Olipa kerran kaksi hiiriserkusta, joista toinen asui maalla ja toinen kaupungissa.

Eräänä päivänä maalla asuva hiiri kutsui kaupungissa asuvan serkkunsa luokseen kylään. Maalaishiiri oli siivonnut kotikolonsa putipuhtaaksi, ja sen pienenpieni pöytä notkui vanhoja juustonpaloja, leivänmurusia, herneitä ja jyväsiä.

Vihdoin kaupunkilaisserkku koputti oveen. Maalaishiiri toivotti sen lämpimästi tervetulleeksi kotiinsa. Kaupunkilaishiiri astui sisään. Se katseli pitkään ympäriinsä ja nyrpisti sitten nenäänsä. Maalaisserkun kolo oli sen mielestä nuhjuinen ja pieni, ja ruokakin aivan mautonta. Viimein se avasi suunsa.

– Voi sinua, serkkuparka, se sanoi. – Kuinka viitsit elää näin kurjissa oloissa? Elät pienessä kolopahaisessa ja syöt vanhoja ruoantähteitä. Meillä kaupungissa on asiat paljon paremmin. Siellä eletään rikkauksien ja herkkujen keskellä ja nautitaan elämästä. Muuta serkkuhyvä ihmeessä minun luokseni kaupunkiin!

Maalaisserkkua hävetti. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka vaatimaton hänen kotinsa olikaan. Maalaishiiri päätti ottaa tarjouksen vastaan.

Niinpä serkukset lähtivät yhdessä kaupunkiin. Pitkän matkan kuljettuaan ne saapuivat perille. Kaupungissa oli melkoinen vilinä! Kaupunkilaishiiri johdatti serkun kotitaloonsa. Talossa oli suunnattoman suuri keittiö, joka oli täynnä ruokaa.

– En ole koskaan nähnyt näin paljon herkkuja! ihasteli maalaishiiri silmät pyöreinä.

– Nyt näet itsekin, miten hienoa kaupunkielämä on, vastasi kaupunkilaishiiri ylpeänä.

Hiiret vilistivät ruokakomeroon ja pinosivat lautasensa täyteen makupaloja: mustikkapiirakkaa, juustovoileipiä ja suklaavanukasta. Voi sitä herkkujen määrää! Maalaishiiri nautti vierailustaan täysin siemauksin. Se muisteli vanhaa kotikoloaan ja tuumi, että elämä kaupungissa todella oli parempaa.

Yhtäkkiä ruokakomeron ovi avattiin, ja sisään astui joukko häliseviä ihmisiä. Hiiret pinkoivat peloissaan pakoon minkä pienillä jaloillaan pääsivät. Varsinkin meteliin tottumaton maalaisserkku oli aivan hädissään. Sen onnistui kuitenkin pujahtaa piiloon erään laatikon taakse. Siellä se istui hiirenhiljaa viiksikarvat pelosta väristen, kunnes ihmiset olivat poistuneet paikalta.

Samassa ovensuussa naukaisi kissa. Se oli suuri ja karvainen otus, ja sen hampaat olivat niin terävät, että se olisi helposti tehnyt lopun kokonaisesta hiiripesueesta.

– Apua! kirkaisi maalaishiiri ja ryhtäsi serkkunsa perässä viime hetkellä turvaan komeron reunassa olevaan koloon.

Kun kissa oli saanut leikistä tarpeekseen ja ruokakomerossa viimein oli aivan hiljaista, maalaishiiri kuiskasi serkulleen varovasti.

– Kuulehan serkkurakas, taidan lähteä takaisin omaan kotiini. Jos elämä kaupungissa on aina näin pelottavaa, en kaipaa sen hienouksia. Elän mielummin maalla, kunhan saan olla rauhassa eikä minun tarvitse pelätä.

Niinpä maalaishiiri lähti onnellisena takaisin omaan kotiinsa. Se tiesi nyt, etteivät mitkään kaupungin houkutukset voittaneet oman kodin rauhaa.