Leijona naureskeli hiiren suurille puheille ja kierähti kyljelleen. Sitten se jatkoi uniaan.

Vähän myöhemmin leijona asteli tapansa mukaan viidakossa saalista vaanimassa. Äkkiä se jäi kiinni salametsästäjien asettamaan verkkoon. Se yritti epätoivoisesti repiä köysiä tassuillaan, mutta ei päässyt vapaaksi.

– Apua, se karjui hädissään. – Auttakaa minua!

Samassa viidakosta vilisti esiin pieni hiiri. Se oli kuullut leijonan avunhuudot ja tahtoi nyt palkita ystävänsä. Se alkoi jyrsiä verkkoa terävillä hampaillaan. Ei aikaakaan, kun leijona oli taas vapaa.

– Joskus pienestä koosta on hyötyä, myhäili hiiri.

– Kiitos avustasi, sanoi leijona kiitollisena. – Miten onnekas olenkaan, että minulla on kaltaisesi ystävä. Pidit sanasi ja autoit minut pulasta.

Siitä päivästä lähtien leijona oli ystävällinen kaikille viidakon eläimille. Se ymmärsi, että pienetkin hyvät teot palkitsevat itsensä monikertaisesti. Ja ihmeiden ihme: mitä enemmän leijona auttoi muita, sitä onnellisemmaksi se itse tuli. Leijona oli saanut paitsi hyvän ja nöyrän mielen, myös monta uutta ystävää.