kapu1

 

1. Luku – Keksintö

Taivaalla mylvivät tummanharmaat pilvet kuin raivoisat härät, ja pilvien alla velloivat laineet. Ensin ne olivat koirankopin, sitten mökin kokoiset. Kohta niistä tuli yhtä korkeita kuin omakotitalo ja lopulta ne kasvoivat kerrostalon korkuisiksi. Tuuli viuhui ja ulisi ja lyijynharmaan aallokon pinnalla kieri valkoista vaahtoa, ja jos tarkensi katsetta, vaahtopäiden keskellä saattoi nähdä punakylkisen paatin, jonka mastossa lepatti riekaleisia purjeen jäänteitä.

Kapu katseli niitä kajuutan ikkunasta ja ajatteli, että niistä voisi tehdä hyviä nenäliinoja mikäli hän saisi nuhan, mikä olikin kovin todennäköistä, sillä hän oli kastunut kannella läpimäräksi.

Aamu oli valjennut aurinkoisena, ja avattuaan silmänsä Kapu oli pannut merkille ison naulan, joka lojui kajuutan seinän vierellä. Hän oli katsellut sitä ja ihmetellyt mistä se oli laivaan tullut ja mihin se oli matkalla, ja hän oli viettänyt oikein miellyttävän hetken lämpöisten vällyjen alla tarkastellen naulaa ja miettien esineiden kummallisia teitä.

kapu2

Myöhemmin päivällä tuuli oli viritellyt myrskyviuluaan ryhtyäkseen vinguttamaan sitä oikein toden teolla. Kapu oli istahtanut rakkaaseen nojatuoliinsa ja katsellut, kuinka hänen irtaimistonsa siirtyi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja sitten hiukan enemmän vasemmalle ja taas oikealle – ja siinä samassa hän oli keksinyt naulalle tarkoituksen. Hän oli hakenut vasaran ja naulannut kiinni lattiaan nojatuolin, jonka muhkea vatsa hipoi maata. Sen jälkeen hän oli istahtanut tuoliin ja sitonut itsensä siihen tukevasti kiinni sinipunaraidallisella kaulaliinallaan.

Luottamuksen saavuttaminen laivaan myrskyn aikana oli vaatinut harjoittelua. Kun Kapu ei ollut vielä tottunut merimies, hänen kasvonsa olivat muuttuneet myrskyn kourissa punaisiksi ja sinisiksi ja vihreiksi. Hän oli puristellut käsiään ja rukoillut merta asettumaan ja jos hän olisi uskaltautunut kannelle, hän olisi ampunut hätäraketteja ja lähettänyt hätäviestejä kotiin ja serkuille ja pikkuserkuille ja kumminkaimoille.

Lopulta hän oli oppinut, että kaikki hätäily on turhaa. Meri möyrysi ja myllersi niin kauan, kunnes höyryt sen sisuksista olivat purkautuneet – eikä tämä paatti uponnut sitten millään, ihan niin kuin merikapteeni Mölkky oli vakuuttanut.

He olivat seisseet rannassa, Kapun posket olivat hehkuneet kaupanteon jännitystä. Kapteeni oli silitellyt laivansa kylkeä ja pössäytellyt piipustaan toffeelle tuoksuvaa savua ja sanonut että ”kyllä, kyllä tämä purkki kestää”. Ja niin helliä katseita kapteeni oli laivaansa luonut, että Kapu oli pelännyt hänen tulleen katumapäälle.

Kapteeni oli selittänyt, että hänen oli pakko luopua laivasta, koska hän oli vanhemmiten käynyt kömpelöksi ja alkanut kompastella portaissa ja lisäksi häntä vaivasi kihti, jota raaka meri-ilma pahensi. Hän oli selitellyt kaikenlaista, mutta Kapu näki omin silmin syyn ryhtymiseen maakravuksi, kun rantaan asteli soma nutturapäinen nainen essu edessään ja huusi: ”syömään!” Sen jälkeen rouva sanoi vielä jotain, jonka sisällön merikarhu peitti yskäisemällä äänekkäästi – mutta Kapu oli varma, että se oli jotakin hellää ja kaunista.

Eikä kapteeni Mölkky ollut perunut kauppaa, vaan totta siitä tuli. Kapu oli kävellyt puotiin ostamaan kapteeninlakin ja laivakorppuja ja köysikimppuja ja muuta tarpeellista, ja jo seuraavana päivänä hän oli nostanut purjeet ja jättänyt taakseen kotikaupungin, joka oli pienentynyt ensin tulitikkulaatikon ja sitten viisipennisen kokoiseksi. Lopulta siitä ei ollut jäljellä kuin nuppineulanpää, joka sekin katosi horisonttiin, ja pienen kylän ahtaiden katujen sijasta Kapu näki edessään aavan meren ja maailman, joka tuntui odottavan juuri häntä.

kapu3

Siinä Kapu siis istui, nojatuoli pysyi paikallaan ja Kapu tunsi iloa siitä, että hän oli rohkea ja kekseliäs nuori mies. Ohitse seilasivat pöytä ja tuoli, jonka joka toinen pinna oli maalattu siniseksi ja joka toinen valkoiseksi, koska Kapu ei ollut halunnut päättää, kummasta väristä hän piti enemmän. Tuolin perässä liukui ruskea arkku ja sen vanavedessä ruokakaappi, joka vieritti ovensa raosta Kapulle omenan, ja kun yöhyllyltä pudonnut romaani osui käden ulottuville, Kapu poimi kirjan ja luki siitä omenaa mutustellen pari vauhdikasta lukua. Pian hänen silmiään alkoi kutittaa ja kun sänky seuraavan kerran seilasi hänen ohitseen, hän nappasi siitä täkin jossa oli vieri vieressä sinikelloja ja ruusunnuppuja, veti täkin päälleen ja vaipui syvään uneen.

 

2. Luku – Autiomaa

Aallot keikuttivat laivaa ylös ja alas. Kapu tunsi olevansa valtavassa kehdossa ja näki unta saaresta, jolla palmut huojuivat ja aurinko paistoi ja mustahiuksinen mies näppäili kitaraa aurinkovarjon alla siemaillen kuplivaa juomaa. Kapullakin oli jano, ja siinä samassa hän nousi lentoon. Selkäänsä ilmaantuneita siipiään läiskyttäen hän kohosi kannelta maston yläpuolelle ja yli palmunlatvojen pilviä kohti, ja kun Kapu hätkähti hereille, hän huomasi ettei yläviistoon suuntautuva liike ollutkaan unta, sillä kajuutan ikkunasta ei näkynyt enää tummanpuhuvaa merta eikä lokkeja vaan vaaleampaa sinistä, jossa ui valkeaa pumpulia, ja hän tajusi että hän ja hänen muhkea nojatuolinsa ja ruusunkukkainen peittonsa kiitävät parhaillaan ilman halki kohti tuntematonta päämäärää, ja koska hän oli tarkkaillut luonnon kulkua useiden vuosien ajan, hän ymmärsi, että se mikä menee ylös tulee myös alas, ja niinpä hän puristi silmänsä kiinni – mutta vain hetkeksi, sillä jos nämä olisivat hänen viimeiset hetkensä, hän haluaisi nähdä ne mahdollisimman tarkasti omin silmin.

kapu4

Mutta sen sijaan, että Kapu olisi nähnyt ympärillään sinne tänne lenteleviä laudankappaleita ja tuntenut luidensa rutisevan rikki, kuului vain mahtava loiskahdus, vesi pärskyi ja meren mylväisyjen sijaan kuului lempeää liplatusta. Kapu istui aloillaan ja kuunteli: ei ääntäkään. Hän irrotti itsensä tuolista, ja koska kaulaliina oli hoitanut turvavyön virkaansa täydellisellä antaumuksella, hän antoi sille muutaman hellän silityksen.

Hän käveli ovelle, avasi sen ja ujutti ulos varpaansa. Koska varvasta ei paleltanut, hän päätteli ettei hän ainakaan Alaskaan ole tullut, ja koska varpaalla oli suorastaan kuuma, hän arveli tulleensa pikemmin hyvin lämpimään paikkaan, ja koska Kapu oli herkkä häikäistymään, hän haki arkusta nenälleen mustat aurinkolasit ja astui kannelle. Hän näki allaan lammentapaisen ja lammen rannalla palmupuita sekä loputtomasti hiekkaa.

kapu5

Kapu hieraisi käsiään tyytyväisenä ja alkoi odottaa tarjoilijaa, joka toisi kylmän juoman ja vuokraisi aurinkotuolin, sillä pikkuinen lomanpoikanen ei tekisi pahaa merimiehellekään. Kapu katsoi hiekalle ja huomasi jotain tummaa lähestyväksi. Hän arveli sitä tarjoilijan varjoksi, mutta kun kuva tarkentui, Kapu tajusi että edes kaikkein kookkaimmallakaan tarjoilijalla ei ole noin ohuita ja pitkiä jalkoja eikä ainakaan noin monta – hiekalla tarpoi kahdeksan koipea, jotka kantoivat pallomaista ruumista sekä päätä, jossa mollotti kuusi silmää.

Olento peitti hetkeksi auringon – tuli niin varjoisaa ja viileää, että karvat Kapun käsivarsissa nousivat pystyyn ja hän tajusi, että olento oli häntä ainakin viisi kertaa suurempi. Jos Kapu olisi ihmetykseltään ja kauhultaan pystynyt, hän olisi ottanut jalat alleen ja juossut suojaan kajuuttaansa ja kaivautunut sängyn alle piiloon, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan.

Mustanpuhuva olento asteli rantaviivalle ja laski imukärsänsä veteen, jonka jälkeen alkoi kuulua monenmuotoista korinaa, eikä aikaakaan, kun hämähäkki oli siemaissut pikkuisen lammen tyhjäksi. Vatsa pullollaan hämähäkki raahautui palmun alle, kellahti selälleen, nosti jalkansa kohti taivasta, laskosti ne vatsansa päälle ja alkoi kuorsata. Ja vaikka jättimäinen olio kauhistutti Kapua ja täytti kaamealla olemuksellaan ääriään myöten juuri sen varjopaikan, josta Kapu oli haaveksinut, Kapu pystyi tuntemaan myös hippusen kiitollisuutta, koska olihan hämähäkki auttanut häntä rantautumaan tyhjentämällä lammen vedestä – heiluminen ylös ja alas oli koetellut Kapun voimia eikä hän ehkä olisi jaksanut kiskoa venettä rantaan omin voimin.

Kapu katseli hämähäkin vatsaa, joka nousi ja laski hengityksen tahdissa, ja hänelle tuli mieleen hänen oma vatsansa, josta ei kuulunut tyytyväistä pulinaa vaan tyytymätöntä kurinaa, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut ainakin kymmenen tuntia. Kapu laskeutui laivasta hiekalle ja ryhtyi vesi kielellä laskemaan palmujen latvuksissa keikahtelevia kookospähkinöitä, mutta koska hän ei muistanut mitä tuli viidentoista jälkeen, hän lopetti laskemisen, siirtyi lähimmän palmupuun juurelle ja heilutti sitä kaikin voimin. Puu ei hievahtanutkaan, ja palkaksi aherruksestaan Kapu sai vain otsalleen hikipisaroita, jotka tekivät hänet entistä janoisemmaksi.

kapu6

Siitä Kapu oli kuitenkin vakuuttunut, että hänen omat silmänsä revähtivät suuriksi kuin lautaset, ja koska hämähäkki ei kiinnittänyt mitään huomiota kookospähkinöihin, Kapu tuli siihen lopputulokseen, että hämähäkit eivät varmaankaan pidä kasviksista, ja että jos ne eivät pidä kasviksista, mistähän ne mahtavat pitää, ja hän päätti ensi tilassa mennä kajuuttaan ja katsoa tietosanakirjasta kohdasta h, millainen ruokavalio hämähäkeillä mahtoi olla.

Hämähäkki vaappui hitaasti Kapua kohti, ja koska vaikutti siltä, ettei sillä ollut aikomustakaan kääntyä, Kapulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä tekemään tuttavuutta. Hän sanoi ”terve” ja ”moikka” ja ”hei”, mutta sitten hän muisti olevansa kaukana vierailla mailla ja huikkasi ”hello”. Se tepsi, sillä hämähäkki pysähtyi, mutta pahaksi onneksi ”hello” sattui olemaani ainoa englanninkielinen sana jonka Kapu osasi, joten keskustelu tyrehtyi lyhyeen.

Painostava hiljaisuus jatkui, mikäli ei lasketa mukaan kurinaa, joka kuului sekä hämähäkin että Kapun vatsasta yhtä aikaa, sillä alueella ei ollut autoja koska ei ollut teitä koska ei ollut mitään muuta kuin silmänkantamattomiin hiekkaa, eikä mistään lähestynyt helikopteria eikä missään ollut ilmastointia, minkä puolestaan huomasi siitä, että hikipisarat Kapun otsalla kävivät yhä suuremmiksi ja painavammiksi.

Hämähäkki ohitti Kapun niinkuin pienet pojat olisivat sille aivan yhdentekeviä, ja pysähtyi palmun juurelle. Se venytti jalkaa numero yksi, minkä jälkeen se nosti ilmaan jalan numero kaksi ja jysäytti palmun kylkeen sellaisen potkun, että keinuttuaan hetken pitimissään kolme kookospähkinää putosi hiekkaan lempeästi kopsahtaen.

kapu7

 

3. Luku – Pulloposti

Palmuissa riitti pähkinöitä, ja toisin kuin Kapu oli luullut, ne kelpasivat myös hämähäkille. Kapu kokkasi kookospähkinäpikkelsiä ja kookospähkinäpiirakkaa, kookospähkinäpirtelöä ja kookospähkinäpihvejä. Hän rakensi palmun lehvistä aurinkosuojan, jossa tarjoilu ja päivällisen nauttiminen tapahtuivat.

Kiidättäessään laivasta lautasia ja ruokavateja rantaan, Kapu tarkkaili sivusilmällä hämähäkkiä ja yritti samalla hahmottaa sen luonteenlaatua ja mielentilaa, mutta niitä oli hyvin vaikea saada selville, koska hämähäkin oleminen näytti koostuvan paikallaan pysymisestä, koipien hitaasta liikuttelusta ja tuijottamisesta. Juuri intensiivinen tuijottaminen oli sen silmiinpistävin ominaisuus, ja kun muutaman silmän yhtäaikainen tuijotus syystä tai toisesta kohdistui Kapuun, se teki hänet hermostuneeksi ja aiheutti puheripulin, mikä ei sinänsä ollut huono asia, sillä täytyihän jonkun hoitaa keskustelupuoli illallisella.

Pitääkseen tunnelmaa yllä Kapu kertoi pikkuruisesta kaupungista, jossa oli ruutuasemakaava ja äidistä joka teki ruutupikkuleipiä ja porkkanoista jotka kasvoivat riveissä ja oppilaista jotka istuivat riveissä ja kirkontornin kellosta, joka hakkasi aikaa lyönneillään pieniksi palasiksi. Ja kun Kapu sai syntymäpäivänään lahjaksi ruudullisen pikkutakin, hänen oli pakko juosta meren rantaan varmistamaan, että meressä ei ole ruutuja, raitoja eikä rivejä.

Aluksi yksinpuhelu tuntui oudolta, mutta kun Kapu pääsi vauhtiin, hänestä tuntui kuin tulppa olisi otettu pullon suulta ja puhetta valui solkenaan. Hän kertoi postipojan työstä: siitä kuinka toiset saivat ison pinon kirjeitä ja toiset eivät yhtäkään, ja Kapun sydämeen koski aina samalla tavalla. Hän kuvaili, kuinka hän rakastui pieneen laivaansa sydänjuuriaan myöten ensi silmäyksellä, ja tytöstä, joka ei rakastunut häneen vielä viidennelläkään silmäyksellä, ja koska hämähäkki ei tehnyt elettäkään poistuakseen, Kapu uskoi vakaasti, että se kuunteli.

Ja vaikka muutama kommentti päivälliskumppanin huulilta olisi ollut tervetullut, Kapu oli tilanteeseen tyytyväinen, sillä kerrankin sai puhua itsestään niin paljon kuin haluttaa ilman keskeytystä ja vailla velvollisuutta kysellä myös toisen kuulumisia.

Tarinoinnin edistyessä Kapun ääni sai lisää sointia ja hän oppi maustamaan puhettaan herkullisilla kielikuvilla. Kerronnan kohokohdat ja suvannot sekoittuivat yhteen hiekan yllä väräjävän hiljaisuuden kanssa, ja rupattelua säesti palmupuiden lempeä suhina.

Kapun joskus hyvinkin tylsältä tuntunut elämä sai uutta hehkua myös hänen omissa korvissaan. Hänestä pyrähteli lennokkaita ajatuksia kuin perhosia, ja hän ihmetteli missä ne olivat aiemmin piileskelleet, mutta ehkä kaikki johtui siitä, että koskaan aikaisemmin Kapulla ei ollut näin harrasta kuuntelijaa eikä kolmea päivää tyhjää aikaa autiolla saarella, jonka rantoja aallot hellien hyväilivät.

Kolmannen päivän iltana Kapu pääsi kohtaan ”seikkailut merellä”, ja niitä riitti: hän kertoi hämähäkille saarista jotka syöksivät tulta ja kaupungeista joissa vilisi ihmisiä kuin muurahaisia ja merihirviöistä ja pilvenpiirtäjän korkuisista laineista, ja vaikka hän ehkä hiukan liioitteli, sillä ei ollut väliä, sillä tärkeintä oli ajanviete ja hämähäkin pitäminen hyvällä tuulella.

kapu8

Hämähäkki tuijotti kiinteästi Kapun suuta, joka kävi kuin papupata, mutta vaikka tarinoiden tasossa ei ollut mitään vikaa, hämähäkin silmät lupsahtelivat ja painuivat kiinni. Kapu vaikeni ja katsahti ympärilleen: taivaalle oli kertynyt pilviröykkiöitä ja aallot huljuttivat rantavedessä jotakin vihreää edes takaisin. Kapu pyyhälsi rantaan ja poimi hiekalta vihreän pullon, joka lähemmässä tarkastelussa osoittautui äidin viinimarjamehupulloksi.

Kapun sydän hypähti ilosta. Jännityksestä vapisten hän poksautti pois korkin ja kaivoi sisältä paperilapun. Siinä luki:

Syntymäpäiväsi on kymmenen päivän kuluttua. Tulethan juhliin. Terveisin äiti  PS. Koska en tällä kertaa voinut kysyä, haluatko suklaa- vai kinuskikakkua, päätin valmistaa molempia.

kapu9

 

4. Luku – Iso vieras

Kapu katsoi tiukasti merelle. Tuulen kirvoittamat aallot heittivät hänen silmiinsä jotain kosteaa ellei kyse sitten ollut sadepisaroista, joita putoili taivaalta. Kapu oli onnellinen, että hämähäkki oli nukahtanut, sillä olisi tuntunut hiukan hassulta hypätä kertomuksessa tulivuorista kinuskikakkuun. Hän siirtyi kajuuttaan ja katseli ikkunasta, kuinka pisaroita tipahteli yhä tiheämmässä tahdissa niin että siihen, missä oli kuoppa, tuli lätäkkö ja sitten lammikko.

kapu10

Sade yltyi. Lammikko kasvoi lammeksi, ja kun Kapu tunsi laivan alla viriävät laineet, hän olisi huutanut eläköön, mikäli ei olisi missään nimessä halunnut herättää hämähäkkiä, joka nukkui sateen tuudittamaa unta palmunlehvien alla. Ja vaikka Kapusta oli ollut jännittävä tutustua niin vaikuttavaan olentoon, hän ei pannut pahakseen ajatusta, että heidän tiensä olivat erkanemassa. Siitä syystä hän kaivoi pikaisesti arkusta varalakanat, ompeli niistä vikkelästi uuden purjeen ja nosti sen mastoon. Lopuksi hän etsi palan paperia ja kynän, ja istahti pöydän ääreen kirjoittamaan: Täältä tullaan. Terveisin Kapu

Hän taitteli paperin, sujautti sen pulloon ja laittoi korkin päälle. Suunnitellessaan, kuinka hän hetken päästä irrottaisi palmupuun ympärille kiedotun köyden ja jättäisi tämän saaren ikuisiksi ajoiksi, hän muisti kapteeninlakin. Sitä oli lähdettävä etsimään, sillä eihän käynyt laatuun, että kapteeni esiintyisi vesillä ilman kapteeninlakkia.

Lakkia ei kuitenkaan ollut hattuhyllyllä eikä arkussa eikä pöydän kulmalla, ja kun se lopulta löytyi sängyn alta kajuutan pimeimmästä nurkasta, Kapu kuuli yhden tömähdyksen ja sitten toisen ja kahdeksannen tömähdyksen jälkeen hän tiesi saaneensa vieraan.

Seuraavaksi kuului kierimistä ja räsähdys, ja vaikka Kapu tiesi, ettei hämähäkki ollut rikkonut mehupulloa tahallaan, häntä harmitti silti, sillä nyt pulloposti jäisi lähettämättä ja äiti ei voisi olla varma, oliko hän tulossa, ja uskaltaisi valmistaa ainoastaan kinuskikakun tai suklaakakun, ja se olisi suuri takaisku, sillä Kapun teki kovasti mieli molempia.

Mutta matkan piti joka tapauksessa jatkua, ja Kapu irrotti köydet. Ja koska Kapu oli kerran saanut vieraan, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kutsua vieras peremmälle. Hän viittoili kajuuttaan päin, mutta koska kajuutan ovi oli pieni ja hämähäkki suuri, kesti aikansa, ennen kuin se oli saanut ovesta sisään pullean, vettä valuvan ruumiinsa ja kaikki kahdeksan jalkaa, ja koska myöskään kajuutta ei ollut koolla pilattu, hämähäkki tuntui täyttävän sen ääriään myöten. Kun se oli jaloillaan, yläruumis hipoi kattoa, ja kun se oli pitkällään, jalat osuivat seiniin.

 

5. Luku – Nuha

Suuren ja mahtavan vieraan saapuminen aiheutti jonkin verran järjestelyjä. Tehdäkseen vieraansa olon mukavaksi Kapun täytyi asetella huonekalut hämähäkin koipien lomaan miten parhaiten taisi, ja jos ne sattuivat kaatumaan kumoon mustan otuksen siirrellessä jättimäisiä jalkojaan, huonekalut piti nostaa ylös tai sitten jättää lojumaan hujan hajan, mikä sekään ei ollut huono vaihtoehto, koska Kapun elämässä jännitys meni järjestyksen edelle, eikä hän antanut pikkuseikkojen rasittaa mieltään.

Hämähäkki kävi taloksi ja käpertyi kajuuttaan. Aluksi lilluttiin lammella eikä matka oikein edistynyt, mutta Kapu uskoi vakaasti että tilanne muuttuisi, kunhan sade ja tuuli tekisivät vielä hetken työtään. Ja usko ja toivo olivat juuri niin mahtavia voimia kuin hän oli arvellut, sillä avatessaan silmänsä virkistävien torkkujen jälkeen Kapu huomasi, kuinka tähdet liikkuivat kajuutan ikkunan takana.

kapu11

Hän ryntäsi kannelle ja totesi laivan uivan jokiuomaa pitkin, jonka kaatosade oli kaivertanut hiekkaan, ja joen suulta aukeni loputon aava, johon tähdet heijastuivat. Kapu tarttui ruoriin ja tunsi olevansa taas ihka oikea merikapteeni, eikä voinut enää pidätellä, vaan huusi ”eläköön, eläköön”.

Kajuutan ikkunaan ilmestyi yksi hämähäkin kuudesta silmästä, ja koska hämähäkki oli elämänsä ensimmäisellä purjehduksella, silmä oli levinnyt hämmästyksestä entistäkin suuremmaksi.

Mutta koska elämä kulkee aina eteenpäin eivätkä tapahtumat lakkaa tapahtumasta, Kapun ongelmatonta onnen tunnetta ei kestänyt pitkään. Kajuutasta kuului valtaisa aivastus ja laiva tärähti uhkaavasti. Koska Kapun ote irtautui ruorista ja hän oli vähällä keikahtaa yli laidan, hän päätti että tilanteelle pitää välittömäsi tehdä jotakin.

Kapu kiirehti kajuuttaan ja loikki hämähäkin yltympäriinsä levittäytyvien jalkojen yli kaivelemaan arkusta äidin antamaa pussukkaa. Tässä vaiheessa on syytä kertoa, että Kapun äiti ei osannut elää ilman puikkoja ja lankaa. Puikot kilisivät aina, kun hän oli paikalla. Ne sylkivät pipoja ja sukkia ja lapasia sellaisella vauhdilla, että välillä Kapun piti sanoa: ”nyt riittää”. Äiti suorastaan eli kutomisesta, sillä hän hankki siitä myös elantonsa. Viime aikoina lapasia ja sukkia ei tosin mennyt kaupaksi enää entiseen tahtiin, sillä kylän oli vallannut sormikasvillitys – kaikilla piti olla nahkahansikkaat, eikä ollut enää ihminen eikä mikään, ellei omistanut sellaisia. Hansikkaita sai postimyynnistä, ja kukapa muu kuin Kapu joutui kantamaan riemunkirjavaan paperiin käärittyjä paketteja postilaatikoihin, ja joka kerta häntä harmitti samalla tavalla.

kapu12

Kapun äiti ei kuitenkaan menettänyt uskoaan vaan antoi puikkojen viuhua. Kapun merimatkaa varten hän valmisti kaksi paria villasukkia, lapaset, myssyn ja kaulahuivin. Ensin Kapu oli naureskellut, että ei etelämerellä sellaisia tarvita, mutta äiti oli sanonut, että ehkä tuulet ajaisivat laivan pohjoismerelle, jossa jäälautat kuulemma kolahtelevat ja pakkanen paukkuu. Äiti oli näyttänyt vakuuttavalta ja aikansa perusteluja kuunneltuaan Kapu oli suostunut ottamaan villavarusteet mukaansa.

Ja vaikka äiti ei ehkä ollutkaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että laivaan saattaa muuttaa vilustunut hämähäkki, oli joka tapauksessa hänen kaukokatseisuutensa ansiota, että Kapulla oli nyt jotakin lämmikettä laitettavaksi kaikkiin kahdeksaan jalkaan, sekä lisäksi pullo mustaviinimarjamehua, jolla karkotettiin kaikenlainen köhä ja niiskutus. Hämähäkin vilustumisesta oli sellainenkin ilo, että pullo tyhjeni mehusta, ja Kapu saattoi matkaan pullopostinsa äidille.

Koska sairaudesta toipumisessa tärkeä rooli oli myös henkisellä hyvinvoinnilla, Kapu järjesti hämähäkille viihdykettä soittamalla sulosävelmää ruusuin koristellusta soittorasiastaan, jonka päällä pyöri keijukaismainen tanssijatar. Säveltä kuunnellessaan Kapukin herkistyi ja muisti vaaleatukkaista naapurin tyttöä, joka piti hiuksensa kahdella letillä. Kapu mietti, olisiko hänen pitänyt olla rohkeampi ja pyrkiä tytön kanssa uudelleen puheisiin – ehkä tyttö oli sinä päivänä ollut vain huonolla tuulella ja sanonut ”kiitos ei”, kun Kapu oli pyytänyt häntä elokuviin.

kapu13

Kapun olisi tehnyt mieli keskustella asiasta ja pyytää neuvoa, mutta hämähäkki vain pärski ja aivasteli, ja vaikka sillä olisikin ollut joitakin rakkauskokemuksia hiekka-aavikolla, sillä ei ollut kieltä, jolla kertoa niistä, joten siinä mielessä keskustelun virittäminen oli turhaa.

Siispä Kapu karisti mielestään haikeuden ja astui kannelle. Tuuli kuljetti laivaa eteenpäin mukavalla vauhdilla, ja käännellessään ruoria varmoin ottein, Kapu mietti elämää, joka mutkitteli eteenpäin omalla eriskummallisella tavallaan. Noihin kummallisuuksiin kuului, että sellainen, jolla ei tuntunut olevan mitään tekoa, saattoi joku päivä olla juuri sitä, mitä kipeimmin tarvitaan – niin kuin vaikka ruostunut naula tai villavanttuut.

Elämässä voi sattua kaikenlaista ja kaikkeen on hyvä varautua, äiti oli sanonut, ja siinä hän oli ollut harvinaisen oikeassa. Lapaset olivat saaneet Kapun ajattelemaan äitiä ja kinuskia joka valuisi kakun päällä, ja Repeä ja Rapea ja Patea, jotka tulisivat syntymäpäiville.

Ja jos Kapu oli ihan rehellinen, hän kaipasi myös vaaksan verran postipojan laukkua ja senttimetrin ruutupikkuleipiä, joita äiti toivottavasti leipoisi syntymäpäiväpöytään, ja koska tuuli oli navakka, hänellä oli ikävä jopa ruutuvillatakkia yhden millimetrin verran.

kapu14

6. Luku – Nimenanto

Merimaisemat eivät kiinnostaneet hämähäkkiä, joka viihtyi kajuutassa. Se kulutti aikansa seinää tuijotellen, mutta koska se joka päivä tuijotti eri seinää, Kapu uskoi, että se näki aina jotain uutta. Yhtenä päivänä sen kaksi suurinta silmää olivat nauliutuneet hattuhyllyyn, jossa roikkuivat kirkkaankeltainen sadetakki ja sydvesti.

Seuraavana päivänä vuorossa oli valokuva, jossa Kapu löi tennispalloa ammattimaisen näköisesti. Joskus hämähäkki lepäili vatsallaan tutkien maton raitoja. Toisinaan se heittäytyi selälleen ja suuntasi katseensa kattoon, jossa sen hyvin paljon pikkuruisempi lajitoveri kutoi kärpäsenkakan kokoista verkkoaan.

Hämähäkki katsoi kattoa ja Kapu katsoi hämähäkkiä, ja uskoi tämän olevan sukua intialaisille joogeille, jotka tarinan mukaan pystyivät istumaan samassa asennossa päiväkausia. Ja vaikka Kapu hiukan ihmetteli, miten sadetakissa riittää katsottavaa kokonaiseksi päiväksi, hän tuli myös miettineeksi, että ehkäpä esineet paljastavat syvimmän olemuksensa vasta sitten, kun niitä jaksaa tarkastella riittävän kauan ja vähintään kuudesta eri näkökulmasta, mikä oli mahdollista hämähäkille mutta ei ihmiselle.

Kookospähkinävarasto oli pian lopussa. Jokainen tietää, että kun vatsa kurnii, tunnelma ei ole katossa, ja kun kaksi vatsaa murisee rinnakkain täydellä voimalla, ilmapiiri suorastaan kiristyy. Kapu oli kaivellut ruokakaapin perältä kaiken mitä löytyi, eivätkä eväät riittäneet pitkäksi aikaa, sillä aamiaisella olisi tarvittu viisi litraa puuroa ja mikäli lounaalla olisi tarjoiltu paistettuja munia, hämähäkille olisi pitänyt paistaa nitä vähintään kymmenen.

Kun viimeisetkin ruoan murut oli syöty, ja Kapu pystyi vastaamaan hämähäkin vaateliaaseen katseeseen ainoastaan avuttomana olkiaan kohautellen, hämähäkki ponnistautui jaloilleen, ahtautui ulos ovesta ja alkoi kutoa. Kapu seurasi kunnioitusta tulvillaan, kuinka seiteistä syntyi lankaa ja kuinka langat yhdistyivät verkoksi, joka laskeutui laivan laidan yli. Kapu epäili, että langoissa oli jotakin huumaavaa hajustetta, koska vesi kupli ja poreili eikä aikaakaan, kun verkkoon tarttui ensimmäinen kala ja sitten toinen ja kolmas.

kapu15

Kapu riensi hellan ääreen ja laittoi paistinpannun kuumenemaan, ja seuraavina päivinä ruokalistalla oli kalaa paistettuna ja keitettynä ja savustettuna ja höyrytettynä. Hyvältä se maistui – ja varsinkin silloin, kun näki palanpainikkeeksi unia höyryävistä perunoista ja porkkanoista ja paksuista kinkkusiivuista, joiden Kapu tiesi odottavan häntä kotona enää muutaman päivämatkan päässä.

Merellä on aikaa ajatella, ja vaikka Kapu oli melkoisen huoleton veikko, häntä askarrutti muuan asia. Koska hämähäkki oli tullut hänen mukaansa, se oli kutsuttava mukaan syntymäpäiville, mutta Kapu ei ollut aivan varma, osaisiko hämähäkki käyttäytyä asianmukaisella tavalla. Koska hänellä oli ollut koira, jonka hän oli opettanut istumaan ja antamaan tassua, hän uskoi vakaasti, että hämähäkkikin voisi oppia joitakin perustavia käytöstapoja. Tassun antamista ei tosin kannattaisi opettaa, koska hämähäkillä oli kahdeksan jalkaa, ja toimenpide veisi siis liikaa aikaa.

Jos hämähäkiltä kysyttäisiin syntymäpäivillä, haluaako se kakkua, sen olisi hyvä osata sanoa kyllä tai ei – olettaen, ettei se ennen kysymystä olisi ehtinyt ahmaista molempia kakkuja suihinsa. Koska hämähäkistä lähti ainoastaan jonkinmoista urinaa, puhuminen oli sille liian suuri haaste, joten Kapun oli turvauduttava elekieleen. Harjoitukset alkoivat aamiaisen jälkeen ja kestivät kerrallaan noin puoli tuntia, jonka jälkeen hämähäkki näytti hermostumisen merkkejä ja oli syytä lopettaa. Kapu nyökytti tai puisteli päätään, ja vähitellen hämähäkki oppi matkimaan Kapun liikkeitä.

Kapu tarjosi sille vadillisen paistettua kalaa ja kysyi ”Maistuisiko?” Jos hämähäkki nyökkäsi, se sai kalat, mutta jos se ei nyökännyt, kalavati kaikkosi sen edestä, ja koska hämähäkillä oli koko ajan kova nälkä, se oppi nopeasti nyökyttämään. Kyllä-sanan harjoittelu sujui siis mallikkaasti, mutta ein kanssa oli vaikeuksia, sillä yleensä hämähäkki ei kieltäytynyt yhdestäkään sille tarjotusta palveluksesta tai suupalasta.

Kiitos -sanankin Kapu halusi opettaa, mutta koska hän ei ollut saanut selville, oliko hämähäkki uros vai naaras, hän ei tiennyt, pitäisikö se opettaa niiaamaan vai kumartamaan, ja tästä epäselvyydestä johtuen Kapu luopui aikomuksestaan.

kapu16

Lisäksi Kapu aprikoi, kuinka hämähäkki otettaisiin syntymäpäivillä vastaan. Jotta kenenkään ei tarvitsisi kutsua sitä sanoilla ”hei sinä siellä”, tai ”kuulehan sinä pitkäsäärinen”, hämähäkille piti keksiä nimi. Pelkkä hämähäkki ei kelvannut nimeksi, sillä se tarkoitti kaikkia maailman hämähäkkejä yhteensä, ja tässä hänen edessään kohosi kuitenkin juuri tämä, yksi ja erityinen hämähäkki. Punnittuaan monia eri vaihtoehtoja Kapu risti hämähäkin Mustangiksi, koska musta oli Kapun mielestä komea väri, ja nimen piti olla kantajalleen iloksi ja kunniaksi.

Juhlallisessa kastajaisseremoniassa Kapu kertoi hämähäkille, että Mustangi tarkoitti sekä villihevosta että nopeaa jenkkiautoa, ja vaikka hämähäkki ei ollut villi eikä nopea, se näytti tyytyväiseltä.

Kapu muisti, että kastetilaisuudessa kuuluu pirskottaa vettä kastettavan päälle, ja tämä toimenpide antoikin oivan syyn ei-sanan käyttämiseen. Kun vesipyssyn suihku osui Mustangin päähän, se päästi ilkeän urahduksen ja puisti päätään niin kiihkeästi, että Kapulle tuli varmasti selväksi, ettei se pitänyt tippaakaan vedestä.

 

7. Luku – Melkein meritaistelu

Kapu seisoi kannella ja kiikaroi. Hän muisti matkaesitteen, jonka oli aikoinaan kiikuttanut postilaukussaan Mister Mustoselle. Kuoreen painetussa kuvassa meren selkä kimalsi ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Kuva oli tehonnut, ostopäätös oli kehkeytynyt hetkessä ja jo seuraavana päivänä Kapu sai laukkuunsa Mister Mustosen vastauskirjeen matkatoimistolle.

Kapun ympärillä hehkui juuri sellainen jumalainen päivä, josta matkaesite kertoi. Kapu saattoi kuvitella, kuinka kiitollinen Mister Mustonen olisi sekä auringon suloisesta lämmöstä että viilentävästä tuulenviristä, joka pyörittelisi hyväillen hänen otsakiehkuraansa.

Kapua harmitti, ettei hän kyennyt samanlaiseen nautintoon, mutta hänellä olikin määränpää toisin kuin lekotteluun keskittyvillä lomalaisilla: hän tahtoi päästä kotiin.

Koska tuuli oli liian leppeä, matka edistyi madellen. Siksi Kapu odotti hartaasti, että taivaalle olisi uinut edes yksi pilvenhattara ja mereen olisi kohonnut ainakin yksi kunnon vaahtopää. Hän kaipasi pilvien muodostamia röykkiöitä, joista mielikuvitus loihti esiin monenlaisia kuvia matkalaisen mielen virkistykseksi, ja taivaan läpi vyöryvien pilvilaivueiden mukanaan tuomaa sadetta, joka huuhtelisi laivankannen, ettei Kapun tarvitsisi tarttua harjaan ja ämpäriin – työteko oli nimittäin toinen asia, jonka edessä Mustangi osasi pudistaa päättäväisesti päätään.

Kalastuksen Mustangi hoiti mallikkaasti, mutta muut ajat se makasi kajuutassa. Joskus Kapu epäili, että hämähäkin käytös oli murjotusta, mutta niin sulkeutuneen olennon ollessa kyseessä sitä oli hyvin vaikea tietää – kyseessä saattoi olla myös jonkinlainen lepo- tai horrostila, jota ihmisen ollessa kyseessä saatettaisiin nimittää esimerkiksi laiskuudeksi tai vetelyydeksi.

Välillä Kapusta tuntui, että Mustangilla oli pelkästään nälkä tai ei-nälkä, jano tai ei-jano. Hän oli oppinut erottelemaan hämähäkin vatsasta kuuluvan tyytymättömän ja tyytyväisen murahtelun. Nälän ollessa kyseessä vatsa sanoi ”vouuu, vouuu, vouuu” ja kun nälkä oli tyydytetty, kuului ”puuh, puuh, puuh”.

Nyt vatsa sanoi: ”Puuh” Mustangin lojuessa ruokalevollaan. Kaksi silmää oli kiinni, kaksi lurpsallaan ja kaksi tuijotti hypnoottisesti sängyllä lojuvan täkin kukkakuvioita. Upea sää ei tehnyt hämähäkkiinkään sanottavaa vaikutusta, mikä oli ymmärrettävää, sillä hiekkaranta ja palmupuut olivat sille arkipäivää toisin kuin Mister Mustoselle, joka oli viettänyt elämänsä metsän laidalla koivujen katveessa, joiden syksyisin putoavat lehdet jättivät sydämeen ikuisen kesän kaipuun.

Mustangistakaan ei siis ollut Kapulle seuraa, ja kiikareista näkyi pelkkää kimaltavaa sinistä. (Jos Kapu olisi ollut kuvataiteilija, hän olisi erottanut hehkuvia turkoosin ja vihreän ja lyijynharmaan sävyjä, mutta hän ei ollut taiteilija vaan nuori mies, joka janosi tapahtumia ja seikkailuja.)

Juuri kun hän oli laskemassa kiikareita turhautuneena silmiltään, taivaanrantaan ilmestyi musta piste, joka lähestyessään paljastui laivaksi. Erottaessaan kokasta liehuvan pääkallolipun, Kapu juoksi kajuutan ovelle ja huusi Mustangia, joka halusi tuijottaa tuijotuksensa loppuun eikä pitänyt kiirettä.

Kun Kapu havaitsi laivan kannella puujalkoja ja koukkukäsiä ja liinoja jotka peittivät toisen silmän, hän huusi Mustangia uudestaan ja kyykistyi kauhistuneena laidan viereen piiloon: hurjasti huitovia miehiä oli ainakin kaksikymmentä, eikä yksikään heistä ollut erityisen ystävällisen näköinen. Sitä paitsi vangiksi joutuminen tai hyppääminen laudalta mereen haiden saaliksi ei kerta kaikkiaan sopinut millään Kapun ohjelmaan juuri nyt, kun oli kiire syntymäpäiville.

kapu17

Kuului loisketta ja melskettä ja rähinää. Ensimmäinen merirosvo loikkasi Kapun laivan köysitikkaille karmeasti karjaisten, ja samaan aikaan Mustangi työntäytyi ulos ovesta. Nähdessään valtavan hyönteisen pään merirosvon silmät kapenivat viiruiksi, ja kun Mustangi vyöräytti itsensä kokonaan ulkoilmaan ja kohottautui kaikille kahdeksalle jalalleen, silmät rävähtivät ympyriäisiksi. Kauhusta suunniltaan rosvo syöksyi veteen ja ui takaisin omalle laivalleen kuin henkensä hädässä. Muukin miehistö pani merkille jättiläishyönteisen ja paniikin vallassa he kaatuilivat ja muksahtelivat mikämihinkin, ja ne jotka olivat airoissa soutamassa, ryhtyivät kiireesti huopaamaan, ja laiva katosi horisonttiin yhtä nopeasti kuin se oli sieltä ilmestynytkin.

Kapu katsoi kunnioittavasti Mustangia, joka muljautteli silmiään ja urahteli ja nosteli koipiaan selvästi tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen. Eläytyäkseen tilanteeseen Kapu oli rynnännyt hakemaan kajuutasta nallipyssyn, josta lähti pauketta ja rikin katkua. Kapu oli hivenen pettynyt konfliktin ratkeamiseen näin pikaisella tavalla, sillä hän olisi kuunnellut mieluusti miekkojen kalistelua ja seurannut lähitaistelua, jossa Mustangi olisi huitonut rautaisilla koivillaan miehiä yli laidan. Vahvimpana tunteena olivat kuitenkin helpotus ja voitonriemu, joita korostaakseen Kapu paukutti pyssystään loputkin nallit ja huusi ”hurraa” niin kuin tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä.

Kapun teki mieli halata Mustangia, sillä olihan se pelastanut hänen henkensä. Koska koko Mustangin sulkeminen syliin ei ollut ajateltavissa, Kapu valitse oikean puoleisista jaloista ensimmäisen ja kietoessaan kätensä sen ympärille hän huomasi, että pelottavan näköisiä koipia peittävä musta karva oli silkinpehmeää, ja että hämähäkki osasi kehrätä melkein kuin kissa.

Myös Kapu olisi kehrännyt tyytyväisyydestä, jos se olisi ollut kissa – olihan tänään tapahtunut jotakin sellaista, jonka hän voisi kertoa lapsenlapsilleen tai sitten vaikkapa kummilapsilleen, mikäli hänen kohtalokseen koituisi jääminen vanhaksi pojaksi.

kapu18

 

8. Luku – Hurja tanssi

Myös tuuli tuntui innostuneen voitokkaasta meritaistelusta. Se tarttui riehakkaana purjeisiin ja kiidätti laivaa kotisatamaa kohti niin vinhaa vauhtia, että Kapu tunsi jo huulillaan kinuskikakun ja kitalaessaan suklaakakun maun. Kapua jännitti, mitä hän saisi lahjaksi, ja hän päätti pysyä rauhallisena, vaikka äidin paketista paljastuisivat ruudulliset housut tai raidallinen villapaita.

Vatsa täynnä kakkua ja ruutupikkuleipiä hän kiipeäisi kavereiden kanssa pihakuuseen rakennettuun majaan ja kertoisi seikkailuistaan, eikä hän enää koskaan olisi pelkkä mitätön postipoika – hänestä olisi tullut kapteeni, ja tästä lähtien jokainen, jolle hän ojentaisi kirjeen tai paketin, niiaisi tai kumartaisi syvään ja kysyisi arasti, mahtaisikohan Herra Postinkantajalta liietä aikaa pistäytyä kahvikupilliselle kertomaan seikkailuistaan.

kapu19

Ajatellessaan kotiinpaluuta ja uutta kohentunutta asemaansa Kapu tuli niin iloiseksi, että riemu suorastaan pursuili hänestä muuntautuen riehakkaiksi lauluiksi, ja koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, oli syytä kutsua Mustangi mukaan ilonpitoon.

Kapu ei tiennyt kovin paljon Mustangin sisäisestä elämästä, mutta soittorasian avulla hän oli päässyt selville, että hämähäkki piti musiikista. Soittorasialla ja etenkin sirolla tanssijattarella oli Mustangiin maaginen vetovoima, ja nytkin Kapu sai Mustangin houkuteltua kannelle kulkemalla edellä rasian kampea pyörittäen.

Kannella Kapu lauloi Mustangille kaikki laulut, jotka hän osasi. Ihan tavallisetkin lastenlaulut – sellainen kuin vaikka Hämähämähäkki – kuulostivat romanttisilta, kun ne laulettiin laivan kannella kuunvalossa, ja jotta Mustangi olisi kokenut olevansa mukana tässä musikaalisessa iltatapahtumassa, Kapu kaivoi arkun pohjalta kahdeksan kulkusta ja kiinnitti ne hämähäkin jalkoihin.

kapu20

Kulkusilla oli odottamattoman voimakas vaikutus, sillä Mustangi innostui heiluttelemaan ja vispaamaan jalkojaan ennennäkemättömällä tavalla. Kapu ei ollut kyennyt kuvittelemaankaan, miten monta liikkuvaa osaa hämähäkissä oli. Laulu kaikui, tiu´ut helisivät ja matka taittui vauhdilla. Kaikki huolet – jos niitä oli koskaan ollutkaan – unohtuivat Kapun mielestä, niin kuin vaikkapa se, miten hän esittelisi äidille uuden ystävänsä ja muistaisiko Mustangi oppimansa käytöstavat nähdessään kakut ja pikkuleivät.

Kapu osasi laulaa myös jonkun verran boogie woogieta, josta Mustangi tuntui erityisesti pitävän. Tanssin pyörteissä sen jalat saksasivat ja tekivät plieetä ja vaihtoaskelta vuoron perään. Kapu taputti ja hurrasi kunnes kävi sillä tavalla, että Mustangi sattui voimakkaalla takapotkulla repäisemään suuren purjeen rikki, minkä onnettoman sattumuksen johdosta se menetti tasapainonsa ja horjahti maston päälle, joka naksahti poikki kuin tulitikku.

kapu21

 

9. Luku – Hankaluuksia

Laulu lakkasi kuin taikaiskusta, mutta tuuli oli riehaantunut entisestään. Kun sillä ei ollut purjetta johon tarttua, se kieputti laivaa mielensä mukaan, ja Kapu yritti turhaan hakea oikeaa suuntaa ruoria kääntelemällä. Kapu oli toivonut tuulta ja nyt sitä tuli yllin kyllin.

Kapu muisti jonkun jossakin sanoneen – olisiko se ollut äiti – että kannattaa olla tarkkana sen kanssa mitä toivoo, mutta katuminen oli nyt liian myöhäistä.

Merikapteeni Mölkky oli luvannut, että laiva ei uppoaisi, siitä ei olisi huolta. Mutta Kapu oli haaveillut viime päivät kinuskikakusta ja suklaakakusta, ja nyt näytti siltä, että hän ei saisi kumpaakaan – se veti hänen mielensä matalaksi. Kapu tutkaili revennyttä purjetta ja kenkiensä kärkiä. Katse maahan painettuna hän löntysti kajuuttaan, kaatui sänkyyn, veti peiton korviinsa ja heittäytyi kohtalon huomaan.

Kohta vilunväristykset kävivät hänen lävitseen niin että hän tärisi kuin horkassa, ja jos hänellä olisi ollut kuumemittari kainalossa, elohopea olisi ponnahtanut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja kivunnut pian yli neljäänkymmeneen.

Kapusta olisi tuntunut vielä kurjemmalta, jos hän olisi nähnyt veden virtaavan sisään kajuutan oven alta, joten oli hyvä, että hän ei ehtinyt sitä nähdä vaan vaipui syvään uneen. Vettä kuitenkin virtasi, ja Mustangi seisoi ovella neuvottoman, kauhistuneen ja häpeilevän näköisenä – jos voimme olettaa, että hämähäkki kykenee samanaikaisesti niin moneen tunnetilaan. Mölkky oli luvannut, ettei laiva uppoaisi – mikäli sen kannella ei tanssisi jättimäinen hämähäkki boogie woogieta, ja mikäli hämähäkin villiintynyt jalka ei täräyttäisi purjeen repäisemisen ja maston katkaisemisen päälle päätteeksi laivan pohjaan suurta reikää.

Salamat leimahtelivat. Kajuutta rävähti täyteen valkoista valoa. Mustangi ei tiennyt mitä tehdä. Jos se olisi osannut, se olisi ryhtynyt tukkimaan reikää tai lappoamaan vettä takaisin mereen tai edes pyörittämään soittorasian kampea tunnelman kohottamiseksi, mutta hämähäkit eivät osaa sellaisia asioita.

kapu22

Kapu heittelehti sängyssään. Unessa terävähampaiset hait uivat häntä kohti kita ammollaan. Kapu uikutti ja ulisi, ja jossakin luoja-ties-missä-sjaitsevien aivojensa sopukassa Mustangi ymmärsi, ettei Kapusta ollut nyt mihinkään. Mustangi tajusi myös, että vaikka yleensä asioiden rauhallinen tarkastelu on hyväksi, joskus pitää toimia nopeasti – ja varsinkin silloin, kun vesi ulottuu tuolinjalkojen puoli väliin ja sitä tulvii lisää ja se sieppaa matkaansa arkun ja huljuttaa astiakaapista astiat törmäilemään kajuutassa sinne tänne mieltä vailla.

Tilanne oli hankala kokonaisuudessaan mutta myös siitä erityisestä syystä, että Mustangi inhosi vettä yli kaiken. Se nosteli pitkiä koipiaan ja sai neljä jalkaa kuiville, mutta se ei juuri helpottanut, sillä toinen mokoma lillui joka tapauksessa iljettävässä, kylmässä ja märässä nesteessä.

Kun vesi huuhteli Mustangin pullean keskivartalon alaosaa, se terästi luontonsa, siirtyi kannelle, molskautti itsensä mereen, kietoi peräköyden tiukasti kahden jalkansa ympäri ja ryhtyi heiluttamaan jäljelle jäävää kuutta jalkaa samaan tapaan, kuin oli nähnyt merirosvolaivan soutajien tekevän. Aluksi jalat menivät sikin sokin ja törmäilivät toisiinsa, mutta pian Mustangi tavoitti oikean tahdin, jonka jälkeen se puuskutti eteenpäin kuin kymmenen olympiauimaria tai erittäin tehokas höyrykone.

Urheasti se puski läpi sinisenmustien aaltojen ja korskuvien kuohupäiden ja veti perässään laivaa ja matka-arkkua ja nojatuolia ja vuodetta, joka heittelehti kajuuttaan tulvineen veden päällä kuin lastu laineilla, sekä lisäksi Kapua joka makasi veden nuolemissa lakanoissa nähden unta huvipuiston laitteista, joissa mennään nurinniskoin ja ylösalaisin niin villisti, että vatsanpohjaa ihanasti kouraisee.

 

10. Luku – Kotona

Mustangi oli ilmeisesti varustettu samantapaisella ihmeellisellä vaistolla, jonka varassa muuttolinnut lentävät kotiin, tai sitten se oli älykkäämpi kuin Kapu oli olettanut – ehkä se oli tyhjäntoimittamisen sijaan opiskellut merikortin ulkoa maleksiessaan kajuutassa kaiket päivät.

Ranta, johon paatti oli karahtanut, sattui nimittäin olemaan Kapun kotiranta, ja syntymäpäivän aamuna rannalta oli löytynyt lopen uupunut jättimäinen luontokappale, kovasti kärsinyt laivapahanen ja kapteeni, joka kouristeli tiedottomana kovassa kuumeessa.

kapu23

Äiti oli saanut pullopostin, ja koska Kapu oli aina täyttänyt täsmällisesti sen mitä hän oli luvannut, syntymäpäivät oli järjestetty niin kuin oli sovittu. Pöydällä nököttivät vierekkäin kinuskikakku ja suklaakakku, joiden kuorrutukset vielä höyrysivät, mutta koska päivänsankari oli tuotu juhliin paareilla vaakatasossa, vieraista ei ollut hänelle paljon iloa, ja kakkua nautittuaan vieraat olivat poistuneet vähin äänin.

Kapun äiti oli ennakkoluuloton ja peloton nainen, ja hänelle oli aivan sama, sattuiko hänen poikansa pelastajalla olemaan kaksi tai kuusi tai kahdeksan lyhyttä tai pitkää jalkaa – hän tunsi suurta kiitollisuutta ja järjesti Mustangille mukavat oltavat puutarhaan.

Joka päivä hän kiikutti sille aamupalan ja lounaan ja päiväkahvin ja päivällisen sekä tukevan iltapalan, niin että ihmisten maailma alkoi tuntua hämähäkistä varsin mukiinmenevältä. Mustangi ihmetteli ympäristöään kaikilla kuudella silmällään: yksi seurasi puskevia ruohotupsuja, toinen krookuksia, kolmas tulppaaneja, neljäs narsisseja. Viides silmä ihasteli puita, joihin vihreä lehahti salavihkaisena huntuna puhjeten muutamassa päivässä reheväksi lehdistöksi, kuudennen silmän ahmiessa taivaan sineä ja sinessä uivia pilvenhattaroita.

Kun kevätiltaan laskeutui hämärä, makuuhuoneeseen sytytettiin valot ja Mustangi seurasi, kuinka äiti hyöri Kapun sängyn vieressä korjaillen peittoa ja kuinka Tohtori Tobiacus paineli Kapun rintaa ruumiintoimintoja tarkkailevilla laitteillaan huolekkaan näköisenä.

Ennen nukkumaan menoa äiti istahti kiikkutuoliin puikkoineen ja kutoi ja kiikkui niin kauan kuin silmät suinkin pysyivät auki. Tarkkaillessaan äidin toimia innostui myös Mustangi kudontapuuhiin, ja kun aamu koitti, virittyi omenapuiden väliin niin suuri ja komea verkko, ettei sellaista oltu koskaan nähty niillä main. Sen nähdessään äiti hieraisi silmiään, laski yhteen yksi plus yksi, riensi irrottamaan ja viikkaamaan verkon, kiiruhti ompelukoneensa ääreen sekä tikkasi ja päärmäsi, kunnes maailmanhistorian ensimmäinen luonnonmukainen verkkokeinu oli nähnyt päivänvalon.

kapu24

Seuraavina päivinä ompelukone surisi niin vimmatusti, että Kapukin havahtui hereille ja hypähti istumaan. Hän katsoi yöpöydällä tikittävän herätyskellon viisareita ja kauhistui. Kello oli kymmenen ja postipojan piti olla töissä viimeistään kello yhdeksän, tai muuten ihmiset loisivat häneen ikäviä katseita ja valittaisivat postimestarille.

 

11. Luku – Työpaikka

Kapu oli juuri hyppäämässä housuihinsa, kun hän tunsi käsivarrellaan äidin pehmeän käden, joka ojensi hänelle pestyä ja silitettyä kapteenin lakkia, ja kuuli äidin lempeän äänen, joka sanoi: ”Tervetuloa kotiin.”

Kapu katsoi lakkia ja äitiä ja punaruudullista pöytäliinaa ja siniruudullisia lakanoita, ja jos häntä ei olisi edelleen hiukan keinuttanut, hän olisi luullut, että koko merimatka oli unta. Äiti kertoi hymyillen, että Pate oli luvannut kantaa postia niin kauan kuin Kapu tervehtyisi. Sekä äidin reipas ilme että erityisesti uunista kiemurtava kakun tuoksu ehdottivat, että kaikki on hyvin.

Merikapteeni Mölkky oli ottanut huolekseen laivan korjauksen – itse asiassa hän oli näyttänyt ikionnelliselta päästessään rapsuttelemaan laivansa kylkeä, ja äiti arveli, että vaikka hän rakasti vaimoaan hyvin paljon, hän rakasti entistä alustaan vieläkin enemmän.

kapu25

Sitten äiti kertoi, että vaalealettinen tyttö oli kysellyt Kapua ainakin kolme kertaa. Ensin hän oli kysynyt, mitä Kapulle kuuluu. Sitten hän oli tiedustellut, milloin Kapu tulee kotiin, ja kun Kapua ei vielä syntymäpäivän aattoiltana näkynyt, tyttö oli näyttänyt itkettyneeltä ja huolehtinut, ettei Kapulle vaan ollut sattunut jotain.

Kuunnellessaan äidin kertomusta Kapua alkoi keinuttaa lisää, ja vaikka hän yleensä oli tuntenut suurta epävarmuutta vaalealettisen tytön ollessa kyseessä, hän tiesi tällä kertaa välittömästi, mitä tulisi lausumaan, ja vuorosanat tipahtivat hänen syliinsä valmiina ja varmoina. ”On sattunut ja tapahtunut paljonkin”, hän sanoisi ja jatkaisi: ”Tulehan niin kerron.”

Hän kertoisi purjeiden paukkeesta ja palmupuista ja hiekka-aavasta, siitä miten laivakorput raksuivat hampaissa ja siitä kuinka aurinko leikitteli korkealle hyppäävien kalojen hopeisissa suomuissa. Hän kuvailisi tähtikirkkaita öitä ja viheltävää tuulta ja merirosvon mustuneita hampaantynkiä, ja jos tyttöä alkaisi pelottaa, hän ottaisi tämän kainaloonsa.

Ennen vaipumistaan syvemmälle lemmenunelmiin Kapu sattui katsahtamaan ulos ikkunasta ja huomasi ruohikolla tutun mustan jalan ja muisti ystävänsä, jota hän oli ensin kovasti kauhistunut mutta joka oli lopulta pelastanut hänen henkensä. Jälleennäkemisen riemu oli suuri ja mikäli Mustangi ei olisi ollut keskellä mitä ahkerinta kudontapuuhaa, se olisi ottanut ehdottomasti muutaman railakkaan tanssiaskeleen Kapun virkoamisen kunniaksi.

Kun äiti sitten kaivoi esiin korkean luomuverkkokeinujen pinon, Kapu tunsi Mustangia kohtaan niin suurta kiitollisuutta, että sillä ei tuntunut olevan rajoja lainkaan ja se ulottui näin ollen yhtä kauas kuin meren aava – äidin rahahuolet olivat ohi!

Pikkulinnut seurasivat uteliaina Mustangin luomistyötä ja lehahtivat laulamaan uutista kaikkialle. Verkkokeinuja tilattiin jokaiseen taloon ja torppaan ja ihan pikkuisimpaan mökkiin, ja Kapu oli ratketa ylpeydestä kiidättäessään postilaatikoihin kukkapaperiin käärittyjä taidonnäytteitä.

kapu26

Kaikki puhuivat lekottelun tarpeellisuudesta ja hössötyksen tarpeettomuudesta. Kaupungin valtasi suoranainen verkkokeinuvillitys joka levisi kulovalkean lailla yli kaupungin rajan seuraavaan kaupunkiin ja rajojen yli naapurimaihin saakka. Mustangi kutoi minkä ehti, ja äidin täytyi pitää huolta, että se muisti pitää työehtosopimuksen määräämät tauot ja vapaapäivät.

Iltaisin äiti neuvotteli Mustangin kanssa uusista malleista, eikä käsittämisessä ollut vaikeuksia, sillä kutojat kyllä ymmärtävät toisiaan. Tuotevalikoimaa monipuolistettiin vähitellen. Seitin paksuus ja laatu riippuivat ravinnosta. Verkkokeinuja syntyi, kun Mustangi söi perunaa ja lihaa. Kalaruoka tuotti luonnollisesti kalaverkkoa. Kun tarvittiin hiusverkkoa, Mustangi pistettiin salaattikuurille, mutta onneksi hiusverkot olivat menossa poissa muodista, sillä salaatista Mustangi ei välittänyt. Kakkukekkereiden tuloksena syntyi hyttysverkkoa, ja koska sitä tarvittiin kesällä runsaasti, kakkukekkereitä riitti, mitä asiantilaa Kapukaan ei pannut pahakseen.

kapu27

Myös lehdistö kiinnostui luonnonihmeestä, ja Kapu totesi, ettei hänen merellä antamansa oppi ollut turha. Kun paikallislehden toimittaja kysyi ”Pidättekö työstänne?”, Mustangi osasi nimittäin nyökyttää päätään, ja kun toimittaja kysyi, haluaisiko Mustangi lähteä uudelle merimatkalle, se puisti päätänsä kiivaasti. Sillä hämähäkki ei tahtonut minnekään: se koki tulleensa kotiin. Lisäksi se oli saanut mielekästä ja olemustaan vastaavaa työtä, mikä ei nykymaailmassa ole lainkaan itsestään selvää.

 

Tiina Tikkanen_mainos 1

Tiina Tikkanen_mainos 3

Olipa kerran kiltti ja suloinen pieni tyttö, josta kaikki pitivät. Erityisen paljon häntä rakasti hänen vanha isoäitinsä, joka oli kutonut tytölle punaisen viitan, jossa oli huppu. Tyttö käytti sitä aina, ja sen vuoksi kaikki kutsuivatkin häntä pieneksi Punahilkaksi.

01 pieni

Eräänä aamuna pienen Punahilkan äiti kutsui Punahilkan luokseen keittiöön ja sanoi: ”Isoäitisi on hyvin sairas. Ota tästä kakkua ja viiniä ja vie ne hänelle, jotta hän tervehtyisi, mutta muista, ettet saa poiketa polulta, sillä metsä on hyvin vaarallinen!” Punahilkka lupasi, ettei hän poikkeaisi polulta ja hänen äitinsä pakkasi kakun ja viinin pajukoriin. Pieni punahilkka puki päälle punaisen viittansa, nosti korin käsivarrelleen ja lähti kohti isoäidin mökkiä.

Isoäidin mökki oli naapurikylässä. Polku isoäidin mökille kulki synkän metsän halki. Matka taittui joutuisasti ja aurinko paistoi polulle iloisesti suurten puiden oksien lomasta. Äkkiä metsästä astui polulle suuri harmaaturkkinen Susi.

02 pieni

– Hyvää päivää, pieni Punahilkka, minne matka? Susi kysyi kohteliaasti. ​

– Hyvää päivää! Olen viemässä kakkua ja viiniä sairaalle isoäidilleni, jotta hän vahvistuisi ja tervehtyisi, Punahilkka vastasi.​

Punahilkka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt sutta, joten häntä ei pelottanut. Susi taas oli hyvin, hyvin nälkäinen, sillä se ei ollut syönyt mitään kolmeen päivään. ”Jos nyt toimin ovelasti, saan syödä sekä isoäidin että Punahilkan”, ajatteli susi, ja lipoi kieltään.

– Isoäitisi ilahtuu varmasti, kun hän saa kakkua ja viiniä, mutta eikö hän ilahtuisi vielä enemmän, jos poimisit hänelle sievän kukkakimpun? Katsohan: tuossa polun laidassa kasvaa kauniita kukkia, susi sanoi.

Punahilkka muisti kyllä, mitä hänen äitinsä oli sanonut, mutta polun laidassa kasvoi metsäorvokkeja ja vähän matkan päässä puiden alla kieloja ja pienellä aukiolla vielä taivaansinisiä lemmikkejäkin. Punahilkka laski korin maahan ja taittoi orvokin, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Pian Punahilkka oli unohtanut äitinsä varoitukset.

03 pieni

Susi sen sijaan juoksi metsään ja suoraan isoäidin mökille ja koputti oveen, kop kop.

– Kuka siellä? huusi isoäiti.​

– Minä täällä, pieni Punahilkka, toin sinulle kakkua ja viiniä, jotta vahvistuisit ja tulisit terveeksi, kimitti susi Punahilkaksi tekeytyen. ​

– Tule vain sisään, olen liian sairas noustakseni vuoteesta. Ovi ei ole säpissä, isoäiti kehotti. Susi loikki suoraan isoäidin vuoteen ääreen ja syödä hotkaisi isoäidin suihinsa. Sitten se pukeutui isoäidin yömyssyyn ja aamutakkiin ja kävi vuoteeseen peiton alle odottamaan Punahilkkaa.

04 pieni

Sillä välin Pieni Punahilkka oli poiminut sievän kukkakimpun. Hän huomasi, että aurinko oli jo korkealla, joten hän kiireen vilkkaa palasi polulle, nosti korin käsivarrelleen. Punahilkka kiirehti juoksujalkaa isoäidin mökille ja koputti oveen, kop kop.

– Kuka siellä? huusi isoäidin pehmeää ääntä matkiva susi.​

– Minä täällä, pieni Punahilkka, toin sinulle kakkua ja viiniä, jotta vahvistuisit ja tulisit terveeksi, vastasi Punahilkka. ​

– Tule vain sisään, olen liian sairas noustakseni vuoteesta. Ovi ei ole säpissä, susi kehotti. Punahilkka astui mökkiin ja kävi isoäidin vuoteen vierelle. ​

– Tule tänne viereeni, susi kehotti. Punahilkka nosti korin ja kukat pöydälle, kohotti tilkkutäkkiä ja nousi isoäidin suurelle sängylle. Isoäiti näytti vain kovin oudolta yöpaidassaan. ​

05 pieni

– Miksi sinulla on noin suuret jalat? Punahilkka kysyi.​

– Jotta voisin juosta kovempaa, vastasi susi.​

– Miksi sinulla on noin suuret kädet? Punahilkka kysyi.​

– Jota voisin halata sinua paremmin, vastasi susi.​

– Miksi sinulla on noin suuret korvat? Punahilkka kysyi.​

– Jotta voisin kuulla sinut paremmin, vastasi susi.​

06 pieni

– Miksi sinulla on noin suuri suu? Punahilkka kysyi.

– Jotta voisin SYÖDÄ sinut paremmin, susi vastasi, syödä hotkaisi punahilkan yhtenä suupalana ja kävi kylläisenä nukkumaan ruokalevolle.

Ohi kulkeva metsänvartija kuuli suden kuorsauksen ja mietti huolestuneena, mikä vanhaa isoäitiä vaivasi, kun hän noin kovasti kuorsasi. Hän koputti oveen kop kop, mutta kukaan ei vastannut. Isoäidin ovi ei ollut säpissä. Metsänvartija astui hiljaa sisään ja löysi syvässä unessa kuorsaavan suden isoäidin sängystä.

07 pieni

Metsänvartija arvasi heti, mitä oli tapahtunut. Hän otti vyöltään puukon ja leikkasi suden vatsan auki, ja voi ihmettä! Punahilkka ja isoäiti kömpivät esiin suden vatsasta vahingoittumattomina! He syleilivät kiitollisena toisiaan ja metsänvartijaa. Sillä välin, kun isoäiti nautti vahvistavaa kakkua ja viiniä metsänvartija ja Punahilkka täyttivät suden vatsan raskailla kivillä, ompelivat sen kiinni ja veivät suden takaisin metsään.

Siitä päivästä lähtien susi ei koskaan enää vaaninut ketään metsäpolulla. Isoäiti vahvistui ja tuli aivan terveeksi, ja pieni Punahilkka kuunteli siitä lähtien äitinsä ohjeet, eikä enää koskaan poikennut polulta. ​

Sen pituinen se.

08 pieni

PULUBOI1-PuluboiLentaaTeksti-EmmiJormalainen

Töttölöö! Minä olen Puluboi, heippa, moikka, moljens! Mukavaa tiistaita, keskiviikkoa ja tolstaita.

Tämän talinan voi ostaa myös videona, ja se on luettavissa osoitteessa www.puluboi.pum. Paljon muutakin loinaa samassa osoitteessa. Ensimmäiseksi suulennuslasi ja mittanauha yks ysi ysi. Ekspoksilla mukavan vaalallinen lintupeliuutuus: ”Taistelevat metsot Ykkönen”, saatavana myös öljyväli-maalauksena. Kaikki muukin lintuaiheinen klääsä poistohintaan. Myös hevosenhännän hoitosetti ja pulkillinen viiksivahaa, eeelittäin edulliseen sopimushintaan tietenkin. Piillä osoitteet tänne, niin saat jokapuoleista liikennettä. Tilla nyt, maksa maaliskuussa yks ysi ysi.

Anteeksi, soli soli. Ei ole mitään myynnissä, minä vain nallasin. Tai minä siis haljoittelin. Minusta tulee isona Mainosmies Mainostaja. Isäni on kiileellinen kiljekyyhky ja isoisäni oli kuuluista sotakiljeenvaihtaja Halmaa paloni, joten minäkin saatan onnistua elämässäni, jos vain jaksan haljoitella oikein leippaasti.

Hei kuulkaa! Tööt! Nyt on todella hauskaa! Haluatteko kuulla iltasadun? Se on ihan lyhyt. Ei helmostuta siellä. Nyt tulee hyvä juttu. Hys.

PULUBOI1kuva

KOLME PULUA.

Olipa kellan kolme pulua. Pikkupulu, keski-pulu ja IISO UUUPEA pulu. He katselivat Hämeentien toiselle puolen, jossa meli liplatteli kauniisti.

– Hyi, miten halmaa ja kamala meidän oma kotipihamme on. Häivytään täältä, sanoi LOHKEA ja SUULI isopulu.

Ensimmäisenä Hämeentien yli lennähti pikkupulu. Viuts, viuts, viuts!

– Kuka lentää minun Hämeentieni yli? kysyi susi, joka aina valtioi Hämeentiellä.

– Minä vain, pikkupulu.

– Minä syön sinut.

– Elä nyt viitsi, sanoi pikkupulu. Kohta tulee siskoni, keskipulu. Hän on paljon pulleampi kuin minä.

– Jahas, sanoi susi.

Sitten oli keskipulun vuolo.

VIUTS, VIUTS, VIUTS!

– KUKA LENTÄÄ MINUN HÄMEENTIENI YLI? kysyi susi.

– Minä, keskipulu vain. Tulhaan sinä minua jahtaat. Kohta tulee isoveljeni, IISO-pulu, hän on tooosi pullea.

– Aaaa. Kiitti vinkistä, sanoi susi.

VIUTS, VIUTS, VIUTS.

– Kukas siellä lentelee Hämeentien yli?

– MINÄ. IISO-pulu.

– Jaahas. Lenelepäs tänne niin minä pistän sinut poskeeni.

– Hyvä on, iso-pulu sanoi, lensi alas ja veti ensin plösät suden kuolaa valuvaan kitaan, plöts. Sitten, PUKS, se nokkasi suden päähän kuhmun. Susi köhi kakkoja kulkusta ja hieloi käpälällä otsaansa.

AAUTS, susi sanoi, avasi silmänsä ja näki, kuinka sulka halkoi ilmaa kuin nuoli ja iskeytyi kipeää tehden keskelle nenää. TINKS.

– ÄÄ-ää-ääh, susi itki kuin vauva ja häipyi muille maille eikä enää uskaltanut milloinkaan lähjätä puluille, jotka olivat ulheita ja hienoja olentoja. Sankaleita! Sen pituinen se.

Niin, ja tässä vielä lista, mihin olen luetteloinut maailman kolme palasta satua:

  1. Kolme pukkia eli pulua
  2. Kolme kalhua eli pulua
  3. Seitsemän pientä kiliä eli pulua

Ja jos te lapset ja linnunpoikaset ette ole vielä kuulleet näitä talinoita, niin komentakaa äkkiä teidän äitinne kiljastoon ja kiljakauppaan, hophop, gougougou, koko kokoelma hintaan yks ysi ysi!

 

Puluboi_mainos

Oli keskiyö pohjoisella taivaalla Kilpisjärven yllä. Elmon nenänpäästä näkyi vain pieni violetti läiskä, kun se nukkui sateenkaaren juuressa pienessä kopassa autuasta untaan. Paksu häntä roikkui vuoteen ulkopuolella. Lämpimästä pesästä kuului vain uninen tuhina, kunnes voimakas tuuli heilautti koppaa, ja Elmo tipahti ulos.

revontulet

Pieni revontulipoika hieraisi silmiään. Koko suku oli tullut kylään: Pilvi-täti, Sähkö-Simo ja Kalle-Korona sekä Kerttu-täti Kellertävä ja Violetti-Viola. Jopa Setä-Himmeä ja Sadettajasällit. Mukana oli myös iso joukko kovaäänisiä Salamaserkkuja. Pohjan Portti oli apposen auki. Siitä oli helppo kulkea sisään ja ulos. Urho-Ukkonen saapui paikalle muhkeassa turkissaan. Turkki oli täynnä rakeita ja jääneuloja, jotka törmäilivät toisiinsa Urhon liikkuessa. Kaikki ryntäsivät halaamaan Elmoa.

Taivaankansi oli täynnä sinistä, keltaista, punaista, violettia ja vihreää valoa. Kerttu ja Viola osallistuivat hauskanpitoon huiskien pitkillä, pulleilla hännillään. Niillä oli ihmeellinen taito hulmahtaa liekkeihin ja sammua ihan miten halusivat. Violalla oli isoja violetteja huiveja. Niitä se sitoi häntäänsä ja heilautti koko väriloiston nähtäväksi taivaanrannalle. Kertun taas tunnisti keltaisesta päällystakista. Siitä pirskahteli väriä joka puolelle. Ihmiset huokailivat ihastuksesta katsellessaan suurta värinäytelmää – revontulten ilakointia.

Monet vierasmaalaiset lensivät Suomeen vain nähdäkseen revontulet. Eräskin matkaaja oli saapunut Kilpisjärvelle aina Hongkongista saakka.Hän ihasteli revontulten ilonpitoa. Väriloisto tiesi miehelle hyvää onnea elämänsä loppuun asti. Salamaserkut keskustelivat kiihkeästi. Ne halusivat näyttää, mitä osasivat. Serkut olivat tuultakin nopeampia ja saattoivat olla monessa paikassa yhtä aikaa. Niistä oli riemastuttavaa säntäillä sinne tänne pilvi- ja maasalamoina. Jos salama osui kohteeseensa, kuului kova pamaus! Nuori Pallosalama kerskui, kuinka se oli pelästyttänyt ratsastajan lenkkipolulla. Kirkas valopallo oli lähestynyt ratsukkoa, ja ratsastaja oli kauhistuneena kääntänyt hevosensa täydessä kiitolaukassa takaisin kohti tallia. Pallosalama antoi heidän mennä menojaan ja häipyi itsekin vähin äänin lenkkipolulta.

tuuli

Supersalama säikäytti kesämökin emännän vieraillessaan pistorasian kautta tämän keittiössä. Kattila tärähti liedellä sen iskusta. Emäntä järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Sen kokemuksen jälkeen rouvarukka meni aina ukkosenilmalla autoon istumaan. Siellä olo oli turvallinen. Hän asennutti mökilleen ukkosenjohdattimen, oikean salamasiepparin. Vasta sen jälkeen Salamaserkut jättivät talon rauhaan.

Setä-Himmeä ja Pilvi-täti yrittivät hillitä kaikkien menoa, mutta turhaan. Ukkonen jylisi koko voimallaan ja leijaili Salamaserkkujen yläpuolella. Simo-Sähkö antoi lisää virtaa koko väelle. Aivan kuin taivaalla olisi soittanut suuri orkesteri. Elmo oli innoissaan: ”Huikeaa! Häkellyttävää!” se huusi sinkoillessaan sukulaistensa kanssa.

Kalle-Korona, vanhempi sukulaissetä, liikkui hitaammin ja murahteli mennessään. Setä rakasti erityisesti sähkötolppia, huurteisia johtimia ja muuntajia, joissa se kävi pakkaskeleillä rätisemässä. Kalle kertoi usein sairauksistaan sähkötolpille. Sähkölinjat puolestaan jakoivat Kallen tarinan kaikkialle. ”On mukavaa kun minua ymmärretään”, Kalle pohti usein ääneen. Erityisesti vanhemmat sähkölinjat tiesivät, miltä tuntuu, kun ei enää ole nuoruutensa vedossa. ”Me ymmärrämme!” ne totesivat yhdestä suusta. ”Toivottavasti meitä ei kuitenkaan upoteta maahan, vaikka olemmekin jo vanhoja!”

pilvi

Sadettajasällit kerskuivat urotöillään. Kuinka ne eräänkin kerran, kovan ukkosmyrskyn jälkeen, ryöpsäyttivät ihmisten niskaan kunnon vesisateen! Ihmiset tarpoivat kaatosateessa, autot jumittuivat kaduille, osa niistä jopa kellui veden päällä, ja viemärit eivät vetäneet. Nyt sadettajat eivät viitsineet moiseeen ryhtyä. Kunhan olivat vain tulleet vierailulle Elmon luokse. Yksi Sadettajasälli ei tosin voinut vastustaa kiusausta, vaan heitti muutaman ripauksen vettä alla olevaan Kilpisjärveen ilkikurisesti hymyillen. Hongkongilainen hymyili onnellisena sadepisaran osuessa hänen kasvoilleen. Miehen unelma oli toteutunut kaukaisessa Pohjolassa.

Aamu oli valkenemassa. Heikkoa kajastusta näkyi jo idässä. Pohjoisen taivaankannen valot sammuivat, ja Pilvi-täti peitteli Salamaserkut paksuilla pilvipeitoilla. Urho-Ukkonen otti Kertun ja Violan mukaansa. Jyrinä vaimeni, kun seurue katosi taivaanrantaan. ”Nähdään taas pian, rakkaat sukulaiseni”, huikkasi Elmo kömpiessään onnellisena takaisin koriinsa jatkamaan kesken jääneitä uniaan.

“Mikä yö!” Elmo ajatteli ja vaipui syvään uneen.

 

Lennokas_mainos2

Talvella kaukana Pohjolassa maa on jäinen ja valkea. Pimeän syli peittää vuoret ja kukkulat. Vaalea juova taivaanrannalla enteilee aamunkoittoa.

Tiheän metsän kätkössä vaelsi eksynyt poropoika. Panu rämpi syvässä lumessa. Oli pyryttänyt koko yön. Tuttu polku ei löytynyt hajunkaan avulla, koska se oli kadonnut lumen alle. Pieni poro oli nälkäinen ja väsynyt. Se kuului Joulupukin valjakkoon, jonka oli määrä lähteä pitkälle lahjakiertueelle parin päivän kuluttua. Panu oli jo oppinut seisomaan valjaissa ja vetämään lahjarekeä. Nyt se odotti innoissaan jouluaattoa, sillä silloin alkaisi suuri matka ja ihmeelliset seikkailut tonttujen kanssa.

Uupunut pieni poropoika oli ihmeissään, kun yhtään tuttua sarvipäätä tai tonttua ei näkynyt missään. Se oli tarponut lumessa kauas kodistaan. Joulupajalle oli mahdoton löytää pimeässä lumimyrskyssä. Oli vain yritettävä eteenpäin kohti aamun sarastusta. Rohkea sarvipää vaelsi lahjareki perässään kohti ensimmäistä valon pilkahdusta. Se oli saapunut aavalle aukealle, jossa lumi tuiskusi niin, että ympärille oli miltei mahdoton nähdä. Edessä häämötti jotakin, joka muistutti suurta valkeaa joutsenta. Panu ei ollut koskaan nähnyt joutsenta läheltä. Niinpä se suuntasi kulkunsa uteliaana sitä kohti. Silmät suurina se tuijotti eteensä ja henkäisi: ”Lentokone?”

Panu lähestyi peloissaan mahtavaa, valkoista konetta, jonka sisään nousi ihmisiä. Lastaajat nostelivat laatikoita ruumaan. Poropoika ihmetteli touhuakauempana. Miehet huutelivat toisilleen jotain ja häipyivät sitten yhdessä läheiseen rakennukseen. He eivät huomanneet pientä uteliasta Panua, joka hiiviskeli isojen laatikoiden takana.

poro

Panu uskaltautui lähemmäs suurta tummaa aukkoa, jonne tavaralaatikoita oli juuri lastattu. Se oli hyvin utelias ja nuuhki jokaisen laatikon. Ehkä niiden kätköistä löytyisi jotain syötävää…
Miesten äänet lähenivät. Poropoika säikähti, hoippui koneen portaat ylös ja tömähti penkille. Lahjareki vieri alas portaita, ja Panu kuuli, kuinka miehet nostivat sen koneen ruumaan. Sitten narahti ja kolahti. Jokin murisi lähellä, ja kone nytkähti. Poro vainusi vaaran ja jähmettyi paikoilleen. Se sulki silmänsä ja kyyhötti penkissään hiiren hiljaa.

Pian paikalle saapui ystävällinen neitokainen sinisessä uniformussa. Kaunotar istahti Panun viereen. Poro hämmentyi yhä enemmän, kun lentoemäntä uteli: ”Mihin naamiaisiin sinä olet matkalla? Kylläpä sinulla on paljon käsimatkatavaroita!”

Panun reestä tippuneet paketit nostettiin jonnekin piiloon. Kaikki oli niin outoa, ettei Panu saanut sanaa suustaan. Se sulki suuret samettisilmänsä hämillään ja tunsi, kuinka valkea kone
rullasi hitaasti lumen peittämällä kentällä. Valtava moottoreiden ulina pelotti poropoikaa entistä enemmän. Se vajosi syvälle istuimeensa, huohotti ja ummisti silmänsä. Niin väsynyt ja
peloissaan se oli.

Kone nousi korkeammalle ja korkeammalle. Päästyään yläilmoihin se keinui vähemmän. Pilvet lipuivat ohitse, ja moottorien tasainen hurina unetti. Panu vaipui sikeään uneen. Matka jatkui Siperian yössä kaukaiseen maahan,josta poro ei tiennyt mitään. Panu heräsi, kun koneen pyörät koskettivat Mumbain lentokentän kiitorataa.

Kun Panu astui koneesta ulos, se tunsi lämpimän tuulenvireen. Se nuuhkaisi ja haistoi oudon tuoksun ja kosteuden. Se ei muistanut, missä oli ja miksi, mutta oli onnellinen, että lahjareki ja paketit olivat tallessa. Pian se loikki kohti pressuilla ja aaltopelleillä peitettyjä asumuksia. Lahjareki kolisi perässä.

Kirkas auringonpaiste sokaisi Panun hetkeksi. Oli vaikeaa nähdä eteensä. ”Mutta minne minä nyt vien lahjat? Missä ovat ne lapset, joille paketit on tarkoitettu?” poropoika mietti ihmeissään. ”Mihin olenkaan joutunut?”

Jonkin matkaa taivallettuaan Panu saapui perille Dharavin slummikylään, jossa lapset juoksentelivat hökkeleiden välissä paljain, likaisin varpain. Heidän vaatteensa olivat nuhjuiset ja repaleiset. He kiljahtelivat leikeissään ja piiloutuivat roskalaatikoiden taakse. Panu-poro tarkkaili jonkin aikaa sivummalla, mutta lähestyi sitten ujosti lapsilaumaa. Lapset piirittivät poron, koskettelivat sen herkkiä sarvia ja taputtivat selkää. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista olentoa. Panu hämmentyi.

Mutta silloin Panu muisti tehtävänsä. Se käännähti ympäri, kiskaisi lahjarekeä ja pukkasi sarvillaan lahjapaketteja lasten jalkojen juureen. Ensin lapset pelästyivät ja luulivat, ettei poro pitänyt heistä. Mutta pian he huomasivat sen lempeät suuret silmät, jotka viestittivät: Ota itsellesi paketti, viekää loput toisillekin!

Lapset riemastuivat. He hyppelivät ihmetellen paketit sylissään. Mitään tällaista he eivät osanneet odottaa. Panu katseli onnellisena vierestä, kun lapset tanssivat auringon paahtamalla kujalla. Ja niin pohjolan poron lahjaretki päättyi onnellisesti – maahan, missä lumesta, jäästä ja joulusta ei tiedetty mitään.

Ilo loisti tummasilmäisten lasten kasvoilta.

 


 

Lennokas_mainos2

 

Kuusi seisoi omalla paikallaan metsässä ja humisi hiljaa. Se tunsi itsensä hyvin pieneksi.

kuusisuru_vaaka

Kuusen edessä kasvoi kaksi rehevälehtistä koivua. Vaikka nämä koivut olivat kuusta nuorempia ja vielä hiukan pienempikokoisiakin, käyttäytyivät ne kuin omistaisivat koko metsän. Toinen koivunuorukaisista oli ojentanut yhden oksansa kuusen alimpien neulasten päälle eikä ollut käytöstään anteeksi pyydellyt. Kuusta moinen tungettelu häiritsi.

Pöyhkeät koivut aloittivat tavanomaisen valitusvirtensä.

– Taaskaan ei aurinko paista, toinen koivuista marisi ja heilutteli hiljakseen oksiaan. – Minun lehtivihreäni ei pääse oikeuksiinsa näin surkealla säällä.

– Niin, myötäili toinen. – Komea runkokin on vain hailakka keppi tässä sumussa.

Kuusi huokaisi hiljaa, niin hiljaa, etteivät koivut kuulleet. Tai niin kuusi luuli.

– Mitä ihmettä sinä siinä tuhahtelet? Näytät aina yhtä tylsältä, oli valo mikä tahansa, koivu tiuskaisi kuuselle.

– Se on totta, ilkkui toinenkin koivu. – Ja pihkasikin houkuttelee tänne epäilyttävää sakkia. Minun rungollani ramppaa vaikka millaista hyönteistä vain sen vuoksi, että sinä tahmaat ympäriinsä.

Kuusi katseli tummanvihreitä neulasiaan ja mietti, oliko hän todellakin tylsän näköinen. Hän itse oli aina pitänyt neulastensa syvästä väristä ja vahvoista oksistaan. Pihkakin kimalteli auringossa kauniisti. Kuusi näytti mielestään pehmoiselta ja lämpöiseltä, ja hänestä oli mukava seurata hyönteisten hyörinää oksillaan.

koivut_vaaka

Mutta nuo kaksi olivat toista mieltä kaikesta. Jo vuosia ne olivat haukkuneet kuusta ja sen pistäviä neulasia. Kuusi nielaisi kyyneleensä ja yritti seistä paikallaan niin näkymättömänä kuin suinkin. Hän olisi mieluiten muuttanut paikkaan, jossa ei olisi ainuttakaan ilkeätä ja omahyväistä koivua. Mutta toive oli mahdoton: hänen juurensa olivat syvällä maassa ja tässä hänen piti elämänsä elää.

Nyt kuusi toivoi, että häneen iskisi mikä tahansa tuhohyönteinen: kirva, havununna tai käpykoiso. Kuusi halusi vain romahtaa ja lahota pois.

Samassa kuusen takaa kuului möreä ääni.

– Kröhm… kröhm… kuulkaahan koivut! Se oli iso kivi, joka oli avannut suunsa pitkästä aikaa.

– Voi hyvänen aika, vanha möykky puhuu! ilkkui toinen koivuista.

– Jos puhut meille, käytähän kivenkääkkä oikeata nimeämme. Me emme ole mitä tahansa koivuja vaan betuloita, sanoi toinen koivuista tärkeänä.

– Suu poikki, kivi mörähti. – Olen kuunnellut riittävän kauan ilkeilyänne. Tehän suorastaan kiusaatte kuusta. Ajatelkaa nyt vähän mitä toiselle puhutte.

– Mutta me olemme parempia puita. Kuusi on kitukasvuinen käppänä, toinen koivuista sanoi.

Kuusi painoi oksiaan tiiviimmin runkoaan vasten ja yritti olla niin huomaamaton kuin kykeni.

– Nyt koivut teillä on aivan väärää tietoa, kivi sanoi varmuutta uhkuvalla äänellään.

– Betula. Me olemme Betuloita, koivu oikaisi.

– Totuus on se, että kuusella on yhtä tärkeä tehtävä täällä metsässä kuin teillä koivuillakin.

– BETULA! kirkuivat koivut kuorossa.

– Me olemme Suomessa ja Suomessa teidän kansankielinen nimenne on koivu. Malttakaahan hetki kuunnella niin kerron kuusen äidistä.

– Onko pakko? toinen koivuista kysyi ylimielisesti.

– On. On aika, että kuulette kuusen tarinan, kivi vastasi ja karautti kurkkuaan. – Tuon pienen kuusen äitipuu seisoi siinä teidän vieressänne. Minä seurasin hänen kasvuaan tältä samalta paikalta, kivi sanoi ja joutui hetken köhimään ääntään auki. Viimeisestä juttelukerrasta taisi olla jo vuosikymmeniä.

Koivut heiluttelivat oksiaan kyllästyneen näköisinä ja hymähtelivät toisilleen. Ne malttoivat kuitenkin pitää suunsa kiinni ja kivi sai jatkaa juttuaan.

– Vanha kuusiäiti oli metsän komein ja suosituin puu. Sen tuuheiden alaoksien suojaan nukahti usein jänis tai kettu. Eräänä kesänä tulivat miehet. Katsoivat ihaillen kuusta ja söivät eväsleipänsä tässä minun päälläni. Säkkiin he keräsivät kuusen siemeniä, joista kasvatettaisiin Suomeen uutta metsää, näin miehet sanoivat. Tuo onneton pikkukuusi, jota te aina kiusaatte, sai alkunsa silloin. Yksi siemenistä nimittäin putosi maahan.

– Minä en usko tuota. Sinä olet seissyt siinä niin kauan, että olet ehtinyt keksiä vaikka millaisia tarinoita ja valheita, yksi koivuista ilmoitti ja toinen myönteli hänen puheitaan.

– Eräänä talviyönä tuli myrsky ja lunta satoi aivan valtavasti. Sinä yönä tässä metsässä kaatui monen monta isoa puuta, myös vanha kuusi kellahti silloin kumoon. Mutta hänen elämänsä ei vielä loppunut siihen. Miehet, jotka raivasivat metsää, näkivät puun arvon ja soittivat puusepälle. Hän ihastui puun virheettömään runkoon ja päätti valmistaa siitä tuoleja.

– Kyllä koivuistakin valmistetaan vaikka mitä, toinen koivuista puolusteli.

– En minä ole sitä väittänytkään. Mutta te ette arvosta kuusta niin kuin itseänne. Muistakaa, että kuusi on yhtä tärkeä kuin tekin.

kuusiilo_vaaka

Kuusi ei murehtinut sitä, uskoivatko koivut tarinan vai eivät. Tärkeintä oli se, että hän tiesi nyt itse mistä oli lähtöisin. Enää hänellä ei ollut mitään hävettävää koivujen rinnalla. Kuusi ojenteli oksiaan ja pörhisteli neulasiaan. Jonain päivänä hänestä tulisi vielä yhtä uljasryhtinen kuin omasta äidistään.

Kuusi vilkaisi lähellään kasvavaa puolukkaa ja nosti varoen oksaansa sen varvuilta. Nyt aurinko pääsi paistamaan suoraan mättäälle. Puolukka hymyili kiitollisena ja jatkoi marjojensa kypsyttelyä. Kuusi iski kivelle silmää ja humisutti oksiaan onnellisempana kuin koskaan.

Oli kerran pikkarainen tonttumuori, joka eli punaisessa tuvassa metsän keskellä. Tonttumuori oli lajiltaan kotitonttu ja hänellä oli tapana avata ovi kaikille tulijoille, niin metsän eläimille kuin menninkäisille ja maahisillekin. Kaikista oli mukavaa päästä vanhan leivinuunin lämpöön. Uunin hiilloksella tonttumuori valmisti ohrapuuroa, joka maistui ihanalle ja pehmeälle kuin satu.

jn_puuroa

Oli jouluaaton aatto. Puikot kilahtelivat pikkumuorin koppuraisissa kourissa kun tämä kutoi palokärjelle tonttulakkia lahjaksi.

– Kop kop kop, palokärki koputteli jo ovella. Se odotti joulua malttamattomasti ja oli kauhean utelias näkemään lakkinsa.

– Tule sisään, muori sanoi ja palokärki pyrähti peremmälle. Sovitettuaan lakkia se välitti metsänväen viestin:

– Orava toivoo lahjaksi katajanmarja- ja havuöljyä ja karhu villapeittoa talviunipesään. Ja punatulkku sellaista arkipipoa kuin minulla!

Tonttumuori istahti kiikkutuoliin ja hymyili. Muorin silmissä pilkahti ilo kun hän kuunteli touhukasta tikkaa.

– Kaikki on valmiina, muori sanoi tarjoten palokärjelle mukillisen kanervankukkateetä, jolla oli pyrähtelyä rauhoittava vaikutus. Palokärki henkäisi. Se näytti mietteliäältä ja kysyi:

– Mutta mitä ihmettä me annamme sinulle lahjaksi?
– Yksi toivomus minulla on, muori sanoi. – Saunatonttu, riihitonttu, aittatonttu ja myllytonttu ovat teillä tietymättömillä. Sen jälkeen kun riihi purettiin ja mylly lopetettiin, tontut katosivat. Saunaankin tarvittaisiin tulivahti. – Hoituu, palokärki nyökkäsi. – Pyydän vielä kettua maalaamaan revontulet taivaalle etsintöjen ajaksi!

db_jenny_nystrom-slaa1

Kun palokärki oli lähtenyt, tonttumuori nousi kiikkutuolista pikkaraisille kintuilleen ja ryhtyi kohentamaan hiillosta. Pankon pitäisi olla juuri sopivan lämmin. Varsinkin riihitonttu arvosti pankon päällä makoilua. Muoria nauratti. Hän kyllä tiesi mitä maailmalla puhuttiin: että tonttuja ei enää ollut olemassakaan! Olihan hänkin olemassa, vaikka sen sortin muoreja eli kuulemma vain menneessä ja saduissa! Mutta mennythän oli aina läsnä, ihan kuin satukin!
Muorin päässä virisi oikea pikkaraisen muorin pippurinen ajatus: hän perustaisi kodittomille tontuille tonttukylän! Navettaan hän ottaisi kaksi lehmää, jotta navettatontullekin olisi töitä. Tallitonttu pääsisi pitkästä aikaa hoitamaan hevosta. Kun tonttuja vain kohteli kauniisti, ne pysyivät tyytyväisinä ja auttoivat mielellään kaikissa talon töissä.

jn_hevoset

Hiillos loimusi. Muori laittoi ohrapuuron uuniin ja sulki luukun yöksi. Sitten hän käpertyi kissansa kanssa lankakoppaan. Tonttu-uniltaan hän ei ehtinyt nähdä kun revontulet leiskahtivat taivaalle ja linnut lähtivät lennolleen.

Muori heräsi makoisilta uniltaan pirteään pakkasaamuun. Hän ryhtyi heti keittämään kallioimarteen juurakosta yskänlääkettä ja maalaamaan metsänväelle pikkiriikkisiä joulukortteja. Kohta ovelta kuului palokärjen tuttu kop-kop-koputus. Muorin silmät syttyivät kun hän näki palokärjen, ketun (joka oli vilustunut revontulihommissaan), punatulkun ja oravan perässä koko tonttujoukon lyhdyt käsissään! Riihitonttu pääsi saman tien pankolle ja saunatonttu kipinävahdiksi. Pikkumuori taas pääsi kantamaan puuron pöytään ja mittaamaan ketulle lakritsinmakuista lääkettä.

jenny_nystrom_jul_0045_1
– Parempaa joululahjaa, muori sanoi puuroa tarjoten, – ei ole kuin ystävät ja yhteen hiileen puhaltaminen! Sitten muori painoi palokärjelle tonttulakin päähän. Tikkalintu tuli niin tyytyväiseksi, että se napautti sadulle pisteen ja sai tohinaltaan sanotuksi enää:
– Sen pituinen se!

 

toiveretki_mainos

Tässä on Maami. Maami on pikkuinen tyttö. Onneksi Maamilla on Isosisko, joka pitää Maamista huolta. Maami ihailee Isosiskoa: ”Isosisko osaa ajaa pyörällä! Jospa minäkin osaisin! Isosisko osaa sitoa kengännauhat! Jospa minäkin osaisin. Isosisko osaa laskea sataan! Jospa minäkin osaisin.”

Maami 1

Mutta Maami on pieni eikä vielä osaa ihan kaikkea. Onneksi Isosisko auttaa. Eräänä päivänä Isosiskon ystävä soittaa ovikelloa. ”Hei Isosisko. Mennäänkö mustikkaan?” kysyy Isosiskon ystävä.

Isosisko innostuu. Ottaa eväät. Laittaa sinisen takin päälleen ja ottaa ämpärinsä.

”Millaista mustikassa on?” kysyy Maami.

”Mukavaa”, Isosisko vastaa.

”Missä mustikka on?” kysyy Maami.

”Metsässä”, Isosisko vastaa. Sitten Isosisko kertoo, että metsässä on paljon, paljon mustikoita ja että he aikovat ystävän kanssa poimia ne kaikki.

”Ihan kaikkiko?” Maami kysyy.

”Ei”, Isosisko nauraa. ”Yhden me jätämme sinulle.”

”Onko se minun mustikkani?” Maami kysyy ja Isosisko vakuuttaa sen olevan. ”Joojoojoojoo. Se on sinun mustikkasi. Maamin mustikka.”

Voi miten Maamin tekisi mieli päästä mukaan! Maami laittaa kumpparit jalkaan. Maami ei ole koskaan ollut mustikassa vaikka Maamilla on kumpparit ja… ämpärikin! Vähän hiekkainen mutta hieno…

Maami 2

Isosisko ja Isosiskon ystävä ovat jo portilla kun Isosisko vilkaisee taakseen. Maami seisoo kumpparit jalassaan ja ämpäri kädessään ovella. Silloin Isosisko heltyy ja pyytää Maamin mukaan. Voi miten iloiseksi Maami tulee! Hän hyppelee koko matkan metsään. Hän hyräilee hypellessään ja miettii hyräillessään: Millaista metsässä mahtaa olla? Ja entä mustikat? Miten Maami löytäisi oman mustikkansa…

Metsä on suuri. Isosisko ja Isosiskon ystävä löytävät heti paljon mustikoita. Mutta Maami ei malta vielä etsiä omaansa. Ensiksi Maami tahtoo katsella metsää. Metsässä on paljon puita… Ainakin joulukuusia. Ja vastapuita. Ja lintupuita. Ja kaatuneita puita. Ja tuolipuita, joiden päällä voi istua. Ja pöytäpuita, joiden päällä voi pitää ämpäriä. Ja puita, jotka kasvavat kiinni toisissa. Ja puita, jotka kasvavat erillään muista.

Nyt Maami on tarkistanut puut. Nyt on kivien vuoro. Metsässä on karhukiviä, sienikiviä, poskikiviä ja piilokiviä, joita ei meinaa millään löytää… ja kiviä, jotka mahtuvat juuri sopivasti piiloon käsilaukkuun. Voi miten mukavaa metsässä on! Metsässä on puita ja kiviä ja Maami. Ja mustikoita! Maami muistaa. Nyt on mustikan vuoro! Nyt Maami tahtoo löytää oman mustikkansa.

”Mutta miltä mustikka oikein näyttää?”

Mustikka on… sininen ja pyöreä ja syödään maidon kanssa tai piirakassa tai sopassa ja laitetaan pakkaseen… Ahaa! Nyt Maami etsii mustikkaa… Mustikka on mennyt piiloon! Mustikka! Missä olet? Maami etsii ja etsii… Maami löytää mustikan!

Maami 3

Maami tahtoo näyttää mustikkansa Isosiskolle. ”Isosisko, Isosisko! Minä löysin mustikan!” Maami huutaa. Mutta Isosisko ei vastaa. ”Isosiskon ystävä, Isosiskon ystävä! Minä löysin mustikan. Minun oman mustikkani minä löysin!” Maami huutaa.

Mutta Isosiskon ystävä ei vastaa. Isosisko ja Isosiskon ystävä eivät ole enää täällä! Isosisko ja Isosiskon ystävä ovat keränneet ämpärit täyteen mustikoita ja lähteneet sitten kotiin! Nyt he istuvat kotona ja syövät mustikkamaitoa suut sinisinä. He eivät muista että Maami on vielä metsässä! He eivät muista, että Maamikin lähti mustikkaan… Nyt Maami on yksin metsässä.

Maamia pelottaa. ”Hui”, Maami sanoo. ”Hui ui.” Maami seisoo metsässä mustikka kädessään. Aurinko putoaa puiden taa. Maamia paleltaa.”Hui”, Maami sanoo. ”Hui ui.”

Mutta silloin nousee kuu ja valaisee sekä Maamin että mustikan. Ettekä ikinä arvaa mitä Maami näkee! Maami näkee pienen sinisen oven. Maami avaa oven. Maami menee ovesta sisään. Nyt Maami on mustikassa!

Täällä on… sinistä, vähän ahdasta, lämmintä… hieman unettavaa.

Nyt Maami nukkuu ja näkee sinisiä unia…

”Mmm…”, Maami huokaa unissaan. ”Mustikassa on mukavaa.”

Maami 4

Mitäpä luulette, jäikö Maami mustikkaan? Ei, ei niin. Ei jäänyt. Aamulla Maami heräsi ja avasi pienen sinisen oven ja venytteli. Sitten hän käveli suoraan keittiöön.

”Ohhoh!” sanoi Isosisko. ”Onpas sinulla siniset huulet ja siniset kädet! Ja sininen pää ja siniset jalat ja sininen massu!”

”Ni-in!” sanoi Maami iloisena. ”Minä olin mustikassa!”

Ja niin toden totta olikin. Maami oli mustikassa. ”Ja minun nimeni ei ole mikään Maami. Minun nimeni on Maami Mustikka!”

Sen pituinen se.

 

Maami tehtävä 1

Maami tehtävä 2

Maami askartelu 1

Maami askartelu 2

Maami mustikka_mainos

Minä olen Kuu. Asun äidin ja maman kanssa kerrostalon kuudenessa kerroksessa. Kaukana alhaalla on lähikauppa, juna-asema ja koirapuisto. Ikkunoista näkyy toisia ikkunoita sekä puita, taivasta ja lintuja. Joskus taivaalla näkyy sateenkaari.

kuussateenkaari_pieni

 

Minulla on pää täynnä haaveita. Niitä on ainakin miljoona. Isona minusta tulee kioskin myyjä ja puuseppä. Pidän kesäkioskia puistossa keskellä kaupunkia ja myyn siellä kesäkeittoa. Talvisin veistän puukenkiä. Lomalla meine merille ja nautin tuulesta ja vapaudesta.

Tänä aamuna minun vatsaani kutittaa. Minulla on tänään synttärit. Äiti ja mama herättävät minut suukoilla, halauksilla ja laululla. Tykkään suukoista, mutta erityisen kivalta tuntuu, kun minulle lauletaan ”Paljon onnea Kuu, paljon onnea Kuu!”

Mama muuraa työkseen uuneja. Hän tietää kaiken tiilistä ja eri rakennustekniikoista. Hän rakastaa myös pihalla möyrimistä. Hän on istuttanut meidän kerrostalon pihan täyteen minttua, basilikaa ja ruohosipulia, ja yrttejä saa poimia kuka tahansa. Kun naapurit alkavat laittaa ruokaa, he menevät ensiksi sakset kädessä pihalle hakemaan tuoreita yrttejä.

Mamalla on hieno polkupyörä, jossa on tilaa kahdelle ajajalle. Sitä sanotaan tandemiksi. Kun kaduilla on rauhallista, hän vie minut ajelulle. Minusta on kivaa istua maman takana omassa satulassani ja polkea samaa tahtia kuin hän polkee. Tuuli viuhuu kasvoilla, ja välillä pitää melkein haukkoa henkeä.

Joskus mama ehdottaa, että tekisimme pienen yökierroksen tandemilla. Vain me kaksi, mama ja minä. Salainen yöajelu. Ja salaiset yöjäätelöt. Se on täydellinen huipennus kivalle päivälle!

äidit_pieni

Äiti puolestaan viihtyy parhaiten sisällä. Joskus hän ei pistä päiväkausiin nenäänsä ulos. Hän vain juo kahvia ja tekee töitä. Hän tietää kaiken tietokoneista ja niiden ohjelmista. Äidin kanssa minä pelaan tietokonepelejä, ja kun meille tulee nälkä, me kokkaamme yhdessä.

Minun bravuurini keittiössä on kesäkeitto. Talvella sen nimi on talvikeitto. Se on lempiruokaani, ja laitan siihen perunoita, herneitä, kukkakaalia ja paljon yrttejä. Äiti sanoo aina, että hän ei syö mitään, millä on silmät ja suu. Hän syö kasviksia. Mutta mama rakastaa liharuokia. Hänen poskensa alkavat punottaa innosta, kun hän saa eteensä pihvin. Hän tyrkyttää pihviä minullekin ja maanittelee minua maistamaan, edes ihan pienen palan.

Äiti saa arkiset puuhat kuten tiskaamisen tai imuroimisen tuntumaan hauskalta. Tiskatessa äiti ja minä uitamme altaassa paperilaivoja ja imuroidessa me jahtaamme pölyaarretta.

Äiti ja mama rakastavat toisiaan. Ja hauskinta on, että he molemmat rakastavat minua. Ihan hurjasti! He olivat olleet yhdessä monta vuotta, ja sitten… he halusivat lapsen!

sohvalla3a pieni

He eivät koskaan unohda sanoa, että minä olen parasta, mitä he tietävät, toistensa lisäksi tietysti.

– Parempaa kuin sima ja munkit? minä kysyn.

– Paljon parempaa, äiti sanoo.

– Parempaa kuin koripallo ja jalkapallo yhteensä? minä kysyn.

– Paljon parempaa, mama vahvistaa.

– Parempi kuin retki autiolle saarelle?

– Paljon parempaa.

– Parempaa kuin valtameripurjehdus?

– Paljon parempaa?

– Permpaa kuin matka maailman ympäri?

– Paljon parempaa.

paketti_pieni

Se on paljon sanottu, sillä me kaikki kolme haaveilemme matkasta maailman ympäri. Joskus me vielä toteutamme sen. Mama sanoo aina, että ihmisen sydän on siellä, missä on hänen rakkaimpansa. Meillä on hauskaa, kun olemme yhdessä, olimmepa missä päin maailmaa tahansa.

Joskus kaverit kysyvät minulta, miltä tuntuu, kun minulla on kaksi äitiä. Minusta se on ihan tavallista. Äiti ja mama ovat minun perheeni.

Meidän perhettä sanotaan sateenkaariperheeksi. Se on minusta kaunis sana. Se tuo mieleen kaikki värit ja siitä sanasta tulee iloiseksi.

auringonkukat_pieni

 

Ikioma perheeni_mainos

kirahvi1

Lulu seisoi lavalla tähtiesiripun takana. Päivä oli tärkeä, sillä hän esiintyi pääkeijuna tanssikoulun esityksessä. Lulua jännitti. Hän raotti esirippua taikasauvallaan ja etsi katseellaan äitiä. Yhtäkkiä hän huomasi jotain hirveää: eturivin keskellä istui otus, jolla oli aivan valtavan pitkä kaula ja aivan mahdottomat sarvet.

Voi ei, äiti on taas pukeutunut kirahviksi!

Lulu ulvahti kauhusta. Hän sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi nähneensä harhoja. Sitten hän vilkaisi verhonraosta uudelleen: eturivissä istui edelleen kirahvi. Lulua itketti. Kaiken lisäksi joku nyki häntä siivestä.

”Ei hätää, se on ihan kiltti. Kerroin äidille monta kertaa, että muut lapset säikähtävät, mutta silti hän asettuu aina eturiviin. Hän on likinäköinen.”

kirahvi2

Lulu tuijotti kimaltelevaa keijupoikaa. Mitä hän oikein jupisi?

”Äitini on se norsu eturivissä. Kirahvin vieressä”, poika selitti. ”Ja minä olen Lauri.”

”Onko äitisi norsu?” Lulu kysyi.

”On. Joskus”, Lauri sanoi. ”Olen jo tottunut siihen. Norsuäiti on hyvä matkustamiseen ja leikkimiseen. Tosin liukumäkenä tuo kirahvi on varmaan loistavampi.”

”Se kirahvi on minun äitini”, Lulu sanoi yhtäkkiä tosi ylpeänä. ”Esityksen jälkeen saat laskea häntä kanssani.”

Esirippu nousi. Lapset sipsuttelivat ja lopuksi Lulu teki oikean piruetin. Yleisö taputti innoissaan ja kirahviäiti ja norsuäiti metelöivät niin villisti, että toiset vanhemmat mulkoilivat heitä.

kirahvi3

Lulua ei hävettänyt enää. Hän otti Lauria kädestä ja he lensivät korkeuksiin näyttämön ylle. Kupolikaton alla oli pyöreä ikkuna, josta kuikuili sisään kirahviäidin hymyilevä sarvipää. Lapset liukuivat hänen kaulaansa pitkin suoraan norsuäidin selkään. Sitten kaikki ratsastivat savannille leikkimään pikkuhyeenoiden ja –apinoiden kanssa.

Siitä päivästä lähtien he tekivät niin ainakin kerran viikossa.

kirahvi4

 

Kirahviäiti_mainos