Satuja avainsanalla

Kaukana, kaukana merellä, syvällä aaltojen alla, asuu vedenalaisen valtakunnan väki.

Se on ihmeellisen kaunis maailma: vesi on kirkasta kuin ruiskukkien sinisin sini ja hiekka pehmeää kuin hienoin sametti. Kalat, pienet ja isot, uiskentelevat sateenkaaren kaikissa väreissä.

Kuva1

Vedenalaisen valtakunnan kaikkein syvimmässä kohdassa kohoaa merten kuninkaan linna.

Merten kuninkaalla on kuusi tytärtä. Tyttärät ovat kaunottaria kaikki, mutta nuorin heistä on kaikkein kaunein. Kuten sisarillaan, pienimmällä merenneidolla ei ole jalkoja vaan pitkä, suomuinen kalanpyrstö.

Pieni merenneito on kuitenkin erikoislaatuinen lapsi, oman tiensä kulkija. Kun muut sisarukset leikkivät linnan puutarhassa, jää pieni merenneito mieluiten yksin haaveilemaan. Kun toiset uivat etsimään merenpohjaan uponneita hylkyjä, hän ei välitä lähteä mukaan.

Kuva3

Pientä merenneitoa kiehtoo ajatus elämästä maanpinnalla. Mitä enemmän neito kuulee tarinoita kaupungeista ja niiden kaksijalkaisista ihmisistä, sitä uteliaammaksi hän tulee. Päivä päivältä tytön kaipuu maan pinnalle kasvaa.

Eräänä päivänä neidon isoäiti heltyy ja sanoo: ”Kun täytät viisitoista, saat luvan nousta merenpinnalle, istua kallionkivelle ja seurata ohikulkevia laivoja ja niiden ihmisiä.”

Siitä päivästä lähtien pieni merenneito odottaa syntymäpäiväänsä malttamattomasti. Neidon sisarukset yrittävät turhaan saada häntä vedenalaisiin leikkeihinsä mukaan. Pieni merenneito vain tuijottaa aaltojen pintaa haaveillen päivästä, jolloin istuisi rantakallioilla katselemassa auringonnousua. ”Voi kunpa jo olisin viisitoistavuotias”, hän huokaa usein. ”Minä tiedän, että pitäisin tuolla ylhäällä olevasta maailmasta ja ihmisistä, jotka elävät siellä elämäänsä!”

Kuva2

Vihdoin viidestoista syntymäpäivä koittaa. ”Hyvästi”, pieni merenneito sanoo sisaruksilleen ja lähtee uimaan kohti meren pintaa.

Aurinko on juuri laskenut, kun hän nostaa päänsä merestä, mutta taivaanranta hohtaa vielä kultaisena peilityynen meren yläpuolella. Pieni merenneito näkee edessään suuren purjelaivan. Hän ui laivan luo ja katselee uteliaana kajuutan ikkunoiden läpi. Laiva on täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Kaunein heistä on nuori prinssi, jolla on tummat, ystävälliset silmät. Merenneito jää uteliaana seuraamaan tämän tekemisiä; hän ei voi kääntää katsettaan laivasta ja sen komeasta prinssistä.

Illan hämärtyessä tuuli alkaa yltyä. Kaukana välähtää salama; on tulossa myrsky. Aaltojen keinunta kasvaa, kun suuria pilviä nousee taivaalle. Pian aallot kohoilevat jo mustina vuorina. Raivoava meri iskee laivan kylkiä vasten kaikella voimallaan. Yhtäkkiä laivan masto antaa periksi ja napsahtaa poikki. Laiva kallistuu, ja vesi alkaa tulvia sen kannelle.

Hätääntyneet ihmiset joutuvat veden varaan. Pieni merenneito pelästyy, sillä hän ymmärtää prinssin olevan hengenvaarassa. Ei, prinssi ei saa hukkua! Merenneito sukeltaa syvälle aaltojen pyörteisiin, kunnes lopulta löytää nuorukaisen. Merenneito nostaa hänet syliinsä ja ui kohti rantaviivaa.

Kuva4

Aamulla rajuilma on tyyntynyt. Pieni merenneito asettaa elottoman prinssin rantahiekalle. Samassa jostain kuuluu kellojen soittoa. Merenneito pelästyy ja ui rantakivien taakse piiloon.

Ei aikaakaan, kun paikalle astelee nuori tyttö. Hän huomaa maassa makaavan prinssin ja juoksee hakemaan apua. Joukko ihmisiä kumartuu tajuttoman prinssin puoleen. Pian nuorukainen virkoaa eloon ja hymyilee auttajilleen.

Pieni merenneito palaa mietteissään takaisin kotiinsa meren syvyyksiin. Hän ei saa prinssiä mielestään. Monena iltana hän ui takaisin rannalle, mutta ei näe nuorukaista enää kertaakaan. Merenneito huokaa ja katsoo surullisena kalanpystöään. ”Kunpa minulla vain olisi jalat!”

Eräänä päivänä merenneito ei enää kestä ikäväänsä. Hän menee tapaamaan vanhaa merennoitaa, jonka kerrotaan tekevän väkeviä loitsuja. ”Taio minulle jalat”, anelee neito. ”Annan sinulle mitä vain, kunhan saan olla ihminen vaikka vain päivänkin!”

Kuva5

”Haluat siis vaihtaa pyrstösi ihmisten jalkoihin, jotta prinssi rakastuisi sinuun”, raakkuu vanha merennoita. ”Hölmö tyttönen, olisit onnellisempi meren pohjassa omiesi joukossa. Vaan hyvä on, minä toteutan toiveesi. Juo tämä taikajuoma, niin pyrstösi muuttuu jaloiksi. Mutta se tekee kipeää. Joka kerta kun astut maahan, sattuu jalkoihisi ikäänkuin kävelisit veitsenterällä. Oletko valmis kärsimään kivun?”

”Olen!” vastaa pieni merenneito vapisevin huulin.

”Mutta huomaa”, jatkaa noita, ”ettet enää koskaan voi muuttua takaisin merenneidoksi. Et enää koskaan voi palata siskojesi luo ja isäsi linnalle. Jos nuorukainen rakastuu toiseen tyttöön, sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen.”

”Minä olen valmis!” sanoo pieni merenneito kalpeana.

”Mutta minä vaadin maksun”, sanoo noita ja siristää ahnaasti silmiään, ”Enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sen minä vaadin taikajuomastasi!”

”Olkoon niin”, vastaa pieni merenneito.

Merenneito juo noidan ojentaman taikajuoman ja pyörtyy siihen paikkaan. Kun aurinko jälleen nousee, neito herää rannalta ja tuntee ruumiissaan polttavaa tuskaa. Kalanpyrstö on poissa ja sen sijalla on kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Noita on ennustanut oikein: kun merenneito laskee jalkansa maahan, on kuin hän olisi astunut veitsen terään. Mutta kivusta huolimatta hän tuntee liikkuvansa kevyesti kuin höyhen. Merenneito on vihdoin vapaa kulkemaan ihmisten maailmassa.

Kun pieni merenneito nostaa katseensa ylös, näkee hän edessään kauniin prinssin. Prinssi katselee neitoa silmät ihmetystä täynnä ja kysyy, kuka hän on ja mistä on tullut. Merenneito avaa suunsa, mutta ei saa ulos äännähdystäkään. Silloin prinssi tarttuu hänen käteensä ja vie hänet mukanaan linnaansa.

Kaikki ovat haltioissaan salaperäisestä neidosta, etenkin prinssi itse, joka kutsuu tyttöä löytölapsekseen. Pieni merenneito  kulkee onnellisena prinssinsä rinnalla läpi valtakunnan metsien ja niittyjen. Hän ihastelee puiden vihreää väriä, silittää kissanpentujen sileää turkkia ja kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa lintujen laulua ja musiikin soittoa. Jokainen päivä on täynnä uusia ihmeitä.

Kuva6

Vaikka hänen hennot jalkansa särkevät alati, neito hymyilee vain. Häntä surettaa ainoastaan se, ettei pysty puhumaan. ”Oi, jospa prinssi tietäisi, että hänen vuokseen olen luopunut äänestäni”, merenneito vaikeroi mielessään. ”Haluaisin kertoa hänelle, että minä kerran pelastin hänet myrskyävältä mereltä.”

Päivä päivältä merenneidon rakkaus prinssiä kohtaan syvenee. Prinssi sen sijaan pitää neidosta kuin hyvästä ystävästään, mutta rakkaus ei hänen päähänsä pälkähdä. Ja niin koittaa päivä, jolloin prinssi aiotaan naittaa naapurivaltakunnan kauniille prinsessalle. Merenneito vaipuu epätoivoon, sillä hän tietää kohtalonsa tulleen: hän ei ole voittanut prinssin sydäntä puolelleen. Noidan taika muuttaa hänet meren vaahdoksi.

Kuva7

Prinssin ja tämän morsiamen hääjuhlassa merenneito heittäytyy tanssin pyörteisiin. Hänen hentoja jalkojaan viiltelee kipu, mutta hän ei siitä välitä. Merenneito tietää, että näkee nyt viimeistä kertaa nuorukaisen, jonka tähden on jättänyt kotinsa ja luopunut kauniista äänestään. Hänen edessään olisi ikuinen elämä meren vaahtona.

Koko yön tanssittuaan pieni merenneito palaa rannalle ja tähyilee kohti aamuruskoa. Hän tietää, että auringon ensi säde on päättävä hänen elämänsä ihmisenä. Äkkiä hän näkee viiden sisarensa nousevan meren pinnalle. Yksi sisarista ojentaa pienelle merenneidolle veitsen.

”Jos ennen auringonnousua työnnät tämän tikarin prinssin sydämeen, noidan taika kumoutuu ja saat pyrstösi takaisin.” Merenneito katsoo veistä kädessään ja ajattelee tummasilmäistä prinssiään. Hän tietää sydämessään, ettei koskaan voisi surmata tätä, ei vaikka se tarkoittaisi hänen omaa loppuaan. Pieni merenneito heittää veitsen kauas mereen. Hän luo viimeisen kaihoisan silmäyksen ympärilleen ja astuu veteen.

Kuva8

Siinä silmänräpäyksessä merenneito tuntee kätensä ja jalkansa haihtuvan meren aaltoihin. Samalla hetkellä aurinko nousee taivaanrannasta ja sen lempeät säteet osuvat veteen. Neidon yläpuolella leijailee ihania olentoja; hän näkee niiden lävitse meren keinuvat aallot ja taivaan punertavat pilvet. Pieni merenneito nostaa hohtavat käsivartensa aurinkoa kohti ja nousee meren aallolle purjehtimaan.

Pyryhattu ja Viimapää asivat mäen päällä ja kalliolohkareen korkeimmalla kohdalla juuri siinä kohdassa, josta näkyi kaikkialle.

Mäen päällä tuuli melkein aina. Siellä tuuli silloinkin, kun muualla oli niin tyyntä, ettei puunlehti liikahtanut ja järven selkä oli sileä kuin paperi.

pikkukuva1

Pyryhatulla ja Viimapäällä oli kaiken aikaa kova kiire. Heidän piti saada tuulta säilötyksi eikä se ollut ihan helppoa. He keräsivät tuulta katiskaan, maakuoppaan ja sammalista tehtyyn aittaan, milloin mihinkin.

Miksikö he tuulta halusivat säilöä? Aina oli siellä päin tehty niin. Viety tuulta torille ja kaupattu. Oli paljon ihmisiä, jotka halusivat ostaa tuulta: purjehtijat, puutarhurit ja ties ketkä kaikki. Ja kun he sitten ostivat Pyryhatulta ja Viimapäältä tuulta, niin kylläpä purjeet paukkuivat ja pilvet liikkuivat. Sadettakin saatiin usein vain siksi, että veljekset onnistuivat kauppaamaan tuulta täsmälleen oikeaan aikaan.

Sattuipa kerran niin, että tuuli oli kokonaan pysähtynyt. Edes mäen päällä ei tuullut. Pyryhatun ja Viimapään tuulivarastot alkoivat loppua, viimeinen erä tuulta myytiin eräälle mansikanviljelijälle.

Mikä nyt neuvoksi? monet ihmettelivät. Purjeveneet juuttuivat maihin. Sadetta ei saatu pelloille, vaikka sitä kaivattiin kipeästi. Pellot murenivat silkkaa kuivuuttaan.

Pyryhattu ja Viimapää kulkivat pitkät pätkät maita, mantuja, soita ja saloja. Heidän nähtiin menevän poikki autiomaan, viidakon ja valtavan jäälautankin. Vihdoin erään jääkarhun neuvosta he löysivät tuulen. Se lepäsi sinisen jäävuoren alla.

– Hei tuuli, oletko sinä siellä? Pyryhattu kysyi.

– Tulimme hakemaan sinut pois, Viimapää sanoi.

– En minä jaksa mihinkään lähteä, tuuli vastasi. – Aina täytyy mennä ja tulla eikä kukaan oikein kuule minua.

Pyryhattu otti taskustaan nahkaisen pussin.

– Hyppää tänne niin ratkaistaan tämä juttu, Viimapää sanoi.

– Miten se muka ratkaistaisiin?

– Aina kun sinä kuljet jossakin, niin sinun pitää huutaa VIIMATUULI JÄÄ! Kaikki kuulevat tämän ja sinä saat olla siellä niin pitkään kunnes kyllästyt.

– Osaisinko minä? tuuli epäröi.

– Kyllä vain. Ja me voimme auttaa.

Tuuli huokasi niin kuin tuuli voi vain huokailla, mutta hyppäsi pussiin. Pyryhattu ja Viimapää hyppäsivät pussin selkään ja eipä aikaakaan, niin he olivat taas sen saman suuren mäen päällä kuin aina ennenkin.

– Tuuli, kokeilepa nyt.

Ja tuuli hyppäsi pussista. Se otti vauhtia, liukui mäen harjaa pitkin metsään ja sieltä peltoaukealle. Se sai kovat vauhdit ja kokeili huutaa:

– Viimatuuli jää!

pikkukuva2

Se onnistui aika hyvin. Laineet nousivat, puut painuivat kumaraan ja kaikki kuulivat tuulen huutavan.

Tuuli tuli takaisin ja kysyi:

– Miten se meni?

– Hienosti, sanoivat Pyryhattu ja Viimapää.

– No hei! Minä menen taas, tuuli sanoi ja lensi viuhtoen tiehensä.

Siitä lähtien tuuli on huutanut milloin mitäkin. Se osaa sanoa jo tuuli huutaa, ja huhuu tuuli puhuu ja kaikkea muuta. Se kulkee miten sitä huvittaa.

Tuulta kauppaavat edelleen Pyryhattu ja Viimapää. Kun joku sitä ostaa, saattaa puista kuulua ääni: hehee!

 

 

Kukkasuutarin sielu_mainos

Aapeli Ruohola istui salaisella tarkkailupaikallaan syreenipensaassa ja katseli sinistä kotiaan, jonka ovi oli auki aurinkoiselle pihalle. Aika tavallinen koti, hän tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

paksuaiti-kuva4-tiina-ahoniemi

Talosta harppasi ulos pihalle hirveän pitkä, partainen mies, jolla oli vain kalsarit jalassa ja joka oli selvästi innoissaan.

Aika tavallinen iskä, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

Iskä loikki ympäri pihaa ja mutisi itsekseen. Hänellä oli taas jokin uusi idea. Iskällä oli paljon ideoita ja kun hän sai idean, hän loikki kuin riehaantunut kirahvi tai käppäili kuin hajamielinen vuohi ympäriinsä ja testaili ideaa mielessään. Aika tavallista. Ehkä.

paksuaiti-kuva2-tiina-ahoniemi

Sitten tuli hitaasti Paksuäiti. Hän kantoi hillittömän-älyttömän-valtavan mahansa päällä teemukia ja voikukkakeksejä ja meinasi törmätä iskään, nosti sitten eväänsä mahan päältä pihapöydälle ja koitti mahtua tuoliin istumaan. Kissa Karvapää retkotti pitkänään pöydällä ja äiti työnsi sen tassuja vähän sivummalle. Aika tavallinen äiti, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

paksuaiti-kuva3-tiina-ahoniemi

Paksuäidin jättimahassa odotteli siis syntymistään jokin olento. Vauva. Tai mistä sitä voi tietää, mikä siellä oli, Aapeli tuumasi, ei mahassa ollut ikkunaa eikä ovea, josta olisi voinut tarkistaa.

Äiti ja iskä kyllä väittivät, että mahassa on ihmisvauva, mutta väittivät he kaikenlaista muutakin. Kuten, että voikukannuppuja kannattaa syödä, että lihakset kasvavat ja että iskä kyllä vielä keksii, miten saada yhteys avaruusolioihin. Kaikkea he väittivät. Ei siihen ehkä ollut luottamista, mitä he mahasta sanoivat.

Aapeli oli esimerkiksi kyllä syönyt jo ainakin kilon voikukannuppuja ihan väkisin saadakseen voimaa, muttei siltikään jaksanut roikkua koivunoksasta viittä minuuttia. Ja jos niitä avaruusolioita kiinnostaisi meidän perheemme, niin kai ne olisivat jo tulleet moikkaamaan ja kahville ja näyttämään kuvia planeetastaan. En taida uskoa, että tuossa mahassa mikään ihmisvauva on, Aapeli mietti ja haukotteli. Siellä on keksejä tai jokin olio.

paksuaiti-kuva1-tiina-ahoniemi

Aurinko lämmitti hänen poskiaan mukavasti ja tuuli hipaisi lempeästi tukkaa. Syreenipensaassa tuoksui ihanalta, kimalainen pöristeli vieressä omissa puuhissaan. Aapelia alkoi nukuttaa ja hän käpertyi pieneksi keräksi kuin siili ja laittoi silmät kiinni. Pian hän oli unessa.

Paksuäiti mutusteli voikukkakeksiä auringossa ja virnisti ympäriinsä harppovalle kalsari-iskälle. Yhtäkkiä äiti hätkähti niin, että tee lensi Kissa Karvapään hännälle ja voikukkakeksit ympäriinsä. (Yleensä Karvapää olisi samantien ahmaissut ruuan isoon suuhunsa, mutta jopa sen mielestä voikukkakeksit olivat vähän liian outoja.)

– Herranjestas! Mahasta kuuluu koputusta! Nyt se vauva koputtaa napaa niin että maha heiluu! Mitä nyt tehdään? Äiti kiljui ja tuijotti hytkyvää napaansa. Iskä pomppi paikalle hihkuen:

– Jokos se vauva tahtoo ulos! Senhän piti muhia ja pullistua vielä!

Molemmat tuijottivat äidin jättimahaa ja odottivat. Koputus lakkasi ja tuli hiljaista. Kissa Karvapää nuoli teetä hännästään, aurinko paistoi mahaan ja iskä pidätti hengitystä. Sitten tömähdys ja narahdus ja äidin kiljahdus, ja keskeltä mahaa aukesi pieni ovi. Ovesta kurkisti vihreä pää, jossa oli kaksi vihreää antennia.

paksuaiti-kuva5-tiina-ahoniemi

Äiti ja iskä tuijottivat suut auki ensin vihreää pikkuolentoa ja sitten toisiaan ja sitten taas olentoa.

– Minä luulin, että mahasta tulee vauva, ihmisvauva. Tyttö tai poika tai tyttöpoika tai poikatyttö. Ihminen. Neuvolassakin puhuttiin vauvasta, iskä sanoi ja nosti varovasti vihreän olennon pöydälle. – Ja neuvolan papereissa oli vauvojen kuvia, ei yhtään vihreää oliota. Onpa kaikki nykyään niin erilaista kuin ennen. Tiesitkö sinä, että mahassa oli avaruusolento? Pitäisikö jostain kysyä, että menikö tämä homma nyt ihan niin kuin pitää?

– En tiennyt, äiti henkäisi ihmeissään. – Mutta tuo on kyllä tosi söpö, vai mitä? Sitäpaitsi, meillä kun on jo yksi ihmislapsi, niin ihan kiva saada vaihtelua. Äiti kutitti hiukan olennon varpaita.

Pikkuolento hymyili ja heilutteli isoja varpaitaan pöydän kulmalla. Äiti ja iskä katselivat sitä hellästi.

– Hauskaahan se on, että Aapeli saa kaverikseen tuollaisen otuksen, iskä sanoi mielissään. – Annetaas sille jotain syötävää!

Paksuäiti haki voikukkakeksin, pinaattimehua ja apilapiirakkaa ja laittoi jokaista vähän olennon eteen pöydälle. Vihreä olento avasi suunsa ja lipaisi erikoisen pitkällä kielellään jokaista tarjottavaa ja irvisti. Sitten se lipaisi vielä pinaattimehua, maiskutteli ja hotkaisi kaiken mehun nopeasti. Se hymyili tyytyväisenä ja sanoi:

– Röyh!

paksuaiti-kuva6-tiina-ahoniemi

– Voi kun hienoa, että se tykkää pinaattimehustani! Äiti hihkaisi. – Kukaan muu ei ole koskaan noin innoissaan sitä juonut, hihii! Sen nimi taitaa olla Röyh.

– Huudetaanpas Aapeli katsomaan uutta perheenjäsentä, iskä sanoi ja huuteli syreenipensaille päin:

– Aapelii! Missäs herra Aapeli lymyää? AAPELIIIIIIIIII!

Lämpimässä pensaspesässä Aapelin uneen tunkeutui iskän ääni. Hän raotti silmiään ja herätteli korviaan, ojenteli kiemuralla nukkuvia jalkojaan. Nyt iskän ääni kuului jo selvästi:

– AAPELIIIII! Syömäääään! Nokkoslättykasa odottaaaaa!

Aapeli möyri unenpöpperössä pesästään iskän luo ja kysyi ihmeissään:

– Missä se avaruusolento on?

– Tarkoitatko äitiä? Iskä hihitti. – Ei täällä muita outoja otuksia ole.

– Eikun se, joka tuli mahasta! Siitä luukusta ja sitten se joi pinaattimehua ja… Aapeli jäi miettimään.

– Vai näinkö minä sittenkin unta?

 

Morsian ja sulhanen menivät naimisiin eräänä hyvin kauniina mutta tuulisena päivänä. Morsian oli pukeutunut runsashelmaiseen pitsimekkoon ja hänen kaulaansa koristi helmikoru. Morsian oli valinnut myös sulhasen juhlavaatteet, sillä hänellä oli tapana päättää kaikesta.

MORSIAMEN ILMALENTO_1

Morsian halusi lennokkaita hääkuvia, joten ei auttanut muu kuin kiivetä korkean hotellin näköalatasanteelle.

”Minulle kelpaavat vain täydelliset kuvat”, morsian vaati. ”Ovathan hiukseni varmasti hyvin?” ”Tietysti ovat, kultaseni!”, vakuutteli sulhanen tottuneesti.

MORSIAMEN ILMALENTO_2

”Hymyä!” huudahti valokuvaaja ja painoi laukaisimesta. Samassa tuulenpuuska pyyhkäisi katon yli. Ensimmäinen tuulahdus oli vielä vaaraton huiskaus, mutta toinen puuska liehutti jo morsiamen mekkoa. Kolmaskin puhallus tuli, ja se meni suoraan morsiamen pitsihameen alle. Mekko ampaisi ilmaan kuin raketti. Sulhanen ei ehtinyt suutaan avata, kun morsian jo leijui taivaalla. Kukkakimppu tipahti suoraan sulhasen käteen, mutta sitä hän ei hämmästykseltään edes huomannut.

Pahaksi onneksi tuuli kulki sinä päivänä merelle päin. Uimarannalla päivää paistattelevat ihmiset ihmettelivät taivaalla lepattavaa palloa. ”Ilmastonmuutos tuo mukanaan uusia lintulajeja”, he tuumivat ja käänsivät kasvonsa kohti aurinkoa.

MORSIAMEN ILMALENTO_3

Valkea pallo jatkoi matkaansa kohti merta. Satamassa työskentelevät miehet hämmästelivät vienoa kirkumista, joka kuitenkin peittyi morsiuspuvun kahinaan ja nostokurkien suhinaan.

Myös rajavartijat seurasivat ilmalentoa hämmentyneinä. Se, mikä taivaalla lensi, ei ollut käynyt tullin kautta. Ja sekös heitä harmitti!

Säikähdyksestä tointunut morsian liiteli vapautuneena taivaalla. Hän ihasteli allaan avautuvaa merimaisemaa ja tunsi olonsa sitä kevyemmäksi, mitä kauemmas ranta etääntyi. Kaikeksi onneksi morsian ei kärsinyt korkean paikan kammosta. Häntä nauratti, kun hän teki uintiliikkeitä ja hassutteli taivaankannella.

MORSIAMEN ILMALENTO_4

Pian tuulenvire alkoi heiketä. Ensin morsiuspuvun pullistelu tasaantui, sitten se loppui kokonaan. Yhtä nopeasti kuin hame oli ampaissut ilmaan, hävisi paine nyt mekon alta. Samalla kun morsian mietti, mitä sulhanen mahtoi ajatella, hän alkoi pudota.

Samaan aikaan erään valtamerilaivan kapteeni nautti kaikessa rauhassa leivoskahvejaan. Perämies ryntäsi kapteenin kajuuttaan:

”Tule heti komentosillalle! Jokin lähestyy kovaa vauhtia, mutta ei merta pitkin vaan ylhäältä ilmasta!”

Kapteeni säntäsi ylös ja melkein kompastui laivakoiraan. Hän oli niin innoissaan, että unohti ärähtää perämiehelle kahvihetkensä häiritsemisestä. Asia kuulosti kiinnostavammalta kuin mikään pitkään aikaan.

MORSIAMEN ILMALENTO_5

Tutkassa näkyi lähestymässä oleva piste. Saman näki kyllä paljaalla silmälläkin. Taustalta kuului kummaa ääntelyä, mutta perämies ei keksinyt, mitä se voisi olla. Mikä kumma taivaalta putosi?

Laivan kantta kuuranneet messipojatkin osallistuivat arvailuun. Eräs ehdotti haikaralta pudonnutta vauvanyyttiä, toinen astronautilta karannutta suojapukua.”Ei astronautin puku pidä tuollaista ääntä”, kolmas intti. ”Ufo se on.”

Tilanne oli innostava, mutta pieni hätä syntyi, kun huomattiin, että olento oli putoamassa suoraan kohti laivan kantta.

”Nyt nopeasti. Koko miehistö toimintavalmiuteen!” Kapteeni jakeli komentoja ja hykerteli mielessään. ”Tästä tulee jymytarina kapteenien vuosijuhlille.”

Mitä lähemmäs putoava esine tuli, sitä varmemmaksi kävi, että sillä oli kaksi jalkaa ja kaksi kättä, että se kirkui – ja että sen ympärillä liehui morsiuspuku.

MORSIAMEN ILMALENTO_6

Valkoinen nyytti läiskähti mereen noin kymmenen metrin päähän laivasta. ”Hiiohei, ei hätää”, huusivat merimiehet ja nostivat morsiamen laivaan. Tytön tukkalaite oli lennon aikana levähtänyt ja mekon pitsit olivat yhtä märkää solmua, mutta morsian oli silti sievin kapistus, mitä laivalla oli ikinä nähty.

Läpimärkä morsian pääsi heti lämpimään kylpyyn, mutta sen jälkeen oltiin ongelman edessä. Koska laivassa ei työskennellyt yhtään naispuolista henkilöä, ei osattu päättää, mihin tyttö puettaisiin. Ainoat sopivat vaatteet olivat messipoikien siivoushaalarit, mutta kapteenia arvelutti tarjota niitä.

MORSIAMEN ILMALENTO_7

”Antakaa tänne vaan”, huikkasi morsian. ”Sain hameista tarpeekseni.” Morsian ripusti vanhan mekkonsa naulaan, hyppäsi haalareihin ja kiipesi laivan komentosillalle.

”Olemme matkalla Kap Verdelle”, kertoi kapteeni. ”Otamme sinut mukaan, jos haluat tulla.” ”Kyllä minä haluaisin”, vastasi morsian, jonka hiukset tuuli oli sekoittanut, ”mutta en tiedä, miten voisin korvata matkani. Ja sulhaselta pitää kysyä myös.”

MORSIAMEN ILMALENTO_8

 

”Kysytään, kysytään. Sinähän voisit auttaa meitä keittiöhommissa”, ehdotti kapteeni, jonka herkkuruokaa oli sinappisilli.

”Oikeastaan minulla on unelma”, kuuli morsian itsensä sanovan. ”Minut on kasvatettu sieväksi neidiksi, mutta olen aina salaa haaveillut työstä koneiden parissa.”

”No jopas”, lipsahti kapteenilta, ”vaikka kyllähän se tietysti sopii.” Kapteeni pyysi, että perämies opastaisi morsiamen laivan konehuoneeseen. Sitten kapteeni alkoi tavata sähkettä maihin.

MORSIAMEN ILMALENTO_9

Messipoikia päätös harmitti, sillä he olivat jo kauan toivoneet uutta keittäjää. Laivan vakituinen kokki oli nimittäin likinäköinen ja usein sattui, että hän lisäsi ruokaan mausteita vääristä purkeista. Edellispäivänä hän oli laittanut lihakeittoon pippurien sijaan kardemummaa ja kokonaisen viikon hän oli käyttänyt suolan sijasta sokeria.

”Minä voisin kirjoittaa purkkeihin uudet laput isoin kirjaimin”, keksi morsian, kun hän kuuli ongelmasta. Ehdotus kuulosti kaikkien mielestä hyvältä. Messipojat jatkoivat kannen kuuraamista vihellellen ja kapteeni palasi kajuuttaansa. ”Kyllä tästä hyvä kertomus saadaan”, hän myhäili tyytyväisenä ja rapsutteli laivakoiraa korvan takaa.

MORSIAMEN ILMALENTO_10

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Vaan mitä tuumasikaan asiasta sulhanen, joka joutui juhlimaan hääpäiväänsä yksin? Sulhanen oli juuri tanssimassa häävalssia, kun juhliin saapui sähke. Siinä luki:

“Morsiamella kaiki hyvin. Hän laivasa matkalla Kap Verdelle ja kohta mekaaniko. Toivotavasti sopi sinulle? Voisit tula mukan. Morsian haluaa, että päätät ite. Terveisin kapteeni.”

Sulhanen oli iloinen kuullessaan, että morsiamella oli kaikki hyvin. Iloinen hän oli myös siitä, että morsian kerrankin kysyi hänen mielipidettään. Sulhanen haki vielä kolmannen palan hääkakkua ja päätti lähteä vaimonsa perään. Jos morsian aikoi mekaanikoksi, voisi hänkin keksiä jotain uutta. Vaikka opetella virkkaamaan!

MORSIAMEN ILMALENTO_11

Tarinamme hämmentyneimmiksi hahmoiksi jäävät siten satamatullin rajavartijat, jotka kiistelevät yhä tänäkin päivänä siitä, olisiko se valkoinen ja kirkuva pitänyt merkitä tullin kirjoihin vai ei.

Sen pituinen se.

 

Sammakkoprinssi_kansi

 

Olipa kerran eräs kuningas, jolla oli kolme lasta. Nuorin heistä, Wilhelmiina, oli sisaruksista kaunein ja suloisin. Mutta olipa hän välillä hieman turhamainenkin. Tämä on tarina siinä, miten Wilhelmiina sai opetuksen ja löysi samalla uuden ystävän.

Girl and castle

Wilhelmiinan sisarukset olivat muuttaneet jo pois kotoa, joten hän vietti aikaansa usein yksin. Eräänä päivänä, kun Wilhelmiina oli tapansa mukaan heittelemässä kultaista palloaan kuninkaanlinnan puutarhassa, hän heittikin pallon vahingossa suihkulähteeseen. Molskis! Wilhelmiina kurotti kädellään kohti palloa, mutta se vajosi pinnan alle hänen ulottumattomiinsa. Wilhelmiinaa kiukutti.

– Miksi itket, kaunis prinsessa? kuului samassa jostain. Wilhelmiina katsoi ympärilleen nähdäkseen mistä ääni tuli, muttei nähnyt muita kuin pienen sammakon.

– Miksi itket?, kysyi sammakko uudestaan.

Wilhelmiina hämmästyi ja vastasi: – Minä itken palloani, joka putosi suihkulähteeseen. Voitko auttaa minua? Annan sinulle kultarahan, jos tuot palloni takaisin.

Frog

– Voin auttaa sinua ja tuoda pallosi takaisin, sanoi sammakko. Mutta en välitä kultarahasta. Mutta jos lupaat olla ystäväni ja leikkiä kanssani, haen sinulle pallosi.

– Lupaan sinulle, mitä ikinä tahdot, sanoi Wilhelmiina. Mutta mielessään hän ajattelikin: – Hyi olkoon! En varmasti aio leikkiä sammakon kanssa.

Sammakko sukelsi suihkulähteeseen ja toi prinsessalle pallon. Tämä ilahtui suuresti, kiitti sammakkoa ja juoksi pois.

– Odota, odota, huusi sammakko. Ota minut mukaasi leikkimään!

Mutta prinsessa ei kuunnellut vaan juoksi yksin kotiinsa.

Girl at the door

Seuraavana päivänä joku koputti kuninkaanlinnan oveen. Kun Wilhelmiina tuli avaamaan, sammakko kurnutti ovenpielessä ja pyysi päästä leikkimään. Mutta Wilhelmiina sulki oven häpeissään. Hän ei halunnut leikkiä sammakon kanssa. Sammakko oli ruma ja niljakas, ja se loikki ympäriinsä. Mutta silloin Wilhelmiinan isä tuli ovelle ja kysyi, mitä sammakko oli halunnut. Wilhelmiina kertoi isälle, mitä suihkulähteellä oli tapahtunut. Silloin isä sanoi: – Minkä kerran lupasit, sen saat pitää. Avaa ovi ja päästä sammakko sisään.

Wilhelmiina avasi oven ja sammakko hyppi riemuissaan sisään. Se kurnutti ja loikki ja seurasi Wilhelmiinaa ympäri taloa. Vastoin odotuksia tytöllä olikin hurjan hauskaa sammakon kanssa.

Illallisen aikaan sammakko halusi syödä prinsessan viereiseltä lautaselta. Wilhelmiina epäröi, mutta isä käski hänen totella.

Girl at dinner

Kun tuli nukkumaanmenon aika, sammakko halusi painaa päänsä Wilhelmiinan tyynyyn. Prinsessaa puistatti. Sammakon kanssa oli ollut hauska leikkiä, mutta nukkuminen oli tyystin eri asia. Ajatella, niljakas sammakko hänen puhtailla lakanoillaan! Mutta silloin Wilhelmiinan isä suuttui ja sanoi: – Et saa halveksia sitä, joka auttoi sinua hädässä. Sammakko on nyt ystäväsi.

Silloin prinsessa tunsi säälin piston sisimmässään. Isä oli oikeassa; sammakko oli ollut hänen ystävänsä koko päivän. Wilhelmiina otti sammakon käteensä ja antoi sille lempeän hyvänyönsuukon. Mutta kun hänen huulensa hipaisivat sammakon kosteaa poskea, tapahtui jotain merkillistä. Sammakko ei enää ollutkaan sammakko, vaan ihan oikea poika, joka nyt halasi Wilhelmiinaa kiitollisena.

Kissing the frog

– Minä olen Alexander, poika ilmoitti ja ihasteli samalla omia varpaitaan. Kiitos kun autoit, nyt minun ei tarvitse enää loikkia henkeni edestä!

Poika kertoi Wilhelmiinalle olevansa naapurivaltakunnan prinssi, jonka paha noita oli kerran noitunut sammakoksi.

– Taisin olla ylimielinen nulikka, Alexander totesi hieman häpeissään. Noita halusi antaa minulle opetuksen. Mikään muu kuin aito ystävyys ei olisi muuttanut minua takaisin ihmiseksi.

Alexander teki kuperkeikan patjalla ja virnisti Wilhelmiinalle. – Leikitäänkö vielä tyynysotaa?

Olipa hyvä, ettei Wilhelmiina ollut hylännyt pienen sammakon ystävyyttä. Sillä kenen kanssa hän nyt muuten olisi voinut pitää hauskaa?

Sen pituinen se.

 

Morten-Ivvar oli Andaraksen nuorin poika, neuvokas, nokkela ja reipas. Andaraksella oli kuusi muutakin poikaa, joiden nimet olivat Niiles, Tommo, Mihkal, Svonni, Nirpi ja Maunus. Tytärkin hänellä oli, nimeltä Inka-Piirita. Mutta osaavimpana lapsistansa Andaras piti nuorinta poikaansa Morten-Ivvaria. Erityisen taitava Morten-Ivvar oli metsästämään. Hän tunsi kaikkien eläinten jäljet erehtymättömän tarkasti, ja hiihtäjänä hän oli väsymätön. Hänen nuolensa ei milloinkaan osunut harhaan. Oli siinä poikaa kerrakseen Andaraksella, metsäsaamelaisella.

sininenhirvi1

Kun Morten-Ivvar oli näin erinomainen, alkoi Andaraksen mielessä kyteä suuria suunnitelmia hänen varalleen:

– Poikani Morten-Ivvar on niin viisas, että taidan tarjota häntä noidan oppiin Pyhätunturin suurelle Calaoaiville, hän tuumi.

Eräänä päivänä Andaras sitten varustautui pitkään matkaan aina Pyhätunturille saakka, ja poikansa Morten-Ivvarin hän otti mukaansa. Muut poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan hän uskoi siksi aikaa vaimonsa Saara-Marjan hoiviin, ja hyvään hoivaanpa jäivätkin.

Pyhätunturille tultuaan Andaras konttasi kunnioittavasti sisään mahtavan noidan kotaan, mutta poikansa Morten-Ivvarin hän jätti ulos odottamaan.

Calaoaivi jo tiesi hänen asiansa, etiäiset olivat kertoneet.

– Otatko poikani Morten-Ivvarin oppipojaksesi, suuri Calaoaivi? Andaras kysyi.

Calaoaivi kysyi arvalta neuvoa. Sitten hän sanoi:

– Otan poikasi Morten-Ivvarin oppipojakseni, jos  hän lupaa, ettei hän lähde ajamaan Staalon sinistä hirveä, ja jos hän hyvin hoitaa minun hopeasarvista poroani.

Morten-Ivvar kutsuttiin sisään, ja hän lupasi mielihyvin täyttää vaaditut ehdot. Staalon hirvestä hän ei ollut kuullutkaan, ja poroja hän toki oli hoitanut siinä missä muutkin saamelaiset.

Andaras lähti siis hyvillä mielin kotiin Saara-Marjan, kuuden poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan luo.

Mutta Morten-Ivvar jäi Calaoaiville noidan oppiin.

lumi

Morten-Ivvar oppi pian tuntemaan taikarummun merkit ja itsekin kysymään neuvoa arvalta. Loveen hän ei vielä ollut oppinut lankeamaan, ei kysymään tietoa menneestä eikä ennustamaan tulevaa. Mutta olihan Morten-Ivvar neuvokas, nokkela ja reipas poika. Pian hän uskoi kaikki salat oppivansa.

Eräänä iltana, kun riekko nauroi tunturissa, mikä aina tietää lumisadetta, Calaoaivi sanoi:

– On tullut aika. Huomenna opetan sinut lankeamaan loveen ja kutsumaan hopeasarvista poroa.

Morten-Ivvar vallan kalpeni jännityksestä.

Illalla Calaoaivi antoi hänen kääriä esiin  noitarummun nahkapeitteistään ja voidella sen taikamerkit lepänverellä. Morten-Ivvar teki kaiken huolellisesti ja taiten ja kääri sitten taikarummun takaisin poronnahkaan. Sitten hän konttasi kodasta tähtitaivaan alle.

Pyhätunturin ympärillä levisi laaja Lapinmaa, jonka ylle Kaamos oli levittänyt siipensä. Oli hiljaista. Kuutamo heijastui lumeen ja loi sinertäviä varjoja. Pakkanen lauhtui. Oli tulossa lumisade.

Morten-Ivvar hengitti syvään raikasta tunturi-ilmaa ja silmäili ympärilleen yössä. Äkkiä hänen silmänsä sattuivat metsänrajaan, joka kiersi tunturin kuvetta. Siellä kaukana alapuolellaan, sinisten varjojen seassa, hän erotti sinisenä hohtavan hirven. Se seisoi metsän suojassa ja katseli häntä päin, ja se hehkui outoa valoa. Niin kaunista hirveä Morten-Ivvar ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän hengähti syvään ihastuksesta, konttasi sitten takaisin kotaan ja sieppasi nopeasti makuusijaltaan suopunkinsa.

sininenhirvi2

Noita Calaoaivi oli jo mennyt nukkumaan eikä edes kylkeä kääntänyt, vaan jatkoi rauhassa untaan, kun Morten-Ivvar liikehti kodassa.

Morten-Ivvar astui jälleen ulos ja etsi suksensa. Sitten hän nopeasti laittoi suopungin valmiiksi. Sininen hirvi seisoi yhä metsikössä hänen alapuolellaan ja katseli tunturin laelle kuin kutsuen Morten-Ivvaria seuraamaan.

Morten-Ivvar hypähti suksilleen ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti sinistä hirveä. Se seisoi paikoillaan hohtaen sinistä valoa, kunnes hän oli jo miltei kohdalla ja heitti suopunkinsa kohti sen sarvikruunua. Silloin se äkkiä oli poissa, ja Morten-Ivvarin suopunkiin takertui vain rinteessä kasvavan kaitaoksaisen kuusen näre.

Morten-Ivvar manaili hiljaa itsekseen:

– Voja voja, nana nana,

enkö tavoita sinistä hirveä?

Ja kun hän kohotti katseensa, hän näki sinisen hirven alempana tunturin rinteessää, siinä missä rinne päättyy jyrkänteeseen äkisti kuin poromerkin pykälä.

sininenhirvi3

Morten-Ivvar laittoi uudelleen suopunkinsa heittovalmiiksi ja sivakoi kohti jyrkännettä, jolla sininen hirvi seisoi. Juuri kun hän oli kohdalla, hän heitti suopunkinsa varmana siitä, että nyt hän osuisi suoraan sinisen hirven sarviin. Mutta hänen suopunkinsa tapasi tyhjää. Morten-Ivvar itse suistui jyrkänteeltä alas kuruun, niin että lumi ryöppysi. Korvissaan hän kuuli valkosiipisen riekon naurun.

Morten-Ivvar kapusi ylös hangesta ja vilkuili häpeillen ympärilleen. Oliko joku nähnyt, miten hän, tavallisesti niin taitava metsästäjä ja suopungin heittäjä, jälleen epäonnistui?

Ei, häntä katseli vain kuu, tähtinen taivas ja sininen hirvi, joka nyt seisoi vastapäisellä jyrkänteellä ja silmäili takaa-ajajaansa yhä selvemmin kutsuen.

Morten-Ivvar ei koskaan antanut periksi helposti. Niinpä hän nousi uudelleen suksilleen, ja vedettyään hiukan henkeä hän alkoi nousta ylös rinnettä varmana siitä, että nyt hän vihdoin tavoittaisi sinisen hirven. Mutta juuri kun hän oli kohdalla, se äkkiä hypähti kauemmaksi.

Morten-Ivvaria kadutti nyt, ettei hän ollut ottanut mukaansa jousipyssyään. Sen nuoli olisi kyllä pysäyttänyt sinisen hirven juoksun. Mutta hirvi oli niin kaunis, ettei Morten-Ivvarin mieleen tullut sen ampuminen vaan vangitseminen.

Ajo jatkui, eikä Morten-Ivvar tavoittanut sinistä hirveä. Kumpikaan ei antanut periksi. Morten-Ivvar alkoi jo väsyä. Hiki pisaroi neljäntuulenlakin alta, ja peski tuntui kovin lämpöiseltä. Hänen hennot poikamaiset partakarvansa olivat jo aivan huurteessa, mutta ruskeat silmät leimusivat päättäväisyyttä.

– Voja voja, nana nana,

vielä tavoitan sinisen hirven,

hän joikui.

Tultiin jo kolmanteen tunturiin. Morten-Ivvar alkoi uupuneena katsella ympärilleen, joko pian näkyisi tuttu tunturimaja. Sinne hän voisi jäädä yöksi ja aamulla jatkaa sinisen hirven takaa-ajoa. Mutta riekko lauloi:

– Joka sinistä hirveä ajaa,

ei tavoita tunturimajaa.

Yhä väsyneemmäksi kävi Morten-Ivvar, ja yhä vain väisti hänen silmiään tuttu tunturimaja.

Sinisen hirven jalka ei väsynyt, sillä sininen hirvi ei väsy koskaan. Se on väsymätön kuin tuulen varjo ja pimeän siipi.

Ajo jatkui. Tultiin seitsemännen tunturin Davanjuniksen kohdalle. Morten-Ivvar kuuli äkkiä kaukaa Calaoaivin taikarummun soivan. Se soi yli tuntureiden ja lakeuksien, ja seitsemännen tunturin kohdalla se osui Morten-Ivvarin korvaan asti. Näin se soi:

– Tule takaisin, Morten-Ivvar,

tule takaisin, Morten-Ivvar,

sillä sinistä hirveä,

Staalon hirveä

ei voi tavoittaa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Mutta sinisen hirven sininen hohde oli lumonnut Morten-Ivvarin, ja hän sulki korvansa Calaoaivin kutsulta. Ja vähitellen rummun ääni vaikeni, kunnes tuli pysähtynyt hiljaisuus.

poro pieni

Silloin sinisen hirven sorkat iskivät tulta, ja se kohosi kohti yötaivaan mustaa syvyyttä. Sinne se katosi, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja Morten-Ivvar ajoi sitä takaa, kunnes he olivat vain kiiluvia tähtiä talvisen taivaan kannella. Sinne häipyivät Morten-Ivvar ja sininen hirvi, kunnes jäivät seisomaan paikoilleen hiukkasen itään Pohjantähden naulasta. Sillä Morten-Ivvar uskoi viimein, ettei Staalon sinistä hirveä voi koskaan tavoittaa, ja sininen hirvi odottaa yhä Morten-Ivvarin suopungin heittoa.

Kun saamelaiset talvi-illoin silmäävät taivaalle hiukkasen itään Pohjantähdestä, he tuumivat:

– Sarvva.

Se tarkoittaa Staalon sinistä hirveä.

Myös suomalaiset ovat kuulleet tarinan Morten-Ivvarista ja sinisestä hirvestä, ja he kutsuvat tähtikuviota nimellä Ajomies.

Calaoaivi kaipasi oppipoikaansa, ja toki häntä ikävöi myös Andaras. Mutta Andarakselle jäi Saara-Marja, kuusi poikaa ja tytär Inka-Piirita. Ja jäihän Calaoaiville hänen hopeasarvinen poronsa. Morten-Ivvar itse ei tunne ikävää, sillä sellainen on sinisen hirven taika.

Kun ajan juoksu kerran päättyy ja avaruuden kansi kääntyy ylösalaisin, vapautuu myös Morten-Ivvar, unohtaa Staalon sinisen hirven ja palaa takaisin. Sillä mikään tässä maailmassa ei kestä ikuisesti, ei edes sinisen hirven ajo.

 

Hopeasarvinen poro_mainos

Sinitukkainen tyttö_kansi

 

Kun sinitukkainen tyttö eräänä syysyönä syntyi, hän säikäytti kaikki sairaalan lääkärit ja kätilöt. Kelpo lapset ilmautuvat maailmaan melkein kaljuina, vain vähän vaaleata untuvaa ohimoillaan, mutta sinitukkainen tyttö syntyi äidistään ilmoille pää sinisillä kiharoilla.

lintu uusi

 

Maan viisaimmat lastenlääkärit ja perinnöllisyystieteilijät tutkivat ilmiötä. Arveltiin, että lapsen isällä saattoi olla osuutensa tähän tuntemattomaan vaivaan. Mies käytti väritehtaassa konetta, joka valmisti sinistä emalimaalia. Jotkut esittivät, että tytön äiti oli ennen lapsen syntymää nauttinut liikaa mustikkapiirakoita tahi luumuja. Lapselle syötettiin monenlaisia vaalennusrohtoja, suotta. Lääkäreitä suututti.

Tytön äiti itki kummallista lastaan yöt kaiket, aamuisin tyynyliina oli aina ripustettava narulle kuivumaan. Äiti pesi lapsen hiuksia ainakin kolmellakymmenellä erilaisella pesuaineella. Oli yrtti-, olut-, muna-, kana- ja karhusampoota. Mutta aina tukka nousi pesusoikosta yhtä luumunsinisenä.

vaunut

Sitten sinitukkainen tyttö tuli siihen ikään, että häntä piti lykätä kärreissä kadulla. Häpeissään äiti paketoi lapsen pään suunnattomaan vohvelikangasturbaaniin. Mutta siitä tukka rupesi kasvamaan kuin noiduttu. Siniset hiuskimput rehottivat turbaanin alta. Ne valuivat hartioille ja peittivät esirippuna lapsen kasvot. Ihmiset nauroivat.

”Olisi punainen. Olisi musta tai keltainen”, tytön äiti vetisteli ja vei lapsensa kampaajalle. Lapsi oli nyt seitsemän vanha. Kampaamossa tuoksui hajuvedeltä ja rikiltä, ja punakyntinen neiti ryhtyi tähtäämään hiuslakkapommilla sinitukkaiseen tyttöön jo ovelta. Neiti parkui vihoissaan: ”Hui. Meillä ei permanentata sinisiä hiuksia, ei ollenkaan, ei niin ensinkään. Pois pois.”

Tytön äiti oli tietenkin ajatellut värjäyttää lapsen hiukset, ei käherryttää, mutta pois oli mentävä.

Sinitukkaisesta tytöstä tuli äkkiä pienen kaupungin puheenaihe. Perheestä liikkui outoja juttuja. Tytön isän oli jätettävä työpaikkansa. Perhe muutti maalle ja rupesi turnipseja viljelemään. Lisätuloja saatiin hopeoitujen käpyjen myynnistä joulun aikaan, mutta köyhää oli elämä.

Pää uusi

Vielä kummallisempia aikoja oli tulossa. Yhtenä päivänä tupaan tullessaan tytön äiti totesi, että tupasen seinät oli piirretty sinisellä värillä hilpeitä eläimiä täyteen. Tyttö selitti iloissaan, että hän oli keritsimillä leikannut niskastaan hiustupsun ja sillä kuvittanut tuvan. Hiuksista oli lähtenyt väriä.

”Voi meitä”, tytön äiti valitti. ”Tämä on nyt noituutta, horum harum horum. Mitähän ihmiset tästä sanovat. Lapsi rukkani, olet syössyt meidät perikatoon.”

Mutta sinitukkainen tyttö ei tiennyt mitä on perikato eikä surrut. Iltapäivällä hän kuvitti talon ulkoseinät metsin, vuoristoin ja pilvin. Oli siinä lintujakin, kukkia ja sininen aurinko. Tällä välin hänen äitinsä oli myymäläautolla ostamassa soodaa ja laardia.

Seuraavalla viikolla sattui taas ihmeitä ja kummia. Tyttö näet keksi sattumalta nipistää vasenta korvaansa. Se ei tehnyt kipeätä. Kuta kovemmin hän nipisti, sitä enemmän tukka viuhui, viuhuessaan kasvoi. Fiuuu yksi metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas. Silloin tytön äiti tuli tupaan ja pyörtyi.

kiehkura

Naapurit, jotka asuivat turnipsipellon pohjoispuolella ja pitivät mustia sikoja, olivat saaneet asiasta vihiä. Naapurin lapset tulivat varta vasten ilkkumaan sinitukkaista tyttöä, ja isäntä itse soitti nimismiehelle.

Silloin sinitukkainen tyttö päätti karata. Hän matkusti junalla suureen kaupunkiin. Siellä ihmiset olivat tottuneet kaiken maailman kummallisuuksiin, itse asiassa niihin kyllästyneetkin. He odottivat kärsimättöminä yhä uusia kummallisuuksia, toinen toistaan typerämpiä. Kuta kummallisempi kummallisuus, sen useampi oli mielissään.

Tyttö saapui kaupungin torille, asettui suihkulähteelle kettua esittävän kuvanveistoksen juureen ja nipisti korvaansa. Tukka kasvoi: fiuuu ensimmäinen metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas.

Kaupungin rouvat, jotka olivat tulleet ostamaan parsaa, paprikaa, ananasta, persikoita, simpukoita, kynsilaukkaa, daalioita, krakovanmakkaroita ynnä nahkiaisia, näkivät tytön ja huusivat: „Somaa! Paljon somempaa kuin nahkiaiset ja daaliat. Vielä, vielä. Fiuuu, fiuuu.“

Sitten joku rouva keksi haluta itsellensä sinistä tekotukkaa ja kyseli tytön tukkaa ostaakseen. Tytön tukka oli nyt noin kymmenen metrin mittainen. Rouva oli kyllästynyt vanhoihin oravanruskeisiin irtohiuksiinsa.

Tyttö uusi

Sinitukkainen tyttö vastasi rouvan kysymykseen myöntävästi. Hankittiin kyynärkeppi ja tehtiin kaupat. Heti tuli toinen rouva, kohta kolmas. Tukka maksoi kymmenen markkaa kyynärä. Sinitukkainen tyttö nipisti ja nipisti korvaansa, tukka kasvoi, kyynäröitä mitattiin, rouvat saivat tekotukkatarpeita. Illan suussa tyttö saattoi vuokrata itselleen majatalosta pienen sinisen huoneen ja tilata eineekseen vähän sinikampelaa ja karhunvaapukoita.

Nousevalla viikolla peruukkimestarien neulat olivat kuumina. Sinisistä irtohiuksista oli tullut muutamassa päivässä villitys. Päivät päästään tyttö sai myydä kaunista sinistä tukkaansa. Se oli hänestä surullista, sillä hänellä oli jo rahaa vaikka millä mitalla. Hän olisi vain halunnut ilahduttaa ihmisiä hiuksillaan, mutta ihmiset eivät laisinkaan käsittäneet, miten voi olla iloa ilman rahaa.

Jotkut asiakkaat eivät halunneet peruukkeja. He ostivat tytön niskahiuksia, niitä joista lähti maalia, koboltin tai merentakaisen sinistä, kauniimpaa kuin ainutkaan maalikaupan väri. Näitä hiuskiehkuroita ostivat taidemaalarit hienoimpia taulujaan varten ja rouvat ennen juhlia, silmäluomiensa koristeluun. Jotkut kummitädit veivät niitä lapsille taikakaluiksi. Puusepät maalasivat sinisiä pirttikalustoja.

Oli myös niitä asiakkaita, jotka halusivat vain yönsinisistä kiharoista kudotut sormikkaat luuvaloa vastaan taikka seinällensä sinertävän muistosuortuvan.

Sanomalehtimiehetkin kuulivat merkillisestä tytöstä. He tulivat aamusella torille kameroineen. Tyttöä valokuvattiin edestä, taka, yläpuolelta ja sivulta, värifilmille. Tehtiin typeriä kysymyksiä; mikä on lempivärinne, lempimarjanne, lempituoksunne, lempipituutenne, lempimuotonne, lempipaikkanne. Tyttö vastaili. Lavendeli. Kiulukka. Pilvi. Kaisla. Kuu. Ikävä.

lintu toinen

Lehden sunnuntainumerosta tytön vanhemmatkin sitten saivat tietääkseen, mine heiltä oli lapsi kadonnut. Heti kun he matkustivat turnipsipellolta kaupunkiin.

”Rakas lapsi, miten hienoa, että sinulla on sininen tukka”, tytön äiti sanoi ja hypisteli käsilaukkuaan. ”Sitähän mina aina sanoin. Vaikka onhan siinä omat hankaluutensa, niistä varoitin. Kai sinä nyt osaat olla meille kiitollinen?”

Kampaajaneiti soitti puhelimella sinitukkaiselle tytölle: ”Neiti kiltti, kai muistanette, kun halusitte värjyyttää ihanat kutrinne täällä meidän kampaamoliikkeessämme. Sanoin: en pilaa niitä, niin sanoin. Ette kai nyt hyvää tekoani unohda, kun olette tuollainen rikas ja kuuluista? Tervetuloa kampaamoomme kestokiharrukseen.”

Ja sairaalan lääkärit sähköttivät korukaavakkeella, jossa oli sinikellon kuvia: ”Neiti. Muistatteko kun synnyitte? Heti ryhdyitte pahaan parkuun saadaksenne vaalennuslääkettä tukkaanne. Mutta me suojelimme aarrettanne. Kai meitä muistatte?”

Silloin sinitukkainen tyttö hymyili, rakennutti vanhemmilleen sinisen talon. Lähetti kimpun sinisiä kukkia ja sata kiloa luumuja kampaajaneidille sekä lääkärille kullekin. Hiuksitti suihkulähteen graniittisen ketun sinisellä tekotukalla ja hännällä, sirotteli sinisiä hiuksia tuuleen. Ja matkusti eräänä syysyönä pitkin sinistä merta jonnekin tuntemattomaan maahan.

Sinitukkainen tyttö_mainos

 

Yksisarvinen löydettiin tallin portailta koleana syysiltana. Se oli kääritty keltaiseen vilttiin ja laitettu kottikärryihin. Tallin omistaja kurtisti kulmiaan ja katsoi kottikärryssä tuhisevaa yksisarvista.

”Tämä on kummallisin poni, jonka olen ikinä nähnyt”, hän tuumi. ”Parasta viedä se sisään lämpimään.”

Tallin estehevoset ja kouluratsut huiskauttelivat epäillen häntäänsä pienelle ja pyöreälle yksisarviselle.

”Et sinä hevonen ole”, ne tapasivat sanoa.

”En tietenkään ole, minä olen yksisarvinen”, se vastasi aina uudelleen.

”Et sinä ponikaan ole”, muut jatkoivat ja kävivät läpi kaikki tietämänsä kavio- ja sorkkaeläimet.

leivostiski yksisarvinen

Kun kouluratsut harjoittelivat laukkapiruetteja ja estehevoset ylittivät puomeja, yksisarvisella oli tapana kopistella leipomolle. Talon vaaleanpunainen julkisivu oli hauskasti rapattu ja seinällä kiipeilevä muratti suorastaan kutsui astumaan sisään. Vielä houkuttelevampia olivat kuitenkin leipomosta leijailevat hajut. Kuuma omenahillo, kaneli ja voi, vastapaistettu vehnäleipä ja sokerimunkki kutkuttivat vastustamattomasti jokaisen lähistöllä olevan nenää. Varsinkin sellaisen, joka saa pääasiassa syödäkseen heiniä ja porkkanoita.

Ikkunasta saattoi nähdä, kuinka pullea leipuri pinosi leivoksia valkoisiin pahvisarioihin ja sämpylöitä rapiseviin ruskeisiin paperipusseihin. Syntymäpäiväkakut nosteltiin ruseteilla koristeltuihin laatikoihin ja ojennettiin varovasti tiskin yli asiakkaalle.

Leipurimestari oli huomannut haikeasti näyteikkunaa tuijottelevan yksisarvisen jo ensimmäisellä kerralla. ”Hyvän kokoinen eläin”, leipurimestari tuumi ja sujautti pahvirasiaan muutaman kermaleivoksen, jotka oli juuri koristellut kirsikoilla. Hän kiirehti vatsa hyllyen ulos.

”Taidat pitää leivonnaisista?” leipurimestari kysyi yksisarviselta, joka oli astunut pari askelta taaksepäin.

”Pidän kovasti”, yksisarvinen vastasi ujosti. ”Tallissa saa vain heinää.”

”Hyvän tähden!” huudahti leipurimestari. ”Tässä olisi vähän eilispäiväisiä”, hän vähätteli herkullisen näköisiä tuomisiaan ja ojensi leivoslaatikon yllättyneelle yksisarviselle. Se haukkasi ensin pienen palan, ja söi saman tien laatikon tyhjäksi.

leivokset

Leipurimestari katseli sitä hyväksyvästi. ”Minä sitten pidän henkilöistä, joilla on kunnollinen ruokahalu”, hän sanoi yksisarviselle ja taputti suurehkoa mahakumpuaan. ”Itselläni on.”

”Minulla myös”, yksisarvinen vastasi. ”Kellään muulla koko tallissa ei ole yhtä kunnollista.”

”Se on oikein se”, nyökytteli leipurimestari.

Kun talli hiljentyi iltaisin yöpuulle, yksisarvinen tutkiskeli pilttuussaan leipurimestarin lainaamia kirjoja. Se oppi kaikenlaista jännittävää hiivan ominaisuuksista (Hauskasti hiivasta), ruokasoodan käytöstä (Puhdas kattila, poreileva keittiö) ja voitaikinasta (Voitokas voisarvi).

”Asuisinpa leipomossa”, se huokasi, mutta sen verran hiljaa, ettei kuullut sitä kuin vasemmalla korvallaan. Joskus salaisimmat toiveet oli paras pitää piilossa itseltäänkin.

Tuuli suhisi mukavasti korvissa ja kärpäset pörräsivät, kun yksisarvinen oli tavanomaisella päiväpromenadillaan. Se käveli lempireittiään aidan vieritse ja katseli, kuinka hevoset piehtaroivat nurmella ja ponit pureksivat leivänkannikoita, joita oli laitettu vanhaan ammeeseen. Yhtäkkiä se höristi korviaan. Tallipihaa lähestyi tuntematon moottori, mikä tarkoitti yleensä uusia ratsastajia.

”Lapsella on syytä olla kehittäviä harrastuksia”, kantautui painokas selitys yksisarvisen korviin.

”Ratsastus on meidän mielestämme sellainen”, vahvisti toinen ääni. ”Siksi päätimme tuoda rakkaan Ellimme tutustumaan uljaisiin hevoseläimiin ja kehittymään soveliaalla tavalla.”

”Vai ratsastustunteja”, tallin omistaja tuumi. ”Tyttärenne on ehkä hiukan lyhyt harjoitellakseen hevosella, mutta meillä on… se on tosin vähän erikoinen, oikein kiltti joka tapauksessa…”

Yksisarvinen pärskähti itsekseen, kun seurue lähestyi aitausta.

”Onpa lihava poni”, Ellin äiti sanoi ja mittaili yksisarvista katseellaan.

”Näyttää leppeältä”, Ellin isä totesi. ”Lihavat ovat sellaisia.”

”Minä en tahdo ratsastaa, minä tahdon leipoa”, Elli julisti, mutta hän oli niin pieni, ettei kukaan huomannut kuunnella.

Vanhemmat mumisivat jotain toisilleen ja seurasivat tallin omistajaa kahville.

Elli jäi paikoilleen aitauksen viereen.

puun alla

 

”Hei”, hän tervehti yksisarvista ja silitti varovasti sen turpaa.

”Minun nimeni on Elli. Etkä sinä minusta ole lihava poni.”

Yksisarvinen hirnahti.

”Minä olenkin yksisarvinen”, se vastasi. ”Aika paksu yksisarvinen.” Pieni kyynel vierähti sen poskelle. Se nielaisi ja veti henkeä. ”Oletko muka koskaan kuullut ylipainoisesta yksisarvisesta?”

Elli katsoi yksisarvista pohtivasti.

”No en ole”, hän myönsi sitten.

”Tallin hevoset sanovat, ettei tällä säkäkorkeudella ja kilomäärällä hypitä”, yksisarvinen niiskutti. ”Mutta minä rakastan kermakakkua”, se jatkoi ja kohotti ylväästi turpaansa. ”Sitä ei saa kertoa muille. Ne pitävät lähinnä kaurasta, porkkanoista, kuivista ruisleivänkannikoista ja suolakivistä.”

”Kermakakku on hyvää”, myönsi Elli. ”Äiti leipoi sellaisen viimeksi kolme vuotta sitten, kun minulla oli syntymäpäivät.”

”Eikö sinulla ole sen jälkeen ollut syntymäpäiviä?” yksisarvinen kummasteli ja nyhti heinänkorsia toisella suupielellään.

”On tietysti. Mutta äiti sai terveysherätyksen. Sen jälkeen meilläkin on syöty vain kauraa ja porkkanaa”, Elli keroi ja luikahti aidan raosta laidunmaan puolelle. ”Minusta tulee joka tapauksessa isona leipuri”, hän paljasti suunnitelmansa yksisarviselle.

”Leipuri!” Yksisarvinen huudahti ja kuoppaisi innoissaan laidunta niin että ruohonkorret lentelivät.

”Leipomot ovat maailman ystävällisimpiä paikkoja”, se selitti innostumistaan. ”Leipomossa on lämmintä ja kotoisaa, eikä kukaan ole huonolla tuulella.”

”Leipominen on parasta mitä tiedän”, sanoi Elli.

”Leivonnaisten syöminen on parasta mitä minä tiedän”, ilmoitti yksisarvinen. ”Voisi melkein luulla, että olen syntynyt leipomossa.”

”Minä olen syntynyt sairaalassa”, Elli huomautti. ”Äidin mukaan se on yleistä.”

Yksisarvinen pärisytti huuliaan miettiväisen näköisenä ja hiljensi ääntään. ”Minä olen löytölapsi”, se kertoi Ellille luottamuksellisesti. ”Oikeasti en tiedä, missä olen syntynyt. Mutta yksisarvisilla on tapana syntyä väärään paikkaan.”

Ennen kuin Elli ehti vastata, hän huomasi vanhempansa lähestyvän aitausta. Hän livisti kiireesti takaisin aidan toiselle puolelle ja yksisarvinen näytti parhaansa mukaan leppeältä lihavalta ponilta.

”Elli, nyt lähdetään”, äiti ilmoitti. ”Aloitat ensi viikolla. Saamme siihen mennessä kunnolliset ratsastusvarusteet.”

”Vai niin”, sanoi Elli. ”Minä panostaisin keittiövarusteisiin.”

Äiti ja isä olivat jo menossa autolle. Yksisarvinen huiskautti häntäänsä hyvästiksi, kun auto kaarsi tielle ja katosi pölypilveen.

—

Yksisarvinen heräsi kolkutukseen.

Se raotti hitaasti toista silmäänsä. Pilttuun edessä seisoi lähetti, joka näytti hyvin tärkeältä.

”Teille on kiireellinen viesti”, lähetti sanoi. ”Salasana”, hän vaati ja ojensi kynää ja paperia.

”Eikö se yleensä ole allekirjoitus?” kysyi yksisarvinen ja haukotteli niin että leuat kolisivat.

”Minusta on hauskempi pyytää salasanaa. Salasana”, lähetti toisti.

Yksisarvinen nousi seisomaan ja ravisteli harjaansa.

”Sämpylä”, se ehdotti ja katsoi lähettiä unisesti.

”Tylsä ehdotus”, lähetti tuomitsi. ”Mutta olkoon menneeksi, koska heräsit vasta äsken. Pumpernikkeli olisi kyllä ollut hauskempi”, hän jupisi, ojensi yksisarviselle kuoren ja lähti toimittamaan seuraavia sanomia.

Yksisarvinen avasi kirjeen hampaillaan.

Ystävä hyvä, teksti alkoi. Tarvitsen apuasi. Tule leipomolle niin pian kuin voit. Leipurimestari.

”Mitähän siellä on tapahtunut”, mietti yksisarvinen ja haali satulalaukkuunsa leipurimestarin viimeksi lainaamat teokset Liivate – ystävä vai vihollinen? ja Kamalat kiehtovat kohokkaat. Kirjoista saattoi olla hyötyä yllättävissä tilanteissa.

Se oli jo lähdössä, kun muisti vielä jotain. ”Meillähän on Ellin kanssa tänään eväsretki”, se hirnahti ääneen.

”Tarkoitat kai ratsastustuntia”, huomautti viereisen piltuun poni.

Yksisarvinen punastui. ”Tietysti”, se korjasi nopeasti. Kenenkään ei tarvinnut tietää, että heidän harjoituksensa sisälsivät lähinnä juustovoileipiä ja hilloviinereitä.

”Elli voi tulla perässä”, yksisarvinen tuumasi ja kiinnitti viestin pilttuun oveen. ”Hänestä on yleensä apua.”

Se nosti satulalaukun selkäänsä ja ravasi leipomolle.

Leipomon luona yksisarvinen kohtasi melkoisen näyn: leipurimestarin takamus peitti lähes koko oviaukon ja hänen paksut jalkansa sätkivät vimmatusti.

”Rakas ystävä! Mikä tervetullut kavionkapse”, leipurimestari huudahti helpottunena. ”Kuten huomaat, minulla on pieni ongelma.”

Yksisarvinen laski laukun maahan ja tarkasteli tilannetta.

”Eilen minä vielä mahduin oviaukosta sisään, leipurimestari tiedotti. ”Mutta tänä aamuna olin tullut liian paksuksi. Kuka nyt leipoo mustikkapiirakat ja marsipaanileivokset, kun en mahdu omaan leipomooni?”

leivostiski elli

”Minä voisin yrittää”, kuului Ellin hengästynyt ääni yksisarvisen takaa.

Leipurimestari yritti kääntää päätään nähdäkseen paremmin.

”Osaatko sinä leipoa?” hän tiedusteli Elliltä, joka seisoi pihalla arviolta kahden patongin mittaisena ja hyvin päättäväisen näköisenä. ”Kuulostat kovin pieneltä ollaksesi leipuri.”

”Tietysti hän osaa. Meillä on mainio työnjako: Elli leipoo ja minä syön”, yksisarvinen valaisi asiaa ja koetti samalla työntää leipurimestaria ovesta sisään omalla, ei niinkään pienellä kankullaan.

Leipurimestari ähisi ja veti vatsaa sisään.

”Tämä on huono idea”, yksisarvinen sanoi ja lopetti työntämisen. ”Voisi tosiaan olla viisaampaa työntää minut ulos kuin sisään”, leipurimestari myöntyi. ”Tätä yritystä ei ainakaan voi kutsua menestykseksi.”

”Sinä olet syönyt einen selvästi enemmän kuin minä”, yksisarvinen huomautti.

”Testasin suklaakakkua”, leipurimestari selitti ylpeänä. ”Siitä tuli varsin herkullinen, kuten huomaatte.”

”Minä kokeilin eilen prinsessaleivoksia uudella reseptillä”, Elli kertoi väliin.

”Niitä pitää maistaa!” ilahtui leipurimestari. ”Kunhan pääsen irti.”

Yksisarvinen kaiveli satulalaukkuaan ja lehteili kirjoja. ”Auttaisikohan voisula, jos sitä sivelisi pullasudilla kylkiin”, se mietti. ”Ruokasooda paisuttaa, eikä liivatetta kannata kokeilla.”

Puhuessaan se ei lainkaan huomannut laukusta ympäriinsä pölisevää heinää. Leipurimestari sen sijaan huomasi. ”Heinää!” hän huusi kauhuissaan. ”Minulla on hirveä heinänuha. Odottakaa vain.”

Siinä samassa leipurimestari aivasti niin voimakkaasti, että pyörähti kuperkeikan takaperin ja jäi istumaan portaiden juureen. ”Minä aivastin itseni irti”, hän sanoi. ”Vaikka kyllä teistäkin oli apua.” Hän ravisteli housujaan, oikaisi esiliinaa ja istahti alimmalle portaalle.

”Oi joi”, hän huokaisi sitten. ”Mitenhän tästä selvitään. Tosin periaatteessa olen kyllä sitä mieltä, että leipurin kuuluu olla paksu.”

Elli nosti esiin rasiallisen vihreällä marsipaanilla päällystettyjä prinsessaleivoksia. Yksisarvinen ja leipurimestari nuuhkaisivat molemmat ilmaa.

”Vaikuttavat lupaavilta leivoksilta”, leipurimestari sanoi ja tökkäsi marsipaania peukalollaan. ”Sopivan kimmoisa päällysteen käsittely”, hän jatkoi arviointia ja maistoi. ”Mikä erinomainen maku! Nuori ystävä, kyllä sinä olet selvästi leipuri.”

Elli näytti hyvin tyytyväiseltä, kun leipurimestari ahtoi suuhunsa täyteen leivoksia.

”Minä olen tehnyt päätöksen.” Leipurimestari kuulosti perin juhlavalta ottaen huomioon, että puhui leivos suussa. Hän röyhisti rintaansa, suoristi lakkiaan ja aloitti. ”Olen tuntenut yksisarvisen siitä saakka, kun se tuli ensi kerran kuolaamaan ikkunan eteen. Silloin se oli vähän pienempi kuin nykyisin.”

”Minä mahduin kottikärryihin”, yksisarvinen selvensi Ellille.

Leipurimestari jatkoi. ”Kukaan ei tule paremmin toimeen erilaisten leivosten kanssa. Ja kun huomioidaan viimeaikaiset tapahtumat ja nämä Ellin leivokset”, leipurimestari piti taiteellisen tauon, ”niin…”

Yksisarvinen pidätti hengitystään ja Elliä jännitti niin paljon, että hän alkoi muistuttaa puolukkapullaa.

”Leipomo on teidän!”

Ylipainoinen yksisarvinen

Yksisarvinen ei saanut ällistykseltään hirnahdustakaan suustaan.

”Nimeksi ehdotan Ylipainoisen Yksisarvisen Leipomoa”, leipurimestari ehdotti.

”Vetovoimainen nimi ja painovoimainen leipuri”, nyökkäsi Elli toimekkaasti. ”Aloitamme heti. Onhan hiivaa riittävästi? Ja missä ovat desimitat? Sitten munat ja maito. Entä tilauskirja ja tuore kerma…”

”Nyt kun minulla on aikaa, aion kirjoittaa uusia kirjoja leipomisesta”, leipurimestari pohdiskeli. ”Niitä ei koskaan voi olla liikaa. Esimerkiksi marjapiirakan historiaa on tutkittu käsittämättömän vähän.”

Mutta yksisarvinen oli vajonnut ajatuksiinsa, eikä se enää kuullut toisten keskustelua. ”Oma leipomo”, se mietti onnellisena. ”Onpa hyvä, että saan pinottua sarveeni tusinan munkkirinkilöitä.”

 

Ylipainoinen yksisarvinen_mainos

 

Kana oli lähtenyt reissuun, sillä se oli löytöretkeilijä. ”Mitä sinä oikein löydät?”, kysyi tyttö joka kulki kanan kanssa ja omisti sen.

tyttö ja kana uusi

”Milloin mitäkin, milloin mitäkin”, kaakatti kana. Se katsoa nallitti tyttöä kanasilmillään ja kallisteli päätään. Kun kana heilautti päätään, sen heltta lumpsahteli pään toiselta puolelta toiselle. Komea heltta se olikin. Kaukaa kanaa saattoi luulla kukoksi, niin uljaasti se kohotti kaulaa, pullisti rintaa ja ravisteli punaista helttaa. Eihän se ollut ihme, jos kerran kana oli löytöretkeilijä. ”Minä löydän siemeniä ja juuria ja toukkia ja kuoriaisia”, kana sanoi ja ruopsutti maata. ”Ja joskus minä löydän tavallisia roskia. Se tarkoittaa, että joku on käynyt täällä jo ennen minua enkä minä olekaan ensimmäinen, joka löysi tämän paikan.”

Tyttö kuunteli kanan selitystä kunnioittavasti. ”Olet sinä ihmeellinen kana”, tyttö sanoi. ”Harvoin kana on ruvennut löytöretkeilijäksi.”

”Sinä se vasta ihmeellinen tyttö olet. Harvalla tytöllä on retkeilevä kana.”

Niin ne kehuivat toisiaan siinä kulkiessaan. Kehuminen tarkoitti sitä, että että he pitivät paljon toisistaan ja kulkivat mielellään yhdessä.

”Nyt minä käännän tuon kiven ja katson, onko sen alla kultaa”, kana sanoi. Sitten se käänsi kolmivarpaisella jalallaan melkoisen kivenmurikan ja ruopi innokkaasti maata sen alta.

roskat 1

”Oliko siellä kultaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana.

Se käveli eteenpäin rinta pystyssä. Tytön mielestä kana näytti hienolta, kun se pörhensi höyheniä ja nosteli jalkojaan korkealle. Kanan mielestä taas tyttö oli uljas, kun hän ryhdikkäänä kulki kanan vieressä.

”Nyt minä noukkaisen vähän nokallani, jos vaikka löytäisin täältä aarteen”, kana sanoi. Sitten se nokki maata vahvalla nokallaan ja löysi madon ja lasinkappaleen ja maahan hautautuneen pullonkorkin.

”Oliko siellä aarre?” tyttö kysyi.

roskat 2

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana. Se käveli eteenpäin nokka pystyssä. Kanan selkä näytti tarmokkaalta, se nosteli siipiään ja kulki kaula ojossa, nokka ylös sojottaen. Tyttö katseli sitä ihaillen. Kanan mielestä taas tytön nenä oli mainio tuulenhalkaisija ja tytön tukka veti hyvin vertoja kanan heltalle. Kana potpotti tyytyväisenä, kun he siinä kulkivat rinta rinnan.

”Nyt minä olen löytöretkeilijä, ja etsin maailman napaa”, kana julisti. Sitten se hyppäsi kiven päälle ja katseli sieltä joka suuntaan.

”Näkyykö napaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, kana sanoi.

Silloin tyttö nosti angorapuseronsa helmaa, niin että tytön napa tuli näkyviin ja sanoi: ”Tässähän se on. Ruopsuta tästä.”

Napa

Tytöstä tuntui mukavalta, kun kana ruopi ja kuopi hänen napansa seutuja. Kana tutki kiinnostuneena tytön napaa, käänteli ja pyöritteli nokallaan pientä pyöreää reikää keskellä tytön vatsaa.

Kana löysi kuin löysikin navan uumenista sievän tupsaleen angoravillaa. ”Navassa oli angoravillaa”, sanoi kana. ”Niin siellä joskus voi olla”, sanoi tyttö. Sitten hän nosti kanan maahan, peitti navan puserollaan ja sanoi: ”Nyt sinä olet käynyt naparetkellä.” Mitäpäs kanalla oli siihen sanomista. Se kallisteli päätään ja oli samaa mieltä. Sitten kanalle tuli kiire, se juoksi kipin kapin kanalaan, kaakatti ja ponnisti – ja muni munan. Ja muniminen sen varsinainen työ olikin.

 

Maailman paras napa_mainos

 

Olipa kerran rosvojoukko, joka majaili tönössään Ryövärinkuopaksi nimetyssä rotkossa. Rotkon pohjalla pulppusi viileävetinen raikas lähde ympäri vuoden, ja sen seinämät olivat peittyneet sinisiin saniaisiin. Rosvoilla oli päällikkönään Musta-Mikko, mutta hyvänä apurina hänellä oli kohtuullisen kiltti konna nimeltään Konsta.

talo

Ryövärinkuopan lähistöllä kulki postivaunujen reitti, mutta rotko oli niin hyvin peittynyt kasveihin, etteivät onnettomat matkalaiset huomanneet katalien rosvojen lymypaikkaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Edes kruununvouti ei löytänyt kuoppaa lukuisista yrityksistään huolimatta.

Eräänä sateisena kesäiltana Konsta toimi rosvojen tähystäjänä, kun hän äkkäsi uljaat vaunut. Ne kulkivat hitaasti pitkin savivelliksi kastunutta tietä. Hän hälytti äkkiväärän joukkonsa asemiin. Viimeisessä mutkassa, juuri ennen kuin tie nousi mäelle ja muuttui kovaksi, he hyökkäsivät kultakoristeltujen vaunujen kimppuun.

vaunut

Vaunuissa matkasi muuan ihastuttava prinsessa Piritta seurueineen. Konsta hyökkäsi vaunujen sisään ja yllätti pahanpäiväisesti kaikki torkkuvat, väsyneet matkalaiset. Hänen ja toisen ryökäleen tehtävä oli ryöstää matkustajat, kun muut rosvot pitelivät valjakkohevosia. Silkkihiuksinen prinsessa katsoi kauhun pyöristämin, taivaansinisin silmin Konstaa, joka tempaisi häneltä kaulakorun kaulasta.

– Anna sormukset myös, Konsta raakkui, ja prinsessa alkoi heti riisua sormuksiaan vapisevin käsin. Kun hienosti kasvatettu neito ojensi sormukset Konstalle, hän lausui vielä hyvien tapojensa vankina:

– Olkaa niin hyvä!

Konsta ällistyi prinsessa Pirittan kauniin äänen suloista sointia. Ei kukaan ollut koskaan sanonut hänelle ”ole hyvä” tai ”olkaa hyvä”, saati sitten joku ryöstettävä. Kun rosvojoukko katosi yön pimeyteen kuoppansa turvaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, metsä kätki siimekseensä yhden rosvon, jonka maailma oli juuri muuttunut.

kruunu

Siitä eteenpäin Konsta mietiskeli aina iltanuotion loimussa silkkitukkaista prinsessaa. Kuinka pehmeä ääni neidolla olikaan ollut! Konstaa alkoi harmittaa, ettei hän ollut ryöstänyt neitoa sen sijaan, että vei tämän korut. Mitä hän niillä teki, siellä ne lojuivat muun saaliin seassa kylminä kivinä. Mutta jos neitokainen olisi tässä nuotiolla nyt, hän voisi ottaa syliinsä kantelen ja laulaa pienen laulun, joka solisisi kirkkaammin kuin kevätpuro. Laulun jälkeen neito katsoisi Konstaa silmiin ja hymyilisi, ja se hymy lämmittäisi enemmän kuin rakovalkea. Sitten neito kertoisi kirjoista lukemiaan tarinoita muinaisilta ritariajoilta, ja ne viehättäisivät Konstaa enemmän kuin rosvojoukon karkeat ja moneen kertaan kuullut pilapuheet. Konsta kun ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta oppia lukemaan.

Konsta kieriskeli itsesyytöksissä, repi hiuksiaan irti juurineen ja märehti menetettyä tilaisuuttaan päiväkausia, kunnes rosvotoverit tarttuivat häntä olkapäistä, ravistelivat ja vaativat kertomaan, mikä häntä riivasi.

– No se, kun en ryöstänyt prinsessaa! Konsta soimasi itseään.

Musta-Mikko muisti nähneensä samat vaunut edellisenä kesänä. Silloin ne olivat menneet pohjoiseen ja tulleet takaisin muutaman viikon kuluttua. Konsta ilmoittautui pohjoisen suunnan tähystäjäksi, sillä jos neidon vaunut palaisivat, hän ei päästäisi niitä enää käsistään.

Konstan odotus palkittiin eräänä syysiltana. Hän tunnisti jo kaukaa samat vaunut ja vislasi pitkän ja kimeän merkkivihellyksen. Siinä samassa rosvojoukko kiehui hänen ympärillään ja piiritti vaunut. Konsta hyppäsi vaunuihin, tunnisti hämärässä prinsessan merensinisen matkapuvun ja sujautti neidon päähän viljasäkin. Sitten hän koppasi neidon olkapäälleen ja lähti juoksemaan kohti ryövärinkuoppaa potkiva, rimpuileva saalis olallaan.

Kun Konsta pääsi rinteen alas rosvojen piilopaikalle, hän otti neidolta hupun päästä. Ei tämä neito kyllä ollut niin nätti eikä nuorikaan kuin hän oli muistanut, eikä silkkitukkainenkaan. No, olipa nainen kuitenkin, ja osaisi varmaan laulaa paatuneen rosvojoukon tunteikkaalle tuulelle. Sillä sitä he kaipasivat, pientä vetistelyä poskelle näkösuojaksi painetun känsäisen kämmenen suojassa; hetkeä, jolloin muistella menetettyä nuoruuden rakkautta tai onnen aikaa oman äidin helmoissa.

– Krääh-ääh-krääk! rääkäisi nainen, kun sai pölyisen pussin päästään. Pikkulinnut säikähtivät ja lehahtivat lentoon eivätkä uskaltaneet palata enää takaisin. – Mikä älynväläys tämä oli? Minä olin matkalla kaikessa rauhassa ja odottelin majataloon pääsyä, kun sinä hyökkäät kesken unieni ja nappaat mukaasi! Sietäisit hävetä, kurja lurjus!

Konsta katseli ällistyneenä äksyn naisen kiukkua, eikä saanut sanaa suustaan. Se sopi naiselle, sillä hänellä oli vielä paljon asiaa.

– Minulla on kova nälkä. Anna minulle heti ruokaa! Ilman sinua tolvanaa minä istuisin jo majatalon takkatulen loimussa, nakertaisin paistia ja hörppisin lämmintä lientä!

Konsta ei vieläkään pystynyt puhumaan, mutta naisella ei ollut sitä ongelmaa.

– Anna se jäniksenkoipi siitä vartaasta, ääliö, ja äkkiä sittenkin! Ja tuo minulle talja, jolla voin istua. Minä en ala kylmässä maassa kykkiä!

pari

Konsta ei osannut kuin totella. Muutkin rosvot tulivat katselemaan nuotiolle etelän ihmettä, naisihmistä, ja jäivät päällikköä myöten kuuntelemaan, kuinka nainen äkseerasi.

– Kaada vettä, ojenna puukko, anna lautanen, tuo leipää, lisää puita nuotioon!

Sitten miehet katselivat, kuinka tomera täti söi hyvällä ruokahalulla heidän iltapalansa ja kellahti makaamaan vatsansa viereen.

– Ei sentään, en minä tässä voi nukkua! Vie minut johonkin suojaiseen koloon tai luolaan, jossa ei vesi tipu eikä tuuli kolota lonkkia enkä joudu kuuntelemaan teidän ällöttävää kuorsaustanne! Ja anna toinenkin talja mukaan. Ilman sinua pölvästiä minä nukkuisin untuvapeiton alla kuumavesipullo toisessa ja kissa toisessa kainalossani!

Eipä Konsta voinut muuta kuin totella, kun käsky kävi niin pontevasti.

Kun Konsta oli vienyt naisen kallionkielekkeen alle nukkumaan ja antanut hänelle ainokaiset karhuntaljansa, rosvot pitivät nopean neuvottelun nuotiolla.

– Ei tämä prinsessa nyt ihan vastaa sinun kuvailujasi, Musta-Mikko moitti Konstaa.

– Hänellä on varmasti oikein kaunis lauluääni, Konsta puolusti löytöään.

– No, kuunnellaan sitä huomenna ja mietitään, mitä hänelle pitäisi tehdä.

Konsta valvoi sen yön huolten vaivaamana. Hän tiesi, että oli nyt jotenkin erehtynyt, ja sätti typeryyttään.

Seuraavana aamuna nainen saapui tulille naama naurussa suin. Hän pyysi teetä ja istuutui alas Konstan viereen.

– Jos sinä prinsessa Pirittaa kyttäsit, niin voin kertoa, että hän meni jo! Vaihdoimme vaunuja ja vaatteita ja hän meni jo kauan aikaa sitten edeltä. Tietysti te menitte lankaan! hän sanoi ja nauroi makeasti.

– Kukas sinä sitten olet? Konsta kysyi.

– Sarlotta, prinsessa Piritan palvelijatar, sehän minä olen! Mutta kaadahan minulle jo se teekuppi! Ja ota toki itsellesikin, ennen työsi alkua.

Sen lauseen sanottuaan Sarlotta alkoi valittaa, kuinka kova peti hänellä oli ollut, ja kuinka kylmä nukkua kallion alla. Konsta sai ruveta saman tien hakkaamaan metsästä puita, sillä Sarlotta tahtoi hirsitalon. Kantelensoittoa ja laulua Konsta ei työltään ehtinyt Sarlotalle edes ehdottaa, ja kun rosvot häärivät talonrakennuspuuhissa, Sarlotta söi sillä välin taas heidän ruokansa. Illalla talo oli valmis, mutta kun Konsta yritti tulla itsekin majaan nukkumaan, Sarlotta nosti mekkalan.

– Jos sinä haluat tänne, sinun pitää rakentaa itsellesi kammari. En minä rupea sinun kuorsaustasi kuuntelemaan yhtenäkään yönä!

Seuraavana päivänä Konsta teki toisen huoneen ja sai luvan tulla saman katon alle. Hän nukahti ennen kuin ennätti ehdottaakaan lauluhetkeä.

Keväällä Sarlotta vaati Konstaa raivaamaan pellon ja istuttamaan viljaa, sillä hän halusi syödä välillä ruisleipää eikä aina iänikuisia jänispaisteja. Hän pisti Konstan varastamaan läheisestä kylästä kanoja ja kukon, lampaita ja lehmän, sillä hän halusi silloin tällöin herkutella munakkaalla ja maidolla, grillatulla kananpojalla ja lampaanviululla. Muista soittimista ei ehditty puhua, sillä Konstalla oli kädet täynnä työtä: täytyihän eläimille olla karjasuoja, ja sen saivat rosvot seuraavaksi rakentaa.

Keskikesällä Sarlotta itse ehdotti, että hän voisi vähän laulaa miehille, ja väsynyt rosvojoukko innostui: nyt he saisivat palkkansa tästä kauheasta raatamisesta! Mutta kun nainen alkoi laulaa, kävi ilmi, ettei hän osannut muita lauluja kuin virsiä, ja nekin menivät nuotin vierestä. Kaiken lisäksi hän hoilasi värssyä, jossa soimattiin ahneita ja epärehellisiä ihmisiä sekä povattiin heille tuikeita tuonpuoleisia kärsimyksiä, ja monet rosvoista tunsivat laulua kuunnellessaan epämiellyttävän omantunnon pistoksen. Mutta tähän oli muiden rosvojen lailla Konstankin tyydyttävä, kun kerran oli niin kovapäisen naisen itselleen ryövännyt.

Pikkuhiljaa rosvot muuttivat majansa Ryövärinkuopan toiseen reunaan ja jättivät Konstan naisineen, lehmineen, lampaineen, kanoineen, kukkoineen ja virsineen pitämään elämäänsä kuopan toiselle reunalle. Kun joskus syysiltoina Konsta kuunteli ryövärien nuotiopaikalta kantautuvaa kaihoisaa kantelen soittoa, hänen mieleensä kömpi kaipaus entisiin aikoihin, mutta silloin Sarlotta komensi Konstan kantamaan vettä navettaan tai kääntämään porkkanapenkin, eikä Konsta ehtinyt kauan moisia miettiä. Itsepä hän oli naisen halunnut, ja sellaisen hän totisesti sai. Siihen Konstan oli tyytyminen, ja kotihommiin, joita oli niin paljon, ettei hän enää joutanut rosvoretkille. Niin Konstasta tuli maanviljelijä.

Silloin tällöin talvipimeällä Konsta livahti rosvojen nuotiolle laulelemaan ja riekkumaan, mutta pitkään hän ei osannut olla sielläkään. Niinpä hän palasi kotiinsa, kun pääsi jo luvan kanssa samaan tupaan Sarlotan seuraan.

isä

Eikä kulunutkaan vuottakaan, kun heidän pieni poikansa syntyi. Sarlotta laajensi lauluvalikoimansa tuutulauluihin, ja luikauttipa hän kerran punakirjavan auringonlaskun aikaan sydäntä pyöräyttävän rakkauslaulun miehelleenkin. Silloin entisestä Rosvo-Konstasta tuli onnellinen mies, ja hän unohti tykkänään kultakorut, timantit ja pöytähopeat. Hän tunsi saaneensa enemmän kuin oli rosvonnut. Hän oli saanut perheen.

 

Turhamainen aasi_mainos