Oletko kuullut tarinan lapsista, jotka löysivät metsästä oikean piparkakkutalon? Minäpä kerron!

Lapsia oli kaksi: pisamanenäinen Hannu ja kultatukkainen Kerttu.

Oli lämmin ja valoisa kesäyö, ja lapset olivat matkalla suuren metsän halki. He eivät suinkaan olleet eksyksissä, vaan etsivät itselleen syötävää. Hannun ja Kertun vanhemmat olivat näet niin köyhiä, etteivät voineet huolehtia lapsistaan. Niinpä sisarukset nyt tallustelivat metsässä ja hakivat mättäiltä mustikoita ja puolukoita vatsansa täytteeksi.

Mutta olipa metsässä pelottavaa! Vaikka kesäyö ei ollutkaan pimeä, polku vajosi hämärän peittoon. Oli hiljaista; vain vanhat kuuset humisivat tuulessa. Lapset kulkivat käsi kädessä, toinen toisistaan turvaa hakien. Kerttu hyräili hiljaa ja Hannu hyppeli kiveltä toiselle. Piti olla reipas, ettei pelottanut.

Samassa Kerttu näki jotain pilkottavan puiden välistä: – Valoa! hän huudahti.

Valo paistoi edessäpäin, ja se näytti tulevan mökin ikkunasta.
– Siellä asuu joku, tuumi Hannu.

Lapset kulkivat lähemmäksi. Molempia jännitti vähän, mutta he olivat uteliaita näkemään talon.

Ja äkkiä heidän edessään kohosi mitä ihmeellisin mökki. Lapset jähmettyivät paikoilleen kuin lumottuina. He eivät tohtineet edes hengittää.

– Uskomatonta, kuiskasi Kerttu.
– Upeaa, henkäisi Hannu. – Se on piparkakkutalo.

Ja toden totta: talon seinät oli rakennettu piparkakusta, ja kattoa koristivat värikkäät hedelmäkarmellit. Ja vaikka lapset tiesivät, ettei vieraiden ihmisten talolle saanut mennä ilman lupaa, he eivät voineet vastustaa kiusausta. Hannu ja Kerttu hiipivät hiljaa mökin nurkalle ja nuuhkivat nälkäisinä sen piparkakkuseiniä. Hannu nuolaisi varovasti kuorrutusta.
– Herkullista! hän riemastui.

Nyt kumpikaan ei voinut enää nälälleen mitään. He upottivat hampaansa talon seiniin ja söivät hyvällä halulla vatsansa täyteen piparkakkua.

Samassa mökistä kuului vanhan naisen ääni:
Kuulen rouskutusta ja rapinaa
Ken taloani nakertaa?

Lapset livahtivat mökin nurkan taakse, painuivat litteiksi ja laihoiksi kuin langat ja vastasivat piilostaan:
Tuuli vaan, tuuli vaan
Sun taloasi tuivertaa. 

Lapset pidättelivät henkeään, kun mökin ovesta astui ulos vanha noita-akka. Eukko nojasi itseään keppiin. Harmaat hiuksensa hän oli kammannut niskaan nutturalle ja kainalosta pilkisteli karamelleja.

– Lapsikullat, tulkaa toki sisään. Minä en tee teille mitään pahaa.

Kerttu katsahti epäröiden Hannua. Vaikkaa molempia pelotti, heidän teki mieli lisää herkkuja. Lapset astuivat uteliaina pirttiin. Samalla hetkellä noita tarttui Hannua kädestä ja telkesi hänet kellariin.

– Odotahan siellä, poikaseni, noita sanoi ja lukitsi kellarin oven. Sen jälkeen hän alkoi komennella Kerttua. – Etsipäs tyttö tuvastani lisää karamelleja ja syötä ne veljellesi!

Noita-akan aikomuksena oli nimittäin lihottaa Hannu ja sen jälkeen popsia tämä suihinsa.
Kertun ei auttanut muu kuin totella noitaa ja syöttää Hannulle makeisia niin, että tämän vatsaan sattui.

Aina välillä noita työnsi kätensä kellariin tunnustellakseen joko poika oli kyllin lihava. Mutta Hannupa oli ovela ja työnsi noidan käteen aina kovan ja kapean luudanvarren.
– Onpa poika vielä luiseva, tuumi noita. – Hänen pitää syödä lisää herkkuja!

Mutta kun Hannu ei vain tuntunut lihoavan, noita päättikin syödä tytön.
– Meidän pitää paistaa lisää piparkakkuja, valehteli noita Kertulle ja käski tämän sytyttää uuniin tulen. – Kiipeäpäs tyttö uuniin katsomaan, joko se on kyllin kuuma!

Mutta Kerttu arvasi, että noidalla oli pahat mielessä. Niinpä Kerttu sanoi eukolle: – Uunin luukku on liian raskas minulle, en saa sitä auki.

– Höpsis, tuumi noita ja kumartui avaamaan uunin.

Silloin Kerttu työnsi eukkoa kaikin voimin, ja tämä upposi uuniin kokonaan. Kerttu paiskasi luukun kiinni ja kiirehti vapauttamaan veljensä.

Sisarukset juoksivat ulos noidan mökistä. He taivalsivat käsi kädessä läpi suuren metsän kohti omaa kotiaan. Pian he löysivät perille ja kohtasivat äitinsä ja isänsä, jotka olivat kovasti kaivanneet lapsiaan.

Niin Hannu ja Kerttu elivät onnellisina pitkän elämänsä loppuun asti. Mutta piparkakkuja ei kummankaan enää milloinkaan tehnyt mieli.

Sen pituinen se.