Satumetsän puut ovat suuria
poluilla sammalta ja muhkuraisia juuria,
kivenkolossa asutaan
ja varovasti astutaan
pitkin niittyjä ja metsämaita.

Jos eteen tulee aita
sen yli kiivetään
vikkelään
jotta vielä ehditään
syvemmälle metsän syliin
kaikkiin pieniin kyliin
metsän väkeä tapaamaan
ystäviä kohtaamaan.

Et ikinä arvaa
siilin kuuluu olla harmaa!
muttei mikään ole varmaa,
elämässä tässä
ollaan kaikki jotain etsimässä,
tuumasi siili silloin
kun tähtiä laski illoin
omaksi iloksi lauloi
ja laulun päälle saunoi.

Sytytetään tähdet nyt
kun olet matkaan lähtenyt,
seuraa polkua hämärässä
metsän salat kaikki tässä
silmiesi alla
aivan taivasalla.

Ruohonkorsissa pisarat
voikukan varressa kiharat
et arvaakaan
et ollenkaan
mitä metsän suojiin mahtuukaan.

Siitä viis
nyt satuun siis
sukelletaan kuusen alle
tähti syttyy taivahalle
pian yötä yhdessä katsotaan
ja tähdenlentoja lasketaan.

Siili metsään lähti
illan tullen iltatähti
taivaankannella loisti.
Siili mielessänsä toisti
tärkeitä asiota
joita
metsästä lähti hakemaan
kori käsivarrellaan
huivipäässä kallellaan.

Pienen pieniä siruja
ilon ja onnen hiluja
siili koriinsa laittoi
varovasti taittoi
pajunoksan ja kauniin kukan
niistä neuloi pienen sukan
pienelle siilipojalleen
kullalle ikiomalleen.

Kyllä yö voi tulla hiljaa
silitellen pellon viljaa
keinutellen heinän vartta
syttyy tähtien kartta.
Pimeän tullen varovasti
hengitellään aamuun asti
yöilmaa sakeaa
metsän unta makeaa.

Ollaan tässä näin
siilin kanssa käsikkäin
ollaan hiljaa vaan
ja nautitaan
ei mennä nukkumaan.

Ei ennen kuin käki alkaa kukkumaan
silloin haihtuu yön taika
aamuauringon on aika
herättää kivet ja puut
linnunlauluun tuppisuut.

Auringon hetki kultainen
siilin aamu on aikainen.
Nukkuu vielä kaikki muut
haukottelee metsän puut.

Nyt mansikoita keräämään
kun päivä alkaa heräämään
lähtee siili iloisella mielellä
punainen muki kädessä ja vesi kielellä.

Siili tykkää maidosta
aamupuurosta aidosta
päälle mustikat ja mansikat
apilankukat ja vadelmat.

Sitten herätellään poika pieni
laitetaan kylpyvettä ja pesusieni
tuvan lattialle odottamaan lasta,
aamu aikainen on vasta
alku päivän uuden
valon, leikin, ihanuuden.

Kevät tullut on
aika melko hulvaton
laitetaan pajunkissoille pehmoiset turkit
täytetään ruokavaraston tyhjät purkit
kammataan uusi ruoho hieno
puetaan sinivuokolle leninki vieno.

Silitettään sammaleet
ja järvien veet
sulatellaan jäiden alta
jotta näyttää kauniimmalta
auringon katse ja pilvien kulku.
Tehdään patoon kunnon sulku
ja veden ryöpyissä tanssitaan
yhä uudestaan uudestaan.

Tehdään yhdessä kesä
pikkulinnuille pesä
nostetaan ylös puuhuun
kerätään marjoja suoraan suuhun.

Laitetaan vesi läikkymään
lammen laineet säihkymään
sorsat siihen pinnalle
lumpeenkukat rinnalle.

Taitetaan auringonsäteistä paloja
niistä pieniä kaloja
saadaan lammen veteen
ja satteenkaaren eteen
kannetaan tuolit,
istutaan rantaan
varpailla piirretään kuvia santaan.

Sadepäivän ilo
on vattuja koko kilo.
Kuusen alla istutaan
vattusia popsitaan
ollaan kun ei oltaiskaan.

Lasketaan sadepisaroita
pisaroita joita
pilvistä tippuu maahan asti,
kohta varmaan ihanasti
aurinko taas lämmittää
on hyvä päivä tää
hetki hyvää elämää.

Tähtiin on kirjoittettu satua monta
tarinaa niin uskomatonta.
Niitä siili iltaisin lukee
pojalleen pieniä tossuja pukee
keinuttelee nukkumaan kultaa
yllään nuttu ja varpaissa multaa.

Siinä siili ja vaahteranlehti
istui kunnes yö ehti
hämärällä peittää maan
lipui kotisatamaan
päivän ilo ja valo
syttyi tähtien palo.

Yöllä on siniset sukat
hiuksissa pienet mustikankukat
takkina kuusen havut
nappeina herneet ja pavut.

Yö on kiltti ja lempeä
sillä on turkkikin pehmeä
ja katse niin tumma ja tuttu
kuin siilin oma nuttu.

Linnunrata
tähtiä sata
tuhat tai monta miljoonaa
triljoonaa.

Niitä siilin kanssa katselen
moneen kertaan arvelen
miten avaruus on suuri
kun metsäänkin meinasin eksyä juuri,
onneksi on siili tässä
vierellä kädestä pitämässä.

Siilin kanssa kuutamolla
näin on oikein hyvä olla.
Tähtisateen alta
näyttää kaikki paremmalta,
häipyy turhat surut
murheet ja mahanpurut
alkaa ihan laulattaa
kun siilin kanssa olla saa
kuutamolla kahdestaan.

Nyt otan kesän talteen
poimin kastehelmiä heinän varteen
mustikoita, mansikoita, sieniä
ja männynkäpyjä pieniä.

Auringonsäteitä laitan purkkiin
niitä levitän kotinurkkiin
ettei pimeä tee pesää
siksi tallettelen kesää.

Sydän lämmöstä sykkyrällä
hyvä nukkua mykkyrällä
siilinkin talviuniaan
kunnes linnut taas hautovat muniaan.

Ilmassa on syksyn tuntu
ruohikolla kastehuntu
varvuissa punaiset puolukat
vieressä mehevät juolukat
ja ihan vaan siksi
maalataan mustikatkin sinisiksi.

Laitetaan tateille pulskat jalat
kerätään talteen parhaat palat,
ei kesä vielä voi olla loppu
muuten tulee siilin hoppu
talviunille lehtien alle
eihän sitä taivasalle
voi siili poikinensa nukkua
ja lumen alle hukkua.

Talvi on lumen taikaa
siilille unen aikaa.
Metsä kaunis hiljainen
ei siili tiedä millainen
on jään ja talven seitti
lumi joka peitti
alleen metsän kokonaan
kun siili kömpi nukkumaan
lehtikasan uumeniin
ja siellä sitten nukkui niin
somaa siilien unta
kun metsässä satoi lunta.

Siili nukkuu siilin unta
koira koiran
karhu karhun.
Talven tullen sataa lunta
hiutaleita satakunta
leijuu tuulen lailla
määränpäätä vailla,
siilin unta vartioi
pesän yllä partioi.

Päivän hahtuvia
ajatukseen mahtuvia
ylitse kaartuva taivas ja uni
hohtavan valkoinen ensilumi,
sellaista on siilin elämä tää
että vain siili sen voi ymmärtää.

Olipa kerran kello, joka kyllästyi olemaan sellainen kuin oli.

Se kyllästyi siihen, että ihmiset vain vilkaisivat sitä ja kiirehtivät pois. Joka aamu joku tuijotti sitä vihaisesti ja valitti olevansa myöhässä.

– Kukaan ei pidä minusta, kello tiuski.

– Kaikkihan sinua katsovat, joku sanoi.

– Katsovat ja juoksevat saman tien pois, mutta kukaan ei välitä minusta, kello suri.

– Välitänhän minäkin, se joku sanoi.

– Niin no… Kuka sinä sitten olet? kello kysyi.

– Tehosekoitin, se joku vastasi. – Sekoitan mansikat ja mustikat, niin että varmasti syntyy herkkuja. Voin sekoittaa sinutkin. Haluatko?

– Haluan, kello pärähti.

Tehosekoitin kävi tuumasta toimeen. Kuului vain hurlum-hurlum ja tsump-tsump-tsump, kun kello tärisi tehosekoittimen käsittelyssä. Tuntui siltä, että koko maailma pyöri viittä vaille hajoamistaan. Samassa tehosekoitin lopetti. Kello ei vähään aikaan tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Yhtäkkiä pieni poika pysähtyi kellon eteen ja huudahti:

– Äiti, tule katsomaan! Kello on ihan hullunkurinen.

– Miten niin hullunkurinen? äiti kysyi ja tuli pojan vierelle. – No jopas jotakin. Enempää äiti ei osannut sanoa.

– Isä, tule katsomaan, poika pyysi.

– Kun en oikein ehdi, kello on jo vaikka mitä, isä huuteli pesuhuoneesta.

– Kello on tosiaan vaikka mitä, äiti mutisi ja yritti saada ajasta tolkkua.

Äiti ja poika tuijottivat kelloa yhdessä ja purskahtivat nauramaan.

– Näin outoa kelloa en ole ikimaailmassa nähnyt. Viisaritkin kulkevat vastapäivään, äiti nauroi.

– Kulkevatko ne vastailtaan ja vasta-aamuun? poika kysyi. Äiti nyökkäsi.

Isäkin unohti kiireensä ja tuli katsomaan. He tutkivat kolmisin kelloa ja olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hullunkurinen.

– Täytyy viedä korjattavaksi, isä sanoi.

– Eikä! poika kiljaisi.

– Onhan meillä tavallisia kelloja ihan tarpeeksi, ei haittaa vaikka yksi on takaperoinen, äiti sovitteli. – Pidetään tämäkin.

– Kiva! poika huudahti ja kiikutti kellon omaan huoneeseensa.

Illalla kun talon väki oli jo nukkumassa, tuli tehosekoitin kellon juttusille.

– Miten päivä sujui? se kysyi. – Huomasiko sinua kukaan?

– Varrrmasti! kello tärisi.

– Voin sekoittaa sinut entisellesi, tehosekoitin ehdotti.

– Eiii-kä! kello pärähti.

Niin hullunkurinen kello sai jäädä hullunkuriseksi kelloksi. Takaperin kulkeva aika tuotti perheelle paljon iloa: isä ei enää koskaan myöhästynyt kokouksesta ja äitikin näytti taas nuoremmalta. Mutta kaikkein onnellisin kellosta oli poika, joka viisareita vilkaistuaan tiesi, että aina oli aikaa leikkiä.

1.12. Savuvana

Oli yö. Kuu ja tähdet loivat himmeää valoa tuntureille ja lumen kietomiin metsiin. Lumivaipan sylissä uinui Tonttulan talo, jonka vinttikamarista kuului puhinaa ja makuusaleista tuhinaa. Lakanat kahahtelivat, kun joku tontuista käänsi unista kylkeään, mutta muuten oli hiiren hiljaista.

Tuvan uunin päällä uinuivat padat ja kiiltävät kuparikattilat, puukauhat lepäsivät laatikoissaan. Jopa seinäkellon viisarit saivat huilata, sillä kello oli lopettanut tikityksensä. Myös työpajoissa tavarat olivat liikkumatta paikoillaan kuin ikiuneen vaipuneina. Sakset roikkuivat naulassaan ja neula tökötti neulatyynyssään niin laiskan näköisinä, että oli vaikea kuvitella, miten ahnaasti sakset pian haukkaisivat kangasta ja kuinka vinhasti neula syöksähtelisi kankaan läpi.

Vaikka ulkona paukkui pakkanen, makuusaleissa näytti kesäiseltä, sillä vuoteissa uinuvat punalakkiset olennot oli peitetty kukkatäkein – oli sinikellotäkkejä ja päivänkakkaratäkkejä ja ruusutäkkejä ja narsissitäkkejä ja täkkejä, joissa tulvehti sireeninkukkia ja unikoita.

Kun täkkimeri kohoili hengityksen tahdissa, oli kuin kukkaniitty olisi heilunut tuulessa.

Lumi ja uni olivat kääräisseet helmoihinsa kaikki Tonttulan asukkaat – tai ainakin melkein, sillä savupiipusta kiemursi taivaalle hento savuvana. Ja koska oli savu, piti olla tuli, ja koska oli tuli, täytyi olla tulisija ja joku tulta ruokkimassa. Tuo kaikki löytyi, kun laskeutui tarpeeksi syvälle Tonttulan talon uumeniin, sillä varastojen ja mehukellarin ja hillokellarin alta löytyi kerros, joka oli salaisuus, ja sieltä kiveen hakattu asumus, joka oli vielä suurempi salaisuus.

Asumuksen ja halkovaraston väliä viipotti edestakaisin pikkuinen haltija-ukko sylissään suuri kasa klapeja, jotka hän viskoi uunin liekehtivään kitaan. Ukko oli lyhyenläntä ja koukkuselkäinen. Hiippalakin alta pyrki esiin harmaa hiuspehko ja ryppyistä naamaa peitti naavainen parta.

Haltija oli herännyt Tonttulassa ensimmäisenä, ja hänellä riitti touhua mahtavan hirsitalon lämmittämisessä. Päivätyönsä päätteeksi haltija seisahtui kalenterin eteen ja viivasi yli kuluneen päivän. Sitten hän istui jakkaralleen ja rapsutti korvallistaan ja heilutti jalkateräänsä ja naksutteli sormiaan ja letitti partaansa sata lettiä ja kokeili, kuinka monta kertaa hän jaksoi hyppiä yhdellä jalalla ja kuinka monta kertaa toisella.

Tänä aamuna ukon naama oli yhtä hymyä, sillä vihdoin oli koittanut päivä, jota hän oli kiihkeästi odottanut. Haltija ponkaisi jakkaralle ja kurkotti hyllyltä nahkaisen pussin. Hän kiepahti pöydän ääreen istumaan, hölläsi narun pussin suulta ja kumosi pöydälle röykkiön punaisena hehkuvia kiviä. Kynttilän loimu sai kivet sädehtimään, ja haltija huokaisi ihastuksesta. Hellästi hän nosti ensimmäisen kiven peukalon ja etusormen väliin, ja ryhtyi kiillottamaan sitä pehmeällä säämiskäliinalla.

2.12. Herätys

Kuun valon hopeoimalle katolle tipahteli suuria lumihiutaleita kuin keijujen pienenpieniä keveitä mekkoja. Pimeys vaihtui siniseen hämärään, ja talvilevolleen vierähtänyt aurinko muistutti olemassaolostaan värjäämällä taivaanrannan vaaleanpunaiseksi.

Makuusalissa Tuisku-tonttu näki unta hiirestä, joka juoksenteli hänen varpaissaan. Kädet vain viuhtoivat, kun Tuisku yritti hätistää pois vikkelää otusta.

– Ha ha haa, kantautui Tuiskun uneen.

– Hi hi hii, toinen ääni kikatti, ja kolmannesta suusta pääsi matalaa hohotusta.

Tuisku hätkähti hereille ja näki sänkynsä päässä kolme pyöreää tontunnaamaa. Yksi kuului Tilliäiselle, toinen Taavetille ja kolmas itse Joulupukille.

– Kutitus seis, Tuisku kiljaisi ja pomppasi istumaan sammaleen väriset silmät kiukusta säkenöiden.

Tuiskusta tuntui, että hänet herätettiin kesken unien, vaikka hän oli nukkunut melkein vuoden. Edellisenä jouluna hän oli ommellut ainakin sata nukenmekkoa. Hän oli pakannut ne tähtipaperiin ja kietonut kultanauhoihin, viilettänyt aattona pukin reessä jakamassa lahjoja talosta taloon, palannut Tonttulaan yömyöhällä, syönyt kinkkua ja perunalaatikkoa ja lanttulaatikkoa ja joulupuuroa. Hän oli avannut oman lahjapakettinsa, huutanut ”ihanaa!”, tuuditellut sylissä kultatukkaista nukkea, halannut kaikki tonttusiskot ja -veljet, laulanut kuusen ympärillä riemullisia joululauluja kurkkunsa käheäksi ja ahminut kymmenen joulupiparia ja kaksikymmentä konvehtia.

Sen jälkeen hän oli pessyt hampaat, kävellyt silmät sikkurassa makuusaliin, kaatunut sängylle jaksamatta vaihtaa edes yöpaitaa, vaipunut syvään uneen ja nukkunut yli talven ja kevään ja kesän ja syksyn aina tähän päivään asti, jolloin oli tullut aika nousta ylös ja tarttua toimeen, sillä lapset joka puolella maailmaa odottivat uutta joulua.

Taavetti-veli tutkaili siskoaan suklaanapin värisillä silmillään suu leveässä hymyssä. Tuiskun lakin alta pyrkivät esiin ruskeat kiharat, Taavetin hiukset olivat vaaleat, ja Tilliäisellä ne hehkuivat kuparinpunaisina.

Taavetti osoitti Tuiskua, jonka hihat ulottuivat enää kyynärpäihin. Tuisku osoitti Tilliäistä, jonka mekko ylsi juuri ja juuri vyötärön alapuolelle ja Tilliäinen Taavettia, jonka housut loppuivat polviin.

Tuiskun silmistä suli kiukku ja sisarukset purskahtivat nauramaan.

– Olettepas te vuoden aikana kasvaneet, pukki totesi, nosti Tuiskun harteilleen ja kaappasi Taavetin ja Tilliäisen kainaloonsa.

– Nyt muorin luo ja justiinsa. Teille pitää saada uudet vaatteet!

Laskeutuessaan portaita alas tupaan Joulupukki tunsi jonkun lämpimän läikähtävän rinnassaan, ja ihmekös se, sillä haltija oli saanut kammiossaan työnsä valmiiksi. Pöydällä kynttilän valossa kimmelsivät kiillotetut Joulun kivet, joista henki maailmaan joulun taikaa. Haltija nosti kivet yksi kerrallaan nahkapussiin, sulki pussin suun ja sujautti aarteen patjansa alle.

3.12. Muhkuranenä

Joulupukki astui Tonttulan tupaan, käveli tuvan perälle ja lastasi tontut Joulumuorin syliin, joka istui keinutuolissa mutustelemassa joulutorttua.

– No onkos tullut kesä nyt talven keskelle, Joulumuori hyräili tyytyväisenä ja rutisti tonttulapsiaan.

Muorista oli ihanaa, että joulu tulisi taas. Hän oli karistellut unet silmistään ennen muuta perhettä, pölyttänyt matot ja kuurannut lattiat, hauduttanut valtavan padallisen riisipuuroa ja leiponut ison läjän joulutorttuja.

Muori tiesi, että kun tontut heräisivät pitkiltä uniltaan, niillä olisi sudennälkä.

Pian tupa pelmahti täyteen punalakkeja, jotka hieroivat silmiään ja halailivat sisaruksiaan. Tontut huuhtoivat kätensä ja kasvonsa valkeassa emalivadissa kylmällä vedellä ja kipittivät omalle paikalleen pöydän ääreen. Lautaset oli katettu olkiliinalle ja maljakoissa tuoksuivat katajanoksat.

Muori laski lapsensa ja sai tulokseksi kokonaista kolmekymmentä tonttua. Pitkän talven jälkeen oli vaikea muistaa tonttulasten määrää. Lapsia tuntui sikiävän kuin sieniä sateella, mutta hyvä se vain oli: kun lahjoja piti tehdä tuhansia, kaikki vikkelät sormet olivat tarpeen.

Muori katseli tyytyväisenä, kun pesue popsi puuroaan hyvällä ruokahalulla. Puurolautasilta kohosi kanelin tuoksu, ja muori tunsi, että ilmassa leijui muutakin – Joulun kivien taika ripottautui tupaan kuin tähtisade loihtien mieleen iloista odotusta ja lempeitä ajatuksia.

Taika kiemurteli ulos avonaisesta ikkunasta näkymättömän savun lailla,sukelsi yli pihamaan, puikkelehti kuusten välissä ja kantojen yllä ja tarttui tuulen matkaan, joka lennätti sen yli niittyjen ja kukkuloiden ja alas korkean vuoren rinnettä synkän onkalon suulle ja siitä mahtavaan muhkuraiseen nenään, joka kuului itse menninkäisten kuninkaalle.

Tonttulassa valmistauduttiin tuomaan valoa pimeyden keskelle, mutta täällä valmisteltiin toisenlaista juhlaa.

– Kummitusjuttuja ja hirviöitä, torahampaita ja hämähäkkejä, kuningas suunnitteli ja käännähteli innosta puhkuen valtaistuimellaan, joka oli koristeltu hiirten pääkalloilla.

– Säikyttelyä ja pelottelua, roimasti riitoja ja komeita kahinoita – kirjoita ylös! kuningas komensi puolisoaan, joka kyyhötti pahkatuolissaan sammalkolttu yllään ja sulkakynä viuhuen.

Kattoon kiinnittyneet kiiltomadot loivat saliin niukkaa valoa. Kuningas nuuhkaisi ilmaa.

– Mutta joku häiritsee, joku häiritsee minua…ei kai se ole taas niitä Tonttulan touhuja, kuningas mutisi kurtistaen ennestäänkin kurttuisen naamansa yhä syvempiin kiukun ryppyihin.

Se ponkaisi pystyyn peittäen nenänsä lepakonnahkaisella viitallaan ja karjaisi kovaan ääneen:

– Kaikki tänne ja heti!

Luolan hämäristä kätköistä hiippaili hetkessä suuri joukko takkuisia olentoja, jotka asettuivat riviin kuulemaan kuninkaansa käskyjä.

Ja kun ilta koitti, ja Tonttulan makuusaleissa valot sammuivat, pihakuusen oksien lomitse hehkui kolme kiiluvaa silmäparia.

4.12. Ryöstöretki

Haltija oli saanut kivet kiillotetuksi. Hän makasi sängyssä kolmen vällyn alla kädet ristissä rinnalla ja oli juuri vaipumassa uneen, kun käytävästä kuului rapinaa. Haltija loikkasi pystyyn ja piiloutui nurkassa raksuttavaan kaappikelloon.

Kaappikellon oven raosta haltija näki, kuinka kammioon pelmahti kolme puolimetristä, hurjan näköistä olentoa. Niiden naamat olivat nyrpeässä virneessä ja risaisista housuntakamuksista repsotti paikkoja.

Menninkäiset kykkivät hetken ovensuussa tutkien kammiota kiilusilmillään. Sitten ne rynnistivät liikkeelle: yksi repäisi auki lipaston laatikot, toinen heitteli haltijan nutut pitkin lattiaa, kolmas penkoi astiakaapin ja pudotti puurokulhon, joka hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.

Sitten ensimmäinen kiipesi jakkaralle ja kurkisteli hyllyille, toinen ravisteli haltijan saappaita ja kolmas hyökkäsi nykäisemään kaappikellon ovea, jonka takana haltija istui sydän pamppaillen ja kiittäen itseään siitä, että oli juuri eilen naulannut oven sisäpuolelle vahvan haan. Menninkäiset juoksentelivat päättömästi ympäri huonetta ja pysähtyivät sängyn ääreen.

– Eti sää sängyn alta niin mää etin sängystä, sanoi menninkäinen, jonka suussa sojotti kolme terävää hammasta.

– Enkä kyllä varmana ryömi sängyn alle. Mee itte, sähisi vastaan toinen, jolla oli vain yksi hammas ja sekin puoliksi mustunut. Kolmihampainen ja Yksihampainen loikkasivat sänkyyn ja alkoivat kilvan pöyhiä vuodevaatteita. Kohta Kolmihampainen nosti tyynyn alta nahkapussin ja repi pussin suun auki.

– Pthyi miten kirkkaita, se sähisi ja peitti silmänsä.

– Pthyi pthyi pthyi, toisti Yksihampainen ja yritti kiskaista pussin itselleen.

– Mää löysin sen! Kolmihampainen kiljaisi.

– Mää näin sen ensin, intti Yksihampainen, tarttui pussin kulmaan ja riuhtoi minkä ikinä jaksoi.

Kaksihampainen seurasi innoissaan veljiensä nujakointia ja kannusti vuoroin kumpaistakin.

– Ota se siltä! Väännä siltä niskat nurin! se rääkyi ja taputti yhteen isoja kouriaan.

Lopulta pussin nahka repesi ja Joulun kivet lensivät ympäri huonetta kuin loistava ilotulitus. Osa kivistä osui kipeästi menninkäisten kalloihin, joihin nousi myöhemmin isoja kuhmuja.

Haltija seurasi taistelua kaappikellon raosta, ja jos häntä ei olisi pelottanut niin paljon, häntä olisi naurattanut, sillä toistensa kimpussa telmivät menninkäiset näyttivät ihan painia lyöviltä karhunpojilta.

– Karhunpojilta! haltijalla välähti.

Hän muisti isähaltijan kertoman tarinan, jonka mukaan vuorten uumenissa lymyilevät ilkeät menninkäiset pelkäsivät maailmassa ainoastaan yhtä asiaa: karhuja.

– Murmur, haltija murahti niin möreällä äänellä kuin pystyi.

Yksihampainen säpsähti rajusti ja irrotti otteen veljensä nutusta.

– Hei kuulit sä?

– Mitä muka, Kolmihampainen suhahti ärsyyntyneenä.

– Ei kai se ollu karhu! Yksihampainen kiljahti ja rynnisti Kaksihampaisen kaulaan.

– Ite oot karhu, Kolmihampainen rehenteli paukauttaen pari kertaa henkseleitään.

– Murmurmurmur, haltija murahti vielä isommalla äänellä, ja menninkäiset säntäsivät pakoon minkä kintuistaan pääsivät, Kolmihampainen mukaan luettuna.

Haltija astui ulos piilostaan suu leveässä hymyillä. Hän keräsi kivet pöydälle, viikkasi vaatteet laatikkoon ja lakaisi lautasen kappaleet lattialta. Sitten hän haki neulan ja vahvaa lankaa ja istahti ompelemaan pussia ehjäksi.

– Nyt pitää keksiä jotain, haltija vakavoitui. – Menninkäiset tulevat uudestaan, hän mutisi huolen rypyt otsallaan.

5.12. Rapinaa

Tonttulan talossa jouluaskareet olivat täydessä käynnissä. Joulupukki tavasi pitkiä lahjalistoja päivät pääksytysten, ja pajoista kuului kilke ja kalke aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Tuisku ja Tilliäinen astuivat Joulumuorin johdolla ompelupajaan. Tilliäinen henkäisi syvään nähdessään muhkeat kangaspakat: punaista samettia, tummansinistä tähtiharsoa, valkeaa pitsikangasta, sinipunaruudullista puuvillaa, mustana läikehtivää silkkiä… Rullissa oli sametti- ja silkkinauhaa, joista nuken mekkoihin tehtäisiin rusetteja ja ruusukkeita.

Seinän vierellä odotti viisi pientä ompelukonetta.

– Tänä vuonna Tilliäinen saa suorittaa ompelukoneen ajokortin, muori julisti juhlavasti. Ilman sitä ei ollut asiaa ompelemaan, sillä koneen neula oli terävä.

– Isosiskolta voit aina kysyä neuvoa, koska hän alkaa olla nukenteossa aika mestari! muori lisäsi ja katsahti Tuiskuun, jonka rinta paisui ylpeydestä.

Tuisku näki jo sielunsa silmin kaikki ne ihanat nuket, jotka he tulisivat pukemaan, ja kaikki ne onnelliset tyttölapset, joiden paketista kuoriutuisi esiin Ihka Oikea Joulupajan Nukke.

Tuisku maalaisi nukenpäihin silmät ja huulet ohuen ohuella siveltimellä, joka oli tilattu kaupungin hienoimmasta maalikaupasta. Hän maalaisi pieniä suppusuita ja leveitä nauravia suita, mutta yhtään surullista tai vihaista suuta hän ei tekisi, sillä joulu oli ilon aikaa.

Tilliäinen ojensi sormiaan koskettaakseen sametin pehmeää nukkaa, mutta Tuisku nappasi kiinni hänen kädestään.

– So soo, ensin käsien pesulle, Tuisku komensi, ja Tilliäinen kipaisi kylpyhuoneeseen.

Tuisku sormeili kangaspakkoja ja leikkasi puuvillasta palasen, jolle pikkusisko voisi tehdä harjoitusompeluksiaan.

Kaapissa rapsahteli. Tuisku kurkisti kaappiin, jonka perältä häntä tuijottivat Tonttu Taavetin kiihtyneet silmät.

– Vai niin, ei taida työ maittaa, Tuisku tokaisi harmistuneena. Jotkut tonttuveljet eivät oikein välittäneet työnteosta; mieluummin ne olisivat heittäneet kuperkeikkaa oljissa, painineet niin että pöllysi tai kuorsanneet makoisasti puoleen päivään.

Taavetti vinkkasi siskoa kumartumaan lähemmäksi ja kuiskutti jotain hänen korvaansa. Tuisku nosti kauhistuneena käden suulleen.

– Kuka siellä on? kuului Tilliäisen kirkas ääni kangaspakkojen luota.

– Ei täällä ketään ole, Tuisku sanoi ja sulki kaapin oven.

Kaapista kuului vaimeaa kolinaa ja Tilliäinen hypähti siskon syliin.

– Kyllä siellä joku on. Jos siellä on hiiriä! Tilliäinen kiljui, ja Tuisku sai puhella pikkusiskolle pitkään, ennen kuin tämä rauhoittui.

6.12. Aamukokous

Kun Joulumaan haltija oli leikkinyt karhua, menninkäiset olivat sännänneet suin päin ulos Tonttulan talosta läpi jätkänkynttilöin koristellun portin ja juosseet läpi kahden metsän ja yli kolmen kukkulan kotiluolaansa, eivätkä niiden kintut olleet koskaan käyneet niin vikkelästi, sillä koko matkan ne olivat kuvitelleet, että niiden kannoilla laukkasi hallavaturkkinen karhu valmiina pistämään ne poskeensa.

Luolan suulla roikkui paksu kerros vihreänharmaata naavaa. Pimeästä eteiskäytävästä erkani eri suuntiin kapeampia käytäviä, jotka mutkittelivat maan alla kuin mustekalan lonkerot. Katosta napsahteli kiveykselle hyisiä pisaroita, joista muutama jäi roikkumaan nurkkia verhoaviin hämähäkinseitteihin.

Yksihampainen, Kaksihampainen ja Kolmihampainen löntystivät vastentahtoisesti kohti suurta salia. Salissa oli meneillään aamukokous, jossa suunniteltiin päivän tihutyöt. Sadat menninkäiset istuivat penkeillä päät painuksissa kuuntelemassa kuninkaan saarnaa.

Menninkäiskuningatar, joka oli yhtä pyöreä kuin pitkäkin, kyykötti kuninkaan vierellä kävyn suomuilla päällystetyssä tuolissaan. Ensin kuningas kävi läpi onnistuneet kolttoset.

– Kaaleppi ja Kustaa ja Kekkuli onnistuivat eilen erinomaisesti, kuningas ylisti.

– Meille kantautui huhuja, että Piiroisen perheessä Niemennotkossa joulumieli alkoi laskeutua taloon uhkaavasti. Niinpä tämä rohkea iskujoukko sujahti ovenraosta sisään, kun lapset olivat hiihtämässä ja äiti navetassa. Kaaleppi sotki piparkakkutaikinaan purkillisen pippuria, Kustaa repi lasten askartelemat lumitähdet ja Kekkuli hajotti isän sahan, jolla tämän oli määrä sahata joulukuusi, kuningas kailotti.

Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli rynnistivät salin eteen ylpeydestä pullistellen ja heittivät komeat ilmakuperkeikat menestyksen merkiksi. Kuningas luovutti heille sammankonnahasta muotoillut mitalit ja yleisö puhkesi taputuksiin.

– Bravoo Kauhea Kaaleppi, Kurja Kustaa ja Kelmeä Kekkuli! menninkäiset mylvivät kaulat pitkällä, mutta kun kuningas nosti kätensä, joukko vaimeni hetkessä.

– Entä kuinka sujui Yksihampaisen, Kaksihampaisen ja Kolmihampaisen ryöstöretki? Joko minä saan käsiini ne peijakkaan kivet murskatakseni ne ja heittääkseni jätökset pimeimmän vuoren syvimpään solaan? kuningas kyseli kireällä äänellä ja haki katseellaan epäonnista rosvojoukkoa, joka lymyili takarivissä korvat luimussa.

Kolmihampainen pomppasi pystyyn ja osoitti sormellaan Yksihampaista.

– Se oli ton vika! Mulla oli jo se pussi kädessä, mutta sitten toi tuli repimään sitä…

– Ei varmana ollu! Yksihampainen älähti ja hyökkäsi ravistelemaan Kolmihampaista niskavilloista.

– Paikoillenne siitä! Kuningas karjaisi niin ponnekkaasti, että suurten korvien välissä keikkuva hirvensarvikruunu notkahti vinoon ja otsasuoni pullistui niin suureksi, että kuningatar lyllersi painelemaan miehensä otsaa kostealla sienellä.

Luolaan laskeutui painostava hiljaisuus. Yksihampainen tuijotti lattiaa, Kolmihampainen kattoa ja Kaksihampainen Yksihampaisen pelosta kipristyneitä varpaita.

– Te siis palasitte tyhjin käsin, hallitsija mumisi ja kopautti ryhmysauvallaan kivilattiaan.

– Te töpeksijät ja tunarit ja taitamattomat talliaiset! Teillä oli kädessänne pussillinen Joulun kiviä, ja te pölkkypäiset pölvästit annoitte tilaisuuden valua hukkaan, kuningas jyrisi ja heristi valtikkaansa kohti kattoa.

– Minä haluan ne kivet! kuningas parkaisi ja lysähti istumaan sydänalaansa pidellen. Pyöreä kuningatar lyllersi taputtamaan miestään selkään

– Muuten tulee taas tuo iljettävä joulu ja ihmiset ovat toisilleen niin kilttejä, että sitä ei kestä yksikään menninkäinen katsoa, kuningas jatkoi vaikerrustaan.

7.12. Taikasanat

Päivän työ oli päättynyt ja pino sieviä nukenmekkoja odotti paketointia. Tuisku oli hoputtanut Tilliäisen ruokapöytään ja kömpinyt kaappiin, jossa Taavetti odotti häntä posket jännityksestä hehkuen. Taavetti nosteli vaatteita syrjään ja valaisi taskulampullaan huomaamatonta ovea kaapin peräseinässä.

–Tästä lähtee käytävä, joka johtaa Joulumaan haltijan kammioon. Joulupukki on vasta kolmesataa vuotta vanha, mutta tämä haltija on ainakin viisisataa! Se on asunut täällä jo silloin, kun Joulumaan paikalla oli pelkkiä yksinäisiä tuntureita, Taavetti selosti kunnioittavalla äänellä ja näytti taskulampulla tietä alas portaisiin, joiden päässä häämötti lyhdyn lämmin valo.

Haltija istui pöydän ääressä huolen rypyt otsallaan, mutta nähdessään lapset hän veti suunsa leveään hymyyn.

– Ai tässäkös se sinun isosiskosi on? Se joka osaa ja tietää kaiken? ukko virnisti, mutta vakavoitui saman tien ja jäi tuijottamaan pöytäliinaa.

– Jos emme saa kiviä turvaan, koko joulu on vaarassa! Haltija parahti puristellen käsiään.

– Jos menninkäiset saavat haltuunsa kivet, joulukukat kuihtuvat ja kinkuista tulee kuivia ja piparit palavat ja aikuiset suuttuvat ja kiukuttelevat lapsilleen ja joulupukki joutuu työttömäksi, haltija valitti surkealla äänellä. Tuisku halasi ukkoa.

– Älähän nyt, me viemme kivet turvaan!

– Te vai? Jos teille tapahtuu jotain, minulle käy kalpaten, haltija mutisi.

Hetken asiaa mietittyään hän kuitenkin ymmärsi, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Haltijat eivät nimittäin voineet jättää kotiaan, sillä mikäli he niin tekivät, he haihtuivat savuna ilmaan.

– Kyllä me selviämme, Tuisku vakuutti ja katsoi innokkaasti nyökkäilevää Taavettia, jonka vatsanpohjaa kutitti jo tuleva seikkailu.

– Hyvä on, haltija totesi ilme kirkastuen ja alkoi selostaa suunnitelmaansa. Kivet vietäisiin turvaan ukon serkun valtakuntaan Taivaanvuorelle. Vuori oli saanut nimensä siitä, että sen huippu hipoi taivasta. Yleensä vuoret olivat menninkäisten valtakuntaa, mutta tuota vuorta menninkäiset pelkäsivät kuin ruttoa, koska taivaan enkeleillä oli tapana laskeutua peilikirkkaan jään peittämälle laelle laulelemaan niin hennon heliseviä lauluja, että sitä eivät yhdenkään menninkäisen korvat kestäneet kuulla.

– Enkä minä lähetä teitä matkaan tyhjin käsin, ukko totesi ja maiskautti suutaan.

Uunin pankolta hypähti pikimusta kissa, jossa valkeaa oli vain hännänpää.

– Tämä tässä on Miumau, taikakatti! haltija jatkoi kissaa hellästi silittäen. Sitten hän raapusti paperille jotakin, ja ojensi lapun juhlallisesti tonttulapsille.

– Kun sanotte sille tämän taikasanan, se pelastaa teidät pinteestä kuin pinteestä. Koska sitä ei saa lausua kuin kolme kertaa, ei sanota sitä nyt ääneen. Tämä toinen taikasana taas on tarkoitettu Taivaanvuoreen avaamiseen, ja sen sinä Taavetti voisit minulle lukea.

– P-i-p-a-k-a-k-k-u, Taavetti tavasi.

– Ei kun piparkakku! Tuisku korjasi, taitteli lapun huolellisesti ja pisti sen taskuunsa. Miumau hyppäsi lattialle ja katsoi tonttulapsia odottavasti.

– Matkaan! sanoivat kissan vihreät viirusilmät.

8.12. Lähtö

Joulu tuli päivä päivältä lähemmäksi, ja pakettiröykkiöt Tonttulan varastossa kasvoivat kasvamistaan.

Pajoissa aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan. Puupajassa tontut nikkaroivat nukensänkyjä, kelkkoja, palikoita perheen pienemmille, kaulimia äideille ja kauhoja isille. Kangaspuut sylkivät poppanaliinoja ja pellavapyyhkeitä, ja puikot vain kilisivät, kun kutojatontut loihtivat villapaitoja, kintaita ja sukkia värikkäistä villalangoista.

Kynttiläpajassa valettiin valkeita ja punaisia ja kullanvärisiä kynttilöitä joulupöytiä valaisemaan, ja koristepajassa vikkelät tontunsormet taittelivat oljesta tähtiä ja enkeleitä joulukuusiin. Makeispajasta tulvi voin ja sokerin viekoitteleva tuoksu: siellä valmistuivat toffeet ja riisimurosuklaat, jotka käärittiin enkelinkuvapapereihin ja aseteltiin sieviin rasioihin.

Lähettitontut kipittivät valmiit tavarat sylissään tupaan ja ojensivat ne Joulupukille. Pukki kiikutteli lahjalistansa kanssa kiikkutuolissaan. Vaikka hän näytti väsyneeltä, hänen poskilleen kohosi päivä päivältä enemmän innostuksen punaa – pian koittaisi päivä, jolloin Tonttulan väki saisi kiidättää iloa tuhansiin koteihin!

– Vai että tämmöinen hieno vehje, pukki käänteli sylissään kuorma-autoa, jossa oli ihan oikeannäköiset kumirenkaat.

– Tämä laitetaan Pekalle Teijolan Tulijoelle, pukki sanoi ja viivasi Pekan nimen yli luettelosta.

Nopsasti pakkaajatonttu kääräisi auton lumiukkopaperiin, sitaisi paketin ympärille sinisen lahjanauhan ja kirjoitti paketin päälle koukeroisin kirjaimin “Pekka”.

Puuhaa oli niin paljon, että kun ilta tuli, Tonttulan asukkaiden silmät painuivat kiinni heti, kun he pistivät päänsä tyynyyn. Tuisku oliahertanut ompelupajassa koko päivän ja Taavetti oli huiskinut luudallaan roskia työpajojen lattialta niin ahkerasti, että käsiä jomotti, mutta tänä yönä he eivät saisi nukahtaa.

Lunta oli satanut jo ainakin kolme päivää, ja Joulumaa näytti siltä, kuin se olisi kiedottu valkeaan pumpuliin. Ikikuuset kurottelivat kohti yötaivasta, jossa tuikkivat miljoonat tähdet. Tuisku hiipi Joulupukin ja Joulumuorin makuuhuoneen oven taakse ja kuunteli.

– Krrhhmmm, kuorsasi pukki.

– Piihpiihpiih, kuului muorin tasainen hengitys.

Tuisku hiippaili keittiöön, teki kymmenen muhkeaa voileipää ja kääri ne voipaperiin. Hän sujautti reppuun myös ison maitopullon ja viisi punaposkista omenaa. Miumau tassutteli Tuiskun vierellä malttamattomana, ja kun hän avasi ulko-oven, kissa luikahti viivana ulos.

Taavetti odotti jo pihakuusen alla. Öiset hanget hohtelivat ja pakkanen oli kiristymässä. Mutta tonttuja ei palellut – siitä pitivät huolen paksut turkit ja muorin kutomat villapaidat, sukat, myssyt ja kintaat. Jaloissa tontuilla oli lämpimät huopikkaat, ja myssyjen päällä punainen tonttulakki, jota ilman tonttujen ei ollut sopivaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla.

Kartta, kivipussi ja taikasanojen muistilappu oli kätketty Tuiskun turkin sisätaskuun. Tuisku kääntyi vielä metsän reunassa lähettämään lentosuukon unessaan puhisevalle Tilliäiselle. Jos he onnistuisivat viemään turvaan Joulun kivet, pikkusiskolta ei vietäisi koskaan joulun taikaa.

9.12. Ajokortti

Tuisku ja Taavetti tallasivat reippaasti metsätietä pitkin. Lumi natisi kenkien alla. Tontut tiesivät, että jos menninkäiset saisivat ryöstettyä kivet, joulun henki haihtuisi ikiajoiksi. Ihmiset eivät muistaisi enää koko joulua, ja vuoden ihanin juhla katoaisi. Kaikki jatkaisivat arkista aherrustaan läpi vuoden ilman minkäänlaista taukoa.

Kukaan ei muistaisi enää yhtään joululaulua eikä antaisi yhtään ainoaa joululahjaa, ei leikittäisi ihanilla uusilla leluilla eikä käperryttäisi kynttilänvaloon kuuntelemaan yhdessä enkelikellon kilinää. Ja kun ihmiset tekisivät vaan työtä ja työtä ja työtä ilman lepoa, heistä tulisi kiukkuisia ja ikäviä ja ilkeitä.

Ja mihin joutuisivat Joulupukki ja Joulumuori ja kaikki tontut?

Tuisku puristi tiukasti turkkiaan, jonka salataskussa kartta ja kivet olivat. Matka olisi pitkä: monta synkkää metsää ja korkeaa mäkeä ja jäätynyttä järvenselkää. Kun Tuiskua alkoi pelottaa, hän katseli taivaanrannassa läikehtiviä revontulia ja ryhtyi laulamaan reippaalla äänellä.

– Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa, ne lyö, ne paukkuvat kuin pakkaset, ne välkkyvät kuin vyö.

Samat revontulet räiskyivät myös Joulumaan yllä. Tuisku oli uskonut salaisuuden Tilliäiselle ennen lähtöään, sillä jonkun piti tietää heidän matkastaan. Tuisku oli selittänyt pikkusiskolle matkan tärkeyden ja vannottanut tätä pysymään hiljaa.

Tilliäinen istui ompelukoneen ääressä ja polki vimmatusti. Nukenpeitto oli ommeltu punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista tilkuista. Punaisesta tilkusta tuli mieleen Tonttu Tuiskun lakki, sinisestä hänen siniset silmänsä, vihreästä joulukuusi, jonka alla Tilliäinen oli istunut viime jouluna isosisko vierellään, ja keltaisestaaurinko, joka alkaisi paistaa vasta sitten, kun Tuisku tulisi kotiin.

Mutta työtä oli paljon, ja siksi Tilliäinen oli päättänyt heittää ikävän syrjään ja antaa ompelukoneen laulaa. Kun Tuisku tulisi takaisin, Tilliäisellä olisi näyttää ainakin sata nukenpeittoa ja mekkoa. Tuore ompelukoneen ajokortti oli pöydällä, ja jos työ alkoi väsyttää, Tilliäinen katsahti korttia ylpeänä ja jaksoi taas jatkaa. Joulumuori oli järjestänyt ajokorttijuhlat, joissa Tilliäisen lisäksi juhlivat Vilpertti ja Turkinpippuri. Vilpertti oli harjoitellut ahkerasti poronhoitoa ja suorittanut poronajon ajokortin. Hän odotti hartaasti jouluaattoa, jolloin hän saisi istahtaa ohjaimiin ja pistää porot viilettämään hurjaa vauhtia tuhansiin eri osoitteisiin ympäri maata.

Tonttu Turkinpippuri, joka oli tunnettu kiihkeästä temperamentistaan, oli saanut oikeuden sepäntaitojen harjoittamiseen. Nyt hän takoi löylykauhoja ja makkaratikkutelineitä pajassaan niin innokkaasti, että kipinät sinkoilivat jokaiseen ilmansuuntaan.

10.12. Lupaus

Tuisku, Taavetti ja Miumau seisoivat punaisen mökin ikkunan alla ja hytisivät vilusta. He olivat kävelleet pakkasessa koko päivän. Eväät oli syöty ja nälkä kurni vatsassa. Taavetti nousi Tuiskun olkapäille ja kurkisti sisään lumitähtien kirjomasta ikkunasta.

– No? Tuisku kysyi.

– Takassa palaa tuli, Taavetti raportoi.

– Mitä muuta?

– Pöydän ääressä istuu vanha mummo.

– Onko se kiltin näköinen? Tuisku tiedusteli.

– Sillä on harmaa nuttura ja silmälasit. Onko semmoinen kiltin näköinen?

– Siltä kuulostaa. Koputa.

Taavetti koputti ikkunaan varovasti, mutta mitään ei tapahtunut.

– Sillä on varmaan huono kuulo. Koputa kovempaa.

Taavetti takoi ikkunaa.

– Älä niin kovaa, lasi menee rikki! Tuisku sähisi.

Kohta ikkunan takaa kurkisti pyöreäposkinen mummo, jonka silmät levisivät hämmästyksestä.

– Sussiunaa! Mummolta pääsi ja hän kiiruhti avaamaan ovea. Pian tontut istuivat lämpimässä tuvassa hörppimässä kuumaa teetä. Miumau lipitteli tyytyväisenä teevadilta lämmintä maitoa.

– Justiinsa, justiinsa. Näin kauan sitä piti elää, että sai nähdä ihka eläviä tonttuja. Aina niistä on laulettu ja puhuttu, että ne vilahtelevat siellä sun täällä, mutta ei elämän päivänä ole minua vastaan ennen tullut, mummo siunaili ja muuttui ensin pelokkaan ja sitten surullisen näköiseksi.

– Tulittekos te tarkistamaan, olenko minä ollut kiltti. Olen minä ollut kiltti: kutonut lapsille ja lapsenlapsille ainakin sata paria sukkia ja laittanut paketteja, joihin minä olen leiponut leipää ja pullaa ja muistanut jokaisen syntymäpäivän ja nimipäivän… mummo selosti ja tuli hetki hetkeltä surullisemman näköiseksi.

Taavetti ahtoi vatsaansa viidettä pullapalaa eikä huomannut mitään, mutta Tuisku näki mummon silmäkulmassa kyyneleen, jonka tämä pyyhkäisi nopeasti pois nenäliinallaan.

– Tulevatkos ne lapsenlapset jouluna käymään, tiedusteli Tuisku varovasti, ja mummo puhkesi lohduttomaan itkuun.

– Yksin minä jouluni vietän, olen viettänyt jo ainakin kymmenen vuotta, kun ukkokultakin otti ja kuoli…mummo nyyhkytti.

– Tästä joulusta tulee erilainen. Takaan sen! Tuisku lohdutti mummoa, ja sulki hänet lämpimään halaukseen.

Vähitellen mummo rauhoittui ja ojensi kätensä.

– Sussiunaa sentään, minä vallan unohdin esittäytyä. Minä olen Eevi.

11.12. Laskutoimitus

Tontut ja kissa olivat vaeltaneet läpi metsien ja puskeneet vasten kylmää viimaa jo päiväkausia. He olivat liukastelleet jäisillä poluilla, ja kerran Taavetti oli kierinyt rinnettä alas kuin lumipallo. Mäen alla hän oli näyttänyt ihan isolta lumiukolta, ja Tuisku oli nauranut mahansa kipeäksi.

Yhtenä iltana Taavetin käsiä oli paleltanut niin, että häntä melkein itketti. Silloin Tuisku oli kaivanut turkkinsa taskusta pussin ja avannut sitä hiukan, niin että veli saattoi lämmitellä Joulun kivien hehkussa.

Tuisku ja Taavetti istuivat nuotion ääressä mutustamassa vihoviimeistä Eeviltä saamaansa voileipää sillä aikaa, kun veljet ja siskot Tonttulassa popsivat työpäivän päätteeksi makaronilaatikkoa ja vispipuuroa.

Joulupukki istui keinutuolissaan tuvan nurkassa ja näytti väsyneeltä.

– Tulehan nyt syömään ukkokulta, muori maanitteli.

Pukki luki pikkutytön pitkää toivomuskirjettä.

– Jonna toivoo nukkekotia, nukkea joka osaa sulkea silmät, värikyniä, karamelleja, uutta hametta, ohutta ja paksua puseroa, sormikkaita ja lapasia ja tukkarusetteja….ai jai sentään, pukki lateli.

Muori katsoi hellästi miestään.

– Mehän olemme päättäneet, että jokainen lapsi saa yhden Ihka Oikean Joulumaan Lelun, ja vanhemmat voivat hankkia muut lahjat, hän tokaisi ja istahti pukin syliin niin, että tämä meinasi keikahtaa nurin tuoleineen päivineen.

– Ja että vielä tämmöinenkin taakka, Joulupukki mutisi ja pöytien ääressä istuva tonttujoukko purskahti nauruun. Tilliäinenkin yritti nauraa, mutta hymy hyytyi hänen huulilleen. Milloin hän saisi taas nähdä Tuisku-siskon?

Myös muori oli tuntenut sydänalassaan outoa kaiherrusta jo muutaman päivän, mutta työtä oli niin paljon, ettei hän ollut ehtinyt pohtimaan tunteensa syytä. Hän katseli katrastaan oudon levottomuuden vallassa, palasi pöydän ääreen ja päätti ottaa lapsista luvun.

– Yksi, Tonttu Turkinpippuri aloitti kuuluvalla äänellä, ja jokainen tonttu nousi vuorollaan ylös ja kertoi numeronsa.

Tilliäinen pelästyi: kohta muori saisi tietää, että kaksi tonttua puuttuu. Tilliäinen supatti jotain vieressään istuvan Vilpertin korvaan, joka oli heti valmis jekkuun. Kun Tilliäisen vuoro tuli, hän hyppäsi pystyyn sydän pamppaillen.

– Viisitoista, Tilliäinen kuulutti.

– Kuusitoista, Vilpertti jatkoi.

Kun kahdeskymmenes tonttu ponkaisi ylös sanomaan numeronsa, Tilliäinen ja Vilpertti valuivat vaivihkaa pöydän alle, ryömivät ketterästi pöydän päähän ja livahtivat muorin taakse. Ja kun kaksikymmentäkahdeksan tonttua oli ilmoittautunut, he kutittivat äitinsä kantapäitä ja ponkaisivat pystyyn.

– Mistäs te siihen ilmaannuitte, muori nauroi.

– Kaksikymmentäyhdeksän ja kolmekymmentä! Tilliäinen ilmoitti ja kapsahti muorin kaulaan.

– Koko katras koolla, ihanaa! muori huokaisi helpottuneena ja sulki lapsensa hellään halaukseen.

12.12. Pauketta

Tonttulapsista ja kissasta tuntui, että he olivat tallanneet pitkin lumisia polkuja ikuisuuden. Kiltit ihmiset olivat auttaneet heitä: yksi antoi lautasellisen höyryävää keittoa, toinen yösijan, kolmas lämmittelyhetken takan ääressä.

Lopulta koitti päivä, jolloin Taivaanvuori ilmaantui horisonttiin.

-Tuolla se on, Taavetti viittilöi innoissaan rinnettä kipuavalle Tuiskulle. Tontut pysähtyivät jäiselle mäennyppylälle ihastelemaan vuorta, jonka huippu häämötti taivaanrannassa hämärtyvää iltataivasta vasten.

– Meillä on matkaa jäljellä ehkä parikymmentä kilometriä, Tuisku arvioi tutkien karttaansa.

Yö oli tulossa, oli aika etsiä turvallinen yöpymispaikka. Tuisku katsoi huolestuneena Taavetin huopikkaan rikkinäistä kärkeä, josta lumi tunki sisään. Pian pitäisi päästä lämpimään, löytää pala vahvaa huopakangasta ja kunnollista liimaa.

Mäen alla nietosten keskellä kyyhötti keltainen talo, jonka piipusta nousi savua. Matka sinne tuntui kestävän ja kestävän, ja kun tontut vihdoin koputtivat ovea, Taavetin leuat löivät jo loukkua. Oven avasi tuimannäköinen eukko mattokäärö kainalossaan.

– Vai että tonttuja oikein, olenkohan minä lopullisesti seonnut, nainen sihisi hampaittensa välistä.

Tuisku yritti sanoa jotain, mutta eukko pyyhälsi hänen ohitseen kohti tamppaustelinettä, viskasi mattonsa tangolle ja alkoi hakata sitä vimmatusti.

– Minä vihaan joulua. Vihaan, vihaan, vihaan! Pitää siivota joka nurkka, pitää laittaa ruokaa sen seitsemää sorttia ja lähetellä kortteja ympäri maailmaa. Joulussa on liian paljon hommaa, nainen ärisi.

Tuisku kuunteli eukon sadattelua niin äimistyneenä, että palelevat varpaat tyystin unohtuivat – tämä nainen tarvitsi apua! Tuisku kaivoi kivipussin esiin ja raotti sen suuta. Punaiset kivet hehkuivat loistavina.

– Hyvä rouva, Tuisku kakaisi kurkkuaan, kun eukko syöksyi hänen ohitseen tampattu matto kainalossaan. – Jos katsoisitte tänne pussiin, saisitte tekin vähän joulumieltä, Tuisku yritti, mutta eukko ei vilkaissutkaan pussin suuntaan.

– Vai että joulumieltä, häipykää! Koko joulu on teidän syytänne, nainen ärähteli, sieppasi eteisen lattialta uuden maton ja ryntäsi takaisin pihalle. Taavetti ja Tuisku vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä, kääntyivät kannoillaan ja laahustivat matkoihinsa samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Vielä pitkään heidän korvissaan kaikui mattojen hakkauksen pauke.

He olivat pulassa. Pimeys oli laskeutunut ja pakkanen kiristyi niin, etteivät Joulun kivetkään olisi riittäneet pitämään tonttuja lämpiminä. Taavetin hampaat kalisivat. Tuisku yritti virittää nuotiota metsän reunaan, mutta puut olivat märkiä eikä tuli tahtonut syttyä. Tuisku yritti näyttää reippaalta, mutta häntä itketti ja kadutti. Miksi hän oli ottanut pikkuveljen mukaan näin vaaralliselle matkalle? Jos Taavetti paleltuisi kuoliaaksi, se olisi hänen vikansa.

Miumau kierteli lasten ympärillä ja maukui. Tuisku katsahti kissaan ja hänen ilmeensä kirkastui: taikasana! Hän kaivoi lapun taskunsa pohjalta ja luki kuuluvalla äänellä:

– Miaumurmur.

Seuraavassa hetkessä Miumau katosi. Sen paikalla seisoi upea tiikeri, jonka juovat hohtivat nousevan kuun valossa. Tiikeri paneutui pitkälleen ja tontut käpertyivät vasten sen kylkeä. Turkki hohkasi lämpöä kuin uunin kylki.

– Taikakissa se on, Taavetti huokasi onnellisena kuunnellen tiikerikissan rauhoittavaa hyrinää.

Tuiskun mielestä kaikkosivat synkeät ajatukset, kun kehoon valui suloinen lämpö.

– Vain muutama päivä ja olemme perillä, vain muutama päivä, hän huokasi ja vaipui rauhalliseen, virkistävään uneen.

13.12. Öiset juhlat

Seuraavana aamuna tontut jatkoivat matkaansa reippain mielin. Tuisku lauleskeli ja Taavetti vihelteli. Miumau oli ottanut takaisin kissan muotonsa, ja nyt se loikki vikkelästi lasten edellä. Taivaanvuori kasvoi hetki hetkeltä hiukan isommaksi, ja siitä tontut tiesivät lähestyvänsä määränpäätä.

Illan suussa tonttulapset löysivät heinäladon yösijakseen. He kaivautuivat heiniin pysyäkseen lämpiminä ja Taavetti tuhisi jo syvässä unessa. Tuisku tutki Joulumaan haltijan antamaa karttaa taskulampun valossa: ylihuomenna olisi aatonaatto, illansuussa he olisivat perillä ja Joulun kivet pääsisivät turvaan.

Entä miten he ehtisivät aatoksi takaisin Tonttulaan? Siitä Tuisku ei jaksanut huolehtia – kaikki kyllä järjestyisi, kun mukana oli Miumau taikavoimineen!

Äkkiä metsästä alkoi kuulua tassuttelua, joka kasvoi töminäksi. Tuisku sammutti taskulampun ja kurkisti ulos ladon seinän raosta. Metsän uumenista tarpoi satoja harmaita pikkuolentoja soihtuja kantaen.

– Menninkäisiä, Tuisku ähkäisi. Nyt hän näki ensi kerran omin silmin nuo ilkeät oliot, joista Joulumuori oli kertonut tontuille silloin, kun oli istuttu kaikessa rauhassa takkatulen loimussa ja natusteltu pähkinöitä ja haluttu kuulla jotakin jännittävää.

Menninkäisten naamat olivat vielä pahemmassa irvistyksessä, kuin Tuisku oli ikinä osannut kuvitella. Häntä puistatti: jos menninkäiset löytäisivät heidät, koko pitkä ja raskas matka olisi turha. He joutuisivat palaamaan Joulumaahan ilman kiviä, eikä joulua tulisi koskaan enää.

Tai vielä pahempaa: menninkäiset ottaisivat heidät vangeiksi, ja huonossa seurassa he alkaisivat muuttua yhtä ilkeiksi ja pahantahtoisiksi kuin menninkäiset olivat – senkin muori oli kertonut, ja tontut olivat pistelleet pähkinöitä poskeensa silmät kauhusta ymmyrkäisinä.

Hirsien raosta Tuisku näki, kuinka menninkäiset pommittivat toisiaan lumipalloilla, kaatoivat kavereitaan lumeen ja antoivat niille lumipesuja. Metsän pimennosta kajahti torven toitotus. Kuningasta kannettiin paikalle kultatuolissa, ja riehuva sakki jähmettyi paikoilleen. Kuningas nuuhki ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.

– Täällä haisee… joululta!

Tuisku jähmettyi ja painoi nahkaista pussia tiukasti rintaansa vasten.

– Mutta kohta ei haise enää! Voitokkaat Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli lähtevät ryöstöretkelle tämän juhlan jälkeen. Kolminkertainen hurraa-huuto heidän kunniakseen!

– Huraa, huraa, huraa, menninkäiset huusivat niin kovaa, että karhu käänsi kylkeä talviunessaan, kettu pakeni syvemmälle luolaansa ja orava oli pudota pesästään. Menninkäisorkesteri rupesi paukuttamaan rumpua ja vinguttamaan viulua ja kilkuttamaan romuraudasta väännettyjä kilistimiä, ja meteli oli niin hirveä, että Tuisku sulki käsillä korvansa ja katsoi ihmeissään Taavettia, joka ei vieläkään herännyt.

Kuusten alla porisivat padat, josta menninkäismuorit ammensivat pahkakuppeihin sammakonreisipaistosta ja hämähäkkikeittoa ja limanuljaskavanukasta.

Menninkäiset ahmivat niitä suurella halulla, eikä ruokatavoista ollut tietoa, kun keitto roiskahteli ympäriinsä ja sotki likaiset nutut jos mahdollista vieläkin likaisemmiksi.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, kuningas komensi katraansa piilosille. Menninkäiset säntäilivät piiloihin kantojen taakse ja tuuheiden kuusten alle, ja vikkelimmät kiipesivät puihin ja piiloutuivat paksujen runkojen taakse oksankäppyröiden sekaan. Yksi jäi aukion keskelle laskemaan sataan, mutta eihän se osannut, koska menninkäisten piirissä ei juuri välitetty koulunkäynnistä – kahdenkymmenenkahden jälkeen tuli kolmekymmentäviisi ja sitten yhdeksänkymmentäkaksi ja sitten jo sata.

14.12. Piilopaikka

Tuisku kaivautui kauhuissaan syvemmälle heiniin, kun Yksihampainen ja Kolmihampainen tulla tömistivät kohti latoa ja heittäytyivät heinille vain muutaman metrin päähän tonttulapsista. Tuisku vilkaisi Taavettia, joka ei onneksi kuorsannut, ja raotti nahkapussiaan, jotta Joulun kivet pääsisivät hohkaamaan taikaansa.

Kolmihampaisen mieli alkoi oudosti lämmitä ja hän tutkaili Yksihampaista ystävällisesti.

– Oikeastaan sinä olet tosi kiva kaveri, Kolmihampaisen suusta pääsi, eikä Yksihampainen voinut mitään sille, että hänenkin suunsa alkoi kääntyä iloiseen hymyyn.

– Niin sinäkin, Yksihampainen sanoi.

Tuisku sulki pussin suun ja kivien hohto himmeni. Yksihampainen ja Kolmihampainen muuttuivat nopeasti entiselleen ja vilkaisivat peloissaan toisiinsa.

– Meistä on tulossa kilttejä. Yök, yök! he vinkaisivat yhteen ääneen, häipyivät ladosta ja liittyivät menninkäisjoukkoon, joka hiippaili väsähtäneenä kohti kotivuortaan. Kun viimeinenkin takkutukka oli kadonnut kuusten sekaan, Tuisku uskalsi laskeutua pitkäkseen heiniin. Piti yrittää nukkua ja kerätä voimia huomista varten, sillä tehtävä oli suoritettava kunnialla loppuun.

Unta tavoitteli Tonttulan kammiossa myös Joulumaan haltija. Hän kääntelehti ja vääntelehti, kääntyi selälleen, vatsalleen ja kyljelleen, mutta unta ei tullut. Tonttujen lähdettyä matkaan haltija oli höristellyt korviaan jatkuvasti – tämän tästä hän oli kuulevinaan menninkäisten tassutusta, sillä hän arvasi, että menninkäiskuningas ei antaisi herkästi periksi vaan pyrkisi lähettämään matkaan uuden ryöstösaattueen.

Haltija tiesi, että tontut olivat hetki hetkeltä lähempänä Taivaanvuorta. Hän tiesi myös, että millä hetkellä tahansa menninkäiset saattoivat rynnistää huoneeseen. Jokainen minuutti oli kallis – kuinka siis voittaa aikaa?

Haltija pohdiskeli kysymystä kiertäen partaansa ensin etusormen, sitten keskisormen ympärille. Pikkurillin kohdalla hän sai idean, hypähti ketterästi pystyyn, kiiruhti ylös käytävää komeroon ja komeron ovesta ompeluhuoneeseen ja sieltä pihan poikki askartelupajaan.

Pajan pöydällä oli pinossa silkkipapereita ja kreppipapereita ja kultapapereita ja hopeapapereita ja onneksi myös rulla punaista foliopaperia, joka sopi oivallisesti haltijan tarkoitukseen. Hän nappasi rullan kainaloonsa, poimi matkalta taskut täyteen harmaita kiviä ja kipitti takaisin kammioonsa niin vikkelästi kuin kintuistaan pääsi.

– Nyt minä vähän juksaan, haltija naureskeli kietoessaan punaista foliota kivien ympärille.

Kun menninkäiset tulisivat, niiden kourat tapaisivat tyhjän sijasta pussillisen leikkikiviä, ja tieto aitojen kivien katoamisesta kiirisi hitaammin kuninkaan korvaan.

– Juksaan ihan vähän vain! haltija hykersi.

15.12. Tiikerikyyti

Kullanpunaiset liekit nuolivat iloisesti puuta. Tuisku ja Taavetti olivat löytäneet kasan kuivia oksia ja käpyjä, joiden avulla nuotio syttyi helposti. Syötävääkin riitti, koska ladon läheltä löytyneen mökin hyväntahtoinen emäntä oli sujauttanut Tuiskun reppuun lenkkimakkaran. Taavetti oli juttutuulella.

– Kun minä pääsen Tonttulaan, syön ensimmäiseksi kukkuralautasellisen makaronilaatikkoa, hän suunnitteli tuijottaen ahnaasti tikun päässä höyryävää makkaraansa.

Tuisku kuunteli hajamielisenä veljen jutustelua ja seurasi samalla virkeän oravan hyppelehtimistä lähikuusessa. Orava kiisi runkoa ylös ja alas salamannopeasti, ja hyppeli oksalta oksalle taitavammin kuin yksikään sirkusakrobaatti olisi ikinä osannut.

– Olisimmepa me tontutkin noin nopeita, niin olisimme hetkessä Taivaanvuorella, Tuisku sanoi itsekseen.

– Niin, ja sitten minä syön lautasellisen lihakeittoa, ja sen jälkeen kaksi lautasellista pyttipannua, Taavetti jatkoi, otti makkaran tikusta ja alkoi pistellä sitä ahnaasti poskeensa.

Tuiskun sydän hypähti, kun kuusten seasta kuului kahinaa. Polulta aukiolle sukelsivat Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli toisiaan tönien ja tuuppien.

– Me mennään tästä tonne noin, Kustaa vänkäsi ja osoitti sormella länteen.

– Eipäs kun tästä tuonne päin, Kaaleppi intti itää kohti osoittaen.

– Te ootte ihan torvia, etteks te osaa lukea karttaa, Kekkuli hermoili ja kiskoi esiin housuntaskustaan repaleista karttaa.

Tuisku ja Taavetti tuijottivat menninkäisiä mykkinä. Taavetilta meni makkara väärään kurkkuun ja hän sai yskänpuuskan.

– Hei kato, tossahan meillä on oppaita! menninkäiset äkkäsivät ja alkoivat lähestyä nuotiota.

– Meillä olis vähän asiaa teidän kotiin, Kaaleppi kailotti.

– Ihan vaan pikkusen asiaa, Kustaa jatkoi ja väänsi naamalleen ilkeimmän hymynsä.

Kauhu jähmetti tontut paikoilleen, mutta Miumau nukkui somalla kerällä kaikessa rauhassa.

– Maumiaumur, Tuisku yritti, mutta mitään ei tapahtunut.

– Maumaumurmur, hän yritti uudelleen, mutta Miumau pysyi kissana ja jatkoi onnellisia uniaan.

Kun menninkäisten isot kourat olivat tavoittamassa tonttuja, Tuisku sai aivonsa toimimaan ja huudahti oikean taikasanan: – Miaumurmur!

Menninkäiset perääntyivät kauhuissaan, kun Miumau muuntautui tiikeriksi, paljasti kulmahampaansa ja väristi uhmakkaasti pörröistä turkkiaan. Tontut hypähtivät tiikerin selkään, puristivat jalkansa tiukasti eläimen kylkiä vasten ja maiskauttivat suutaan.

Lumiset metsät vain vilistivät silmissä, kun tiikeri loikki Taivaanvuorelle. Perillä se jarrutti niin voimakkaasti, että Taavetti luiskahti selästä pehmeään lumihankeen.

– Olipa se melkoista lentoa, pikkuveli tokaisi kaivautuessaan esiin kinoksesta.

– Kyllä niinkin voi sanoa, Tuisku vastasi hymyillen.

16.12. Pudotus

Taavetti ja Tuisku hyppäsivät tiikerin selästä hengästyneinä, ja Miumau otti kissanmuotonsa takaisin äänekkäästi naukaisten.

– Siinä se nyt on! Taavetti huudahti ja katseli korkeuksiin.

– Vihdoinkin! kiljahti Tuisku.

Taivaanvuori kohosi jylhänä heidän edessään ja muutaman metrin päässä avautui luolan suu. Taavetti kaivoi taskustaan kartan ja taskulampun. Tontut pujahtivat luolaan kissa kantapäillään.

Taavetti puhkui intoa ja Tuiskun posket punoittivat pakkasesta ja jännityksestä. Pian tehtävä olisi suoritettu, ja Joulun kivet pääsisivät turvaan ikiajoiksi. Haltija kätkisi kivet taivasta hipovan vuoren laelle, eivätkä menninkäiset tohtisi koskaan kiivetä niin lähelle taivaan enkeleitä.

– Sinä luet karttaa, minä lasken askeleet, Tuisku päätti.

– Tästä kaksisataa askelta suoraan eteenpäin….Taavetti kuljetti sormeaan kartalla. Viidenkymmenen askeleen päästä käytävän seinillä leikki enää yksi valonsäde, ja kun Tuisku pääsi kahteen sataan, oli jo pilkkopimeää. Miumau väristeli taskulampun valossa viiksikarvojaan.

– Nyt sataviisikymmentä askelta vasemmalle käytävää alaspäin, Taavetti mutisi.

– Yksi kaksi kolme… Tuisku laski, ja häntä jännitti niin paljon, että hän pelkäsi menevänsä laskuissa sekaisin. Käytävä johti luolaan, jonka keskellä hohteli suuri musta lätäkkö. Vesipisara tipahti katosta keskelle karttaa. Tuisku pyyhki sen kiireesti nenäliinalla, ettei muste tuhraantuisi.

Miumau asteli levottomana tonttujen jäljessä vatsa nälästä kurnien. Haistaessaan muhevan hiiren se ei voinut luonnolleen mitään, vaan luikahti viivana saaliin perään.

Luolasta piti jatkaa ylös oikealle.

– Satakaksikymmentä askelta ja olemme perillä, Taavetti selosti ja tuijotti kauhistuneena taskulamppuaan, jonka valo alkoi himmetä. Tuisku ja Taavetti kiirehtivät askeliaan lampun hiipuvassa valossa.

Käytävän pohja muuttui kivikkoiseksi. Lamppu sammui, Taavetti tarttui Tuiskua kädestä ja tontut haparoivat pimeässä eteenpäin.

– Kuusikymmentäyksi, Tuisku ehti sanoa, kun maa katosi heidän jalkojensa alta ja he pudota muksahtivat monta metriä syvään kuoppaan. Taavetti pillahti itkuun ja Tuisku halasi häntä lujaa.

– Ei hätää veliseni, meillä on jäljellä vielä yksi kissataika, ja nyt minä muistan taikasanan oikein.

Tuisku nousi seisomaan, laittoi kädet torveksi suunsa eteen ja kajautti.

– Miaumurmur!

– Miaumurmur, miaumurmur, seinät palauttivat huudon kaikuna takaisin.

Hiirtä mutusteleva Miumau oli juossut saaliinsa perässä niin syvälle vuoren uumeniin, ettei Tuiskun kutsu tavoittanut sitä.

– Nyt meidät hukka perii, Tuisku ajatteli mielessään, mutta ääneen hän sanoi: – Kyllä me selviämme, ihan varmasti selviämme! Kaivapas kivipussi esiin.

17.12. Aivastus

Joulupukin nenää kutitti. Hän kiikutteli keinutuolissa ja selasi toivomuskääröä, jonka auki keritty pää ulottui tuvan lattialta eteiseen ja eteisestä ruokasaliin. Pukki ojensi Tonttu Turkinpippurin takoman kauhan pakkaajatontulle.

– Kirjoita siihen paketin päälle että Teppo Talvela, Kauhapolku 5. Teppo saa kotisaunassa jouluaattona makeat löylyt, pukki jutusteli hieroen nenäänsä, jossa kutitus yltyi niin valtaisaksi aivastukseksi, että lattialankut tärähtivät, sula steariini kynttiläpajan padoissa heilahti ja Joulumuorilta hulahti pannuun niin paljon suolaa, että koko kastike oli mennä piloille.

– Atshiih, atshiih, atshiih! pukki aivasti uudestaan ja muori kiikutti hänelle nenäliinaa.

– Voi ukkokulta, et kai sinä ole tulossa kipeäksi juuri kiireimpään työaikaan, muori huolehti.

– Älä huoli, minä tiedän hyvän lääkkeen, pukki tokaisi, niisti nuhatipan nenänpäästään ja kävellä köntysteli ompeluhuoneeseen, jossa ei näkynyt ristin sielua. Pukki ahtautui komeroon ja sulki oven huolellisesti.

– Liikaa puuroa, liikaa pullaa, hän ähisi vääntäytyessään peräseinän oviaukosta käytävään. Saavuttuaan haltijan huoneeseen Joulupukki kaivoi tottuneesti kivipussin tyynyn alta. Hän avasi pussin ja liikutteli sitä nenänsä alla kuin olisi nuuhkinut kivien valoa.

– Aaat… aat… AATSHIIH, pukilta pääsi.

– No peijakas, pitää varmaan katsoa lähempää, pukki tuumi, otti yhden kiven hyppysiinsä ja ihmetteli sen rosoista pintaa. Kohta uusi aivastus ravisteli Joulupukkia ankarammin kuin yksikään edellisistä. Kiveä pitelevä käsi puristui nyrkkiin, paperi kiven päällä repesi ja alta paljastui tavallinen harmaa kivi.

Pukki kalpeni, meni punaiseksi ja kalpeni taas.

– Haltija tänne ja heti! Kaappikellon ovi narahti ja haltija astui esiin.

– Missä ovat Joulun kivet! pukki tiedusteli ankaralla äänellä.

– Ei hätää Hyvä Herra Joulupukki, ei hätää. Joulun kivet ovat matkalla turvaan, haltija selitti.

– Pahat menninkäiset kävivät täällä ryöstöretkellä ja pikkulinnut lauloivat että ne ovat tulossa uudestaan ja minun oli saatava kivet turvaan, ja koska te hyvin tiedätte, että jos minä astun ulos Joulumaan portista, minä haihdun savuna ilmaan, niin minun piti laittaa matkaan joku muu, ja kun en minä voinut vaivata teitä Hyvä Herra Joulupukki kun teillä on niin paljon kiireitä…

– Joku muu? Joulupukki kysyi heikolla äänellä.

– No se Joulumaan reippain tonttutyttö ja sen rohkea pikkuveli tietenkin, haltija tunnusti. Joulupukki lysähti kasaan ja alkoi huohottaa.

– Minun oli ihan pakko saada kivet turvaan, ihan pakko…haltija nyyhkytti, mutta pukki viuhtoi jo kohti porotallia niin että nutun helmat hulmusivat.

18.12. Huoli

Porojen valjastamisen jälkeen Joulupukki palasi hakemaan haltijalta kartan Taivaanvuorelle. Haltija parkui sängyssään täyttä kurkkua.

– Minun tehtäväni on pitää huolta Joulun kivistä, ja minä pidin. Minä en tarkoittanut mitään pahaa!

Joulupukki taputti haltijaa tyynnyttävästi olkapäälle.

– Selvä se, sinä teit ihan oikein. Nyt pitää vain saada lapset turvallisesti kotiin.

Tallissa porot kuopivat levottomina maata ja Vilpertti näytti vakavalta, sillä hän oli saanut ensi töikseen tärkeän tehtävän. Joulupukki antoi pojalleen viime hetken ohjeita.

– Sinulla on aikaa kaksitoista tuntia, sitten poroja tarvitaan täällä. Muista jarruttaa kaarteissa. Jos ajat metsään, kallista aikaa kuluu hukkaan, pukki selosti.

Vilpertti kuunteli tarkkaan jokaisen sanan, maiskautti sitten suutaan ja ohjasti porotokkansa ulos tallin ovesta tähtikirkkaaseen yöhön. Joulumuori katseli poikansa lähtöä kyyneleet silmissä. Pukki oli yrittänyt pitää tonttujen vaarallisen seikkailun salassa, mutta se ei ollut onnistunut. Muori oli laskenut lapsensa uudelleen, ja rynnännyt pukin luo.

– Tuisku ja Taavetti! Missä ovat Tuisku ja Taavetti? hän oli tiukannut, ja pukin oli pakko paljastaa totuus.

Muori järkyttyi juuri niin paljon kuin pukki oli olettanutkin, ja ehkä vielä hiukan enemmän, sillä seuraavana yönä hän ei nukkunut silmällistäkään. Hän kieriskeli vuoteessaan ja mietti ahdistuneena lastensa kohtaloa: lapset olivat saattaneet joutua karhun kitaan tai suden vatsaan. Tai ehkä he olivat paleltuneet kuoliaiksi, tai kukaties joutuneet pahojen menninkäisten vangiksi.

– Kuinka minä saatoin unohtaa heidät, muori syytti itseään kieriskellessään hikisenä lakanoissa. Seuraavana päivänä olisi jouluaatto. Pitäisi vaivata kymmenen litran pullataikina ja paistaa kaksikymmentä pellillistä pullaukkoja ja -akkoja, joilla oli rusinasilmät ja sokerikuorrutuksella koristellut nutut.

Yleensä muori rakasti aaton puuhia, mutta nyt kaikki tuntui ilottomalta ja turhalta, ja hymy oli sammunut hänen huuliltaan. Myös Tilliäinen oli surullinen. Hän osasi tehdä koruommelta ja istuttaa hihoja ja rypyttää pönkkähameita. Hän oli loihtinut tusinoittain ihania nukenmekkoja, joita onnelliset lahjansaajat pian ihastuneena näpelöisivät. Mutta itselleen Tilliäinen tahtoi vain yhden joululahjan: että Tuisku tulisi kotiin.

19.12. Tuutulaulu

Kallion halkeamasta siilautui luolaan hiven jouluaattoaamun valoa. Taavetti ja Tuisku istuivat kuopan pohjalla ja lämmittelivät käsiään Joulun kivien hehkussa.

– Tyhmät kivet. Tämä on kokonaan teidän vika! Taavetti kiukutteli. Häntä harmitti vietävästi. Hän ajatteli katkerana, kuinka tonttusiskot ja -veljet kylpisivät joulusaunassa niin että lehdet vihdoista lentelisivät, söisivät puuroa vatsansa kylläisiksi ja pukeutuisivat uusiin hienoihin tonttupukuihin.

Taavetin tonttupuku oli repeytynyt pudotessa ja vatsassa kurni sudennälkä. Vilpertti-veli rakasti kinkkua ja ahtaisi mahaansa varmasti Taavetinkin kinkkuannoksen. Mutta syvällä sydämessään Taavetti kyllä tiesi, että jos he eivät palaisi, joulua ei tulisi Tonttulaan ollenkaan.

Joulupukin ja Joulumuorin sydän halkeaisi surusta, ja pukki joutuisi teeskentelemään väkisin iloista jakaessaan lahjoja lapsille ympäri maata.

Tontut olivat tehneet kaikkensa päästäkseen ylös luolasta. Taavetti oli kiivennyt Tuiskun harteille, mutta vaikka Taavetti oli kuinka kurkottanut, hänen sormensa eivät olleet yltäneet kuopan reunalle, eikä sileistä seinämistä löytynyt yhtään uloketta, johon olisi voinut laittaa jalkansa.

Tuisku oli onneton. Hän oli isompi ja hänen olisi pitänyt muistaa ottaa mukaan taskulampun varapatterit. Miten hän oli voinut olla niin ajattelematon?

– Minä haluan kotiin, Taavetti kiljui ja potkaisi kuopan kivistä seinää.

Tuisku muisti, miten hän oli lohduttanut Taavettia, kun tämä oli pikkuruisena tontunpoikasena maannut kovassa kuumeessa. Tuisku kaappasi Taavetin vierelleen ja alkoi laulaa.

– Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin, kuules hiiri hiironen, tule tänne leikkiin, Tuisku aloitti, ja kun hän oli laulanut laulun kymmenen kertaa, Taavetti oli nukahtanut hänen olkapäätään vasten.

Tuisku ajatteli rakasta Tilliäistä ja herttaista Joulumuoria ja leppoisaa Joulupukkia ja ihanaa Tonttulan taloa, jonka takassa räiskyi tuli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Tonttulan talossa muori kulki edestakaisin pidellen sydänalaansa, eikä joulupuuhista tahtonut tulla mitään. Hän suikkasi ilmaan kaksi lentosuukkoa, jotka lensivät hetkessä yli metsien ja järvien Taivaanvuoren onkaloon saakka.

Toinen suukko osui Tuiskun vasemmalle poskelle, ja tonttutytön mielessä läikähti jokin lohduttava ja lämmin. Toinen suukko osui Taavetin punaiseen nenänpäähän, ja poika ynähti tyytyväisenä unessaan.

Samassa Tuisku kuuli ylhäältä tutun tassutuksen. Taavetin lisäksi joku muukin oli kuullut laulun kissanpoikasesta: kuopan reunalla kimmelsivät Miumaun viirusilmät.

20.12. Perillä

Taavetti heräsi ja hieroi silmiään.

– Miumau, hän kiljaisi onnellisena nähdessään kissan.

– Tämä on kuule ollut ihan kamalaa…Taavetti alkoi kertoa mutta Tuisku nosti sormen suulleen: nyt ei ollut tarinoiden aika.

Tuiskua jännitti. Kissa oli päästänyt heidät pulasta kaksi kertaa, mutta kuinka kävisi nyt? Pudottuaan kuoppaan he olivat kutsuneet kissaa apuun kolmannen kerran, mutta Miumau ei ollut kuullut kutsua. Toimisikohan sana vielä, vai olisiko sen taika rauennut.

– Miauumurmur, Tuisku kuiskasi sydän pamppaillen. Hän huokasi helpotuksesta nähdessään Miunmaun muuttuvan hohtavakarvaiseksi tiikeriksi, joka laski kuoppaan pöyheän häntänsä.

Tontut olivat oppineet taitaviksi kiipeilijöiksi Tonttulan pihapuissa, ja vikkelästi he kapusivat ylös häntää pitkin. Taavetin surkeus oli poissa. Hän kaivoi taskustaan rypistyneen kartan ja tarkisti loppureitin tiikerin silmien hohteessa. Täynnä uutta voimaa tontut ottivat viimeiset askeleet ja saapuivat tammipuisen oven eteen.

Taavetti koputti oveen kolme kertaa. Hän painoi suunsa lähelle avaimenreikää ja sanoi kuuluvasti:

– Piparkakku.

Ovi avautui natisten ja esiin ilmestyi haltijaukko tähdin kirjaillussa taivaansinisessä viitassa.

– Siinähän te vihdoin olette. Pikkulintu toi minulle nokassaan viestin jo pari päivää sitten ja siitä asti olen odottanut teitä. Käykää sisään, Taivaanhaltija pyysi ja raotti ovea, jonka takana avautui kaikkia meren ja taivaan sävyissä kimmeltävä sininen sali.

– Rakas haltija, tulisimme mielellämme, mutta meidän pitää rientää kotimatkalle, Tuisku vastasi ja ojensi haltijalle kivipussin. Haltija poimi ihastuneena esiin yhden Joulun kiven. Sen hehkuva puna hohteli ihmeen kauniisti vasten hänen sinistä viittaansa.

– Jouluaattona silmilleni riittää iloa, kun katselen Taivaanvuoren laella näiden ihanuutta ja enkeleiden tanssia taivaanmannaa maistellen – tässä teillekin hiukan maistiaisia, haltija hyrisi, ja ojensi tontuille sinisestä silkistä ommellun nyytin.

Haltija otti käteensä hopeatähdin koristellun lyhdyn ja johdatti tontut ulos vuoren uumenista. Luolan suulla aurinko häikäisi tonttujen silmiä ja hanget hohtelivat kirkkaina kuin timantit. Haltija lähetti Joulumaan haltijalle paljon terveisiä ja kääntyi mennäkseen.

– Mutta mitenkäs te pääsette kotiin? Minä olen jo niin vanha että olen tainnut tulla hupsuksi, kun en ollenkaan ajatellut, miten te oikein pääsette kotiin…

Tuisku huokasi. Tiikerikissan selässä he olisivat Tonttulassa tuossa tuokiossa, mutta tiikerin paikalla seisoi jälleen Miumau tavallisessa muodossaan, eikä yhtään taikaa ollut jäljellä.

Tuisku ja Taavetti katselivat toisiaan neuvottomina. Metsästä kuului aisakellon helinää, ja Vilpertti kurvasi porotokallaan kuusten seasta otsahiukset huurussa. Hän hyppäsi reestä, halasi sisaruksiaan lujasti ja auttoi heidän lämpimien vällyjen sekaan.

21.12. Piparkakut

Kaaleppi, Kustaa ja Kekkuli olivat harhailleet ja riidelleet suunnista ja eksyneet polulta ainakin sata kertaa, mutta lopulta he olivat perillä Joulumaassa.

– Ihmiset lauleskelevat ja hymyilevät arvoituksellista hymyä ja kilkattavat enkelikelloja niin iloisina, että oikein ällöttää! Kuningas oli kiljunut lähettäessään heidät matkaan.

– Tuokaa minulle Joulun kivet, että minä saan viskata ne niin syvien rotkojen pohjalle, ettei niitä kukaan ikinä löydä, kuningas oli uhonnut.

Nyt menninkäisnuorukaiset seisoivat Joulumaan portilla ja höristivät korviaan. Jätkänkynttilät roihusivat, hangella hyppelehtivät varjot. Tonttulan ikkunat olivat pimeänä ja kun hiiskaustakaan ei kuulunut, menninkäiset hiippailivat portista sisään, kiipesivät vikkelästi katolle, kipusivat savupiipun harjalle, pujahtivat piippuun ja laskettivat suoraan Tonttulan salin takkaan, josta pöllähti iso tuhkapilvi.

He pudistelivat nokea vaatteistaan, mutta näyttivät melkein samalta kuin piippuun kiivetessään – menninkäiset ovat nimittäin otuksia, joille kylpyamme on kauhistus ja saippua tuntematon, samoin kuin hammasharja ja kampakin.

Menninkäiset hiipivät ompeluhuoneeseen niin kuin Yksihampainen ja Kaksihampainen ja Kolmihampainen olivat neuvoneet, pujahtivat sisään kaapin ovesta ja seisoivat kohta Joulumaan haltijan huoneessa.

– Ei täällä mitään karhua ole, Kustaa sihisi korviaan höristellen.

– Ei niin. Niitä vaan höynäytettiin, Kekkuli hirnui.

– Ne on niin höhliä, Kaaleppi totesi.

– Niin on. Tosi höhliä, Kekkuli toisteli.

Kaaleppi sujautti kätensä tyynyn alle ja veti esiin nahkaisen pussin.

– Mutta kivet on täällä niin kun ne sano.

– Ei ne ihan höhliä oo! keksi Kustaa.

– Mutta on ne aika höhliä, intti Kekkuli.

Menninkäiset palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tonttulan väki oli yhä umpiunessa. Keittiön kohdalla Kaaleppi pysähtyi nuuhkimaan ilmaa. Tuoksu imaisi hänet piparipurkille, ja Kaaleppi nappasi käteensä elämänsä ensimmäisen piparin. Kekkuli kiskoi veljeään hihasta minkä jaksoi, mutta Kaaleppi seisoi paikallaan kuin lumottuna ja pisteli suuhunsa piparin toisensa perään.

Nyt Kekkulinkin oli pakko maistaa, eikä Kustaakaan pystynyt vastustamaan kiusausta, eivätkä menninkäisten mieleen muistuneet sankariteot eivätkä hurraavat väkijoukot ennen kuin he olivat tyhjentäneet kolme piparipurkkia ja vajonneet sulattelemaan herkkulastia keittiön lattialle.

Kaaleppi havahtui vasta, kun Joulumuorin herätyskello pirahti soimaan. Hän pomppasi pystyyn, mutta vatsa oli niin täysi, että housut repesivät ja kivet singahtelivat taskusta pitkin lattiaa. Niistä lähti niin kauhea kolina, että kohta keittiön oven raossa seisoi kaksikymmentäkahdeksan tonttua hieromassa unisia silmiään.

– Äiti, pienin heistä huusi ja tarrautui Joulumuorin essunhelmaan.

– Kamalan likaisia otuksia, hän kuiskasi huulet vapisten.

Muori pisti kädet leveille lanteilleen ja katsahti ankarasti ryöväreitä, joiden poskilla olisi loimottanut häpeän puna, jos se olisi likakerroksen alta näkynyt.

– Piparit syöty, kivet pitkin lattiaa, muori mutisi.

– Te saatte pahimman mahdollisen rangaistuksen, hän jatkoi ankaraa teeskennellen.

– Te joudutte viettämään meidän kanssamme joulua! muori huudahti, nappasi menninkäiset kainaloonsa ja lähti kiidättämään heitä kohti kylpyhuonetta.

22.12. Jouluvieraat

Tuisku ja Taavetti kaivautuivat lämpimiin vällyihin ja seurasivat ihaillen, kuinka Vilpertti kiidätti varmoin ottein porot hurjaan vauhtiin kohti Joulumaata. Ohi vilistivät mäet, pellot ja järvenselät, joita pitkin lapset olivat tallanneet Taivaanvuorelle monta kylmää talvipäivää.

Taavetti pisti suuhunsa hyppysellisen taivaanmannaa, joka maistui samalla kertaa mansikalta ja piparkakulta ja toffeelta ja lakritsalta ja kaikelta hyvältä, mitä Taavetti tiesi. Ja vaikka taivaanmanna oli ohutta kuin pilvenhattara, se vei nälän ja teki kylläiseksi.

Kylissä valmistauduttiin jouluaattoiltaan ja ikkunoihin syttyivät tuhannet kynttilät. Tontut huiskauttivat kättään harvoille vastaantulijoille, jotka hieraisivat silmiään ja luulivat näkevänsä unta.

Tuisku huomasi tutun punaisen tuvan pilkottavan mäennyppylän alla ja pyysi Vilperttiä pysähtymään. Tuisku koputti mökin ovelle. Eevi tuli avaamaan oven kukikkaassa joululeningissään ja pitsein koristellussa esiliinassaan.

– Sussiunaa, saanko minä taas tonttuvieraita, Eevi iloitsi.

– Tällä kertaa sinä lähdet meidän vieraaksemme Joulumaahan, Tuisku ilmoitti.

– Vai että ihan Joulumaahan, Eevi toisteli ja oli niin mielissään, että pyöri hetken eteisessä edestakaisin kykenemättä tekemään yhtään mitään. Sitten hän kaivoi kaapista matkalaukun, survaisi sinne yöpaidan, pyyhkeen, hammasharjan, kolme kakkua, viisi pussia pullaa ja purkillisen lusikkaleipiä, heitti turkin harteilleen, painoi päähän hienoimman hattunsa ja kiipesi rekeen.

– Että vielä vanhoilla päivillä pääsee vieraaksi Joulumaahan, se on kuulkaa jotakin se, Eevi hihkui, mutta nosti sitten käden säikähtäneenä suunsa eteen.

– Enhän minä voi Eetlaa yksin jouluksi jättää, kun sillä ei ole ketään muuta!

Tuisku lupasi hakea Eetlan mukaan. Vilpertti ohjasti porot keltaisen talon pihaan, jonka mattotelineeltä kuului tuttu pauke.

– Vieläkö sinä niitä mattoja paukutat! Eevi huikkasi. Eetla tuli esiin mattonsa takaa. Silmien alla olivat mustat väsymyksen varjot ja hiukset roikkuivat elottomina laihojen kasvojen ympärillä.

– Ei tämä vielä mitään, mutta pölyt ovat pyyhkimättä ja lattiat pesemättä ja… Eetla vastasi heikolla äänellä.

Eevi kiepahti ystävänsä taakse ja sitaisi nopeasti kaulahuivinsa Eetlan silmien eteen.

– Sitä ennen meitä odottaa yllätys.

– Mikä yllätys, ei minulla ole aikaa yllätyksiin, Eetla rimpuili, mutta Eevi talutti hänet päättäväisesti reen luo ja kellautti vällyjen sekaan.

Vilpertti maiskautti suutaan ja porot ampaisivat liikkeelle. Eetla kiskoi huivin silmiltään, ja nähdessään vierellään Taavetin ja Tuiskun punaiset puvut, hän alkoi sätkiä armottomasti.

– Tonttuja, minä inhoan tonttuja, minä haluan pois! Mutta Eevi piti Eetlaa tiukasti kainalossaan eikä päästänyt putoamaan, koska hän tiesi, että joulu Tonttulassa tekisi Eetlalle hyvää.

23.12. Kotiinpaluu

Pajojen lattialta oli siivottu viimeisetkin puunpalaset ja lahjapaperit ja kangastilkut ja langanpätkät ja värit ja pensselit. Joulumuori oli kantanut Kaalepin, Kustaan ja Kekkulin kylpyyn, vaikka he olivat sätkineet ja riuhtoneet niin, että muori oli kastunut läpimäräksi.

Pörrötukat oli pesty, mutta kun kampaamisen aika oli tullut, menninkäiset olivat päästäneet niin kimakoita rääkäisyjä, että sellaisia eivät muorinkaan korvat olleet kestäneet.

Muori oli ommellut menninkäisille uudet ruskeat puvut, ja jotta ne olisivat tunteneet olonsa kotoisaksi, hän oli ommellut paikat koristeiksi ehjiin takamuksiin.

Menninkäiset olivat yrittäneet paeta joka käänteessä. Siksi ne piti teljetä vierashuoneeseen, jossa ne tuijottivat inhoten hohtavanvalkoisin lakanoin pedattuja vuoteita.

– Yök miten puhtaita, Kaaleppi sähisi.

– Jos mää kuitenkin vähän kokasen, Kekkuli tokaisi ja loikkasi sänkyyn haistelemaan vuodevaatteita.

– Hyh, miten pahalta hyvältä nää haisee! hän hihkui painaen nenänsä höyhentyynyn uumeniin.

Tilliäinen oli tullut juuri saunasta ja hänen poskensa loistivat punaisina kuin jouluomenat. Hän puki ylleen upouuden valkealla turkiskauluksella somistetun tonttupuvun ja letitti peilin edessä hiuksiaan kuullessaan pihalta ääniä. Tilliäinen ryntäsi ikkunaan ja samaa tietä alakertaan.

– Tuisku on tullut, Tuisku on tullut! Tilliäinen huusi ja kaappasi tuvasta mukaansa muorin, jonka sydämeltä vyörähti huolen painolasti.

Kun tontut kuulivat Tuiskun helisevän naurun, ne pyrähtivät pihalle pajoistaan, eikä suukoista ja halauksista meinannut tulla loppua.

– Että minulla on näin rohkea tyttö ja näin neuvokas poika – voiko se totta ollakaan, muori päivitteli.

Eevi kertoi hänelle vielä tonttujen hyvästä sydämestä, eikä äidin riemulla ollut rajoja. Muori toivotti vieraat tervetulleiksi, ja vaikka Eetlan mieltä kalvoi vielä epäluulo, hänen nenänsä nuuski jo kiinnostuneena tuvasta tulvivia katajan, kanelin ja kardemumman tuoksuja.

Joulupukki rutisti lapsiaan hellästi.

– Huomenna kerrotte kaiken. Te olette varmaan niin väsyneitä, että tuskin jaksatte lähteä lahjoja jakamaan, pukki sanoi pilke silmäkulmassaan, ja Tuisku katsoi häntä vihreät silmät kiukusta kipunoiden.

– Luuletko sinä tosiaan, että me jäisimme pois vuoden hauskimmalta reissulta, Tuisku kivahti ja kiiruhti saunaan peseytymään ja pukeutumaan.

Pian kiisivät matkaan kaikki viisi porovaljakkoa: yksi itään, yksi länteen, yksi pohjoiseen ja kaksi etelään, koska etelässä asui niin paljon väkeä. Jokaisen valjakon perään oli sidottu ainakin viisi täpötäyttä ahkiota lahjoja. Kuormat oli kiinnitetty tiukasti köysillä, etteivät Tarun ja Marketan ja Arton ja Annin ja Rekon ja Irjan ja Ismon paketit olisi lennelleet pitkin metsää.

Tuisku, Taavetti ja Tilliäinen pääsivät siihen rekeen, jota ohjasti Maailmankaikkeuden Ainoa Aito Joulupukki. Kun hän maiskautti suutaan, tonttujen vatsan pohjassa kirpaisi ja reki kohosi huikeaan ilmalentoon.

– Hei, nyt on jouluaatto! tontut kiljuivat ja pitivät kiinni punaisista lakeistaan.

24.12. Toivelahjat

Kun porovaljakot palasivat jouluyönä kotiin, taivaalla kumotti kuu ja hiljainen metsä henki joulurauhaa.

Nyt alkoi Tonttulan oma joulu. Ensin kokoonnuttiin kynttilöin ja olkihimmelein koristeltuun pirttiin syömään jouluateria. Muori oli paistanut hiki hatussa laatikoita ja kinkkuja, sillä yksi kinkku ei olisi riittänyt Tonttulan väelle alkuunkaan, vaikka se olisi ollut kuinka suuri.

Tuisku rakasti eniten imellettyä perunalaatikkoa, Taavetti kinkkua ja Tilliäinen iloisenväristä rosollia. Vilpertin mielestä suurinta herkkua oli silli, ja Turkinpippuri himoitsi väkevää sinappia, jota hän levitti kinkkusiivulleen paksun kerroksen. Joulupukin mielestä mikään ei voittanut riisipuuroa ja rusinakeittoa.

Pöydässä istuivat jouluvieraina Eevi, Eetla, Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli. Eevi ja Eetla pistelivät jouluherkkuja suuhunsa hyvällä ruokahalulla. Kiukkuisen Eetlan kasvot olivat sulaneet hymyksi tuvan lämmössä. Aluksi menninkäiset mököttivät eivätkä laittaneet suuhunsa ruuan murustakaan, mutta sitten Kekkulin oli aivan pakko ottaa kinkusta pieni maistiainen.

– Tää voittaa kuulkaa sammakonreisipaistoksen ja mätämunakkaankin! Kekkuli huudahti ja kaikki puhkesivat nauruun.

Syönnin jälkeen avattiin ovi saliin, jossa hohteli paperienkelein ja hopeanauhoin ja suklaakävyin koristeltu kuusi juurellaan kasa paketteja.

– Nyt saa kyllä joku muu jakaa lahjat! Joulupukki kuulutti ja vajosi syvälle salin suurimpaan nojatuoliin.

Tontut ryhtyivät toimeen. Sali täyttyi paperien rapinasta ja ihastuksen huudoista.

– Oiiiih! huokasi Eevi kääriessään paketistaan esiin tulenpunaista villashaalia.

– Siihen voit kääriytyä aina, kun sinusta tuntuu yksinäiseltä, Tuisku kuiskasi puristaen rintaansa vasten silkkikantista päiväkirjaansa, johon hän tulisi kirjoittamaan seikkailuistaan.

– Iiiik miten hieno, voihkaisi Eetla kääriessään paketistaan pehmeän mattoharjan. Harjan kyljessä luki ”Made in Joulumaa”.

– Nyt saavat matotkin lempeämmän kohtelun, Eevi kujeili. Kustaa, Kaaleppi ja Kekkuli saivat kukin komean samettiviitan, ritarimiekan ja kultaisen kruunun. He näpelöivät tavaroita ihmetyksestä sanattomina eikä ihme, sillä ikipäivinä he eivät olleet omistaneet yhtään ainoaa oikeaa lelua. Ja kun he vihdoin uskaltautuivat pukemaan viitat harteilleen ja painamaan kruunut päihinsä, heidän hymynsä valaisi koko huoneen.

Kiitokseksi menninkäiset heittivät kolme huimaa ilmakuperkeikkaa. Sitten tanssittiin kuusen ympärillä piirileikkiä siihen asti, kun tähdet taivaalla sammuivat ja taivaanranta värjäytyi vaalean punaiseksi.

Jos olisit katsonut kuusen alle, olisit nähnyt Tilliäisen, joka oli nukahtanut ison siskonsa syliin ja nukkuisi siinä ehkä ensi jouluun saakka. Ja jos olisit päässyt kurkistamaan kammioon Tonttulan uumenissa, olisit löytänyt nähnyt maailman onnellisimman haltijan sylissään maailman ihmeellisin kissa.

Valtteri Viirillä oli kauppa, jossa myytiin lippuja. Kun rakennettiin uusi koulu tai kerrostalo, Suomen lippu ostettiin Viiriltä. Kun perustettiin jalkapallojoukkue tai soittokunta, sen lippu tilattiin Viiriltä. Ja kun kaupungissa oli ulkomaisia vieraita, Viiriltä haettiin pienet liput, joilla lapset huiskuttivat kadun varressa.

Yleensä Viirin liput menivät nopeasti kaupaksi. Yksi poikkeus vain oli: eräs pieni Suomen lippu oli lojunut hyllyssä jo kuukausia, eikä se tuntunut kelpaavan kenellekään. Valtteri katseli ja käänteli sitä, eikä löytänyt mitään vikaa. Miksi kukaan ei ostanut sitä? Se oli todella kummallista.

Valtteri ei tiennyt, että pikku lippu pelkäsi. Se oli kuullut muiden lippujen kertovan, mitä kaikkea lipulta vaaditaan: on noustava yksin yläilmoihin, on liehuttava juhlavasti, on kestettävä tuulessa ja tuiskussa. Niinpä aina kun kauppaan tuli asiakas, pikku lipun sydän alkoi lepattaa. Sen sininen risti kalpeni, ja peloissaan se vetäytyi hyllyn perimmäiseen nurkkaan.

Eräänä joulukuun päivänä Viirin kauppaan tuli Lintusen perhe, joka halusi nimenomaan pienen lipun. Heillä oli maalla mökki ja sen pihalla lipputanko, joka oli paljon lyhyempi kuin suurissa kaupunkitaloissa.

– Olisi kiva saada lippu itsenäisyyspäiväksi. Kutsuttiin sukua katsomaan linnan juhlia, äiti Lintunen sanoi.

– Tämä on varmaan teille sopiva, Valtteri Viiri myhäili ja veti hyllyn perältä pikku lipun. Lippu pani vastaan niin että saumat ritisivät, mutta Valtteri ei huomannut mitään. Isä Lintunen maksoi lipun, se pantiin muovikassiin ja vietiin autossa mökille. Koko ajan sen arka sydän lepatti, ja tarkkasilmäinen olisi nähnyt, kuinka kassi tärisi takapenkillä.

Itsenäisyyspäivänä kaikki Lintuset, isä, äiti ja 7-vuotias Mikko, lähtivät nostamaan lippua salkoon.

– Mukavaa kun tuulee, näyttää hienommalta, sanoi isä ja otti pikku lipun esiin kassista. Äiti yritti kiinnittää lipun hakasia nostonaruun, mutta ne eivät millään auenneet.

– Kuinka ne tekevät näin tiukkoja, äiti ihmetteli ja käänteli muovisia hakasia. Hän ei tiennyt, että pikku lippu oli pannut vastaan kaikin voimin.

Isä tarttui vuorostaan hakasiin ja sai kuin saikin lipun kiinni naruun. Mutta kun hän yritti nostaa sitä salkoon, se juuttui jo parin metrin korkeuteen. Lippu pelkäsi niin, että kauhuntärinä sai narun menemään solmuille ja sykeröille.

Kun sotkut oli saatu auki ja nostonaru taas suoraksi, tehtiin uusi yritys. Isä yritti avata hakasia ja Mikko piti kiinni lipun toisesta päästä. Äiti seisoi valmiina lipputangon vieressä naru kädessään.

Siinä samassa järveltä nousi tuuli, joka sai lumen pöllyämään, ja hetkessä se ylitti pihan ja tarttui lippuun. Mikko hätääntyi ja päästi irti, ja samassa lippu irtosi myös isän kädestä. Voimakas puuska vei sitä pitkin pihaa ja lennätti sitten kohti puiden latvoja.

Pikku lippu melkein valkeni kauhusta. Vielä koskaan sen sydän ei ollut lepattanut näin hirveästi. Tuuli kieputti sitä eri suuntiin ylös ja alas ja koko ajan kauemmas mökistä. Kun puuskan voima sai sen saumat ritisemään, se tajusi, miten typerä se oli ollut.  Ihan turhaan se oli pelännyt tankoon nousemista – eihän se ollut mitään verrattuna tähän hirveään lentoon!

Vähitellen tuulen voima alkoi laantua ja lippu leijaili alemmas. Loppujen lopuksi se valahti tien varren katajaan. Neulaset pistelivät ja lumi oli kylmää, ja lippu huokasi, kun isä juoksi paikalle ja otti sen pensaasta alas.

Kun taas ryhdyttiin lipunnostoon, kaikki sujui kuin tanssi: hakaset aukesivat, naru juoksi, ja pikku lippu nousi vaivatta tangon huippuun hohtavan nupin juureen.

– Hupsu lapsi, sanoi lipputanko lipulle. – Päätit sitten viettää itsepäisyyspäivää.
– Enkä päättänyt, minua vain pelotti, pikku lippu tunnusti. – Mutta lentäminen on kauheaa! On hienoa kun on oma paikka ja tehtävä, ja minulla se on tässä.

Siinä samassa tuuli tarttui lippuun, ja  pian se liehui ylpeänä koko sinivalkoisessa komeudessaan. Aurinko paistoi, luminen järvi hohti, ja kuuset seisoivat valkeissa kaavuissaan juhlallisina kuin piispat. Kaukana alhaalla kantoivat isä, äiti ja pikku Mikko ulkotulia pihamaalle. Sitten kuului auton torven törähdys, ja kohta oli koko piha täynnä iloista puhetta ja naurua.

– Teillä on uusi! sanoi pihalla tytön ääni, ja pikku lippu näki, kuinka monet hymyilevät kasvot katsoivat ylöspäin.

– Se on Suomen lippu, ja nyt on Suomen syntymäpäivät, Mikko sanoi ja vilkutti iloisesti lipulle.

Lippu lepatti vähän. Mutta sen sydän ei enää lepattanut.

Olipa kerran eräs puunhakkaaja ja tämän vaimo, jotka asuivat kahdestaan pienessä mökissä metsän keskellä. He olivat rutiköyhiä ja lapsettomia. Joka päivä mies lähti töihinsä, ja vaimo jäi hieman surullisena yksin kotiin. Hän toivoi kovasti omaa lasta.

Eräänä talvena satoi poikkeuksellisen paljon lunta. Päivästä toiseen lumihiutaleet peittivät taivaan kuin pienet kimaltelevat tähdet. Pakkanen paukkui ja talvinen viima puhalsi hyytävän kylmästi. Oli Lumikuningattaren vuosi, sanottiin.

Eräänä iltana lumipyry vihdoin lakkasi. Silloin puunhakkaaja ja tämän vaimo päättivät lähteä ulos.

”Tehdään lumiukko”, ehdotti puunhakkaaja vaimolleen. ”Tehdään mielummin pieni lumityttö”, vaimo vastasi. Pariskunta ryhtyi työhön. He muovasivat lumesta ensin pienen vartalon, kädet ja jalat. Sitten he tekivät tytölle pään: hiukset, otsan, nenän ja suun. ”Hän on niin kaunis“, sanoi vaimo. ”Aivan kuin oikea pikkutyttö.“

Juuri sillä hetkellä öisen metsän halki kulki Lumikuningatar. Kerrottiin, että talven pahimmat paukkupakkaset olivat juuri Lumikuningattaren tekemisiä, mutta tuo jäinen kaunotar oli hyisestä olemuksestaan huolimatta hyväsydäminen haltija. Kun hän näki, miten hellästi puunhakkaaja ja tämän vaimo katselivat pientä lumityttöään, tämän kävi pariskuntaa sääliksi. Silloin hän puhalsi tytön suuntaan huuruisen henkäyksensä.

Puunhakkaaja ja tämän vaimo tunsivat kylmän tuulen puhaltavan metsän läpi. Ja silloin – voi kauhistus! – lumitytön silmät avautuivat. Sen pienestä suusta tupsahti ulos pakkashuurua. Puunhakkaaja ja tämän vaimo pelästyivät niin, etteivät saaneet sanaa suustaan. Mutta silloin pieni tyttö hymyili niin valloittavasti, että vaimo tunsi sisimpänsä sulavan. ”Oletko sinä minun pieni tyttöni?”, hän kysyi. Tyttö nyökkäsi. Puunhakkaajakin hymyili tytölle sydän täynnä iloa. Heistä oli tullut oikea perhe.

Pariskunta vei Lumitytön kotiinsa ja kohteli tätä hellästi kuin omaa lastaan. Tyttö oli todellakin aivan lumoavan kaunis: hänen ihonsa oli valkea kuin lumi ja silmänsä kirkkaat kuin pakkasyön tähdet. Tytöstä tuli vanhempiensa silmäterä. Koko talven he elelivät mökissään onnellisena suloinen Lumityttö seuranaan.

Sitten eräänä päivänä räystäiltä alkoi tippua sulava lumi. Kevät oli tulossa. Puunhakkaaja ja vaimo ihastelivat muuttolintujen paluuta taivaalla ja katselivat ensimmäisten silmujen puhkeamista metsän puissa. ”Luonto herää jälleen!”, he iloitsivat. Mutta mitä pidemmälle kevätaurinko sulatti lumihankia, sitä surumielisemmältä pariskunnan tyttö vaikutti. Toisin kuin talvella, Lumityttö ei enää näyttänyt nauravan lainkaan. Hän oli aivan kalpea ja iloton.

”Ehkä hän kaipaa muiden lasten seuraa“, puunhakkaaja arveli. Lopulta vaimo ei enää kestänyt katsella Lumitytön surullisia silmiä, vaan vei tytön läheiseen kylään muiden lasten luo. Juuri silloin vietettiin juhannusta, keskikesän juhlaa, ja kylän lapset olivat kokoontuneet roihuavan juhannuskokon ympärille juhlimaan. Lapset hyppelivät ja tanssivat palavan nuotion ympärillä, ja he kutsuivat Lumitytön mukaan leikkiinsä. Mutta kun Lumityttö astui mukaan piiriin, hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat entistäkin kalpeammiksi. Sitten hän suli ja haihtui pois, kadoten näkymättömiin. Lumitytöstä ei jäänyt jäljelle kuin henkäys usvaa, joka sekin pian haihtui taivaan sineen.

Silloin kaikki ymmärsivät, että tyttö ei ollut ollut tavallinen lapsi vaan Lumikuningattaren tytär.

Kukaan ei nähnyt Lumityttöä sen koommin. Mutta sanotaan, että yhä vielä tänäkin päivänä metsässä kulkee talviöisin eräs lumoavan kaunis neito, joka puhaltaa henkäyksellään metsän puut ja pellot jäisen huurteen peittoon.

Ja kuuleman mukaan talven kauneimmat jääkiteet, kuurankukat, ilmestyivät vuodesta toiseen puunhakkaajan ja tämän vaimon mökin ikkunaan.

Sen pituinen se.

Hilda istui jättilumikasassa ja tökki siihen nyrkillä isoja koloja huoneiksi. Lumitalossa oli jo kolme kerrosta ja minilumipalloja huonekaluina. Talvi-illan pehmeät hiutaleet valuivat pimeältä taivaalta hiljalleen talon päälle ja Hildan nenälle. Pihalla oli rauhallista, vain naapuritalon ikkunan takaa kuului hiljaista musiikkia. Oman kodin ikkunassa näkyi kynttilänvalo ja päiväkodissa askarrellut lumihiutaleet. Hilda tiesi, että äiti leipoo korvapuusteja.

Hilda muotoili märillä tumpuilla pienenpieniä sänkyjä huoneisiin. Lumi oli täydellisen muovailuvahamaista, ja melkein harmitti valmiiksi, ettei siitä ehtisi millään tehdä niin paljon kaikkea hienoa kuin teki mieli. Hän voisi tehdä lisää huoneita ja sänkyjä ja pöytiä siihen asti, että olisi ihanihan pakkopakko juosta sisälle pissalle ja lämmittämään jäisiä sormia ja varpaita patteria vasten. Ei hän nyt malttaisi. Tämä oli maailman parasta lunta.

Hilda koitti olla ajattelematta pissahätää ja kylmiä varpaita ja keskittyi kovasti muotoiluun. Olohuoneeseen mahtui pitkulainen lumipallo, se oli sohva. Sohvalla pötkötteli… Hmm…koira. Eikun sammakkolapsia! Hildaa hihitytti. Se olisi sammakkotalo, sammakkomummujen ja sammakkovanhempien ja ainakin kymmenen sammakkolapsen talvikoti. Hilda pyöritteli tosi monta pikkuista lumihippusta sammakoiksi ja asetteli ne ympäri taloa. Niiden iskä leipoi pullia keittiössä!

Ei Hilda mitenkään, eikä missään nimessä, malttaisi jättää sammakoita yksin ja vaan lähteä kotiin, ei noin vain voisi. Muttei voisi kyllä housuunkaan pissata. Oli jo niin pimeää, ettei melkein voinut nähdä pikku huoneita kunnolla. Hilda vilkuili koti-ikkunaan. Ehtisiköhän äiti leikkiä sammakoilla? Hän päätti työntää niin monta lumisammakkoa taskuun, kuin saisi mahtumaan.

Mars suoraan vessaan riisumaan märkä haalari ja kylmät sammakot taskuista vihreään muoviämpäriin. Hilda piti käsiä lämpimän veden alla aika pitkään ja katseli peilistä punaista nenäänsä, jota nauratti ja kutitti. Varpaita vähän pisteli kun ne lämpenivät. Ne kipristelivät lämmintä lattiaa vasten tyytyväisinä. Koko Hilda suli ja puki sinisen pyjaman päälleen, työnsi varpaat villasukkapesiin hihittelemään.

Ämpärillinen sammakoita pääsi olohuoneen ikkunan taakse parvekkeen pöydälle niin, että Hilda näki ne sisältä. Tai melkein näki, jos painoi nenän kiinni ikkunaan. Sitten hän avasi telkkarin ja möyri isoon nojatuoliin katselemaan lastenohjelmia sammakoiden kanssa. Sammakot huusivat ikkunan takaa, että ne haluavat katsoa Kaapoa, ja Hilda suostui, vaikka Kaapo onkin pienempien ohjelma. Äidin villapaidasta sai pehmeän pesän, varpaat melkein nukahtivat sen sisällä. Hän katsoi niin monta lastenohjelmaa, että muuttui osaksi nojatuolia, ja silloin äiti tuli viereen ja villapaitapesään ja hipsutti hänen korvaansa:

— Täälläkö minun pikku Hildani kääryleenä köllöttää? Pieni punanenu höpöpupu löllöttää?

Hilda laittoi silmät kiinni ja käpristyi kiinni lämpöiseen äitiin. Juuri ennen nukahtamistaan hän kuiskasi:

— Parvekkeella asuu nyt sammakkoperhe. Simmakkosammakkolumilapset ämpärissä. Ne halusivat katsoa Kaapoa.

Hilda ei enää huomannut, kun äiti kantoi hänet omaan sänkyynsä unikaverivuoren juurelle ja peitteli lämpöiseksi toukaksi. Hän oli jo matkustanut sammakoiden talvimaahan lumijuhliin ja pomppelehti huopatossuissaan mukana sammakoiden letkajenkassa kuusten välissä niin, että pipo ei pysynyt päässä.

Kun Hilda kipaisi aikaisin aamulla ämpäri kainalossa pihalle katsomaan sammakkotaloa, hän näki heti, että siihen oli tullut paljon lisää huoneita. Niitä oli ainakin seitsemän ja niissä oli huonekalutkin. Pakkanen oli jäädyttänyt huoneet kimaltaviksi ja hienoiksi. Aamun ujot pikkuhiutaleet kiepppuivat taivaalta ja laskeutuivat varovasti koristamaan uuden talon kattoa kuin timantit.

Hilda henkäisi hämmästyneenä ja silitti jättikasan juhlavia seiniä, asetteli sitten varovasti ämpäristä sammakkolapset uuteen kotiinsa juhlimaan ja ihaili sitä kaikkea hienoutta ihan hirveän kauan. Kun oli melkein vilu, äiti tuli isossa toppatakissaan, kori sylissä ulos ja huhuili:

— Pullapostia Hildalle! Mikrolämpöisiä korvapuusteja ja mehua lumisammakoille! Paksut viltit kaikille!

Hilda asetteli pikkusammakot viltille pullalautasen ympärille ja ryömi äidin syliin viltin sisälle. Sammakot kertoilivat hauskoja lumisatuja ja söivät melkein kaikki pullat. Sitten ne nukahtivat yhteen kasaan. Hilda ja äiti nauroivat kuorsaaville sammakoille niin, että pullanmurut lensivät suusta ja varpaat tikahtuivat villasukissa. He joivat kaiken kuuman mehun. Yhtenä isona villapeittomöykkynä äiti ja Hilda istuivat sylikkäin ja laskivat tähtiä, miettivät, asuuko jollain niistä lumisammakoita.

Sen pituinen se.

Jos et tahdo nukkua illalla
voit yksisarvisia kuunsillalla
alkaa ajatella
ja niiden sarvia laskeskella
niin pian saapuu nukkumatti
sininen lintu ja pumpulitatti
kutsuvat mukaan yöhön
sukeltamaan tähtivyöhön.

Yksisarvisten tanssia
katsomaan lähdin
tie oli valaistu tuhansin tähdin
ja pilvet juuri sen verran
siirtyivät syrjään tän kerran
taivas oli sininen ja syvä
sen sylissä tunnelma hyvä.

Tanssi kuin taikaa tai satua
ei kyllä tarvitse katua
että keskellä yötä heräsin
rohkeuteni keräsin
hiivin ulos salaa
katsomaan kun taivas palaa.

Saavuin taivaan rantaan
ja sen valkeaan,
säihkyvään santaan
kuvasi piirsin
vähän pilviä edestä siirsin.

Pyysin valoa kuulta
tikapuita pihapuulta
jotta voisit ylös kavuta
kanssani taivaan sineen savuta
usvaksi metsien ylle
ja aamuauringon syleilylle
hymyillä korkealla
taivaankannen kukkulalla.

Unessa voimme tavata
ja sydämemme avata
salaisuuksia jakaa
vuosienkin takaa
kertoa kauniita tarinoita
punoa pilvistä palmikoita
tähtipölyä maahan tiputtaa
salaisuuksia niputtaa
pieniksi kirjeiksi lintujen viedä
osoitteeseen jota en tiedä.

Laskenpa taivaan lampaita
joilla ei ole hampaita.
Ne pilvenhattaroita mutustavat
ja kanssani hiljaa jutustavat,
turkki niillä on valkea
eivät ne siitä halkea
että pilviä aina syövät
sitten sorkat yhteen lyövät,
ryhtyvät leikkiin hurjaan
eivät tyydy mihinkään kurjaan.

Painajainen, kummajainen
uni pahanlainen
sitä vähän pelkään
mä lohikäärmeen selkään
kiiruhdan ja lennän
pakoon minkä ennän.

Kohti niittyjä kauniita
joilla kasvaa nauriita
niistä koverran majan
teen oman pajan
turvapaikan parhaan
jotta voi mennä harhaan
painajaiset ja pedot
loistaa hienot kukkakedot.

Ystävänä yö
joka kanssani omenaa syö
heinäsirkkoja kuunnellaan
ollaan niin kuin ei oltaiskaan
ihan hiljaa vaan
kuiskaillaan
salaisuuksia supatellaan
kun hämärässä rupatellaan
ja ennen aamun koittoa
lintuorkesterin soittoa
on aika lopetella
nukkumaankin opetella.

Eräänä päivänä mummo päätti paistaa itselleen piparkakkuja. Mietteissään hän vaivasi taikinaa; ihan kuin itsestään siitä alkoi muovautua pieni piparkakkupoika.

– Sinusta minä teenkin itselleni uuden ystävän, tuumi mummo.

Hän otti palan taikinaa ja kauli siitä pienet kädet ja jalat. Sitten hän muotoili pään ja teki vielä rusinoista nappisilmät. Hupsista! Näytti aivan siltä, että piparkakkupoika vinkkasi hänelle silmää.

Mummo koristeli piparkakun karamelleillä ja työnsi sen lopuksi uuniin. Kun taikina oli kypsynyt hyvän tovin, mummo raotti uuninluukkua. Mutta – voi kauhistus! – piparkakkupoika hyppäsi pelliltä jaloilleen ja sinkautti itsensä keittiön pöydälle. Sitten se näytti mummolle kieltä ja pujahti ovesta ulos.

Mummo-parka juoksi pojan perään ja huusi: – Odota! Tule takaisin!

Mutta piparkakkupoika vain nauroi ja vastasi: – Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa!

Eikä mummo saanutkaan. Piparkakkupoika tanssahteli pulleilla jaloillaan ympäri mummon pihamaata. Tarpeeksi ilkamoituaan se pinkaisi läheiseen metsään.

Metsässä piparkakkupoikaa vastaan tuli jänis. Jänis katseli mietteissään piparkakkupojan rusinasilmiä ja karamellinappeja ja tuumi, että pienten piparkakkupoikien ei ole viisasta juoksennella yksin metsässä.

– Kuulehan pullaposki, se sanoi. – On varmaan parasta, että palaat kotiin mummon luo. Metsä on vaarallinen paikka piparkakkupojille.

– Vaan minäpä en halua palata kotiin, vastasi poika röyhkeästi. – Haluan juoksennella ja pitää hauskaa.

Ja suu hymyssä piparkakkupoika livisti taas karkuun.

– Odota! huusi jänis juosten sen perään. – Tule takaisin!

– Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa, rallatteli piparkakkupoika ja hyppeli mättäältä toiselle. Eikä jänis saanutkaan sitä kiinni.

Seuraavaksi piparkakkupoikaa vastaan käveli karhu. Karhu katseli kanelintuoksuista pojankoltiaista epäilevästi.

– Joudut vielä rosvojen käsiin, varoitti karhu. – Sinun on parasta palata kotiin.

– Höpsisistä, tuumi piparkakkupoika. – Minä olen niin nopea, ettei kukaan saa minua kiinni.

Ja iloisesti virnistellen se pinkaisi taas matkaan.

– Odota! huusi karhu sen perään. – Tule takaisin!

– Juokse vaan, juokse vaan, minua et kiinni saa! nauroi piparkakkupoika ja loikki ketterästi karkuun. Eikä karhu saanutkaan sitä kiinni.

Piparkakkupoika juoksi yhä syvemmälle metsään, kunnes saapui joen rannalle. Koska se ei halunnut kastella itseään, se jäi rannalle istumaan.

Silloin paikalle tuli susi, joka pahaksi onneksi sattui olemaan nälkäinen. Se vilkuili ahneesti pojan pulleita piparkakkujalkoja.

– Kuulehan, sanoi susi pojalle. – Etkö pääse joen yli? Minä autan sinua; vien sinut joen yli häntäni päällä.

Piparkakkupoika katsoi sutta hieman epäilevästi, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. – Hyvä on, tulen mukaasi, se viimein sanoi.

Poika hyppäsi suden hännälle, ja susi lähti uimaan joen poikki. Mutta kun vesi syveni, susi sanoi: – Hyppää selkääni ettet kastu!

Piparkakkupoika hyppäsi suden selkään, ja matka jatkui. Vesi syveni yhä, ja silloin susi sanoi: – Hyppää pääni päälle ettet kastu!

Piparkakkupoika hyppäsi suden pään päälle. Mutta silloin ovela susi avasikin suunsa ammolleen ja haukkasi piparkakkupojan suuhunsa. Maiskis!

Ja se oli pienen piparkakkupojan lorun loppu.

—

Norsu vei sorsalle nahkan. Se oli norsun vaimon nahka, ja sorsa oli räätäli. Niin norsuilla on tapana: kun elämänkumppani kuolee, ne tallettavat sen nahkan, etteivät itse kuolisi ikävään.

– Tee tästä nahkasta kestävä kukkaro, norsu sanoi sorsalle, – jotta voin säilyttää siinä vaimoni valokuvaa. Minulla on vaimoa kovasti ikävä.

– Asia ymmärretty, lättäjalka räätäli sanoi ja laittoi neulansa viuhumaan.

Viikon kuluttua norsu meni kukkaroa noutamaan.

– Ei tullut kukkaroa, sorsa sanoi. – Tuli lippis.

– Mitä minä lippiksellä? Vanha tööttökärsä ihmetteli. – Tee vyö.

– Selvä on, pomo, virkkoi saraheinän mussuttaja ja teki vyötä käskettyä.

Tulipa norsu vyötä noutamaan.

– Ei tullut vyötä, sorsa narahti. – Tuli korvaläpät.

– Hullummaksi vain muuttuu, trumpettinokka päivitteli. – Korvaläppiä minä en tarvitse. Tee liivit.

– Asia hallinnassa, kelluva munalinko vakuutti ja pani saksiinsa liikettä.

Saapuipa norsu liivejään kyselemään.

– Ei tullut liivejä, kaakatti sorsa. – Tuli hiiskatin hyvä tennismaila.

– Voi hyvänen aika sinua! Vai tennismaila! Vanha syöksyhammas toitotti. – Inhoan tennistä. Tee uimahousut.

– Tapahtuu! Laattanokka naksautti ja viritteli mittanauhaansa. Kolmen päivän kuluttua norsu saapui uimahousuja noutamaan.

– Ei tullut housuja, sorsa ilmoitti. – Tuli teltta.

– Tulen hulluksi, kärsäniekka törähti. – Täällä on muutenkin riivatun kuuma. Teltassa sulaisin harmaaksi lätäköksi. Tee henkselit.

– Kernaasti, puolisukeltaja paukautti ja kelasi karhulankaa.

Tallusteli norsu henkseleitä hakemaan.

– Ei tullut henkseleitä, sorsa totesi. – Tuli kuumailmapallo.

– Odota täällä! norsu hihkaisi ja tömisti tiehensä.

Norsu palasi pian takaisin mukanaan iso vyyhti narua. Sorsan vanhasta pyykkikorista tehtiin matkustamo, ja se kiinnitettiin naruilla kuumailmapalloon. Kiviä sidottiin korin reunoille painoiksi ja koriin ladottiin kilokaupalla banaaneita. Sitten sytytettiin nuotio ja täytettiin pallo kuumalla ilmalla. Norsu kapusi koriin ja nousi pallollaan kohti korkeuksia. Siellä se lensi ja muisteli rakasta vaimoaan. Ilmapallosta norsu näki kaiken mitä pitikin: rehevän viidakon, savannin, mutaisen joen, sinisen taivaan ja tuoksuvan maan.

P.S.

Koska norsu ajatteli olevansa taivaalla paljon lähempänä vaimoaan kuin maan päällä, se lentää yhä. Jos näet norsun liitävän pilvien rajassa nahkapallollaan, huiskauta sille. Norsut eivät tule mistään niin iloisiksi kuin huiskuttamisesta.

Jos taas näet sorsan, älä huiskuta. Sorsat eivät säikähdä mitään niin paljon kuin huiskuttamista.

Mutta ennen kaikkea: katso eteesi, ettet liukastu banaaninkuoreen.

Äitihippo jolkotteli jälkikasvunsa kanssa kohti leikkipuistoa.
Nämä viisi virtahevonviikaria olivat nimeltään Nuppu, Toppu, Heppu, Hoppu ja Hippu.

Hippomamma perheineen aiheutti usein ihastelua: värikkäät virtahevot käänsivät kaduilla katseita ja niiden äänekäs tömähtely ja hilpeä hörähtely kiinnittivät vastaantulijoiden huomion.

Onhan se tietenkin hyvin harvinaisen iloinen sattuma törmätä Suomessa suurperheelliseen höliseviä hippoja. Täällä kun tapaa useammin esimerkiksi oravia tai sorsia perheineen.

Vieläkin harvinaisempi näky oli pikkuhippo Hippu, joka oli kauttaaltaan pörröinen.
Se oli myös muuta hippoperhettä huomattavasti hiljaisempi, sillä se oli hyvin ujo.

Usein Hippua harmitti olla karvainen, kun koko muu perhe oli sileää sorttia.

Varsinkin kovalla pakkasella Hippu muuttui punatulkkujen tapaan aivan erityisen pörheäksi, ja sitä se vasta häpesikin. Muiden pikkuhippojen iho meni kylmästä korkeintaan kananlihalle.

Juuri tänään oli kirpakka pakkaspäivä. Hippu kulki äitinsä takana piilossa, sillä se pelkäsi pörhistyvänsä niin, että kaikki nauraisivat sen nähdessään.

Hipun sisarukset eivät ikinä nauraneet Hipulle. Ne nauroivat mieluummin Hipun kanssa.

Jos joku muu joskus sattuikin hihittämään Hipun nähdessään, Hipun noheva sisko Nuppu kysyi kovaan ääneen, että mikä mahtaa niin naurattaa.

Silloin naureskelijaa alkaakin yleensä hävettää, eikä tee enää mieli nauraa Hipulle.

Puistossa hippomamma ihasteli lastensa leikkejä: karuselli lennätti pikkuhippoja pitkin puistoa ja vaijeriliuku otti villeinä viilettäviä virtahepoja mahasta niin, että ne kiljuivat mennessään.

Äitihippo hymähti hyvillään ja ummisti hetkeksi silmänsä.

Hippua ei huvittanut leikkiä. Se seistä tönötti sivummalla peläten pörhistymistä. Hippu ajatteli sen varmaan tapahtuvan ihan pian, kun pakkanen puri nenänpäätä yhä napakammin.

Heppu, Hoppu, Toppu ja Nuppu saivat lopulta houkuteltua Hipun mukaan huvitteluun: ne keksivät kaivaa kilpaa lumikuoppia puiston viereiseen penkkaan.

Hetkeksi Hippu unohti pelkonsa, koska hangessa oli niin hauskaa. Kinoksessa kikatellessaan Hippu horjahti ja vieri vinhaa vauhtia viiden voltin kautta kadoten puuterilumeen.

Loput pikkuhipot liukuivat hätiin ja kaivoivat Hipun hetkessä esiin. Lumi oli kuitenkin ehtinyt Hipun karvojen sekaan. Kylmät väreet hiipivät pitkin sen herkkää hipiää niin, että Hippu pörhistyi aivan palleroksi!

Hippua hävetti niin, että se ihan tärisi. Pörröiselle poskelle lasketteli pieni kyynel.

Nuppu painoi lämpimän otsansa Hipun päätä vasten. ”Kuule, ei pörröisyys ole mikään hävettävä asia. Sinä olet hieno! Ja onneksi sinuun ei sattunut.”

Muut pikkuhipot nyökyttelivät.

Jostain alkoi kuulua naurua. Hippokatras katseli ympärilleen, mutta puistossa ei näkynyt muita.

”Voi ei, joku kikattaa nyt kustannuksellani!” hätääntyi Hippu ja painoi päänsä piiloon, sillä se tunsi pörheyden lisäksi vielä punastuvansakin.

Kinoksen vieressä kohoavan kuusen katveessa heilui otus, joka nauraa naksutti niin, että lumi varisi oksilta.

Hippu yritti häpeissään painua vielä enemmän piiloon.

”Minä hoidan tämän!” totesi Nuppu, joka hermostui hirmuisesti heti, jos joku herkesi hihittelemään Hippu-rukalle.

”Mikäs sinua siellä niin naurattaa? Kuule, minä olen saanut tarpeekseni siitä, että Hipun haituvia pidetään hupaisina! Minä olen koko elämäni ihaillut Hippua karvoineen kaikkineen ja olisin äärimmäisen onnellinen, jos saisin itsekin olla yhtä pörröinen!”

Hippu nosti päätään ja katsoi Nuppua karvojensa alta.

Se ei ollut ikinä ajatellut, että joku halusi olla sen kaltainen. Hippu oli käyttänyt aikansa sen ajatteluun, kuinka kovasti tahtoi itse olla sellainen kuin muut.

Lämmin aalto kulki pitkin Hipun vartaloa, ja karvat laskeutuivat takaisin aloilleen.

Nauru lakkasi.

Kuusessa lymyillyt olento hyppäsi näkyville. Se oli aivan pieni ja pörröinen. Otuksen peräpäässä kiikkui pitkäkarvainen häntä.

Se oli niin pörröinen, ettei siltä näkynyt jalkoja ollenkaan, jos sillä sellaiset ollenkaan oli.

“Anteeksi. En minä tarkoittanut loukata. Minä vain innostuin niin kovasti, kun huomasin tämän karvaisen pikkukaverin.” sanoi otus ja katsoi Hippua.

“Minun nimeni on Naava. Olen pysytellyt pitkään piilossa, kun kuvittelin olevani ainoa pörröpallo näillä kulmin. Kerran yritin lyöttäytyä oravien seuraan, mutta tunsin itseni turhan tuuheaksi jopa niiden huiskuhäntien vierellä.”

Hippukin uskalsi avata suunsa. “Minusta on myös mukavaa nähdä joku yhtä pörröinen kuin minä.”

Pikkuhipot hymyilivät ja pompahtelivat ilosta.

“Sinähän voisit leikkiä meidän kanssamme. Silloin Hippu ei olisi porukan ainoa pörröinen, eikä sinun tarvitsisi kököttää kuusessa yksin.” keksi Heppu.

“Mahtavaa!” kiljahti Naava ja huiskutti hurjana häntäänsä. “Mahdankohan vain pysyä teidän perässänne, kun pienet koipeni ovat niin jäässä..?”

“Nupun pää on aika lämmin.” sanoi Hippu hiljaa hymyillen.

Nupun ilme kirkastui. “Totta! Minun pääni on lämmin. Ja minusta olisi tosiaan kiva olla itsekin pörröinen.” Nuppu kääntyi katsomaan veljiään.

Heppu ja Hoppu iskivät silmää toisilleen ja nostivat Naavan Nupun päähän. Toppu tuli avuksi ja asetteli Naavan hännän hyvin.

Naava hykerteli ja heilutteli pieniä hyisiä varpaitaan Nupun päälakea vasten.

“Nyt sinä saat sulatella jalkojasi ja minä saan näyttää pörröiseltä!” ilahtui Nuppu ja ihaili uutta pörröistä päätään.

Hippoäiti heräsi päiväuniltaan ja huhuili pikku hippojaan. Se ihastui ikihyviksi, kun huomasi hippojensa joukossa yhden ylimääräisen pörröpään.

Naava sopi joukon jatkoksi niin hyvin, että hipot päättivät ottaa sen leikkien päätteeksi kotiinsa mukaan.

Naava menikin mielellään, sillä kuusessa kyhjöttäminen ei houkutellut sitä enää laisinkaan, nyt kun se tiesi miten kivaa ja lämmintä hippoporukassa oli.

Niinpä koko poppoo lähti pomppimaan kotia kohti: he eivät malttaneet odottaa, että saisivat esitellä Naavan isähipolle, joka oli jäänyt ruokaa laittamaan!

Onneksi kaapista löytyy varmasti oma pieni lautanen Naavallekin.

Olipa kerran pieni poika, jonka nimi oli Petteri. Petteri asui huoneessa, jossa oli neljä nurkkaa, ja eräänä aamuna jokaisessa nurkassa oli kirahvi.

– Hyvää huomenta, sanoi Petteri.

– Hyvää huomenta, sanoivat kirahvit, sillä ne osasivat käyttäytyä.

– Mitä te teette nurkassa? kysyi Petteri.

– Odotamme, että annat meille luvan mennä lämmittämään jalkojamme lämpöpatterin rakoihin, sillä meillä on kylmä.

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Minä menen syömään.

Ja kolme kirahvia meini ja työnsi jalkansa lämpöpatterin loviin, mutta neljäs kirahvi, se joka kirjoitti nimensä isolla ässällä ja oli Sirahvi, tuli Petterin mukana syömään.

Heti ovesta astuttuaan Sirahvi muuttui pieneksi sirahviksi (se kirjoitti silloin nimensä pienellä ässällä) ja mahtui oikein hyvin Petterin taskuun ja sitten seisomaan ruokapöydällä Petterin lautasen viereen, mikä oli hirveän käytännöllistä, sillä sirahvi piti kovasti aamupuurosta.

Aamupuuron jälkeen Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahveille, jotka olivat jalkojaan lämmittelemässä:

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä menen ulos aamupäiväretkelle.

Ja kaksi kirahvia jäi lämpöpatterin luokse ja pikku sirahvi oli jäänyt puurolautasen luokse, mutta yksi kirahveista, se joka kirjoitti nimensä äffällä ja oli Kiraffi, lähti Petterin kanssa ulos.

Heti ulko-ovesta astuttuaan Kiraffi muuttui näkymättömäksi, mutta sillä lailla että Petteri näki sen. Ja Kiraffi otti Petterin selkäänsä ja lähti laukkaamaan kylälle päin.

Ja sellaista vauhtia Kiraffi laukkasi, että kioskin penkillä istuvan maitokuskin hattu lensi maahan. Ja maitokuski nauroi ja sanoi, että kylläpäs nyt tuulee.

Ja Kiraffi ja Petteri nauroivat ja tekivät vähän lisää tuulta ja kiersivät kolmesti kioskin, ja joka kerran maitokuskin hattu putosi ja joka kerran maitokuski nauroi ja sanoi:

– Kyllä, kyllä tuulee.

Sitten Kiraffi ja Petteri joivat jaffaa, ja Kiraffi valutti sitä pitkästä kurkusta alas ja sanoi:

– On se, on se faffaa.

Sillä Kiraffi oli hieno ja piti ef-kirjaimesta kovasti.

Iltapäivällä Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahveille, jotka olivat jalkojaan lämmittelemässä: – Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä tahdon tehdä jotakin hauskaa. Ja yksi kirahvi jäi lämpöpatterin luokse ja pikku sirahvi oli jäänyt puurolautasen luokse ja Kiraffi oli jäänyt kioskille faffan luokse, mutta kolmas kirahvi, se jonka nimi oli pelkkä Kirahvi, lähti Petterin kanssa tekemään jotakin hauskaa.

Heti kun Kirahvi ja Petteri astuivat pihalle, Kirahvi muuttui puuksi ja Petteri sai kiivetä puuhun ja muuttui linnuksi, mutta semmoiseksi linnuksi joka pitää enemmän puussa istumisesta kuin lentämisestä. Ja Kirahvin mielestä oli hauskaa olla puu, sillä se piti linnuista ja eritoten Petteristä, ja lauluista se piti, ja itsekin se hoilasi sillä lailla kuin puut hoilaavat, sillä vaikka Kirahvi oli pelkkä kirahvi, se piti kovasti hoilaamisesta.

Illalla Petteri meni huoneeseensa ja sanoi kirahville, joka oli jalkojaan lämmittelemässä:

– Kaikin mokomin, sanoi Petteri. Mutta minä menen nukkumaan.

Ja neljäs kirahvi sanoi hyvää yötä. Sillä se osasi käyttäytyä hyvin.

– Minunkin jalkani ovat tarpeeksi lämpimät nukkumista varten, se sanoi sitten ja meni nurkkaan, asetti päänsä kattolamppuun ja puhalsi sähkövalon sammuksiin ja rupesi porisemaan Petterille uniloruja. Sitten Kirahvi ja Petteri näkivät yhdessä unia, ja kirahvi kertoi Petterille että ne neljä kirahvia olivat vain yksi ja sama kirahvi, ja se yksi Kirahvi oli samanlainen kuin Petterikin, että se piti aamulla aamupuurosta ja päivällä jaffasta ja iltapäivällä puuna olemisesta ja linnuista ja illalla nukkumisesta ja että kaikille asioille oli oma aikansa.

Ja sitten se sanoi vielä että oli olemassa ihmisiä, jotka syövät väärän kirahvin kanssa, jotka ratsastavat aivan väärällä kirahvilla, jotka pitävät ihan väärän kirahvin kanssa hauskaa ja näkevät unia kerta kaikkiaan väärän kirahvin kanssa. Ja pahinta oli, että ne olivat sellaisia ihmisiä, jotka eivät uskoneet kirahveihin ollenkaan, saati sitten sirahveihin.

Olipa kerran eräs viisivuotias poika, jota kutsuttiin Pekaksi. Joka arkiaamu isä puki Pekalle haalarit, otti kädestä kiinni ja vei hänet hoitoon tarhan tätien luokse. Joka ilta auringon laskiessa isä vilkutti päiväkodin ovella, ja Pekka juoksi iloisena vastaan.

Eräänä päivänä Pekalla oli erityisen ikävää tarhassa. Silloin hän muisti, mitä hänen isänsä oli sanonut: – Sinun pitää aina varoa ilkeitä ihmisiä. Jos näet jonkun kiusaavan, huuda heti apua.

Poika ei ollut ikipäivänä nähnyt ilkeitä ihmisiä. Mutta hänellä oli tylsää, ja siksi hän päätti hieman petkuttaa päiväkodin tätejä. Hän vilkaisi vieressä leikkivää Sisu-poikaa ja sai ajatuksen.

– Sisu! SISU KIUSAA, hän huusi täyttä kurkkua.

Tarhan tädit kuulivat pojan huudot, heittivät työnsä ja juoksivat hätiin. Mutta eihän huoneessa ollut muuta kuin kaksi rauhallisesti leikkivää poikaa. Kun tädit näkivät, miten iloinen Pekka oli heidän tullessaan, he eivät mitenkään hennonneet olla hänelle vihaisia. Mutta he kielsivät Pekkaa huijaamasta toista kertaa.

Eikä Pekka pitkään aikaan huijannutkaan. Mutta eräänä tarhapäivänä hänellä oli taas tavattoman tylsää. Hän huusi niin kovaa kuin jaksoi: – Sisu! SISU KIUSAA!

Päiväkodin tädit syöksyivät katsomaan, mutta he löysivät taas kaksi rauhallisesti leikkivää poikaa. Nyt tädit olivat vihaisia ja kielsivät Pekkaa tiukasti huijaamasta.

Eikä Pekka enää huijannutkaan. Eräänä päivänä hän istui kaikessa rauhassa rakettia rakentamassa. Silloin hän näki Sisun hiipivän luokseen. Nopealla kädenheilautuksella Sisu rikkoi raketin ja tönäisi Pekan maahan. Sitten Sisu antoi hänelle kunnon löylytyksen.

– Sisu! SISU KIUSAA! Pekka huusi täyttä kurkkua.

Tarhan tädit kyllä kuulivat pojan huudot, mutta jatkoivat työtään. He luulivat pojan taas huijaavan.

– Sisu! SISU! SI-…

Päiväkodin tädit säikähtivät ja arvelivat, että ehkäpä Pekka oli sittenkin joutunut tappeluun. He kiiruhtivat katsomaan. Mutta tädit saapuivat liian myöhään: Sisu oli jo mennyt tiehensä eikä Pekan raketista ollut jäljellä kuin kasa pahvisilppua.

Voit uskoa, ettei Pekka enää ikipäivänä huijannut ketään.

Sen pituinen se.

Aamulla Niko oli kysynyt isältä, millä tavalla saattoi tulla näkymättömäksi. Isä sanoi, että se olikin vaikeampi juttu. Hän ei ollut sitten kouluaikojen yrittänyt olla näkymätön, niin ettei hän oikeastaan enää muistanut. Äiti sanoi, että kyllä isä osasi vieläkin olla näkymätön, varsinkin silloin, kun piti tampata matot tai korjata keittiön vuotava hana.

Niko oli kysynyt, tiesikö äiti sitten, miten tultiin näkymättömäksi. Äiti arveli, etteivät ihmiset halunneet nykyään olla näkymättömiä, vaan pikemminkin näkyviä. Sen huomasi esimerkiksi televisiosta, jonne kaikki toistaitoisetkin pyrkivät esiintymään.

Isä muisteli, että joissakin saduissa muututtiin näkymättömiksi pukeutumalla taikaviittaan tai panemalla taikasormus sormeen. Sitten isän ja äidin pitikin jo lähteä töihin ja Nikon päiväkotiin.

Päiväkodissa Niko mietti näkymättömyysasiaa Veeran kanssa. Veera osasi jo lukea ja hän sanoi, että eräässä kirjassa kerrottiin pojasta, joka muuttui näkymättömäksi näkymättömyyspulverin avulla. Pulveri pantiin suuhun, sitten polkaistiin oikealla jalalla vasenta isovarvasta ja sanottiin, että päin seiniä. Näkyväksi tuli tekemällä asiat päinvastoin. Siis vasemmalla jalalla polkaistiin oikeaa isovarvasta ja sanottiin, että seiniä päin.

Veera ei tiennyt, saiko näkymättömyyspulveria enää nykyään apteekista, kuten kirjan poika oli saanut. Kirja oli nimittäin tosi vanha, jo Veeran vaarin ajalta. Niko kysyi, voisikohan Veeran vaarilla sitten olla näkymättömyyspulveria. Veera ei tiennyt, mutta hän lupasi kysyä, sillä vaari toi ja haki hänet päiväkodista tällä viikolla.

Seuraavana päivänä Niko meni jännittyneenä päiväkotiin. Oliko Veeran vaarilla ollut näkymättömyyspulveria? Oli! Veera tosin kertoi, että vaari oli sanonut, ettei voinut olla ihan varma, oliko pulverissa enää tehoa, sillä se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanhaa ja maistuikin aivan perunajauholta. Veera sanoi, ettei hän ollut itse uskaltanut kokeilla näkymättömäksi tulemista, sillä jos jokin menisi vikaan, voisi joutua olemaan näkymättömänä koko ikänsä. Sitä hän ei halunnut, koska aikoi isona mannekiiniksi.

Kun äiti kävi hakemassa Nikon päiväkodista kotiin, häntä suorastaan kihelmöi. Äiti ei sitä huomannut, vaan sanoi, että isä oli luvannut paistaa lettuja. Se ei kuitenkaan tuntunut Nikosta niin hauskalta kuin repussa oleva näkymättömyyspulveri.

Kotona isä sanoi, että komppania, valmistautukaa, letut ovat kohta syötävässä kunnossa. Niko meni omaan huoneeseensa, otti hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi vasenta isoavarvasta ja sanoi päin seiniä. Ei tuntunut miltään. Hän meni katsomaan itseään eteisen peilistä. Siinä hän seisoi peilikuvassa kuten ennekin, mitään ei ollut tapahtunut. Niko oli pettynyt. Silloin äiti kulki ohitse ja oli kompastua häneen.

– Mikäs siinä oli? äiti ihmetteli.

Isä kysyi keittiöstä, että missä niin. Äiti sanoi, että eteisessä peilin edessä. Hän oli ollut kompastua johonkin näkymättömään esteeseen. Isä kurkisti ovelta ja sanoi, että varmaan omiin jalkoihisi, sillä eihän eteisessä ollut mitään.

Niko riemastui. Pulveri oli sittenkin tehonnut, sillä isä ja äiti eivät nähneet häntä, vaikka hän itse näkikin itsensä peilistä.

Isä kutsui äitiä ja Nikoa syömään. Niko meni keittiöön. Äiti istuutui pöydän ääreen ja sanoi, että missä se poika taas kuhni. Isä huusi: – Nikoo, tulepas nyt, tai et saa harvinaista herkkua eli minun paistamiani lettuja.

Nikoa nauratti. Siinä hän seisoi isän vieressä, eikä tämä nähnyt häntä. Äiti sanoi, että jos letut eivät kelvanneet, niin ei sitten. Hän alkoi syödä ja isäkin istui pöytään. Niko aikoi vetää itselleen tuolin isän vireen, mutta siitä ei tullut mitään, sillä isä nojasi kyynärpäällään tuolin selkämykseen. Niko kiersi pöydän toiselle puolelle, istui äidin vireen ja kurkotti ottamaan lautasta, mutta siinä samassa isä nosti lautasen pois ja sanoi, että jos Nikolle ei maistunut, niin hän kyllä voi syödä pojankin osuuden.

Niko sanoi, että, että hei, tässähän minä olen. Isä katsoi Nikoa, pudisti sitten päätään ja sanoi, että kuuliko hän harhoja, ikään kuin Niko olisi puhunut, mutta eihän poika ollut keittiössä.

Äitikin sanoi, että ehkä se oli jokin kuuloharha. Se oli kai yleistä, sillä Veeran vaari oli sanonut sitä samaa hakiessaan tänään tytön päiväkodista. Nikoa nauratti, mutta vähitellen tilanne alkoi muuttua hankalaksi. Aina kun hän yritti ottaa pöydästä jotakin syötävää, isä tai äiti ennätti hänen edelleen, eikä hän saanut mitään. Kun hän puhui, isä ja äiti eivät kuulleet mitään, jatkoivat vain omia juttujaan.

Lopulta Niko nousi ja meni omaan huoneeseensa ottamaan näkymättömyyspulveria. Äkkiä häntä alkoi jännittää. Entäpä jos kävisi niin, ettei hänestä enää ikinä tulisi näkyvää? Jos hän jäisi näkymättömäksi loppuiäkseen.

Niko pani hyppysellisen pulveria suuhunsa, polkaisi oikeaa isovarvasta ja sanoi: – Päin seiniä. Ei tuntunut taaskaan miltään. Sitten hän meni keittiöön.

– Kas terve, Niko, isä sanoi. – Tulitpa aivan viime hetkellä, sillä nyt on menossa toiseksi viimeinen lettu.

Niko istui helpottuneena isän viereen.

– Miten menee? isä kysyi ja pörrötti hänen tukkaansa. Niko sanoi, että joskus päin seiniä ja joskus seiniä päin.

– Sitähän minäkin, isä sanoi ja nauroi.

Olipa kerran kolme pukkia: Pikku-Pukki, Keski-Pukki ja Iso-Pukki.

Pukit asuivat jyrkän vuoren rinteellä. Ne olivat syöneet kaiken ruohon ympäriltään, ja nyt ne olivat kovin nälkäisiä. Vuoren alapuolella laaksossa oli vehreä niitty täynnä makoisaa ruohoa. Mutta niitylle päästäkseen pukkien oli kuljettava sillan yli, ja sillan alla asui ilkeä peikko.

– Minulla on nälkä, sanoi Pikku-Pukki. – Aion päästä niitylle, enkä pelkää peikkoa.

Ja ennenkuin muut ehtivät estellä, urhea Pikku-Pukki astui sillalle. Kip-kip-kip se kipitti vikkelästi sillan yli. Silloin sillan alta kuului uhkaavaa mörinää.

– Kuka uskaltaa kulkea minun sillallani? ärjyi peikko.

– Minä vain, Pikku-Pukki, vastasi pienin pukki ääni väristen.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, raakkui peikko.

Pienen pukin jalat tutisivat pelosta, mutta se päätti olla rohkea – ja peikkoa ovelampi.

– Älä syö minua, huusi pukki. Minun isoveljeni tulee aivan kohta, hän on paljon pulleampi kuin minä.

Peikko lipoi huuliaan ja mietti hetken. Jos se söisi Pikku-Pukin, ei vatsaan mahtuisi toista pukkia. Peikko oli ahne. Se päätti odottaa isompaa pukkia, ja päästi pienen pukin menemään.

Kohta sillalle astui Keski-Pukki. Kop-kop-kop, se kopisteli sillan yli.

– Kuka uskaltaa kulkea minun sillallani ? ärisi peikko.

– Minä vain, Keski-Pukki, vastasi pukki.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, sanoi peikko.

– Älä syö minua, huusi Keski-Pukki. Minun isoveljeni tulee aivan kohta, hän on paljon lihavampi kuin minä.

Peikko ärjyi kiukkuisena, mutta oli kuitenkin niin ahne, että päätti odottaa isointa pukkia.

Kohta isoin pukki tömisteli tömps-tömps-tömps sillalle.

– Kuka kulkee minun sillallani? karjui peikko taas.

– Minäpä minä, isoin pukki, huusi pukki.

– Ha haa, minä tulen ylös ja syön sinut, sanoi peikko.

– Tule vain, huusi isoin pukki.

Peikko rämpi ylös siltansa alta. Mutta ennenkuin se oli saanut kiskottua jalkansa kuivalle maalle, laski suurin pukki sarvensa tanaan ja tökkäsi ne peikon takapuoleen. Peikko lensi rähmälleen jokeen, eikä sitä nähty enää koskaan niillä main.

Ja niin kaikki kolme pukkia pääsivät turvallisesti niitylle. Ruoho oli maukasta ja pukit söivät vatsansa niin täyteen, että tuskin jaksoivat kävellä kotiin. Sen pituinen se.

Oli aamu. Pippa Pippuri heräsi ja pomppasi sängystä ylös. Hän halusi pukea päälleen keltaisen mekkonsa. Sen, jossa oli harmaat taskut. Se oli hänen lempimekkonsa.
Pippa meni vaatekaapilleen. Hän etsi mekkoa vaatekaapin hyllyiltä, mutta mekko ei ollutkaan siellä. Pippa mietti, missä mekko voisi olla. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mekkoa missään.

Hän kurkisti sänkynsä alle, mutta siellä oli vain pariton sukka ja pölypalloja. Hän katsoi lelulaatikkoonsa. Siellä oli nukkeja, autoja, palapelejä ja palikoita, mutta ei mekkoa. Pippa kurkisti jopa maton alle, mutta mekko ei ollut sielläkään.

– Missä se oikein on? Pippa ihmetteli.
Pippa tassutti äidin luo kylpyhuoneeseen. Äiti oli ripustamassa puhtaita pyykkejä kuivumaan pyykkitelineelle.

– Äiti, missä minun keltainen mekkoni on? Pippa kysyi.

Äiti osoitti vinhasti pyörivää pesukonetta ja kertoi, että oli laittanut mekon pesuun.

– Se oli likainen, äiti totesi.

Pippaa alkoi harmittaa.

– Mutta minä haluan laittaa sen päälleni, hän parahti.

Äiti lupasi, että Pippa saisi laittaa keltaisen mekkonsa taas huomenna päälleen.

– Mutta tänään saat valita jonkin toisen mekon, äiti sanoi lempeästi.

Pipan ilme synkkeni, sillä hän ei halunnut mitään toista mekkoa. Pippaa alkoi kiukuttaa.

– Minä haluan keltaisen mekkoni! Minä haluan lempimekkoni! Pippa huusi vihaisesti.

Ja kun Pippa Pippuri halusi jotakin, hän halusi sitä oikeasti. Ja hän myös osoitti sen hyvin selvästi. Niin kuin nytkin. Ja jos Pippa Pippuri ei saanut sitä, mitä hän halusi, niin häntä alkoi kiukuttaa todella paljon. Niin kuin nytkin. Ja kun Pippa Pippuria kiukutti, hän kiljahti: – Pippuri minut valtaa. Nyt tarvitaan taikaa!

Ja polki jalkaansa, kovaa ja vielä kovempaa. Sillä silloin polkaisu seisautti kaiken, niin äidin vaatteiden ripustamisen kuin pesukoneen, jossa hänen lempimekkonsa pyöri, niin kellon kuin kaiken muunkin.

Eikä kukaan huomannut, kun hän käytti hieman taikaa. Hän polkaisi uudestaan jalkaansa…

… ja matkusti omaan satumaahansa. Sillä satumaassaan Pippa Pippuri sai tehdä, mitä hän halusi. Eikä siellä kukaan määrännyt häntä. Eikä Pipan satumaassa kukaan laittanut hänen lempimekkoaan pesukoneeseen. Ei ainakaan juuri silloin, kun hän olisi halunnut pukea sen päälleen. Satumaassaan Pippa sai pukea päälleen, mitä hän halusi. Varsinkin keltaisen lempimekkonsa. Sen, jossa oli harmaat taskut.

Pipan satumaa oli kokonaan keltainen. Niin taivas, pilvet, ruoho, puut, kivet kuin kaikki sen asukkaatkin olivat keltaisia, sillä Pippa rakasti keltaista. Se sai hänet aina taas hyvälle mielelle ja kadotti kiukun.

Pipan satumaassa asui kaksi ampiaista, Sokeri ja Siirappi. Ne lennähtivät iloisesti suristen Pipan luokse.

– Hei Pippa! Mikä sinua tänään kiukuttaa? Sokeri ja Siirappi kysyivät yhteen ääneen.

Pippa kertoi, että äiti oli laittanut hänen keltaisen lempimekkonsa pesuun.

– Vaikka minä olisin halunnut pukea juuri sen päälleni tänään, Pippa puuskahti.

– Voi ei, Sokeri sanoi. – Mutta onneksi täällä on monta mekkoa.

– Ja ne ovat kaikki keltaisia, Siirappi lisäsi.

Pipan viereen ilmestyi suuri, keltainen vaatekaappi, joka oli täynnä Pipan lempimekkoja. Ne olivat kaikki keltaisia ja niissä kaikissa oli harmaat taskut.

– Minun lempimekkoni! Pippa huudahti. – Ja niitä on monta.

Pippa meni Sokerin ja Siirapin kanssa vaatekaapille.

Pippa otti kaapista yhden keltaisista mekoista ja puki sen päälleen. Kiukku alkoi jo vähän helpottaa. Pippa otti kaapista toisen lempimekkonsa ja puki sen päälleen. Harmitus ja pippuri alkoivat kadota. Pippa otti vaatekaapista vielä kolmannen harmaataskuisen mekon ja puki sen päälleen. Nyt häntä jo nauratti. Kiukku oli poissa.

Silloin Pippa huomasi, että vaatekaappiin oli ilmestynyt myös muunlaisia, keltaisia mekkoja. Vaaleankeltaisia, tummankeltaisia ja kukallisia. Hän tutki niitä tarkasti. Ne eivät olleet hänen lempimekkojaan, mutta nekin näyttivät kivoilta.

Pippa pohti hetken ja totesi: – Kai minä voisin kokeilla jotain muutakin mekkoa.

– Joo, niin voisit, Sokeri ja Siirappi kannustivat Pippaa.

Pippa otti kaapista vaaleankeltaisen mekon ja kokeili sitä. Se oli nätti. Seuraavaksi hän valitsi vaatekaapista tummankeltaisen mekon ja puki sen päälleen. Sekin oli kiva. Pippa kokeili vielä kukallista mekkoa. Se oli hänestä todella hieno.

Pippa ymmärsi, että ehkä se ei ollutkaan niin vakavaa, että hänen lempimekkonsa oli pesussa, eikä hän voinut pukea sitä tänään päälleen. Hän oli kokeillut satumaassa myös muunlaisia mekkoja, ja ne olivat olleet hienoja. Ja olihan sitä mukavampi leikkiä puhtaassa mekossa kuin likaisessa mekossa.

– Ehkä minä kiukustuin aiemmin vähän liikaa, Pippa myönsi. – Voin minä pukea jonkin toisenkin mekon päälleni tänään.

Ja huomenna hän voisi pukea taas lempimekkonsa.

Oli aika palata kotiin. Pippa hyvästeli Sokerin ja Siirapin. Sitten hän polki iloisesti jalkaansa…

…. ja palasi kotiin. Pippa käveli huoneeseensa ja valitsi vaatekaapistaan toisen mekon. Sen, jossa oli keltaisia kukkia. Se oli hänen lempimekkonsa jälkeen hänen seuraavaksi mieluisin mekkonsa.
Pippa puki sen päälleen. Hän katsoi itseään peilistä ja hymyili. Kyllä tämäkin mekko kelpasi. Pippa polkaisi uudestaan jalkaansa, ja pysähtynyt tilanne laukesi. Äiti jatkoi puhtaiden pyykkien ripustamista, ja pesukone jatkoi Pipan lempimekon pesemistä.

Äiti ehdotti, että Pippa voisi laittaa päälleen sen mekon, jossa oli keltaisia kukkia.

– Sen, joka on toiseksi mieluisin mekkosi, äiti sanoi ja kääntyi katsomaan Pippaa.

– Laitoin jo, Pippa tokaisi ja lähti iloisesti laulellen leikkimään.

Äiti hämmästyi ja jäi taas kerran ihmettelemään, mitä ihmettä Pippa Pippurin kanssa oikein tapahtui.

Liikennevalo näytti ensin vihreää, sitten keltaista ja lopulta punaista. Vihreää, keltaista ja punaista niin kuin se oli tehnyt päivästä toiseen. Liikennevalo oli kyllästynyt. Se oli kyllästynyt seisomaan vartiopaikallaan suojatien vieressä. Se oli kyllästynyt räpsyttelemään valojaan. Toki se ymmärsi tehtävänsä tärkeyden, mutta siitä huolimatta sitä harmitti ja väsytti.

Maailma ympärillä oli täynnä värejä, mutta liikennevalo sai näyttää vain vihreää, keltaista ja punaista, vihreää, keltaista ja punaista. Sitä paitsi oli raskasta huolehtia yksin, että kaikki saivat kulkea vuorollaan. Vanhan tädin oli päästävä ulkoiluttamaan koiraansa puistoon ja koulubussin oli vietävä lapset kouluun.

– Minä en enää jaksa, liikennevalo ajatteli ja näytti kaikilla valoillaan punaista.

Autot jarruttivat kirskuen ja jalankulkijat pysähtyivät kadun reunaan. Tuli aivan hiljaista. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Sitten joku autoista rupesi tyyttäämään ja muut yhtyivät ääneen. Jalankulkijat nostivat kädet korvilleen ja huusivat kilpaa autojen kanssa. Lopulta liikennevalo hermostui metelistä niin, että muuttui aivan siniseksi. – Mitä tämä tarkoittaa? kysyi paikalle sattunut poliisi. – Miksi kaikki tööttäävät? Miksi valo on sininen eikä punainen, keltainen tai vihreä?

Kukaan ei osannut vastata. Autoilijat raapivat päätään ja koettivat muistella, mitä sininen valo tarkoitti. – Minä soitan korjaajan, päätti poliisi. Silloin liikennevalo päätti kokeilla muitakin värejä. Liikennevalo vaihtoi itsensä ensin ruskeaksi, sitten violetiksi. Seuraavaksi se kokeili viininpunaista, hopeanharmaata, oliivinvihreää, auringonkeltaista, taivaansinistä ja hiekanruskeaa. Näytettyään vielä oranssia, valkoista, turkoosia ja mustaa valo huomasi, että sen ympärillä oli aivan hiljaista. Kaikkialla minne se katsoi, se näki ihmisten tuijottavan itseään. Bussimatkustajat istuivat nenä ikkunassa. Autojen kuljettajat olivat lakanneet raapimasta päätään ja vaimentaneet torvensa. Jalankulkijoiden suut olivat loksahtaneet auki. Poliisi oli unohtanut soittaa korjaajan ja seisoi niska kenossa liikennevaloa ihmetellen.

Äkkiä pieni poika rupesi taputtamaan. Se tarttui ja pian koko väkijoukko osoitti suosiotaan liikennevalolle. Jopa poliisi läiskytti valkoisia hansikkaitaan yhteen. Liikennevalo meni aivan hämilleen ja punastui. Sitten se muuttui keltaiseksi ja sitten vihreäksi. Autot kaasuttivat ja kiirehtivät kuka minnekin. Jalankulkijat puistelivat päätään ja vilkuttivat liikennevalolle. Poliisi taputti hajamielisesti valotolppaa ja jatkoi omille teilleen.

Ja valo näytti ensin punaista, sitten keltaista ja lopulta vihreää. Joskus aamuyön tunteina se kuitenkin vielä kokeili yönsametinsinistä tai aamukasteenkimmeltävänraikkaanvihreää ja oli onnellinen.

Olipa kerran eräs viisas ja vanha ankkaemo, joka oli rakentanut pesänsä niitylle lammen viereen. Yhtenä aurinkoisena kesäpäivänä se istui pesässä hautomassa muniaan. Se odotti malttamattomana uusien poikastensa syntymää.

Viimein munat alkoivat risahdella rikki. ”Piip, piip”, kuului pesästä, kun poikasista yksi toisensa jälkeen pisti päänsä esiin. Vain yksi munista pysyi ehjänä. ”Johan nyt”, hämmästeli ankkaemo ja kierähti takaisin suuren munan päälle – sen oli jatkettava hautomista.

Viereisen pesän ankkamuorikin tuli ihastelemaan poikasia. ”Ovatpa ne suloisia kaikki”, se sanoi. Mutta silloin muori näki suuren munan. ”Hyvänen aika”, se päivitteli. ”Mikähän kalkkuna tuolta mahtaa kuoriutua?” Ankkaemo loukaantui. ”Se on minun rakas poikaseni”, emo sanoi ja jatkoi päättäväisesti hautomista.

Lopulta suurinkin muna halkesi. Esiin kömpi iso ja harmaa poikanen. Ankkaemo hämmästyi. ”Herttinen sentään, se on ihan erinäköinen kuin muut.” Sitten emo heltyi. Poikanen oli kuitenkin hänen omansa. ”Kyllä minä tämänkin uimaan opetan”, se tuumasi.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ankkaemo kutsui kaikki kymmenen poikastaan koolle. ”Kvaak kvaak! Seuratkaa minua!”, se komensi ja johdatti poikueensa niityn poikki lammelle. Yksi toisensa jälkeen poikaset hyppäsivät veteen. Myös isoin ankanpoikanen molskahti veteen ja ui. ”Kyllä se uida osaa, vaikka iso onkin”, tuumasi ankkaemo helpottuneena. ”Sillä on vahvat siivet ja suora ryhti, ja kun oikein tarkkaan katsoo, se on ihan komeakin”, pohti ankkaemo.

Mutta muut ankat eivät olleet yhtä ystävällisiä. ”Hyvänen aika, miten ruma se on”, puuskahti eräskin ankka poikasen nähdessään. ”Se ei ehkä ole kaunein poikasista, mutta ui yhtä hyvin kuin muutkin”, ankkaemo puolusteli. ”Sitä paitsi se on vahva. Ehkäpä siitä kasvaa jonain päivänä lammen vahvin ankka!”

Mutta ruma ankanpoikanen oli yksinäinen ja surullinen. Se ei viihtynyt lammikossa, sillä sitä kiusattiin päivästä toiseen. Edes sen omat sisarukset eivät puolustaneet sitä. Nekin häpesivät ruman ankanpoikasen ulkomuotoa.

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen päätti karata pois ankkalammelta. Se juoksi niityn laidalla olevalle aidalle. Aidalla istuvat pikkulinnut lennähtivät pois. ”Nekin pelästyivät minua, koska olen niin ruma”, ankanpoikanen ajatteli.

Ankanpoikanen jatkoi matkaansa, kunnes se tuli villihanhien asuinpaikalle. Hanhet eivät kuitenkaan halunneet ankanpoikasta parveensa. ”Mene muualle”, ne sanoivat. ”Sinä et kuulu joukkoomme.”

Ja niin ruma ankanpoikanen jatkoi matkaansa. Viimein se saapui pienelle järvelle. Koko kesän ruma ankanpoikanen ui yksin järvessä. Muut linnut hyljeksivät sitä, koska se oli erilainen.

Eräänä päivänä ruma ankanpoikanen näki, miten valkeat joutsenet lensivät järven yli. ”Voi, kunpa olisin itsekin noin kaunis“, se huokasi. Joutsenten mentyä se jäi pitkäksi aikaa katselemaan taivaanrantaa. ”Minäkin haluaisin joskus lentää muiden lintujen kanssa, mutta kukaan ei varmasti kelpuuta minua mukaan”, se tuumi surullisena.

Syksyn tultua ruma ankanpoikanen ui yhä yksin järvessä. Viimein tuli niin kylmä, että järven jää jäätyi ja ankanpoikanen jäi siihen kiinni. Yhtenä aamuna eräs mies löysi elottoman linnun järven jäältä ja vei sen kotiinsa. Siellä se lämpeni ja virkosi takaisin eloon. Se ei kuitenkaan viihtynyt talossa, sillä se pelkäsi ihmisiä.

Kun kevät vihdoin koitti, ankanpoikanen huomasi kasvaneensa paljon isommaksi ja vahvemmaksi. Se kohosi siivilleen ja päätti lentää kauas pois. Ennen kuin se huomasikaan, se oli päätynyt eräälle lammelle. Lammella ui kolme kaunista joutsenta. Ankanpoikanen ihaili niiden valkeita höyheniä ja pitkiä kauloja: joutsenet olivat kauneimpia lintuja, joita ankanpoikanen oli milloinkaan nähnyt.

Joutsenet lennähtivät ankanpojan luokse. Ruma ankanpoikanen painoi päänsä alas, sillä se pelkäsi niiden olevan ilkeitä. Samalla se näki oman kuvansa lammen vedessä ja pelästyi. Se ei ollutkaan enää poikanen, vaan aikuinen lintu. Eikä se suinkaan ollut ankka, vaan uljas valkea joutsen!

Muut joutsenet tulivat sen luo ja tervehtivät sitä ystävällisesti. Lammelle tuli myös lapsia. ”Katsokaa, täällä on joutsenia”, lapset huusivat innoissaan. ”Tämä uusi on niistä kaikkein kaunein!”

Muut joutsenet kumarsivat sille kunnioittavasti. Ruma ankanpoikanen oli hämillään ja painoi päänsä alas. Se oli onnellinen ja nöyrän kiitollinen. Nuorempana sitä oli pilkattu ja hyljeksitty, mutta nyt sitä kehuttiinkin kauniiksi.

”En olisi koskaan uskonut, että voisin joskus olla näin onnellinen”, se ajatteli. Rumasta ankanpoikasesta oli kasvanut kaunis joutsen, ja se oli viimein löytänyt oman paikkansa maailmassa.

Aivan aikojen alussa, noin kymmenen minuuttia sitten, Ippu Pötökkä oli vielä aivan tavallinen pikkuötökkä. Mutta sitten sängystään herännyt pieni tytöntyllerö huusi: ”Ippu Pötökkä! Ippu Pötökkä!” Ja niin hän jo saikin nimensä.

Tytöntyllerö joi lasin vettä ja nukahti jälleen. Perin juurin säikähtänyt pikkuötökkä sai hetken aikaa rauhoittua. Mutta miten sellaisen jälkeen saattoi rauhoittua? Ippu Pötökkää, tuota nimen saanutta pikkuötökkää, vaivasi suunnaton tarve tehdä jotain merkittävää. Vielä kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut vain pikkuötökkä, mutta nyt hän oli sentään sentään Ippu Pötökkä!

Jos pikkuötökällä oli nimi, olihan sen oltava tärkeä pikkuötökkä. Nimettömiä ötököitä oli maailma täysi, mutta Ippu Pötököitä vain yksi. Ippu lenteli pitkin huonetta. Se oli hänen maailmansa – hyvin pienen tytön huone hyvin pienessä talossa, Ötökkämaan laidalla. Se oli valtava maailma pikkuötökälle. Mutta ei Ippu Pötökälle.

Oli tuoksuvia peikonlehtiä ja rahapuita. Oli muratteja ja myrttejä ja yöpöydällä pienen pieni sininen vesilasi. Värikkäitä verhoja ja päiväpeittoja! Punainen roskakori ja vihreä lampunvarjostin! Se oli iloinen maailma, jonka keskellä Ippu Pötökkä lensi ja mietti olevansa enemmän kuin vain pikkuötökkä.

Oranssin kaapin vieressä keltaisella pöydällä nuutui kääpiöbanaanin kukka. Se kurkotti itseään kohti pöytää. Se miltei nukkui.

”Voi, miten se tarvitsee vettä!” säikähti Ippu Pötökkä. Ja samalla hetkellä tuo pikkuötökkä sai päähänsä nerokkaan ajatuksen. ”Minä autan tuota kääpiöbanaania. Se olkoon minun tehtäväni!” iloitsi pikkuötökkä, joka kutsui itseään jo tottuneesti nimellä Ippu Pötökkä, ja surrasi yöpöydälle lasketun sinisen lasin viereen.

Ja Ippu Pötökkä nostamalla nosti, aivan kaikilla voimillaan tuuppasi ja potki, mutta vesilasi pysyi paikallaan. ”Miten minä pikkuötökkä nyt banaanille vettä saan?” pohti Ippu Pötökkä ja huomasi tarvitsevansa apua.

Ja niin Ippu Pötökkä lensi pitkin huonetta ja etsi avuliaita kumppaneita itselleen. Ippu lensi ensin oranssin kaapin raosta sisään, mutta mikä pettymys! Vain pussillinen mysliä ja vaniljakeksejä. Ja yksi kuivunut rusina kaapin nurkassa. Ei ketään, joka auttaisi.

”Älä itke, Ippu Pötökkä!” huusi yllättäen rusina. ”Minä olen asunut täällä kaapin kolossa jo kolme vuotta. Joskus joku avaa oven ja ottaa vähän mysliä. Kutakuinkin elämäni on siinä. Mutta älä sinä täällä hukkaa elämääsi. Tee mitä sinun täytyy – olethan Ippu Pötökkä!”

Kun Ippu Pötökkä, tuo entinen pikkuötökkä, katsoi tarkemmin rusinaa, se huomasi, ettei se ollutkaan mikään tavallinen pieni rusina. Sehän oli aivan valtavan viisaan näköinen rusina.

”Neuvoa sinun on kysyttävä muilta pikkuötököiltä. Ne tietävät, mitä tehdä”, sanoi viisas vanha rusina. ”Ne asuvat tuolla punaisessa roskakorissa.”

Ja niin Ippu lensi punaiseen roskakoriin. Mutta siellä ei ollutkaan pikkuötököitä. Siellä asuivat suuret kärpäset. ”Anteeksi, että häiritsen”, inisi pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä. ”Eikö tämä olekaan koti pikkuötököille?”

”Surrur-surrur!” huusivat suuret kärpäset. ”Pikkuötökäthän asuvat vihreän lampunvarjostimen alla. SURRUR!” ne surruttivat hurjalla äänellään.

Ja niin pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä etsi kaltaisiaan vihreän lampunvarjostimen alta. Mutta ei! Siellä asuikin Vaaksiainen.

”Mitä ihmettä teet täällä, pikkuötökkä?” raivostui Vaaksiainen. ”Olin juuri venyttelemässä!”

”Anteeksi kovasti”, sanoi pikkuötökkä, joka halusi sanoa olevansa Ippu Pötökkä, ”mutta tiedätkö mistä löydän pikkuötököiden kodin?”

”Nehän asuvat tuolla keltaisella pöydällä, kääpiöbanaanin lehdillä! Luulisi sinun tietävän, senkin pikkuötökkä.” Ja niin Ippu Pötökkä, joka tunsi taas olevansa hieman enemmän pikkuötökkä, jatkoi matkaansa.

Kääpiöbanaanin lehdillä oli tungosta. Tuossa lekotteli pikkuötökkä, ja tuossa toinen. ”Minä olen Lippu Köpökkä”, sanoi ensimmäinen pikkuötökkä. ”Ja minä Hippu Röpökkä!”, huusi toinen. ”Ja minä – minä se olen Ippu Pötökkä”, vastasi kääpiöbanaanin vasta löytänyt pikkuötökkä. ”Saat asua täällä, Ippu Pötökkä”, sanoi pikkuötökkä nimeltään Lippu Köpökkä. ”Mutta kääpiöbanaanihan pian kuolee!” huusi järkyttynyt Ippu Pötökkä. ”Onhan se hieman nuutunut, mutta ei se mitään”, sanoi Lippu Köpökkä. ”Me pikkuötökät pidämme siitä.”

Silloin Ippu Pötökkä, tuo suurista kysymyksistä kiinnostunut pikkuötökkä, ymmärsi vihdoin elämän tarkoituksen. Pikkuötökät elävät kovin pienen elämän. Ja kääpiöpalmu on nuutumaisillaankin vielä pitkäikäinen.

Voi Ippu Pötökkää, tuota pikkuötökkää. Ippu Pötökkä ymmärsi, että nimestään huolimatta se oli pikkuötökkä, jonka elämä kului miettiessään omaa nimeään. ”Täällä minä voin asua rauhassa”, se ajatteli ja laskeutui kääpiöbanaanipuun lehdelle.

Ja niin Ippu Pötökkä, tuo maailman suloisin pikkuötökkä, eli loppuelämänsä kääpiöbanaanin lehdillä yhdessä ystäviensä kanssa. Ensimmäinen heistä oli nimeltään Lippu Köpökkä, ja toinen piti nimeä Hippu Röpökkä. Ja sitten tuli taas uusia. Ja vielä uusia. Pikkuötököitä.

Olipa kerran jänis, joka kehuskeli olevansa nopeampi kuin kukaan muu metsän eläimistä.

– Kukaan ei voita minua, jänis sanoi. – Haastan kenet tahansa juoksemaan kanssani kilpaa.

Kukaan metsän eläimistä ei uskaltanut kilpasille – paitsi kilpikonna. Se vastasi rauhalliseen tapaansa: – Jänis hyvä, minä juoksen kanssasi kilpaa. Koska aloitamme?

– Sinäkö muka, ilkkui jänis. – Olet metsän hitain eläin. Voitan sinut aivan varmasti. Tästä tulee helppo kilpailu!

Metsän eläimet muodostivat polulle radan, ja niin juoksukilpailu saattoi alkaa. Paikoillanne – valmiit – hep! Jänis sinkautti vauhdilla matkaan ja hävisi pian näköpiiristä.

Kilpikonnakin hankkiutui liikkeelle. Se nosteli hitaasti jalkojaan ja hivuttautui senttimetri senttimetriltä eteenpäin.

Jonkin matkaa juostuaan jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään.

– Hah! Olen niin nopea, että voin jäädä niitylle lepäämään, se tuumi ylimielisenä. Jänis istahti alas ja päätti ottaa pienet nokoset.

Sillä välin kilpikonna kulki eteenpäin askel askeleelta.

Jänis torkkui niin sikeästi, että unohti ajan kulun. Kun se viimein heräsi päiväuniltaan, se huomasi kilpikonnan olevan jo aivan maaliviivan tuntumassa.

Jänis ponkaisi jaloilleen ja juoksi täyttä vauhtia ottaakseen kilpakumppaninsa kiinni. Mutta turhaan – kilpikonna asteli jo maaliin. Se oli voittanut kilpailun hitaasti mutta varmasti.

Eläimet hurrasivat.

Jänistä harmitti. Se tajusi olleensa ylimielinen ja liian varma omista kyvyistään.

Siitä päivästä lähtien jänis ei enää kehuskellut nopeudellaan. Kilpikonna oli näyttänyt sille, että vikkelät jalat eivät tee kenestäkään muita parempaa.

Kauan sitten Afrikassa eli muuan erityisen suurikokoinen leijona. Se tiesi itsensä viidakon valtiaaksi, sillä kaikki muut eläimet pelkäsivät sitä.

Eräänä aamuna leijona makoili raukeana savannilla. Yhtäkkiä sen vierestä vilisti pienen pieni hiiri. Leijona ojensi kouraansa ja nappasi hiiren terävien kynsiensä väliin.

– Sainpas sinut, karjaisi leijona.

– Ole kiltti äläkä syö minua, piipitti pieni hiiri peloissaan. – Jos säästät henkeni, lupaan olla ystäväsi ja auttaa sinua pulassa.

Leijonaa hymyilytti. – Miten noin pieni otus voisi ikinä auttaa minua? se tuumi hieman ylimielisesti. – Minä olen viidakon mahtavin eläin.

Mutta vaikka leijona oli suuri ja vahva, julma se ei ollut. Niinpä se säästi hiiren hengen ja päästi sen vapaaksi.

– Kiitos, sanoi hiiri kiitollisena. – Muista, että minä tulen avuksesi kun tarvitset apua.

Leijona naureskeli hiiren suurille puheille ja kierähti kyljelleen. Sitten se jatkoi uniaan.

Vähän myöhemmin leijona asteli tapansa mukaan viidakossa saalista vaanimassa. Äkkiä se jäi kiinni salametsästäjien asettamaan verkkoon. Se yritti epätoivoisesti repiä köysiä tassuillaan, mutta ei päässyt vapaaksi.

– Apua, se karjui hädissään. – Auttakaa minua!

Samassa viidakosta vilisti esiin pieni hiiri. Se oli kuullut leijonan avunhuudot ja tahtoi nyt palkita ystävänsä. Se alkoi jyrsiä verkkoa terävillä hampaillaan. Ei aikaakaan, kun leijona oli taas vapaa.

– Joskus pienestä koosta on hyötyä, myhäili hiiri.

– Kiitos avustasi, sanoi leijona kiitollisena. – Miten onnekas olenkaan, että minulla on kaltaisesi ystävä. Pidit sanasi ja autoit minut pulasta.

Siitä päivästä lähtien leijona oli ystävällinen kaikille viidakon eläimille. Se ymmärsi, että pienetkin hyvät teot palkitsevat itsensä monikertaisesti. Ja ihmeiden ihme: mitä enemmän leijona auttoi muita, sitä onnellisemmaksi se itse tuli. Leijona oli saanut paitsi hyvän ja nöyrän mielen, myös monta uutta ystävää.

Kerran kauan sitten Kiinassa eli muuan hyvin rikas keisari. Keisarilla oli kaunis palatsi, joka oli rakennettu kallisarvoisesta posliinista. Palatsin valtavaa puutarhaa koristivat kymmenet kirsikkapuut. Puutarhassa asusteli myös muuan satakieli, joka oli ihmeellisen taitava laululintu. Jokainen, joka linnun laulua joskus kuuli, pysähtyi niille sijoilleen. ”Voi, miten kauniisti se laulaa!”, sanoivat ihmiset.

Eräänä päivänä keisarin luona kävi arvovaltaisia vieraita. Vieraat kehuivat keisarin palatsia ja sen puutarhaa vuolaasti, mutta sanoivat lopulta: ”Kaikkein kauneinta oli kuitenkin satakielen laulu.” Keisaria tämä hieman harmitti, sillä hän ei itse ollut milloinkaan kuullut satakielen laulua. Keisari kutsui palvelijansa luokseen. ”Etsi lintu käsiisi ja tuo se minun nähtäväkseni!”, hän määräsi.

Palvelija kumarsi ja kiirehti etsimään lintua, sillä keisarin sana oli laki. Palvelija juoksi hädissään ympäri palatsin puutarhaa, mutta ei löytänyt lintua mistään. Keisari kävi yhä kärsimättömämmäksi. Viimein eräs keittiöpiika muisti nähneensä satakielen. ”Voi, se laulaa todellakin kauniisti!” tyttö huudahti. ”Ääni saa aina kyyneleet silmiini.”

Keittiöpiika lupasi johdattaa palvelijan satakielen luokse. Matkalla eräs lehmä alkoi ammua. ”Oi”, huudahti palvelija oitis. ”Onpa sillä voimakas lauluääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan lehmä”, vastasi tyttö. Vähän ajan kuluttua alkoi eräs sammakko kurnuttaa. ”Oi”, huudahti palvelija taas. ”Nyt kuulen sen. Todella komea ääni!” ”Ei tuo ole satakieli vaan sammakko”, vastasi tyttö.

Juuri sillä hetkellä alkoi oikea satakieli laulaa. ”Kuunnelkaa”, huudahti tyttö. ”Tuolla se on!” Hän osoitti ylös kirsikkapuun oksalle. ”Tuo pieni varpunenko”, hämmästeli palvelija. ”Onpa se mitättömän näköinen”. Sitten palvelija karautti kurkkuaan ja lausui linnulle: ”Arvoisa keisarimme on määrännyt, että satakielen on tultava palatsiin laulamaan.”

”Lauluni kuulostaa parhaalta luonnossa”, totesi satakieli, mutta lähti kuitenkin palvelijan mukaan.

Keisari hoviväkineen odotti satakielen esitystä henkeään pidätellen. Silloin satakieli aloitti laulunsa. Se lauloi niin kauniisti, että kyyneleet valuivat keisarin poskille. Sitten se aloitti uuden laulun, ja keisarin sydän suli ihastuksesta. Keisari oli niin liikuttunut, että tarjosi kultaista ketjuaan palkkioksi satakielelle. Lintu kieltäytyi kiittäen. Se oli jo palkintonsa saanut. ”Näin liikutuksen kyyneleitä keisarin silmissä. Mikään palkinto ei voisi olla parempi”, satakieli sanoi.

Keisari määräsi, että satakielen piti jäädä hoviin. Lintu vietiin kultaiseen häkkiin asumaan. Se ei näyttänyt kovin onnelliselta, mutta lauloi silti aina pyydettäessä.

Eräänä päivänä keisari sai lahjaksi mekaanisen linnun. Se oli pieni jalokivin koristeltu nukke, joka oli satakielen näköinen. Kun keisari painoi nappia, lintu lauloi yhden laulun. ”Onpa se hieno”, ihasteli keisari. ”Se on kauniimpi kuin oikea lintu ja laulaakin yhtä kauniisti.” Keisari painoi nappia yhä uudestaan ja uudestaan. Lintu lauloi aina saman laulun. Kun mekaaninen lintu oli laulanut kolmekymmentä kertaa, keisari sanoi viimein: ”Kuunnellaan välillä oikeaa lintua.” Mutta kukaan ei ollut huomannut, että oikea satakieli oli sillä välin lentänyt häkistään vapauteen.

Ja niin mekaanisesta linnusta tuli keisarin uusi lemmikki. Se lauloi väsymättömästi keisarin työpöydän vierellä samaa lauluaan kerta toisensa jälkeen jalokivin koristeltu pyrstö välkkyen. Päivästä toiseen lintu lauloi keisarille – kunnes eräänä päivänä jokin mekaanisen linnun sisällä hajosi ja se vaikeni. Valtakunnan viisaimmat miehet yrittivät korjata lintua, mutta turhaan. Keisari antoi palvelijalleen määräyksen rakentaa uusi lintu, mutta siitä ei tullut mitään. Satakielen laulua ei kuulunut palatsissa enää milloinkan.

Lopulta keisari ahdistui lintunsa menetyksestä niin, että sairastui. Hän makasi vuoteessaan kalpeana kuolemaa odottaen. Mekaaninen lintu seisoi yhä keisarin sängyn vierellä, mutta sen nokasta ei kuulunut pihahdustakaan. Keisariraukka sai tuskin hengitettyä. Oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä.

”Laula, lintuni, laula!” kuiskasi keisari salakielelleen, mutta mekaaninen lintu pysyi vaiti. Yhtäkkiä keisarin ikkunasta lennähti sisään toinen lintu, oikea satakieli. Se oli kuullut keisarin pyynnön ja tullut auttamaan sitä hädässä. Kun oikea satakieli alkoi laulaa, keisari tunsi olonsa helpottavan. Hengitys kulki rinnassa kevyemmin ja keisari tunsi voimiensa palaavan.

”Kiitos, rakas satakieli!”, keisari henkäisi. ”Miten voin ikinä palkita sinut?” ”Minä olen jo palkintoni saanut”, vastasi satakieli. ”Liikutuksen kyyneleet ovat arvokkaimpia kuin jalokivet.”

„Sinun pitää jäädä minun luokseni ikuisesti“, vaati keisari.

”Minä en voi muuttaa luoksesi palatsiin, sillä kotipesäni on kirsikkapuussa”, vastasi satakieli. ”Mutta jos jätät ikkunan auki, tulen aina vierailemaan luonasi. Ja jos annat minun pitää vapauteni, vastalahjaksi minä kuljen ympäri maailmaa ja kerron sinulle kaikesta, mitä näen.” Ja sitten satakieli lensi pois takaisin oman kirsikkapuunsa oksalle.

Silloin keisari ymmärsi, että vapaus on arvokkainta, mitä kukaan voi toiselle antaa. Hän nousi ylös sängystään ja toivotti palvelijoilleen hyvää huomenta.

Olipa kerran possuäiti, jolla oli kolme lasta. Kun porsaat olivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi, possuäiti lähetti ne maailmalle. Se sanoi: ”Menkää ja rakentakaa itsellenne oma koti. Onnea matkaan! Mutta muistakaa varoa isoa pahaa sutta!”

Ensimmäinen pikkupossu kulki maantietä pitkin vihellellen. Sitä vastaan käveli mies olkilyhde käsissään. Pikkupossu oli melkoisen laiska, eikä sitä huvittanut kävellä pidemmälle. Niinpä se sanoi miehelle: ”Voisitko myydä minulle nuo oljet? Minä haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui. Ja niin ensimmäinen pikkupossu rakensi itselleen oljista talon.

Toinen possuista oli melkoisen laiska sekin, mutta ei sentään niin laiska kuin ensimmäinen. Se jaksoi kulkea maantietä hiukan pidemmälle kuin veljensä. Silloin vastaan tuli mies, joka kantoi risuja kädessään. ”Voisitko myydä minulle nuo risut?” possu kysyi mieheltä. ”Haluaisin rakentaa niistä itselleni talon”. Mies suostui, ja niin toinenkin pikkupossu sai itselleen kodin.

Kolmaskin pikkupossu oli lähtenyt maailmalle. Mutta se olikin paljon ahkerampi kuin kaksi veljeään. Tämä kolmas pikkupossu käveli maantietä pitkin paljon kauemmas. Se oli näet päättänyt valmistaa oman kotinsa tiilistä, jotta talosta tulisi tarpeeksi kestävä ja vankkatekoinen. Pitkän matkaa kuljettuaan possu löysikin tiilikauppiaan, ja sai ostettua itselleen ison kasan tiiliä. ”Näistä minä teen hienon talon itselleni”, se tuumasi. Ja se ryhtyi ahkerana työhön. Se muurasi ja laastasi ja rakensi taloaan kerros kerrokselta valmiiksi.

Sillä välillä iso paha susi sai kuulla possujen talonrakennuspuuhista. ”Hah”, tuumasi susi. ”Nuo possunpalleroiset minä pistelenkin suuhuni!”

Eikä aikaakaan, kun susi koputti ensimmäisen pienen porsaan oveen. Susi sanoi: ”Kiltti pieni possu, päästäthän minut sisään”. Mutta pikkupossu muisti äitinsä neuvon. ”Ei, ei, kautta leukapartani, en aio päästää sisälle ketään”, se vastasi. Susi harmistui. ”Jos et päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan olkitalosi kumoon”, se vastasi.

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty oljista, se meni helposti rikki. Mutta onneksi pieni possu ehti kuin ehtikin pakoon. Se juoksi pienillä possunsorkillaan suoraan veljensä luo turvaan. Susi jäi vihaisena makaamaan olkikasaan.

Vaan eipä aikaakaan, kun iso paha susi koputti toisenkin possun ovelle. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, susi huhuili taas. ”Ei avata!”, kuului possujen tiukka vastaus. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi suuttui. ”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan risutalonne kumoon!”

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja koska talo oli tehty risuista, sekin meni helposti rikki. Mutta onneksi pikkupossut ehtivät pötkiä pakoon kolmannen possun taloon, eikä susi saanut niitä kiinni. Se jäi kiukkuisena makaamaan risukasaan.

Mutta eipä aikaakaan, kun susi oli löytänyt kolmannenkin possun kodin ja tuli taas ovelle kolkuttelemaan. ”Kiltit pienet possut, päästäkää minut sisään”, huusi susi. Nyt se oli jo todella kiukkuinen. ”Ei päästetä”, vastasivat pikkupossut yhteen ääneen. ”Ei, ei, kautta leukapartamme, emme aio päästää sisälle ketään!” Susi kimpaantui.”Jos ette päästä minua sisään, minä uhkun ja puhkun ja puhallan tämänkin talon kumoon!”

Ja niin susi puhkui ja puhalsi. Ja puhalsi ja puhkui. Mutta tiilitalo ei hievahtanutkaan, ei vaikka susi kuinka yritti. Tämä talo oli näet huolellisesti rakennettu. Silloin susi huomasi talon katolla savupiipun ja sanoi : ”Hah, minäpä kiipeän savupiippua pitkin sisään ja tulen syömään teidät!” Possut pelästyivät, mutta eivät sanoneet mitään.

Sen sijaan he sytyttivät tulen takkaan ja nostivat suuren padan tulelle. Vesi lämpeni nopeasti. Ja kun iso paha susi kiipesi savupiippua pitkin alas possujen tupaan, se molskahti suoraa päätä kuumaan pataan. Susi kiljahti pelästyksestä ja juoksi matkoihinsa, eikä se enää ikinä tullut takaisin kiusaamaan possuja.

Ja niin kolme nokkelaa possua elelivät tiilitalossaan onnellisena elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Olipa kerran eräs yksinäinen prinssi, joka halusi mennä naimisiin. Hän ei kuitenkaan kelpuuttanut ketä tahansa tyttöä, vaan halusi puolisokseen ihan oikean prinsessan. Sellaista hän siis lähti etsimään.

Prinssi matkusti maailman ympäri, mutta mistään ei löytynyt sopivaa prinsessaa. Kauniita tyttöjä prinssi toki tapasi paljonkin, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta prinsessalta. Oli kuin jokaisessa olisi ollut jotakin, mikä ei ollut ihan aitoa. Prinssi palasi kotiinsa surullisena, sillä hän olisi kovasti halunnut löytää itselleen juuri sen oikean prinsessan.

Eräänä iltana raivosi kauhea myrsky. Ukkonen jyrisi ja salamoi, ja vettä satoi kaatamalla. Silloin joku koputti linnan ovelle. Prinssin isä meni avaamaan oven.

Portilla seisoi prinsessa. Mutta hyvänen aika, millainen ilmestys hän olikaan! Tyttö oli märkä kuin uitettu koira: vesi valui hänen hiuksiaan ja kasvojaan pitkin, ja hänen vaatteensa olivat kuraveden kastelemat. Ja silti tyttö ilmoitti olevansa oikea prinsessa.

”No sehän nähdään!” tuumasi prinssin äiti. Hän päätti testata, oliko tyttö todellakin oikea prinsessa. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan meni valmistamaan tytölle yösijaa linnan vierashuoneeseen. Ensin hän piilotti prinsessan sängynpohjalle pienen herneen. Sitten hän etsi käsiinsä kaikki linnan patjat ja pinosi ne herneen päälle sänkyyn. Kaikkiaan kaksikymmentä patjaa! Patjojen päälle hän kasasi vielä pehmoisia höyhentyynyjä.

Siinä tyttö sai nukkua yönsä. Aamulla häneltä kysyttiin, miten yö oli sujunut.

”Voi, kauhean huonosti!” tyttö vastasi oitis. ”Sain nukuttua tuskin silmäystäkään. Sänky oli tavattoman epämukava, aivan kuin patjan alla olisi ollut muhkurainen kivi!”

Ja niin nähtiin, että kyseessä todellakin oli ihan oikea prinsessa: kahdenkymmenen patjan ja untuvatyynyjenkin läpi hän oli tuntenut, että sängyn pohjalla oli ollut herne. Todelliset prinsessat ovat nimittäin erinomaisen herkkätuntoisia.

Ja niin prinssi otti tytön puolisokseen, sillä nyt hän tiesi löytäneensä todellisen prinsessan. Ja herneen he tallettivat yhdessä merkillisten esineiden museoon, jossa sitä voi ihailla vielä tänäkin päivänä.

Ja tämä tarina on todellakin totisen tosi!

Olipa kerran kolme karhua, jotka asuivat pienessä mökissä keskellä metsää. Yksi heistä oli suuren suuri isäkarhu. Toinen oli aika suuri äitikarhu ja kolmas pienen pieni Pikku-Karhu.

Eräänä aamuna äitikarhu keitti kaikille puuroa aamiaiseksi. Ensin hän kaatoi puuroa ison isoon lautaseen isäkarhulle. Sitten hän kaatoi puuroa aika isoon lautaseen itselleen ja lopuksi pienen pieneen lautaseen Pikku-Karhulle. Sitten he menivät kaikki metsään kävelylle odottamaan puuron jäähtymistä.

Samana aamuna eräs pikkutyttö, jota kutsuttiin Kultakutriksi, oli lähtenyt yksin metsään leikkimään. Kultakutri oli kävellyt kauas omasta kotoaan, oikeastaan paljon kauemmas kuin olisi saanutkaan. Mutta Kultakutri oli utelias pikkutyttö, eikä hän aina muistanut totella vanhempiaan. Äkkiä hän huomasi puiden keskellä mökin. ”Kukahan noin sievässä mökissä mahtaa asua?” hän tuumi. Kultakutri koputti uteliaana mökin oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän avasi oven. Sisällä ei näkynyt ketään.

Kultakutri näki pöydällä höyryävät puurolautaset. Puuro tuoksui niin hyvältä, että hän päätti maistaa sitä. Ensin hän maistoi suuren suuresta lautasesta. ”Tämä on aivan liian kuumaa”, hän sanoi. Sitten hän maistoi aika suuresta lautasesta. ”Tämä on ihan liian kylmää”, hän tuumi. Ja viimein hän maistoi pikkuruiselta lautaselta. Se puuro oli juuri sopivaa, ja niin Kultakutri söi hyvällä ruokahalulla koko lautasellisen.

Kultakutria alkoi nyt väsyttää, ja hän päätti istahtaa hetkeksi. Ensin hän istui suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Sitten hän istui aika suureen tuoliin. ”Tämä on aivan liian pehmeä,” hän tuumi. Sitten hän istui pikkuruiseen tuoliin. ”Tämä on juuri sopiva”, hän sanoi. Mutta kun hän istui siinä, tuoli menikin rikki.

Kultakutri meni nyt makuuhuoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään, mutta vastasijatut vuoteet näyttivät kovin houkuttelevilta. Ensin hän kokeili suurinta sänkyä. ”Tämä on aivan liian kova”, hän sanoi. Keskikokoinen sänky oli puolestaan aivan liian pehmeä. Mutta pienin sänky oli juuri sopiva, ja hän päätti torkahtaa hieman.

Mutta nyt karhut palasivat takaisin kotiin. He huomasivat heti, että joku oli käynyt heidän talossaan. Karhut katsoivat puurolautasiaan. ”Joku on maistanut puuroani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. ”Joku on maistanut minunkin puuroani – ja syönyt sen kokonaan”, sanoi Pikku-Karhu.

Seuraavaksi karhut vilkaisivat tuolejaan. ”Joku on istunut minun tuolissani”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani”, sanoi äitikarhu aika suurellaan äänellään. ”Joku on istunut minunkin tuolissani – ja rikkonut sen”, sanoi Pikku-Karhu.

Sitten karhut menivät makuuhuoneeseen. ”Joku on nukkunut sängyssäni”, sanoi isäkarhu suuren suurella äänellään. ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni”, sanoi äitikarhu aika suurella äänellään. Mutta silloin Pikku-Karhu huudahti: ”Joku on nukkunut minunkin sängyssäni – ja nukkuu siellä yhä!”

Juuri silloin Kultakutri heräsi päiväuniltaan. Kun hän näki karhut, hän pelästyi aivan kamalasti. Kultakutri hyppäsi kiireesti ylös sängystä ja juoksi ulos ovesta ennen kuin karhut ehtivät sanoa mitään. Sitten hän juoksi juoksemistaan metsän halki, kunnes pääsi takaisin omaan kotiinsa.

”Harmi, että tytölle tuli niin kova kiire”, tuumi Pikku-Karhu. ”Olisin kovin mielelläni leikkinyt hänen kanssaan.”

Mutta Kultakutri ei enää koskaan uskaltautunut metsään yksin, eikä hän enää ikinä palannut karhujen talolle.

Sen pituinen se.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kaksitoista kaunista tytärtä. Kuningas rakasti prinsessojaan kovasti, eikä halunnut heille koskaan tapahtuvan mitään pahaa.

Nuo kaksitoista prinsessaa jakoivat keskenään saman huoneen. Kun he menivät nukkumaan, ovet lukittiin. Mutta kuitenkin joka aamu heidän kenkänsä olivat kuluneet, aivan kuin prinsessat olisivat tanssineet koko yön. Kuningas ei voinut ymmärtää, miten tämä tapahtui.

Niinpä hän sanoi:

– Se joka saa selville, mitä prinsessat tekevät öisin, saa yhden prinsessoista puolisokseen.

Linnaan virtasi innokkaita nuorikaisia arvoitusta ratkaisemaan. Mutta kukaan heistä ei saanut selville, mitä prinsessat öisin tekivät.

Eräänä päivänä kaupunkiin saapui nuori sotilas, joka oli haavoittunut taistelussa. Hän kuuli kahdentoista prinsessan arvoituksesta vanhalta naiselta, jota oli pysähtynyt auttamaan kadulla.

– Minä aion saada selville, mihin prinsessat lähtevät tanssimaan öisin, nuorukainen innostui.

– Vai niin, sanoi vanha nainen. – Olet hyväsydäminen poika, ja siksi haluan sinua auttaa.

– Ota tämä taikaviitta mukaasi, nainen neuvoi. – Siitä voi olla apua, sillä se tekee sinusta näkymättömän. Muista myös olla syömättä ja juomatta mitään, mitä prinsessat sinulle tarjoavat.

Sotilas kiitti vanhaa naista ja jatkoi matkaansa. Kun hän saapui palatsiin, hänet toivotettiin tervetulleeksi. Hän sai uudet vaatteet ja huoneen aivan prinsessoiden huoneen vierestä.

Juuri kun poika oli menossa vuoteeseen, vanhin prinsessoista toi hänelle lasin viiniä. Poika muisti vanhan naisen neuvon ja kaatoi viinin huomaamattomasti pois. Sitten hän kävi makuulle ja esitti nukkuvaa.

Prinsessat nauroivat, sillä he luulivat, että poika oli juonut viiniin sekoitetun unilääkkeen. Sitten he ottivat esiin kauneimmat vaatteensa ja tanssikenkänsä.

Poika teeskenteli olevansa syvässä unessa, mutta seurasi prinsessoita vuoteestaan. Hän näki vanhimman prinsessan taputtavan sänkynsä päätyä, jolloin salainen luukku lattiassa aukesi. Aukosta lähti portaat alaspäin. Poika katseli, kun prinsessat hävisivät luukusta yksi toisensa jälkeen. Sitten hän hyppäsi sängystä ja laittoi näkymättömyysviitan ylleen.

Rynnätessään tyttöjen perään poika törmäsi kiireessä nuorimman prinsessan mekonhelmalle. Tuo prinsessa oli viimeinen jonossa.

– Joku astui helmalleni! huusi nuorin prinsessa.

– Hölynpölyä, vastasivat sisaret. – Ei täällä ole ketään.

Prinsessat jatkoivat matkaa salakäytävää pitkin. Hetken kuljettuaan saattue saapui metsään, jonka puut hehkuivat hopeisina kuun valossa. Pimeydestä häilähteli esiin tuulenväreessä kimmeltäviä pajunoksia ja sammalmättäitä, joilla lojui hohtavia hopeakiviä.

Poika halusi ottaa jotain mukaansa, ja niinpä hän katkaisi pienen hopeisen puunoksan. Nuorin prinsessa kuuli oksan katkeavan.

– Kuulitteko tuon äänen, hän kysyi, mutta kukaan muu ei ollut kuullut mitään.

He tulivat toiseen metsään, jossa puut olivat kultaa, ja vielä kolmanteen, jonka puut oli tehty timanteista. Rubiinit ja smaragdit loistivat kuunvalossa kuin lumihiutaleet talviyönä. Poika hidasti hiukan vauhtiaan ja katseli ympärilleen suu auki ihmetyksestä. Kimaltelevia timanttioksia riitti hänen edessään niin kauas kuin silmä kantoi. Metsän täytyi olla taiottu.

Poika katkaisi oksan jalokivipuusta. Nuorin prinsessoista kuuli taas äänen, mutta muut sisaret sanoivat hänelle, että kaikki oli vain mielikuvitusta.

Timanttimetsän toisella puolella oli järvi. Järven rannassa oli kaksitoista soutuvenettä, joissa kaksitoista komeaa prinssiä odotti prinsessoitansa. Poika piiloutui nopeasti veneeseen, joka kuljetti nuorinta prinsessaa.

Ja kun prinsessat saapuivat kauniiseen linnaan, he tanssivat läpi yön prinssiensä kanssa.

Poika kuunteli musiikkia ja seurasi kuninkaantytärten tanssia. Vapautunut riemu loisti tyttösten kasvoilta. Poika ymmärsi nyt, miksi prinsessat olivat salanneet ilonpitonsa isältään; tämä olisi ehkä kieltänyt tyttöjä tanssimasta.

Aamun sarastaessa prinssit soutivat prinsessansa takaisin järven toiselle puolelle. Poika seurasi mukana yhä näkymättömyysviittaansa kietoutuneena.

Rannalle päästyään prinsessat juoksivat metsien lävitse. Kun he lähestyivät linnan portaita, poika juoksi prinsessojen edeltä salakäytävään.

Prinsessat meinivät huoneeseensa nukkumaan, kukin omaan sänkyynsä.

Aamulla poika polvistui kuninkaan eteen ja kertoi salaisesta portaikosta tyttöjen makuuhuoneessa. Hän ojensi kuninkaalle kultaisen ja timanttisen oksan. Prinsessat katsoivat poikaa epäuskoisena. Lopulta he tunnustivat isälleen yölliset retkensä.

– Onnitteluni, sanoi kuningas pojalle. – Sinä ratkaisit arvoituksen.

Poika kumarsi ja tarttui tämän käteen.

– Armollinen kuningas, pyydän, ettette rankaise tyttöjä. He eivät ole tehneet pahaa, päinvastoin. Miksi ette järjestäisi tanssiaisia omassa linnassanne?

Hyväsydäminen kun oli, taipui kuningas pojan pyyntöön. Niin pidettiin linnassa suuret juhlat, ja prinsessat saivat tanssia aamuun asti.

Ja kuten oli luvattu, poika sai mennä naimisiin prinsessan kanssa. Hän valitsi nuorimman, ja tulevina vuosina he tanssivat monta monituista kertaa ja elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

-Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, kaikui ympäri Kuperkeikkalan kylää. Oli siis koittanut kesä.

Kaupunginjohtaja pyöräili aamuviideltä ympäri kylää ja veisasi mennessään Suvivirttä. Oli nimittäin käynyt niin onnettomasti, että kylän lehdenjakaja oli katkaissut jalkansa. Kylän kanttori oli puolestaan saanut mahdottoman kesäflunssan, eikä pystynyt laulamaan. Niinpä kaupunginjohtaja joutui tuuraamaan molempia. Tehokkaana miehenä hän yhdisti työt ja veisasi nyt Suvivirttä lehtiä jakaessaan.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa vanhassa keltaisessa talossa Hupskeikkalan perhekin heräsi äänekkääseen lehdenjakajaan. Äiti ja isä Hupskeikkala laahustivat alakertaan puuron keittoon. Samassa yläkerrasta kuului parkaisu. Sisko ja Veikka Hupskeikkala itkivät lohduttomasti. Myös perheen uusi koira, Herra Herttinen, ulvoi myötätunnosta. Äiti ja isä ryntäsivät hätiin.

– Sattuuko johonkin? äiti kysyi.

– Eiii! lapset vastasivat.

– Kun nyt on kesäloma, sisko sai soperrettua.

– Ei se itkun asia ole. Päinvastoin, äiti lohdutti.

– Onpas, Sisko rääkyi. Veikkakin itki yhä kovempaa ja Herra Herttisen vaikerrus muistutti jo suden ulvontaa.

Veikka sai lopulta selitettyä:

– Kaikki muut lähtevät lomalla matkoille. Haimaahan, Mooraan, Reikaan ja ties minne. Me emme pääse minnekään. Tämä on tylsä perhe!

– Lapsi rakas, he menevät Thaimaahan, Roomaan ja Kreikkaan, äiti selitti. – Meillä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Mutta voi lomalla olla kivaa ilman mitään matkojakin. Nyt kaikki syliin halaamaan!

Sisko ja Veikka kömpivät äidin syliin lohdutettavaksi. Herra Herttinen hyppäsi tietysti myös. Ja koska äiti oli pyytänyt kaikkia syliin, tunki isäkin vielä joukon jatkoksi. Lopulta lapset rauhoittuivat ja lupasivat yrittää nauttia lomasta.

– Uimapuvut päälle! Luvassa on loman ensimmäinen huvitus, isä keksi.

Nyt tuli lapsiin vipinää. Isä veisi perheen varmasti uimarannalle. Pian kävi ilmi, että retkestä tulisi lyhyt. Ulos päästyään lapset näkivät pihalla lastenaltaan ja isän uimahousuissa.

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimala! isä kailoitti.

Lapset epäröivät. Allas vaikutti ahtaalta. Yllätykset eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

– Saanko esitellä: Hupskeikkaloiden uimakisojen tuomaristo.

Talon takaa tulivat naapurin herra ja rouva Ruiskukkala sekä Siskon ja Veikan mummo. Voi sitä riemun määrää, kun lapset juoksivat halaamaan tuomariston jäseniä.

– Kilpailu alkaa! isä kailotti. Tuomarit asettautuivat istumaan puutarhapöydän ympärille.

– Mahtuvatko kaikki tähän? äiti epäili.

– Totta kai. Sopu sijaa antaa.

Niin perhe Hupskeikkala kömpi uima-altaaseen. Itse asiassa he mahtuivat sinne yllättävän hyvin. Herra Herttinenkin hyppäsi tietysti mukaan. Lapset olivat innoissaan.

– Kilpailijat lähtöviivalle, eli sinne altaan toiseen päätyyn, mummo kuulutti.

– Maaliviiva on täällä altaan toisessa päässä, herrra Ruiskukkala selitti.

– Uimatyyli on vapaa ja lähtömerkkinä mummo ampuu vesipyssyllä, ilmoitti rouva Ruiskukkala.

Alkoi hurja kilpailu. Herra Herttinen ui luonnollisesti koiraa. Sisko ui käsipohjaa, Veikka kissaa, äiti yritti uida selkää ja isä teräsmiestä. Isän uimatyyli oli niin suurieleinen, että perhe Hupskeikkala makasi pian tyhjässä uima-altaassa. Voittajaa ei pystytty määrittelemään, mutta tuomaristo oli saatu kasteltua ja kaikilla oli hurjan hauskaa. Lopuksi juotiin mitalikahvit ja –mansikkamehut.

—

Seuraavana kesäloma-aamuna oli äidin yllätyksen vuoro.

– Hyvää huomenta! Tulkaa ulos katsomaan, mitä olen rakentanut.

Hupskeikkalat kiiruhtivat pihalle. Äiti oli pystyttänyt kojun, jossa luki: ELÄINPUISTO. Äiti itse oli kojun sisällä myymässä lippuja:

– Tervetuloa, tervetuloa. Montakos lippua laitetaan?

– Perhelippu, kiitos. Isä maksaa, Veikka ehti ensimmäisenä vastaamaan.

– Se tekee yhden imuroinnin, yhden lakanoiden vaihdon ja yhden äidin varpaidenkynsien lakkauksen, äiti ilmoitti hymyillen.

– Mitä? isä ihmetteli, mutta muu perhe oli jo rynnännyt kohti eläinpuistoa.

Äiti muuttui lipunmyyjästä oppaaksi:

– Tännepäin, olkaa niin ystävällisiä. Tässä on ensimmäinen mielenkiintoinen eläinlajimme, kastemato. Jos katsotte tarkkaan, saatatte löytää purkista kolme matoa.

– Kastematohan on erittäin hyödyllinen eläin kasvimaallemme, äiti luennoi. – On näiden otusten ansiota, että meillä kasvaa herkullisia porkkanoita.

– Saako niitä silittää, Sisko kysyi innoissaan.

– Toki. Olkaa hyvät vaan.

Sisko ja Veikka silittelivät matoja, Herra Herttinen erehdyksessä söi yhden madon, ja isä mietti miten ihmeessä kynnet lakataan.

Seuraavaksi äiti johdatti perheen ämpärin luo. Ämpärissä ui pienen pieni kala.

– Tässä puistomme harvinaisuus, itse pyydystämäni kala.

– Mistä sinä sen ongit? isä ihmetteli. Äitiä ei kalareissuille saanut.

– Se oli oikeastaan vahinko. Pesin mattoja ja kauhaisin joesta vettä ämpäriin. Kas kummaa, tuo piraija oli ämpärissä.

– Se taitaa kyllä olla ahven, isä sanoi.

Sen enempää ei kalaa voitu tutkia, koska Herra Herttinen haukkasi senkin suuhunsa.

– Tässä eläinpuistomme anti tällä kertaa, äiti ilmoitti.

Lapset olivat tyytyväisiä, mutta isän mielestä käynti oli turhan kallis.

—

Seuraavana lomapäivänä Hupskeikkalat lähtivät ämpärit kainalossa mustikkaretkelle.

– Tässä on jokaiselle pilli. Viheltäkää siihen, jos eksytte tai teillä on muuten jokin hätä, isä ohjeisti ja suuntasi kulkunsa metsäpolulle.

Isä ei ehtinyt kävellä kuin muutaman metrin, kun pilliin vihellettiin. Se oli Sisko, jolla oli jo kova nälkä.

– Hyvänen aika, isä puuskahti. – Syö leipäsi. Minä kerään nyt mustikoita.

Ei aikaakaan kun pilliin vihellettiin taas. Tällä kertaa Sisko jo itki:

– Ei ole leipiä!

– Mihin ne ovat hävinnet?

– Tule katsomaan, äiti sanoi.

Puron rannalla Veikka heitti juuri viimeisen leivän veteen.

– Mitä ihmettä sinä teet? isä kysyi.

– Heittelen leipiä, Veikka vastasi tyynenä. – Sinä sanoit, että se on vaikeaa, mutta minun mielestäni se on ihan helppoa.

Isä haroi hiuksiaan.

– Lapsi hyvä, leipiä heitetään littanalla kivellä.

– Ei kuulosta yhtään kivalta, Veikka totesi.

– Minulla on hirveä nälkä, Sisko valitti.

Isä näytti epätoivoiselta. Silloin äiti otti ohjat käteensä:

– Isä lähtee keräämään niitä mustikoita. Minä haen leipomosta meille uudet eväät.

Näin tehtiin. Lapset istuivat mättäälle odottamaan eväitä ja isä lähti puolijuoksua metsäpolulle.

Samassa läheisestä männystä kuului haukahdus. Puuhun oli oravan lisäksi kiivennyt Herra Herttinen. Lasten ei auttanut muu kuin viheltää taas pilliin.

Isä tuli paikalle ääneen jupisten ja vilkaisi samalla puuhun. – Herttinen sentään!

Isä huokasi, laski tyhjän ämpärin mättäälle ja kiipesi puuhun koiraa pelastamaan. Ylös päästyään isän oli myönnettävä, että alas oli pitkä matka. Ei auttanut muu kuin soittaa palokunta paikalle.

– Yleensä ne ovat kissoja, jotka jäävät puuhun, palomies hymyili pelastustehtävän hoidettuaan.

Äiti saapui juuri sopivasti eväiden kanssa. Onneksi hän oli ostanut niin paljon leipiä, että niistä riitti palomiehillekin. Eväiden jälkeen palattiin kotiin ja isä kävi seuraavana päivänä yksin keräämässä mustikat.

—

Neljäntenä lomapäivänä päätettiin, ettei retkiä tarvittu enempää.

Syksyllä lapset olivat iloisia ja tyytyväisiä kesälomaansa. Ei haitannut yhtään, vaikkei Haimaahan, Mooraan ja Reikaan tänä kesänä päästykään.

-Kukkokiekuu! kaikui Kuperkeikkalan kaupunginjohtajan katolta.

Kaupunginjohtaja se siellä taas herätteli kylänsä asukkaita. Kylän kukko oli karannut viime keväänä kanojen perässä naapurikylään ja kaupunginjohtaja oli ottanut kukon tehtävät hoitoonsa, kunnes jostain löydettäisiin uusi kukko. Voit uskoa, että näky oli komea: kaupunginjohtaja pyjamahousuillaan talon katolla kiekumassa. Mutta mitäpä ei hyvä kaupunginjohtaja olisi kyläläistensä puolesta tehnyt.

Kuperkeikkalan kylän luoteiskulmassa keltaisessa vanhassa talossa asui perhe Hupskeikkala. Äiti Hupskeikkala oli tapansa mukaan kasvimaata kuopsuttelemassa. Isä Hupskeikkala luki aamun lehteä ja hörppi aamukahviaan.

– Tässä se on! Tulkaapas lapset äkkiä kuuntelemaan, isä hihkui.

Sisko ja Veikka Hupskeikkala kömpivät unisina isän luo.

Isä luki:

KOIRANPENTU ETSII UUTTA OMISTAJAA.

HELLYYTTÄVÄ, JOSKIN HIEMAN RASAVILLI.

ANNETAAN HYVÄÄN KOTIIN.

– Tuleeko meille koira? Veikka riemuitsi.

– Luulisin niin, isä vastasi hymyillen. – Mutta ei kerrota vielä äidille.

Isä ja lapset porhalsivat koiraostoksille. Pentu todellakin oli hellyyttävä, ja se pakattiin hyvillä mielin koriin Siskon ja Veikan viereen takapenkille.

Alkumatka sujui hienosti. Koira nukahti.

– On se suloinen, Sisko huokaisi.

– Ja niin rauhallinen, Veikka totesi.

– Taidettiin ilmoituksessa liioitella, kun koiraa väitettiin rasavilliksi, isä naureskeli.

Juuri sillä hetkellä koira heräsi. Ensin se hyppäsi pois korista ja nuoli molempien lasten kasvot litimäriksi. Sitten se hyppäsi etupenkille isän syliin. Lapsia nauratti kovasti ja niin isääkin, kunnes hän muisti ajavansa autoa. Oli lähellä, ettei auto ollut koiran takia ojassa. Isä pysäytti ja laittoi koiran takaisin koriin.

Pitkälle ei taaskaan päästy. Koira aloitti niin mahdottoman ulinan, ettei kukaan pystynyt istumaan sen kanssa samassa autossa.

Onneksi naapurin herra Ruiskukkala sattui juuri silloin ajamaan traktorillaan heidän ohitseen.

– Ollaankos sitä jonkinlaisessa pulassa, kun siinä ojan pientareella seisoskelette? herra Ruiskukkala kysyi.

– Kieltämättä hieman, isä myönsi. – Tuo koira pitäisi jollain keinoin saada kotiin.

Siinä samassa oli koira hypännyt traktorin lavalle ja heilutti siellä iloisena häntäänsä.

– Kyllähän minä voin sen teille tuoda, jos ei se teidän autoonne mahdu, herra Ruiskukkala lupasi hieman ihmetellen. Niin sitä sitten köröteltiin traktorilla kotiin.

Äiti oli kasvimaalla harventamassa porkkanoita, kun seurue pääsi perille. Koira juoksi suoraan äidin luo Sisko, Veikka ja isä Hupskeikkala perässään.

– Voi herttinen sentään! äiti kiljaisi koiran nähdessään.

– Tunnetko sinä sen? Sisko ihmetteli.

– Mitä ihmettä? Tunnenko minä minkä?

– Tunnetko tämän meidän uuden koiran jo, kun tiesit sen nimenkin? Sisko kysyi.

– En todellakaan tunne. Ei meillä ole mitään uutta koiraa.

– Juurihan sinä kutsuit sitä Herttiseksi.

– Se on sellainen sanonta, lapsikulta, äiti tuskaili. – Voisiko joku nyt hieman selventää tätä asiaa?

– Isä osti meille tämän uuden koiran, Herra Herttisen. Ja sitten sinä tiesitkin sen nimen jo, Sisko riemuitsi.

– Vai että sillä lailla, äiti sanoi naamallaan kummallinen irvistys. – Mitähän isällä on tähän sanottavaa?

– Ei lisättävää, isä sanoi ja luikki vähin äänin sisälle.

Lopulta sovittiin, että Herra Herttinen sai jäädä Hupskeikkaloille kolmen päivän koeajalle.

Koeajan ensimmäinen päivä ei ottanut sujuakseen, sillä Herra Herttinen söi kaiken mahdollisen: Siskon lempisukkahousut, Veikan uudet kengät, isä Hupskeikkalan tärkeääkin tärkeämmän aamulehden ja äiti Hupskeikkalan kallistakin kalliimman naamarasvan.

Koeajan toisena päivänä Hupskeikkalat lähtivät mökille Herra Herttinen mukanaan.

Sisko ja Veikka yrittivät saada koiran uimaan, mutta herra Herttinen kasteli vain varpaansa ja luikki kiireen vilkkaa takaisin kuivalle maalle.

– Ei taida meidän koirasta tulla vesikoiraa, isäkin totesi.

– Katsokaa, tuolla järvellä ui strutseja! Sisko huomasi.

– Voi kultaseni, ne ovat sorsia, äiti selitti.

Yhtäkkiä kuului iso molskahdus. Herra Herttinen oli hypännyt laiturilta veteen ja ui kohti lintuja.

– Se osaa sittenkin uida, Veikka riemuitsi.

– Ei kai se syö sorsiakin, äiti kauhistui.

– Ei se sentään lentää osaa, isä lohdutti.

Lopulta koira ui jo keskellä järveä.

– Herttinen sentään. Ei se jaksa tuolta enää rantaan uida, äiti huolestui. Lapset alkoivat itkeä.

– Älkää hätäilkö. Minä pelastan sen, isä lupasi. Kuului iso molskahdus, ja isän pää painui veden alle.

– Voi hyvänen aika! äiti hermostui. Lapset itkivät entistä kovempaa.

Äiti kipaisi soutuveneelle ja lähti pelastamaan uupuneita uimareita. Isä kellui muutaman metrin päässä laiturista ja Herra Herttinen keskellä järveä. Äiti nosti molemmat veneeseen ja toi heidät rantaan. Sinä iltana herra Herttinen, kumma kyllä, nukkui sikeästi isän kanssa sohvalla.

Koeajan kolmantena ja viimeisenä päivänä äiti lähti asioille ja jätti lapset koiravahdiksi.

Kaikki sujui mainiosti. Herra Herttinen nukkui päiväuniaan korissaan, ja lapset piirtelivät. Kunnes:

– Täällä haisee, Sisko totesi.

– Totta puhut, Veikka myönsi. Mikähän se on?

Lapset tutkivat taloa ja löysivät Herra Herttisen kakat keskeltä olohuoneen mattoa.

– Meidän täytyy siivota sotku, Sisko totesi vakavana. – Muuten äiti saa hepulin.

Lapset ryhtyivät urhoollisesti työhön. Veikka keksi oivallisen idean:

– Työnnetään tällaiset paperitollot nenään, ettei haju häiritse.

Siivous onnistuikin hyvin. Mutta kun kaikki oli valmista, lapset eivät saaneet paperitolloja ulos Siskon nenästä. Edes naapurin setä Ruiskukkala ei saanut nenää tyhjennettyä. Ei auttanut muu kuin lähteä terveyskeskukseen. Pöydälle jätettiin lappu:

OLEMME TERVEYSKESKUKSESSA.

EI VAKAVAA. SISKOLLA ON NENÄSSÄ PAPERIA.

HERRA HERTTINEN ON MUKANA.

TULKAA SINNE, KUN EHDITTE.

Niin matkustettiin traktorilla kylän terveyskeskukseen. Herra Ruiskukkala istui ajamassa ja muu väki istui lavalla. Sisko pääsi suoraan sairaanhoitajan luokse.

– Mitäs sinulle on tapahtunut? hän kysyi.

– Minulla on nenässä paperia, Sisko kertoi reippaasti.

– Herttinen sentään. Miksi sinä työnsit paperia nenääsi?

– Koska meillä haisi niin pahalle.

– Haiseeko teillä useinkin pahalle? hoitaja kysyi huolestuneen näköisenä.

– Nykyään aika usein, Sisko myönsi. – Mutta jos on paperia nenässä, sitä ei huomaa.

– Lapsiraukka, hoitaja sanoi kyyneleet silmissä. Hän toi Siskolle mehua ja keksin.

– Minä menen nyt soittamaan yhden puhelun.

Sisko nyökkäili iloisena suu täynnä keksiä ja nenä täynnä paperia.

Sairaanhoitaja oli niin huolissaan Siskon kotioloista, että soitti lastensuojeluviranomaisille:

– Luulen, että perhe tarvitsee jonkinlaista apua. Tulkaa nyt ihmeessä tänne tarkistamaan tilanne.

Sillä välin äiti ja isä Hupskeikkala saapuivat hirmuista vauhtia terveyskeskukseen.

– Mitä ihmettä on tapahtunut? Missä Sisko on? äiti kysyi huolissaan.

– Herra Herttinen kakki sisälle, keskelle olohuoneen mattoa. Se haisi tosi pahalle. Sitten minä keksin, että laitetaan paperia nenään siivoamisen ajaksi. Mutta Siskon nenästä paperia ei saanutkaan pois. Ja nyt me ollaan täällä irrottamassa sitä paperia, Veikka selitti hengästyneenä.

– Herttinen sentään, isä sanoi ja vilkaisi nurkassa piilottelevaa koiraa. Samassa sisään astui kaksi tuikean näköistä tätiä.

– Päivää. Olemme lastensuojelusta ja tulimme tapaamaan sitä tyttöä, jonka kotona haisee pahalle. Voimme varmasti tarjota jonkinlaista siivousapua, jotta tyttöparan ei tarvitse elää sellaisissa oloissa.

Samassa paikalle ilmestyi sairaanhoitaja ja hymyilevä Sisko, jolla ei ollut enää paperia nenässä.

Kyllä siinä oli selittämistä. Lopulta kaikki ymmärsivät mitä oli tapahtunut ja äitiäkin alkoi naurattaa.

– Herttinen sentään tätä meidän koiraa, äiti vaikeroi. – Mutta ei sitä enää raaski poiskaan antaa.

Näihin sanoihin päättyi Herra Herttisen koeaika, ja koirasta tuli Hupskeikkaloiden perheen pysyvä jäsen.

Ja sen jälkeen ei Hupskeikkaloiden perheessä tylsää päivää nähty.

Eräänä iltana ennen iltapuuroa Siina kertoo Sirille salaisuuden: Ensi yönä me menemme yöhiippailulle.

Siri ei ole kuullutkaan yöhiippailusta. Ei se mitään, Siina sanoo. Täytyy olla tarpeeksi iso ja vanha, jotta osaa hiippailla. Pitää osata herätä keskellä yötä, silloin kun kaikki muut nukkuvat.

Siina selittää mistä yöhiippailussa on kyse: hiippaillaan pimeässä talossa hiljaa ja salaperäisesti. Esimerkiksi olohuoneeseen, mutta yleensä kannattaa hiippailla keittiöön. Sieltä löytyy herkkuja. Ja kun on syöty salaa herkkuja, voidaan jatkaa hiippailua, kunnes palataan nukkumaan.

”Yöhiippaillaan vaikka ensin eteiseen ja sitten sieltä pois,” Siina sanoo.

”Ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan!” Siri innostuu.

”Edes takas!”

”Sikin sokin!”

”Vinksin vonksin!”

”Heikun keikun!”

”Hujan hajan!”

”Ja sitten takaisin nukkumaan!” Siri sanoo.

”Sitten takaisin nukkumaan,” Siina sanoo. ”Eikä kukaan saa tietää, että on hiippailtu!”

Siri ja Siina piirtävät kartan. Siihen he merkitsevät reitin lastenhuoneesta keittiöön ja olohuoneeseen. Keittiön kohdalle tulee ruksi, koska siellä on herkkukaappi.

Siina aikoo hiippailla aluksi suoraan herkkukaapille.

”Minä aion syödä yöllä vähän kakkua,” Siina sanoo.

”Minä aion syödä karkkia. Ja kakkua. Karkkikakkua,” Siri sanoo.

Siina ja Siri pohtivat, mitä herkkukaapista mahtaa löytyä. Aikuiset syövät iltaisin salaa kaikkea hyvää. Ehkä karkkikeittoa? Aika varmasti siellä on myös näitä herkkuja:

tikkarikääryleitä
mansikkapurkkakastiketta
lättykeksejä
salmiakkikaalia
lakuspagettia
mehujääkahvia
muffinssipuuroa
hattarakiisseliä
ja suklaamakaronilaatikkoa.

Nukkumaanmenoaikaan Siina piilottaa kartan tyynyn alle. Isi ei saa nähdä sitä.

He laittavat sänkyihinsä myös taskulamput. Nekin otetaan mukaan yöhiippailulle, sillä niillä voi valaista pimeän ja sitten sen näkee paremmin.

Sirillä on sängyssään unikaverina Rampo-possu ja Siinalla on Roki-apina. Jotta taskulampuille jää tilaa, kaikki muut unilelut päätyvät pakolaisina Mokorollin sängyn alle rakennettuun tilapäisleiriin. Pikkusisko Mokorolli ei osaa vielä kävellä, joten se ei osaa hiippaillakaan. Siksi se ei pääse mukaan yöhiippailulle.

Kun isi tulee antamaan hyvänyönsuukot, Siina ja Siri vilkuilevat jännittyneinä toisiaan. Isi ei arvaa mitään!

Isi ei huomaa hermostuneita kikatuksia, sillä hän ihmettelee huolellisesti unilelujen paikoille peiteltyjä taskulamppuja. Toisaalta Siri peitteli eilen nukkumaan traktorinsa, joten asiat ovat jokseenkin tavanomaisesti.

Siri herää siihen, että Siina on kumartuneena hänen sänkynsä ylle Roki kainalossaan ja taskulamppu kädessään. On pimeää. ”Nyt lähdetään! Yöhiippailulle!” Siina kuiskaa.

Siina ja Siri hiipivät lastenhuoneen ovelle. Kaikki näyttää hämärässä erilaiselta kuin päivällä. Siriä melkein pelottaa. Hän avaa lastenhuoneen oven kylmien väreiden päristessä pitkin selkää. Onneksi kainalossa on oma Rampo-possu, joka röhkäisee kannustavasti. Siri laittaa taskulampun päälle ja pujahtaa käytävään Siinan perässä.

Oho, he melkein kompastuvat. Pimeässä röhnöttää valtava hahmo.

Se haisee lämpimältä ja kiltiltä ja karvaiselta ja hieman lihapullilta ja sen selkä nousee ja laskee vaimean kuorsauksen tahdissa.

”Se on vain Nakki!” Siina kuiskaa. Rampolta pääsee helpotuksen röhkäisy.

”Nakki nukkuu meidän tiellämme!”

Suuri musta koira raottaa silmiään ja sulkee ne jälleen. Se ei anna Siinan ja Sirin häiritä untaan. Se venyttelee tassujaan, vaihtaa asentoa ja huokaisee tyytyväisenä. Hetken päästä se on jälleen unessa.

Yöllä on yhtä aikaa rauhallista ja jännittävää, ajattelee Siri. Sitten hän huolestuu.

”Nakki ei ole omassa sängyssään, vaikka on keskiyö! Sen pitäisi olla isin makuuhuoneessa.”

Siina vakuuttaa, että Nakki kyllä pärjää, mutta hakee kuitenkin lastenhuoneesta peiton. Siri painautuu varmuuden vuoksi Nakin kainaloon.

He peittelevät nakin. Se pääsee pussipeittoon, peitto taitetaan sen takajalkojen alle. Silloin sen ei tule kylmä eivätkä möröt pääse nappaamaan sitä tassuista. Siri ja Siina kiipeävät koiran yli ja jatkavat kohti keittiötä.

Siina tarkistaa kartasta, missä he ovat. Hän näyttää sormellaan.

”Me olemme tässä, ja seuraavaksi me menemme tänne. Täällä on keittiö. Nyt hiippaillaan tosi hiljaa peräkanaa.”

”Ei me olla kanoja!” Siri sanoo.

”Se nyt on vain sanonta,” Siina kuiskaa. ”Mutta voidaan hiippailla vaikka peräkukkoa. Jokainen saa itse päättää.”

Niin he hiippailevat peräkkäin:
Siina menee peräkukkoa,
Rampo ryömii peräpossua,
Roki pomppii perämarakattia
ja Siri hipsii perälokkia.

He pääsevät keittiön ovelle. Se on kiinni. Siina nostaa kätensä varovasti ovenkahvalle ja kääntää. Sitten hän työntää oven auki.

Mutta mitä kummaa? Keittiössä on valot päällä.

Siri ja Siina astuvat sisään ja räpyttelevät silmiään kirkkaassa valossa. Sitten he näkevät keittiön pöydän. Ja sen ääressä – istuu isi aamukahvilla! Mokorolli hymyilee syöttötuolissa ja lappaa suuhunsa aamupuuroa.

Isi laskee ihmeissään kädessään olevan kahvimukin pöydälle. ”Kas! Te tytöt heräsitte ihan itse. Kello on vasta puoli seitsemän.”

Siri ja Siina katsovat toisiaan ymmällään. Onko nyt jo aamu? Siinan kulmat menevät kurttuun. Höh. Aamu tuli näin aikaisin ja pilasi hyvän yöhiippailun.

Siriä alkaa hihityttää. Sitten Siinakin tirskuu. ”Me ollaan ihan myöhässä!” hän nauraa.

”Myöhässä mistä?” isi ihmettelee.

”Eimistään – eimemitääntehty – EI KERROTA!” Siina ryntää kaapille ottamaan kaakaomukit. Hän ojentaa toisen Sirille ja kuiskaa: ”Ensi yönä uusi yritys!”

Loppu.

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joille syntyi tytär, prinsessa Adalmina.

Hyvän tavan mukaan pikku prinsessalle ryhdyttiin etsimään kummeja. Ja koska kyseessä oli kuninkaallinen lapsi, kummeiksi saatiin kaksi haltijatarta, Punetar ja Sinetär.

Punetar luovutti kummilapselleen niin ihanan helmen, ettei sen veroista ollut siinä kuningaskunnassa kuunaan nähty. Mutta ei siinä kyllin, Punetar näet ilmoitti:

– Tähän helmeen sisältyy kolme muuta lahjaa. Sen omistaja, pikku Adalmina, tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Mutta… – haltijatar nosti varoittaen sormensa – jos Adalmina hukkaa helmensä, hän samalla menettää kauneutensa, rikkautensa ja viisautensa. Ne hän saa takaisin vasta jos onnistuu löytämään helmensä uudestaan.

Tuli Sinettären vuoro. Hän sanoi:

– Adalmina on saanut helmen ja sen myötä kolme niin suurenmoista lahjaa, ettei moni rohkenisi moisesta edes uneksia. Mutta minun lahjani on vielä arvokkaampi. Jos näet Adalmina kadottaa helmensä, hän saa tilalle minun lahjani: hyvän ja nöyrän sydämen. Olkoon niin!

Ja haltiattaret viittasivat hyvästiksi ja kohosivat sinitaivaalle kuin kaksi höyhenenkevyttä poutapilveä.

Mutta kuningas ja kuningartapa sanoivat:

– Vai vielä hyvän ja nöyrän sydämen – kaikkea sitä kuulee! Mitä merkitystä sydämellä on, jos kerran Adalminastamme tulee kaunis, rikas ja hyväpäinen. Helmeä me kyllä pidämme niin tarkoin silmällä, ettei Adalminan ikipäivänä tarvitse ottaa vastaan Sinettären kumminlahjaa.

Hetkeäkään viivyttelemättä kuningas teetti pikku Adalminalle kultakruunun, johon kallisarvoinen helmi istutettiin. Kruunu oli siitä merkillinen, että se sopi vain ja ainoastaan Adalminalle ja jousti sitä mukaa, kun tämä kasvoi.

Adalminalla oli helmikruunu alati päässään, nukkuipa hän kultaisessa vuoteessaan tai juoksenteli ympäriinsä komeassa palatsissa. Kuningas oli määrännyt, ettei prinsessaa saanut päästää silmistä hetkeksikään. Niinpä tytön ympärillä pyöri alati palvelijoita jotka valvoivat, että kruunu pysyi prinsessan päässä ja prinsessa itse visusti linnan muurien sisäpuolella.

Adalmina varttui, ja hänestä kasvoi kultatukkainen kaunotar. Rikaskin hän oli, ja söi ruokansa vain kultalautasilta. Älykäs hän oli myös, niin mahdottoman älykäs, että ratkoi tuossa tuokiossa mitä hankalimmat arvoitukset.

Ja hyvä näin, sillä ei ole väärin olla kaunis ja rikas ja hyväpäinen, kunhan vain ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Siinäpä se! Kuningas ja kuningatar olivat aina pitäneet Adalminaa maailman täydellisimpänä olentona, ja onnettomuudekseen Adalmina alkoi itsekin ajatella samoin.

Ja niin siinä kävi, että kuvankauniista Adalminasta tuli ylpeä, itsekäs ja kateellinen. Aina kun hän näki linnan puutarhassa kauniin kukkasen, hän rusensi sen, sillä vain hänen yksin kuului olla kaunis. Ja jos jotakuta toista kehuttiin viisaaksi, Adalmina kiukustui, sillä vain hänellä oli oikeus olla älykäs.

Näin Adalminasta kehittyi ilkeä ja itsekeskeinen tyttö, josta kukaan ei enää pitänyt.

Prinsessa Adalmiina oli viidentoista, kun hän eräänä päivänä päätti lähteä ulos linnasta. Hetken kuljettuaan hän istahti erään metsälammen rannalle ja pysähtyi ihailemaan omaa kuvaansa lammen pinnalta.

– Oi, olenpa minä kaunis, hän huudahti ja kumartui lähemmäs lammen pintaa. Pahaksi onneksi kultakruunu, joka oli ollut hänen päässään, kierähti helmineen päivineen lampeen ja katosi sen pohjamutiin.

Voi kauhistus! Kun Adalmiin vilkaisi uudestaan kuvaansa lammen pinnasta, näky oli täysin erilainen. Poissa oli kaunis kultatukkainen prinsessa. Lammen pinnasta heijastui nyt tyttö, jolla oli sotkuiset hiukset ja vaatteinaan pelkkiä riepuja. Adalmina pelästyi pahan kerran ja lähti juoksemaan kohti metsää.

Adalmina näki kaukaa heikkoa valonkajoa ja suunnisti sitä kohti. Lähemmäksi tultuaan tyttö huomasi, että valo tuikki erään metsämökin ikkunasta. Mökissä asui lempeä vanha mummo, joka Adalminan nähdessään sanoi:

– Lapsirukka, mistä kaukaa sinä näin iltamyöhäisellä tulet?

Siihen Adalmina ei osannut vastata. Hän ei edes tiennyt kuka oli ja mistä tuli. Mummosta se oli peräti outoa, mutta tyttö säälitti häntä.

– Koska näytät poloinen olevan ypöyksin maailmassa, saat asua minun luonani.

Kiitollisena Adalmina halasi mummoa. Siitä päivästä lähtien hän eli yksinkertaista elämää ja auttoi mummoa niin paljon kuin kykeni. Ja ihmeiden ihme – Adalmina oli onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä se hyvä ja nöyrä sydän saa aikaan! Adalminaa ympäröi jälleen säteily, mutta enää se ei ollut ulkokultaista loistoa vaan heijastusta siitä sisäisestä valosta, joka hehkuu jokaisen hyväsydämisen olennon sisällä.

Mutta kuninkaan linnassa nousi kova meteli kun huomattiin, että Adalmina oli kadonnut. Kuningas ja kuningatar olivat pakahtua suruunsa ja lupasivat suuren palkkion sille, joka toisi prinsessan takaisin.

Niin suorivat matkaan kaikki valtakunnan nuorukaiset, ja vuosien ajan kuningaskuntaa koluttiin laidasta laitaan – tuloksetta.

Vaan eräänä päivänä nuori uljas prinssi Sigismund osui suoraan vuohimummon mökille. Mummo itse istui mökkinsä edustalla ja Adalmina hoiteli aitauksessa eläimiä. Prinssi vilkaisi tyttöä ohimennen ja sävähti – kas vain, miten vähäpätöinen paimentyttö kosketti hänen sydäntään.

Prinssi päätti jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi kuitenkin ensin lammelle juomaan janoonsa. Kumartuessaan lammen ylle hän näki siellä kimaltelevan aarteen – prinsessa Adalminan helmikruunun! Mielessään hän pohti, voisiko metsämökin vaatimaton tyttö olla prinsessa.

Prinssi satuloi ratsunsa, karautti takaisin mummon mökille ja etsi käsiinsä paimentytön. Kun prinssi painoi kruunun tytön päähän, se sopi kuin valettu. Ja oi – siinä prinsesessa Adalmina seisoi koko kauneudessaan, yhä lempeästi säteillen. Helmen myötä hän oli saanut takaisin kaikki haltijatar Punettaren erinomaiset kummilahjat, mutta sai samalla pitää Sinettären arvokkaistakin arvokkaimman lahjan: hyvän ja nöyrän sydämen.

Adalmina matkusti niiltä sijoiltaan vanhempiensa luokse pyytämään anteeksi kaikkia prinsessavuosiensa ilkeyksiä. Mukaansa hän otti mökin mummon, jonka talutti ylpeänä kuninkaanhoviin näytille. Ja vanhusta syleillen Adalmina sanoi: – Hyväsydäminen on köyhänäkin rikas, mutta rikas jolla on kova sydän on köyhääkin köyhempi.

Pian kuningaskunnassa juhlittiina paitsi Adalminan kotiinpaluuta, myös kuninkaallisia häitä: kävi niin onnellisesti, että Adalmina ja prinssi Sigismund rakastuivat.

Ja kautta kuningaskunnan kiiri riemukas viesti : – Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi!

– Hyi, tässä vatussa on mato, parkaisivat Teresia ja Aina melkein yhteen ääneen.

– Lopettakaa nyt, sanoi Lauri.

– Tuollainen meteli pikkuisen matoparan tähden, sanoi isosisko harmistuneena.

– No kun me puhdistimme vadelmia, se kömpi esiin kaikkein suurimmasta, sanoi Aina. – Jos joku olisi syönyt marjan, hän olisi syönyt madonkin, jatkoi Teresia.

– No mitä sitten, kysäisi Lauri.

– No syödä nyt mato ja purra se kuoliaaksi, sanoi Aina.

– No mitä siitä, naurahti Lauri.

– Nyt se matelee pöydällä, parkaisi Teresia taas.

– Puhalla se pois, sanoi isosisko.

– Polje se kuoliaaksi, ivasi Lauri.

Mutta Teresia otti vatunlehden varovasti, lakaisi madon lehdelle, ja kantoi sen pihalle. Aina huomasi varpusen istuvan aidalla, väijyvän ahneena matoa. Hän otti lehden matoineen, vei sen metsään, ja kätki vattupensaan alle niin ettei varpunen voinut löytää sen piilopaikkaa.

Oli päivällisaika, ja kaikki söivät jälkiruoaksi vadelmia ja maitoa.

– Älä tuhlaa sokeria, Lauri, sanoi isosisko.

Mutta Laurin lautanen oli kuin talvinen luminietos, jossa näkyi vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen isosisko sanoi: – Me olemme syöneet kaikki vatut, emmekä ole keittänyt yhtään talven varaksi. Olisi hyvä, jos meillä olisi kaksi korillista tuoreita marjoja. Puhdistaisimme ne kaikki illalla ja huomenna voisimme keittää ne.

Aina ja Teresia päättivät lähteä metsään poimimaan lisää vattuja.

– Ota sinä keltainen kori, minä otan vihreän, sanoi Aina.

– Älkää sitten eksykö, sanoi isosisko.

– Terveisiä vattumadolle, sanoi Lauri pilkallisesti. – Ensi kerran tavatessamme saan kunnian syödä sen suuhuni.

Niin lähtivät Aina ja Teresia metsään. Metsä oli kaunis ja ihana. Tosin välillä oli vähän vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs sitten. Pian tytöt olivat joutuneet jo kauas metsään.

Metsässä oli paljon variksenmarjoja ja mustikoita, mutta hyvin vähän vattuja. Tytöt kulkivat yhä kauemaksi, ja vihdoin he tulivat suuren vattupensaan luo. Pensaan oksat notkuivat suurien tummanpunaista kypsien vadelmien painosta, niin että tytöt eivät koskaan olleet sellaista marjojen paljoutta nähneet. He poimivat ja poimivat, ja söivät herkullisia vattuja. Hetken kuluttua korit olivat täynnä.

– Lähdetään kotiin, sanoi Aina.

– Ei, poimitaan vielä vähän lisää, ehdotti Teresia.

Tytöt laskivat korinsa maahan, ja alkoivat poimia hameidenhelmoihinsa marjoja. Eikä kestänyt kauaa, kun helmatkin olivat jo täynnä marjoja.

– Nyt kyllä lähdetään kotiin, sanoi Teresia.

Niin he lähtivät kotia kohti. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, jossa ei ollut teitä, eikä polkuja.

Pahinta oli, että puiden varjot pitenivät pitenemistään, linnut alkoivat lentää pesiinsä ja kaste laskeutua maahan. Aurinko laski kuusten latvojen taakse ja iso metsä hämärtyi. Tytöt hätääntyivät.

Kun he olivat kulkeneet pitkän aikaa, he tulivat isolle aukealle, jossa kasvoi pensaita. Ja kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat kävelleensä kierroksen ja tulleensa taas takaisin samojen vattupensaiden luo. Tytöt istahtivat väsyneinä kivelle ja alkoivat itkeä.

– Minun on kova nälkä, sanoi Teresia.

– Samat sanat, vastasi Aina.

– Voi, olisipa meillä mukana suuri voileipä, huokasi Teresia.

Sen sanottuaan hän tunsi jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, se oli suuri voileipä. Samassa Teresia sanoi: – Tämä on jotenkin kummallista. Minulla on kädessäni voileipä!

– Niin minullakin, sanoi Aina. – Uskallatko syödä?

– Uskallan, vastasi Teresia.

– Voi, olisipa vielä lasillinen maitoa!

Sen sanottuaan hän tunsi, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Sen jälkeen Aina huudahti: – Teresia, minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämä on hyvin kummallista.

Mutta tytöillä oli kova nälkä, ja he söivät ja joivat halukkaasti. Sen tehtyään Aina haukotteli, venytteli ja sanoi: – Voi, olisipa tässä vielä pehmeä vuode, johon mennä lepäämään. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän tunsi vieressään puhtaan ja pehmoisen sängyn, ja saman huomasi Teresia. Tytöistä tämä oli hyvin kummallista. Mutta koska heitä väsytti kamalasti, he eivät ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteeseen. Pian kumpikin oli jo unessa.

Kun tytöt heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Ihana, kesäinen metsä! Linnut lentelivät puiden oksilla. Tytöt huomasivat maanneensa metsässä vattupensaiden keskellä. He katselivat toisiaan ja katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa kangasta.

Vihdoin Teresia sanoi: – Aina, oletko hereillä?

– Olen, vastasi Aina.

– Mutta minä taidan vielä nähdä unta, sanoi Teresia.

– Täällä asuu varmaankin joku hyvä henki näiden vattupensaiden seassa, arveli Aina. – Saisinpa nyt lasin mehua ja herkullisen pullan! Ja tuskin hän sai sen sanotuksi, kun heidän eteensä ilmestyi pieni hopeinen tarjotin, ja siinä kullattu kannu, kaksi kristallilasia, ja muutamia oikein ihania, lämpimiä vehnäleipiä. Tytöt kaatoivat laseihin mehua, ja joivat hyvillä mielin. He eivät koskaan olleet juoneet niin hyvää mehua.

– Tahtoisin kyllä tietää, kuka on meille tämän kaiken tarjonnut, tytöt miettivät.

– Minä, tyttöseni, lausui samassa ääni pensaasta.

Tytöt katsahtivat hiukan hämmästyneenä ympärilleen ja huomasivat pienen ystävällisen, valkopukuisen ja punalakkisen ukon, joka tuli esiin pensaan takaa.

– Älkää pelästykö, tytöt, sanoi ukko ja virnisti ystävällisesti. – Tervetuloa valtakuntaani! Oletteko nukkuneet ja juoneet ja syöneet hyvin, hän kysyi.

– Olemme todellakin, vastasivat molemmat tytöt.

– Minäpä kerron teille, kuka olen, sanoi ukko. – Minä olen vattukuningas. Minä hallitsen tätä koko vattupensaiden valtakuntaa. Olen asunut täällä jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on taivaan, maan ja meren hallitsija, ei ole sallinut minun ylpeillä kuninkaallisella vallallani. Hän on määrännyt, että minun pitää kerran sadassa vuodessa muuttua pieneksi vattumadoksi, ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana yhden päivän ajan. Sen päivän aikana henkeni on riippuvainen pienen madon elämästä. Lintuhan voi syödä minut suuhunsa, joku voi poimia minut marjojen mukana ja tallata jalkoihinsa tuhatvuotisen elämäni. Eilen oli juuri muutospäiväni ja minut poimittiin vatun mukana ja olin vähällä tulla poljetuksi kuoliaaksi. Jollette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Illalla sain takaisin oikean muotoni, ja etsin teitä kiittääkseeni ja palkitakseni teitä. Onneksi löysin teidät täältä valtakunnastani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin osasin. Nyt tahdon lähettää teille linnun metsästä osoittamaan tien kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset! Kiitos lempeydestänne! Vattukuningas tahtoo näyttää, ettei hän ole kiittämätön.

Tytöt ojensivat ukolle kätensä ja kiittivät häntä, iloiten sydämestään, että eilen olivat säästäneet pienen vattumadon hengen. Tytöt nappasivat marja-astiansa ja hypähdellen riensivät metsässä tietä, jonka lintu lentäen näytti.

Kotona iloittiin, kun tytöt tulivat takaisin. Kaikki olivat odottaneet ja hakeneet heitä. Isosisko ei ollut saanut unta, kun hän oli ollut aivan varma, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikkusiskonsa.

Lauri tuli tyttöjä juosten vastaan kantaen koria ja huusi: – Tulkaa katsomaan, tässä on teille jotakin! Joku vanha ukko toi sen äsken teille tänne.

Tytöt avasivat korin: siinä oli pari mitä kauneinta rannerengasta. Niihin oli kirjoitettu: Teresialle ja Ainalle. Korissa oli myös timanttinen rintaneula, ja siihen oli kirjoitettu: Laurille.

Vattukuningas oli muistanut myös isosiskoa: keittiössä odotti kaksitoista korillista suuria, punaisia vattuja. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne tulleet, mutta kaikki arvasivat. Ja sittenkös kelpasi laittaa hilloa, niin makeaa ja herkullista ettei sen vertaista ole koskaan aikaisemmin nähty!

Sen pituinen se.

Olipa kerran kaksi mahtavaa kaverusta: aurinko ja tuuli. Elettiin aikaa, jolloin nämä kaksi kilpailivat siitä, kumpi oli vahvempi.
Kinastelu oli jatkuvaa. Heti kun aurinko nousi, pyyhälsi tuuli paikalle, ja riita alkoi.

Eräänä päivänä aurinko ja tuuli nahistelivat taas keskenään.
Tuuli sanoi: – Minä olen voimakkaampi kuin sinä!
– Etpäs ole, vastasi aurinko. – Minä olen voimakkaampi. Loistan täällä taivaan kannella ja näen kaiken, kun taas sinä puhaltelet maan pinnalla pieniä pihahduksiasi.

– Höpsis, tuhahti tuuli. – Sinä vain olla möllötät paikoillasi kun minä hurjastelen pitkin maapalloa.
Siinä kinastelleessaan he näkivät maantietä pitkin kulkevan miehen. Hänellä oli yllään paksu takki, sillä ilma oli kylmä.

– Minä tiedän, miten kilpa ratkaistaan, sanoi tuuli. – Näetkö tuon miehen? Koetetaan kumpi meistä saa takin pois hänen yltään. Se joka onnistuu, on voimakkaampi. – Mikäs siinä, aurinko tuumi. – Aloita sinä.

Tuuli tähtäsi tarkasti ja alkoi puhaltaa. Pilvet taivaalla lähtivät liikkeelle tuulen voimasta, ja puut alkoivat huojahdella. Tuuli puhalsi ja puhalsi. Mutta kulkija vain nosti takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi matkaansa. Tuuli keräsi kaikki voimansa ja yltyi puhaltamaan yhä ankarammin. Puut taipuivat ja vesi alkoi kuohua, mutta kulkija vain rutisti takkiaan tiukemmin päälleen.

Lopulta tuuli luovutti ja tyyntyi.
– Huh! Olipa se tuulenpuuska, mies sanoi.

Nyt oli auringon vuoro. Se suuntasi lämmittävät säteensä kulkijaan ja antoi lempeän lämpönsä helliä miestä.
– Kylläpä sää on vaihteleva, mies sanoi ja avasi takkinsa napit.
Aurinko paistoi yhä kuumemmin. Kulkija pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan.
– Takki on ihan liikaa, mies sanoi. – Otanpa sen käsivarrelleni. Ja hän riisui takkinsa.
– Kas niin, minä voitin, aurinko sanoi. Minä olen voimakkaampi.

– Odota vähän, tuuli sanoi. – Nyt on taas minun vuoroni. Ja se alkoi jälleen puhaltaa. Ilma kylmeni nopeasti.
– Onpa tämä sää! Kulkija harmitteli ja puki takin ylleen.
– Siinä näet, tuuli riemuitsi. – Sinä tosin sait hänet riisumaan takkinsa, mutta minä sain hänet pukemaan sen uudelleen ylleen.
Aurinko nauroi. – Me olemme yhtä voimakkaita. Sinä omalla tavallasi, minä omallani.

Ja siitä päivästä lähtien taivaalta ei ole enää kuulunut melskettä ja meteliä, vaan aurinko ja tuuli ovat oppineet elämään sovussa keskenään.

Oletko kuullut tarinan lapsista, jotka löysivät metsästä oikean piparkakkutalon? Minäpä kerron!

Lapsia oli kaksi: pisamanenäinen Hannu ja kultatukkainen Kerttu.

Oli lämmin ja valoisa kesäyö, ja lapset olivat matkalla suuren metsän halki. He eivät suinkaan olleet eksyksissä, vaan etsivät itselleen syötävää. Hannun ja Kertun vanhemmat olivat näet niin köyhiä, etteivät voineet huolehtia lapsistaan. Niinpä sisarukset nyt tallustelivat metsässä ja hakivat mättäiltä mustikoita ja puolukoita vatsansa täytteeksi.

Mutta olipa metsässä pelottavaa! Vaikka kesäyö ei ollutkaan pimeä, polku vajosi hämärän peittoon. Oli hiljaista; vain vanhat kuuset humisivat tuulessa. Lapset kulkivat käsi kädessä, toinen toisistaan turvaa hakien. Kerttu hyräili hiljaa ja Hannu hyppeli kiveltä toiselle. Piti olla reipas, ettei pelottanut.

Samassa Kerttu näki jotain pilkottavan puiden välistä: – Valoa! hän huudahti.

Valo paistoi edessäpäin, ja se näytti tulevan mökin ikkunasta.
– Siellä asuu joku, tuumi Hannu.

Lapset kulkivat lähemmäksi. Molempia jännitti vähän, mutta he olivat uteliaita näkemään talon.

Ja äkkiä heidän edessään kohosi mitä ihmeellisin mökki. Lapset jähmettyivät paikoilleen kuin lumottuina. He eivät tohtineet edes hengittää.

– Uskomatonta, kuiskasi Kerttu.
– Upeaa, henkäisi Hannu. – Se on piparkakkutalo.

Ja toden totta: talon seinät oli rakennettu piparkakusta, ja kattoa koristivat värikkäät hedelmäkarmellit. Ja vaikka lapset tiesivät, ettei vieraiden ihmisten talolle saanut mennä ilman lupaa, he eivät voineet vastustaa kiusausta. Hannu ja Kerttu hiipivät hiljaa mökin nurkalle ja nuuhkivat nälkäisinä sen piparkakkuseiniä. Hannu nuolaisi varovasti kuorrutusta.
– Herkullista! hän riemastui.

Nyt kumpikaan ei voinut enää nälälleen mitään. He upottivat hampaansa talon seiniin ja söivät hyvällä halulla vatsansa täyteen piparkakkua.

Samassa mökistä kuului vanhan naisen ääni:
Kuulen rouskutusta ja rapinaa
Ken taloani nakertaa?

Lapset livahtivat mökin nurkan taakse, painuivat litteiksi ja laihoiksi kuin langat ja vastasivat piilostaan:
Tuuli vaan, tuuli vaan
Sun taloasi tuivertaa. 

Lapset pidättelivät henkeään, kun mökin ovesta astui ulos vanha noita-akka. Eukko nojasi itseään keppiin. Harmaat hiuksensa hän oli kammannut niskaan nutturalle ja kainalosta pilkisteli karamelleja.

– Lapsikullat, tulkaa toki sisään. Minä en tee teille mitään pahaa.

Kerttu katsahti epäröiden Hannua. Vaikkaa molempia pelotti, heidän teki mieli lisää herkkuja. Lapset astuivat uteliaina pirttiin. Samalla hetkellä noita tarttui Hannua kädestä ja telkesi hänet kellariin.

– Odotahan siellä, poikaseni, noita sanoi ja lukitsi kellarin oven. Sen jälkeen hän alkoi komennella Kerttua. – Etsipäs tyttö tuvastani lisää karamelleja ja syötä ne veljellesi!

Noita-akan aikomuksena oli nimittäin lihottaa Hannu ja sen jälkeen popsia tämä suihinsa.
Kertun ei auttanut muu kuin totella noitaa ja syöttää Hannulle makeisia niin, että tämän vatsaan sattui.

Aina välillä noita työnsi kätensä kellariin tunnustellakseen joko poika oli kyllin lihava. Mutta Hannupa oli ovela ja työnsi noidan käteen aina kovan ja kapean luudanvarren.
– Onpa poika vielä luiseva, tuumi noita. – Hänen pitää syödä lisää herkkuja!

Mutta kun Hannu ei vain tuntunut lihoavan, noita päättikin syödä tytön.
– Meidän pitää paistaa lisää piparkakkuja, valehteli noita Kertulle ja käski tämän sytyttää uuniin tulen. – Kiipeäpäs tyttö uuniin katsomaan, joko se on kyllin kuuma!

Mutta Kerttu arvasi, että noidalla oli pahat mielessä. Niinpä Kerttu sanoi eukolle: – Uunin luukku on liian raskas minulle, en saa sitä auki.

– Höpsis, tuumi noita ja kumartui avaamaan uunin.

Silloin Kerttu työnsi eukkoa kaikin voimin, ja tämä upposi uuniin kokonaan. Kerttu paiskasi luukun kiinni ja kiirehti vapauttamaan veljensä.

Sisarukset juoksivat ulos noidan mökistä. He taivalsivat käsi kädessä läpi suuren metsän kohti omaa kotiaan. Pian he löysivät perille ja kohtasivat äitinsä ja isänsä, jotka olivat kovasti kaivanneet lapsiaan.

Niin Hannu ja Kerttu elivät onnellisina pitkän elämänsä loppuun asti. Mutta piparkakkuja ei kummankaan enää milloinkaan tehnyt mieli.

Sen pituinen se.

Olipa kerran hiiri, jolla oli monta hiirilasta elätettävänään. Joka päivä hiiri joutui pohtimaan, mistä löytäisi tarpeeksi ruokaa, jotta kaikki saisivat syödäkseen. Joskus talon ihmisiltä oli jäänyt leivänmurusia, jotka hiiri kuljetti lapsilleen iltapalaksi. Joskus se kulki pitkän matkan pellolle keräämään jyviä. Mutta aina jollekin hiirilapsista jäi kuitenkin nälkä.

Eräänä päivänä, kun ruokakaapi oli taas tyhjä, hiiri keksi.
– Nyt minä alan ommella vaatteita ja ryhdyn räätäliksi. Siitä minä saan sitten rahaa ja voin ostaa lapsilleni ruokaa yllin kyllin.

Kaikki sujui ensin hienosti. Hiiri ompeli lakkeja, sukkia ja säärystimiä hiirille ja muille metsän eläimille, ja vähitellen ruokakaappi alkoi kuin alkoikin täyttyä.

Eräänä päivänä ovelle saapui talon kissa. Hiirilapset säikähtivät ja menivät piiloon koloihinsa. Räätälihiiri tärisi pelosta, mutta sai kuitenkin kysyttyä:

– Hyvää päivää, herra Kissa, vikisi hiiri ääni pelosta täristen. – Minkälaista vaatetta olitte ajatellut?
– Haluan, että teet minulle takin, tokaisi kissa. – Onnistuuko?
– Kyllä, toki onnistuu, sanoi hiiri ja ryhtyi saman tien mittaamaan kissaa.
– Haluan muuten takin huomiseksi. Onnistuuko? kysyi kissa.
– Kyllä, toki onnistuu, lupasi hiiri ja saattoi kissan ulos.

Nyt oli hiiri pulassa. Se oli tehnyt vaatteita nimittäin vain itsensä kokoisille hiirulaisille. Vaatteen tekeminen kissan kokoiselle jättiläiselle tuntui mahdottomalta. Kangas oli valtavan suuri pienen hiiren mielestä. Niinpä se leikkasi kangasta pienemmäksi – ja saman tien leikkasi liian paljon.

Tuli aamu, ja tuli kissa innoissaan takkia hakemaan.
– Missä takkini on, kysyi kissa.

Kauhusta vavisten hiiri sanoi:
– Ei siitä takkia tullutkaan, vaan tulee… housut, se valehteli hätäpäissään.

Koko päivän hiiri yritti ommella housuja kissalle, mutta hermostuksissaan se leikkasi kankaan niin pieniksi paloiksi, ettei siitä saanut housujakaan.

Seuraavana päivänä kissa tuli ja kysyi:
– Missä housuni ovat?

Hiiri tärisi peloissaan ja sanoi kissalle:
– Ei siitä tullut housujakaan, vaan tulee…liivit.

Kissa lähti. Hiiri ryhtyi työhön. Kangas oli kuitenkin jo niin pienenä silppuna, ettei siitä millään liivejä syntynyt. Kissa tuli taas seuraavana päivänä ja kysyi:
– Missä liivini on ?
– Ei tullutkaan liivejä…

Kissa katsoi tärisevää hiirtä aivan läheltä ja sanoi: – No mikä siitä sitten tulee?

– Siitä tulee… kukkaro!

Seuraavana aamuna kissa tuli kukkaroaan noutamaan. Hiiri änkytti hädissään ettei nyt tullutkaan kukkaroa vaan tulisikin rusetti. Silloin kissalta meni maltti. Se hyökkäsi hiiren kimppuun. Hiiri ehti kuin ehtikin paeta poikastensa kanssa talosta.

Heti pimeän tultua hiiriperhe muutti pellon reunaan asumaan. Siellä he sitten elelivät syöden jyviä, ja hiiri ompeli vaatteita – mutta ei enää koskaan kissalle.

Sen pituinen se.

Oletko koskaan kuullut tarinaa kopeasta kukonpojasta nimeltään Kukko Ukko? Se asui ystäviensä kanssa maatalossa, eikä siltä puuttunut mitään, tai juuri mitään, sillä vaikka se oli kukoksi kovin komea, se raukka oli aivan liian turhamainen. Ja jos et usko, niin kuuntelehan tämä tarina.

Eräänä päivänä, kun Kukko Ukko oli tapansa mukaan maatalon pihalla pyrstöään keikuttelemassa, se sattui vilkaisemaan omaa peilikuvaansa pihamaan lätäkön pinnalta.

– Oi miten kauniilta näytänkään, se huudahti. – Pyrstöni on komea kuin keisarin viitta ja helttani hieno kuin kuninkaan kruunu. Minun pitää heti mennä kertomaan muille.

Ja niin Kukko Ukko mennä touhotti kunnes tapasi Kana Anan.

– Mitä nyt? kysyi Ana Kana.

– Minun pyrstöni ja helttani ovat komeammat kuin yhdelläkään pihamaan linnuista, sanoi Kukko Ukko tohkeissaan. – Tästedes saat kutsua minua nimellä: Kukko-Ukko-joka-on-kaunis-kuin-riikinkukko.

Ana Kanan nokka loksahti hämmästyksestä auki.

– Kuulitko? kiekaisi kukko kärsimättömänä. – Tästä lähtien et saa kutsua minua millään muulla nimellä, tai minä nokin silmät päästäsi, se uhkaili.

– En koskaan kutsu sinua millään muulla nimellä, lupasi Ana Kana, joka pelkäsi kukon terävää nokkaa.

Juuri silloin loikki metsästä esiin Kettu Pettu. Se sieppasi kukon ja alkoi raahata sitä pois.

– Apua! Apua! huusi kukko. – Kana Ana, juokse heti Ankka Vankan luo ja sano, että hänen pitää tulla pelastamaan minut ketun kynsistä!

Ana Kana juoksi Ankka Vankan luo ja sanoi hädissään: – Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin. Tule nopeasti apuun!

– Kuka on joutunut ketun kynsiin? kysyi Ankka Vankka. – En minä tunne ketään riikinkukkoa.

– Se on meidän Kukko Ukkomme uusi nimi! huusi Kana Ana. – Miksikään muuksi ei häntä saa enää kutsua. Mutta tule jo hätiin!

– Hui, sanoi Ankka Vankka. – Ei minusta ole yksin kettua hätistelemään. Mutta Hanhi Vanhin varmasti auttaa meitä.

Ja niin ne juoksivat etsimään Hanhi Vanhinta.

– Mikä hätänä, Kana Ana ja Ankka Vankka? kysyi Hanhi Vanhin.

– Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin. Tule auttamaan meitä!

– Kuka ihmeen riikinkukko? kysyi Hanhi Vanhin. – En ole kuullutkaan moisesta.

– Se on uusi nimi, jonka Kukko Ukko on antanut itselleen, selitti Kana Ana. – Jos sanot häntä miksikään muuksi, hän nokkii silmät päästäsi.

– Hyvänen aika sentään, tuumi Hanhi Vanhin. – Tästä on parasta mennä kertomaan isännälle.

Ja niin Kana Ana, Ankka Vankka ja Hanhi Vanhin juoksivat isännän luokse.

– Isäntä hoi, tule apuun! Kukko-Ukko-joka-on-kauniimpi-kuin-riikinkukko on joutunut ketun kynsiin, Hanhi Vanhin kaakatti.

– Mitä sinä sanoit? kysyi talonpoika. – Kuka on joutunut ketun suuhun?

– Kukko Ukko, vastasivat linnut yhteen ääneen. – Hän on antanut itselleen uuden nimen. – Jos sanot häntä miksikään muuksi, hän nokkii silmät päästäsi.

– Ja minä väännän häneltä niskat nurin, mutisi isäntä ja juoksi pelastamaan kukkoa.

Mutta kun talonpoika pääsi ketun luolaan, oli kettu jo syönyt kukon höyhenineen päivineen.

Kun Kana Ana kuuli uutisen, se sanoi:

– Hullu Ukko-parka. Jos hän olisi tyytynyt vanhaan nimeensä, hän astelisi vieläkin pihamaalla entiseen tapaansa. Jos teidän joskus pitää pelastaa minut ketun kynsistä, niin sanokaa minua vaan Kanaksi.

– Ja minua Ankaksi!

– Ja minua Hanheksi!

Sen pituinen se.

Aatoksen lempipuuhaa oli vekottimien rakentelu, eikä hän koskaan muuta tehnytkään. Pojan käsissä syntyi kaiket päivät uusia keksintöjä; hiustenhalkojia, pieruhaaveja ja nenänniistokoneita.

Kun hänen möröntorjuntatorninsa olivat niin korkeita, että ne ulottuivat lastenhuoneen kattoon asti, äiti tuli ja sanoi: – Hyvänen aika!

Kun hänen villakoira-ansansa olivat niin ovelia, että ne etsiytyivät kuin itsestään isän varpaiden alle, isä karjaisi: – Varjelkoon!

Ja minne Aatos vain kulki, seurasi omituisten keksintöjen joukko häntä. Vähitellen poikaa alettiin pitää outona, sillä hän keksi koneita, joita muut eivät osanneet käyttää, ja rakenteli asioita, joita kukaan ei tuntunut tarvitsevan.

– Mutta isona pojasta tulee varmasti insinööri, sanoivat ihmiset, – Ja silloin hän saa aikaan jotain hyödyllistä.

– Koulu kyllä karistaa turhan mielikuvituksen, tuumivat toiset. – Tarvitaan vain oikeanlaisia virikkeitä.

Äiti huolestui ja piilotti Aatoksen hullunkurisimmat keksinnöt kellariin.

Isä osti Aatokselle jalkapallon ja sanoi, että nyt oli aika mennä pelaamaan muiden poikien kanssa.

Kun koulu lopulta alkoi, ei Aatos ollut lainkaan onneton. Pyyhekumeista syntyi kirpputrampoliini ja kynäpenaalista vadelmatuoksupommi, jolla luokkahuoneesta sai – no, vadelmantuoksuisen.

– Hävytöntä! huusi opettaja.

– Hauskaa! hihkuivat lapset.

Aikuiset eivät ymmärtäneet Aatosta:

– Kuka viitsii tuhlata aikaansa jonninjoutavaan rakenteluun! he sanoivat ja pyörittelivät silmiään.

Mutta Aatospa viitsi ja antoi mielikuvituksensa lentää. Poika ei oppinut lukemaan eikä laskemaan, mutta röyhtäilevän kynäterottimen hän rakensi. Ja jalkapallon pelaamisen sijaan Aatos teki koneen, joka antoi kentän laidalla raikuvat aplodit.

Muista lapsista Aatoksen vekottimet olivat paitsi ihmeellisiä, myös erinomaisen hyödyllisiä. Viisarinvääristimen avulla koko luokka pääsi aikaisin välitunnille, ja jäätelösimulaattorilla kouluruoka maistui siedettävältä.

Kesälomaan mennessä opettajakin antoi periksi ja antoi Aatoksen tehdä matematiikan tunnilla miinuslaskujen sijaan tuulimoottorin. Pian koko luokka hihitti ja hohotti hurrikaaneille ja kesätuulen henkäyksille, joita Aatoksen kone sylki sisuksistaan. Kaikki olivat hyvällä tuulella ja juoksivat ulos lennättämään leijaa.

Sinä päivänä opettaja soitti äidille ja kehui Aatosta: – Pojalla on edessään iloinen tulevaisuus!

Silloin äiti halasi isää ja katsoi Aatosta ylpeänä. Sitten hän haki kellarista poikansa hullunkurisimmat keksinnöt ja pystytti niille näyttelyn. Katsomaan sai tulla kuka tahansa, ja pääsylipun hintana oli kolme naurua.

Olipa kerran varakas kauppias, jolla oli kolme tytärtä. Taas kerran kauppias oli lähdössä pitkälle matkalle hoitamaan liikeasioitaan. Lähtiessään hän kysyi tyttäriltään mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Vanhin tytär pyysi isäänsä tuomaan kaulakorun, keskimmäinen tytär halusi kauniin huivin, mutta nuorin tytär, Kaunotar virkkoi: ”Isä rakas, en halua mitään tuliaisia. Haluan vain, että palaat matkoiltasi kotiin terveenä ja kunnossa!” Kauppias ei kuitenkaan antanut periksi vaan kyseli kyselemistään. Lopulta Kaunotar antoi myöten ja pyysi isäänsä tuomaan tuliaisiksi vain yhden ainoan ruusunkukan, sillä hän oli luonteeltaan vaatimaton ja ystävällinen.

Niin lähti kauppias matkaan. Hän kävi monissa kaukaisissa maissa, neuvotteli liiketoimista, möi tuotteitaan ja osti tilalle tavaroita, mausteita ja kankaita kotimaahansa tuotavaksi. Vanhimmalle tyttärelleen hän osti merenrantakaupungista kauniin kaulakorun, joka oli tehty suurista vaaleanpunertavista helmistä. Keskimmäiselle tyttärelleen hän tinki suurkaupungin basaarista sinipunaisen silkkihuivin, jossa oli pitkät hapsut ja kultakirjailut. Ruusunkukkaa hän ei tietenkään ostanut, kauppias näet ajatteli, että hankkisi sen jostakin lähempää kotia, muutenhan se ehtisi lakastua pitkän matkan aikana.

Lopulta kauppias palasi kotimaahansa. Kaunottaren tuliaistoive juolahti hänen mieleensä vasta kotimatkalla talvisen metsän halki. Tien molemmin puolin kohosi korkeat kinokset ja tuuli ajoi aukeilla paikoilla lunta tielle. Mistä kauppias voisi tähän aikaan vuodesta löytää ruusunkukan?

Silloin tie teki mutkan ja kulki ohi linnan, jota kauppias ei muistanut aikaisemmilla matkoilla nähneensä. Ällistyksekseen kauppias huomasi, että linnan ympärillä oli ihastuttava puutarha täynnä hedelmäpuita ja kukkivia pensaita. Kauppias laskeutui hevosensa selästä ja astui muurissa olevasta portista puutarhaan. Muurien sisäpuolella ei käynyt talvinen tuuli, eikä puutarhan nurmelle ja hiekkakäytäville satanut lunta. Hetken aikaa ihmeteltyään ja etsittyään kauppias löysikin täydessä kukassa olevan ruusupensaan. Hän otti vyöltään veitsen ja leikkasi ruususta oksan. Samassa tumma pilvi työntyi auringon eteen ja puut värisivät jäätävässä tuulessa. Puutarhaa ympäröivän muurin harjalta loikkasi kauppiaan eteen valtava hirviö.

Hirviö oli suuri ja punaturkkinen, sen otsa oli vihan rypistämä ja kulmista kasvoi suuret käyrät sarvet. Peto paljasti valkoiset hampaansa ja murisi matalalla äänellä: ”Kuolevainen! Kuka on antanut luvan leikata oksan ruusupensaastani?”

Kauhistunut kauppias lankesi maahan pedon jalkoihin ja aneli sitä säästämään henkensä: ”Ole armollinen!  Minulla on kolme tytärtä, jotka vielä tarvitsevat minua. Olen vaurastunut kauppamatkoillani. Saat mitä tahansa, kunhan vain säästät henkeni!” Hirviö kohottautui seisomaan täyteen mittaansa ja mittaili katseellaan arvioiden pelosta vapisevaa kauppiasta ja ratsua, joka tempoi kauhuissaan appelsiinipuuhun sidottuja ohjaksiaan.

”Kenelle leikkasit oksan ruusupensaastani?” hirviö kysyi. ”Nuorin tyttäreni, Kaunotar, pyysi tuliaiseksi ruusunkukan, mutta niitä ei saa mistään tähän aikaan vuodesta. Sitten näin ihmeellisen puutarhasi, löysin kukkivan ruusupensaan ja ajattelin, että leikkaan hänelle yhden kukan viemisiksi” tunnusti kauppias. Sitten hirviö vilkaisi ruusua, jonka terälehdille alkoi putoilla lumihiutaleita ja tummia pilviä. Hän sanoi: ”Lähetä nuorin tyttäresi tänne kuukauden kuluttua tästä hetkestä, niin säästän henkesi. Lupaan, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa.” Sitten hirviö käännähti ja loikki mahtavin hypyin puutarhan varjoihin. Tuuli tyyntyi ja aurinko tuli varovasti esiin. Ilma alkoi taas lämmetä ja muutama pikkulintu rohkaistui laulamaan. Kauppias nousi vapisten seisomaan, oikoi vaatteitaan ja poimi maasta ruusunoksan. Hän palasi raskain mielin hevosensa luo, talutti sen ulos puutarhasta ja jatkoi kotimatkaansa.

Tyttäret olivat ikionnellisia isänsä paluusta. Vanhin kiinnitti heti helmet kaulaansa ja sormeili mielissään niiden hohtavaa pintaa. Keskimmäinen tytär levitti huivin hartioilleen ja pyörähteli ympäri niin, että huivin kirjailut välkähtelivät. Kaunotar hyppäsi isänsä kaulaan ja rutisti häntä lujaa. Hän laittoi ruusun heti maljakkoon, jossa se kukki päiväkausia levittäen hurmaavaa tuoksua kauppiaan taloon. Kauppias vain oli onneton, eikä mikään saanut häntä ilahtumaan.

Kun kuukausi alkoi lähetä loppuaan, joutui kauppias lopulta tunnustamaan Kaunottarelle mitä oli tapahtunut. Kaunotar säikähti ensin kovasti, mutta rohkaisi mielensä ja lupasi lähteä hirviön luokse. Olihan peto luvannut, ettei Kaunottarelle tapahtuisi mitään pahaa. Määräajan tullessa kauppias nosti Kaunottaren taakseen hevosen selkään ja palasi pedon linnaan. He ratsastivat vaitonaisina muurissa olevasta portista. Hirviön puutarha oli, jos mahdollista, vielä entistäkin kauniimpi, mutta siellä ei näkynyt ketään. He jatkoivat matkaa linnanpihalle, mutta eivät tavanneet sielläkään Hirviötä. Isä ja tytär astuivat sisälle linnaan.

Kauppias ja Kaunotar kulkivat linnansalista toiseen löytämättä sen paremmin petoa kuin palvelusväkeäkään. Lopulta he saapuivat juhlasaliin, johon oli katettu illallispöytä kahdelle. Hetken epäröityään he istuutuivat alas. Näkymättömät kädet alkoivat heti palvella heitä. Kynttilät syttyivät, herkulliset ruokalajit toisensa perään ilmestyivät heidän lautasilleen ja likaiset astiat katosivat heidän edestään. Kun he olivat aivan kylläisiä, astui hirviö huoneeseen. Se oli heittänyt harteilleen jonkinlaisen viitan ja kumarsi kauppiaalle ja Kaunottarelle: ”Hyvästelkää nyt”. Hirviö kääntyi Kaunottaren puoleen ja virkkoi hiljaisella äänellä: ”Linnani on tästä lähtien kotisi, eikä sinulta puutu mitään.” Sitten peto käännähti kannoillaan ja katosi oviaukosta.

Isä ja tytär hyvästelivät toisensa linnanpihalla. Kauppias lähti surullisena kotimatkalle, Kaunotar sen sijaan palasi tutkimaan linnaa. Hän löysi pian kodikkaan kammarin, jossa oli iloinen tulisija, sijattu mukava vuode, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. Kaunotar peseytyi ja kävi nukkumaan. Aamulla hän löysi vuoteensa vierestä kauniin mekon, pehmeästä villasta kudotun hartiahuivin ja sievät nahkakengät. Pöydälle oli tuotu tarjottimella aamupalaa.

Näin alkoi Kaunottaren elämä pedon linnassa.  Hän vaelteli kauniilla säällä tutkimassa puutarhan kasveja ja eläimiä, ja lueskeli sadepäivinä kirjastossa. Koko ajan näkymätön palveluskunta huolehti, että hänellä oli puhtaat, kauniit vaatteet ja herkullista ruokaa. Aluksi hän ei nähnyt hirviötä ollenkaan, mutta sitten hirviö alkoi joskus näyttäytyä hänelle puutarhassa kysyäkseen lyhyesti, puuttuiko Kaunottarelta jotain ja kaipasiko hän perhettään. Pian Kaunotar ei enää pelännyt hirviötä ollenkaan, vaan alkoi jutella pedolle yhä vilkkaammin ja etsiytyi sen seuraan aina, kun mahdollista.

Jonkin ajan kuluttua Kaunotarta alkoi kuitenkin vaivata koti-ikävä. Hän tiesi isänsä olevan huolissaan ja alkoi pyydellä hirviöltä lupaa käydä kotona tervehtimässä isäänsä ja sisariaan. Ensin hirviö kieltäytyi, mutta kun hän näki, kuinka alakuloiseksi Kaunotar kävi, hän lopulta heltyi ja suostui. Ennen kotivierailua hän antoi Kaunottarelle arkullisen koruja, kallisarvoisia kankaita ja hienoja astioita viemisiksi kotiväelle. Kaunottarelle hän antoi sormuksen ja sanoi: ”Viivy isäsi luona niin kauan kuin tahdot, mutta pidä tätä sormusta koko ajan sormessasi.  Jos sen väri tummuu, sinun on heti palattava linnaani.” Hirviö lähetti Kaunottaren matkaan.

Kauppias ja Kaunottaren sisaret ilahtuivat ikihyviksi, kun Kaunotar saapui vierailulle terveenä ja hyvissä voimissa. Sinä iltana kauppiaan talossa juhlittiin ja naurettiin aamuyöhön saakka. Kaunotar vietti isänsä ja siskojensa seurassa monta iloista päivää. Eräänä aamuna Kaunottaren sormuksen väri alkoi kuitenkin himmetä. ”Isä, kaikki ei ole hyvin, minun on heti palattava pedon linnaan!” Kauppias varusti hänet nopeasti paluumatkalle.

Tytär palasi hirviön linnaan illansuussa. Sormus oli muuttunut hänen sormessaan mustaksi, kylmäksi ja karheaksi. Kaunotar juoksi salista toiseen petoa etsien. Viimein hän löysi hirviön puutarhan syrjäisimmästä kolkasta, sen vanhimmasta ja metsittyneimmästä osasta.

Hirviö oli käpertynyt puun alle. Se ei liikkunut eikä vastannut, kun Kaunotar ravisteli ja kutsui sitä. Kaunotar tajusi, että hirviö oli kuollut. Se oli menehtynyt hänen poissa ollessaan. Kaunotar polvistui hirviön viereen itkien ja kietoi kätensä sen ympärille. ”Miksi kuolit, hirviö, juuri, kun olin oppinut rakastamaan sinua?” Silloin pedon turkki halkesi, hampaat, kynnet ja sarvet katosivat ja Kaunottaren edessä oli kaunis, nuori prinssi. Nuorukainen avasi silmänsä ja nousi ihmeissään juuri, kun ensimmäiset linnan palvelusväkeen kuuluvat juoksivat puutarhaan etsimään isäntäänsä.

”Minä ja palvelusväkemme olimme pahan velhon kiroamia, eikä kirous olisi rauennut, ellei joku olisi omasta vapaasta tahdostaan asettunut linnaani ja oppinut rakastamaan minua” huudahti prinssi ja tarttui Kaunottaren käsiin. ”Menethän kanssani naimisiin ja ryhdyt kuningattarekseni?” Ikionnellinen ja hämmästynyt Kaunotar suostui prinssin kosintaan. Ja niin palasi elämä ja ilo linnaan. Prinssi ja Kaunotar elivät yhdessä elämänsä onnellisina loppuun asti.

Olipa eräällä kuninkaalla tytär kaunis kuin päivänpaiste ja ilkeä kuin noita-akka. Vieraitten maitten prinssit ja prinsessat, jotka hänen luoksensa saapuivat, ajoi hän kiukutellen tiehensä. Mutta kun hän oli ylen kuulu kauneudestaan, ilmestyi kaveriehdokkaita aina uudelleen ja taaskin odotettiin muuatta kuninkaanpoikaa saapuvaksi.

Kun prinsessa leikki eräänä päivänä linnan puutarhassa, ilmestyi hänen eteensä raihnainen vanha mummo ja pyysi apua. Prinsessa tiuski tapansa mukaan:

– Kuinka rohkenet puhutella minua, hölmö mummeli! Etkö tiedä, että olen ylhäinen kuninkaantytär, jota kaikkien on toteltava.

– Kyllä tottelet vielä minuakin, sanoi mummo silloin ja katosi pensaikkoon.

Yöllä mummo ilmestyi puutarhaan uudelleen, riensi kukkaistutuksille ja siroitteli salaperäistä jauhetta kauneimman kukan nuppuun.

Kun prinsessa aamulla tuli vanhempineen ihailemaan kukkiaan, kiintyi hänen huomionsa oitis kukkaan, johon mummo oli jauhetta siroittanut. Se hohti muita kauniimpana. Prinsessa painoi kasvonsa sen kupuun ihastuneena sen tuoksuun. Mutta silloin tapahtui kummia! Kukka tarttuikin kuninkaantyttären nenänpäähän ja nenä ponnahti kyynärän pituiseksi.

– Voi turkanen tuollaista nokkaa, kauhistui kuningas.

– Hirmuista! kirkui kuningatar. – Nyt jää tyttösemme ypöyksin. Ei kukaan huoli kaverikseen prinsessaa, jolla on kyynärän pituinen nenä ja ruusu nenän päässä!

Kuningatar nyhtäisi kukan tyttären nenästä. Se teki kauhean kipeätä, eikä auttanut yhtään, sillä heti ilmestyi uusi kukka nenänpäähän jälleen. Valtakunnan viisaimmat lääkärit kutsuttiin nenää pienentämään, mutta eihän se leikkelemisestä pienentynyt, vaan kasvoi heti sitä mukaa kuin leikattiin.

Prinsessa oli toivoton. Hän juoksi linnasta pois kätkeytyen metsään, ja itki siellä katkerasti kauheaa kohtaloaan. Hän käsitti, että kaikki tämä surkeus tuli rangaistukseksi hänelle ilkeydestään. Ensi kerran elämässään prinsessa tunsi katuvansa pahuuttaan.

Siinä itkiessään hän ei huomannut yön tuloa eikä nähnyt pieniä keijuja, jotka temmelsivät hänen ympärillään. Vasta kun yksi keijuista rupesi juoksentelemaan pitkin hänen kyynäränpituista nenänvarttaan, hän havahtui.

– Tämähän on ennenkuulumatonta! kiehahti prinsessa. – Kuinka kukaan rohkenee hyppiä minun, kuninkaantyttären nenällä! Mutta keijut olivat niin pieniä ja somia, ettei hän hennonutkaan torua niitä, vaan unohtui seuraamaan niiden ilonpitoa. Hän tiesi olevansa ruma ja häntä lohdutti, kun keijut viihtyivät hänen luonaan. Aikansa leikittyään liitelivät keijut pois ja viimeinen niistä aivankuin sivumennen sipaisi poisliidellessään kukan kuninkaantyttären nenänpäästä. Eikä uutta kukkaa enää nenälle ilmestynytkään.

Kuninkaantytär ilostui. Ehkäpä hän sentään saa nenänsä vielä entiselleen! Hän kuuli samassa takanaan polulta merkillistä sipinää. Pienoinen Käpy-ukko ja pikku Lehti-mummo vaelsivat siinä polkua pitkin. Nämä eivät huomanneet kuninkaantytärtä.

– Mihin te vaellatte? kysyi risun oksalla istuva leppäkerttu matkalaisilta. – Menemme kuninkaanlinnaan, vastasi Käpy-ukko. Huomenna saapuu Kaukomaan kuninkaanpoika vieraaksi prinsessan luo, ja varmasti saamme komeat juhlat nähdäksemme.

– Voi, ette te juhlia tule näkemään, sillä ei kuninkaanpoika minua, kyynäränenäistä, kaverikseen huoli, vaikeroi kuninkaantytär ja painui yhä syvemmälle korpeen.

Miten vaivalloista olikaan samoilla pimeässä metsässä! Joka hetki hän satutti pitkän nenänsä puiden kylkiin ja terävät risut repivät hänen jalkansa haavoille. Mutta eteenpäin hän vain riensi, sillä linnaan hän ei palaisi kyynäränenineen toisten surkuteltavaksi.

– Lieneeköhän maailmassa ketään minua onnettomampaa, huokasi kuninkaantytär ja vaipui uuvuksissa mättäälle. Mutta samassa alkoi mätäs vaikeroida. Eikä se mikään mätäs ollutkaan, vaikkei kuninkaantytär sitä pimeässä erottanut. Vanhan, raihnaisen mummon päälle hän oli vaipunut.

– Saata minut kotiin, kuka lienetkin, vaikeroi mummo. – Voimani ovat loppuneet, enkä jaksa yksin kulkea. Kuninkaantyttärestä tuntui turvalliselta saadessaan seuralaisen. Hän unohti omat huolensa ja auttoi reippaasti mummon jaloilleen. Niin he läksivät vaeltamaan eteenpäin, ja saapuivat kohta mummon mökille.

Kuninkaantytärtä ihmetytti, kun mummo ei ollut tietääkseenkään hänen pitkästä nenästään, aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä. Eikä hän liioin ollut huomaavinaan tytön kultakruunua eikä koreita vaatteita, vaan ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen elelemään ja auttamaan häntä askareissa. Miten outoa! Hänelle, kuninkaantyttärelle, yksinkertainen mummo ehdottaa sellaista! Mutta mummo oli niin lempeä ja ystävällinen, ja tytöstä tuntui ihmeen turvalliselta mummon seurassa. Ja hän jäi.

Ahkerasti hän auttoi mummoa aamusta iltaan ja ahertaessaan ei muistanut pitkää nenäänsä. Eikä mummokaan siitä koskaan huomauttanut. Eräänä aamuna kuului korvesta torventoitotusta, iloista naurua ja kavionkopsetta.

– Riennäpä, tyttöseni, katsomaan ketä korvessa liikkuu, sanoi mummo kuninkaantyttärelle. Tyttö riensi ulos, ja Kaukomaan kuninkaanpoikahan sieltä puiden välistä pujottautui hänen luokseen.

– Löysinpä lopultakin sinut! huudahti kuninkaanpoika. Tyttö muisti samassa nenänsä.

– Voi, älä katsele minua! Olen ruma! vaikeroi hän. – Etkö näe, että nenäni on kyynäränpituinen?

– Nenäsi on somin, mitä milloinkaan olen nähnyt, sanoi kuninkaanpoika. Tyttö koetteli nenäänsä. Ihmeellistä! Se oli sievä ja soma kuten ennenkin. Lumous oli poissa. Pitkä nenä oli kadonnut tipotiehensä, samoin kuin ilkeys hänen sydämestään.

Riemuissaan hän läksi vaeltamaan kuninkaanpojan mukana linnaa kohti. Mutta mummo myhäili tyytyväisenä. Hän oli sama mummo, joka oli loihtinut kuninkaantyttärelle pitkän nenän parantaakseen hänet ilkeydestään. Kuninkaantytär ei ollut tuntenut mummoa, eikä mummosta se ollut tarpeellistakaan.

Ensimmäinen luku – Jäniksenkolosta alas

Liisa oli istuskellut siskonsa kanssa rannalla ilman sen kummempaa tekemistä ja alkoi jo väsyä. Hän oli pari kertaa kurkannut kirjaa, jota hänen siskonsa luki, mutta siinä ei ollut kuvia eikä keskusteluja ”ja mitä itua on kirjassa”, Liisa ajatteli, ”jos siinä ei ole kuvia tai keskustelua?”

Niinpä Liisa puntaroi itsekseen (sikäli kuin pystyi, sillä kuuma päivä sai hänen olonsa hyvin raukeaksi ja tylsäksi) maksaisiko vaivan nousta ylös, poimia päivänkakkaroita ja punoa seppele, kun yhtäkkiä hänen ohitseen juoksi Valkea kani, jolla oli vaaleanpunaiset silmät.

Siinä ei sinänsä ollut mitään kovin merkillistä, eikä Liisasta liioin ollut kovin tavatonta sekään että kuuli kanin sanovan itsekseen: ”Herttanen sentään! Olen pahasti myöhässä!” (Myöhemmin asiaa miettiessään Liisa tajusi kyllä, että hänen olisi pitänyt ihmetellä sitä, mutta tuolloin kaikki tuntui aivan luonnolliselta); mutta sitten kun kani otti liivintaskustaan kellon, katsoi sitä ja kiirehti jatkamaan matkaansa, Liisa kipusi jaloilleen. Hänelle nimittäin välähti, ettei ollut koskaan nähnyt kania jolla olisi sen paremmin liivintaskua kuin sieltä otettavaa kelloakaan, ja hän juoksi uteliaisuudesta palaen niityn poikki kanin perään. Hän saapui paikalle juuri kun se livahti isoon kaninkoloon pensasaidan alle.

Ja heti kohta pujahti Liisakin koloon kanin perässä – miettimättä hetkeäkään miten ihmeessä pääsisi kuunaan ulos.

Kaninkolo jatkui jonkin matkaa suoraan tunnelina mutta tipahti sitten äkkiä alaspäin – niin äkkiä, ettei Liisalle jäänyt aikaa edes harkita pysähtymistä ennenkuin jo huomasi putoavansa alas ikään kuin syvään kaivoon.

Joko kaivo oli hyvin syvä, tai sitten Liisa putosi hyvin hitaasti, koska hänellä oli pudotessaan kosolti aikaa katsella ympärilleen ja ihmetellä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ensin hän yritti katsoa alaspäin nähdäkseen mihin hän oli oikein putoamassa, mutta oli niin pimeää että mitään ei näkynyt; sitten hän katsoi kaivon seinämiin ja huomasi, että ne olivat täynnä kaappeja ja kirjahyllyjä. Ja siellä täällä hän näki koukuista roikkuvia karttoja ja kuvia. Yhdeltä hyllyltä Liisa noukki ohi mennessään purkin, jossa luki ”APPELSIINIMARMELADIA”, mutta hänen suureksi pettymyksekseen se oli tyhjä. Hän ei halunnut pudottaa purkkia koska pelkäsi että joku saisi sen päähänsä, mutta onnistui sujauttamaan sen yhteen kaappiin ohi pudotessaan.

”Jopas nyt jotakin!”, ajatteli Liisa, ”tällaisen menon jälkeen voi vaikka pudota päistikkaa alas portaita, eikä se ole juttu eikä mikään! Kotona ne varmaan pitävät minua tosi rohkeana! En inahtaisikaan, vaikka putoaisin talon katolta!” (Mikä lienee totta.)

Alas, alas, alas. Loppuisiko putoaminen koskaan? ”Kuinkahan monta kilometriä olen jo tippunut?”, Liisa sanoi ääneen. ”Kohta olen varmaan jo maapallon keskipisteessä. Katsotaanpas – siitä tulee kuusi ja puoli tuhatta kilometriä, luulisin…” (Liisa oli näet oppinut monia asioita koulussa, ja vaikka tämä ei ollutkaan erityisen hyvä tilaisuus loistaa tiedoillaan, koska ketään ei ollut kuuntelemassa, oli silti hyvää harjoitusta sanoa asia ääneen) ” …aivan, se on suurin piirtein oikea etäisyys – mutta siinä tapauksessa voi kysyä mille leveys- tai pituusasteelle oikein olen päätynyt.” (Liisalla ei ollut hajuakaan mitä leveys- sen enempää kuin pituusasteetkaan olivat, mutta ne tuntuivat mukavan mahtipontisilta sanoilta.)

Liisa jatkoi pohdiskelujaan. ”Mahdankohan pudota koko maapallon läpi! On varmaan tosi hassua tupsahtaa niiden ihmisten keskelle, jotka kävelevät pää alaspäin! Niitä kai kutsutaani antipaateiksi (Tällä kertaa hän oli oikeastaan iloinen siitä, että kukaan ei ollut kuuntelemassa, koska sana ei kuulostanut lainkaan oikealta) “- mutta minun on pakko kysyä heiltä mikä heidän maansa nimi on. Anteeksi rouva, olemmeko Uudessa-Seelannissa vai Australiassa?” (hän yritti niiata puhuessaan – kuvitelkaa, niiata samalla kun putoaa läpi ilman! Pystyisitköhän sinä siihen?) “Kyllä hän mahtaa pitää minua tyhmänä pikkutyttönä kun kysyn! Ei, kysyminen ei käy päinsä: ehkä näen nimen kirjoitettuna jossakin kilvessä.”

Alas, alas, alas. Koska ei ollut muutakaan tekemistä, Liisa alkoi taas puhella. “Tiinu varmaankin vielä kaipaa minua tänä iltana!” (Tiinu oli Liisan kissa.) “Toivottavasti muut muistavat antaa sille teeaikaan lautasellisen maitoa. Tiinu-kulta, kunpa olisit mukana! Täällä ilmassa ei taida olla hiiriä, mutta yhden lepakon voisit ehkä napata ja sehän on melkein kuin hiiri, vai mitä. Mutta syövätkö kissat sittenkään lepakoita..?” Nyt Liisaa alkoi nukuttaa ja hän puhui haukotellen itsekseen: “Syövätkö kissat noita lepakoita? Syövätkö kissat noita lepakoita ? ja välillä « Syövätkö lepakot kissoja? – koska hän ei kuitenkaan osannut vastata, oli aivan sama miten päin hän kysyi. Liisa oli torkahtamaisillaan ja oli juuri alkanut nähdä unta, jossa hän käveli käsi kädessä Tiinun kanssa ja tivasi siltä: “No niin, Tiinu, kerro totuus: oletko koskaan syönyt lepakkoa?”, kun yhtäkkiä, tumps! tumps! hän tipahti kahisevaan risu- ja lehtikasaan ja putoaminen oli ohitse.

Mihinkään ei sattunut, joten Liisa hyppähti heti jaloilleen. Hän katsoi ylöspäin, mutta siellä oli aivan pimeää. Hänen edessään oli uusi pitkä käytävä, ja hän näki Valkean kanin kiiruhtavan sitä pitkin. Ei ollut hetkeäkään hukattavana: Liisa kiisi tuulen lailla ja ehti kuulla kanin sanovan juuri kun se oli kääntymäisillään nurkan taa: “Kautta karvakorvieni! Onpas myöhä!” Liisa oli vielä ihan kanin kintereillä kulmasta kääntyessään, mutta sitten kania ei enää näkynyt ja hän huomasi olevansa pitkulaisessa, matalassa salissa, jota valaisi katosta roikkuva lamppurivi.

Salissa oli ovia joka puolella, mutta ne olivat kaikki lukossa. Kun Liisa oli kolunnut joka paikan, hän käveli murheissaan salin keskelle. Pääsisikö hän täältä enää koskaan pois?

Yhtäkkiä hän näki pienen kolmijalkaisen pöydän, joka oli kokonaan lasia. Sen päällä oli ainoastaan pieni kultainen avain, ja Liisan ensimmäinen ajatus oli, että se saattaisi sopia johonkin salin ovista, mutta voi: joko lukot olivat liian isoja tai avain liian pieni – niin tai näin, yksikään ovi ei auennut. Toisella kierroksellaan hän kuitenkin näki alhaalla verhon, jota hän ei ollut aiemmin huomannut, ja sen takana pienen, noin puolen metrin korkuisen oven. Liisa koetti pientä kultaista avainta lukkoon ja ilokseen huomasi sen sopivan!

Liisa avasi oven ja huomasi sen johtavan pieneen, osapuilleen rotankolon kokoiseen käytävään: hän polvistui ja näki käytävän päässä niin ihanan puutarhan kuin kuvitella saattaa. Liisa olisi antanut mitä tahansa päästäkseen ulos tästä pimeästä salista vaeltelemaan värikkäiden kukkapenkkien ja viileiden lähteiden keskelle, mutta edes hänen päänsä ei mahtunut oviaukosta. “Ja vaikka pääni mahtuisikin”, Liisa-polo pohti, “siitä ei olisi mitään iloa ilman hartioitani. Voi, kunpa osaisin mennä samalla tavalla lyttyyn kuin kaukoputki! Ja ehkä osaisinkin, jos vain tietäisin mistä aloittaa.” Niin paljon nurinkurisuuksia oli näet tapahtunut, että vain hyvin harva asia tuntui Liisasta enää täysin mahdottomalta.

Koska ei ollut mitään mieltä jäädä odottelemaan pikkuoven luo, Liisa meni takaisin pöydän ääreen ja toivoi epämääräisesti, että sieltä löytyisi vielä toinen avain (tai ainakin ohjekirja, jossa kerrottaisiin miten voisi mennä kaukoputken tavoin kasaan) mutta tällä kertaa hän näkikin pöydältä pienen pullon (“joka ei taatusti ollut siinä aikaisemmin”, sanoi Liisa). Pullonkaulassa roikkui paperilappu, jossa luki kauniilla kookkailla kirjaimilla: “JUO MINUT”.

Aina voi tietenkin pyytää, että “juo minut” mutta siihen ei viisas pikku Liisa aikonut ryhtyä hätiköiden. “Ei, ensin täytyy katsoa”, hän sanoi, “lukeeko siinä ‘myrkkyä’ vai ei. Hän oli nimittäin lukenut kivoja pikku tarinoita lapsista, jotka olivat polttaneet itsensä tai joutuneet villieläimen kitaan (tai jotakin muuta yhtä epämiellyttävää) vain siksi, etteivät olleet muistaneet niitä yksinkertaisia ohjeita, joita heille oli opetettu – niin kuin että tulikuumasta hiilihangosta saa palovamman, jos sitä pitelee liian kauan, tai jos leikkaa veitsellä sormeensa tosi syvään, se alkaa yleensä vuotaa verta. Eikä Liisa ollut koskaan unohtanut, että jos juo liikaa pullosta, jossa lukee “myrkkyä”, voi olla melko varma, että saa melko varmasti ennemmin tai myöhemmin vatsanväänteitä. Tässä pullossa ei kuitenkaan lukenut “myrkkyä”, joten Liisa rohkeni maistaa sitä, ja huomattuaan sen erinomaiseksi (se maistui itse asiassa mustikkapiirakan, vaniljakastikkeen, ananaksen, kinkun, toffeen ja kuuman, voilla sivellyn paahtoleivän sekoitukselta), hän joi sen nopeasti loppuun.

“Onpa outo tunne!”, sanoi Liisa, “Nyt varmaan menen lyttyyn kuin kaukoputki!”

Ja juuri niin kävi: Liisa oli enää kaksikymmentäviisi senttiä pitkä, ja hänen ilmeensä kirkastui kun hän tajusi, että nyt hän mahtuisi menemään pikkuovesta ihanaan puutarhaan. Ensin hän kuitenkin odotti vähän aikaa nähdäkseen kutistuisiko hän vielä lisää. Se hermostutti häntä hiukan, “sillä se voisi nähkääs päättyä siihen”, Liisa sanoi itsekseen, “että hupenen kuin kynttilänliekki. Minkälainen sitten mahtaisin olla?” Ja koska hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista, hän yritti kovasti kuvitella miltä kynttilänliekki näyttää kun se on palanut loppuun.

Kun Liisa jonkin ajan kuluttua huomasi, ettei mitään enää tapahtunut, hän päätti mennä heti puutarhaan. Mutta voi Liisa-parkaa: päästyään ovelle hän huomasi unohtaneensa pienen kultaisen avaimen ja kun hän palasi pöydän luo sitä hakemaan, hän tajusi ettei ylettyisi siihen millään. Liisa näki avaimen aivan selvästi lasin läpi ja yritti parhaansa mukaan kiivetä ylös pöydänjalkaa pitkin, mutta se oli liian liukas. Väsyttyään yrittämään Liisa-rukka istui alas ja alkoi itkeä.

“Kuulepas, ei ole mitään järkeä itkeä tuolla tavalla!”, Liisa sanoi itselleen napakasti, “Siitä on tultava loppu!” Yleensä hän antoi itselleen hyviä ohjeita (vaikka noudattikin niitä harvoin) ja joskus soimasi itseään niin ankarasti, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän muisti kerran jopa yrittäneensä antaa itselleen korvapuustin, koska oli huijannut itseään krokettipelissä, jota hän oli pelannut itseään vastaan – tämä omalaatuinen lapsi leikki hyvin mielellään olevansa kaksi ihmistä yhtaikaa. “Vaan nyt siitä ei auta”, Liisa-polo ajatteli, “vaikka leikkisinkin kahta! Ei minua itseänikään enää ole kuin juuri ja juuri sen verran jäljellä, että siitä saa yhden kunnon ihmisen!

Pian Liisan silmät osuivat pöydän alla olevaan pieneen lasiseen laatikkoon: hän avasi sen ja löysi sen sisältä pikkuruisen kakun, johon oli kauniisti kirjoitettu: “SYÖ MINUT”. “No, minähän syön sen”, sanoi Liisa, “ja jos sen avulla kasvan suuremmaksi, yletyn ottamaan avaimen, ja jos taas kutistun, voin ryömiä oven alta. Kävipä siis miten päin tahansa, pääsen puutarhaan!”

Liisa haukkasi palan kakkua, hoki hermostuneesti itsekseen: “Miten päin? Miten päin” ja piti samalla kättä pään päällä tunteakseen kumpaan suuntaan se lähtisi. Hän yllättyi melko lailla huomatessaan jäävänsä samankokoiseksi. Näin toki yleensä tapahtuu jos syö kakkua, mutta Liisa oli jo niin tottunut nurinkurisuuksiin, että tavallinen elämä alkoi tuntua jo ajatuksenakin aika tylsältä ja typerältä.

Niinpä hän tarttui toimeen, ja kakku oli äkkiä hotkaistu.

Toinen luku – Kyynellampi

“Yhä kummallisellisempaa ja kummallisellisempaa!”, huudahti Liisa (hän oli niin ällistynyt, että sotkeutui vähäksi aikaa täysin sanoissaan). “Nyt venyn kuin isoinkin kaukoputki!” Näkemiin, jalat!” (hän nimittäin katsoi alas jalkoihinsa ja tuskin enää näki niitä, niin kauaksi ne alkoivat jäädä). “Voi pikkuiset jalkaparat, kuka mahtaa pukea teidät nyt kenkiin ja sukkiin? Ainakaan minä en siihen pysty. Olen aivan liian kaukana vaivatakseni päätäni teidän asioillanne: teidän täytyy selvitä omin neuvoin – toisaalta minun on oltava kiltti niille”, pohti Liisa, “tai ne eivät ehkä enää kävele sinne minne haluan! Annas kun mietin. Tästedes annan niille uuden saapasparin joka joulu.”

Liisa alkoi suunnitella miten se kävisi päinsä. “Ne täytyy toimittaa postitse”, hän ajatteli, “mutta kyllä lahjojen lähettäminen omille jaloille mahtaisi tuntua hassulta! Ja osoitekin olisi outo:

Arvoisa Liisan Oikea Jalka,

     Takkamatto,

           Lähellä Kipinäristikkoa. (rakkaudella Liisa).

Voi ei, kylläpä puhun hulluja!”

Juuri silloin Liisa iski päänsä salin kattoon. Itse asiassa hän oli nyt melkein kolmen metrin mittainen. Viipymättä hän otti pienen kultaisen avaimen pöydältä ja lähti kiiruhtamaan kohti puutarhan ovea.

Liisa-parka! Kyljellään maaten hän pystyi juuri ja juuri tirkistämään puutarhaan, mutta sinne pääseminen oli toivottomampaa kuin koskaan. Hän nousi istumaan ja alkoi taas itkeä.

“Saisit hävetä!”, sanoi Liisa, “noin iso tyttö!” (näin saattoi todella sanoa), “vollottaa nyt tuolla tavalla! Lopeta heti!” Mutta hän vain itki ja itki ja vuodatti litroittain kyyneliä, kunnes hänen ympärillään oli iso, kymmenen sentin syvyinen lammikko, joka ulottui melkein puoliväliin salia.

Hetken kuluttua hän kuuli jostakin pienten jalkojen tepsutusta ja kuivasi kiireisesti silmänsä nähdäkseen mitä tuleman piti. Valkea kani teki paluuta. Se oli upeasti pukeutunut: sillä oli toisessa kädessään valkoinen silkkihansikaspari ja toisessa suuri viuhka, ja se lähestyi rivakkaa ravia mutisten samalla itsekseen: “Oi, Kreivitär, Kreivitär! Kylläpä hän julmistuu, jos joutuu odottamaan!” Liisa oli epätoivoinen ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen apua, joten kun kani tuli lähelle, hän puhutteli sitä hiljaisella, aralla äänellä: “Jos sallitte, arvon herra – “ Kani säpsähti rajusti, pudotti valkoiset silkkihansikkaansa ja viuhkansa ja pinkaisi pimeyteen niin lujaa kuin käpälistään pääsi.

Liisa noukki lattialta viuhkan ja hansikkaat. Koska salissa oli hyvin kuuma, hän leyhytti itseään viuhkalla ja jatkoi samalla puhumistaan: “Herran pieksut! Onpa kaikki kummallista tänään! Ja eilen kaikki oli vielä täysin raiteillaan. Olenkohan minä vaihtunut yöllä? Annas kun mietin: olinko vielä sama kun nousin ylös aamulla? Ihan kuin oloni olisi ollut vähän erilainen. Mutta jos en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: ‘Kuka ihmeessä oikein olen?’ Huh, siinäpä pähkinä purtavaksi!” Ja hän alkoi palauttaa mieleensä tuntemiaan samanikäisiä lapsia tarkistaakseen olisiko hän voinut muuttua joksikin heistä.

“Ainakaan en ole Anna”, hän sanoi, “sillä hänellä on pitkät kiharat eikä minulla ole kiharoita lainkaan; en myöskään voi olla Maila, sillä minä tiedän yhtä sun toista kun taas hän, no, hän tietää tosi vähän! Sitä paitsi hän on hän ja minä olen minä ja – voi taivas, onpa tämä hämmentävää! Ehkä pitäisi kokeilla tiedänkö yhä kaiken sen, minkä joskus olen tiennyt. Annas kun mietin: neljä kertaa viisi on kaksitoista, ja neljä kertaa kuusi on kolmetoista, ja neljä kertaa seitsemän on – voi ei, tällä menolla en pääse ikinä kahteenkymmeneen! Mutta viis kertotaulusta: yritetään maantietoa. Lontoo on Pariisin pääkaupunki, ja Pariisi on Rooman pääkaupunki ja Rooma – ei, tämä on aivan väärin, siitä olen varma! Minusta on varmaan tullut Maila! Entäs jos yrittäisin: ‘Kuinka voikaan muurahaisen…’?“ Hän risti kätensä syliin ja alkoi lausua aivan kuin olisi luetellut ulkoläksyä, mutta hänen äänensä kuulosti käheältä ja kummalliselta eivätkä sanat menneet niin kuin piti:

“Kuinka voikaan krokotiilin

Pyrstökin niin loistaa!

Varmaan vesi armaan Niilin

Harmaan siitä poistaa.

On liskon yhä kohteliaan

Kitaovi auki:

Olkaa hyvä, sisään vaan,

arvon herra hauki!“

“Se ei taatusti mennyt oikein”, mietti Liisa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä kun hän sanoi: “Siinä tapauksessa minä olen kuin olenkin Maila ja minun täytyy muuttaa siihen tunkkaiseen hökkeliin, jossa on tosi vähän leluja mutta sitäkin enemmän opittavaa! Ei, sen olen päättänyt: jos olen Maila, minä jään tänne! Turha on kenenkään kurkkia tänne alas ja huutaa: ‘Tule nyt takaisin ylös, kulta!’, sillä silloin minä vain katsahdan ylös ja sanon: ‘Kuka minä sitten oikein olen? Kertokaapas ensin se, ja jos haluan olla se henkilö, tulen ylös. Jos taas en, jään tänne alas, kunnes olen joku toinen’ – mutta, voi hyvänen aika”, huudahti Liisa äkkiä itkuun purskahtaen, “minähän toivon, että joku kurkistaisi tänne alas! Olen lopen väsynyt olemaan täällä aivan yksin!”

Sanottuaan tämän Liisa katsahti käteensä ja yllättyi huomatessaan, että hän oli sujauttanut siihen toisen kanin valkoisista hansikkaista. “Miten minä pystyin tekemään sen? hän kummasteli. “Minä olen varmaan taas kutistunut.” Hän nousi, meni pöydän ääreen saadakseen siitä vertailukohteen ja huomasi olevansa nyt vain vähän yli puolen metrin pituinen. Ja hän kutistui koko ajan – pian hän tajusi, että kutistumisen syy oli viuhka jota hän piteli kädessään, ja viskasi sen pois juuri ennen kuin olisi lopullisesti kutistunut kokoon.

“Sepä oli täpärällä!”, sanoi Liisa äkillisestä muutoksesta vähän pelästyneenä, mutta mielissään siitä että oli yhä olemassa. “Ja nyt puutarhaan!” Hän juoksi takaisin pikkuovelle niin nopeasti kuin pääsi, mutta voi! Se oli taas kiinni, ja kultainen pikku avain nökötti lasipöydällä aivan niin kuin aikaisemminkin. “Asiat ovat nyt huonommin kuin koskaan”, tyttöraukka mietti, “sillä en vielä koskaan, en koskaan, ole ollut näin pieni! Ja kaikille vain tiedoksi, että se on hyvin paha juttu – tosi, tosi paha!”

Näin sanoessaan hän liukastui ja seuraavassa hetkessä – pläsh! – hän oli leukaansa myöten suolavedessä. Ensin hänen mieleensä välähti, että hän oli tainnut pudota mereen – “Siinä tapauksessa pääsen takaisin junalla,” hän sanoi itsekseen. (Liisa oli ollut merenrannalla vain kerran elämänsä aikana ja tullut siihen yleiseen johtopäätökseen, että menipä mihin tahansa rannikolle, siellä oli lapsia kaivamassa lapiolla hiekkaa, uimakoppeja, sitten rivi vuokramökkejä ja niiden takana rautatieasema. Pian hän kuitenkin oivalsi olevansa kyynellammikossa, jonka hän itse oli itkenyt kokoon ollessaan liki kolmimetrinen.

“Kunpa en olisi itkenyt niin paljon!”, huudahti Liisa uiskennellessaan ja yrittäessään päästä kuivalle maalle. “Onpa osuva rangaistus : hukun omiin kyyneliin! Se olisi taatusti kumma juttu! Toisaalta – kaikki on kummaa tänään.”

Juuri silloin Liisa kuuli, kuinka jokin loiski lammessa vähän kauempana jotain ja hän ui lähemmäs saadakseen selville mikä. Ensin hän luuli sitä mursuksi tai virtahevoksi mutta muistaessaan kuinka pieni hän juuri nyt oli tajusi, että se oli vain hiiri joka oli liukastunut ja molskahtanut lampeen niin kuin hänkin.

“Olisikohan mitään mieltä puhua tälle hiirelle? Mietti Liisa. „Kaikki on täällä niin raiteiltaan, että se varmaankin osaa puhua ja oli miten oli, yrittänyttä ei laiteta.” Niinpä hän aloitti: “Oi Hiiri, tiedätkö miten tästä altaasta pääsee pois? En jaksa enää uiskennella tässä, oi Hiiri!” Hiiri katsoi häntä uteliaasti, ja hänestä näytti kuin se olisi vinkannut toisella pikku silmällään, mutta mitään se ei sanonut.

“Ehkä se on ulkomaalainen”, ajatteli Liisa. “Uskallanpa väittää, että se on ranskalainen hiiri, joka on tullut Vilhelm Valloittajan mukana maahan.” (Vaikka Liisa tiesi yhtä sun toista historiasta, hänellä ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, milloin mikäkin oli tapahtunut.) Niinpä hän aloitti uudestaan: “Où est ma chatte?”, mikä oli ensimmäinen lause hänen ranskankirjassaan. Äkkiä Hiiri loikkasi vedestä ja vapisi kauttaaltaan pelosta. “Voi anteeksi!”, ehätti Liisa huudahtamaan pelätessään että oli tullut loukanneeksi eläinparan tunteita. “Unohdin kokonaan, että teikäläiset eivät pidä kissoista!”

“Eivät pidä kissoista!” hiiri kimitti vimmoissaan. “Pitäisitkö itse kissoista, jos olisit minä?”

“No, luultavasti en”, sanoi Liisa sovittelevasti. “Älä ole vihainen. Oli miten oli, haluaisin esitellä sinulle kissani Tiinun. Uskon, että alkaisit pitää kissoista, jos vain saisit tavata sen. Se on niin kultainen ja lempeä.” Liisa uiskenteli laiskasti lammessa ja jatkoi puolittain itsekseen : “Ja se kellii niin ihanasti takan ääressä ja kehrää, nuolee tassujaan ja pesee naamaansa – ja se on niin ihanan pehmeä, että sitä on pakko aina helliä – ja hiirten pyydystämisessä se on aivan lyömätön – oi, anteeksi!”, huudahti Liisa taas, sillä tällä kertaa Hiiren karvat nousivat kauttaaltaan pystyyn ja Liisa oli varma, että se oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut. “Meidän ei ole pakko puhua tästä aiheesta, jos et sitä halua.”

“Vai meidän!”, kirkui Hiiri ja vapisi hännänpäähän saakka. “Ikään kuin minä ikinä puhuisin tuollaisesta aiheesta! Meidän suku ei ole koskaan voinut sietää kissoja, noita ilkeitä, alhaisia, moukkamaisia otuksia! Älä enää lausu sitä sanaa minun kuulteni!”

“En, en”, sanoi Liisa ja kiirehti vaihtamaan puheenaihetta. “Pidätkö sinä – pi-pidätkö sinä koirista?” Hiiri ei vastannut, joten Liisa jatkoi innokkaasti: “Meidän talon lähellä on ihana pieni koira, jonka haluaisin näyttää sinulle! Sellainen pieni kirkassilmäinen terrieri, jolla on hurjan pitkä, kihara ruskea karva! Ja se noutaa kaiken minkä heittää ja se istuu ja kerjää ruokaa ja kaikkea – en muista puoliakaan siitä mitä se osaa – yksi maanviljelijä nimittäin omistaa sen ja hänen mukaansa siitä on tosi paljon hyötyä, se on kullanarvoinen! Hän sanoo, että se tekee selvän kaikista rotista ja – voi luoja” huudahti Liisa surkeana. “Nyt pahoitin taas sen mielen!”. Hiiri nimittäin kauhoi poispäin niin lujaa kuin pystyi ja sai mennessään aikaan melkomoisen aallokon.

Liisa maanitteli sitä lempeästi: “Hiiri-kulta! Jos tulet takaisin, niin ei puhuta enää kissoista eikä koiristakaan, kun kerran et pidä niistä!” Kun Hiiri kuuli tämän, se kääntyi ympäri ja ui hitaasti takaisin Liisan luo: sen naama oli aivan kalpea (kiihtymyksestä, ajatteli Liisa) ja se sanoi hiljaisella värisevällä äänellä, “Mennään rantaan, niin kerron sinulle elämäntarinani ja ehkä sitten ymmärrät miksi vihaan kissoja ja koiria.”

Oli jo aika lähteä, sillä lampi suorastaan kuhisi siihen pudonneita lintuja ja eläimiä: siellä oli ankka, drontti, papukaija ja kotkanpoika ja monia muita outoja otuksia. Sitten seurue ui Liisan johdolla rantaan.

Kolmas luku – Junttajuoksu ja mutkikas tarina

Rantautunut seurue oli todella kummallisen näköinen – linnuilla ryvettyneet höyhenet, ja muilla eläimillä nahkaan litistynyt turkki – kaikki valuivat vettä, olivat äreitä ja tunsivat olonsa tukalaksi.

Ensimmäinen pulma tietenkin oli miten ne saisivat itsensä kuivaksi. Tästä neuvoteltiin, ja vähän ajan kuluttua Liisa huomasi jutustelevansa niin tuttavallisesti niiden kanssa kuin olisi tuntenut ne koko ikänsä. Liisa kävi jopa pitkän kiistan Papukaijan kanssa, joka alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan kuin: “Minä olen vanhempi kuin sinä ja tiedän siis kaiken paremmin.” Tätä Liisa puolestaan ei voinut niellä, koska ei tiennyt Papukaijan ikää, ja kun se kieltäytyi sitä ehdottomasti kertomasta, oltiin umpikujassa.

Viimein Hiiri, joka tuntui nauttivan jonkinlaista arvovaltaa muiden eläinten keskuudessa, sanoi kovalla äänellä: “Istukaa, te kaikki, ja kuunnelkaa mitä sanon! Minä kuivaan teidät tuossa tuokiossa!” Kaikki istuutuivat heti laajaan rinkiin, jonka keskelle Hiiri asettui. Liisa katsoi sitä kärsimättömästi, sillä hänestä tuntui että saisi kaamean flunssan, ellei kuivuisi hyvin pian.

“Öhöm!”, lausui Hiiri tärkeän näköisenä. “Oletteko valmiina? Tämä on on kuivinta mitä tiedän. Hiljaisuutta, pyydän! ‘Vilhelm Valloittaja, jonka puolella Paavi oli, sai pian alamaisikseen englantilaiset, jotka janosivat johtajaa ja olivat tottuneet riistoonja valloituksiin. Mercian ja Northumbrian jaarlit Edwin ja Morcar -“

“Yäk!”, sanoi Papukaija, ja sitä puistatti.

“Anteeksi kuinka?”, sanoi Hiiri kulmiaan rypistäen mutta hyvin kohteliaasti. “Sanoitko jotain?”

“En minä”, sanoi Papukaija hätäisesti.

“Luulin ihan, että sanoit,” sanoi Hiiri. “Jatkan.’Edwin ja Morcar, Mercian ja Notrhumbrian jaarlit, asettuivat hänen puolelleen ja jopa Stigand, Canterburyn arkkipiispa, katsoi parhaaksi…“

“Katsoi mitä?, kysyi Ankka.

“Katsoi parhaaksi,” Hiiri vastasi melko äkeästi: “toki tiedät mitä ‘paras’ tarkoittaa.”

“Tiedän kyllä aivan hyvin, mitä ‘paras’ tarkoittaa, yleensä kun minä katson jotakin”, sanoi Ankka, “niin kyseessä on joko sammakko tai mato. Kysymys kuuluu: mitä arkkipiispa katsoi?”

Hiiri sivutti tämän kysymyksen ja kiiruhti jatkamaan: “- ‘katsoi parhaaksi mennä Edgar Athelingin kera tarjoamaan Vilhelmille kruunua. Aluksi Vilhelm oli sopuisa. Mutta sitten julkeat normannit…’ Onko olo jo parempi, lapsi hyvä?” se kysyi kääntyen Liisan puoleen.

“Ei, yhtä märkä kuin ennenkin”, Liisa sanoi apeasti, “tämä ei tunnu nyt lainkaan auttavan.”

“Siinä tapauksessa”, Drontti sanoi juhlallisesti nousten seisomaan, “ehdotan täten, että kokous keskeytetään ja lanseerataan viivytyksettä innovatiivisempi strategia…“

“Puhu niin kuin muutkin!”, sanoi Kotkanpoika, “Minä en ymmärrä puoliakaan noista pitkistä sanoista ja mikä pahinta – en usko, että sinäkään ymmärrät!” Sitten Kotkanpoikanen painoi päänsä alas piilottaakseen virneensä ja muutama muu lintu tirskui kuuluvasti.

“Halusin vain sanoa,” sanoi Drontti loukkaantuneella äänellä, “että paras kuivauskeino olisi junttajuoksu.”

“Mikä on junttajuoksu”, kysyi Liisa – ei oikeastaan siksi, että olisi halunnut tietää, mutta Drontti piti pienen tauon ikään kuin vihjaistakseen, että jonkun pitäisi sanoa jotain, eikä kukaan muu tuntunut haluavan sanoa mitään.

“No, peijakas”, sanoi Drontti, “parhaiten sen selittää ryhtymällä siihen.”

Ensin Drontti piirsi kutakuinkin ympyränmuotoisen kilparadan (“sen tarkalla muodolla ei ole niin väliä”, se sanoi,) ja sen jälkeen seurue sijoitettiin sinne tänne radalla. Ei sanottu “paikoillanne, valmiit, hep!”, vaan kaikki alkoivat juosta milloin halusivat ja lopettivat milloin halusivat, joten ei ollut kovin helppoa sanoa koska kisa oli ohitse. Kun he olivat juosseet puolisen tuntia eivätkä olleet enää märkiä, Drontti kuitenkin yhtäkkiä huusi: “Juoksu päättyy!” Kaikki kerääntyivät läähättäen sen ympärille ja kyselivät: “No, kuka voitti?”

Vastausta Drontin oli pohdittava pitkään, ja se istui kauan sormi otsallaan. Muut odottivat hiljaa. Viimein Drontti sanoi: “Jokainen voitti, ja kaikkien on saatava palkinto.”

“Mutta kuka sitten on palkintojenjakaja?”, muut kyselivät kuorossa.

“No, tyttö tietenkin”, sanoi Drontti ja osoitti sormellaan Liisaa, ja muu seurue kerääntyi hänen ympärilleen huutaen yhteen ääneen: “Palkintoja! Palkintoja!”

Liisalla ei ollut aavistustakaan mitä tehdä ja epätoivoissaan hän pisti käden taskuunsa ja veti esiin pussillisen hedelmäkaramelleja (onneksi suolavesi ei ollut päässyt valumaan sinne) ja tarjoili niitä palkinnoksi. Niitä riitti täsmälleen yksi pyöreä karamelli kullekin.

“Mutta eikö tytönkin pitäisi saada jokin palkinto”, kysyi Hiiri. “Tottakai,” Drontti vastasi haudanvakavasti. “Mitä muuta sinulla on taskussasi?”, se jatkoi kääntyen Liisaan päin.

“Vain sormustin”, huokasi Liisa.

“Ojentaisitko sen minulle”, pyysi Drontti.

Niin kaikki kerääntyivät taas Liisan ympärille samalla kun Drontti antoi hänelle sormustimen sanoen juhlallisesti: “Pyydämme nöyrimmästi teitä ottamaan vastaan tämän tyylikkään sormustimen” ja kun se oli saanut lyhyen puheensa päätökseen, kaikki hurrasivat.

Liisa piti tätä näytelmää järjettömänä, mutta kaikki näyttivät niin totisilta, ettei hän kehdannut nauraa. Koska hän ei myöskään keksinyt mitään sanottavaa, hän vain pokkasi, otti sormustimen ja yritti näyttää niin juhlalliselta kuin vain pystyi.

Seuraavana ohjelmanumerona oli hedelmäkaramellien syöminen. Se aiheutti jonkin verran meteliä ja hämminkiä, sillä isommat linnut valittivat ettei karamelli ehtinyt maistua miltään ja pienemmät linnut taas olivat tukehtua ja niitä täytyi läimiä selkään. Viimein kaikki oli kuitenkin ohi, ja he istuutuivat jälleen rinkiin ja pyysivät Hiirtä kertomaan jotakin.

“Sinähän lupasit kertoa minulle elämäntarinasi”, sanoi Liisa, “josta myös selviää miksi vihaat – K:ta ja K:ta”, hän lisäsi kuiskaten ja puolittain peläten, että Hiiri ottaisi taas nokkiinsa. “Tiedä häntä, se on pitkä ja surullinen!”, sanoi Hiiri ja kääntyi huokaisten Liisan puoleen.

“Häntäsi on varmasti pitkä”, sanoi Liisa ja käänsi ihmetellen katseensa Hiiren häntään, “mutta miksi sanot sitä surulliseksi?” Edes hiiren puhuessa häntä ei lakannut häntä hämmästyttämästä, joten hänelle muodostui tarinasta suunnilleen tällainen kuva:

«Yksi juoppo sanoi kerran

Vieraana kun hiiriherran:

„Haastan sinut oikeussaliin

Ja syytän siellä sinua. –

Ökisitkö: „mutta mutta..?

Oltava on oikeutta! Sepä

huvittais sinua ja

kaksin verroin minua!

Hiiri vastas tällä lailla:

«Ohhoh, onhan oikeus vailla raatia ja

Tuomareita ajan hukkaa

Suorastaan.»

«Minä olen tuomari,

Vastas vanha juomari.

Olen myöskin valamies

Ja tuomitsen sinut kuolemaan.»

“Sinä et kuuntele!”, sanoi Hiiri Liisalle ankarasti. “Mitä mietit?”

“Anteeksi”, sanoi Liisa nöyrästi, “olit päässyt viidenteen mutkaan asti, vai mitä?”

“Enkä!” kivahti Hiiri vihaisesti.

“Kenkä!”, sanoi Liisa heti jo avuliaana ja katsoen innokkaasti ympärilleen. “Autanko sinua panemaan sen jalkaan?”

“Minä en rupea mihinkään sellaiseen”, sanoi Hiiri, nousi ja käveli pois. “Loukkaat minua puhumalla tuollaista hölynpölyä!”

“Ei ollut tarkoitus!”, Liisa-parka puolustautui. “Mutta kylläpä sinä loukkaannut helposti!”

Hiiri vain murahti vastaukseksi.

“Ihan totta, tule takaisin ja kerro tarina loppuun!”, Liisa huusi sen perään. Ja muut yhtyivät kuoroon: “Kerro!” Mutta Hiiri vain pudisti kärsimättömästi päätään ja joudutti tahtiaan.

“Olipa sääli, ettei se suostunut jäämään!”, huokasi Papukaija heti kun Hiiri oli hävinnyt näkyvistä. Ja vanha Taskurapu käytti tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tyttärelleen: “No niin, muruseni! Olkoon tämä opiksi sinulle, ettei koskaan saa menettää malttiaan!” “Kita kiinni, äiti!” “Sinä saisit kapakalankin kihisemään raivosta!”

“Toivoisinpa, että meidän Tiinu olisi täällä!”, lausahti Liisa kohdistamatta sanojaan varsinaisesti kenellekään. “Se hakisi Hiiren äkkiä takaisin!”

“Ja kuka on tämä Tiinu, jos suinkin rohkenen kysyä?”, sanoi Papukaija.

Liisa vastasi innoissaan, sillä hän kertoili mielellään lemmikistään. “Tiinu on meidän kissa. Ja ette osaa edes kuvitella, miten ehdoton pakkaus se on pyydystämään hiiriä! Ja huh, näkisittepä sen jahtaamassa lintuja! Kun se näkee pikkulinnun, se hotkaisee sen siinä silmänräpäyksessä!”

Tämä puhe järkytti silminnähden koko seuruetta. Muutama lintu kiirehti heti pois. Vanha Harakka alkoi hädissään kietoa vällyjä ylleen ja huomautti: “Minun on nyt todellakin lähdettävä kotiin, yöilma ei sovi kurkulleni!” Kanarialintu taas huudahti ääni väristen poikasilleen : “No niin, kullannuppuset, nyt yöpuulle!” Vähitellen kaikki lähtivät erilaisiin verukkeisiin vedoten ja Liisa jäi yksin.

“Kunpa en olisi maininnut Tiinua!”, hän mietti apeana. “Kukaan ei tunnu täällä pitävän siitä ja kuitenkin se on taatusti maailman paras kissa! Voi, Tiinu-kulta! Näenköhän sinua enää!” Ja sitten Liisa-raukka alkoi taas itkeä, sillä hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä ja surkealta. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin kuuli kauempaa taas tepsuttelua ja nosti innokkaasti katseensa toivoen, että Hiiri olisi muuttanut mielensä ja tulisi kertomaan tarinansa loppuun.

Neljäs luku – Kani pistää Villen asialle

Tulija olikin Kani, joka tulla touhotti takaisin ja katseli etsivästi ympärilleen ikään kuin olisi kadottanut jotakin. “Kreivitär!” Kreivitär! Kautta käpälieni! Kautta turkkini pippurin! Hän teloituttaa minut, niin totta kuin näädät ovat näätiä! Mihin ihmeessä olen voinut tiputtaa ne!” Samassa Liisa arvasi, että kani etsi viuhkaansa ja valkoista silkkihansikasparia, ja hänkin alkoi kiltisti tyttönä etsiä niitä, mutta niitä ei näkynyt missään – kaikki tuntui taas muuttuneen toisennäköiseksi sitten lammikossa uiskentelun, ja suuri sali lasipöytineen ja pikkuovineen oli kadonnut jäljettömiin.

Pian kani huomasi etsiskelevän Liisan ja huudahti hänelle vihaisesti: “Kas Miia-Liina, mitä sinä täällä teet? Mars kotiin siitä! Hae minulle pari valkoisia silkkihansikkaita ynnä viuhka! Kipin kapin nyt!” Ja Liisa pelästyi niin pahoin, että lähti oitis juoksemaan Jäniksen osoittamaan suuntaan yrittämättä oikaista sen erehdystä.

“Se luuli minua piiakseen”, Liisa mumisi juostessaan. “Kyllä se yllättyy kun saa tietää kuka minä olen! Mutta minun on parasta toimittaa sille hansikkaat ja viuhka – niin, jos nyt enää löydän niitä.” Samassa hän saapui soman pikku talon luo, jonka ovessa oli hohtava messinkikilpi. Siihen oli kaiverrettu: “V. KANI”. Liisa astui koputtamatta sisään, sillä hän pelkäsi tapaavansa oikean Miia-Liinan ja joutuvansa käännytetyksi talosta ennen kuin löytäisi hansikkaat ja viuhkan.

“Kyllä tuntuu oudolta,” Liisa sanoi itsekseen, “juosta nyt kanin asioilla! Seuraavaksi minut pestaa varmaan Tiinu!” Ja hän alkoi kuvitella mitä siitä seuraisi: “‘Liisa-neiti! Tulepas tänne, kohta lähdetään kävelylle!’ ‘Tulen heti, lastenhoitaja! Mutta minun täytyy vahtia tätä koloa siihen asti kunnes Tiinu palaa, ettei hiiri pääse karkaamaan.’ Paitsi etten usko”, jatkoi Liisa “että ne antaisivat Tiinun jäädä taloon, jos se alkaisi tuolla tavalla komennella ihmisiä!”

Sitten hän tuli pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli pöytä ikkunan edessä ja pöydän päällä (aivan niin kuin hän oli toivonut) viuhka ja muutama pari pieniä valkoisia silkkihansikkaita. Hän otti viuhkan ja yhden hansikasparin ja oli lähtemässä huoneesta, kun hänen silmänsä osuivat peilin vieressä pieneen pulloon. Siinä ei tällä kertaa ollut lappua, jossa olisi lukenut “JUO MINUT”, mutta siitä huolimatta hän kiersi korkin auki ja kohotti pullon huulilleen. “Tiedän, että aina kun syön tai juon täällä, tapahtuu jotakin mielenkiintoista,” hän sanoi itsekseen, “joten katsotaan mitä tämä pullollinen saa aikaan. Toivoisin, että se muuttaisi minut taas isoksi, sillä olen aika kyllästynyt olemaan näin pikkuinen!”

Niin tosiaan kävi, ja paljon nopeammin kuin Liisa osasi odottaa: ennen kuin hän oli juonut puoliakaan, hän huomasi päänsä likistyvän kattoa vasten ja hänen täytyi kumartua, ettei niska olisi murtunut. Hän pani pullon kiireesti takaisin ja sanoi itselleen: “Tämä riittää – toivottavasti en kasva enää. En tällaisenakaan mahdu ulos ovesta – voi, kunpa en olisi juonut niin paljon!”

Mutta oli liian myöhäistä toivoa sitä! Liisa kasvoi kasvamistaan, ja pian hänen oli pakko laskeutua kontalleen. Eikä kestänyt kauan, kun edes kontallaan ei enää mahtunut, joten hän kokeili auttaisiko että meni makuulle, nojasi toisella kyynärpäällä ovea vasten ja kietoisi toisen kätensä pään ympärille. Mutta hän kasvoi yhä vaan, ja viimeisenä keinona hän pisti toisen kätensä ulos ikkunasta ja toisen takkaan ja lausahti: “Enempää en voi enää tehdä muuta. Miten minulle oikein käy?”

Liisan onneksi pieni taikapullo oli nyt menettänyt tehonsa eikä hän kasvanut enää, mutta yhä oli hyvin tukalaa, ja koska ulospääsyn mahdollisuutta ei tuntunut olevan, ei ihme että Liisa oli onneton.

“Kotona oli paljon mukavampaa” Liisa-parka ajatteli. “Siellä en sentään koko ajan kasvanut ja kutistunut vuorotellen eivätkä minua määräilleet kaiken maailman hiiret ja kanit. Melkein toivon, etten olisi mennyt siihen kaninkoloon – mutta silti – silti – onhan tällainen elämä on aika jännää! Mitä ihmettä minulle on oikein tapahtunut! Kuvittelin aina ennen kun luin satuja, ettei sellaisia asioita koskaan oikeasti tapahdu, ja tässä minä nyt olen, keskellä satua! Minusta pitäisi kirjoittaa kirja, totta totisesti! Ja kirjoitankin, kunhan kasvan isoksi – mutta minähän olen jo iso”, hän lisäsi murheen murtamana. “Ainakaan täällä en enää mahdu kasvamaan yhtään tämän isommaksi.”

“Mutta siinä tapauksessa,” Liisa ajatteli, “vanhenenko koskaan? Se olisi tavallaan lohdullista – ei ikinä vanhaksi akaksi – mutta sitten olisi aina läksyjä päntättävänä! Huh, siitä en pitäisi!”

“Voi sinua hupsua Liisaa!”, hän vastasi itselleen, “Kuinka täällä voi tehdä läksyjä? Täällä on hädin tuskin tilaa sinulle, saati sitten koulukirjoille!”

Ja näin hän jatkoi, puolusti vuoroin toista ja vuoroin toista kantaa ja sai loppujen lopuksi aikaan melkoisen keskustelun; mutta muutaman minuutin kuluttua hän lopetti kuullessaan ulkoa ääntä.

“Miia-Liina! Miia-Liina!”, sanoi ääni. “Hae heti hansikkaat!” Sen jälkeen portaista kuului tepsuttelua. Liisa tiesi, että kani oli tullut etsimään häntä, ja hän vapisi niin että koko talo tärähteli. Hän ei muistanut olevansa nyt noin tuhat kertaa kania suurempi, joten hänellä ei olisi ollut mitään syytä pelätä sitä.

Kani tuli ovelle ja koetti avata sitä, mutta koska ovi aukeni sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä tiukasti, se ei onnistunut. Liisa kuuli kanin mutisevan itsekseen: “Siinä tapauksessa kierrän talon toiselle puolelle ja menen ikkunasta sisään.”

“Sitä et kyllä tee!” ajatteli Liisa, ja kun hän vähän aikaa odotettuaan kuvitteli kuulevansa kanin ikkunan alla, hän ojensi nopeasti kätensä ja kouraisi ilmaa. Liisa ei saanut mitään kiinni mutta kuuli vienon kirkaisun, tömähdyksen ja rikkoutuvan lasin kilinää, mistä hän päätteli että kani oli mahdollisesti pudonnut kurkkulavan tai sen tapaisen päälle.

Seuraavaksi kuului kanin vihainen ääni: “Petteri! Petteri! Missä olet?” Ja sitten kuului ääni, jota Liisa ei ollut aiemmin kuullut, “Täällähän mä, isäntä! Omenoita etsimässä.”

“Vai omenoita etsimässä!”, ärähti kani. “Hoi, tule auttamaan minut pois täältä!” (Lisää rikkoutuvan lasin kilinää.)

“Sanohan, Petteri, mikä tuo tuolla ikkunassa oikein on?”

“No, mutta isäntä, sehän on jonkun räpylä!” (Tämä oli sen tapansa sanoa “käsi”.)

“Vai käsi? Senkin aasi! Että tuonkokoinen käsi! Sehän täyttää koko ikkunan!

“Niinpä näkyy, mutta silti se on räpylä.”

“Oli miten oli, sillä ei ole mitään asiaa täällä. Mene ottamaan se pois!”

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja Liisa kuuli vain silloin tällöin kuiskauksia, kuten “Toki, isäntä, mutten pidä siitä, en yhtään, en yhtään!” “Tee niin kuin sanon, senkin pelkuri!” Lopulta Liisa ojensi taas kätensä ja kouraisi uudestaan ilmaa. Tällä kertaa kuului kaksi kirkaisua ja lisää rikkoutuvan lasin kilinää. “Onpa siellä monta kurkkulavaa!”, Liisa mietti. “Mitähän ne tekevät seuraavaksi? Jos ne vetävät minut ulos ikkunasta, niin sitä parempi – voi kunpa ne pystyisivät siihen! Sen tiedän, että minä en halua jäädä tänne enää sekunniksikaan!”

Hän odotti jonkin aikaa kuulematta mitään. Viimein kuului pienten rattaiden räminää ja kiivasta puheensorinaa. Sanat hän tulkitsi näin: “Missä toiset tikkaat ovat? – Miten niin, yhdethän minun piti tuoda. Toiset on Villellä. – Ville, haepas ne tänne! – “Tässä, paa ne tätä nurkkaa vasten. – Ei kun sido ne ensin yhteen, ei ne ulotu vielä puoliväliinkään. – Oho, no, kyllä ne välttää, älä nipota – Hei, Ville! Ota tästä köydestä kiinni. – Kestääköhän katto? – Varo tota irtonaista kattotiiltä – Voi ei, se putoaa! Päät alas!” (kova rysäys) – “No, kukas tuon teki? – Kai se oli Ville. – Kukas tonne savupiippuun sitten menee? – En ainakaan mä! Sä saat mennä! – En mee! – Ville saa mennä. – Hei, Ville! Isäntä sanoo, että sun täytyy mennä savupiippuun!”

“Voi ei! Ville siis pakotetaan tulemaan tänne savupiipun kautta”, sanoi Liisa itsekseen. “Kylläpäs Villeä nyt hyppyytetään! Enpä haluaisi mistään hinnasta olla Villen pöksyissä. Takka on kyllä ahdas, mutta luulisin pystyväni potkaisemaan vähän!”

Liisa veti savupiipussa olevan jalkansa niin alas kuin pystyi ja odotti kunnes kuuli, kuinka jokin pieni elukka (hänellä ei ollut aavistustakaan mikä) rapisteli vaivalloisesti savupiipussa aivan hänen yläpuolellaan. Sitten hän mutisi itsekseen: “Tässä sinulle, Ville!” ja potkaisi kipakasti ja odotti mitä tuleman piti.

Ensimmäiseksi hän kuuli joukkion huutavan kuorossa: “Siellä Ville menee!” ja sitten kanin sanovan: “Te siellä aidan vieressä, napatkaa se!” Seurasi hiljaisuus ja sitten uusi äänten sekamelska – “Tue sen päätä! – Konjakkia ja sassiin! – Älkää tukehduttako sitä. – Miltäs tuntui, vanha veikko? Mitä oikein tapahtui? Anna kuulua!”

Vihdoin kuului heikko, väpäjävä ääni. (“Se on Ville”, ajatteli Liisa), “No, enpä tiedä – Ei enempää, kiitti vaan; kaikki on okei – mutta oon aivan liian pyörällä päästä kertoakseni teille mitään – tajusin vain että joku tulee mua kohti kuin vieteriukko ja mä sinkoon ilmaan kuin avaruusraketti!”

“Niinpä, teit, vanha veikko!”, sanoivat muut.

“Tuikataan talo tuleen!”, kanin ääni sanoi ja Liisa huusi niin kovaa kuin pystyi, “Jos sen teette, lähetän Tiinun kimppuunne!”

Välittömästi tuli hiirenhiljaista, ja Liisa ajatteli: “Mitähän ne tekevät seuraavaksi? Jos niillä olisi yhtään järkeä, ne ottaisivat katon pois.” Parin minuutin kuluttua ne alkoivat taas liikuskella, ja Liisa kuuli kanin sanovan, “Alkajaisiksi riittää varmaan kärryllinen.”

“Kärryllinen mitä?” ajatteli Liisa. Sitä hänen ei tarvinnut aprikoida kauan, sillä seuraavassa hetkessä ikkunaan ropisi pikkukivien sade ja jokunen niistä osui hänen kasvoihinsa. “Tästä teen kyllä lopun”, hän mutisi itsekseen ja kiljaisi, “Älkää tehkö tuota uudestaan!” Seurasi uusi hiirenhiljaisuus.

Liisa pani yllätyksekseen merkille, että lattialle pudottuaan kivet alkoivat muuttua pieniksi kakuiksi, ja hänellä välähti: “Jos syön yhden noista kakuista, niin kokoni varmasti taas muuttuu. Ja koska en enää pysty kasvamaan suuremmaksi, niin kai väkisinkin pienenen.”

Liisa siis nielaisi yhden kakuista ja huomasi ilokseen alkavansa oitis kutistua. Heti kun hän oli riittävän pieni mahtuakseen ovesta, hän juoksi ulos talosta ja löysi aikamoisen sakin pikkueläimiä ja lintuja ulkona odottamassa. Keskellä oli Ville, onneton liskoparka, ja kaksi marsua piteli sitä ja juotti sille jotakin pullosta. Heti kun Liisa ilmestyi näkyviin, kaikki säntäsivät hänen luokseen, mutta hän juoksi niin lujaa kuin pääsi ja huomasi pian olevansa turvassa tuuhean metsän keskellä.

“Ensimmäiseksi minun täytyy kasvaa omaan kokooni”, Liisa pohti vaellellessaan metsässä. “Ja toiseksi täytyy löytää takaisin siihen ihanaan puutarhaan. Se lienee viisainta.”

Suunnitelma epäilemättä kuulosti suurenmoiselta, suorastaan nerokkaan yksinkertaiselta. Ainoa vaikeus oli, että hänellä ei ollut harmainta aavistusta miten toteuttaa se. Hän tähyili vimmatusti puiden lomaan, kunnes aivan hänen päänsä yläpuolelta kantautuva pieni terävä haukahdus sai hänet katsahtamaan ylös.

Valtava koiranpentu katsoi Liisaa ylhäältä suurilla pyöreillä silmillään ja ojensi arasti toisen tassunsa Liisaa kohti. “Voi sinua ressukkaa!” Liisa tyynnytteli sitä ja yritti viheltää sille, mutta ajatuskin siitä, että koira saattaisi olla nälkäinen, kauhistutti häntä suunnattomasti, sillä siinä tapauksessa se mitä todennäköisimmin söisi hänet suuhunsa kaikesta tyynnyttelystä huolimatta.

Ymmärtämättä oikeastaan itsekään mitä teki, Liisa noukki maasta pienen kepin ja ojensi sen kohti pentua. Tämä sai pennun hypähtämään ilmaan yhtaikaa kaikilla jaloillaan. Se haukahti ilosta, ryntäsi keppiä päin ja oli retuuttelevinaan sitä. Jottei olisi jäänyt pennun alle, Liisa livahti suuren ohdakkeen taakse, mutta heti kun hän ilmaantui toiselta puolelta esiin, koira ryntäsi keppiä kohti ja säntäili pää kolmantena jalkana janoten päästä sen kimppuun. Liisan mieleen tuli, että tämähän oli aivan kuin olisi leikkinyt kuormahevosen kanssa ja pelännyt minä hetkenä hyvänsä tallautuvansa sen kavioihin. Ja hän juoksikin uudestaan ohdakkeen ympäri, jolloin pentu alkoi hyökkäillä keppiä kohti: se juoksi hyvin lyhyen matkaa kerrallaan eteenpäin ja pitkän matkaa taaksepäin ja haukkui koko ajan käheästi, kunnes se lopulta istui alas jonkin matkan päähän läähättäen ja kieli kidasta ulos roikkuen suuret silmät puoliummessa.

Liisa käytti tilaisuutta hyväkseen ja pinkaisi pakoon ja juoksi kunnes oli aivan uupunut ja pennun haukunta kuului enää vaimeana.

“Olipa se kaikesta huolimatta ihana pikku koiranpentu!” sanoi Liisa nojautuessaan leinikkiä vasten lepäämään ja leyhytellessään itseään yhdellä sen lehdistä. “Olisi ollut hauskaa opettaa sille temppuja, jos – jos vain olisin ollut oikeaa kokoa! Laupias taivas! Melkein unohdin, että minun täytyy taas kasvaa suureksi. Katsotaanpas – miten se järjestyy? Täytyy kai syödä tai juoda jotain, mutta ratkaiseva kysymys kuuluu: ‘Mitä?’”

Ratkaiseva kysymys oli nimenomaan, mitä. Liisa näki ympärillään kukkia ja ruohonkorsia, mutta ei mitään mikä olisi näyttänyt tarkoitukseen sopivalta syötävältä tai juotavalta. Hänen lähellään kasvoi iso, melkein hänen korkuisensa sieni ja vilkaistuaan sen alle ja molemmille sivuille ja taakse hän tajusi että aivan yhtä hyvin voisi katsoa mitä sen päällä oli.

Hän ojentautui varpaisilleen, kurkisti sienen lakin reunan yli ja huomasi tuijottavansa silmästä silmään isoa sinistä toukkaa, joka istui sienen päällä kädet puuskassa ja poltti pitkää vesipiippua välittämättä vähääkään Liisasta tai mistään muustakaan.

Viides luku – Toukka antaa neuvoja

Jonkin aikaa Toukka ja Liisa katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa: viimein Toukka otti vesipiipun suustaan ja puhutteli Liisaa raukealla ja uneliaalla äänellään.

“Kukas sinä olet”, kysyi Toukka.

Se ei ollut kovinkaan rohkaiseva keskustelunavaus. Arastellen Liisa vastasi: “Tu-tuskin tiedän itsekään juuri nyt – toki tiedän kuka olin, kun nousin tänä aamuna, mutta luulenpa muuttuneeni jo monta kertaa joksikuksi muuksi sen jälkeen.”

“Mitä sinä tuolla tarkoitat,” kysyi Toukka tylysti. “Sano suoraan!”

“En taida osata sanoa sitä suoraan,” sanoi Liisa, “koska tänään kaikki on mennyt vähän vinoon, ymmärrät varmaan?”

“En ymmärrä”, sanoi Toukka.

“Valitettavasti en osaa sanoa sitä sen selvemmin,” Liisa vastasi hyvin kohteliaasti, “lähinnä siksi, etten ymmärrä sitä oikein itsekään, ja on hyvin hämmentävää olla niin monen kokoinen yhden päivän aikana.”

“Ei minusta”, sanoi Toukka.

“No, ehkä sinä et ole kokenus sitä vielä,” sanoi Liisa, “mutta kunhan muutut koteloksi – ja niin tapahtuu vielä joku päivä – ja sen jälkeen perhoseksi, niin luulisi sen jo tuntuvan hiukan kummalliselta, vai mitä?”

“Ei hiukkaakaan”, vastasi Toukka.

“No, ehkä se ei tunnu sinusta siltä,” sanoi Liisa, “mutta ainakin tiedän, että minusta se tuntuu kummalliselta!”

“Sinusta!” tuhahti Toukka halveksivasti, “kuka sinä olet?”

Ja näin palattiin taas keskustelun alkupisteeseen. Liisaa vähän ärsytti Toukan tapa antaa hyvin lyhyitä vastauksia, ja hän suoristi ryhtinsä ja sanoi tuimasti: “Minusta sinun pitäisi ensin kertoa minulle kuka sinä olet.”

“Miksi”, kysyi Toukka.

Kiperä kysymys sekin, ja koska Liisalle ei juolahtanut mieleen yhtään hyvää syytä ja Toukka tuntui lisäksi olevan perin töykeällä tuulella, Liisa kääntyi kannoillaan ja lähti.

“Tule takaisin”, Toukka huusi hänen peräänsä. “Minulla on tärkeää asiaa!”

Se kuulosti kiistatta jo lupaavammalta. Liisa kääntyi ja tuli takaisin.

“Olet liian malttamaton”, sanoi Toukka.

“Siinäkö kaikki?” sanoi Liisa yrittäen parhaansa mukaan niellä kiukkunsa.

“Ei,” sanoi Toukka.

Liisa päätti jäädä vielä hetkeksi aikaa odottamaan – eihän hänellä ei ollut muutakaan tekemistä ja ehkä Toukka lopulta kertoisi hänelle jotakin kuulemisen arvoista. Vähän aikaa kului Toukan vain pössytellessä piippuaan, mutta viimein se oikaisi käsivartensa, otti vesipiipun taas suustaan ja sanoi, “Sinä siis uskot muuttuneesi?”

“Ainakin pelkään muuttuneeni”, sanoi Liisa. “En enää muista asioita niin hyvin kuin ennen – enkä pysy samankokoisena kymmentä minuuttia kauempaa!”

“Mitä sinä et muista?” sanoi Toukka.

“No, yritin sanoa ‘Kuinka voikaan muurahaisen…, mutta suustani tuli jotain ihan muuta!”, Liisa vastasi apeasti.

“Toista perässä: ‘Vaarilla on saari”, sanoi Toukka.

Liisa risti kätensä ja aloitti:

“Vaari olet vanha jäärä

Puhkes poika puhumaan.

Vähissä on hiusten määrä

Päälläs seisot silti vaan!”

Vaari vastas: Ennen aina

aivojani kovin varoin,

Nykyään ei aivot paina:

Harvoin edes seison jaloin!

Poika toisti tätä seikkaa:

Kuule sinä vanha läski,

Yhä heität kuperkeikkaa,

Kuka sinut siihen käski?

Aikaa sitten, vaari laski,

hankin notkeussalvaa.

Se on halpaa, markan aski,

osta pois jos kalvaa!

“Se ei mennyt oikein”, sanoi Toukka.

“Ei ihan oikein,” myönsi Liisa arasti, “jotkut kohdat vähän muuntuivat.”

“Se oli pielessä alusta loppuun saakka,” sanoi Toukka ykskantaan. Seurasi lyhyt hiljaisuus.

Toukka puhui ensin.

“Minkä kokoinen haluaisit olla?” Toukka kysyi.

“No, en minä ole niin tarkka koon suhteen,” ehätti Liisa sanomaan, “sitä ei vain haluaisi muuttua niin usein, näetkös.”

“En näe”, sanoi Toukka.

Liisa ei sanonut mitään. Kukaan ei ollut koskaan tässä määrin kiistänyt hänen sanomisiaan, ja hänestä alkoi tuntua että menettäisi pian malttinsa.

“Oletko tyytyväinen tuollaisena?”, kysyi Toukka.

“No, haluaisin olla vähän isompi, jos suinkin sopii,” sanoi Liisa, “on kurjaa olla kymmensenttinen.”

“Se on kuule oikein hyvä koko!” kivahti Toukka äkeästi kohottautuen pystyasentoon (se oli täsmälleen kymmensenttinen).

“Mutta minä en ole tottunut siihen”, Liisa-polo puolustautui surkeana. Ja hän ajatteli itsekseen: “Kunpa nämä otukset eivät loukkaantuisi niin helposti!”

“Kyllä siihen tottuu ajan myötä”, sanoi Toukka ja pani taas vesipiipun suuhunsa ja alkoi polttaa.

Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti, kunnes toukka taas puhkesi puhumaan. Hetken kuluttua se otti vesipiipun suustaan, haukotteli pari kertaa ja puisti itseään. Sitten se kapusi alas sieneltä ja ryömi ruohikkoon huomattaen mennessään: “Toinen puoli tekee sinut pidemmäksi ja toinen puoli lyhyemmäksi.”

“Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?” Liisa mietti itsekseen.

“Sienen”, sanoi Toukka aivan kuin Liisa olisi lausunut kysymyksen ääneen, ja samassa Toukka oli tiessään.

Liisa tutki sientä hetken mietteliäänä ja yritti hahmottaa, mitkä sen kaksi puolta oikein olivat. Koska sieni oli täysin pyöreä, kysymys oli perin visainen. Viimein hän kuitenkin kurotti kätensä sen ympärille niin pitkälle kuin ylettyi ja mursi kummallakin kädellään pienen palasen.

“Siis kumpi on kumpi?” hän mumisi itsekseen ja näykkäisi oikeassa kädessään olevasta palasesta nähdäkseen mitä tapahtuisi. Seuraavassa hetkessä hän tunsi leukansa iskevän johonkin: se oli osunut hänen jalkaansa!

Tämä käänne kauhistutti häntä melko lailla, mutta hänestä tuntui ettei ollut hetkeäkään hukattavana, koska hän kutistui nopeaa tahtia. Niinpä hän ryhtyi heti syömään toista palasta. Hänen leukansa oli painautunut niin lähelle jalkaterää, että hän saattoi töin tuskin aukaista suutaan, mutta viimein hän onnistui siinä ja nielaisi vasemman käden palasesta murusen.

“No niin, pää on taas ylhäällä!” sanoi Liisa riemuissaan mutta samassa hän taas hätääntyi huomatessaan, että olkapäät olivat kadonneet. Alas katsoessaan hän näki pelkkää valtaisaa kaulaa, joka näytti nousevan kuin varsi hänen allaan vellovasta vihreiden lehtien merestä.

“Mitä peijakasta tuo kaikki vihreä oikein on?” sanoi Liisa. “Entä minne olkapääni ovat joutuneet? Ja voi ei, käsiraukat, miksi ihmeessä ne näe teitä?” Hän liikutteli käsiään puhuessaan, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta lukuun ottamatta vähäistä vihreiden lehtien havinaa jossain kaukana alhaalla.

Koska näytti siltä, ettei Liisasta voinut käsiä pään korkeudelle, hän yritti taivuttaa päätään niiden luo ja hän pani ihastuneena merkille, että hänen kaulansa oli kuin käärme joka taipui helposti joka suuntaan. Hän oli juuri onnistunut kaartamaan kaulan alas viehkelle mutkalle ja aikoi sukeltaa lehtien sekaan (jotka hän itse asiassa tunnisti niiden puiden latvoiksi, joiden alla hän oli vaellellut) kun terävä sähähdys sai hänet vetäytymään kiireesti takaisin. Häntä päin oli lentänyt iso kyyhkynen, ja se mätki siivillä hänen kasvojaan.

“Käärme”, kirkui Kyyhkynen.

“Minä en ole käärme!” sanoi Liisa närkästyneenä. “Jätä minut rauhaan!”

“Käärmepä käärme”, toisti Kyyhkynen, nyt jo hieman lauhkeammin, ja lisäsi sitten vähän kuin nyyhkäisten: “Olen yrittänyt kaikkeni, mutta mikään ei tunnu auttavan!”

“En ymmärrä hitustakaan siitä mitä puhut,” sanoi Liisa.

“Olen kokeillut puiden juuria ja olen kokeillut rantapenkereitä ja olen kokeillut pensaikkoja,” Kyyhkynen jatkoi kiinnittämättä Liisan huomiota, “mutta ne käärmeet! Niille ei riitä mikään!”

Liisa oli vielä enemmän ymmällään mutta ajatteli, ettei ollut mitään mieltä jatkaa ennen kuin Kyyhkynen oli sanonut sanottavansa.

“Aivan kuin munien hautomisessa ei olisi tarpeeksi,” Kyyhkynen sanoi, “vaan minun täytyy jtähystää käärmeiden varalta päivät pääksytysten! Ei ihme, etten ole nukkunut silmäystäkään kolmeen viikkoon!”

“Ikävää, että sinua on kiusattu”, sanoi Liisa, asia alkoi vähitellen valjeta.

“Ja juuri kun olin löytänyt metsän korkeimman puun,“ jatkoi Kyyhkynen ääni kimakoituen, “ja juuri kun luulin, että olin viimein päässyt niistä eroon, ne keksivät kiemurrella alas taivaasta!”

“Mutta minä en ole käärme, ihan totta!” sanoi Liisa. “Minä olen – tuota – olen -“

“No, mikä sinä sitten olet?” sanoi Kyyhkynen. “Huomaan kyllä, että yrität hädissäsi keksiä jotakin!”

“Mi-minä olen pikkutyttö,” sanoi Liisa ja melko epäilevästi muistellessaan kaikkia päivän aikana läpikäymiään muutoksia.

“Uskottava tarina, tosiaan!” sanoi Kyyhkynen syvästi halveksien. “Olen nähnyt koko lailla pikkutyttöjä, mutta en yhtäkään jolla olisi tuollainen kaula! Ehei! Käärme sinä olet, eikä sitä auta kieltää. Veikkaanpa, että seuraavaksi väität, ettet ole koskaan syönyt yhtäkään munaa!”

“Toki minä olen syönyt munia,” sanoi Liisa, joka puhui aina totta, “mutta pikkutytöthän syövät munia siinä kuin käärmeetkin.”

“En usko sitä,” sanoi Kyyhkynen, “mutta jos syövät, niin no, silloinhan he ovat tietynlaisia käärmeitä, vai mitä? Muuta en osaa sanoa.”

Ajatus oli Liisalle niin uusi, että hän oli tovin hiljaa, mikä tarjosi Kyyhkyselle tilaisuuden lisätä: “Sinä etsit munia, sen minä kyllä tiedän, joten mitä väliä sillä on, oletko pikkutyttö vai käärme?”

“Sillä on paljon väliä minulle”, sanoi Liisa kiireesti, “enkä sitä paitsi etsi munia, ja vaikka etsisinkin, en haluaisi sinun muniasi, en näet pidä raaoista munista.”

“No häivy sitten täältä!” sanoi Kyyhkynen happamasti ja asettui takaisin pesäänsä. Liisa kyyristyi puiden lomaan niin hyvin kuin pystyi, sillä hänen kaulansa takertui vähän väliä oksiin ja hänen täytyi aina silloin tällöin pysähtyä irrottamaan sitä. Hetken kuluttua hän muisti, että hänellä oli yhä sienenpalaset kädessään, ja hän ryhtyi huolellisesti napostelemaan vuorotellen toisesta kädestä ja sitten toisesta. Välillä hän suureni ja välillä pieneni, kunnes hänen onnistui saada itsensä tavallisen kokoiseksi.

Siitä oli niin pitkän aikaa kun hän oli viimeksi ollut likikään oikean kokoinen, että aluksi se tuntui oudolta, mutta pian hän tottui siihen ja alkoi taas puhua itselleen, niin kuin hänellä oli tapana: “No niin, puolet suunnitelmastani on nyt toteutettu! Kovin hämmentäviä nämä kaikenlaiset muutokset! En voi koskaan olla varma minkälainen olen seuraavassa hetkessä. Nyt kuitenkin olen taas oikean kokoinen. Seuraavaksi täytyy päästä takaisin siihen ihanaan puutarhaan – mitenhän se onnistuu?” Siinä samassa hän saapui aukiolle, jossa oli alun toista metriä korkea pieni talo.

“Asuupa tuolla keitä hyvänsä,” ajatteli Liisa, “heitä ei voi millään lähestyä tämän kokoisena – hehän pelästyisivät kuoliaiksi!” Niinpä hän alkoi napsia taas oikean käden palasta eikä yrittänytkään mennä talon lähelle ennen kuin oli kutistunut parikymmensenttiseksi.

Kuudes luku – Possuja ja pippuria

Liisa pysähtyi hetkeksi katsomaan taloa ja ihmetteli mitä tekisi seuraavaksi, kun yhtäkkiä metsästä juoksi livreepukuinen lakeija (Liisa päätteli hänen olevan lakeija, koska hänellä oli livreepuku: jos Liisa olisi puntaroinut asiaa pelkästään kasvojen perusteella, hän olisi pitänyt sitä kalana), joka kolkutti rystysillään äänekkäästi ovea. Oven aukaisi toinen livreepukuinen lakeija –sillä taas oli pyöreät kasvot ja suuret sammakonsilmät. Liisa huomasi, että molemmilla lakeijoilla oli puuteroitu peruukki. Häntä halutti kovasti kuulla mitä oikein oli meneillään, joten hän ryömi metsän suojasta vähän lähemmäksi kuuntelemaan.

Kalalakeija aloitti ottamalla kainalostaan suuren kirjeen, melkein yhtä suuren kuin se itse, ja ojensi kirjeen toiselle sanoen hyvin juhlallisesti: “Kreivittärelle. Kutsu Herttakuningattarelta tulla pelaamaan krokettia.” Konnalakeija toisti lauseen, samaan juhlalliseen sävyyn vain sanojen järjestystä muuttaen: “Herttakuningattarelta. Kutsu Kreivittärelle tulla pelaamaan krokettia.”

Sitten molemmat kumarsivat syvään, ja niiden peruukit sotkeutuivat toisiinsa.

Liisaa nauratti niin paljon, että hänen oli pakko juosta takaisin metsään etteivät ne kuulisi häntä, ja kun hän kurkisti seuraavan kerran, oli Kalalakeija poissa ja toinen istui maassa oven vieressä tuijotellen typerän näköisenä taivaalle.

Liisa meni arasti ovelle ja koputti.

“Koputtaminen ei auta yhtään”, sanoi lakeija. “Kahdestakin syystä. Ensinnäkin minä olen samalla puolella ovea kuin sinäkin. Toiseksi ne pitävät sisällä niin kovaa meteliä, ettei kenelläkään ole mitään mahdollisuutta kuulla sinua.” Sisältä todellakin kuului eriskummallista meteliä – toistuvaa parkumista ja aivastelua ja aina välillä kilinää, aivan kuin lautanen tai kattila olisi mennyt säpäleiksi.

“Ole sitten ystävällinen”, sanoi Liisa, “ja kerro miten pääsen sisään.”

“Koputtamisesta voisi olla iloa, jos välissämme olisi ovi,” lakeija jatkoi kiinnittämättä huomiota Liisaan. “Katsos, jos sinä olisit esimerkiksit sisällä, voisit koputtaa ja minä voisin päästää sinut ulos.” Lakeija katseli puhuessaan koko ajan taivaalle, mitä Liisa piti äärimmäisen epäkohteliaana. “Mutta ehkä se ei mahda sille mitään”, Liisa sanoi itselleen, “sen silmät ovat niin lähellä päälakea. Mutta oli miten oli, kyllä se voisi sentään kysymyksiin vastata. – Miten minä pääsisin sisään”, Liisa toisti.

“Minä aion istua tässä,” lakeija sanoi, “huomiseen asti…“

Samassa talon ovi aukeni ja iso lautanen lensi ulos lakeijan päätä hipoen: lautanen sipaisi sen nenää ja pirstoutui takana olevaan puuhun.

“…tai ehkä ylihuomiseen,” lakeija jatkoi yhtä tyynesti, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

“Miten minä pääsisin sisään,” Liisa kysyi uudestaan hieman kovemmalla äänellä.

“Pitäisikö sinun päästä sisään?” sanoi lakeija. “Se on katsos perustava kysymys.”

Sitä se eittämättä oli, mutta Liisa ei pitänyt siitä, että se noin vain ilmoitettiin. “Näillä otuksilla,” hän mutisi itsekseen, “on kyllä ikävä tapa keskustella. Vähemmästäkin sekoaa!”

Lakeija katsoi tilaisuuden sopivaksi ja toisti oman huomautuksensa hieman muunnellussa muodossa. “Minä aion istua tässä,” se sanoi, “aina silloin tällöin päiväkausia.”

“Mutta mitä minä sitten teen?” sanoi Liisa.

“Mitä lystäät,” sanoi lakeija ja alkoi vihellellä.

“Höh, tuon kanssa on turha yrittää puhua,” Liisa parahti epätoivoisena, “se on täysi idiootti!” Ja hän avasi oven ja meni sisään.

Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli täpötäynnä savua: Keskellä istui Kreivitär kolmijalkaisella jakkaralla ja hoivasi vauvaa; keittäjätär oli lieden ääressä hämmentämässä pataa, joka näytti olevan täynnä keittoa.

“Tuossa keitossa on selvästikin liikaa pippuria,” Liisa sanoi itsekseen sikäli kuin aivastukseltaan pystyi.

Ainakin ilmassa oli liikaa pippuria. Jopa Kreivitär aivasti vähän väliä, ja vauva taas aivasteli ja parkui taukoamatta. Keittiössä oli vain kaksi olentoa, jotka eivät aivastelleet, nimittäin keittäjätär sekä iso kissa, joka makasi lieden edustalla ja virnisti korviaan myöten.

“Voisitteko kertoa minulle,” sanoi Liisa hieman arasti, koska ei ollut varma oliko hyvien tapojen mukaista puhutella, “miksi teidän kissanne virnistää tuolla tavalla?”

“Se on Hangon kissa ja siinä syy,” sanoi Herttuatar. “Possu!”

Viimeisen sanan Kreivitär äsähti niin äkisti ja ankarasti, että Liisa konsanaan hätkähti. Mutta kun hän huomasi, että huuto oli tarkoitettu vauvalle eikä hänelle, hän rohkaistui ja jatkoi: “En tiennytkään, että Hangon kissat aina virnistävät. Itse asiassa en tiennyt, että kissat edes osaavat virnistää.”

“Kaikki kissat osaavat,” sanoi Herttuatar, “ja useimmat myös tekevät niin.”

“Minä en tiedä yhtäkään kissaa, joka osaa,” sanoi Liisa kohteliaasti ja mielissään siitä, että keskustelu oli päässyt alkuun.

“Sinä nyt et tiedä mistään mitään,” sanoi Kreivitär, “ja se on totinen tosi.”

Liisa ei lainkaan pitänyt huomautuksen sävystä ja päätteli, että varmaan olisi parasta alkaa keskustella jostain muusta. Hänen miettiessään seuraavaa puheenaihetta keittäjätär otti padan tulelta ja ryhtyi oitis heittelemään Kreivitärtä ja vauvaa millä tahansa mikä käteen osui – ensin lensi hiilihanko, ja sitä seurasi paistinpannujen, lautasten ja vatien virta. Kreivitär ei ollut niitä huomaavinaan, ei silloinkaan kun häneen osui, ja vauva parkui joka tapauksessa niin kamalasti, että oli mahdotonta sanoa oliko siihen sattunut vai eivät.

“Varokaa nyt vähän”, Liisa huusi ja hyppi kauhun vallassa. “Oi, ja siinä oli mennä yksi lapsiparan nöpönenä”, hän lisäsi kun jättiläismäinen paistinpannu viisti pelottavan läheltä vauvan nenää ja liki vei sen mukanaan.

“Jos kaikki pitäisivät huolta vain omista asioistaan, maailma pyörisi paljon nopeammin kuin nyt”, Kreivitär ärähti.

“Mikä ei olisi välttämättä hyvä asia,” sanoi Liisa ja ilahtui samassa saadessaan hyvän tilaisuuden hieman leveillä tiedoillaan. “Ajatelkaa nyt miten se vaikuttaisi päivän ja yön vuorotteluun! Maapallolta menee nähkääs kaksikymmentäneljä tuntia pyörähtää kerran…”

“Ja kerrasta poikki,” sanoi Herttuatar, “Siis pää poikki!”

Liisa vilkaisi kauhuissaan keittäjättäreen nähdäkseen ottaisiko tämä neuvosta vaarin, mutta tämä hämmenteli niin kiivaasti soppaansa ettei kuullut, joten Liisa jatkoi: “Kaksikymmentäneljä tuntia, muistaakseni, vai onko se sittenkin kaksitoista? Minä – “

“Äh, älä minulta kysy”, sanoi Kreivitär. “Olen aina inhonnut numeroita!” Ja sitten hän taas heijasi lasta ja viritti sille jonkinlaisen kehtolaulun ravistellen sitä rajusti jokaisen säkeen päätteeksi:

“Aina poikaas parjaa, pauhaa!

Jos aivastaa, niin heti lyö.

Se tahallaan vain rikkoo rauhaa,

se on pelkkä ilkityö.

KERTOSÄE

(johon keittäjätär ja vauva yhtyivät):

“Äää! Äää! Äää!”

Laulun toisessa säkeistössä Kreivitär alkoi viskellä lasta kiivaasti ilmaan, ja pikkuraukka ulvoi niin, että Liisa tuskin kuuli sanat:

“Aina pauhaan, parjaan poikaa,

jos aivastaa, niin heti lyön.

Kas, pippuria täällä saa

vaikka kesken aamuyön!

“Äää! Äää! Äää!”

“Tässä! Saat hoitaa sitä vähän aikaa, jos tahdot!” Kreivitär sanoi Liisalle nakatessaan vauvan hänelle. “Krokettipeli alkaa kohta, ja minun täytyy laittautua valmiiksi”. Ja niine hyvineen hän kiirehti pois. Keittäjätär heitti hänen peräänsä paistinpannun, mutta se meni niukasti ohi.

Liisa sai vauvan vaivoin kiinni, sillä se oli perin kummallisen muotoinen olento ja sen kädet ja jalat sojottivat joka suuntaan. “Ihan kuin meritähti,” ajatteli Liisa. Pikkurukka tuhisi kuin höyrykone Liisan napatessa sen, ja se vuorotellen käpertyi ja suoristi itsensä taas, joten parin ensimmäisen minuutin ajan Liisalla oli täysi työ pidellä sitä.

Heti kun oli saanut pitävän otteen vauvasta (se piti vääntää tavallaan solmuun ja sen oikeasta korvasta ja vasemmasta jalasta oli pidettävä tiukasti kiinni, jottei se rimpuilisi irti) Liisa vei sen ulos raittiiseen ilmaan. “Jos en ota tätä vauvaa mukaani,” Liisa ajatteli, “nuo varmasti tappavat sen kohta. Olisi hengenvaarallista jättää se tänne heitteille!” Hän sanoi nämä sanat ääneen ja pikkuotus röhkäisi vastaukseksi (se ei siis enää aivastellut). “Älä röhki”, sanoi Liisa, “se ei ole kaunista.”

Vauva röhkäisi uudestaan, ja Liisa tarkkaili huolestuneena sen kasvoja saadakseen selville mikä sitä vaivasi. Sillä oli epäilemättä melkomoinen pystynenä, itse asiassa se muistutti pikemminkin kärsää kuin nenää. Sen silmätkin olivat vauvan silmiksi perin pienet – ylipäänsä Liisa ei pitänyt lainkaan näkemästään. “Ehkä se sittenkin vain nyyhkäisi,” hän sanoi ja katsoi sitä uudestaan silmiin nähdäkseen oliko niissä kyyneliä.

Ei, kyyneliä niissä ei ollut. “Jos aiot oikeasti muuttua possuksi, kultaseni,” Liisa totesi vakavasti, “en halua olla enää missään tekemisissä kanssasi. Joten varo vähän!” Pikkuraukka nyyhkäisi jälleen (tai röhkäisi, vaikea sanoa kumpaa) ja sitten he olivat hetken hiljaa.

Liisa oli juuri uppoamassa mietteisiinsä. “Mitä minä tämän otuksen kanssa sitten kotona tekisin?” Samassa se röhkäisi taas ja niin rajusti, että Liisa vilkaisi hätääntyneenä sen kasvoja. Enää ei voinut erehtyä: kyseessä oli possu, ei enempää eikä vähempää, ja Liisasta tuntui että olisi järjetöntä kanniskella sitä enää mukanaan.

Hän siis laski otuksen maahan ja tunsi helpotusta nähdessään, kuinka se lönkytti metsään. “Jos se olisi kasvanut isoksi, siitä olisi tullut hirveän ruma lapsi, mutta nyt siitä tulee varmaankin ihan komea sika” Liisa ajatteli ja alkoi muistella muita tuntemiaan lapsia, jotka voisivat käydä hyvinkin possuista, ja hän oli juuri sanomassa itselleen, “jos vain tietäisi oikean tavan muuttaa ne…“ kun hän pienoiseksi järkytyksekseen huomasi Hangon kissan istuvan puunoksalla avian lähellä.

Kissa vain virnisti Liisan nähdessään. Liisan mielestä se kyllä vaikuttaa hyväluontoiselta, mutta sillä oli erittäin pitkät kynnet ja iso liuta hampaita, joten hänestä tuntui, että oli parasta kohdella sitä kunnioittavasti.

“Hangon kisu,” Liisa aloitti aika arasti, sillä hän ei ollut lainkaan varma pitäisikö se tästä nimestä, mutta se vain virnisti entistä leveämmin. “Hyvä, toistaiseksi se ainakin on mielissään,” ajatteli Liisa ja jatkoi: “Kertoisitko minulle mihin suuntaan täältä pitäisi lähteä?”

“Se riippuu aika paljon siitä mihin haluat mennä,” vastasi kissa.

“Ei sillä niin väliä…,“ sanoi Liisa.

“Sitten on se ja sama mihin suuntaan menet,” sanoi kissa.

“…kunhan vain pääsen johonkin,” Liisa lisäsi selitykseksi.

“No, mutta se onnistuu varmasti, kunhan vain kävelet tarpeeksi pitkään”, sanoi kissa.

Liisa ymmärsi, ettei tätä käynyt kiistäminen, joten hän kokeili toista kysymystä: “Minkälaista väkeä täälläpäin asustelee?”

“Tuossa suunnassa,” sanoi kissa viittoen oikealla käpälällään, “asuu Hattu Hassinen ja tuossa suunnassa,” se jatkoi viittoen vasemmalla, “asuu Maaniskuun rusakko. Mene kumman luo haluat – molemmat ovat umpihulluja.”

“Mutta en minä halua hullujen luo,” Liisa huomautti.

“Ei auta,” sanoi kissa, “me ollaan kaikki hulluja täällä. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.”

“Mistä sinä muka tiedät, että mina olen hullu?” sanoi Liisa.

“Sinun on pakko olla,” sanoi kissa, “tai muuten et olisi tullut tänne.”

Liisan mielestä tuo ei todistanut mitään. Hän kuitenkin jatkoi: “Ja mistä sinä tiedät olevasi hullu?”

“Ensinnäkin,” vastasi kissa, “koirat ei ole hulluja. Vai mitä?”

“Eivät kai,” vastasi Liisa.

“No, katsos,” kissa jatkoi, “koira murisee kun se on vihainen ja heiluttaa häntäänsä kun se on iloinen. Minä taas murisen kun olen tyytyväinen ja heilutan häntääni kun olen vihainen. Siispä olen hullu.”

“Minä kutsuisin sitä kehräämiseksi enkä murisemiseksi,” sanoi Liisa.

“Kutsu miksi ikinä haluat.” sanoi kissa. “Oletko menossa tänään pelaamaan krokettia kuningattaren kanssa?”

“Mieli kyllä tekisi,” sanoi Liisa, “mutta minua ei ole vielä kutsuttu.”

“Tavataan sitten siellä,” sanoi kissa ja katosi.

Siitä Liisa ei juuri yllättynyt, hän alkoi jo tottua kummallisuuksiin. Hän ei ollut edes ehtinyt kääntää katsettaan, kun kissa jo palasi samaan paikkaan.

“Kuinkas kakaralle muuten kävi?” kysyi kissa. “Melkein unohdin kysyä.”

“Se muuttui possuksi,” Liisa vastasi ykskantaan, ikään kuin kissan tilapäisessä katoamisessa ei olisi ollut mitään epätavallista.

“Niin arvelinkin,” sanoi kissa ja katosi taas.

Liisa odotteli vähän aikaa puolittain toivoen, että näkisi kissan uudelleen, mutta sitä ei kuulunut, ja niinpä hän alkoi kävellä siihen suuntaan, jossa Maaniskuun rusakko kuulemma asusteli. “Hattupäitä olen nähnyt ennenkin,” hän sanoi itselleen, “Maaniskuun rusakko on varmasti paljon kiintoisampaa nähtävää ja ehkä, koska on toukokuu, se ei ole aivan raivohullu – ei ainakaan niin hullu kuin, hmm, maaniskuussa…” Todettuaan tämän Liisa vilkaisi ylös, ja siellä kissa taas istui puun oksalla.

“Sanoitko possuksi vai tossuksi?” kysyi kissa.

“Possuksi,” vastasi Liisa, “kunpa et tekisi tuollaisia katoamistemppuja, minua alkaa huimata!”

“Hyvä on,” sanoi kissa ja tällä kertaa se katosi hitaasti: ensin hävisi hännänpää ja viimeiseksi virnistys, joka muun kissan kadottua jäi vielä vähäksi aikaa paikalleen.

“Jopas nyt jotakin! Olen usein nähnyt kissan ilman virnistystä,“ mietti Liisa, “mutten vielä koskaan virnistystä ilman kissaa! Enpä ole koskaan nähnyt mitään noin kummaa!”

Pian Liisa jo saapui Maaniskuun rusakon talolle: paikasta ei voinut erehtyä, koska savupiiput olivat korvan muotoiset ja katto oli karvaa. Talo oli niin iso, ettei hän halunnut mennä lähemmäksi ennen kuin oli haukkaissut vielä palan vasemmassa kädessä pitelemästään sienestä, ja se kasvatti hänet puolen metrin pituiseksi. Senkin jälkeen Liisa lähestyi taloa arkaillen. “Entä jos se on sittenkin raivohullu”, hän pohti. “Ehkä olisi sittenkin pitänyt mennä tapaamaan Hattu Hassista!”

Seitsemäs luku – Hullut teekutsut

Talon edessä olevan puun siimekseen oli katettu pöytä, jonka äärellä Maaniskuun rusakko ja Hattu Hassinen joivat teetä. Niiden välissään istui Murmeli, joka nukkui sikeästi. Maaniskuun rusakko ja Hattu Hassinen käyttivät Murmelia tyynynä, nojasivat kyynärpäitään siihen ja puhuivat sen ylitse. “Tuo ei voi olla Murmelista kovinkaan mukavaa,” ajatteli Liisa, “mutta toisaalta se nukkuu eikä kai välitä.”

Pöytä oli iso mutta kaikki kolme olivat ahtautuneet samaa nurkkaukseen. “Ei ole tilaa! Ei ole tilaa!”, ne huusivat nähdessään Liisan lähestyvän. “Siinähän on paljon tilaa!” sanoi Liisa närkästyneenä ja istuutui isoon nojatuoliin pöydän toisessa päässä.

“Ota tilkka viiniä”, kehotti Maaniskuun rusakko.

Liisan katse kiersi koko pöydän, mutta katettuna ei ollut muuta kuin teetä. “En näe missään viiniä”, hän huomautti.

“Sitä ei ole”, huomautti Maaniskuun rusakko.

“Siinä tapauksessa et ollut kovin kohtelias tarjotessasi sitä,” sanoi Liisa äkeästi.

“Etkä sinä ollut kovinkaan kohtelias istuutuessasi pöytään kutsumatta,” vastasi Maaniskuun rusakko.

“En tiennyt, että tämä oli sinun pöytäsi,” sanoi Liisa, “se on katettu paljon useammalle kuin kolmelle.”

“Sinun pitäisi ehdottomasti leikkauttaa tukkasi,” sanoi Hattu Hassinen. Hän oli tuijottanut Liisaa uteliaasti jo jonkin aikaa ja avasi nyt vasta suunsa.

“Ei pitäisi mennä henkilökohtaisuuksiin,” napautti Liisa jo vähän topakammin. “Se on hyvin epäkohteliasta.”

Hattu Hassinen tuijotti Liisaa silmät ymmyrkäisinä mutta tyytyi vain kysymään: “Mitä yhteistä on korpilla ja kirjoituspöydällä?”

“No niin, nyt alkoi hauskanpito!” ajatteli Liisa. “Hyvä, että alkavat kysellä arvoituksia – enköhän pysty tuon arvaamaan…”, hän lisäsi ääneen.

“Tarkoitatko, että pystyt keksimään vastauksen”, Maaniskuun rusakko sanoi. “Tismalleen,” sanoi Liisa.

“Sitten sinun pitäisi sanoa mitä tarkoitat,” jatkoi Maaniskuun rusakko.

“Niinhän minä sanon,” Liisa vastasi hädissään, “ainakin – ainakin tarkoitan mitä sanon – ja sehän on sama asia, vai mitä.”

“Ei lainkaan sama asia!” sanoi Hattu Hassinen. “Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että ‘näen mitä syön’ on sama asia kuin ‘syön mitä näen’!”

“Aivan yhtä hyvin voisit väittää,” lisäsi Maaniskuun rusakko, “että ‘haluan sen minkä saan’ on sama asia kuin ‘saan sen minkä haluan’!”

“Aivan yhtä hyvin voisit väittää,” lisäsi Murmeli, joka ilmeisesti puhui unissaan, “että ‘hengitän aina kun nukun’ on sama asia kuin ‘nukun aina kun hengitän’!”

“Sinun kohdallasi se onkin sama asia,” sanoi Hattu Hassinen ja siihen keskustelu lopahti. Seurue istui hetken aikaa hiljaa Liisan yrittäessä muistella kaikkea mitä tiesi korpeista ja kirjoituspöydistä, eikä se ollut paljon.

Hassinen rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. “Monesko päivä tänään on on?” hän sanoi kääntyen Liisan puoleen. Hän oli ottanut kellon taskustaan ja katsoi sitä levottomana ravistellen sitä vähän väliä ja kuunnellen sitä korvaansa vasten.

Liisa mietti vähän aikaa ja vastasi sitten: “Neljäs.“

“Kaksi päivää pielessä!” huoahti Hassinen. “Minähän sanoin, ettei se sopisi öljyksi!” hän lisäsi tuimasti Maaniskuun rusakolle.

“Se oli parasta voita,” pyyteli Maaniskuun rusakko anteeksi.

“Nii-in, mutta siihen on meni murusia,” Hassinen murisi, “sinun ei olisi pitänyt levittää sitä leipäveitsellä.”

Maaniskuun rusakko otti kellon ja katsoi sitä synkästi. Sitten se kastoi kellon teehen ja katsoi sitä taas mutta ei keksinyt sen parempaa sanottavaa kuin oli jo sanonut: “Se oli parasta voita, usko pois.”

Liisa oli kurkkinut uteliaana olkapään yli. “Onpa hassu kello”, hän huudahti. “Se kertoo mikä kuukaudenpäivä on mutta ei sitä mitä kello on!”

“Miksi sen pitäisi?” mumisi Hassinen. “Kertooko sinun kellosi mikä vuosi on?”

“Ei tietenkään,” Liisa vastasi valppaasti, “mutta se johtuu siitä, että vuosi pysyy niin kauan samana.”

“Mikä pätee täsmälleen minun kellooni,” sanoi Hassuri.

Liisa oli täysin ymmällään. Huomautuksessa ei tuntunut olevan mitään järkeä, vaikka Hassinen käytti ihan tavallisia sanoja. “En ihan ymmärrä sinua,” Liisa sanoi niin kohteliaasti kuin saattoi.

“Murmeli nukkuu taas,” sanoi Hassinen ja kaatoi kuumaa teetä sen nenänpäähän.

Murmeli ravisti päätään kärsimättömästi ja lausui silmät yhä ummessa: “Ilman muuta, ilman muuta; juuri samaa olin itsekin sanomassa.”

“Oletko jo ratkaissut arvoituksen?” Hassinen kysyi kääntyen taas Liisan puoleen.

“En ole, luovutin,” Liisa vastasi. “Mikä on oikea vastaus?”

“Ei aavistustakaan,” sanoi Hassinen.

“Ei minullakaan,“ sanoi Maaniskuun rusakko.

Liisa huokaisi työlästyneenä. “Minusta te voisitte kuluttaa aikanne paremminkin,” hän sanoi, “kuin tuhlaamalla sitä arvoituksiin, joihin ei ole ratkaisua.”

“Jos tuntisit Ajan yhtä hyvin kuin minä,” sanoi Hassinen, “et puhuisi sen tuhlaamisesta. Aikaa pitää sanoa häneksi.”

“Nyt en ymmärrä,” sanoi Liisa.

“Tietenkään et!” Hattu Hassinen äyskäyisi niskojaan nakellen. “Veikkaanpa, ettet ole koskaan edes puhunut Ajan kanssa.” “Luultavasti en,” vastasi Liisa varovasti, “mutta kerran sain ajan hammaslääkäriin ja…”

“Ahaa! Se selittää kaiken,” sanoi Hassinen. “Aika ei siedä hampaansa poraamista. Mutta jos nyt pysyttelet hyvissä väleissä hänen kanssaan, hän tekee kellollesi mitä ikinä haluat. Oletetaan esimerkiksi, että kello on yhdeksän aamulla ja sinun pitäisi mennä hammaslääkäriin. Sinun ei tarvitse kuin vähän vihjata Ajalle, niin jopas kello pyörähtää yhdessä vilauksessa ympäri! Puoli kaksi, lounasaika!”

(“Kunpa olisikin,” supisi Maaniskuun rusakko.)

“Se olisi varmaan hienoa,” sanoi Liisa mietteliäästi, “mutta siinä tapauksessa – minulla ei olisi vielä nälkä.”

“Ei ehkä ensi alkuun,” sanoi Hassinen, “mutta kello pysyisi puoli kahdessa niin kauan kuin haluaisit.”

“Näinkö sinä teet?” Liisa kysyi.

Hattu Hassinen pudisti surullisena päätään. “En minä!” se vastasi. “Me riideltiin viime maaniskuussa – juuri ennen kuin tuo tuli hulluksi, nimittäin – “ (hän osoitti teelusikallaan Maaniskuun rusakkoa), “- se tapahtui Herttakuningattaren järjestämässä suuressa konsertissa, ja minun piti laulaa:

‘Tuiki, tuiki kärpänen

iltaisin sua kyttäilen.’

Ehkä tiedätkin tämä laulun?”

“Olen kuullut jonkun vähän saman tapaisen”, sanoi Liisa.

“Se jatkuu näin,” Hassinen sanoi.

“‘Korkealla surraat vaan

taivaan tahra olet maan.’

Murmeli ravisti itseään ja alkoi laulaa unissaan: “Tuiki, tuiki, tuiki, tuiki…“ ja jatkoi niin pitkään, että sitä täytyi nipistää jotta sen sai lopettamaan.

“Olin hädintuskin saanut yhden säkeistön loppuun,“ kertoi Hattu Hassinen, “kun Herttakuningatar säntäsi pystyyn ja parkaisi: ‘Se tappaa aikaa! Pää poikki!’”

“Hirveän julmaa”, huudahti Liisa.

“Ja aina siitä asti,” Hassinen lisäsi pahoilla mielin, “Aika on kieltäytynyt kaikesta mitä häneltä pyydän. Nyt kello on aina kuusi.”

Samassa Liisalla välähti. “Siksikö täällä on nämä iltateetarvikkeet?”, hän kysyi.

“Siksipä juuri,” huokaisi Hassinen, “on aina teeaika emmekä ehdi edes tiskata välillä.”

“Siirryttekö siis pöydän ympäri?” Liisa sanoi.

“Juuri niin,” sanoi Hassinen, “sitä mukaa kun astiat on käytetty.”

“Mutta mitä tapahtuu kun palaatte taas alkuun?”, Liisa uskalsi kysyä.

“Eiköhän jo vaihdeta aihetta,” Maaniskuun rusakko keskeytti haukotellen. “Minua alkaa kyllästyttää. Nuori neiti voisi kertoa meille tarinan.”

“Pelkään pahoin, etten osaa ainuttakaan,” sanoi Liisa säikähtäen ehdotusta.

“No siinä tapauksessa Murmeli kertoo!”, Hassinen ja Maaniskuun rusakko huusivat. “Herää, Murmeli!” Ja ne nipistivät sitä molemmilta puolilta.

Murmeli avasi hitaasti silmänsä. “En minä nukkunut,” se kähisi heikosti. “Kuulin kaiken mitä te kaverit sanoitte.”

“Kerro meille tarina!”, sanoi Maaliskuun rusakko.

“Kerro!”, aneli Liisa.

“Ja nopeasti sittenkin,” lisäsi Maaniskuun rusakko, “taikka nukahdat uudestaan ennen kuin pääset loppuun.”

“Olipa kerran kolme pientä siskosta,” Murmeli aloitti kiireesti, “ja niiden nimet olivat Elli, Salli ja Lilli, ja ne elivät kaivon pohjalla…”

“Millä he elivät”, kysyi Liisa, joka oli hyvin kiinnostunut syömiseen ja juomiseen liittyvistä asioista.

“Ne elivät siirapilla,” vastasi Murmeli hetken mietittyään.

“Eivät he voineet,” sanoi Liisa hyväntahtoisesti. “Siitä tulisi sairaaksi.”

“Sairaita ne olivatkin,” sanoi Murmeli, “hyvin sairaita.”

Liisa yritti hetken kuvitella minkälaista olisi tällainen eriskummallinen elämä, mutta se oli liian hämmentävää, joten hän jatkoi: “Mutta miksi he elivät kaivon pohjalla?”

“Ota vähän lisää teetä,” Maaniskuun rusakko sanoi Liisalle avian vakavissaan.

“Minä en ole ottanut vielä mitään,” Liisa vastasi loukkaantuneena, “joten en voi ottaa lisääkään.”

“Tarkoitat kai, ettet voi ottaa enää vähempää,” sanoi Hassinen, “ainahan voi ottaa enemmän.”

“Sinulta ei kysytty mitään,” sanoi Liisa.

“Kukas nyt menee henkilökohtaisuuksiin”, Hassinen kysyi voitonriemuisesti.

Liisa ei oikein tiennyt mitä vastata, joten hän otti vähän teetä ja voileipää ja kääntyi sitten Murmelin puoleen ja toisti kysymyksensä: “Miksi he asuivat kaivon pohjalla?”

Murmeli mietti taas tovin ja sanoi sitten: “Se oli siirappikaivo.”

“Ei sellaisia olekaan!” Liisa aloitti ärtyneenä mutta Hattu Hassinen ja Maaniskuun rusakko hyssyttelivät “Shh! Shh!” ja Murmeli huomautti happamasti: “Jos et osaa olla kohteliaampi, niin on varmaan parasta, että kerrot itse tarinan loppuun.”

“Ei, ei, jatka!” Liisa sanoi nöyrästi. “En enää keskeytä sinua. Kai nyt yksi siirappikaivo voi olla olemassa!”

“Vai että yksi!” tuhahti Murmeli närkästyneenä. Se suostui kuitenkin jatkamaan. “Ja niin nämä kolme pientä siskosta – ne näet harjoittelivat piirtämistä…“

“Mitä he piirsivät?” sanoi Liisa unohtaen tyystin lupauksensa.

“Siirappia,” sanoi Murmeli, tällä kertaa hetkeäkään miettimättä.

“Haluan puhtaan kupin,” keskeytti Hattu Hassinen, “jokainen siirtyköön yhden paikan eteenpäin.”

Itse hän siirtyi puhuessaan ja Murmeli seurasi häntä. Maaniskuun rusakko siirtyi Murmelin paikalle, ja Liisa otti aika vastentahtoisesti Maaniskuun rusakon paikan. Hassinen oli ainoa, joka hyötyi paikanvaihdoksesta; Liisa oli melko lailla huonommalla paikalla kuin ennen, koska Maaniskuun rusakko oli juuri kaatanut kannullisen maitoa lautaselleen.

Liisa ei halunnut enää loukata Murmelia, joten hän aloitti hyvin varovaisesti: “Mutta nyt en ymmärtänyt. Mistä he saivat siirappia?”

“Vesikaivosta saa vettä,” sanoi Hassinen, “joten luulisi, että siirappikaivosta saisi siirappia – vai mitä, tollo?”

“Mutta saako sitä, jos on kerran siellä kaivossa,” Liisa sanoi Murmelille sivuuttaen tahallaan äskeisen huomautuksen.

“Ei aina,” sanoi Murmeli: “mutta he olivatkin siellä monta kertaa.”

Tämä vastaus sai Liisan niin sekaisin, että hän antoi Murmelin jatkaa jonkin aikaa ilman keskeytyksiä.

“Ne harjoittelivat piirtämistä,” sanoi Murmeli haukotellen ja hieroen silmiään, sillä sitä nukutti kovasti, “ja ne piirsivät kaikenlaista – kaikkea mikä alkaa S:llä…“

“Miksi S:llä?” sanoi Liisa.

“Miksi ei?”, sanoi Maaniskuun rusakko.

Liisa vaikeni.

Murmeli oli nyt ummistanut silmänsä ja oli torkahtamaisillaan, mutta Maaniskuun rusakon nipistettyä sitä se heräsi vinkaisten ja jatkoi: “- mikä alkaa S:llä niin kuin sudenkuoppia, siltoja, sieluja ja samoja – joskus sitä nähkääs sanoo vaikka ‘se ja sama’ – vaan onko kukaan nähnyt koskaan piirrosta samasta!”

“Toden totta, nyt kun kysyt,” sanoi Liisa, joka oli edelleen aika sekaisin, “Enpä oikein tiedä…”

“Siinä tapauksessa sinun ei pitäisi pavata suutasi,” sanoi Hattu Hassinen.

Tällaista epäkohteliaisuutta Liisa ei voinut enää sietää: sydämistyneenä hän nousi ylös tuolistaan ja käveli tiehensä. Murmeli nukahti heti, eivätkä toiset kaksi kiinnittäneet hänen poistumiseensa mitään huomiota, vaikka hän vilkaisi muutaman kerran taakseen oikeastaan toivoen, että ne kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran vilkaistessaan hän näki, kuinka ne yrittivät tunkea Murmelia teepannuun.

“Tuonne en ainakaan enää mene”, Liisa sanoi puikkiessaan puiden välissä. “Taatusti typerimmät teekutsut missä olen kuunaan ollut!”

Siinä samassa hän huomasi yhdessä puussa oli oven, joka johti rungon sisään. “Tämäpä outoa”, hän ajatteli. “Mutta tänään kaikki on outoa. Yhtä hyvin voin mennä saman tien sisään.”

Hän huomasi päätyneensä jälleen siihen isoon saliin pienen lasipöydän viereen. “Ja tällä kertaa hoidan homman paremmin,” hän sanoi itsekseen ja otti ensin pienen kultaisen avaimen ja avasi puutarhaan johtavan oven. Sitten hän ryhtyi napsimaan sientä (hän oli säilyttänyt yhtä palasta taskussaan) kunnes oli noin kolmenkymmenen sentin mittainen, käveli pikkukäytävän läpi ja sitten – hän oli vihdoinkin kauniissa puutarhassa värikkäiden kukkapenkkien ja viileiden lähteiden keskellä.

Kahdeksas luku – Herttakuningattaren krokettikenttä

Puutarhan sisääntuloaukon vieressä kasvoi iso ruusupuu, jonka valkoisia ruusuja kolme puutarhuria maalasivat touhukkaasti punaisiksi. Liisa piti sitä hyvin outona ja asteli vähän lähemmäksi katsomaan. Juuri kun hän oli saapumaisillaan niiden luokse, hän kuuli yhden puutarhureista sanovan: “Varo vähän, Viitonen! Roiskit koko ajan päälleni!”

“En voi sille mitään,” sanoi Viitonen happamasti. “Seiska tönii minua käteen.”

Se sai Seiskan havahtumaan, ja se sanoi: “Niinpä niin, Viitonen! Syytä vain aina toisia!”

“Sinun olisi parasta pitää suusi kiinni!”, sanoi Viitonen. “Viimeksi eilen kuulin Herttakuningattaren sanovan, että sinut pitäisi mestata!”

“Ja minkä ihmeen takia?”, sanoi se, joka oli puhunut ensimmäisenä.

“Ei kuulu sinulle, Kakkonen”, sanoi Seiska.

“Kylläpä vain kuuluu,” sanoi Viitonen. “Ja minä sanon syynkin – sinä veit kokille tulppaaninsipuleita tavallisten sijasta.”

Seiska nakkasi pensselinsä maahan ja äityi: “Täytyy sanoa, että mitään niin epäreilua…” Samassa sen silmät näkivät Liisan, joka seisoi vieressä katselemassa ja oitis se hillitsi itsensä. Muutkin kääntyivät katsomaan, ja kaikki kolme kumarsivat syvään.

“Kertokaahan miksi oikein maalaatte noita ruusuja”, sanoi Liisa hieman arasti.

Viitonen ja Seiska eivät vastanneet vaan katsoivat Kakkosta. Kakkonen alkoi kuiskia: “No katsokaa, neiti, asiat ovat sillä lailla, että tähän olisi pitänyt tulla punainen ruusupuu ja me istutettiin vahingossa valkoinen. Ja jos Herttakuningatar saa sen selville, meiltä pannaan päät poikki. Joten, neiti, me tässä yritämme parhaamme ennen kuin hän tulee, jotta….” Samalla hetkellä Viitonen, joka oli huolissaan vilkuillut puutarhan poikki, huusi: “Herttakuningatar! Herttakuningatar!”, ja kaikki kolme puutarhuria heittäytyivät päistikkaa mahalleen makaamaan. Kuului monien jalkojen töminää, ja Liisa etsi katseellaan uteliaana Herttakuningatarta.

Ensin saapui kymmenen sotilasta, joilla oli kädessään nuija. Puutarhurien tavoin olivat sotilaatkin kuin litteitä suorakaiteita kulmista lähtevine käsineen ja jalkoineen. Niiden perässä tuli kymmenen hovimiestä ruutukuvioin koristelluissa asuissaan, ja ne kävelivät pareittain niin kuin sotilaatkin. Sitten näkyviin ilmestyivät hovin lapset: myös näitä somia olentoja oli kymmenen, ja ne hyppelivät iloisesti käsi kädessä, ja niiden puvut oli koristeltu sydämmenkuvin. Seuraavaksi saapuivat vieraat, jotka olivat pääasiassa kuninkaita ja kuningattaria; heidän keskeltään Liisa tunnisti myös Valkean kanin: se säksätti hermostuneesti ja hymyili kaikelle mitä sanottiin eikä huomannut Liisaa ohi mennessään. Sitten tulivat Herttasotitas kantaen kuninkaan kruunua purppuranpunaisella samettityynyllä, ja koko tämän mahtipontisen saattueen jäljessä astelivat HERTTAKUNINGAS ja HERTTAKUNINGATAR.

Liisa aprikoi, pitäisikö hänenkin asettua maahan vatsalleen niin kuin kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa, että juhlasaattueisiin liittyisi sellaista sääntöä; “ja mitä mieltä olisi järjestää kulkueita,” hän ajatteli, “jos kaikki joutuisivat makaamaan vatsallaan, eivätkä voisi nähdä niitä?” Niinpä hän jäi seisomaan paikoilleen ja odottamaan mitä tuleman pitää.

Kun saattue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katsomaan häntä ja kuningatar penäsi: “Kuka tämä on?” Hän osoitti sanansa Herttasotamiehelle, joka vain kumarteli ja hymyili vastaukseksi.

“Idiootti”, ärjähti kuningatar puistellen kärsimättömästi päätään, ja kääntyen Liisan puoleen hän kysyi: “Mikä on nimesi, lapsukainen?”

“Nimeni on Liisa, Teidän majesteettinne,” sanoi Liisa kohteliaasti mutta lisäsi ajatuksissaan, “Hyvänen aika, nehän ovat vain pelikortteja. Ei niitä tarvitse pelätä!”

“Ja keitä nämä sitten ovat?”, sanoi kuningatar osoittaen kolmea puutarhuria, jotka makasivat ruusupuun alla; ne nimittäin makasivat vatsallaan eikä kuvio niiden selkäpuolella ollut samanlainen kuin muilla korttipakan jäsenillä, joten hän ei voinut tietää olivatko ne puutarhureita, sotilaita vai hovimiehiä vaiko hänen omia lapsiaan.

“Mistä minä sen tietäisin?” vastasi Liisa yllättyen itsekin rohkeudestaan. “Asia ei kuulu minulle.”

Kuningattaren kasvoille nousi kiukunpuna, ja tuijotettuaan Liisaa hetken kuin villipeto hän alkoi huutaa: “Pää poikki! Pää…”

“Pötypuhetta!”, huudahti Liisa päättäväisesti ja kuuluvasti, mikä sai kuningattaren vaikenemaan.

Kuningas laski kätensä kuningattaren käsivarrelle ja sanoi kainosti: “Malta nyt, rakkaani, hänhän on vasta lapsi!”

Kuningatar käänsi miehelleen äkäisesti selkänsä ja komensi sotilasta, “Käännä ne ympäri!”

Sotilas totteli ja käänsi puutarhurit varovaisesti toisella jalallaan.

“Nouskaa ylös” huusi kuningatar kimakasti, ja puutarhurit ponkaisivat seisaalleen ja alkoivat kumarrella kuninkaalle, kuningattarelle, lapsille ja kaikille muillekin.

“Lopettakaa!”, kirkui Kuningatar. “Minua alkaa pyörryttää!” Ja hän kääntyi ruusupuuta kohti ja jatkoi: ”Mitä te olette täällä puuhanneet?”

“Toivottavasti se on mieleenne, Teidän majesteettinne,” sanoi Kakkonen nöyristellen ja polvistui samalla. “Yritimme…“

“Tiedän kyllä mitä!” huusi kuningatar joka oli tällä välin tutkiskellut ruusuja. “Pää poikki jokaiselta!” Ja niin saattue jatkoi matkaa lukuun ottamatta kolmea sotilasta, joiden oli määrä mestata onnettomat puutarhurit. Ne juoksivat Liisan luo hakemaan turvaa.

“Ei teitä mestata!”, sanoi Liisa ja hän piilotti ne isoon kukkapurkkiin. Sotilaskolmikko vaelteli vähän aikaa lähimaastossa niitä etsimässä, mutta marssi pian vaivihkaa muiden perään.

“Joko päät ovat poissa?” mekasti kuningatar.

“Poissa ovat, Teidän majesteettinne,” karjuivat sotilaat vastaukseksi.

“Niin sitä pitää”, pauhasi kuingatar. “Osaatko pelata krokettia?”

Sotilaat olivat vaiti ja katsoivat Liisaan, koska kysymys oli selvästikin tarkoitettu hänelle.

“Kyllä vain”, huusi Liisa.

“Tule sitten tänne”, mylvi kuningatar, ja Liisa liittyi kulkueeseen ihmetellen suuresti mitä seuraavaksi tapahtuisi.

“Onpa – onpa kaunis päivä tänään!” kuului vieno ääni hänen läheltään. Valkea kani oli tupsahtanut hänen viereensä ja tähysteli häntä hermostuneena.

“Todella kaunis,” sanoi Liisa. “Missä Kreivitär on?”

“Hys! Hys!” sihisi kani hädissään. Se pälyili hermostuneena olkansa yli puhuessaan ja nousi varpaisilleen ja kuiskasi Liisan korvaan: “Kreivitär on tuomittu kuolemaan.”

“Miksi?” sanoi Liisa.

“Sanoitko mikä sääli”, kani kysyi.

“Ei, en sanonut,” sanoi Liisa. “Minusta se ei ole lainkaan sääli. Kysyin, miksi.’”

“Kreivitär antoi Kuningattarelle korvapuustin…“ Valkea kani aloitti, ja Liisa hirnahti naurusta. “Hys, älä!” kani supatti pelokkaasti. “Kuningatar voi kuulla! Katsos Kreivitär oli vähän myöhässä, ja kuningattaren mukaan…“

“Kaikki paikoilleen!” jyrisi kuningatar ukkosen lailla, ja kaikki alkoivat juosta eri suuntiin toisiinsa törmäillen. Hetken kuluttua ne kuitenkin olivat paikoillaan, ja peli saattoi alkaa.

Liisa ei ollut koskaan nähnyt niin kummallista krokettikenttää: se oli täynnä vakoja ja pengermiä, krokettipalloina toimivat elävät siilit ja mailoina flamingot, ja portit saatiin sotilaiden taivuttaessa itsensä kaarelle käsien ja jalkojen varaan.

Pian Liisa huomasi, että kaikkein hankalinta oli käsitellä flamingoa. Hän sai melko hyvin sullotuksi flamingon keskiruumiin kainaloonsa niin, että sen jalat roikkuivat alaspäin, mutta juuri kun hän oli saanut linnun kaulan suoristetuksi ja oli napauttamaisillaan siiliä sen nokalla, se melkein aina kääntyi katsomaan häntä niin ymmällään, ettei hän voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Ja kun hän oli saanut flamingon pään jälleen alas ja oli aikeissa aloittaa uudestaan, oli ärsyttävää huomata, että siili olikin suoristautunut kerästään ja lyllersi jo muualle. Sitä paitsi kaikkialla, minne tahansa hän olisi voinut siilin lennättää, oli yleensä esteenä vako tai pengermä, ja koska porteiksi kaartuneet sotilaat koko ajan nousivat ylös ja siirtyilivät kentällä paikasta toiseen, Liisa tuli pian siihen tulokseen, että kyseessä todellakin oli hyvin vaikea peli.

Kaikki pelaajat pelasivat yhtaikaa odottamatta vuoroaan, kinastelivat koko ajan ja taistelivat siileistä. Varsin pian kuningatar oli taas raivokkaalla tuulella ja tömisti ympäriinsä huutaen aina vähän väliä: “Pää poikki! Pää poikki!”

Liisa alkoi tuntea olonsa epämukavaksi. Tosin hän ei ollut joutunut vielä riitaan kuningattaren kanssa, mutta hän arveli, että niin saattaisi käydä minä hetkenä hyvänsä, “ja miten minulle sitten käy,”, hän ajatteli, “täällä kun ollaan niin mestaamiseen pain – ihme, että joku vielä ylipäätään on hengissä!”

Liisa etsiskeli pakotietä, ja pohtiessaan pääsisikö livahtamaan kenenkään näkemättä hän huomasi ilmassa oudon ilmiön. Se kummastutti häntä ensin, mutta hetken sitä tutkiskeltuaan hän tajusi sen alkavaksi virnistykseksi ja totesi itsekseen: “Hangon kissa! Vihdoinkin joku, jonka kanssa puhua!”

“Mites pyyhkii?”, sanoi kissa heti kun sillä oli riittävästi suuta puhumiseen.

Liisa odotti kunnes sen silmät ilmestyivät näkyviin ja nyökkäsi sitten. “Ei kannata sanoa mitään,” hän ajatteli, “ennen kuin sen korvat näkyvät – tai ainakin toinen niistä.” Pian kissan pää oli kokonainen, ja silloin Liisa laski flamingonsa maahan ja alkoi kertoa pelistä iloissaan siitä, että paikalla oli kuuntelija. Kissa tuntui ajattelevan, että sitä oli jo tarpeeksi näkyvissä, eikä sitä ilmestynyt enää enempää.

“Minusta ne eivät pelaa ollenkaan reilusti,” Liisa aloitti valittavalla äänellä, “ja ne kinaavat koko ajan niin kauheasti, ettei kuule edes omaa ääntään – eikä niillä tunnu olevan sääntöjäkään – tai jos onkin, kukaan ei noudata niitä. Et tiedäkään, kuinka hämäävää on, kun kaikki pelivälineet ovat eläviä: esimerkiksi portti, jonka läpi minun pitäisi lyödä seuraavaksi, kävelee tuolla toisella puolella kenttää – ja minun olisi juuri äsken pitänyt krokata kuningattaren siiliä, mutta sehän juoksi pakoon nähdessään minun siilini!”

“Mitä pidät kuningattaresta?” kysyi Hangon kissa ääntään madaltaen.

“En sitten yhtään,” sanoi Liisa, “hän on niin valtavan…“ Juuri silloin hän huomasi kuningattaren seisovan aivan hänen takanaan, joten hän jatkoi: “…suuri ennakkosuosikki, että peliä tuskin kannattaa jatkaa loppuun asti.”

Kuningatar hymyili ja jatkoi matkaansa.

“Kenelle sinä puhut”, kysyi kuningas lähestyessään Liisaa. Hän katsoi kummissaan kissan päätä.

“Se on ystäväni – Hangon Kissa,” sanoi Liisa. “Sallikaa, että esittelen teidät.”

“En pidä yhtään sen ulkonäöstä,” sanoi kuningas, “mutta voihan se suudella kättäni, jos haluaa.”

“Mieluiten en sinun kättäsi,” pisti kissa väliin.

“Haukkuuko se minua” huudahti Kuningas ja meni Liisan taakse.

“Haukkuva kissa ei pure,” sanoi Liisa. “Muistan lukeneeni tuon jostain mutta en muista mistä.”

“No, se on joka tapauksessa vietävä pois,” sanoi kuningas päättäväisesti ja huusi kuningattarelle, joka oli juuri kulkemassa ohi: “Rakkaani, etkö voisi käskeä jotakuta viemään tuon kissan pois!”

Kuningatar tunsi vain yhden lääkkeen niin suuriin kuin pieniin ongelmiin: “Pää poikki!”, hän sanoi edes vilkaisematta ympärilleen.

“Haen pyövelin paikalle itse,” kuningas lisäsi tohkeissaan ja kiiruhti pois.

Liisa ajatteli mennä saman tien takaisin katsomaan miten peli sujui, mutta kuuli samassa kuningattaren kirkuvan kauempana raivoissaan. Hän oli kuullut kuningattaren määräävän kolme pelaajaa mestattavaksi vuoron väliinjättämisen takia eikä pitänyt tilanteesta lainkaan – olihan peli niin sekavassa tilassa, ettei hän koskaan tiennyt oliko hänen vuoronsa vai ei. Niinpä hän poistui etsimään siiliään.

Sillä välin siili oli joutunut tappeluun toisen siilin kanssa, mikä Liisasta tarjosi mainion tilaisuuden krokkaamiseen. Ainoa hankaluus oli, että hänen flamingonsa oli lennähtänyt puutarhan toiseen reunaan, ja hän näki kuinka se yritti siellä avuttomasti lentää puuhun.

Kun Liisa oli saanut tuoduksi flamingon takaisin, tappelu oli ohitse eikä kumpaakaan siiliä enää näkynyt, “mutta ei sillä väliä,“ ajatteli Liisa, “koska tällä puolen kenttää ei ole enää yhtään porttia”. Hän sujauttikin flamingon kainaloonsa, jotta se ei pääsisi enää pakenemaan, ja meni uudestaan juttelemaan ystävänsä kanssa.

Kun Liisa pääsi takaisin Hangon kissan luo, hän huomasi yllätyksekseen, että sen ympärille oli kerääntynyt melkomoinen väkijoukko: pyöveli, kuningas ja kuningatar kiistelivät keskenään muiden ollessa vaiti ja näyttäessä hyvin hermostuneilta.

Heti kun Liisa saapui, kaikki kolme pyysivät häntä ratkaisemaan riidan ja toistivat perustelunsa hänelle, vaikka hänen oli hyvin vaikea saada selvää mitä ne oikeastaan sanoivat, koska kaikki puhuivat yhteen ääneen.

Pyövelin väite oli, että päätä ei voi poikkaista ellei ole ruumista, josta sen voisi leikata irti; että sille ei ollut koskaan ennen annettu moista tehtävää eikä aikoisi aloittaa enää näin myöhäisellä iällä.

Kuningas taas väitti, että kaikilta, joilla on pää, se voidaan myös poikkaista ja ettei pitänyt puhua soopaa.

Kuningattaren näkemys oli, että jos asialle ei heti tehtäisi jotakin, kaikilta poikkaistaisiin pää, joka ikiseltä. (Juuri tämä huomautus sai koko muun joukon vakavaksi ja huolestuneeksi.)

Liisa ei keksinyt muuta sanottavaa kuin: “Se on Kreivittären kissa; olisi parasta kysyä häneltä.”

“Kreivitär on vankilassa,” kuningatar sanoi pyövelille. “Hakekaa hänet tänne!” Pyöveli kiisi tuulispäänä matkaan.

Heti pyövelin mentyä kissan pää alkoi hiipua näkyvistä, ja kun pyöveli palasi Kreivittären kanssa, kissa oli kadonnut kokonaan. Kuningas ja pyöveli säntäilivät sitä etsimässä, kun taas muu joukko palasi pelin pariin.

Yhdeksäs luku – Vilpikonnan tarina

“Et uskokaan kuinka hauskaa on nähdä sinua taas, tyttökulta!” Kreivitär sanoi sujautten kätensä hellästi Liisan käsipuoleen, ja he lähtivät yhdessä kävelemään poispäin.

Liisa oli iloinen, että Kreivitär oli niin hyvällä tuulella ja ajatteli, että kenties hurja käytös keittiössä olikin johtunut vain pippurista.

“Kun minusta tulee kreivitär,” Liisa sanoi itsekseen (vaikkei siihen avian uskonutkaan), “keittiössä ei saa olla yhtään pippuria. Keitto on hyvää ilmankin… Jospa ihmisten kiivastuminen onkin aina pippurin syytä,” hän jatkoi hyvin tyytyväisenä kun oli keksinyt ikään kuin uuden säännön, “ja happamuus etikan syytä – ja kitkeryys kirvelin syytä – ja – ja lasten pirteys pirtelön ansiota. Tämän kun aikuiset tietäisivät, niin he eivät enää pihtailisi sitä, sillä…”

Liisa oli mietteissään aivan unohtanut Kreivittären ja hätkähti hieman kuullessaan korvansa juuresta sen äänen. “Et sano mitään, kultaseni, taidat olla vaipunut ajatuksiisi. En osaa nyt heti sanoa, mikä tämän opetus on, mutta muistan sen kyllä kohta.”

“Ehkei siinä tällä kertaa piile mitään opetusta,” Liisa rohkeni huomauttaa.

“Tsot, tsot, lapsukainen!” sanoi Kreivitär, “Kaikessa on opetus, vaikkei heti keksisikään mikä,” ja painautui puhuessaan lähemmäksi Liisaa.

Liisa ei oikein pitänyt siitä, että Kreivitär likistyi niin lähellä häntä – ensinnäkin, koska Kreivitär oli hyvin ruma ja toiseksi koska se oli juuri sen mittainen, että saattoi nojata leukaansa Liisan olkapäähän, ja leuka oli epämiellyttävän terävä. Liisa ei kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias, joten hän yritti kestää sen niin hyvin pystyi.

“Peli sujuu jo paremmin,” hän sanoi pitääkseen keskustelua yllä.

“Omalla tavallaan kyllä,” sanoi Kreivitär, “ja sen opetus on, että ‘rakkaus ei etsi omaansa!’”.

“Kai rakkauskin silti pitää huolen vain omista asioistaan…” Liisa kuiskasi.

“Niin no! Tarkoitin oikeastaan juuri sitä,” sanoi Kreivitär ja työnsi terävän leukansa yhä syvemmälle Liisan olkapäähän: “Ja sen opetus taas on että ‘kyllä sokeakin sana jyvän löytää’.”

“Hän totisesti haluaa löytää kaikesta opetuksen!” Liisa ajatteli.

“Nyt varmasti mietit miksen kierrä kättäni uumasi ympärille,” Kreivitär sanoi ja lisäsi pienen tauon jälkeen: “Syy siihen on, että epäilen flamingosi olevan kiivasluontoinen. Tehdäänkö pieni koe?”

“Se voi purra,” vastasi Liisa varovaisesti, koe ei nimittäin häntä juuri innostanut.

“Totta kyllä,” sanoi Kreivitär, “flamingot ja sääsket purevat. Ja sen opetus on – ‘ei yksi sääski kesää tee.’”

“Ei yksi pääsky kesää tee,” Liisa huomautti.

“Totta taaskin,” Kreivitär sanoi. “Sinä se osaat muotoilla kaiken niin selvästi.”

“Pääskyt ovat kivikuntaa, luulisin… ” sanoi Liisa.

“Totta kai ovat,” sanoi Kreivitär, joka tuntui olevan valmis yhtymään kaikkeen mitä Liisa sanoi, “tiedän täällä lähellä yhden pääskykaivoksen. Ja sen opetus on – ‘Ei kannettu vesi kaivoksessa pysy!’

“Haa, nyt tiedän!” huudahti Liisa, joka ei ollut kuunnellut Kreivittären äskeistä huomautusta, “pääskyt ovat kasvikuntaa! Siksi ne eivät näytä ihan siltä mitä ne ovat.”

“Olen aivan samaa mieltä kanssasi,” sanoi Kreivitär, “ja tämän opetus on – ‘ole sitä miltä näytätkin’ – tai jos ilmaisee sen vähän yksinkertaisemmin: ‘Älä luule ettet ole muuta kuin se miltä ehkä muista näytät kuin se mitä olet tai olisit voinut olla olisi näyttänyt heistä muulta kuin se mitä olit ollut mikä olisi näyttänyt heistä muutoin muulta.”

“Ymmärtäisin tuon varmaan paremmin,” sanoi Liisa kohteliaasti, “jos sen voisi lukea, mutta kuultuna sitä ei oikein pysty seuraamaan.”

“Et ole kuullut vielä puoliakaan siitä mitä pystyn sanomaan, jos todella haluan,” Kreivitär vastasi mielissään.

“No, säästä vain se toinen puoli tuonnemmaksi,” sanoi Liisa.

“Ei siinä ole mitään säästämistä,” sanoi Kreivitär, “saat loput lahjaksi.”

“Aika kitsas lahja!”, Liisa ajatteli. “Onneksi ihmiset eivät anna tuollaisia syntymäpäivälahjoja.” Mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen.

“Olet tainnut taas vaipua mietteisiisi,” Kreivitär sanoi ja työnsi taas terävää leukaansa Liisan olkapäähän.

“Minulla on oikeus ajatella,” kivahti Liisa, sillä häntä alkoi jo vähän hermostuttaa.

“Tasan yhtä suuri oikeus,” sanoi Kreivitär, “kuin sioilla on lentää: ja sen ope–“

Liisan yllätykseksi Kreivitär vaikeni vaikka se oli juuri pääsemäisillään mielisanaansa “opetus”, ja hän tunsi kuinka tämä alkoi vapista. Hän nosti katseensa ja näki edessä Herttakuningattaren kädet puuskassa kuin myrskyn merkkinä.

“Kaunis päivä tänään, Teidän majesteettinne!” Kreivitär aloitti vaimealla äänellä.

“Tässä sinulle kaunista ilmaa,” mylvi Kuningatar jalkaansa polkien. “Joko sinä lähdet tai sinun pääsi lähtee eikä yhtään ennen aikojaan! Saat valita!”

Kreivitär teki valintansa ja oli tuossa tuokiossa tipotiessään.

“Mennään jatkamaan peliä,” kuningatar sanoi Liisalle ja Liisa oli niin peloissaan, ettei uskaltanut sanoa mitään, vaan seurasi häntä krokettikentälle.

Muut vieraat olivat ottaneet kuningattaren poissaolosta ja lepäilivät varjossa, mutta kuningattaren nähdessään ne ampaisivat taas pelaamaan. Kuningatar tyytyi vain toteamaan, että hetkenkin viivyttely maksaisi niiden hengen.

Kuningatar riiteli koko pelin ajan muiden pelaajien kanssa ja karjui tuon tuostakin: “Pää poikki! Pää poikki!” Sotilaat pidättivät jokaisen tuomitun, mutta voidakseen tehdä sen ne joutuivat tietysti jättämään tehtävänsä krokettiportteina. Niinpä noin puolen tunnin kuluttua yhtäkään porttia ei ollut enää jäljellä ja kaikki pelaajat – kuningasta, kuningatarta ja Liisaa lukuun ottamatta – oli pidätetty ja tuomittu kuolemaan.

Hengästynyt kuningatar lopetti pelaamisen ja sanoi Liisalle: “Oletko jo tavannut Vilpikonnan?”

“En,” sanoi Liisa., “En edes tiedä mikä Vilpikonna on.”

“Se mistä vilpikonnanliemi valmistetaan,” sanoi kuningatar.

“Enpä ole koskaan nähnyt enkä kuullut,” sanoi Liisa.

“Töpinäksi sitten,” sanoi kuningatar, “niin se kertoo sinulle tarinansa.”

Heidän poistuessaan kentältä Liisa kuuli kuninkaan sanovan hiljaa muulle joukolle: “Teidät on kaikki armahdettu.” “No, se on hyvä juttu!”, Liisa sanoi itsekseen, sillä hän oli ollut kovin pahoillaan kuningattaren auliisti jakelemista teloitustuomioista.

Pian he kohtasivat Griipin, joka lojui auringossa sikeässä unessa. “Ylös siitä, laiskimus!” sanoi kuningatar. “Ja vie tämä nuori neiti tapaamaan Vilpikonnaa ja kuulemaan sen tarinaa. Minun täytyy palata takaisin valvomaan paria mestausta.” Ja niin hän poistui, ja Liisa jäi kahden kesken Griipin kanssa.

Liisa ei oikein pitänyt otuksen ulkomuodosta, mutta oli varmasti turvallisempaa pysyä sen luona kuin mennä julman kuningattaren mukaan, joten hän jäi odottamaan mitä tuleman piti.

Griippi nousi istualleen ja hieroi silmiään. Se seurasi katseellaan kuningatarta kunnes se oli poistunut näkyvistä, ja sitten se hihitti. “Voi miten hauskaa!” Griippi sanoi puolittain itsekseen ja puolittain Liisalle.

“Miten niin” kysyi Liisa.

“No, kuningatar,” sanoi Griippi. “Hän on kuvitellut koko jutun: eivät ne ikinä telota ketään. No niin, töpinäksi!”

“Kaikki sanovat täällä koko ajan ‘töpinäksi’”, Liisa ajatteli laahustaessaan Griipin vanavedessä: “Minua ei ole koskaan aiemmin juoksutettu tällä tavalla, ei koskaan, ei niin ikinä!”

He eivät olleet kävelleet kovin pitkään kun jo näkivät etäällä Vilpikonnan: se istui surullisena ja yksinäisenä pienellä kallionkielekkeellä, ja kun he tulivat lähemmäksi Liisa saattoi kuulla sen huokailevan sydämensä pohjasta. Liisan kävi sitä todella sääliksi. “Mitä se suree?” hän kysyi Griipiltä. Ja Griippi vastasi, melkein samoin sanoin kuin äsken: “Vilpikonna on kuvitellut koko jutun: ei ole mitään syytä surra. Mutta töpinäksi!”

Niin he menivät Vilpikonnan luo, joka katsoi heitä suurin kyyneleisin silmin sanaakaan sanomatta.

“Tämä tyttö tässä,”sanoi Griippi, “tahtoo kuulla sinun tarinan.”

“Kerron sen,” sanoi Vilpikonna synkeällä äänellä. “Istukaa kumpikin älkääkä pukahtako ennen kuin olen lopettanut.”

Niin he istuivat alas, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Liisa ajatteli, “Miten se voi ikinä päästä loppuun, jos se ei pääse edes alkuun.” Mutta hän odotti kärsivällisesti.

“Aikoinaan,” Vilpikonna sanoi huokaisten syvään, “minä olin oikea kilpikonna.”

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vain Griipin huudahdus “Tsshkkrrhh!” sekä Vilpikonnan sydäntäsärkevä nyyhke. Liisa oli vähällä nousta sanomaan: “Kiitos vain, hyvä herra, mielenkiintoisesta tarinastanne,” mutta hän uumoili, että jotain saattoi olla vielä tulossa, joten hän jäi paikoilleen eikä sanonut mitään.

“Kun me oltiin pieniä,” Vilpikonna jatkoi viimein jo hieman rauhoittuneena (vaikka se välillä vähän nyyhkikin), “me käytiin koulua meressä. Meillä oli rehtorina vanha hidas Kilpikonna, jota kutsuttiin Kupeksi…“

“Miksi te sitä Kupeksi kutsuitte?” Liisa kysyi.

“No me kutsuttiin sitä Kupeksi, koska se aina kupeksi,” kivahti Vilpikonna.”Sinähän se varsinainen tollo olet!”

“Häpeäisit kysyäkin noin tyhmiä,” lisäsi Griippi, ja sitten ne molemmat istuivat hiljaa ja katsoivat Liisa-rukkaa, jonka teki mieli upota maan alle. Viimein Griippi sanoi Vilpikonnalle: “Anna nyt palaa, vanha veijari! Ei tässä ole koko päivää aikaa!” ja niin Vilpikonna jatkoi seuraavin sanoin: “Niin, me käytiin koulua meressä, vaikket ehkä uskokaan…“

“En sanonut, etten uskoisi!” keskeytti Liisa.

“Sanoitpas,” intti Vilpikonna.

“Varo sanojasi!” lisäsi Griippi ennen kuin Liisa ehti sanoa mitään. Vilpikonna jatkoi tarinaansa.

“Meillä oli paras mahdollinen koulutus – itse asiassa me käytiin koulua joka päivä…”

“Olen minäkin käynyt joka päivä koulua,” sanoi Liisa. “Ei siinä ole mitään ylpeilemistä.”

“Oliko teillä koulussa lisäaineita?” kysyi Vilpikonna hieman huolestuneena.

“No,” sanoi Liisa. “Meillä oli ylimääräisinä ranskaa ja musiikkia.”

“Entä vanhaa hapatusta?” sanoi Vilpikonna.

“No ei taatusti!” Liisa sanoi närkästyneenä.

“Haa! Siinä tapauksessa teidän koulu ei ole mikään hyvä koulu,” sanoi Vilpikonna helpottuneena. “Meidän koulussa nimittäin annetaan myös ruokatunteja ja niiden päälle vielä lisäaineita ja vanhaa hapatusta, jos halusi.”

“Luulisi, että niitä ei nyt niin kipeästi tarvita,” sanoi Liisa, “jos asuu meren pohjassa.”

“Ei minulla ollutkaan niihin varaa,” huokaisi Vilpikonna. “Otin vain pakolliset aineet.”

“Mitäs ne olivat”, uteli Liisa.

“No, ensinnäkin tietysti kauhokirjoitus ja lokoominen,” Vilpikonna vastasi, “ja sitten matelumatiikan eri alat – plupslasku, väljennys, keltominen ja makaaminen.”

Liisa ei ymmärtänyt paljon mitään mutta uskaltautui kysymään: “‘Keltomisesta’ en ole kuullutkaan. Mitä se mahtaa olla?”

Griippi kohotti tyrmistyneenä molemmat käpälänsä. “Vai et koskaan kuullut keltomisesta” se huudahti. “Kai tiedät mitä punaaminen on?”

“Ky-kyllä,” sanoi Liisa varovaisesti, “se tarkoittaa että tekee – jonkin – minkä vaan – punaiseksi.”

“No hyvä,” Griippi jatkoi, “jos et tiedä mitä on keltominen, tosiaan olet paksupää.”

Tämä ei kannustanut Liisaa esittämään asiasta lisäkysymyksiä, joten hän kääntyi Vilpikonnan puoleen ja kysyi: “Mitä muuta teille opetettiin?”

“No, sitten oli hysteriaa,” Vilpikonna sanoi laskien aineita räpylöillään, “…koti- ja muiden merten hysteriaa ja myös sekologiaa. Ja uimistelua – uimistelunopettajana oli yksi vanha ankerias, joka kerran viikossa opetti meille liihtämistä, kalabandya ja olmiloikkaa.”

“Minkälaista se oli?” sanoi Liisa.

“No, en rupee tässä näyttämään,” sanoi Vilpikonna, “olen vanhemmiten vähän jäykistynyt. Eikä Griippi oppinut sitä koskaan.”

“Ei ollut aikaa,” sanoi Griippi. “Klassisten laineiden tunneilla kävin kyllä. Se rapu oli oikea ärjiäinen.”

“Sen tunneilla minä en koskaan ollut,” Vilpikonna sanoi. “Se opetti kuulemma ilosofiaa ja murheilua.”

“Niinpä teki, tekipä tosiaan,” huokaisi vuorostaan Griippi, ja molemmat otukset painoivat päänsä.

“Entä kuinka monta tuntia päivässä teillä oli koulua?” Liisa sanoi nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta.

“Kymmenen tuntia ensimmäisenä päivänä,” sanoi Vilpikonna, “yhdeksän seuraavana ja niin edelleen.”

“Olipa kummallinen lukujärjestys!” Liisa huudahti.

“Eivät tunnit aluksi mitään hupia olleetkaan,” Griippi huomautti, “mutta ne hupeni päivä päivältä!”

Tämä oli aivan uusi näkökulma Liisalle ja hän sulatteli sitä vähän aikaa ennen kuin kysyi lisää. “Siinä tapauksessa yhdestoista päivä oli kaiketi lomapäivä?”

“Ilman muuta,” sanoi Vilpikonna.

“Mitä kahdentenatoista päivänä sitten tapahtui?” Liisa keksi kysyä.

“Tämä riitti koulusta,” keskeytti Griippi määrätietoisesti. “Kerro nyt tytölle vähän siitä mitä me leikittiin.”

Kymmenes luku – Hummerikatrilli

Vilpikonna huokaisi syvään ja pyyhkäisi eturäpylällä silmiään. Se katsoi Liisaan ja yritti puhua mutta ei itkuntyrskähdyksiltään kyennyt. “Ihan kuin sillä olisi ruoto kurkussa,” sanoi Griippi ja ryhtyi ravistelemaan sitä ja läimimään sitä selkään. Viimein Vilpikonna kokosi itsensä ja jatkoi taas kyynelkarpaloiden vieriessä pitkin sen poskia: “Sinä et ole varmaankaan asunut meren alla…“ (“En todellakaan,” sanoi Liisa) “ja ehket ole koskaan tavannut ketään hummeria…“ (Liisa oli jo sanomaisillaan: “Olen kyllä kerran maistanut…“ mutta hillitsi itsensä ajoissa ja sanoi: “Ei, en koskaan”) “…joten sinulla ei ole aavistustakaan miten ihanaa hummerikatrilli on!”

“Ei totisesti ole,” sanoi Liisa. “Minkälaista se on?”

“Noh,” sanoi Griippi, “ensin mennään riviin rannan suuntaisesti…”

“Eikun kahteen riviin!” kiljui Vilpikonna. “Hylkeet, kilpikonnat, lohet ja niin edelleen, ja sitten, kun meduusat on saatu pois tieltä…“

“Se vie aina jonkun aikaa,” keskeytti Griippi.

“…otetaan kaksi askelta…“

“Jokaisella hummeri parina!”, huusi Griippi.

“Niin, tietenkin”, Vilpikonna sanoi, “kaksi askelta, otetaan kiinni parista…“

“…vaihdetaan hummereita ja tehdään sama takaperin,” jatkoi Griippi.

“Sitten”, Vilpikonna jatkoi, “heitetään…“

“Hummerit”, karjui Griippi ja hypähti ilmaan.

“…niin kauas kun jaksaa…“

“Uidaan niiden perään!” kirkui Griippi.

“Heitetään meressä kuperkeikka”, huusi Vilpikonna pomppien villisti ympäriinsä.

“Ja vaihdetaan taas hummeriparia!” ulvoi Griippi äänensä ylärajoilla.

“Mennään takaisin rannalle ja – tässä on vasta ensimmäinen osa”, sanoi Vilpikonna madaltaen äkkiä ääntään, ja nuo kaksi otusta, jotka olivat hypelleet ympäriinsä kuin hullut, istuutuivat hyvin vaitoisina ja katsoivat Liisaan.

“Se on varmaan hyvin kaunis tanssi,” sanoi Liisa arasti.

“Haluaisitko nähdä sitä vähän?”, sanoi Vilpikonna.

“Oikein mielelläni,” sanoi Liisa.

“Tule, kokeillaan ensimmäistä osaa!” Vilpikonna sanoi Griipille. “Meiltä se sujuu ilman hummereitakin. Kumpi laulaa?”

“Öh, laula sinä,” sanoi Griippi. “Olen unohtanut sanat.”

Niin ne alkoivat tanssia juhlavasti Liisan ympärillä ja talloivat aina silloin tällöin häntä varpaille ja heiluttivat tahtia etukäpäliään Vilpikonnan laulaessa laahaavasti ja surullisesti:

“Hei, nopeammin!” silakka

etanaa hoputtaa.

“Särki ryömii kannoilla,

se häntää jo koputtaa.

Kas, hummerit ja konnatkin

jo hyppii tasajalkaa:

Ne odottelee rannalla,

Jos kohta tanssi alkaa.”

Koska, milloin, milloin, koska,

milloin tanssi alkaa?!

Milloin, koska, koska, milloin,

koska tanssi alkaa?!

Silakka mielii lentää mereen

hummerinsa parina,

vaan etanalle liikaa nyt

on moinen tarina:

“Kun viimeksi uin mereltä,

kotimatka vuoden vei.”

Ei tanssi tänään etana,

ei tanssi etana ei.

Ei tanssi ei, ei tanssi ei,

ei tanssi etana, ei!

Silakka sanoo: “Siitä viis

mihin heitto kantaa!

Me lennetäänhän siitä pian

suoraan vastarantaan!

Kun kaukomaahan päästään me

ei meitä kaipaa kukaan!

Älä pelkää! Etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?

Älä pelkää, etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?

Älä pelkää, etkö voisi

tulla tanssiin mukaan?”

“Kiitos, se oli oikein mielenkiintoista katsottavaa,” sanoi Liisa helpottuneena siitä, että tanssi oli viimein ohi. “Pidin paljon tuosta silakkalaulusta.”

“Niin, silakoista puheen ollen,” sanoi Vilpikonna, “nehän – kai sinä olet nähnyt niitä?”

“Kyllä,” sanoi Liisa. “Olen nähnyt niitä usein illall…” Hän keskeytti nopeasti.

“Päivällä tai illalla, sama se,“ sanoi Vilpikonna, “mutta jos olet kerran nähnyt niitä niin usein, varmaan tiedät millaisia ne ovat?”

“Luulisin niin,” Liisa sanoi mietteliäästi. “Niillä on pyrstö suussa – ja ne ovat yltä päältä korppujauhossa.”

“Korppujauhoasiassa olet väärässä,” sanoi Vilpikonna. “Se näet huuhtoutuisi meressä pois. Mutta niillä on pyrstö suussa, ja syy siihen on…“ tässä kohtaa Vilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä. “Kerro tytölle se ja loputkin,” se sanoi Griipille.

“Syy on se, “ sanoi Griippi, “että ne todella tanssivat hummerien kanssa. Joten ne joutuivat veteen. Joten ne upposivat tosi syvälle. Joten niiden hännät juuttuivat niiden suuhun. Joten ne eivät enää koskaan saaneet niitä sieltä pois. Siinä kaikki.”

“Kiitos,” sanoi Liisa, “sangen mielenkiintoista. Aiemmin en tiennytkään silakoista paljon mitään.”

“Voin kertoa lisääkin, jos haluat, “ sanoi Griffoni. “Tiedätkö miksi niitä kutsutaan silakoiksi?”

“Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi,” sanoi Liisa. “Miksi?”

“Niillä suojataan lattiat,” Griippi vastasi hyvin vakavana.

Liisa oli ymmällään. “Suojataan lattiat?” hän toisti hämmästyneenä.

“No, millä teillä suojataan lattiat?” sanoi Griippi. “Millä ne saadaan kiiltämään?”

Liisa katsoi niitä ja mietti vähän aikaa ennen kuin vastasi: “Lakalla kaiketi.”

“Meren alla,” sanoi Griippi matalalla äänellä, “lattiat suojataan silakalla.”

“Miten lattiat sitten tehdään?” Liisa kysyi hyvin uteliaana.

“No, pannaan räsymato mutapohjan päälle. Miten muuten?” Griippi vastasi kärsimättömästi. “Kapalokalakin olisi tiennyt tuon!”

“Silakan asemassa,” sanoi Liisa, joka ajatteli yhä laulua, “olisin sanonut särjelle: ‘Top tykkänään! Sinua me emme halua mukaan’.”

“Niiden oli pakko ottaa se mukaan,” Vilpikonna sanoi. “Kukaan kala ei lähde mihinkään ilman särkeä.”

“Eikö todellakaan?” sanoi Liisa yllättyneenä.

“Ei tietenkään“, Vilpikonna sanoi. “No, jos olisin lähdössä johonkin ja näkisin särjen, uisin perään ja huutaisin: “Särki, hoi, älä jätä!”

“Tarkoitat varmaan ‘järkeä’?” sanoi Liisa.

“Tarkoitan aina sitä mitä sanon,” Vilpikonna vastasi loukkaantuneena. Ja Griippi lisäsi: “No, kerropas vähän sinun seikkailuista.”

“Voisin kertoa teille minun seikkailuistani – tästä aamusta lähtien,” Liisa sanoi vähän arasti, “mutta missään tapauksessa ei kannata mennä eiliseen, koska silloin oli eri ihminen.”

“Mitä tarkoitat,” kysyi Vilpikonna.

“Ei! Ei! Seikkailut ensin,” sanoi Griippi kärsimättömästi, “selityksiin menee aina kamalasti aikaa.”

Niin Liisa alkoi kertoa niille seikkailuistaan aina siitä asti kun oli tavannut Valkean Kanin. Häntä hermostutti hieman aluksi – ihan aluksi, sillä nuo kaksi otusta tunkivat niin lähelle häntä, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ja kuuntelivat silmät pyöreinä ja suu auki, mutta tarinan edetessä hän sai lisää itsevarmuutta. Kuulijat pysyivät hiirenhiljaa aina siihen asti, kun hän pääsi kohtaan, jossa hänen piti toistaa toukalle “Vaarilla on saari…” eikä se mennyt yhtään niin kuin piti. Silloin Vilpikonna veti syvään henkeä ja sanoi: “Onpa outoa!”

“Kaikki on niin outoa, ettei paremmasta väliä”, sanoi Griippi.

“Se ei mennyt yhtään niin kuin piti,” Vilpikonna toisti mietteliäästi. “Jospa tyttö yrittäisi lausua jotakin nyt. Käske tytön aloittaa.” Se katsoi Griippiin ikään kuin sillä olisi jotain valtaa määräillä Liisaa.

“Nouse ylös ja toista perässä ‘’Hummani hei…”, sanoi Griffoni.

“Kylläpä ne nyt komentelevat ja panevat vielä toistamaan läksyjä!” ajatteli Liisa. “Ihan yhtä hyvin voisin mennä tältä istumalta takaisin kouluun.” Hän kuitenkin nousi seisomaan ja alkoi lausua lorua, mutta hänen päänsä oli niin täynnä Hummerikatrillia, että hän tuskin ymmärsi mitä oikein sanoi ja lorusta tuli todella hyvin kummallinen:

“Hummeri heilui, huusi: “Vaadin

Uusiksi tämän marinaadin!

En halua olla ruskea enää!”

Siksipä se, käyttäen nenää,

Silti asun, levitti jalat

Ja viiksiin pani sokeripalat.

Se laskuvedessä pilkkaa haita,

Irvii, nälvii, uhoaa, riekkuu.

Kun nousee hait, on toisin laita:

Arka ääni piippien kiekuu…”

“Tuo oli aika erilainen, kun vertaa siihen miten opin sen lapsena,” sanoi Griippi.

“Minäkään en ole ikinä kuullut sitä,“ sanoi Vilpikonna, “mutta se kuulostaa sairaan järjettömältä.”

Liisa ei sanonut mitään. Hän istui alas, kätki kasvonsa käsiinsä ja ihmetteli sujuisiko mikään enää ikinä tavalliseen tapaan.

“Minä penäisin vähän selityksiä muutamaan kohtaan,” sanoi Vilpikonna.

“Ei tyttö osaa niitä selittää,“ kiiruhti Griippi sanomaan. “Suoraan vain seuraavaan säkeistöön.”

“Mutta entä se jalkakohta?” Vilpikonna intti. “Ja miten se muka pystyi tekemään kaiken sen nenällään?”

“Se on baletin ensimmäinen asento,” Liisa sanoi, mutta hän oli itsekin niin sekaisin, että halusi vaihtaa puheenaihetta.

“Mene seuraavaan säkeistöön,” sanoi Griippi. “Se alkaa “Voi kuinka pieninä palasina onkaan…” Liisa ei uskaltanut olla tottelematta, vaikka olikin varma että se menisi väärin, ja hän jatkoi vapisevalla äänellä:

Pöllön ja pantterin vakavan

näin pihalla leipää jakavan:

Pantteri ahmi kokonaan sen,

Pöllölle jäi vain lautanen.

Pöllö saikin armosta siksi

Lusikan kotiin viemisiksi,

Pantteri veitsen ja haarukan

Joilla ahmi…”

“Mitä ideaa on lausua koko juttua,” Vilpikonna keskeytti, “jos et kerran selitä sitä samalla? Se on taatusti sekavinta mitä minä olen koskaan kuullut.”

“Ehkä on paras lopettaa,” sanoi Griippi, ja Liisa suostui enemmän kuin hyvillään.

“Tanssitaanko Hummerikatrillin toinen osa?” Griippi jatkoi. “Vai haluaisitko, että Vilpikonna laulaisi sinulle laulun?”

“Oi, laulu olisi ihana, jos se Vilpikonnalle vain sopii,” Liisa vastasi niin innokkaasti, että Griippi loukkaantui hieman ja sanoi: “Hmm! Ei vähääkään makua! Laula tytölle ‘Vilpikonnaliemi’, laulathan.”

Vilpikonna huokaisi syvään ja alkoi laulaa itkun tukahduttamalla äänellä:

Kulhossa on nyt vihreää

lientä ja se höyryää!

Ilostuttaa isoa,

Ilostuttaa pientä:

On illaksi ihanaa lientä!

Illaksi ihanaa lientä!

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Ii-haa-naa lii-een- tää!

Iil-lak-sii!

Ii-haa-naa lii-een- tää!

Kuka piittaa kalasta,

tai inha lihapalasta?

Kuka söisi sientä

kun tarjolla on lientä?

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Ii-haa-naa lii-een-tää!

Iil-laks-sii                                    

ihanaa, ii-haa-NAA LIENTÄ!

“Ja kerta vielä!” huusi Griippi ja Vilpikonna oli juuri ehtinyt aloittaa taas, kun kaukaa kuului huuto: “Oikeudenkäynti alkaa!”

“Töpinäksi!”, huusi Griippi tarttuen Liisaa kädestä ja kiiruhtaen matkaan odottamatta laulun loppumista.

“Mikä ihmeen oikeudenkäynti?” Liisa puuskutti juostessaan, mutta Griippi vastasi vain: “Töpinäksi!” ja juoksi yhä nopeammin tuulen kantaessa heidän korviinsa surumieliset sanat:

“Iil-lak-sii

ihanaa, ii-haa-NAA LIENTÄ!”

Yhdestoista luku – Kuka varasti leivokset?

Kun Liisa ja Griippi saapuivat paikalle, Herttakuningas ja Herttakuningatar istuivat valtaistuimillaan suuren seurueen ympäröimänä. Paikalla oli kaikenlaisia pikkulintuja ja muita otuksia ja niiden lisäksi kokonainen korttipakka. Herttasotilas seisoi kahlehdittuna valtaistuimen edessä vartija kummallakin puolellaan ja Valkea kani seisoi kuninkaan vieressä toisessa kädessään trumpetti ja pergamenttirulla toisessa. Oikeussalin keskellä oli pöytä, ja pöydällä lautasellinen torttuja. Ne näyttivät niin herkullisilta, että Liisalla alkoi nälkä kurnia vatsassa. “Kunpa oikeudenkäynti olisi pian ohi,” hän ajatteli, “niin tarjoilu voisi alkaa!” Mutta siitä ei ilmeisesti ollut toivoakaan, joten hän alkoi katsella ympärilleen saadakseen aikansa kulumaan.

Liisa ei ollut koskaan aikaisemmin ollut käräjillä, mutta hän oli lukenut niistä ja huomasi ilokseen, että hän osasi nimetä lähes kaiken näkemänsä. “Tuossa on tuomari,” hän sanoi itsekseen, “koska sillä on iso peruukki.”

Tuomarina toimi muuten kuningas, joka ei ilmeisesti tuntenut oloaan ensinkään mukavaksi koska piti kruunuaan peruukin päällä, mikä ei pukenut häntä vähääkään.

“Ja tuossa on valamiesten aitio,” ajatteli Liisa, “ja nuo kaksitoista otusta,” (hänen oli näet pakkoa nimittää niitä ‘otuksiksi’, koska jotkut niistä olivat nisäkkäitä ja jotkut lintuja), “ovat varmaankin jury.” Hän toisti viimeksi lausumansa sanan pariin otteeseen mielessään, sillä hän oli melkoisen ylpeä suorituksestaan: hän nimittäin ajatteli (ja aivan oikein), että hyvin harva tyttö olisi hänen iässään tiennyt mitä se ylipäätään tarkoittaa. “Valamiehistö” olisi kuitenkin käynyt aivan hyvin.

Kaikki valamiehet raapustivat puuhakkaasti rihvelitauluihinsa. “Mitä ne oikein tekevät?” Liisa kuiskasi Griipille. “Ei niillä pitäisi olla mitään muistiinpantavaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut.”

“Ne kirjoittavat nimiään,” Griippi kuiskasi vastaukseksi, “siitä pelosta, että unohtavat ennen oikeudenkäynnin loppua.”

“Typerät otukset!” Liisa aloitti närkästyneellä äänellä, mutta hän keskeytti nopeasti, sillä Valkea kani huusi “Hiljaa salissa!” Kuningas pani silmälasit nenälleen ja vilkuili kärkkäästi saliin nähdäkseen kuka oli puhunut.

Liisa saattoi nähdä kuinka jokainen kirjoitti rihvelitaulihinsa “typerä otukset!” ja hän huomasi jopa, että yksi valamiehistä ei osannut kirjoittaa sanaa “typerät”, vaan joutui kysymään neuvoa vierustoveriltaan. “Mahtavat taulut olla melkomoista sotkua ennen kuin oikeudenkäynti on saatu päätökseen” Liisa ajatteli.

Yhdellä valamiehistä oli liitu, joka kirskui. Sitä Liisa ei voinut sietää, niin kuin arvata saattaa, ja hän käveli oikeusalin poikki valamiehen taakse ja onnistui pian nappaamaan liidun pois. Liisa teki tämän niin nopeasti, että valamiesparka (se oli Ville-lisko) ei ehtinyt lainkaan tajuta mitä oli tapahtunut. Niinpä se aikansa kynää etsittyään joutui kirjoittamaan sormellaan loppupäivän, mistä oli hyvin vähän iloa, koska siitä ei jäänyt tauluun mitään jälkeä.

“Airut, lukekaa syyte!” komensi Kuningas.

Sen jälkeen Valkea kani puhalsi kolmesti trumpetillaan, levitti pergamenttirullansa auki ja luki:

“Herttarouva leipoi herkkuja Herttakuninkaalle. Herttasotilaalle antoi käskyn viedä kakun kuninkaalle. Vaan sotilas söi salaa monta leivospalaa.”

“Mikä on tuomionne,” kuningas kysyi valamiehistöltä.

“Ei vielä! Ei vielä!” kani keskeytti hädissään. “Sitä ennen tapahtuu vielä paljon!”

“Kutsukaa ensimmäinen todistaja,” kuningas käski ja Valkea kani puhalsi kolmesti trumpetillaan ja huusi: “Ensimmäinen todistaja!”

Ensimmäinen todistaja oli Hattu Hassinen. Hän piteli saapuessaan teekuppia toisessa ja voileipäpalaa toisessa kädessään. “Suokaa anteeksi, Teidän majesteettinne,” hän aloitti, “että otin nämä mukaan, mutta teeni oli vielä kesken kun kutsu kävi.”

“Teidän olisi pitänyt jo juoda se,” ynähti kuningas. “Milloin aloititte?”

Hattu Hassinen katsoi Maaniskuun rusakkoon, joka oli seurannut häntä oikeussaliin Murmeli kainalossaan. “Neljäntenätoista maaniskuuta, luulisin,” se sanoi.

“Viidentenätoista,” sanoi Maaniskuun rusakko.

“Kuudentenatoista,” sanoi Murmeli.

“Pankaa muistiin,” kuningas sanoi valamiehistölle ja valamiehet alkoivat innokkaasti raapustaa noita kolmea päivämäärää tauluihinsa, laskivat ne yhteen ja muuttivat vastauksen markoiksi ja penneiksi.

“Riisukaa hattunne,” kuningas sanoi Hattu Hassiselle.

“Se ei ole minun,” sanoi Hassinen.

“Varastettu!” kuningas huudahti ja kääntyi kohti valamiehiä, jotka alkoivat heti tehdä muistiinpanoja.

“Minä myyn hattuja,” Hattu Hassinen selitti, “Minulla ei ole yhtään omaa hattua. Olen hattukauppias.”

Nyt kuningatar pani lasit nenälleen ja alkoi tuijottaa ankarasti Hattu Hassiseen, joka valahti kalpeaksi ja alkoi liikehtiä hermostuneesti.

“Antakaa todistajanlausunto,” sanoi Kuningas, “älkääkä hermostuko tai mestautan teidät siihen paikkaan.”

Tämä ei ollut omiaan rohkaisemaan todistajaa: hän siirteli lakkaamatta painoaan jalalta toiselle ja vilkuili hädissään kuningatarta ja haukkasi kaiken hämmingin keskellä palasen teekupistaan voileivän sijasta.

Samassa Liisa koki hyvin kummallisen tuntemuksen, joka ihmetytti häntä hyvän aikaa ennen kuin hän tajusi mikä se oli: hän alkoi taas kasvaa ja ajatteli ensin nousta ja lähteä salista, mutta hän tulikin toisiin ajatuksiin ja päätti jäädä paikalleen niin kauaksi aikaa kuin vielä mahtui.

“Minä rutistun kohta,” sanoi Murmeli, joka istui Liisan vieressä. “Pystyn tuskin hengittämään.”

“En voi sille mitään,” Liisa sanoi anteeksipyytävästi. “Minä kasvan.”

“Sinulla ei ole mitään oikeutta kasvaa täällä,” sanoi Murmeli.

“Älä puhu roskaa,” sanoi Liisa jo hieman jyrkemmin. “Tiedät kyllä, että kasvat itsekin.”

“Niin, mutta minä kasvan kohtuulliseen tahtiin,“ sanoi Murmeli, “enkä noin järjettömällä tavalla.” Tämän jälkeen se nousi ylös hyvin happaman näköisenä ja siirtyi toiselle puolelle salia.

Koko tämän ajan Kuningatar oli yhä tuijottanut onnetonta hattukauppiasta, ja juuri kun Murmeli matkasi salin poikki, kuningas sanoi yhdelle oikeuspalvelijoista: “Tuokaa minulle luettelo viime konsertin laulajista!” Sen kuultuaan Hassinen vapisi niin, että häneltä lähti kengät jalasta.

“Todistakaa,” kuningas toisti äkeästi, “tai mestautan teidät, olittepa hermostunut tai ei.”

“Minä olen köyhä mies, Teidän majesteettinne,” Hattu Hassinen aloitti vapisevalla äänellä, “enkä ollut vielä aloittanut teenjuontia – siitä ei ole suunnilleen viikkoakaan – ja minkä kanssa edes juoda kun voileivät olivat niin vähissä – ja teellä tuikkiminen…“

“Millä tuikkiminen?” sanoi kuningas.

“Tuikkiminen alkoi teellä,” Hattu Hassinen vastasi.

“Tottakai tuikkiminen alkaa T:llä,“ Kuningas kivahti. “Tollonako minua pidätte? Jatka!”

“Olen köyhä mies,” Hattu Hassinen jatkoi, “ja sen jälkeen melkein kaikki tuikki – paitsi että Maaniskuun rusakko sanoi…“

“Enpäs sanonut,” Maaniskuun rusakko kiirehti keskeyttämään.

“Sanoitpas!” intti Hattu Hassinen.

“Kiellän kaiken!” sanoi Maaniskuun rusakko.

“Hän kieltää kaiken,” sanoi kuningas. “Jättäkää edellinen kohta pois pöytäkirjasta.”

“No, joka tapauksessa, Murmeli sanoi…“ Hattu Hassinen jatkoi tarkkaillen hermostuneesti kieltäisikö Murmelikin kaiken, mutta se ei kieltänyt mitään, koska oli sikeässä unessa.

“Sen jälkeen,” Hassinen jatkoi, “leikkasin vähän lisää leipää…“

“Mutta mitä Murmeli siis sanoi?” yksi valamiehistä kysyi.

“Sitä en muista,” sanoi Hassinen.

“Teidän on pakko muistaa,” Kuningas huomautti, “tai mestautan teidät.”

Onneton Hassinen tiputti teekuppinsa ja voileipänsä ja polvistui. “Olen köyhä mies, Teidän majesteettinne,” hän aloitti.

“Te olette ideaköyhä mies,” sanoi kuningas.

Tässä kohtaa yksi marsuista alkoi hurrata ja oikeudenpalvelijat vaiensivat sen välittömästi. (Koska tämä on aika vahvasti sanottu, selitän miten se tapahtui. Niillä oli iso kangassäkki, jossa oli kiristysnauhat. Ne sujauttivat marsun siihen pää edellä ja istahtivat sitten sen päälle.)

“Oli hyvä vihdoinkin nähdä miten tuo tehdään,” ajatteli Liisa. “Olen niin monta kertaa lukenut sanomalehtien oikeudenkäyntikuvauksista, että “istunnon päätyttyä jotkut yrittivät taputtaa, mutta se vaiennettiin alkuunsa”, ja vasta nyt tajuan mitä se tarkoittaa.”

“Jos ette tiedä tämän enempää, voitte seisoutua,” jatkoi kuningas.

“Sitä en voi tehdä,” sanoi Hattu Hassinen, “mina seison jo.”

“Siinä tapauksessa voitte istuutua,” kuningas vastasi.

Tässä kohtaa toinen marsu hurrasi, ja se vaiennettiin.

“No niin, nyt päästiin marsuista!” ajatteli Liisa. “Nyt kaikki ehkä alkaa vihdoinkin sujua.”

“Joisin mieluiten teeni loppuun,” sanoi Hattu Hassinen katsoen kauhuissaan kuningatarta, joka luki laulajista tehtyä listaa.

“Voitte mennä,” sanoi kuningas, ja Hattu Hassinen kiiruhti ulos salista panematta edes kenkiä takaisin jalkaansa.

“…ja poikkaiskaa pää heti käytävässä,” kuningatar lisäsi yhdelle oikeudenpalvelijoista, mutta Hattu Hassinen oli tipetiessään ennen kuin se ehti ovelle.

“Kutsukaa seuraava todistaja!”, komensi uningas.

Seuraava todistaja oli Kreivittären keittäjätär. Hän kantoi pippuritölkkiä, ja Liisa oli arvannut kuka kyseessä oli jo ennen kuin keittäjätär ehti saliin, koska oven liepeillä oleva väki oli alkanut heti aivastella.

“Todistakaa,” käski kuningas.

“Enkä,” ynähti keittäjätär.

Kuningas katsahti epätoivoissaan Valkeaan kaniin, joka sanoi hiljaa: “Tätä todistajaa Teidän majesteettinne on kyllä ristikuulusteltava.”

“No, jos on pakko, niin on pakko,” kuningas sanoi apeasti, risti kätensä ja rypisti kulmiaan niin, että silmät melkein hävisivät näkyvistä. Sitten hän se sanoi matalalla äänellä: “Mistä kakut on tehty?”

“Pippurista, suurimmaksi osaksi,” sanoi keittäjätär.

“Siirapista,” sanoi unelias ääni sen takaa.

“Pidättäkää tuo Murmeli!” kuningatar kiljui. “Mestatkaa tuo Murmeli! Poistakaa Murmeli salista! Vaientakaa se! Kiduttakaa sitä! Ajakaa siltä viikset!”

Oikeus oli vähän aikaa seksaortoisessa tilassa kun Murmeli talutettiin pois, ja kun kaikki olivat taas paikoillaan, keittäjätär oli kadonnut.

“Olkoon,” sanoi kuningas helpottuneena. “Kutsukaa seuraava todistaja!” Sitten hän lisäsi ääntään madaltaen kuningattarelle: “Rakkaani, sinun täytyy ristikuulustella tämä todistaja. Minä saan siitä päänsärkyä!”

Liisa katseli kuinka Valkea kani selasi luetteloa, ja oli hyvin utelias tietämään minkälainen seuraava todistaja olisi, “…sillä toistaiseksi ei ole koossa paljoakaan todistusaineistoa,” hän sanoi itsekseen. Voit kuvitella hänen tyrmistyksensä kun Valkea kani luki kurkku suorana luettelosta nimen: “Liisa!”

Kahdestoista luku – Liisan todistus

“Täällä!” huusi Liisa. Hän pomppasi kiireesti ylös ja unohti siinä tiimellyksessä tyystin kuinka isoksi oli juuri kasvanut. Niinpä hän pyyhkäisi hameenhelmallaan valamiesaition kumoon ja kaatoi valamiehet alla olevan väkijoukon päälle. Siellä ne maata retkottivat ja ryömiskelivät, ja Liisalle tuli elävästi mieleen kultakalamalja, jonka hän oli edellisviikolla vahingossa kaatanut nurin.

“Voi, suokaa anteeksi!” Liisa huudahti kauhistuneena ja alkoi poimia niitä niin nopeasti kuin pystyi, sillä kultakalaonnettomuus pyöri yhä hänen mielessään ja hänellä oli epämääräinen mielikuva siitä, että pudonneet piti heti poimia ja panna takaisin aitioon tai muuten ne kuolisivat.

“Oikeudenkäynti ei voi jatkua,” sanoi kuningas tärkeänä “ennen kuin kaikki valamiehet ovat jälleen oikeilla paikoillaan – kaikki,” hän toisti hyvin painokkaasti katsoen samalla tiukasti Liisaan.

Liisa vilkaisi valamiesaitioon ja näki, että hän oli kiireissään sijoittanut liskon sinne pää alaspäin; se heilutteli apeasti pyrstöään kykenemättä liikkumaan. Liisa sai sen pois ja käänsi oikein päin takaisin. “Ei silti, että sillä olisi niin väliä,” hän sanoi itsekseen, “olen melko varma, että oli se kummin päin hyvänsä, siitä on tämä istunnon kannalta aivan yhtä vähän hyötyä.”

Heti kun valamiehet olivat hieman toenneet kiepsauksen aiheuttamasta järkytyksestä ja rihvelitaulut ja liidut oli löydetty ja palautettu omistajilleen, ne ryhtyivät tunnontarkasti kirjaamaan onnettomuuden kulkua – kaikki muut paitsi Lisko, joka oli niin puulla päähän lyöty, että se vain istui ja tuijotti suu ammollaan oikeussalin kattoon.

“Mitä te tiedätte tästä asiasta?” kuningas sanoi Liisalle.

“En mitään,” sanoi Liisa.

“Ettekö yhtään mitään?” kuningas intti.

“En yhtään mitään,” sanoi Liisa.

“Tämä on hyvin merkityksellistä,” kuningas sanoi kääntyen kohti valamiehiä. Ne olivat juuri aikeissa kirjoittaa tämän tauluihinsa, kun Valkea kani keskeytti: “Teidän majesteettinne tarkoittaa tietysti merkityksetöntä,” se sanoi kunnioittavalla äänellä, vaikka rypisteli kulmiaan ja ilmehti samalla kun puhui.

“Tarkoitin tietysti merkityksetöntä,” kuningas korjasi kiireisesti ja mutisi sitten itsekseen “merkityksetöntä – merkityksellistä – merkityksetöntä – merkityksellistä -“ aivan kuin se olisi maistellut kumpi sana kuulostaa paremmalta.

Jotkut valamiehistä kirjoittivat muistiin “merkityksetöntä” ja jotkut “merkityksellistä”. Liisa näki tämän, koska oli niin lähellä että pystyi lukemaan niiden tauluja. “Mutta se on aivan samantekevää,” hän ajatteli.

Nyt kuningas, joka oli jonkun aikaa tehnyt touhukkaasti merkintöjä muistikirjaansa, huusi: “Hiljaa salissa!” ja luki ääneen kirjastaan: “Sääntö numero neljäkymmentäkaksi. Kaikkien yli kilometrin pituisten henkilöiden on poistuttava salista.”

Kaikki katsoivat Liisaan.

“Minä olen alle kilometrin pituinen,” sanoi Liisa.

“Ettepäs ole,”sanoi kuningas.

“Melkein kahden kilometrin pituinen,” lisäsi kuningatar.

“No, oli miten oli, minä en poistu,” sanoi Liisa, “sitä paitsi tuo ei ole oikea sääntö, keksitte sen juuri äsken.”

“Se on lakikirjan vanhin sääntö,” sanoi kuningas.

“Sittenhän sen pitäisi olla sääntö numero yksi,” sanoi Liisa.

Kuningas kalpeni ja sulki kiireesti muistikirjansa. “Mikä on tuomionne,” hän kysyi valamiehistöltä ääni väristen.

“On vielä lisää todistusaineistoa, Teidän majesteettinne” sanoi Valkea kani pompaten kiireesti pystyyn, “Tämä paperi saapui juuri.”

“Mitä siinä on?” kysyi kuningatar.

“En ole vielä avannut sitä,” sanoi Valkea kani, “mutta se näyttää kirjeeltä, jonka syytetty on kirjoittanut… tuota… jollekulle.”

“Niin sen on pakko olla,” sanoi kuningas, “paitsi jos sitä ei ole kirjoitettu kenellekään, mikä taas ei ole kovin tavallista.”

“Kenelle se on osoitettu?” kysyi yksi valamiehistä.

“Sitä ei ole osoitettu kenellekään,” sanoi Valkea kani, “itse asiassa päällyspuolelle ei ole kirjoitettu mitään.” Se kääri puhuessaan paperia auki ja lisäsi: “Se ei oikeastaan ole kirje vaan runo.”

“Onko se syytetyn käsialaa?” kysyi joku toinen valamiehistä. “Ei, ei ole,” sanoi Valkea kani, “ja se onkin kaikkein kummallisinta.” (Valamiehet olivat silminnähtävästi ymmällään.)

“Hän on varmaankin matkinut jonkun toisen käsialaa,” sanoi kuningas. (Valamiesten ilmeet kirkastuivat jälleen.)

“Uskokaa minua, Tiedän majesteettinne,” Herttasotilas sanoi. “En kirjoittanut sitä eikä voida todistaa että kirjoitin sen: lopussa ei ole minkäänlaista allekirjoitusta.”

“Jos ette allekirjoittanut sitä,” sanoi kuningas, “niin sitä pahempi juttu. Teillä on täytynyt olla jokin metku mielessänne tai muuten olisitte allekirjoittanut sen niin kuin kunnian miehen kuuluu.”

Tälle taputettiin yleisesti, olihan se kuninkaalta ensimmäinen älykäs puheenvuoro koko päivänä.

“Tämä tietenkin todistaa sotilaan syyllisyyden,” sanoi kuningatar, “joten pää…”

“Se ei todista mitään sinne päinkään!” sanoi Liisa. “Herran tähden, ettehän te edes tiedä mitä siinä lukee!”

“Lukekaa se,” sanoi kuningas.

Valkea kani pisti silmälasit nenälleen. “Mistä aloitan, Teidän majesteettinne?”, se kysyi.

“Aloittakaa alusta,” sanoi kuningas hyvin tärkeänä, “ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.”

Salissa oli hiirenhiljaista, kun kani luki ääneen nämä säkeet:

“Sinäkin olet siellä nyt,

Missä se minua pui:

Kehuu, vaikkei kieltänyt,

Etten koskaan ui.

Sinä kuulit siltä sen

(se on aina ehdoton)

mutt’ rouvapa on vihainen

ja taatusti saat tuomion!

Toiset antoi, mina otin

Vielä toisin jakaisin:

kunhan tuot sen lisäpotin,

kaikki palaa takaisin.

Jos mina, hän tai kuka vaa

sekaannutaan tähän,

niin siitä vasta vapaudutaan,

jos autat meitä vähän.

Sinä sait kai äskettäin,

niskoille sen vihat!

Vai oliko se toisin pain,

siis keltä paloi hihat?

Älä enää kommentoi,

tämä on nyt tilanne:

salaisuutta vartioi

mina, sinä, hän ja se.”

“Tämä on tärkein todistuskappale tähän saakka,” sanoi kuningas hieroen käsiään, “joten jospa valamiehistö nyt…“

“Sille valamiehelle, joka tuon osaa tulkita,” näpäytti Liisa (hän oli kasvanut niin isoksi viimeisten minuuttien aikana ettei pelännyt lainkaan keskeyttää sitä), “annan vitosen. Minusta siinä ei ollut järjen häivääkään.”

Valamiehet kirjoittivat tauluihinsa: “Tytöstä siinä ei ollut järjen häiväkään,” mutta yksikään ei yrittänyt tulkita runoa.

“Jos siinä ei ole järjen häivääkään,” sanoi kuningas, “niin säästymme paljolta vaivalta, sillä siinä tapauksessa meidän ei näet tarvitse yrittää kaivaa sitä esiin. Mutta en olisi aivan varma,” se jatkoi levittäen runoarkin polvelleen ja tiiraillessaan sitä toisella silmällään, “tuntuu kuin loppujen lopuksi näkisin siinä jotain järkeä. ‘- etten koskaan ui -‘ Ette varmaankaan osaa uida?” hän lisäsi kääntyen sotilaan puoleen.

Sotilas pudisti surullisena päätään. “Näyttääkö siltä, että osaisin?” se sanoi. (Silta ei taatusti näyttänyt, olihan se pelkkää pahvia.)

“Hyvä on, toistaiseksi,” sanoi kuningas ja rupesi mutisemaan säkeitä itsekseen: “’Se on aina ehdoton’ – tämä viittaa tietenkin valamiehistöön – ‘mutt’ rouvapa on vihainen,‘ – tarkoittanee kuningatarta – ‘ja taatusti saat tuomion‘ – Taatustipa tosiaan! – ‘Toiset antoi, mina otin,‘ No, tämä viittaa tietysti siihen mitä sotilas teki tortuille -“

“Mutta sitten sanotaan, että ‘kaikki palaa takaisin’” sanoi Liisa.

“No mutta, siinähän ne ovat!” sanoi kuningas voitonriemuisesti ja osoitti pöydällä olevia torttuja. “Tämä on avian päivänselvää. Ja sitten – ‘keltä paloi hihat?‘ – sinä et ainakaan ole koskaan polttanut hihojasi, vai mitä, armaani?”, se sanoi kuningattarelle.

“Ei kuunaan!” puuskahti kuningatar raivoissaan ja heitti liskoa mustepullolla. (Pikku Ville-parka oli lakannut kirjoittamasta tauluunsa sormellaan, koska oli huomannut ettei siitä jää jälkeä, mutta nyt se aloitti kiiruusti uudelleen, ja käytti naamaltaan valuvaa mustetta, niin kauan kuin sitä riitti.)

“Siinä tapauksessa olet yhä hihainen”, sanoi kuningas ja katsoi hymyillen saliin. Siellä oli hiirenhiljaista.

“Se oli sanaleikki!” kuningas lisäsi äkäisesti ja kaikki nauroivat. “Jospa valamiehistö antaisi nyt tuomionsa,” kuningas sanoi noin kahdettakymmenettä kertaa sinä päivänä.

“Ei, ei!” sanoi kuningatar. “Rangaistus ensin – tuomio jälkeenpäin.”

“Pajunköyttä ja potaskaa!” sanoi Liisa äänekkäästi. “Että muka rangaistus ensin!”

“Varopa sanojasi!” mylvi kuningatar ja muuttui purppuranpunaiseksi kasvoiltaan.

“Enpäs!” sanoi Liisa.

“Pää poikki!” kuningatar mekasti kimakimmalla äänellään. Kukaan ei liikahtanutkaan.

“Kuka sinusta piittaisi?” sanoi Liisa (joka tähän mennessä oli kasvanut oikeaan kokoonsa). “Sinä olet pelkkä pelikortti!”

Samassa koko pakka lehahti ilmaan ja lenteli Liisan päälle. Liisa kirkaisi, puolittain peloissaan ja puolittain vihoissaan, ja yritti hätistää niitä pois ja huomasi lopulta makaavansa rannalla pää siskonsa sylissä. Sisko pyyhki hellästi pois syksyn lehtiä, jotka olivat leijailleet puista Liisan kasvoille.

“Herää, Liisa pieni!” sanoi hänen sisarensa. “Oletpa sinä nukkunut kauan!”

“Näin kovin outoa unta!” sanoi Liisa. Ja hän kertoi siskolleen niin hyvin kuin suinkin muisti kaikki ne seikkailunsa, joista juuri olet lukenut. Ja kun hän oli lopettanut, sisko antoi hänelle suukon poskelle ja sanoi: “Se oli todella outo uni, kultaseni, mutta kiiruhda nyt teelle. Alkaa olla myöhä.” Niin Liisa nousi ylös, riensi matkaan ja juostessaan mietti, sikäli kuin pystyi, miten ihmeellinen uni oli ollut.

Liisan lähdettyä sisko jäi istumaan paikalleen. Hän katseli pää käsien varassa auringonlaskua ja ajatteli pikku Liisaa ja hänen ihmeellisiä seikkailujaan. Lopulta alkoi hänkin jollain tavalla nähdä unta, ja tällainen oli hänen unensa:

Ensin hän uneksi hieman Liisasta itsestään: miten tyttönen piti pienillä käsillään taas kerran kiinni hänen polvistaan ja katsoi häneen kirkkailla innokkailla silmillään. Hän kuuli korvissaan Liisan äänen ja näki kuinka tämä heilautti hassusti päätään pitääkseen kurissa liehuvat hiukset, jotka aina valahtivat hänen silmilleen – ja kuitenkin kun hän kuunteli tai kuvitteli kuuntelevansa, koko seutu hänen ympärillään virkosi eloon Liisan unen kummallisista otuksista.

Pitkä ruoho kahisi siskon jaloissa kun Valkea kani kiiruhti ohitse – kauhistunut Hiiri uida loiskutti viereisessä lammessa – hän kuuli teekuppien kilinän kun Maaniskuun rusakko ja sen ystävät söivät loputonta ateriaansa sekä kuningattaren kimakan äänen kun tämä määräsi onnettomia vieraita mestauspölkylle – vielä kerran possuvauva aivasti Kreivittären polvella lautasten ja kuppien särkyessä sen ympärillä – vielä kerran ilma täyttyi Griipin kirkaisuista, liskon liidun kirskahduksista ja vaiennettujen marsujen tukahtuneista yskähdyksistä, ja tähän kaikkeen sekoittui onnettoman Vilpikonnan etäältä kantautuva nyyhke.

Niin sisko istui siinä silmät kiinni ja puolittain uskoen olevansa Ihmemaassa, vaikka hän tiesi ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä, niin kaikki muuttuisi jälleen yksitoikkoiseksi arjeksi – ruoho vain kahisisi tuulessa ja kaislojen huojunta saisi lammen liplattamaan – teekuppien kilinä muuttuisi lehmänkellojen kalkkeeksi ja kuningattaren kimakat huudot paimenpojan ääneksi – ja vauvan aivastus, Griipin kirkaisu ja muut oudot äänet muuttuisivat (sen hän tiesi) kiireisen maatilan sekavaksi hälinäksi – ja kaukana ammuva karja korvaisi nyyhkyttävän Vilpikonnan.

Lopuksi hän kuvitteli kuinka hänen pikkusiskonsa kasvaisi ajan myötä aikuiseksi naiseksi ja säilyttäisi aikuistuttuaankin lapsen vilpittömän ja rakastavan sydämen, kuinka jotkut toiset pikkulapset kerääntyisivät Liisan ympärille ja hän saisi heidän silmänsä loistamaan innosta monilla kummallisilla tarinoilla, ehkä jopa ammoisella Ihmemaa-unella, jakaisi lasten pikku murheet ja nauttisi heidän pienistä iloistaan muistaen ikuisesti oman lapsuutensa ja sen onnelliset kesäpäivät.

Olipa kerran kauan sitten eräs kaunis ja hyväsydäminen kuningatar. Kuningatar olisi kovin mielellään halunnut saada oman lapsen. Joka päivä hän toivoi: ”Kunpa voisin saada tytön, jonka iho on valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin ruusu ja hiukset mustat kuin eebenpuu.”

Ja vihdoin eräänä päivänä kuningattaren toive kävi toteen: hän sai kauniin tyttären, jonka iho oli lumivalkea, suu ruusunpunainen ja hiukset sysimustat. Kuningatar antoi tälle nimeksi Lumikki. Mutta pian pienen tytön syntymän jälkeen kuningatar kuoli ja Lumikki jäi isänsä kasvatettavaksi.

Kun muutamia vuosia oli kulunut, Lumikin isä meni uusiin naimisiin ja Lumikki sai uuden äitipuolen. Äitipuolesta tuli valtakunnan uusi kuningatar. Hän oli hyvin kaunis, mutta myös ilkeä ja turhamainen. Äitipuoli ei välittänyt vähääkään Lumikista tai muistakaan velvollisuuksistaan. Hän vietti päivänsä uusia vaatteita sovitellen ja itseään ihaillen.

Lumikin äitipuolella oli ihmeellinen taikapeili. Kun hän katseli kuvaansa peilistä ja sanoi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, peili vastasi hänelle: „Sinä olet maan kaunein!” Silloin äitipuoli oli tyytyväinen, sillä hän tiesi, että peili puhui aina totta.

Niin kuluivat vuodet. Lumikki varttui ja kasvoi päivä päivältä kauniimmaksi. Eräänä aamuna, kun Lumikin äitipuoli taas kerran kysyi peililtä ”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, peili vastasikin: ”Lumikki on kaunein!”. Silloin äitipuoli raivostui. Hän halusi itse olla valtakunnan kaunein. Siitä päivästä lähtien kuningatar tunsi kateuden piston aina Lumikin nähdessään. Hän mietti vain, miten pääsisi tytöstä eroon.

Eräänä päivänä kuningattaren kateus kasvoi niin suureksi, että hän pyysi palvelijoitaan tuomaan luokseen metsästäjän. Kuningatar määräsi metsästäjän ottamaan Lumikin mukaansa syvälle metsään ja surmaamaan tämän siellä.

Metsästäjä pelästyi, sillä hän oli kiltti mies. Hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella julmaa kuningatarta. Niinpä metsästäjän ei auttanut muu kuin ottaa Lumikki mukaansa. Kuljettuaan Lumikin kanssa hyvän matkaa metsästäjä pysähtyi ja veti veitsensä esiin. Mutta hänen kävi sääliksi tyttöä. Hän ei kerta kaikkiaan pystyisi tekemään pahaa suloiselle Lumikille. Sen sijaan että olisi surmannut tämän, hän sanoi: ”Juokse kauas pois, äläkä enää koskaan palaa takaisin kotilinnaasi. Henkesi on siellä vaarassa, sillä julma äitipuolesi haluaa surmata sinut.” Metsästäjä jätti tytön metsään ja palasi takaisin linnaan.

Hylätty Lumikki-parka jatkoi matkaansa ypöyksin. Hän oli peloissaan ja surullinen, sillä hänellä ei ollut enää kotia eikä ketään, joka olisi hänestä huolehtinut. Vähitellen ilta alkoi hämärtää ja Lumikkia alkoi väsyttää. Hän jatkoi matkaansa metsän halki, kunnes kaatui maahan lopen uupuneena. Silloin hän näki puiden lomassa pienen soman mökin. Lumikki käveli mökin luo ja koputti sen ovelle. Kun kukaan ei vastannut, hän avasi oven ja astui varovasti sisään.

Mökissä oli siistiä. Pöydällä näkyi seitsemän pientä lautasta sievässä rivissä. Makuuhuoneessa oli sijattuna seitsemän pientä sänkyä. Lumikki maisteli varovasti pöydällä olevaa ruokaa ja nukahti uupuneena yhteen sijatuista vuoteista.

Mökki kuului seitsemälle kääpiölle. Myöhään illalla nämä saapuivat takaisin kotiinsa. He huomasivat heti, että joku oli vieraillut mökillä. Yksi kääpiöistä kysyi: ”Kuka on istunut minun tuolillani?” Toinen kysyi: ”Kuka on syönyt minun lautaseltani?” Kolmas kysyi: ”Kuka on haukannut leipääni?” Neljäs kysyi: ”Kuka on juonut maitoani?” Viides kysyi: ”Kuka on käyttänyt minun haarukkaani?” Kuudes kysyi: ”Kuka on käyttänyt minun veistäni?” Mutta seitsämäs sanoikin: ”Joku nukkuu minun sängyssäni!” Toiset kääpiöt kiiruhtivat katsomaan kutsumatonsa vierastaan. ”Voi sentään, hän on vain pieni tyttö”, he huokasivat. Ja he antoivat Lumikin nukkua.

Kun Lumikki aamulla heräsi, hän näki seitsemän pientä kääpiötä ja pelästyi. Mutta kääpiöt olivat ystävällisiä ja lupasivat, että Lumikki saisi jäädä heidän luokseen asumaan. Ja niin Lumikki päätti jäädä kilttien kääpiöiden luo.

Vuodet kuluivat, ja Lumikista kasvoi kaunis ja hyväsydäminen nuori nainen. Hän auttoi mielellään kääpiöitä kodin askareissa ja hoivasi ja ruokki myös mökin ympärillä asuvia metsäneläimiä. Kaikki pitivät Lumikista, sillä hän oli aina ystävällinen ja avulias.

Sillä välin Lumikin ilkeä äitipuoli eli myös tyytyväisenä linnassaan. Hän luuli Lumikin kuolleen ja kuvitteli olevansa taas valtakunnan kaunein nainen. Eräänä päivänä hän asteli taas taikapeilin luo ja kysyi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?”. Mutta peili vastasikin: ”Lumikki on kaunein”. Kuningatar raivostui, sillä hän ymmärsi Lumikin olevan yhä elossa. ”Missä Lumikki on?” hän kysyi, ja peili vastasi tämän asuvan seitsemän kääpiön luona metsässä.

Silloin kuningatar päätti etsiä Lumikin käsiinsä itse. Hän meni salakammioonsa ja valmisti siellä myrkyllisen omenan. Päältäpäin omena oli hyvin kaunis, punaposkinen ja mehukas, mutta jos siitä puraisi, kuolisi heti. Kuningatar pakkasi myrkkyomenan koriin. Hän pukeutui vanhaksi eukoksi ja lähti matkaan. Kauan aikaa kuljettuaan hän saapui seitsemän kääpiön mökille ja löysi Lumikin sieltä.

Hän koputti ovelle. Lumikki kurkisti ulos, näki siellä vanhan eukon ja sanoi: ”En saa päästää ketään sisään.” ”Ei sinun tarvitsekaan. Toin sinulle lahjan”, vastasi eukko ja ojensi Lumikille omenan. Omena kiilteli houkuttelevasti eukon kädessä. Lumikki tiesi, ettei saisi ottaa ventovierailta mitään. Mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta. Lumikki tarttui omenaan ja puraisi sitä – ja kaatui samassa kuolleena maahan.

Ilkeä kuningatar riensi takaisin linnaan peilinsä ääreen ja kysyi: ”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?” Mutta peili vastasikin hänelle: ”Sinä et ole kaunis, sillä sydämesi on täynnä vihaa ja kateutta. Todellinen kauneus on sydämen kauneutta.” Silloin kuningatar raivostui niin, että paiskasi peilin maahan.

Kun kääpiöt illalla palasivat kotiinsa, he löysivät Lumikin lattialta elottomana. He yrittivät kaikkensa saadakseen Lumikin virkoamaan, mutta mikään ei auttanut. Kääpiöt laskivat Lumikin lasiseen arkkuun ja itkivät hänen äärellään päiväkausia. Sitten he kantoivat arkun vuorelle. Eläimetkin tulivat paikalle ja surivat Lumikkia.

Eräänä päivänä myös muuan ystävällinen prinssi sattui tulemaan paikalle. Hän näki lasisen arkun ja Lumikin makaavan siinä. Lumikki oli niin kaunis, että prinssi tunsi sydämensä sulavan säälistä. Hän kumartui Lumikin puoleen ja painoi suudelman tämän huulille. Samassa myrkkyomenan vaikutus lakkasi ja Lumikki virkosi takaisin eloon. ”Hyvänen aika”, Lumikki sanoi. ”Missä minä olen”? Prinssi vastasi riemuiten: ”Sinä olet minun luonani!” Ja kerrottuaan mitä oli tapahtunut, prinssi sanoi Lumikille: ”Lupaan rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa.” Niin Lumikki seurasi prinssiä tämän kotilinnaan ja he elivät yhdessä elämänsä onnellisena loppuun asti.

Mikä melske ja meteli! Myllärin luota kuului sellaista ulinaa ja parkumista, ettei siitä tahtonut loppua tulla. Myllärillä oli nimittäin ikäloppu aasi, josta se oli päättänyt hankkiutua eroon. Koko ikänsä aasi oli kantanut painavia viljasäkkejä, mutta nyt se oli tullut vanhaksi. Sen vuoksi mylläri ei halunnut enää pitää aasia ja lähetti sen matkoihinsa.

– Vai eläkkeelle! mylvi aasi loukkaantuneena. – Vielä mitä. Minä lähden Bremeniin ja rupean siellä kaupunginsoittajaksi!

Ja niin se lähti. Aasi ei tosin ehtinyt kulkea kovinkaan pitkään, kun se kohtasi matkallaan koiran. Koira makasi keskellä tietä ja vonkui ja ulisi.

– Mikä hätänä? kysyi aasi.

– Olen tullut vanhaksi, parkui koira. – Isäntäni hylkäsi minut, koska olen hidas ja raihnainen.

Aasi sääli onnetonta koiraa, sillä se tiesi, että yksin jääminen oli surkeinta, mitä mitä kenellekään voi sattua.

– Minä aion mennä Bremeniin ja ruveta siellä kaupunginsoittajaksi. Tule mukaan ja rupea soittajaksi sinäkin!

Aasi ja koira eivät ehtineet kulkea pitkällekään kun kuulivat tieltä ähinää ja voihketta. Kissa istui tienposkessa ja oli tosiaankin aivan onnettoman näköinen.

– Mikä hätänä, kysyivät aasi ja koira.

– Olen tulossa vanhaksi, eivätkä hampaani ole yhtä terävät kuin ennen. Emäntäni ajoi minut pois.

Aasi mietti asiaa hetken ja sanoi sitten: – Voisit tulla meidän kanssamme Bremeniin. Me aiomme ruveta siellä kaupunginsoittajiksi.

Kissa piti ehdotusta mainiona ja liittyi mukaan. Seurue ei ehtinyt kulkea pitkällekään, kun surumielinen valitus täytti metsän. Puun oksalla istui kukko, joka kiekui sydäntäsärkevästi.

– Kylläpä sinä pidät kovaa meteliä, tuumi aasi. Mikä hätänä?

– Sain potkut kanalasta, vastasi kukko. – Minua ei enää huoli kukaan.

– Älähän nyt, tuumi aasi. – Tule meidän kanssamme Bremeniin. Me kaikki neljä voimme pitää yhteiskonsertteja.

Ehdotus sopi kukolle oikein hyvin, ja se liittyi muiden mukaan.

Niin seurue jatkoi kohti Bremeniä. Vähän matkaa kuljettuaan aasi nosti katseensa ja huudahti:

– Valoa!

Metsän keskellä näkyi pieni mökki.

– Siellä asuu joku, keksi koira. – Mennään katsomaan!

Eläimet hiipivät lähemmäs mökkiä. Aasi kurkisti ikkunasta sisään ja sanoi: – Siellä on suuri katettu pöytä, ja sen ympärillä istuu rosvoja syömässä ja juomassa.

– Päästäisivätköhän ne meidät sisään, jos pitäisimme pienen konsertin? kissa keksi.

– Yritetään, muut päättivät.

Ja niin tehtiin. Aasi kävi ikkunan eteen. Koira hypähti aasin selkään. Kissa puolesaan kiipesi koiran selkään ja lopuksi kukko lennähti istumaan kissan päälaelle.

Sitten aasi laski kolmeen ja konsertti alkoi: aasi hirnui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko kiekui. Mikä melske ja meteli!

Rosvot pelästyivät melua niin, että juoksivat suin päin ulos talosta. He luulivat, että kummitus oli tunkeumassa tupaan. Vaan siitäkös eläimet innostuivat: aasi pärskähteli, koira ulisi, kissa sähisi ja kukkokin kiljui kurkku suorana.

Rosvot pinkoivat pakoon henki kurkussa. Yhtä pelottavaa möykkäröintiä ei kukaan heistä ollut kuunaan kuullut. Sen koommin ei yksikään rosvo enää uskaltanut palata mökkiin. Mutta eläimet astuivat sisään ja tekivät olonsa kotoisaksi.

Ne viihtyivät mökissä niin hyvin, että taitavat asua siellä vielä tänäkin päivänä.

Olipa kerran korppi, joka oli kuuluisa tyhmyydestään. Eräänä päivänä se löysi ison juustonpalan. Se lenteli ympäriinsä ja esitteli juustoaan ylpeänä metsän väelle.

Silloin paikalle saapui ovela kettu, joka oitis huomasi juuston korpin suussa. Ketun tuli nälkä, ja se päätti huijata herkkupalan itselleen. Pahat mielessään kettu käveli korpin luo ja kumarsi sille kohteliaasti.

”Hyvää päivää, rakas ystäväni. Kuinka kaunis sinä tänään oletkaan!”, kettu kehui. Korppia ketun puheet ilahduttivat. Se ei kuitenkaan voinut vastata ketulle mitään, sillä sillähän oli juustonpala suussaan.

”Sinulla on kauniit pyrstösulat”, jatkoi kettu kehumistaan. Korppi näytti entistä tyytyväisemmältä, mutta pysyi edelleen hiljaa. Se ei kuitenkaan malttanut olla pyrähtelemättä ilmaan komeine sulkineen.

Kettu mietti hetken ja jatkoi sitten korpin imartelua:

”Olen kuullut, että sinulla on myös kaunis lauluääni. Voi jospa joskus saisin kuulla, kun sinä laulat.“

Nyt korppi oli kehuista niin mielissään, ettei se enää pystynyt olemaan hiljaa. Se halusi ylpeänä esitellä laulutaitoaan.

Korppi avasi suunsa ja alkoi raakkua.

Ja kuinka kävikään! Herkullinen juustonpala putosi suoraan ketun suuhun.

Kettu nauroi ja hävisi metsään juustonpala vatsassaan. „Kehuin korppia kauniiksi, mutta viisas se ei totisesti ole. Viisas ei nimittäin usko kaikkea, mitä hänestä sanotaan.”

Sen pituinen se.

Oletko koskaan kuullut tarinaa kananpojasta nimeltään Tipu Tip? Se asui ystäviensä kanssa järven rannalla, eikä siltä puuttunut mitään, tai juuri mitään, sillä vaikka se oli tipuksi kovin kiltti ja hyväntahtoinen, järkeä sen päässä ei juuri ollut. Ja jos et usko, niin kuuntelehan tämä tarina.

Eräänä päivänä, kun Tipu Tip oli tapansa mukaan kävelemässä järven rannalla, sen päähän putosi pieni tammenterho.

– Auts! Mitä ihmettä minun päälleni putosi? se ihmetteli.

Se mietti ja pähkäili asiaa pienen hetken ja kauhistui sitten. – Voi ei! Se oli varmaankin pala taivasta. Taivas on putoamassa alas! Minun pitää mennä kertomaan asiasta Suomen presidentille. Hän kyllä pelastaa meidät!

Ja niin tipu mennä touhotti, kunnes tapasi Ana Kanan.

– Mitä nyt, kysyi Ana Kana.

– Taivas putoaa alas ja minun pitää mennä kertomaan asiasta presidentille, sanoi Tipu Tip hädissään. – Tule sinäkin mukaan!

– Hyvänen aika, totesi Ana Kana ja lähti tipun matkaan.

Niin ne vaapottivat yhdessä eteenpäin, kunnes tapasivat Kukko Ukon.

– Minne matka, Tipu Tip ja Ana Kana? kysyi Kukko Ukko.

– Taivas putoaa alas, ja me menemme kertomaan presidentille, vastasi Ana Kana. – Tule mukaan!

– Herttinen sentään, tuumasi Kukko Ukko ja liittyi joukkoon.

Niin ne juoksivat yhdessä, kunnes tapasivat Ankka Vankan.

– Minne olette matkalla, Tipu Tip, Ana Kana ja Kukko Ukko? kysyi Ankka Vankka.

– Taivas putoaa alas, ja me menemme kertomaan presidentille, sanoi Kukko Ukko. Liity seuraamme!

– Hui kauhistus, totesi Ankka Vankka ja lähti muiden mukaan.

Niin ne taapersivat eteenpäin, kukin varmana siitä, että taivas putoaa. Pian vastaan tuli Hanhi Vanhin.

– Minne matka Tipu Tip, Ana Kana, Kukko Ukko ja Ankka Vankka, kysyi Hanhi Vanhin.

– Taivas putoaa alas, ja me menemme kertomaan presidentille, sanoi Ankka Vankka. – Tule sinäkin mukaan.

– Nyt on jo kiire, tuumasi Hanhi Vanhin.

Ja niin ne juoksivat, kunnes vastaan tuli Kettu Pettu.

– Minne matka Tipu Tip, Ana Kana, Kukko Ukko, Ankka Vankka ja Hanhi Vanhin? Kysyi Kettu Pettu.

– Taivas putoaa alas, ja me menemme kertomaan presidentille, sanoi Hanhi Vanhin.

– Vai niin, totesi kettu mietteliäänä. – Minä tiedän oikotien, seuratkaa minua, se sanoi. Ja niin Tipu Tip, Ana Kana, Kukko Ukko, Ankka Vankka ja Hanhi Vanhin seurasivat kettua. Mutta kettupa olikin älykäs eläin, ja tiesi varmasti, ettei taivas putoa. Kettu oli myös kavala, ja se johdatti koko hölmön joukon omaan kotikoloonsa, jossa se pisteli eläimet suuhunsa hyvällä ruokahalulla.

Niinpä Suomen presidentti ei koskaan saanut kuulla, että taivas putoaa. Mutta eihän sillä niin väliä olekaan.

Ulkona loisti elokuinen pihavalaistus: täysikuu loimotti ja kiiltomadot kansoittivat pihanurmen.

Kellokukat painoivat jo päitään, kun Aino vielä tähysti lepakoita ikkunasta. Myös mummu oli päivällä näyttänyt aivan lepakolta mustassa uimapuvussaan. Mummu oli muutenkin vähän salaperäinen. Hän kertoi joka ilta iltasaduksi kohtaamisistaan erilaisten eläinten kanssa metsäpolulla, rannassa, aitan kulmalla, kasvimaalla… Mummu ei pelännyt eläimiä eivätkä eläimet pelänneet hiljaa kulkevaa, salaperäistä mummua. Mummu tuli toimeen eläinten kanssa, ja lasten. Mummulla oli aikaa.

Lepakko suhahti pyykkinarulla kuivuvaa valkoista pyyhettä päin. Mummu kolisutti vesikannuja keittiössä. Myöhäinen västäräkki pyrähti pesää kohti. Käki oli muninut kesän alussa munansa västäräkkien pesään ja pikku västäräkeillä oli ollut kova työ kun ne ruokkivat suurta käenpoikasta, joka ei suostunut lentämään pesästä. Västäräkkien kesä oli mennyt ruoan haussa – paljon muuta ne eivät sinä kesänä olleet ehtineetkään tehdä. Toisin kuin Aino ja mummu!

Aino oli oppinut näkemään vaikka mitä luonnon ihmeitä. Alkukesästä sinisiivet olivat liihottaneet ruiskukkien ja orvokkien yllä. Yhdessä mummun kanssa Aino oli miettinyt minne kardinaaliheinäsirkat katosivat ja millainen riemu siitä syntyi kun sudenkorennot pistivät pystyyn sudenkorentokarnevaalit.

Yhtenä kesäkuisena aamuna mummu oli herättänyt Ainon aikaisin ja he olivat nähneet navetan takana aamu-usvan seassa tupsukorvaisen ilveksen. Toisena aamuna he olivat huomanneet miten tillimaalla vierailivat ensin kauniit toukat ja toukkien jälkeen sorsaemo lapsineen. Tillejä ei enää ollut riittänyt edes kalakeittoon mausteeksi, mutta mummu oli vain hymyillyt salaperäistä hymyään.

Heinäkuussa mummu oli yhtenä aamuna laittanut hellaan tulen. Sitten oltiin lähdetty yhdessä ulos ja mitä ihmettä! Savupiipun päällä oli savun keskellä kököttänyt hämmästyksen pökerryttämä lehtopöllö.

Aino ajatteli, että mummu näki sen, mitä muut eivät ehtineet nähdä. Ja kaiken mitä mummu näki, hän opetti Ainolle. Sitä paitsi mummu osasi maalata näkemänsä vesiväreillä ja nyt, kesän lopussa, seinä Ainon sängyn vieressä oli täynnä mummun eläinkuvia. Joka ilta Ainosta tuntui kun hän olisi käynyt turvallisen eläimen viereen, kun hän käpertyi mummun kylkeen iltasadulle. Mummu tuoksui järveltä ja metsältä. Melkein kuuli laineen liplatuksen ja mäntyjen huminan.

Keittiöstä ei enää kuulunut kannujen kolinaa. Maito oli jo viety kellariin ja pellit suljettu yöksi. Kotihiiri rapisutti omille poluilleen ja kiiltomadot valaisivat yhä kirkkaammin. Ne taisivat nyt vaeltaa asteripenkkiä kohti.

– Aino, mummun ääni kuului kamarista. – Tule niin kerron miten mummu kohtasi lähdepolulla metsäsiat… ja miten hirvet uivat… ja miten itsepäiselle västäräkille kävi.

Mummu ja metsäsiat, Aino keksi, se kuulosti aivan sadulta. Ehkä hänen mummunsa olikin oikea satumummu! Silloinhan myös hän olisi satutyttö, ainakin jos vain muistaisi nähdä ja ihmetellä, sudenkorentokarnevaaleja, pökertyneitä pöllöjä, lähteellä juovia hirvenvasoja ja niityn joka ainoaa apilaa.

Eräänä päivänä, kauan, kauan sitten, tarkemmin sanottuna viime tiistaina, Lohisaaren alakoulun tiedekerhon tavallistakin tavallisempi kananmuna alkoi kasvaa.

Aluksi se oli vain aavistuksen suurempi kuin muut kananmunat, mutta sitten se oli jo selvästi kookkaampi eikä enää mahtunut kennoon. Se kasvoi tunti tunnilta, kunnes se lopulta oli jalkapallon kokoinen. Sitten se jäi hetkeksi paikalleen luokan takaosan pöydälle, aivan oven viereen, ja vaikkei siitä kuulunut ääniä, tuntui kuin se tykyttäisi siinä hiljaa kuin sydän. Tump tump tump, se sykki hiljaisesti ja elävästi ja kuitenkin se vain makasi siinä liikkumattomana. Ehkä se jyskytys oli vain mielikuvituksen tuotetta.

Valma ja Verneri sen ensiksi huomasivat. He olivat sinä päivänä järjestäjinä. Kun he olivat tehneet tehtävänsä, pyyhkineet taulun, avanneet ikkunan, siivonneet Rikun pulpetin alta kilon hiekkaa ja ylipäänsä katsoneet, että kaikki oli kunnossa, Valma istahti kananmunien viereen ja huomasi, että yksi niistä ei enää sopinut paikalleen kennoon.

– Outoa, Valma sanoi, kääntyi ja nosti munan käteensä. Se tuntui painavammalta kuin yleensä.

– Mikä niin, Verneri kysyi ja tuli katsomaan.

– Kananmuna kasvaa.

Verneri katsoi munaa ja toden totta, se oli selvästi suurempi kuin vielä äsken. Jos painoi korvansa kiinni sen kuoreen, saattoi kuulla melkein kuin pientä laulua tai vihellystä. Vähän samalla tavalla kuin jos kuuntelee simpukkaa, jonka sisään on vangittu valtameren kohina.

– Mitä sille pitäisi tehdä? Valma kysyi. Verneri katseli outoa ilmiötä suu mutrussa ja vastasi:

– Ei kai tämä vain ole minun syytäni?

Valma nielaisi. Saattoi hyvinkin olla. Molemmilla oli hyvässä muistissa, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Opettaja oli antanut tiedekerholaisille kullekin kananmunan ja tehtävän. Nuorempien piti etsiä munasta keltuainen. Vanhempien oppilaiden tehtävä oli hiukan vaikeampi, sillä he jo tiesivät maailmasta kaiken oleellisen, kuten missä Sääksmäki sijaitsee ja että kissa on nisäkäs: heidän piti eristää munasta DNA:ta.

Äläkä sinä pitkätukkainen poika siellä sohvanpohjalla yhtään naura: ei siihen professoria tarvita, vaan kananmuna, tiskiainetta, etanolia, suolaa, lasisauva ja muovinen astia. Ja tietenkin hippunen uskoa ja luottamusta, eikä keijupölykään ole pahitteeksi.

Mutta opettajapa kertoi: se on ainetta, josta kaikki elämä on tehty. Sitä on ihmisissä ja Mustissa ja Helunassa ja kukkasissa ja puissa – ihan kaikessa elävässä. Siis myös kananmunissa, sillä munat ovat kanoista peräisin. Tai sitten se on toisin päin ja kanat ovat munista peräisin, mene ja tiedä. DNA:ta niissä on joka tapauksessa molemmissa.

Niin sitä oli käyty työhön. Verneri oli Valman pari, mutta koska Verneri on korviaan myöten ihastunut Valmaan, hän ei noin keskimäärin pysty toimimaan järkevästi kun Valma on kilometrin säteellä. Se on sääli, sillä he ovat naapureita, mutta sellaista se rakkaus teettää. Eikä se ole ihme, sillä Valma on varmaan noitien sukua: hänellä on sellaiset silmätkin, että kun Verneri vain pikkuisen niihin katsoo, hän alkaa huokailla ja hänen kasvoilleen nousee puna.

Niin että ihmekö tuo, että opettajan hieno tieteellinen kananmunakoe meni vähän mönkään. Verneri ei kuunnellut ohjeita lainkaan, vaan toimi oman päänsä mukaan. Hän oli päättänyt tehdä Valmaan sellaisen vaikutuksen, että sen jälkeen Valma olisi hänen käsissään kuin sulaa vahaa. Hän ylittäisi itsensä! Hän eristäisi DNA:n lisäksi myös BNA:ta, CNA:ta ja vaikka CIA:ta. Mutta siihen tarvittaisiin vahvempia troppeja kuin mitä opettajalla oli tarjota.

Onneksi sellaisia löytyi opettajan kemiankaapista vaikka millä mitalla. Valma katseli kauhuissaan, kuinka Verneri heitti keitokseen paitsi sen kananmunan (kokonaisena), myös etikkaa (nesteenä), natriumia (kiteenä), fosforihappoa (muovipullosta), pesuainetta (pulverina) sekä vahvaa pippuria (jauheena). Lopuksi hän vielä muisti nähneensä pihalla pussillisen valkoisia rakeita, joissa luki ”superlannoite”. Joukkoon vain.

Verneri vihelteli kuin maailmanmies konsanaan. Opettaja oli onneksi kovasti kiireinen nuorempien kanssa, jotka olivat saaneet kananmunaa sotkettua joka paikkaan, niin ettei hän ehtinyt todistaa tätä outoa keitosta, joka kupli ja oli muuttunut sinertäväksi. Ja aivan kuin se ei olisi riittänyt, Verneri kytki keitoksensa akkuun ja ohjasi nesteeseen heikkoa sähkövirtaa (kaikenlaista sitä osaakin, kun ihastuksen kohde on katsomassa).

Vaan mikä oli palkka tästä nerouden ja rakkauden keitoksesta? Vähäinen. Valma nyrpisti nenäänsä. Hänen mielestään Verneri vaikutti vaaralliselta.

– Sinä olet seinähullu, Valma sanoi ja peräytyi muutaman askeleen.

Verneri oli kuitenkin niin keskittynyt puuhiinsa, että kuuli Valman ihanan äänen kuin pumpulin läpi: miksiköhän tyttö kutsui häntä heinälulluksi? Heinälullu… ehkä se oli hellittelynimi.

– Luulen, että onnistuin eristämään myös hiukan IRC:tä, hän sanoi ylpeänä.

Valma tuhahti ja näytti nyrpeältä. Verneri tuhoaisi hänen tulevaisuutensa. Tätä menoa hän jäisi luokalleen, eikä pääsisi ikinä yliopistoon opiskelemaan hevoskuiskaajaksi.

– Ei mitään hätää, ei mitään hätää, Verneri vakuutteli kun näki Valman ilmeen ja laittoi epähuomiossa kätensä nesteeseen. Naks. Naks. Naks. Aijai. Verneri sai pieniä sähköiskuja niin kuin joku olisi napauttanut hänen kättään pikkuvasaralla. Hän veti kätensä nopeasti pois ja koetti näyttää tyyneltä, vaikka silmäkulmasta pukkasi kyyneltä. Tiedemiehen elämä on vaarallista.

Valma pudisti päätään, katsoi ettei opettaja ollut huomannut, kytki akun pois päältä ja kaatoi sinisen liemen viemäriin. Lopuksi hän laittoi munan takaisin kennoon ja keskittyi lopputunnin kaikkeen muuhun paitsi Verneriin.

Verneristä tuntui kuin hänet olisi uhrattu tieteen alttarilla: hänhän vain yritti tehdä kokeesta hieman jännittävämmän! Sellaisen, jota Valma voisi muistella vielä nukkumaan mennessään.

Siinä hän valitettavasti oli oikeassa. Tätä tuntia Valma ei unohtaisi ikinä, koskaan, milloinkaan. Vahinko oli nimittäin jo tapahtunut, kananmuna alkoi kasvaa – tai ainakaan Valma ja Verneri eivät saattaneet keksiä kasvulle muutakaan selitystä. Ilmeisesti Verneri oli jollain lailla vahingossa ja hätäpäissään onnistunut muuttamaan munaa. Ehkä syy oli sähkövirta tai litku tai molemmat.

– Kenties jopa rakkauden voima, Verneri ajatteli romanttisesti, muttei kehdannut sanoa mitään.

Oli mikä oli, nyt heillä oli käsissään onnettomuuden siemen – kevättodistukseen ei totta vieköön kaivattaisi käytösnumeron oheen arviota luonnonlakien rikkomisesta saati munaamisesta.

Nyt kello kuitenkin soi välitunnin loppumisen merkiksi ja Verneri laittoi munan takaisin pöydälle – kennoon se ei enää tässä vaiheessa mahtunut. Kaksikko oli neuvoton. Mitä heidän pitäisi tehdä? He eivät halunneet kieliä opettajalle Vernerin omalaatuisista tieteellisistä kokeista, mutta toisaalta heistä tuntui, että luokan takaosassa laajeneva kananmuna ei ollut asia, jota sopi piilotella.

– Ollaan vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Verneri ehdotti.

– Se onkin yhtä helppoa kuin jos luokassa olisi virtahepo, Valma vastasi.

– Ei se ole virtahevon kokoinen, Verneri protestoi.

– Vielä, Valma vastasi ja istui paikalleen. Hänestä tuntui, että opettajalle pitäisi kertoa asiasta. Mutta toisaalta Verneri oli ihan ok – silloin kun ei leikkinyt hullua tiedemiestä. Valma päätti antaa asian olla.

Oppilaat valuivat luokkaan kuin kevätpuro, iloisesti poristen. Lohisaaren alakoulu on hyvin pieni maalaiskoulu. Valman ja Vernerin luokalla ei ole kuin kaksi muuta oppilasta, Jaakko ja Riku. Tai tavallaan on: koko koulu käy nimittäin samaa luokkaa – tai ovat samassa luokkahuoneessa. Koska lapsia on niin vähän, heidän opettajansa Hanna Vuolasvirta pystyy helposti opettamaan heitä kaikkia kerralla. Se on tehokastakin. Hän opettaa vasemmalla kädellä vanhemmille lapsille kemiaa ja fysiikkaa ja oikealla kädellä ekaluokkalaisia tavaamaan.

Ensimmäiset asiat, jotka he oppivat tavaamaan, liittyvätkin yleensä kemiaan tai fysiikkaan. Niin kuin rik-ki-di-ok-si-di tai gra-vi-taa-tio. Hanna Vuolasvirran oppilaista tulee totta vie mainioita tavaajia.

Ja tieteilijöitä:

– Tärkeintä on tutkiva asenne. Uteliaisuus on kuin mustikka, siitä voi tehdä monenlaista, Hanna Vuolasvirta kailotti nytkin kuuluvalla äänellään ja kehotti lapsia ottamaan kirjat esiin.

– Voiko uteliaisuudesta tehdä piirakkaa? supatti yksi ekaluokkalainen toiselle syvän kunnioituksen vallassa.

Valma ja Verneri eivät kuitenkaan kyenneet keskittymään laskuihin. He vilkuilivat taakseen ja huomasivat, kuinka muna jatkoi kasvamistaan. Vähä vähältä se suureni ja näytti jättävän varjoonsa koko kesäisen tulevaisuuden, joka odotti ulkona auringon hohtavassa paisteessa.

Siinä vaiheessa, kun opettaja oli saanut kaadettua lapsiin sen määrän matematiikkaa kuin katsoi tarpeelliseksi, muna muistutti jo jalkapalloa. Valma ja Verneri olivat supattaneet Rikun ja Jaakon kanssa koko tunnin. He olivat lähetelleet kirjelappusia ja vastailleet niihin. Tilanne alkoi olla selvä myös kaikille muille. Koko luokka alkoi vilkuilla taakse. Ynnäykseen, vähentämiseen ja jakamiseen oli nyt yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä. Opettajakin huomasi levottomuuden, vaikkei syytä aluksi ymmärtänytkään.

Mutta sitten hän vilkaisi luokan taakse ja huomasi kananmunan, joka oli jo suuren melonin kokoinen. Opettaja haukkoi ilmaa. Hän ei uskonut silmiään. Hän ei uskonut korviaan. Hän ei uskonut aistejaan. Häntä pyörrytti: tuo mitä hän näki, ei ollut, ei voinut olla totta. Niinpä hän teki sen ainoan asian, minkä järkevä aikuinen sellaisessa tilanteessa saattaa tehdä.

Hän kielsi koko tapahtuman:

– Höpsistä. Se on näköharha, illuusio. Oikeasti kananmuna on tietenkin ihan tavallisen kokoinen, Hanna Vuolasvirta sanoi ja hymyili selvästi tyytyväisenä selitykseensä. Näköharha sopi järkevällekin ihmiselle, joka ei uskonut päättömyyksiin.

Nyt oli lasten vuoro olla uskomatta korviaan. Luuliko opettaja tosiaan, että tuo möhkäle, tuo hirvittävä klöntti, tuo maailmaa pimentävä soikio, olisi vain näköharha? Johan nyt sokea Reettakin (Valman isoäiti) näki, että se oli valtavimman kokoinen kananmuna, mitä kuunaan oli maan päällä nähty.

Hämmennys oli suuri. Oppilaat vilkuilivat toisiaan epäuskoisina. Ekaluokkalaiset sentään rauhoittuivat, sillä sen ikäiset vielä uskovat kaiken, mitä opettaja sanoo. Mutta vanhemmat lapset Hanna Vuolasvirta oli opettanut hyvin: niin on, jos siltä näyttää. Pitää luottaa omiin silmiinsä.

Niinpä Valma viittasi ja sanoi:

– Ei se ole näköharha. Se kasvaa.

Opettaja vilkuili hermostuneesti ikkunasta ulos ikään kuin sillä lailla hänen ei tarvitsisi katsoa luokan takaosaan, jossa kananmuna oli jälleen kasvanut ja oli nyt jo matkalaukun kokoinen. Ei sitä laitettaisi enää kennoon, ei millään. Sitä paitsi kohta luokasta ei enää pääsisi pois mitenkään, kun muna oli oven edessä.

Opettaja piti kuitenkin tiukasti kiinni näkemyksestään, että mitään yliluonnollista ei ollut tapahtumassa. Hänellä oli kananmunan kasvulle paljonkin selityksiä:

– Minusta tuntuu, että joku pilailee kanssamme, hän ehdotti.

Kukaan ei nauranut. Ei se ollut pilaa.

– Nyt minä tiedän, se johtuu hormoneista. Se kevät, se kevät…

– Hormoneista? Mitä ne ovat, kysyi joku eikä edes viitannut.

– Liittyvät murrosikään. Kun ihminen kasvaa aikuiseksi…

– Minä olen vasta tokalla, ilmoitti Jenni heiveröisellä äänellä luokan takaa. Hän ei tiennyt hormoneista eikä mormoneista tuon taivaallista, mutta jättiläiskananmunan hän kyllä tunnisti.

– Mmm… mumisi luokka hyväksyvästi. He olivat Jennin kanssa samaa mieltä. Alakoulussa tässä nyt oltiin. Ei missään hormonitehtaassa.

– Kananmunat eivät kasva, Hanna Vuolasvirta huusi nyt jo epätoivoissaan. – Kananmunat ovat vaarattomia. Kananmunat ovat valkoisia tai ruskeita. Ka-nan-mu-nat ei-vät kas-va!

– Ahaa. Tavausta. Kivaa, panivat nuoremmat oppilaat tyytyväisenä merkille. Tavaustunti tarkoittaisi, että elämä olisi palaamassa uomiinsa. Mutta he nuolaisivat liian aikaisin, sillä Verneri väitti vastaan:

– Mutta tämäpä kasvaa. Se kasvaa niin että hurisee. Olisi kiva tietää, mitä sen sisällä on.

Kuului hyväksyvää hyrinää. Oppilaat olivat samaa mieltä.

Opettaja oli kahden vaiheilla. Toisaalta ja toisaalta. Ehkä hän oli tullut hulluksi tai vanhaksi tai molempia. Niin tai näin, aina kun hän katsoi oppilaitaan, hän näki myös tuon möhkäleen luokan takaosassa. Kaipa sille jotain oli tehtävä.

Hanna Vuolasvirta huokaisi syvään ja haki tiedekaapin kätköstä stetoskoopin, sellaisen jolla yleensä kuunnellaan keuhkoja ja sydäntä. Hän painoi sen munan kuorta vasten. Luokka pidätti hengitystään. Kaikki tuijottivat opettajaa. Kaikki paitsi Verneri, joka tuijotti Valmaa nyt kun kerrankin siihen oli näin erinomainen mahdollisuus.

Opettaja kuunteli monesta kohdasta niin kuin lääkäri, siirteli stetoskooppia ja mutristeli suutaan. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen. Lopulta hän suoristautui täyteen pituuteensa, joka ei kylläkään ole kovin paljon, ja sanoi:

– Huminaa. Sieltä kuuluu huminaa. Ihan kuin siellä olisi jotain… vellovaa.

Kuului plumps ja muna kasvoi taas. Opettaja säpsähti niin että oli kaatua. Koko luokka kavahti hiukan taemmas.

– Kauheaa, opettaja sanoi.

– Kohta me emme enää mahdu tänne, Riku huusi.

– Täytyy aloittaa kesäloma aikaisemmin, Verneri huomautti.

– Ihanaa, sanoi Valma.

– Ei, vaan vakavaa, sanoi opettaja. – Katastrofaalista, hirmuista. Todistukset eivät ole vielä valmiit.

– Entä jos se menee rikki? kysyi ekaluokkalainen Vili.

Todellakin: entä jos muna menisi rikki? Sitä kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi. Koko luokkahuone täyttyisi ällöttävän limaisesta keltuaisesta ja valkuaisesta. Jos muna oli kovin vanha, se voisi olla mädäntynyt. Haju ei lähtisi vaatteista koskaan. Valmaa puistatti. Hän oli juuri saanut uuden kesämekon. Äiti oli painottanut, että sitä tulee pitää hyvin.

– E-entä jos se on vaarallinen? kysyi Vili uudestaan.

Kysymys hiljensi luokan. Ei kukaan ollut koskaan kuullut, että kananmunat olisivat erityisen vaarallisia, mutta toisaalta ei kukaan ollut myöskään nähnyt kananmunaa joka kasvaa.

Plumps. Taas se kasvoi aavistuksen. Jennin oli siirrettävä pulpettiaan eteenpäin, sillä hän ei enää mahtunut vanhalle paikalleen. Taisi häntä hiukan pelottaakin. Kananmuna peitti nyt jo koko oviaukon eikä näyttänyt tippaakaan siltä, että olisi aikeissa lopettaa kasvamisen.

– Kutsutaan poliisi, ehdotti Riku.

– Armeijaa tässä tarvitaan, Verneri nokitti. Hän ei uskonut, että poliisista olisi tässä apua. Ei enää nyt, kun muna oli noin suuri. Tilanne oli riistäytynyt käsistä ja tarvittaisiin voimaa.

– Minä pyydän talonmiehen tänne, opettaja sanoi. Järkevintä, mitä aikuinen ihminen tällaisessa tilanteessa voi tehdä on hakea talonmies.

– Pöh, ei saataisi kouluun helikoptereita ja armeijan tykkejä ainakaan tähän hätään. Sääli, mietti Verneri. Hän oli aina pitänyt sellaisista.

Jälleen kuului plumps ja nyt kananmuna hipoi jo kattoa. Oppilaiden oli siirryttävä luokan etuosaan, etteivät he murskaantuisi sen alle kuin munankuoret – jos sellaista ilmaisua nyt tässä tapauksessa voi käyttää. Mutta eihän opettaja nyt mitenkään voinut hakea talonmiestä. Ovesta ei yksinkertaisesti päässyt ulos. Luokkahuone sijaitsi yläkerrassa, joten ikkunaakaan ei voinut käyttää – maahan oli matkaa ainakin kolme metriä.

Opettajaa kylmäsi. Miten heidän kävisi? Oli hänen syytään, että heidän oli käynyt näin. Voi miksi hän oli pitänyt niin tiukasti kiinni ennakkoluuloistaan! Lapsetkin ymmärsivät, että nyt oli tosi kyseessä. Valma siirtyi aavistuksen Verneriin päin kuin hakeakseen siitä suunnasta tukea. Se oli turhaa, sillä Verneri häkeltyi lähentelystä niin, että putosi tuoliltaan. Valma huokaisi syvään. Jos – ja kyseessä oli todellakin JOS – hän aikoisi joskus vakiintua ja ryhtyä seurustelemaan vakavasti Vernerin kanssa, tämä saisi kyllä luvan opetella istumaan.

Mutta nyt oli tärkeämpääkin mietittävää. Muutamassa minuutissa he murskaantuisivat kananmunan alle. Opettaja katseli hermostuksissaan ulos kentälle, jossa talonmies Kemppainen viimeisteli pesäpallokentän rajoja kalkituskoneellaan. Opettaja huusi ja viittilöi kuin hullu saadakseen Kemppaisen huomion:

– Tule auttamaan! Kananmuna murskaa meidät. Meistä tulee kokkelia! Opettaja huusi niin että pellot raikuivat.

Talonmiehellä oli huono kuulo, mutta sen verran hän erotti, että opettaja huusi jotain junasta. Oliko hän lähdössä jonnekin? Liput kadoksissa? Kemppainen päätti mennä katsomaan. Hän käveli sisään kouluun, nousi toiseen kerrokseen ja avasi luokan oven, mutta hänen hämmästyksekseen oviaukon peitti valtavan kokoinen valkoinen pinta, josta ei päässyt läpi edes öljytty hyttynen.

– Hoi! Kemppainen huusi. – Mitä täällä tapahtuu?

– Olemme kiikissä, Valma huusi, sillä opettaja ei saanut sanaa suustaan. – Kananmuna kasvaa ja murskaa meidät.

– Ahaa, kananmuna. Murskaa, Kemppainen sanoi, sillä hän oli vuosien mittaan tottunut koulussa monenmoiseen, eikä hevillä hätkähtänyt. Hän katsoi munaa kuin tippuvaa vesihanaa ja pohti, miten korjata ongelma. Hänellä oli kädessään jakoavain, mutta siitä tuskin oli nyt apua. Kananmunissa ei ole ruuveja.

– Kas vain, kas vain, onpa erikoista… Kerrassaan erikoista, Kemppainen mutisi ja puisteli päätään.

Koko luokka odotti talonmiehen tuomiota. Talonmiehillä yleensä on ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Taas kuului plumps ja luokan elintila kaventui entisestään. Nyt alkoi olla jo todella kiire. Talonmies huusi hakevansa työkalupakkinsa.

– Mutta aika nopsaan, jooko, opettaja huusi sillä hän oli saanut osan ymmärryksestään takaisin, vaikka hänen äänestään tihkuikin epätoivo, jollaista on yleensä totuttu kuulemaan vain sijaisten suusta.

Plumps. Plumps. Verneri ymmärsi, ettei nyt ollut aikaa työkalupakeille. Hän oli aiheuttanut tilanteen, hänen tulisi se myös selvittää. Verneri lähti hivuttautumaan ikkunaan kohti. Valma lähti mukaan, sillä kaikesta huolimatta hänestä tuntui kuin olisi ainakin osavastuussa tapahtuneesta. Muu luokka tuntui täysin lamaantuneelta. Opettaja voivotteli. Ekaluokkalaiset ihmettelivät, oliko koulussa aina näin jännittävää, vanhemmat lapset pohtivat, kuinka kesäloman käy.

Verneri pääsi ikkunalle ja arvioi matkaa. Hän oli juuri hyppäämässä, kun Valma otti häntä kädestä kiinni ja vinkkasi verhoa:

– Revitään tuosta köysi.

Verneri repäisi verhon irti ja Valma sitoi sen vanhaan valurautapatteriin. Se ei riittänyt alas saakka, mutta pehmensi pudotusta. Verneri kiipesi verhoa pitkin ja loikkasi alas. Vähän nilkkaa kirpaisi mutta ei pahasti. Sitten hän juoksi korkeushyppytelineelle ja raahasi sieltä paksun patjan ikkunan alla. Valma oli sillä välin selittänyt lapsille, mitä tehdä. Yksitellen he ottivat verhosta kiinni, laskeutuivat pienen matkaa ja hyppäsivät patjalle.

Eikä yhtään liian aikaisin. Kun viimeinen lapsi oli päässyt ulos (ja lopuksi myös opettaja), kuului jälleen plumps ja kananmuna kasvoi vielä viimeisen kerran rikkoen siinä kasvupyrähdyksessä yhden ikkunankin. Lapset, opettaja ja talonmies katsoivat helpottuneina ylös luokkaan. He olivat pelastuneet. Opettaja juoksi soittamaan palokunnan paikalle. Tarkemmin ajatellen hän päätti soittaa myös poliisin:

– Kyllä tuollaisessa kananmunassa taatusti jotain laitontakin on, opettaja mietti.

Kun pelastuslaitoksen väki saapui paikalle, ihmetys oli melkoinen. Siitä oltiin kuitenkin yhtä mieltä, että kananmuna oli saatava pois luokasta, ettei koulunkäynti häiriintyisi ja kasvavan nuorison sivistys vaarantuisi. Mutta miten – se olikin hankalampi juttu. Ovista tai ikkunoista hirviökananmuna ei mahtuisi eikä sitä oikein rikkoakaan uskaltanut.

– Ottakaa se katon kautta, Verneri ehdotti. – Helikopterilla.

Palomiehet mumisivat myöntyväisinä. Heistä oli aina hauskaa käyttää helikopteria. Niinpä palomiehet kipusivat ensin peltikatolle ja avasivat sen kuin sardiinipurkin. Kun kananmuna näin oli saatu näkyviin, he sitoivat sen ympärille köydet ja kiinnittivät köysien toisen pään helikopteriin. Sitten kopteri lähti nousemaan. Vähä vähältä se suuresti ponnistellen pääsi ylemmäs ja kananmuna alkoi nousta koulun uumenista. Oli komea näky, kun se vihdoin oli kokonaisuudessaan koulun yläpuolella kuin valtava valkoinen tiedon kimpale.

Paha kyllä sitten kuului taas tuttu plumps ja kananmuna kasvoi jälleen aavistuksen, minkä seurauksena köydet luistivat ja koko hauras soikio luiskahti helikopterin otteesta. Se putosi suoraan mustalle, kuumalle peltikatolle ja murskaantui siihen. Kuului sihinää niin kuin valtava käärme olisi alkanut puhua. Muna paistui kuumalla katolla kuin valtavalla paistinpannulla ja pian koulun pihalle levisi mitä miellyttävin paistetun kananmunan tuoksu. Ennen niin musta katto oli nyt kauniin valkoisenkeltainen. Oli se melkoinen näky! Ihmiset katsoivat sitä ensin epäuskoisena, mutta sitten heitä alkoi naurattaa ja pian kuvat tästä maailman suurimmasta omeletista levisivät kautta koko maailman. Ne herättivät ansaittua ihastusta aina Pääsiäissaarilla saakka, sillä siellä on aina ymmärretty munien päälle.

—

Viikko näiden kummallisten tapahtumien jälkeen vietettiin koulun kevätjuhlia. Hanna Vuolasvirta jakoi todistukset pihalla, koska koulun katto oli remontissa. Verneri ja Valma olivat tunnustaneet, mistä kaikki oli saanut alkunsa, mutta kukaan aikuisista ei ollut uskonut heitä:

– Lapsikullat, ei kasvilannoitteella ja pippurilla voi kasvattaa jättiläiskananmunia, oli opettaja sanonut.

– Mikäpä siinä, olivat Verneri ja Valma miettineet. – Sovitaan sitten niin, vaikka oli se silti parempi selitys kuin aikuisten versio, joka kuului, että kyseessä oli ”outo ja harvinainen keväinen luonnonilmiö”.

Todistuksen lisäksi opettaja jakoi Valmalle ja Vernerille pienen mitalin heidän osoittamastaan urheudesta. Valma hymyili Vernerille, kun tämä sai omansa. Verneri katsoi Valmaa ja hänen polviaan alkoi heikottaa. Samalla hänen otteensa kirposi mitalista ja kun hän koetti ottaa sitä ilmasta kiinni, hän onnistui jälleen kompuroimaan itsensä lattialle.

Lopuksi kokoonnuttiin koulun pihalle, jossa heistä otettiin kuva paikallista lehteä varten. Taustalla näkyi kaksi valtavaa lumihuippuista vuorta – ne olivat munankuoria. Myöhemmin, kun Verneri katsoi kuvaa, hänestä tuntui kuin Valma olisi hymyillyt juuri hänelle.

Miska oli hyvin pikkuruinen mörkö. Hän oli mitä suurimmalla varmuudella maailman piskuisin mörkö. Miska oli niin pikkuriikkinen, ettei juuri kukaan ollut huomannut häntä. Hän oli itse asiassa yhtä pitkä kuin hammastikku. Se ei ole kovin paljon se.

Miska asusti hylätyn kartanon ikivanhassa piirongissa. Piironki oli Miskalle hyvin suuri. Hänelle riitti pari laatikkoa, joihin hän oli sisustanut viehättävän kotinsa. Moni olisi pitänyt Miskan kotia vierailun arvoisena paikkana, jos olisi tiennyt Miskan kodista.

Eräänä päivänä Miska päätti löytää itselleen työtä. Ongelma oli, että hän ei tiennyt, millaista työtä maailman pienimmälle mörölle olisi tarjolla. Miska mietti asiaa pitkään. Hän ei keksinyt yhtäkään sopivaa ammattia.

Miska oli surullinen.

Miskaa harmitti.

Hän halusi tehdä työtä ja tuntea itsensä iloiseksi työpäivän jälkeen.

– Työn tekeminen on tärkeää, Miska sanoi peililleen.

Miska pohdiskeli asiaa aamiaispöydässä, kastellessa pientä heinäänsä ja juodessaan pisaran vettä. Mutta hän ei vieläkään keksinyt, mitä voisi työkseen tehdä.

Miska päätti pyytää apua rouva Ágotalta.

Miska tiesi, että rouva Ágota oli kiltti ja mukava nainen. Hän oli tehnyt työtä teatterissa. Rouva Ágota oli näyttelijätär.

Ja toisin kuin monilla ihmisillä, rouva Ágotalla ei ollut kiire.

Miska astui ulos kartanon hienosta pääovesta. Hän törmäsi puutarhan nurmikolla sisiliskoon.

– Huomenta, sisilisko sanoi.

– Huomenta vain, Lizi, Miska tervehti sisiliskoa. – Olen matkalla rouva Ágotan luo.

– Ahaa, sisilisko sanoi.

– Minä haluan löytää itselleni työtä, Miska jatkoi.

– Ahaa. Vai niin, Lizi-sisilisko sanoi.

Lizi ei koskaan ollut monisanainen kaveri. Mutta hän tarjoutui viemään Miskan rouva Ágotan luo.

Rouva Ágotalla oli mukava talo. Miska kiipesi portaita etuovelle. Sitten hän koputti ovea. Kukaan ei kuullut. Hän koputti kovempaa. Mutta kukaan ei kuullut.

Miska oli tottunut tähän. Pieni mörkö ei saa aikaiseksi kovaa ääntä. Toisinaan se on ongelmallista. Miska vilkaisi ylös ovikelloon. Miten minä yletyn painamaan ovikelloa? Miska ihmetteli.

Miska toivoi, että oven vieressä olisi pienet tikkaat piskuisille vieraille. Sellaisiakin löytyy maailmassa. Ja pienetkin vieraat haluavat soittaa ovikelloa. Tai ovikello voisi olla ihan minun korkeudellani. Se vasta olisi helppoa, mörkö tuumasi.

Miska huokaisi ja alkoi pomppia. Pieni mörkö putosi pepulleen.

– Voi ei.

Miska alkoi kiivetä ovea ylöspäin. Pieni mörkö humpsahti taas pepulleen.

– Voihan viikset.

Miska kasasi kiviä keoksi ja yritti päästä kivikeolla korkeammalle. Mutta pieni mörkö tipahti pepulleen.

– Voi kissantassut!

Hän otti nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Silloin pihatieltä kuului askelia. Se oli rouva Ágotan koira Max.

– Sanoiko joku kissa? koira kysyi ja nuuski ilmaa.

– Terve, Max, Miska sanoi.

Koira huomasi Miskan ja sen huiskahäntä alkoi heilua iloisesti.

– Olipa hyvä nuuskutusreissu, Max ilmoitti.

– Voisitko painaa ovisummeria? Miska pyysi.

Max katsoi ylös ovikelloon. Koiran häntä heilui.

– Totta kai, Max sanoi ja pomppasi ilmaan. Koiran nenä tönäisi ovikellon nappia. Talon sisältä kuului surinaa.

– Kiitos, Max, Miska sanoi.

– Helppo juttu. Etsin lisää nuuskittavaa, se on mielipuuhaani, Max kertoi ja juoksi talon taakse.

Miska kuuli askelia oven takaa. Ovi avautui. Ovella seisoi rouva Ágota. Hän katseli ympärilleen.

– Hassua, minä kuulin mielestäni ovikellon surraavan, rouva Ágota sanoi.

– Tervehdys, Miska sanoi niin kovaa kuin jaksoi.

Rouva Ágota katsoi alaspäin. Hän tarkensi katsettaan ja näki vihdoin Miskan.

– Tervehdys sinulle. Mitä kuuluu, pieni olento? Rouva Ágota kysyi.

– Haluaisin neuvoja. Nimeni on Miska, pieni mörkö kertoi.

– Selvä se. Kerro vain, jos minä voin jotenkin auttaa sinua, Miska, rouva Ágota sanoi.

Rouva Ágota laskeutui alas. Hän nosti Miskan ylös kämmenellään.

– Haluaisitko kuumaa kaakaota? Rouva Ágota kysyi.

Miska oli hyvillään.

– Vain pienen pisaran, mörkö selitti.

– Selvä se. Minulla pitäisi olla nukketalon kaakaokuppeja, sopiiko se sinulle? rouva Ágota kysyi.

Miska nyökkäsi.

Rouva Ágota vei Miskan olohuoneeseen ja laski hänet istumaan pehmeälle sohvalle. He joivat kaakaota ja murustelivat suklaakeksiä. Rouva Ágota silitteli kissaansa, joka mulkoili Miskaa väsyneesti.

Seinäkello tikitti. Ulkona lauloi lintuja. Miska tunsi olonsa mukavaksi rouva Ágotan kodikkaassa asunnossa. Hän piti myös kaakaokupistaan. Siihen oli maalattu pienen pieniä kukkia. Pikku hiljaa mörkö uskaltautui kertomaan toiveestaan löytää töitä. Hän kuvaili myös pieneen kokoonsa liittyviä ongelmiaan. Rouva Ágota kuunteli, nyökytteli ja pohti.

– Toisinaan pienoinen koko voi olla myös etu, rouva Ágota arveli. – Minulla on idea. Ja se voisi toimia!

Miskan kasvoille levisi odottava hymy. Rouva Ágota kumartui Miskan eteen ja kuiskasi hänelle ajatuksensa. Miska alkoi hymyillä aina vain enemmän. Rouva Ágota kertoi, että Miska voisi tehdä töitä kotonaan. Miska pomppi sohvalla. Mutta häntä alkoi äkkiä arveluttaa.

– Luuletko, että minä pystyisin siihen? Miska epäili.

– Minä uskon niin, rouva Ágota vakuutti.

– Niinkö?

– Minä autan sinua, rouva Ágota lupasi ja he kättelivät.

Parin viikon kuluttua siinä hylätyssä kartanossa, jossa Miska asusti, oli suuri yllätys yleisölle. Kartanon kuistille oli tehty iso kyltti.

Siinä luki:

Maailman pikkuruisin teatteri ylpeänä esittää:

Maailman piskuisin mörkö.

Ihmisiä tuli jonossa sisälle kartanoon. He istuutuivat innoissaan tuoleihin, jotka oli asetettu ikivanhan piirongin eteen. Piirongin laatikoiden välissä oli maailman pienin esirippu. Sen takana jännitti Miska. Esitys oli pian alkamassa.

Olipa kerran vuohiäiti, jolla oli seitsemän pientä kilipukkia: Hillevi, Heino, Hannes, Hippu, Haituva ja Hotakainen. Seitsemäs, pienin niistä, oli nimeltään Hilda. Vuohiäiti ja kilit asuivat pienessä mökissä keskellä metsää.

Pahaksi onneksi samassa metsässä asui myös iso paha susi.

Aina kun vuohiäiti meni ulos, hän sanoi lapsilleen: – Muistakaa, ettette saa avata ovea kenellekään. Susi voi tulla ja syödä teidät suihinsa.

Kilit lupasivat aina kiltisti totella äitiään.

Eräänä päivänä äiti oli taas lähdössä asioille. Juuri silloin vuohien talon ohi kulki susi, joka kuuli seitsemän pienen kilin olevan yksin kotona. Se päätti olla ovela. Susi odotti vähän aikaa, kun vuohiäiti oli lähtenyt. Kop-kop, se koputti ovelle.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi. – Äitinne täällä.

– Et sinä ole äiti, huusivat kilit. Sinun äänesi ei ole yhtä lempeä. Sinä olet susi. Mene pois!

Susi ei lannistunut vielä. Se palasi metsään etsimään jotain, jolla saisi äänensä lempeämmäksi. Seuraavan kerran, kun vuohiäiti lähti taas asioilleen, susi oli valmiina odottamassa. Se joi kupillisen hunajaa ennenkuin hiipi ovelle. Kop-kop, se koputti.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi lempeimmällä äänellään. – Äitinne täällä.

– Sillä on äidin ääni, sanoivat kilit. – Avataan ovi.

Mutta juuri silloin yksi kileistä huomasi suden mustat käpälät ikkunalaudalla.

– Sinun käpäläsi eivät ole valkoiset, kilit huusivat yhteen ääneen. – Sinä olet susi. Mene pois!

Susi ei lannistunut vieläkään. Se palasi metsään etsimään jotain, jolla saisi värjättyä tassunsa valkoiseksi. Seuraavan kerran, kun vuohiäiti lähti taas asioilleen, susi oli valmiina odottamassa. Ensin se joi kupillisen hunajaa. Sitten se työnsi käpälänsä valkoiseen jauhopussiin. Lopuksi se koputti ovelle: kop-kop.

– Avatkaa ovi, lapsikullat, se sanoi lempeimmällä äänellään. – Äitinne täällä.

Varmuuden vuoksi susi asetti vielä valkeat tassunsa ikkunalaudalle näkyviin.

– Sillä on lempeä ääni, sanoivat kilit. – Ja sen käpälätkin ovat valkoiset. Se on äiti.

Kilit avasivat oven ja – voi kauhistus! – susi pääsi sisään. Kilit juoksivat hädissään piiloon. Hillevi meni sänkyyn peiton alle. Heino piiloutui uuniin. Hannes juoksi pöydän alle. Hippu loikkasi jääkaappiin. Haituva piiloutui isoon laatikkoon. Hotakainen kipitti sohvan taakse. Hilda, pienin kileistä, hyppäsi pesuämpäriin.

Susi katsoi sänkyyn ja uuniin ja pöydän alle ja jääkaappiin ja laatikkoon ja sohvan taakse ja löysi kaikki kilipukit – ja sitten se söi ne suihinsa. Mutta se ei vilkaissut pesuämpäriin eikä löytänyt pientä Hildaa.

Susi maiskutti tyytyväisenä suutaan ja asteli metsään ruokalevolle.

Kun vuohiäiti tuli kotiin, se arvasi heti mitä oli tapahtunut.

– Hillevi! Haituva! Vuohiäiti huuteli pieniä kilejään nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Vihdoin se kutsui Hildaa, pienintä kiliä.

– Minä olen täällä pesuämpärissä, kuului pieni ääni.

Vuohiäiti kurkisti ämpäriin ja halasi poikastaan. Hilda kertoi äidilleen, kuinka susi oli huijannut heitä.

Vuohiäiti ja Hilda lähtivät yhdessä etsimään pahaa sutta. Viimein se löytyikin metsästä sikeässä unessa.

Vuohiäiti kiiruhti kotiin hakemaan saksia. Niks-naks se leikkasi suden vatsan auki ja päästi kilit yhden toisensa jälkeen ulos: Hillevi, Heino, Hannes, Hippu, Haituva ja Hotakainen olivat kaikki ehjiä ja iloisia nähdessään taas päivänvalon.

Sitten kilit auttoivat äitiään vierittämään suden tyhjään vatsaan isoja kiviä. Lopuksi vuohiäiti ompeli suden vatsan sievästi kiinni. Susi jatkoi uniaan, mutta vuohiäiti lapsineen loikki turvaan omaan kotitaloonsa.

Jonkin ajan kuluttua susi heräsi. Se nousi jaloilleen ja ihmetteli tukalaa oloaan.

– Hyvänen aika miten mahaani särkee, se ähki. – Ihan kuin vatsani olisi täynnä kiviä.

Silloin susi päätti, ettei se enää milloinkaan söisi yhtään ainoaa kilipukkia. Eikä se syönytkään.

Ja niin seitsemän pientä kiliä elivät onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Olipa kerran kaksi hiiriserkusta, joista toinen asui maalla ja toinen kaupungissa.

Eräänä päivänä maalla asuva hiiri kutsui kaupungissa asuvan serkkunsa luokseen kylään. Maalaishiiri oli siivonnut kotikolonsa putipuhtaaksi, ja sen pienenpieni pöytä notkui vanhoja juustonpaloja, leivänmurusia, herneitä ja jyväsiä.

Vihdoin kaupunkilaisserkku koputti oveen. Maalaishiiri toivotti sen lämpimästi tervetulleeksi kotiinsa. Kaupunkilaishiiri astui sisään. Se katseli pitkään ympäriinsä ja nyrpisti sitten nenäänsä. Maalaisserkun kolo oli sen mielestä nuhjuinen ja pieni, ja ruokakin aivan mautonta. Viimein se avasi suunsa.

– Voi sinua, serkkuparka, se sanoi. – Kuinka viitsit elää näin kurjissa oloissa? Elät pienessä kolopahaisessa ja syöt vanhoja ruoantähteitä. Meillä kaupungissa on asiat paljon paremmin. Siellä eletään rikkauksien ja herkkujen keskellä ja nautitaan elämästä. Muuta serkkuhyvä ihmeessä minun luokseni kaupunkiin!

Maalaisserkkua hävetti. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka vaatimaton hänen kotinsa olikaan. Maalaishiiri päätti ottaa tarjouksen vastaan.

Niinpä serkukset lähtivät yhdessä kaupunkiin. Pitkän matkan kuljettuaan ne saapuivat perille. Kaupungissa oli melkoinen vilinä! Kaupunkilaishiiri johdatti serkun kotitaloonsa. Talossa oli suunnattoman suuri keittiö, joka oli täynnä ruokaa.

– En ole koskaan nähnyt näin paljon herkkuja! ihasteli maalaishiiri silmät pyöreinä.

– Nyt näet itsekin, miten hienoa kaupunkielämä on, vastasi kaupunkilaishiiri ylpeänä.

Hiiret vilistivät ruokakomeroon ja pinosivat lautasensa täyteen makupaloja: mustikkapiirakkaa, juustovoileipiä ja suklaavanukasta. Voi sitä herkkujen määrää! Maalaishiiri nautti vierailustaan täysin siemauksin. Se muisteli vanhaa kotikoloaan ja tuumi, että elämä kaupungissa todella oli parempaa.

Yhtäkkiä ruokakomeron ovi avattiin, ja sisään astui joukko häliseviä ihmisiä. Hiiret pinkoivat peloissaan pakoon minkä pienillä jaloillaan pääsivät. Varsinkin meteliin tottumaton maalaisserkku oli aivan hädissään. Sen onnistui kuitenkin pujahtaa piiloon erään laatikon taakse. Siellä se istui hiirenhiljaa viiksikarvat pelosta väristen, kunnes ihmiset olivat poistuneet paikalta.

Samassa ovensuussa naukaisi kissa. Se oli suuri ja karvainen otus, ja sen hampaat olivat niin terävät, että se olisi helposti tehnyt lopun kokonaisesta hiiripesueesta.

– Apua! kirkaisi maalaishiiri ja ryhtäsi serkkunsa perässä viime hetkellä turvaan komeron reunassa olevaan koloon.

Kun kissa oli saanut leikistä tarpeekseen ja ruokakomerossa viimein oli aivan hiljaista, maalaishiiri kuiskasi serkulleen varovasti.

– Kuulehan serkkurakas, taidan lähteä takaisin omaan kotiini. Jos elämä kaupungissa on aina näin pelottavaa, en kaipaa sen hienouksia. Elän mielummin maalla, kunhan saan olla rauhassa eikä minun tarvitse pelätä.

Niinpä maalaishiiri lähti onnellisena takaisin omaan kotiinsa. Se tiesi nyt, etteivät mitkään kaupungin houkutukset voittaneet oman kodin rauhaa.

Tässä ovat Hulda ja Jalmari. On jo myöhä.

– Nyt on iltasadun aika, Jalmari sanoo. – Valitaan kirja yhdessä!

– Kilja, kilja! Hihkuu Hulda.

– Luettaisiinko kirja autoista ja muista härveleistä? Jalmari ehdottaa. – Kaikenmoisia vimpaimia on hyvä tuntea.

– Ei kun kalhu ja ampiainen, sanoo Hulda.

– No mutta, Hulda kulta! Maailma on täynnä härveleitä. Katso, tuolla naapurin pihallakin on jännä ruohonleikkuri.

– Ei kun kalhu tulee ja ampiainen pittää! Hulda sanoo.

Jalmari ryhtyy lukemaan.

Olipa kerran karhu,

joka asui metsässä.

Karhu oli metsän kuningas.

Karhu oli suuri ja karvainen.

Paitsi nenänpää.

Se oli pieni ja siloinen.

Huldaa alkaa väsyttää. Krr… prrr, Hulda kuorsaa.

Jalmari jatkaa lukemista:

Mutta Ampiainen lensi metsään

ja pisti karhua kuonoon.

Kuono, ennen niin pieni ja siloinen,

oli nyt suuri ja kuhmuinen.

Karhu karjui kamalasti:

KUKA PISTI METSÄN KUNINGASTA NENÄÄN?

Hulda pelästyy. – Kuka pitti kalhua nenuun?

Älä huoli, Hulda kulta, Jalmari lohduttaa. – Se oli vain tuhma ampiainen, joka pisti karhua nenuun, piu. Ei se sattunut yhtään!

Hulda pyörittää päätään. – Ei tattunut yhtään!

Jalmari jatkaa taas lukemista:

Karhu painoi kuononsa lampeen.

Vesi oli lohtu ja ihana lääke.

Lampi musta toi Karhulle helpotusta.

Hohhoijaa Karhun haukotusta…

Tuli uni, pois meni tuska…

– Hohhoijaa, sanoo Jalmari. Jalmari kuorsaa. Krr… puuh!

Hulda leikkii, että Jalmari on karhu. – Tuhma ampiainen tulee ja pittää kalhua nenuun näin, piu.

Hulda työntää tutin Jalmarin nenään. – Nyt kalhua tattuu kovatti ja te kaljuu!

Hulda hakee kukkamaljakon ja kaataa vedet Jalmarin päähän. Jalmari kiljuu: – Hui, kylmää!

– Tuhma ampiainen pitti kalhua nenuun, Hulda kertoo. – Piu, ei tattunut yhtään!

– Aivan, aivan, Jalmari nyökkää. – Ei sattunut yhtään, vesi parantaa kaikenlaiset vaivat.

Jalmari lukee sadun loppuun:

Karhu, suuri ja karvainen,

kömpii omaan luolaansa,

ottaa pikkuisen suojaansa.

Tulee talvi, sataa lunta,

mutta karhut jo nukkuvat

ihanaa, lämpöistä unta.

Hyvää yötä, Hulda kulta.

Hyvää yötä, Jalmari.

Jaakolla oli tylsää. Hän seisoi pihalla yksin ja potki vanhaa jalkapalloaan. Mitään ei tapahtunut.

Silloin pihalle saapui uusi poika kädessään pussillinen värillisiä pavunsiemeniä. Poika kertoi siementen olevan lumottuja ja tarjoutui vaihtamaan ne Jaakon jalkapalloon. Jaakko oli niin utelias, että suostui vaihtokauppaan.

Kotona äiti oli kuitenkin vihainen. – Vaihdoit jalkapallosi pussilliseen herneitä? Mitä ihmettä sinä niillä teet?

Jaakkoa harmitti äidin torut. Hän päätti istuttaa pavunsiemenet kukkaruukkuun parvekkeelle ja katsoa mitä tapahtui.

Kun Jaakko seuraavana aamuna heräsi, oli yksi siemenistä itänyt yöllä. Pavunvarsi oli kasvanut niin suureksi, että se ulottui suoraan taivaaseen asti. Jaakko oli ihmeissään. Hän päätti kiivetä vartta pitkin katsomaan, mihin asti se ulottui. Ja niin hän kiipesi. Ja kiipesi ja kiipesi – kunnes lopulta pääsi latvaan saakka. Silloin hän huomasi olevansa pilvien valtakunnassa. Hieman etäämpänä näkyi suuri linna. Koska Jaakko ei vielä milloinkaan ollut nähnyt oikeaa pilvilinnaa, päätti hän lähteä sitä katsomaan.

Hän ei ollut ehtinyt vielä pitkällekään kun kohtasi matkalla haltijattaren. Tämä kertoi linnan kuuluvan ilkeälle jättiläiselle, joka oli kerännyt valtavan omaisuuden ryöstämällä ja petkuttamalla muita. Kukaan ei silti uskaltanut uhmata röyhkeää jättiläistä.

Jaakko mietti asiaa hetken ja tunsi seikkailun kutsuvan. Hän lähti kohti linnaa ja pujahti sisään sen portista. Ovella Jaakko kurkisti varovasti avaimenreiästä. Jättiläinen istui pöydän ääressä syömässä illallista. Syötyään jättiläinen kaivoi rahalippaansa esiin ja rupesi ihailemaan rahojaan. Lippaassa kimmelsi kymmenittäin kultakolikoita. Jättiläinen laski niitä naureskellen.

Samassa jättiläinen nosti päänsä ja nuuhkaisi epäluuloisena ilmaa. Se karjaisi:

Kautta kelmin ketkumaisen,

täällä haistan muukalaisen!

Sen kiinni otan, pataan heitän,

kohta siitä soppaa keitän.

Hoh hoh hoh hoo!

Jaakko kyyristeli hiljaa oven takana, kun jättiläinen ryhtyi etsimään tunkeutujaa. Ensin se katsoi pöydän alle. Sitten se nosteli verhoja ja kurkisti kaappiin. Se mylvi ja ärisi, mutta ei löytänyt ketään. Lopulta jättiläinen kyllästyi ja kävi sohvalle makaamaan.

Kun jättiläinen oli vihdoin nukahtanut, Jaakko raotti ovea ja hiipi hiljaa rahalippaan luo. Jättiläinen kuorsasi niin kovasti, ettei huomannut poikaa. Henkeään pidätellen Jaakko nappasi lippaan kainaloonsa ja kääntyi kohti ovea.

Mutta vaikka jättiläinen itse nukkui syvässä unessa, palvelija oli huomannut rahalippaan katoavan.

– Isäntä, isäntä, herää! palvelija huusi. – Joku varastaa rahasi!

Jaakko sai jalat alleen. Hän juoksi ovelle sydän pelosta tykyttäen.

Jättiläinen pinkaisi pystyyn ja syöksyi pojan perään huutaen hirveitä uhkauksia. Jaakko juoksi minkä jaloistaan pääsi – oli se menoa! – ja ehti kuin ehtikin pavunvarrelle ennen jättiläistä. Jaakko työnsi rahalippaan kainaloonsa, tarttui tiukasti pavunvarteen ja liukui alas niin nopeasti kuin uskalsi. Hän liukui ja liukui – kunnes lopulta pääsi parvekkeelle saakka.

Kädet täristen Jaakko juoksi hakemaan keittiöstä veitsen ja leikkasi sillä pavunvarren poikki. Koko komeus romahti pihamaalle. Pilvistä kuului kumeaa mylvintää, mutta jättiläistä ei näkynyt missään.

Äiti oli ihmeissään nähdessään Jaakon hengästyneenä parvekkeella. – Missä pavunsiemenesi ovat? hän tiedusteli. – Tässä, poika vastasi ja ojensi rahalippaan äidille. Äiti tuijotti rahoja suu auki. – Lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen, Jaakko totesi. – Mutta vasta huomenna. Tänään siivotaan piha.

Äiti vilkaisi parvekkeelta alas. – Minä haen haravat, hän totesi.

Einoa kiukutti.

– En enää ikinä leiki Aarnin kanssa, hän ajatteli. – Olkoot kaikki päiväkodin lapset! Minä muutan ulkomaille ja pysyn siellä!

Ja niin Eino pakkasi reppunsa ja suuntasi kohti läheistä metsää. Hän päätti rakentaa itselleen majan. Hän rakensi sitä kolme tuntia ja siitä tuli oikein hieno. Siinä oli sammalsohva ja kivituoli ja kävyillä koristeltu oviaukko.

– Ei hassumpi, tuumasi Eino ja tarkasteli uutta kotitaloaan. „Mitähän Aarni nyt sanoisi?“

Sitten Eino muisti riidan. – Olkoon Aarni ja kaikki muutkin lapset, hän tuumi ja kömpi majaansa. Mutta juuri silloin hän huomasi maassa kimaltelevan lasipullon. Se näytti vanhalta.

– Ei hullumpi aarre, tuumasi Eino ja hieraisi pullon kylkeä. Silloin lasin sisältä pöllähti esiin savua.

– Apua! ajatteli Eino mielessään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, sillä pian hänen edessään seisoi ilmielävä henkiolento.

– Huh, henkäisi Eino peloissaan.

Olento karautti kurkkuaan ja esittäytyi.

– Minä olen pullon henki. Koska päästit minut vapaaksi, saat esittää kolme toivomusta ja minä täytän ne.

Eino riemastui. Vihdoinkin hän saisi oman legoraketin ja uuden polkupyörän. Vai pitäisiköhän sittenkin toivoa uima-allasta? Tai peräti lelukauppaa? Nyt kun sai toivoa mitä vain, olikin vaikea keksiä mitä halusi.

– Haluaisin olla supersankari, tuumasi Eino viimein.

– Saamasi pitää, henki vastasi ja samassa Einon päälle ilmestyi sinipunainen trikooasu. Hän oli aivan oikean hämähäkkimiehen näköinen.

– Upea, henkäisi Eino. Hän kiipesi kokeeksi majan seinää pitkin ja huomasi olevansa ketterä kuin orava.

Henki katseli poikaa huvittuneena ja karautti taas kurkkuaan. – Toinen toivomuksesi, herra?

Eino katsahti sinipunaista asuaan ja mietti hetken.

– Saisinko minä vielä ritarivarusteet? hän ehdotti.

– Saamasi pitää, vastasi henki ja loihti esiin rautaisen kypärän, kilven ja miekan.

Eino kiljaisi riemusta. Kunpa Aarni vain näkisi…

Samassa Einolle tuli alakuloinen olo. Jotain tärkeää puuttui. Päiväkodissa oli Aarni ja Veera ja paljon muitakin ystäviä, jotka halusivat leikkiä hänen kanssaan. Sitä paitsi Einoa palelsi.

– Kolmas toivomuksesi, herra? henki kysyi.

– Tahtoisin sittenkin omat vaatteeni takaisin, huokasi Eino.

– Saamasi pitää, vastasi henki ja toivomus toteutui. Samassa henki oli poissa, sillä kaikki kolme toivomusta oli käytetty.

Eino tuijotti apeana tyhjää lasipulloa ja tunsi itsensä yksinäiseksi. – Kaverit ovat sittenkin parasta maailmassa, hän ajatteli.

Eino pakkasi reppunsa ja vilkaisi majaansa viimeisen kerran. Oli aika palata päiväkotiin.

1. Luku – Keksintö

Taivaalla mylvivät tummanharmaat pilvet kuin raivoisat härät, ja pilvien alla velloivat laineet. Ensin ne olivat koirankopin, sitten mökin kokoiset. Kohta niistä tuli yhtä korkeita kuin omakotitalo ja lopulta ne kasvoivat kerrostalon korkuisiksi. Tuuli viuhui ja ulisi ja lyijynharmaan aallokon pinnalla kieri valkoista vaahtoa, ja jos tarkensi katsetta, vaahtopäiden keskellä saattoi nähdä punakylkisen paatin, jonka mastossa lepatti riekaleisia purjeen jäänteitä.

Kapu katseli niitä kajuutan ikkunasta ja ajatteli, että niistä voisi tehdä hyviä nenäliinoja mikäli hän saisi nuhan, mikä olikin kovin todennäköistä, sillä hän oli kastunut kannella läpimäräksi.

Aamu oli valjennut aurinkoisena, ja avattuaan silmänsä Kapu oli pannut merkille ison naulan, joka lojui kajuutan seinän vierellä. Hän oli katsellut sitä ja ihmetellyt mistä se oli laivaan tullut ja mihin se oli matkalla, ja hän oli viettänyt oikein miellyttävän hetken lämpöisten vällyjen alla tarkastellen naulaa ja miettien esineiden kummallisia teitä.

Myöhemmin päivällä tuuli oli viritellyt myrskyviuluaan ryhtyäkseen vinguttamaan sitä oikein toden teolla. Kapu oli istahtanut rakkaaseen nojatuoliinsa ja katsellut, kuinka hänen irtaimistonsa siirtyi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja sitten hiukan enemmän vasemmalle ja taas oikealle – ja siinä samassa hän oli keksinyt naulalle tarkoituksen. Hän oli hakenut vasaran ja naulannut kiinni lattiaan nojatuolin, jonka muhkea vatsa hipoi maata. Sen jälkeen hän oli istahtanut tuoliin ja sitonut itsensä siihen tukevasti kiinni sinipunaraidallisella kaulaliinallaan.

Luottamuksen saavuttaminen laivaan myrskyn aikana oli vaatinut harjoittelua. Kun Kapu ei ollut vielä tottunut merimies, hänen kasvonsa olivat muuttuneet myrskyn kourissa punaisiksi ja sinisiksi ja vihreiksi. Hän oli puristellut käsiään ja rukoillut merta asettumaan ja jos hän olisi uskaltautunut kannelle, hän olisi ampunut hätäraketteja ja lähettänyt hätäviestejä kotiin ja serkuille ja pikkuserkuille ja kumminkaimoille.

Lopulta hän oli oppinut, että kaikki hätäily on turhaa. Meri möyrysi ja myllersi niin kauan, kunnes höyryt sen sisuksista olivat purkautuneet – eikä tämä paatti uponnut sitten millään, ihan niin kuin merikapteeni Mölkky oli vakuuttanut.

He olivat seisseet rannassa, Kapun posket olivat hehkuneet kaupanteon jännitystä. Kapteeni oli silitellyt laivansa kylkeä ja pössäytellyt piipustaan toffeelle tuoksuvaa savua ja sanonut että ”kyllä, kyllä tämä purkki kestää”. Ja niin helliä katseita kapteeni oli laivaansa luonut, että Kapu oli pelännyt hänen tulleen katumapäälle.

Kapteeni oli selittänyt, että hänen oli pakko luopua laivasta, koska hän oli vanhemmiten käynyt kömpelöksi ja alkanut kompastella portaissa ja lisäksi häntä vaivasi kihti, jota raaka meri-ilma pahensi. Hän oli selitellyt kaikenlaista, mutta Kapu näki omin silmin syyn ryhtymiseen maakravuksi, kun rantaan asteli soma nutturapäinen nainen essu edessään ja huusi: ”syömään!” Sen jälkeen rouva sanoi vielä jotain, jonka sisällön merikarhu peitti yskäisemällä äänekkäästi – mutta Kapu oli varma, että se oli jotakin hellää ja kaunista.

Eikä kapteeni Mölkky ollut perunut kauppaa, vaan totta siitä tuli. Kapu oli kävellyt puotiin ostamaan kapteeninlakin ja laivakorppuja ja köysikimppuja ja muuta tarpeellista, ja jo seuraavana päivänä hän oli nostanut purjeet ja jättänyt taakseen kotikaupungin, joka oli pienentynyt ensin tulitikkulaatikon ja sitten viisipennisen kokoiseksi. Lopulta siitä ei ollut jäljellä kuin nuppineulanpää, joka sekin katosi horisonttiin, ja pienen kylän ahtaiden katujen sijasta Kapu näki edessään aavan meren ja maailman, joka tuntui odottavan juuri häntä.

Siinä Kapu siis istui, nojatuoli pysyi paikallaan ja Kapu tunsi iloa siitä, että hän oli rohkea ja kekseliäs nuori mies. Ohitse seilasivat pöytä ja tuoli, jonka joka toinen pinna oli maalattu siniseksi ja joka toinen valkoiseksi, koska Kapu ei ollut halunnut päättää, kummasta väristä hän piti enemmän. Tuolin perässä liukui ruskea arkku ja sen vanavedessä ruokakaappi, joka vieritti ovensa raosta Kapulle omenan, ja kun yöhyllyltä pudonnut romaani osui käden ulottuville, Kapu poimi kirjan ja luki siitä omenaa mutustellen pari vauhdikasta lukua. Pian hänen silmiään alkoi kutittaa ja kun sänky seuraavan kerran seilasi hänen ohitseen, hän nappasi siitä täkin jossa oli vieri vieressä sinikelloja ja ruusunnuppuja, veti täkin päälleen ja vaipui syvään uneen.

2. Luku – Autiomaa

Aallot keikuttivat laivaa ylös ja alas. Kapu tunsi olevansa valtavassa kehdossa ja näki unta saaresta, jolla palmut huojuivat ja aurinko paistoi ja mustahiuksinen mies näppäili kitaraa aurinkovarjon alla siemaillen kuplivaa juomaa. Kapullakin oli jano, ja siinä samassa hän nousi lentoon. Selkäänsä ilmaantuneita siipiään läiskyttäen hän kohosi kannelta maston yläpuolelle ja yli palmunlatvojen pilviä kohti, ja kun Kapu hätkähti hereille, hän huomasi ettei yläviistoon suuntautuva liike ollutkaan unta, sillä kajuutan ikkunasta ei näkynyt enää tummanpuhuvaa merta eikä lokkeja vaan vaaleampaa sinistä, jossa ui valkeaa pumpulia, ja hän tajusi että hän ja hänen muhkea nojatuolinsa ja ruusunkukkainen peittonsa kiitävät parhaillaan ilman halki kohti tuntematonta päämäärää, ja koska hän oli tarkkaillut luonnon kulkua useiden vuosien ajan, hän ymmärsi, että se mikä menee ylös tulee myös alas, ja niinpä hän puristi silmänsä kiinni – mutta vain hetkeksi, sillä jos nämä olisivat hänen viimeiset hetkensä, hän haluaisi nähdä ne mahdollisimman tarkasti omin silmin.

Mutta sen sijaan, että Kapu olisi nähnyt ympärillään sinne tänne lenteleviä laudankappaleita ja tuntenut luidensa rutisevan rikki, kuului vain mahtava loiskahdus, vesi pärskyi ja meren mylväisyjen sijaan kuului lempeää liplatusta. Kapu istui aloillaan ja kuunteli: ei ääntäkään. Hän irrotti itsensä tuolista, ja koska kaulaliina oli hoitanut turvavyön virkaansa täydellisellä antaumuksella, hän antoi sille muutaman hellän silityksen.

Hän käveli ovelle, avasi sen ja ujutti ulos varpaansa. Koska varvasta ei paleltanut, hän päätteli ettei hän ainakaan Alaskaan ole tullut, ja koska varpaalla oli suorastaan kuuma, hän arveli tulleensa pikemmin hyvin lämpimään paikkaan, ja koska Kapu oli herkkä häikäistymään, hän haki arkusta nenälleen mustat aurinkolasit ja astui kannelle. Hän näki allaan lammentapaisen ja lammen rannalla palmupuita sekä loputtomasti hiekkaa.

Kapu hieraisi käsiään tyytyväisenä ja alkoi odottaa tarjoilijaa, joka toisi kylmän juoman ja vuokraisi aurinkotuolin, sillä pikkuinen lomanpoikanen ei tekisi pahaa merimiehellekään. Kapu katsoi hiekalle ja huomasi jotain tummaa lähestyväksi. Hän arveli sitä tarjoilijan varjoksi, mutta kun kuva tarkentui, Kapu tajusi että edes kaikkein kookkaimmallakaan tarjoilijalla ei ole noin ohuita ja pitkiä jalkoja eikä ainakaan noin monta – hiekalla tarpoi kahdeksan koipea, jotka kantoivat pallomaista ruumista sekä päätä, jossa mollotti kuusi silmää.

Olento peitti hetkeksi auringon – tuli niin varjoisaa ja viileää, että karvat Kapun käsivarsissa nousivat pystyyn ja hän tajusi, että olento oli häntä ainakin viisi kertaa suurempi. Jos Kapu olisi ihmetykseltään ja kauhultaan pystynyt, hän olisi ottanut jalat alleen ja juossut suojaan kajuuttaansa ja kaivautunut sängyn alle piiloon, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan.

Mustanpuhuva olento asteli rantaviivalle ja laski imukärsänsä veteen, jonka jälkeen alkoi kuulua monenmuotoista korinaa, eikä aikaakaan, kun hämähäkki oli siemaissut pikkuisen lammen tyhjäksi. Vatsa pullollaan hämähäkki raahautui palmun alle, kellahti selälleen, nosti jalkansa kohti taivasta, laskosti ne vatsansa päälle ja alkoi kuorsata. Ja vaikka jättimäinen olio kauhistutti Kapua ja täytti kaamealla olemuksellaan ääriään myöten juuri sen varjopaikan, josta Kapu oli haaveksinut, Kapu pystyi tuntemaan myös hippusen kiitollisuutta, koska olihan hämähäkki auttanut häntä rantautumaan tyhjentämällä lammen vedestä – heiluminen ylös ja alas oli koetellut Kapun voimia eikä hän ehkä olisi jaksanut kiskoa venettä rantaan omin voimin.

Kapu katseli hämähäkin vatsaa, joka nousi ja laski hengityksen tahdissa, ja hänelle tuli mieleen hänen oma vatsansa, josta ei kuulunut tyytyväistä pulinaa vaan tyytymätöntä kurinaa, sillä edellisestä ateriasta oli kulunut ainakin kymmenen tuntia. Kapu laskeutui laivasta hiekalle ja ryhtyi vesi kielellä laskemaan palmujen latvuksissa keikahtelevia kookospähkinöitä, mutta koska hän ei muistanut mitä tuli viidentoista jälkeen, hän lopetti laskemisen, siirtyi lähimmän palmupuun juurelle ja heilutti sitä kaikin voimin. Puu ei hievahtanutkaan, ja palkaksi aherruksestaan Kapu sai vain otsalleen hikipisaroita, jotka tekivät hänet entistä janoisemmaksi.

Siitä Kapu oli kuitenkin vakuuttunut, että hänen omat silmänsä revähtivät suuriksi kuin lautaset, ja koska hämähäkki ei kiinnittänyt mitään huomiota kookospähkinöihin, Kapu tuli siihen lopputulokseen, että hämähäkit eivät varmaankaan pidä kasviksista, ja että jos ne eivät pidä kasviksista, mistähän ne mahtavat pitää, ja hän päätti ensi tilassa mennä kajuuttaan ja katsoa tietosanakirjasta kohdasta h, millainen ruokavalio hämähäkeillä mahtoi olla.

Hämähäkki vaappui hitaasti Kapua kohti, ja koska vaikutti siltä, ettei sillä ollut aikomustakaan kääntyä, Kapulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä tekemään tuttavuutta. Hän sanoi ”terve” ja ”moikka” ja ”hei”, mutta sitten hän muisti olevansa kaukana vierailla mailla ja huikkasi ”hello”. Se tepsi, sillä hämähäkki pysähtyi, mutta pahaksi onneksi ”hello” sattui olemaani ainoa englanninkielinen sana jonka Kapu osasi, joten keskustelu tyrehtyi lyhyeen.

Painostava hiljaisuus jatkui, mikäli ei lasketa mukaan kurinaa, joka kuului sekä hämähäkin että Kapun vatsasta yhtä aikaa, sillä alueella ei ollut autoja koska ei ollut teitä koska ei ollut mitään muuta kuin silmänkantamattomiin hiekkaa, eikä mistään lähestynyt helikopteria eikä missään ollut ilmastointia, minkä puolestaan huomasi siitä, että hikipisarat Kapun otsalla kävivät yhä suuremmiksi ja painavammiksi.

Hämähäkki ohitti Kapun niinkuin pienet pojat olisivat sille aivan yhdentekeviä, ja pysähtyi palmun juurelle. Se venytti jalkaa numero yksi, minkä jälkeen se nosti ilmaan jalan numero kaksi ja jysäytti palmun kylkeen sellaisen potkun, että keinuttuaan hetken pitimissään kolme kookospähkinää putosi hiekkaan lempeästi kopsahtaen.

3. Luku – Pulloposti

Palmuissa riitti pähkinöitä, ja toisin kuin Kapu oli luullut, ne kelpasivat myös hämähäkille. Kapu kokkasi kookospähkinäpikkelsiä ja kookospähkinäpiirakkaa, kookospähkinäpirtelöä ja kookospähkinäpihvejä. Hän rakensi palmun lehvistä aurinkosuojan, jossa tarjoilu ja päivällisen nauttiminen tapahtuivat.

Kiidättäessään laivasta lautasia ja ruokavateja rantaan, Kapu tarkkaili sivusilmällä hämähäkkiä ja yritti samalla hahmottaa sen luonteenlaatua ja mielentilaa, mutta niitä oli hyvin vaikea saada selville, koska hämähäkin oleminen näytti koostuvan paikallaan pysymisestä, koipien hitaasta liikuttelusta ja tuijottamisesta. Juuri intensiivinen tuijottaminen oli sen silmiinpistävin ominaisuus, ja kun muutaman silmän yhtäaikainen tuijotus syystä tai toisesta kohdistui Kapuun, se teki hänet hermostuneeksi ja aiheutti puheripulin, mikä ei sinänsä ollut huono asia, sillä täytyihän jonkun hoitaa keskustelupuoli illallisella.

Pitääkseen tunnelmaa yllä Kapu kertoi pikkuruisesta kaupungista, jossa oli ruutuasemakaava ja äidistä joka teki ruutupikkuleipiä ja porkkanoista jotka kasvoivat riveissä ja oppilaista jotka istuivat riveissä ja kirkontornin kellosta, joka hakkasi aikaa lyönneillään pieniksi palasiksi. Ja kun Kapu sai syntymäpäivänään lahjaksi ruudullisen pikkutakin, hänen oli pakko juosta meren rantaan varmistamaan, että meressä ei ole ruutuja, raitoja eikä rivejä.

Aluksi yksinpuhelu tuntui oudolta, mutta kun Kapu pääsi vauhtiin, hänestä tuntui kuin tulppa olisi otettu pullon suulta ja puhetta valui solkenaan. Hän kertoi postipojan työstä: siitä kuinka toiset saivat ison pinon kirjeitä ja toiset eivät yhtäkään, ja Kapun sydämeen koski aina samalla tavalla. Hän kuvaili, kuinka hän rakastui pieneen laivaansa sydänjuuriaan myöten ensi silmäyksellä, ja tytöstä, joka ei rakastunut häneen vielä viidennelläkään silmäyksellä, ja koska hämähäkki ei tehnyt elettäkään poistuakseen, Kapu uskoi vakaasti, että se kuunteli.

Ja vaikka muutama kommentti päivälliskumppanin huulilta olisi ollut tervetullut, Kapu oli tilanteeseen tyytyväinen, sillä kerrankin sai puhua itsestään niin paljon kuin haluttaa ilman keskeytystä ja vailla velvollisuutta kysellä myös toisen kuulumisia.

Tarinoinnin edistyessä Kapun ääni sai lisää sointia ja hän oppi maustamaan puhettaan herkullisilla kielikuvilla. Kerronnan kohokohdat ja suvannot sekoittuivat yhteen hiekan yllä väräjävän hiljaisuuden kanssa, ja rupattelua säesti palmupuiden lempeä suhina.

Kapun joskus hyvinkin tylsältä tuntunut elämä sai uutta hehkua myös hänen omissa korvissaan. Hänestä pyrähteli lennokkaita ajatuksia kuin perhosia, ja hän ihmetteli missä ne olivat aiemmin piileskelleet, mutta ehkä kaikki johtui siitä, että koskaan aikaisemmin Kapulla ei ollut näin harrasta kuuntelijaa eikä kolmea päivää tyhjää aikaa autiolla saarella, jonka rantoja aallot hellien hyväilivät.

Kolmannen päivän iltana Kapu pääsi kohtaan ”seikkailut merellä”, ja niitä riitti: hän kertoi hämähäkille saarista jotka syöksivät tulta ja kaupungeista joissa vilisi ihmisiä kuin muurahaisia ja merihirviöistä ja pilvenpiirtäjän korkuisista laineista, ja vaikka hän ehkä hiukan liioitteli, sillä ei ollut väliä, sillä tärkeintä oli ajanviete ja hämähäkin pitäminen hyvällä tuulella.

Hämähäkki tuijotti kiinteästi Kapun suuta, joka kävi kuin papupata, mutta vaikka tarinoiden tasossa ei ollut mitään vikaa, hämähäkin silmät lupsahtelivat ja painuivat kiinni. Kapu vaikeni ja katsahti ympärilleen: taivaalle oli kertynyt pilviröykkiöitä ja aallot huljuttivat rantavedessä jotakin vihreää edes takaisin. Kapu pyyhälsi rantaan ja poimi hiekalta vihreän pullon, joka lähemmässä tarkastelussa osoittautui äidin viinimarjamehupulloksi.

Kapun sydän hypähti ilosta. Jännityksestä vapisten hän poksautti pois korkin ja kaivoi sisältä paperilapun. Siinä luki:

Syntymäpäiväsi on kymmenen päivän kuluttua. Tulethan juhliin. Terveisin äiti  PS. Koska en tällä kertaa voinut kysyä, haluatko suklaa- vai kinuskikakkua, päätin valmistaa molempia.

4. Luku – Iso vieras

Kapu katsoi tiukasti merelle. Tuulen kirvoittamat aallot heittivät hänen silmiinsä jotain kosteaa ellei kyse sitten ollut sadepisaroista, joita putoili taivaalta. Kapu oli onnellinen, että hämähäkki oli nukahtanut, sillä olisi tuntunut hiukan hassulta hypätä kertomuksessa tulivuorista kinuskikakkuun. Hän siirtyi kajuuttaan ja katseli ikkunasta, kuinka pisaroita tipahteli yhä tiheämmässä tahdissa niin että siihen, missä oli kuoppa, tuli lätäkkö ja sitten lammikko.

Sade yltyi. Lammikko kasvoi lammeksi, ja kun Kapu tunsi laivan alla viriävät laineet, hän olisi huutanut eläköön, mikäli ei olisi missään nimessä halunnut herättää hämähäkkiä, joka nukkui sateen tuudittamaa unta palmunlehvien alla. Ja vaikka Kapusta oli ollut jännittävä tutustua niin vaikuttavaan olentoon, hän ei pannut pahakseen ajatusta, että heidän tiensä olivat erkanemassa. Siitä syystä hän kaivoi pikaisesti arkusta varalakanat, ompeli niistä vikkelästi uuden purjeen ja nosti sen mastoon. Lopuksi hän etsi palan paperia ja kynän, ja istahti pöydän ääreen kirjoittamaan: Täältä tullaan. Terveisin Kapu

Hän taitteli paperin, sujautti sen pulloon ja laittoi korkin päälle. Suunnitellessaan, kuinka hän hetken päästä irrottaisi palmupuun ympärille kiedotun köyden ja jättäisi tämän saaren ikuisiksi ajoiksi, hän muisti kapteeninlakin. Sitä oli lähdettävä etsimään, sillä eihän käynyt laatuun, että kapteeni esiintyisi vesillä ilman kapteeninlakkia.

Lakkia ei kuitenkaan ollut hattuhyllyllä eikä arkussa eikä pöydän kulmalla, ja kun se lopulta löytyi sängyn alta kajuutan pimeimmästä nurkasta, Kapu kuuli yhden tömähdyksen ja sitten toisen ja kahdeksannen tömähdyksen jälkeen hän tiesi saaneensa vieraan.

Seuraavaksi kuului kierimistä ja räsähdys, ja vaikka Kapu tiesi, ettei hämähäkki ollut rikkonut mehupulloa tahallaan, häntä harmitti silti, sillä nyt pulloposti jäisi lähettämättä ja äiti ei voisi olla varma, oliko hän tulossa, ja uskaltaisi valmistaa ainoastaan kinuskikakun tai suklaakakun, ja se olisi suuri takaisku, sillä Kapun teki kovasti mieli molempia.

Mutta matkan piti joka tapauksessa jatkua, ja Kapu irrotti köydet. Ja koska Kapu oli kerran saanut vieraan, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kutsua vieras peremmälle. Hän viittoili kajuuttaan päin, mutta koska kajuutan ovi oli pieni ja hämähäkki suuri, kesti aikansa, ennen kuin se oli saanut ovesta sisään pullean, vettä valuvan ruumiinsa ja kaikki kahdeksan jalkaa, ja koska myöskään kajuutta ei ollut koolla pilattu, hämähäkki tuntui täyttävän sen ääriään myöten. Kun se oli jaloillaan, yläruumis hipoi kattoa, ja kun se oli pitkällään, jalat osuivat seiniin.

5. Luku – Nuha

Suuren ja mahtavan vieraan saapuminen aiheutti jonkin verran järjestelyjä. Tehdäkseen vieraansa olon mukavaksi Kapun täytyi asetella huonekalut hämähäkin koipien lomaan miten parhaiten taisi, ja jos ne sattuivat kaatumaan kumoon mustan otuksen siirrellessä jättimäisiä jalkojaan, huonekalut piti nostaa ylös tai sitten jättää lojumaan hujan hajan, mikä sekään ei ollut huono vaihtoehto, koska Kapun elämässä jännitys meni järjestyksen edelle, eikä hän antanut pikkuseikkojen rasittaa mieltään.

Hämähäkki kävi taloksi ja käpertyi kajuuttaan. Aluksi lilluttiin lammella eikä matka oikein edistynyt, mutta Kapu uskoi vakaasti että tilanne muuttuisi, kunhan sade ja tuuli tekisivät vielä hetken työtään. Ja usko ja toivo olivat juuri niin mahtavia voimia kuin hän oli arvellut, sillä avatessaan silmänsä virkistävien torkkujen jälkeen Kapu huomasi, kuinka tähdet liikkuivat kajuutan ikkunan takana.

Hän ryntäsi kannelle ja totesi laivan uivan jokiuomaa pitkin, jonka kaatosade oli kaivertanut hiekkaan, ja joen suulta aukeni loputon aava, johon tähdet heijastuivat. Kapu tarttui ruoriin ja tunsi olevansa taas ihka oikea merikapteeni, eikä voinut enää pidätellä, vaan huusi ”eläköön, eläköön”.

Kajuutan ikkunaan ilmestyi yksi hämähäkin kuudesta silmästä, ja koska hämähäkki oli elämänsä ensimmäisellä purjehduksella, silmä oli levinnyt hämmästyksestä entistäkin suuremmaksi.

Mutta koska elämä kulkee aina eteenpäin eivätkä tapahtumat lakkaa tapahtumasta, Kapun ongelmatonta onnen tunnetta ei kestänyt pitkään. Kajuutasta kuului valtaisa aivastus ja laiva tärähti uhkaavasti. Koska Kapun ote irtautui ruorista ja hän oli vähällä keikahtaa yli laidan, hän päätti että tilanteelle pitää välittömäsi tehdä jotakin.

Kapu kiirehti kajuuttaan ja loikki hämähäkin yltympäriinsä levittäytyvien jalkojen yli kaivelemaan arkusta äidin antamaa pussukkaa. Tässä vaiheessa on syytä kertoa, että Kapun äiti ei osannut elää ilman puikkoja ja lankaa. Puikot kilisivät aina, kun hän oli paikalla. Ne sylkivät pipoja ja sukkia ja lapasia sellaisella vauhdilla, että välillä Kapun piti sanoa: ”nyt riittää”. Äiti suorastaan eli kutomisesta, sillä hän hankki siitä myös elantonsa. Viime aikoina lapasia ja sukkia ei tosin mennyt kaupaksi enää entiseen tahtiin, sillä kylän oli vallannut sormikasvillitys – kaikilla piti olla nahkahansikkaat, eikä ollut enää ihminen eikä mikään, ellei omistanut sellaisia. Hansikkaita sai postimyynnistä, ja kukapa muu kuin Kapu joutui kantamaan riemunkirjavaan paperiin käärittyjä paketteja postilaatikoihin, ja joka kerta häntä harmitti samalla tavalla.

Kapun äiti ei kuitenkaan menettänyt uskoaan vaan antoi puikkojen viuhua. Kapun merimatkaa varten hän valmisti kaksi paria villasukkia, lapaset, myssyn ja kaulahuivin. Ensin Kapu oli naureskellut, että ei etelämerellä sellaisia tarvita, mutta äiti oli sanonut, että ehkä tuulet ajaisivat laivan pohjoismerelle, jossa jäälautat kuulemma kolahtelevat ja pakkanen paukkuu. Äiti oli näyttänyt vakuuttavalta ja aikansa perusteluja kuunneltuaan Kapu oli suostunut ottamaan villavarusteet mukaansa.

Ja vaikka äiti ei ehkä ollutkaan ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että laivaan saattaa muuttaa vilustunut hämähäkki, oli joka tapauksessa hänen kaukokatseisuutensa ansiota, että Kapulla oli nyt jotakin lämmikettä laitettavaksi kaikkiin kahdeksaan jalkaan, sekä lisäksi pullo mustaviinimarjamehua, jolla karkotettiin kaikenlainen köhä ja niiskutus. Hämähäkin vilustumisesta oli sellainenkin ilo, että pullo tyhjeni mehusta, ja Kapu saattoi matkaan pullopostinsa äidille.

Koska sairaudesta toipumisessa tärkeä rooli oli myös henkisellä hyvinvoinnilla, Kapu järjesti hämähäkille viihdykettä soittamalla sulosävelmää ruusuin koristellusta soittorasiastaan, jonka päällä pyöri keijukaismainen tanssijatar. Säveltä kuunnellessaan Kapukin herkistyi ja muisti vaaleatukkaista naapurin tyttöä, joka piti hiuksensa kahdella letillä. Kapu mietti, olisiko hänen pitänyt olla rohkeampi ja pyrkiä tytön kanssa uudelleen puheisiin – ehkä tyttö oli sinä päivänä ollut vain huonolla tuulella ja sanonut ”kiitos ei”, kun Kapu oli pyytänyt häntä elokuviin.

Kapun olisi tehnyt mieli keskustella asiasta ja pyytää neuvoa, mutta hämähäkki vain pärski ja aivasteli, ja vaikka sillä olisikin ollut joitakin rakkauskokemuksia hiekka-aavikolla, sillä ei ollut kieltä, jolla kertoa niistä, joten siinä mielessä keskustelun virittäminen oli turhaa.

Siispä Kapu karisti mielestään haikeuden ja astui kannelle. Tuuli kuljetti laivaa eteenpäin mukavalla vauhdilla, ja käännellessään ruoria varmoin ottein, Kapu mietti elämää, joka mutkitteli eteenpäin omalla eriskummallisella tavallaan. Noihin kummallisuuksiin kuului, että sellainen, jolla ei tuntunut olevan mitään tekoa, saattoi joku päivä olla juuri sitä, mitä kipeimmin tarvitaan – niin kuin vaikka ruostunut naula tai villavanttuut.

Elämässä voi sattua kaikenlaista ja kaikkeen on hyvä varautua, äiti oli sanonut, ja siinä hän oli ollut harvinaisen oikeassa. Lapaset olivat saaneet Kapun ajattelemaan äitiä ja kinuskia joka valuisi kakun päällä, ja Repeä ja Rapea ja Patea, jotka tulisivat syntymäpäiville.

Ja jos Kapu oli ihan rehellinen, hän kaipasi myös vaaksan verran postipojan laukkua ja senttimetrin ruutupikkuleipiä, joita äiti toivottavasti leipoisi syntymäpäiväpöytään, ja koska tuuli oli navakka, hänellä oli ikävä jopa ruutuvillatakkia yhden millimetrin verran.

6. Luku – Nimenanto

Merimaisemat eivät kiinnostaneet hämähäkkiä, joka viihtyi kajuutassa. Se kulutti aikansa seinää tuijotellen, mutta koska se joka päivä tuijotti eri seinää, Kapu uskoi, että se näki aina jotain uutta. Yhtenä päivänä sen kaksi suurinta silmää olivat nauliutuneet hattuhyllyyn, jossa roikkuivat kirkkaankeltainen sadetakki ja sydvesti.

Seuraavana päivänä vuorossa oli valokuva, jossa Kapu löi tennispalloa ammattimaisen näköisesti. Joskus hämähäkki lepäili vatsallaan tutkien maton raitoja. Toisinaan se heittäytyi selälleen ja suuntasi katseensa kattoon, jossa sen hyvin paljon pikkuruisempi lajitoveri kutoi kärpäsenkakan kokoista verkkoaan.

Hämähäkki katsoi kattoa ja Kapu katsoi hämähäkkiä, ja uskoi tämän olevan sukua intialaisille joogeille, jotka tarinan mukaan pystyivät istumaan samassa asennossa päiväkausia. Ja vaikka Kapu hiukan ihmetteli, miten sadetakissa riittää katsottavaa kokonaiseksi päiväksi, hän tuli myös miettineeksi, että ehkäpä esineet paljastavat syvimmän olemuksensa vasta sitten, kun niitä jaksaa tarkastella riittävän kauan ja vähintään kuudesta eri näkökulmasta, mikä oli mahdollista hämähäkille mutta ei ihmiselle.

Kookospähkinävarasto oli pian lopussa. Jokainen tietää, että kun vatsa kurnii, tunnelma ei ole katossa, ja kun kaksi vatsaa murisee rinnakkain täydellä voimalla, ilmapiiri suorastaan kiristyy. Kapu oli kaivellut ruokakaapin perältä kaiken mitä löytyi, eivätkä eväät riittäneet pitkäksi aikaa, sillä aamiaisella olisi tarvittu viisi litraa puuroa ja mikäli lounaalla olisi tarjoiltu paistettuja munia, hämähäkille olisi pitänyt paistaa nitä vähintään kymmenen.

Kun viimeisetkin ruoan murut oli syöty, ja Kapu pystyi vastaamaan hämähäkin vaateliaaseen katseeseen ainoastaan avuttomana olkiaan kohautellen, hämähäkki ponnistautui jaloilleen, ahtautui ulos ovesta ja alkoi kutoa. Kapu seurasi kunnioitusta tulvillaan, kuinka seiteistä syntyi lankaa ja kuinka langat yhdistyivät verkoksi, joka laskeutui laivan laidan yli. Kapu epäili, että langoissa oli jotakin huumaavaa hajustetta, koska vesi kupli ja poreili eikä aikaakaan, kun verkkoon tarttui ensimmäinen kala ja sitten toinen ja kolmas.

Kapu riensi hellan ääreen ja laittoi paistinpannun kuumenemaan, ja seuraavina päivinä ruokalistalla oli kalaa paistettuna ja keitettynä ja savustettuna ja höyrytettynä. Hyvältä se maistui – ja varsinkin silloin, kun näki palanpainikkeeksi unia höyryävistä perunoista ja porkkanoista ja paksuista kinkkusiivuista, joiden Kapu tiesi odottavan häntä kotona enää muutaman päivämatkan päässä.

Merellä on aikaa ajatella, ja vaikka Kapu oli melkoisen huoleton veikko, häntä askarrutti muuan asia. Koska hämähäkki oli tullut hänen mukaansa, se oli kutsuttava mukaan syntymäpäiville, mutta Kapu ei ollut aivan varma, osaisiko hämähäkki käyttäytyä asianmukaisella tavalla. Koska hänellä oli ollut koira, jonka hän oli opettanut istumaan ja antamaan tassua, hän uskoi vakaasti, että hämähäkkikin voisi oppia joitakin perustavia käytöstapoja. Tassun antamista ei tosin kannattaisi opettaa, koska hämähäkillä oli kahdeksan jalkaa, ja toimenpide veisi siis liikaa aikaa.

Jos hämähäkiltä kysyttäisiin syntymäpäivillä, haluaako se kakkua, sen olisi hyvä osata sanoa kyllä tai ei – olettaen, ettei se ennen kysymystä olisi ehtinyt ahmaista molempia kakkuja suihinsa. Koska hämähäkistä lähti ainoastaan jonkinmoista urinaa, puhuminen oli sille liian suuri haaste, joten Kapun oli turvauduttava elekieleen. Harjoitukset alkoivat aamiaisen jälkeen ja kestivät kerrallaan noin puoli tuntia, jonka jälkeen hämähäkki näytti hermostumisen merkkejä ja oli syytä lopettaa. Kapu nyökytti tai puisteli päätään, ja vähitellen hämähäkki oppi matkimaan Kapun liikkeitä.

Kapu tarjosi sille vadillisen paistettua kalaa ja kysyi ”Maistuisiko?” Jos hämähäkki nyökkäsi, se sai kalat, mutta jos se ei nyökännyt, kalavati kaikkosi sen edestä, ja koska hämähäkillä oli koko ajan kova nälkä, se oppi nopeasti nyökyttämään. Kyllä-sanan harjoittelu sujui siis mallikkaasti, mutta ein kanssa oli vaikeuksia, sillä yleensä hämähäkki ei kieltäytynyt yhdestäkään sille tarjotusta palveluksesta tai suupalasta.

Kiitos -sanankin Kapu halusi opettaa, mutta koska hän ei ollut saanut selville, oliko hämähäkki uros vai naaras, hän ei tiennyt, pitäisikö se opettaa niiaamaan vai kumartamaan, ja tästä epäselvyydestä johtuen Kapu luopui aikomuksestaan.

Lisäksi Kapu aprikoi, kuinka hämähäkki otettaisiin syntymäpäivillä vastaan. Jotta kenenkään ei tarvitsisi kutsua sitä sanoilla ”hei sinä siellä”, tai ”kuulehan sinä pitkäsäärinen”, hämähäkille piti keksiä nimi. Pelkkä hämähäkki ei kelvannut nimeksi, sillä se tarkoitti kaikkia maailman hämähäkkejä yhteensä, ja tässä hänen edessään kohosi kuitenkin juuri tämä, yksi ja erityinen hämähäkki. Punnittuaan monia eri vaihtoehtoja Kapu risti hämähäkin Mustangiksi, koska musta oli Kapun mielestä komea väri, ja nimen piti olla kantajalleen iloksi ja kunniaksi.

Juhlallisessa kastajaisseremoniassa Kapu kertoi hämähäkille, että Mustangi tarkoitti sekä villihevosta että nopeaa jenkkiautoa, ja vaikka hämähäkki ei ollut villi eikä nopea, se näytti tyytyväiseltä.

Kapu muisti, että kastetilaisuudessa kuuluu pirskottaa vettä kastettavan päälle, ja tämä toimenpide antoikin oivan syyn ei-sanan käyttämiseen. Kun vesipyssyn suihku osui Mustangin päähän, se päästi ilkeän urahduksen ja puisti päätään niin kiihkeästi, että Kapulle tuli varmasti selväksi, ettei se pitänyt tippaakaan vedestä.

7. Luku – Melkein meritaistelu

Kapu seisoi kannella ja kiikaroi. Hän muisti matkaesitteen, jonka oli aikoinaan kiikuttanut postilaukussaan Mister Mustoselle. Kuoreen painetussa kuvassa meren selkä kimalsi ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Kuva oli tehonnut, ostopäätös oli kehkeytynyt hetkessä ja jo seuraavana päivänä Kapu sai laukkuunsa Mister Mustosen vastauskirjeen matkatoimistolle.

Kapun ympärillä hehkui juuri sellainen jumalainen päivä, josta matkaesite kertoi. Kapu saattoi kuvitella, kuinka kiitollinen Mister Mustonen olisi sekä auringon suloisesta lämmöstä että viilentävästä tuulenviristä, joka pyörittelisi hyväillen hänen otsakiehkuraansa.

Kapua harmitti, ettei hän kyennyt samanlaiseen nautintoon, mutta hänellä olikin määränpää toisin kuin lekotteluun keskittyvillä lomalaisilla: hän tahtoi päästä kotiin.

Koska tuuli oli liian leppeä, matka edistyi madellen. Siksi Kapu odotti hartaasti, että taivaalle olisi uinut edes yksi pilvenhattara ja mereen olisi kohonnut ainakin yksi kunnon vaahtopää. Hän kaipasi pilvien muodostamia röykkiöitä, joista mielikuvitus loihti esiin monenlaisia kuvia matkalaisen mielen virkistykseksi, ja taivaan läpi vyöryvien pilvilaivueiden mukanaan tuomaa sadetta, joka huuhtelisi laivankannen, ettei Kapun tarvitsisi tarttua harjaan ja ämpäriin – työteko oli nimittäin toinen asia, jonka edessä Mustangi osasi pudistaa päättäväisesti päätään.

Kalastuksen Mustangi hoiti mallikkaasti, mutta muut ajat se makasi kajuutassa. Joskus Kapu epäili, että hämähäkin käytös oli murjotusta, mutta niin sulkeutuneen olennon ollessa kyseessä sitä oli hyvin vaikea tietää – kyseessä saattoi olla myös jonkinlainen lepo- tai horrostila, jota ihmisen ollessa kyseessä saatettaisiin nimittää esimerkiksi laiskuudeksi tai vetelyydeksi.

Välillä Kapusta tuntui, että Mustangilla oli pelkästään nälkä tai ei-nälkä, jano tai ei-jano. Hän oli oppinut erottelemaan hämähäkin vatsasta kuuluvan tyytymättömän ja tyytyväisen murahtelun. Nälän ollessa kyseessä vatsa sanoi ”vouuu, vouuu, vouuu” ja kun nälkä oli tyydytetty, kuului ”puuh, puuh, puuh”.

Nyt vatsa sanoi: ”Puuh” Mustangin lojuessa ruokalevollaan. Kaksi silmää oli kiinni, kaksi lurpsallaan ja kaksi tuijotti hypnoottisesti sängyllä lojuvan täkin kukkakuvioita. Upea sää ei tehnyt hämähäkkiinkään sanottavaa vaikutusta, mikä oli ymmärrettävää, sillä hiekkaranta ja palmupuut olivat sille arkipäivää toisin kuin Mister Mustoselle, joka oli viettänyt elämänsä metsän laidalla koivujen katveessa, joiden syksyisin putoavat lehdet jättivät sydämeen ikuisen kesän kaipuun.

Mustangistakaan ei siis ollut Kapulle seuraa, ja kiikareista näkyi pelkkää kimaltavaa sinistä. (Jos Kapu olisi ollut kuvataiteilija, hän olisi erottanut hehkuvia turkoosin ja vihreän ja lyijynharmaan sävyjä, mutta hän ei ollut taiteilija vaan nuori mies, joka janosi tapahtumia ja seikkailuja.)

Juuri kun hän oli laskemassa kiikareita turhautuneena silmiltään, taivaanrantaan ilmestyi musta piste, joka lähestyessään paljastui laivaksi. Erottaessaan kokasta liehuvan pääkallolipun, Kapu juoksi kajuutan ovelle ja huusi Mustangia, joka halusi tuijottaa tuijotuksensa loppuun eikä pitänyt kiirettä.

Kun Kapu havaitsi laivan kannella puujalkoja ja koukkukäsiä ja liinoja jotka peittivät toisen silmän, hän huusi Mustangia uudestaan ja kyykistyi kauhistuneena laidan viereen piiloon: hurjasti huitovia miehiä oli ainakin kaksikymmentä, eikä yksikään heistä ollut erityisen ystävällisen näköinen. Sitä paitsi vangiksi joutuminen tai hyppääminen laudalta mereen haiden saaliksi ei kerta kaikkiaan sopinut millään Kapun ohjelmaan juuri nyt, kun oli kiire syntymäpäiville.

Kuului loisketta ja melskettä ja rähinää. Ensimmäinen merirosvo loikkasi Kapun laivan köysitikkaille karmeasti karjaisten, ja samaan aikaan Mustangi työntäytyi ulos ovesta. Nähdessään valtavan hyönteisen pään merirosvon silmät kapenivat viiruiksi, ja kun Mustangi vyöräytti itsensä kokonaan ulkoilmaan ja kohottautui kaikille kahdeksalle jalalleen, silmät rävähtivät ympyriäisiksi. Kauhusta suunniltaan rosvo syöksyi veteen ja ui takaisin omalle laivalleen kuin henkensä hädässä. Muukin miehistö pani merkille jättiläishyönteisen ja paniikin vallassa he kaatuilivat ja muksahtelivat mikämihinkin, ja ne jotka olivat airoissa soutamassa, ryhtyivät kiireesti huopaamaan, ja laiva katosi horisonttiin yhtä nopeasti kuin se oli sieltä ilmestynytkin.

Kapu katsoi kunnioittavasti Mustangia, joka muljautteli silmiään ja urahteli ja nosteli koipiaan selvästi tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen. Eläytyäkseen tilanteeseen Kapu oli rynnännyt hakemaan kajuutasta nallipyssyn, josta lähti pauketta ja rikin katkua. Kapu oli hivenen pettynyt konfliktin ratkeamiseen näin pikaisella tavalla, sillä hän olisi kuunnellut mieluusti miekkojen kalistelua ja seurannut lähitaistelua, jossa Mustangi olisi huitonut rautaisilla koivillaan miehiä yli laidan. Vahvimpana tunteena olivat kuitenkin helpotus ja voitonriemu, joita korostaakseen Kapu paukutti pyssystään loputkin nallit ja huusi ”hurraa” niin kuin tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä.

Kapun teki mieli halata Mustangia, sillä olihan se pelastanut hänen henkensä. Koska koko Mustangin sulkeminen syliin ei ollut ajateltavissa, Kapu valitse oikean puoleisista jaloista ensimmäisen ja kietoessaan kätensä sen ympärille hän huomasi, että pelottavan näköisiä koipia peittävä musta karva oli silkinpehmeää, ja että hämähäkki osasi kehrätä melkein kuin kissa.

Myös Kapu olisi kehrännyt tyytyväisyydestä, jos se olisi ollut kissa – olihan tänään tapahtunut jotakin sellaista, jonka hän voisi kertoa lapsenlapsilleen tai sitten vaikkapa kummilapsilleen, mikäli hänen kohtalokseen koituisi jääminen vanhaksi pojaksi.

8. Luku – Hurja tanssi

Myös tuuli tuntui innostuneen voitokkaasta meritaistelusta. Se tarttui riehakkaana purjeisiin ja kiidätti laivaa kotisatamaa kohti niin vinhaa vauhtia, että Kapu tunsi jo huulillaan kinuskikakun ja kitalaessaan suklaakakun maun. Kapua jännitti, mitä hän saisi lahjaksi, ja hän päätti pysyä rauhallisena, vaikka äidin paketista paljastuisivat ruudulliset housut tai raidallinen villapaita.

Vatsa täynnä kakkua ja ruutupikkuleipiä hän kiipeäisi kavereiden kanssa pihakuuseen rakennettuun majaan ja kertoisi seikkailuistaan, eikä hän enää koskaan olisi pelkkä mitätön postipoika – hänestä olisi tullut kapteeni, ja tästä lähtien jokainen, jolle hän ojentaisi kirjeen tai paketin, niiaisi tai kumartaisi syvään ja kysyisi arasti, mahtaisikohan Herra Postinkantajalta liietä aikaa pistäytyä kahvikupilliselle kertomaan seikkailuistaan.

Ajatellessaan kotiinpaluuta ja uutta kohentunutta asemaansa Kapu tuli niin iloiseksi, että riemu suorastaan pursuili hänestä muuntautuen riehakkaiksi lauluiksi, ja koska jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, oli syytä kutsua Mustangi mukaan ilonpitoon.

Kapu ei tiennyt kovin paljon Mustangin sisäisestä elämästä, mutta soittorasian avulla hän oli päässyt selville, että hämähäkki piti musiikista. Soittorasialla ja etenkin sirolla tanssijattarella oli Mustangiin maaginen vetovoima, ja nytkin Kapu sai Mustangin houkuteltua kannelle kulkemalla edellä rasian kampea pyörittäen.

Kannella Kapu lauloi Mustangille kaikki laulut, jotka hän osasi. Ihan tavallisetkin lastenlaulut – sellainen kuin vaikka Hämähämähäkki – kuulostivat romanttisilta, kun ne laulettiin laivan kannella kuunvalossa, ja jotta Mustangi olisi kokenut olevansa mukana tässä musikaalisessa iltatapahtumassa, Kapu kaivoi arkun pohjalta kahdeksan kulkusta ja kiinnitti ne hämähäkin jalkoihin.

Kulkusilla oli odottamattoman voimakas vaikutus, sillä Mustangi innostui heiluttelemaan ja vispaamaan jalkojaan ennennäkemättömällä tavalla. Kapu ei ollut kyennyt kuvittelemaankaan, miten monta liikkuvaa osaa hämähäkissä oli. Laulu kaikui, tiu´ut helisivät ja matka taittui vauhdilla. Kaikki huolet – jos niitä oli koskaan ollutkaan – unohtuivat Kapun mielestä, niin kuin vaikkapa se, miten hän esittelisi äidille uuden ystävänsä ja muistaisiko Mustangi oppimansa käytöstavat nähdessään kakut ja pikkuleivät.

Kapu osasi laulaa myös jonkun verran boogie woogieta, josta Mustangi tuntui erityisesti pitävän. Tanssin pyörteissä sen jalat saksasivat ja tekivät plieetä ja vaihtoaskelta vuoron perään. Kapu taputti ja hurrasi kunnes kävi sillä tavalla, että Mustangi sattui voimakkaalla takapotkulla repäisemään suuren purjeen rikki, minkä onnettoman sattumuksen johdosta se menetti tasapainonsa ja horjahti maston päälle, joka naksahti poikki kuin tulitikku.

9. Luku – Hankaluuksia

Laulu lakkasi kuin taikaiskusta, mutta tuuli oli riehaantunut entisestään. Kun sillä ei ollut purjetta johon tarttua, se kieputti laivaa mielensä mukaan, ja Kapu yritti turhaan hakea oikeaa suuntaa ruoria kääntelemällä. Kapu oli toivonut tuulta ja nyt sitä tuli yllin kyllin.

Kapu muisti jonkun jossakin sanoneen – olisiko se ollut äiti – että kannattaa olla tarkkana sen kanssa mitä toivoo, mutta katuminen oli nyt liian myöhäistä.

Merikapteeni Mölkky oli luvannut, että laiva ei uppoaisi, siitä ei olisi huolta. Mutta Kapu oli haaveillut viime päivät kinuskikakusta ja suklaakakusta, ja nyt näytti siltä, että hän ei saisi kumpaakaan – se veti hänen mielensä matalaksi. Kapu tutkaili revennyttä purjetta ja kenkiensä kärkiä. Katse maahan painettuna hän löntysti kajuuttaan, kaatui sänkyyn, veti peiton korviinsa ja heittäytyi kohtalon huomaan.

Kohta vilunväristykset kävivät hänen lävitseen niin että hän tärisi kuin horkassa, ja jos hänellä olisi ollut kuumemittari kainalossa, elohopea olisi ponnahtanut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja kivunnut pian yli neljäänkymmeneen.

Kapusta olisi tuntunut vielä kurjemmalta, jos hän olisi nähnyt veden virtaavan sisään kajuutan oven alta, joten oli hyvä, että hän ei ehtinyt sitä nähdä vaan vaipui syvään uneen. Vettä kuitenkin virtasi, ja Mustangi seisoi ovella neuvottoman, kauhistuneen ja häpeilevän näköisenä – jos voimme olettaa, että hämähäkki kykenee samanaikaisesti niin moneen tunnetilaan. Mölkky oli luvannut, ettei laiva uppoaisi – mikäli sen kannella ei tanssisi jättimäinen hämähäkki boogie woogieta, ja mikäli hämähäkin villiintynyt jalka ei täräyttäisi purjeen repäisemisen ja maston katkaisemisen päälle päätteeksi laivan pohjaan suurta reikää.

Salamat leimahtelivat. Kajuutta rävähti täyteen valkoista valoa. Mustangi ei tiennyt mitä tehdä. Jos se olisi osannut, se olisi ryhtynyt tukkimaan reikää tai lappoamaan vettä takaisin mereen tai edes pyörittämään soittorasian kampea tunnelman kohottamiseksi, mutta hämähäkit eivät osaa sellaisia asioita.

Kapu heittelehti sängyssään. Unessa terävähampaiset hait uivat häntä kohti kita ammollaan. Kapu uikutti ja ulisi, ja jossakin luoja-ties-missä-sjaitsevien aivojensa sopukassa Mustangi ymmärsi, ettei Kapusta ollut nyt mihinkään. Mustangi tajusi myös, että vaikka yleensä asioiden rauhallinen tarkastelu on hyväksi, joskus pitää toimia nopeasti – ja varsinkin silloin, kun vesi ulottuu tuolinjalkojen puoli väliin ja sitä tulvii lisää ja se sieppaa matkaansa arkun ja huljuttaa astiakaapista astiat törmäilemään kajuutassa sinne tänne mieltä vailla.

Tilanne oli hankala kokonaisuudessaan mutta myös siitä erityisestä syystä, että Mustangi inhosi vettä yli kaiken. Se nosteli pitkiä koipiaan ja sai neljä jalkaa kuiville, mutta se ei juuri helpottanut, sillä toinen mokoma lillui joka tapauksessa iljettävässä, kylmässä ja märässä nesteessä.

Kun vesi huuhteli Mustangin pullean keskivartalon alaosaa, se terästi luontonsa, siirtyi kannelle, molskautti itsensä mereen, kietoi peräköyden tiukasti kahden jalkansa ympäri ja ryhtyi heiluttamaan jäljelle jäävää kuutta jalkaa samaan tapaan, kuin oli nähnyt merirosvolaivan soutajien tekevän. Aluksi jalat menivät sikin sokin ja törmäilivät toisiinsa, mutta pian Mustangi tavoitti oikean tahdin, jonka jälkeen se puuskutti eteenpäin kuin kymmenen olympiauimaria tai erittäin tehokas höyrykone.

Urheasti se puski läpi sinisenmustien aaltojen ja korskuvien kuohupäiden ja veti perässään laivaa ja matka-arkkua ja nojatuolia ja vuodetta, joka heittelehti kajuuttaan tulvineen veden päällä kuin lastu laineilla, sekä lisäksi Kapua joka makasi veden nuolemissa lakanoissa nähden unta huvipuiston laitteista, joissa mennään nurinniskoin ja ylösalaisin niin villisti, että vatsanpohjaa ihanasti kouraisee.

10. Luku – Kotona

Mustangi oli ilmeisesti varustettu samantapaisella ihmeellisellä vaistolla, jonka varassa muuttolinnut lentävät kotiin, tai sitten se oli älykkäämpi kuin Kapu oli olettanut – ehkä se oli tyhjäntoimittamisen sijaan opiskellut merikortin ulkoa maleksiessaan kajuutassa kaiket päivät.

Ranta, johon paatti oli karahtanut, sattui nimittäin olemaan Kapun kotiranta, ja syntymäpäivän aamuna rannalta oli löytynyt lopen uupunut jättimäinen luontokappale, kovasti kärsinyt laivapahanen ja kapteeni, joka kouristeli tiedottomana kovassa kuumeessa.

Äiti oli saanut pullopostin, ja koska Kapu oli aina täyttänyt täsmällisesti sen mitä hän oli luvannut, syntymäpäivät oli järjestetty niin kuin oli sovittu. Pöydällä nököttivät vierekkäin kinuskikakku ja suklaakakku, joiden kuorrutukset vielä höyrysivät, mutta koska päivänsankari oli tuotu juhliin paareilla vaakatasossa, vieraista ei ollut hänelle paljon iloa, ja kakkua nautittuaan vieraat olivat poistuneet vähin äänin.

Kapun äiti oli ennakkoluuloton ja peloton nainen, ja hänelle oli aivan sama, sattuiko hänen poikansa pelastajalla olemaan kaksi tai kuusi tai kahdeksan lyhyttä tai pitkää jalkaa – hän tunsi suurta kiitollisuutta ja järjesti Mustangille mukavat oltavat puutarhaan.

Joka päivä hän kiikutti sille aamupalan ja lounaan ja päiväkahvin ja päivällisen sekä tukevan iltapalan, niin että ihmisten maailma alkoi tuntua hämähäkistä varsin mukiinmenevältä. Mustangi ihmetteli ympäristöään kaikilla kuudella silmällään: yksi seurasi puskevia ruohotupsuja, toinen krookuksia, kolmas tulppaaneja, neljäs narsisseja. Viides silmä ihasteli puita, joihin vihreä lehahti salavihkaisena huntuna puhjeten muutamassa päivässä reheväksi lehdistöksi, kuudennen silmän ahmiessa taivaan sineä ja sinessä uivia pilvenhattaroita.

Kun kevätiltaan laskeutui hämärä, makuuhuoneeseen sytytettiin valot ja Mustangi seurasi, kuinka äiti hyöri Kapun sängyn vieressä korjaillen peittoa ja kuinka Tohtori Tobiacus paineli Kapun rintaa ruumiintoimintoja tarkkailevilla laitteillaan huolekkaan näköisenä.

Ennen nukkumaan menoa äiti istahti kiikkutuoliin puikkoineen ja kutoi ja kiikkui niin kauan kuin silmät suinkin pysyivät auki. Tarkkaillessaan äidin toimia innostui myös Mustangi kudontapuuhiin, ja kun aamu koitti, virittyi omenapuiden väliin niin suuri ja komea verkko, ettei sellaista oltu koskaan nähty niillä main. Sen nähdessään äiti hieraisi silmiään, laski yhteen yksi plus yksi, riensi irrottamaan ja viikkaamaan verkon, kiiruhti ompelukoneensa ääreen sekä tikkasi ja päärmäsi, kunnes maailmanhistorian ensimmäinen luonnonmukainen verkkokeinu oli nähnyt päivänvalon.

Seuraavina päivinä ompelukone surisi niin vimmatusti, että Kapukin havahtui hereille ja hypähti istumaan. Hän katsoi yöpöydällä tikittävän herätyskellon viisareita ja kauhistui. Kello oli kymmenen ja postipojan piti olla töissä viimeistään kello yhdeksän, tai muuten ihmiset loisivat häneen ikäviä katseita ja valittaisivat postimestarille.

11. Luku – Työpaikka

Kapu oli juuri hyppäämässä housuihinsa, kun hän tunsi käsivarrellaan äidin pehmeän käden, joka ojensi hänelle pestyä ja silitettyä kapteenin lakkia, ja kuuli äidin lempeän äänen, joka sanoi: ”Tervetuloa kotiin.”

Kapu katsoi lakkia ja äitiä ja punaruudullista pöytäliinaa ja siniruudullisia lakanoita, ja jos häntä ei olisi edelleen hiukan keinuttanut, hän olisi luullut, että koko merimatka oli unta. Äiti kertoi hymyillen, että Pate oli luvannut kantaa postia niin kauan kuin Kapu tervehtyisi. Sekä äidin reipas ilme että erityisesti uunista kiemurtava kakun tuoksu ehdottivat, että kaikki on hyvin.

Merikapteeni Mölkky oli ottanut huolekseen laivan korjauksen – itse asiassa hän oli näyttänyt ikionnelliselta päästessään rapsuttelemaan laivansa kylkeä, ja äiti arveli, että vaikka hän rakasti vaimoaan hyvin paljon, hän rakasti entistä alustaan vieläkin enemmän.

Sitten äiti kertoi, että vaalealettinen tyttö oli kysellyt Kapua ainakin kolme kertaa. Ensin hän oli kysynyt, mitä Kapulle kuuluu. Sitten hän oli tiedustellut, milloin Kapu tulee kotiin, ja kun Kapua ei vielä syntymäpäivän aattoiltana näkynyt, tyttö oli näyttänyt itkettyneeltä ja huolehtinut, ettei Kapulle vaan ollut sattunut jotain.

Kuunnellessaan äidin kertomusta Kapua alkoi keinuttaa lisää, ja vaikka hän yleensä oli tuntenut suurta epävarmuutta vaalealettisen tytön ollessa kyseessä, hän tiesi tällä kertaa välittömästi, mitä tulisi lausumaan, ja vuorosanat tipahtivat hänen syliinsä valmiina ja varmoina. ”On sattunut ja tapahtunut paljonkin”, hän sanoisi ja jatkaisi: ”Tulehan niin kerron.”

Hän kertoisi purjeiden paukkeesta ja palmupuista ja hiekka-aavasta, siitä miten laivakorput raksuivat hampaissa ja siitä kuinka aurinko leikitteli korkealle hyppäävien kalojen hopeisissa suomuissa. Hän kuvailisi tähtikirkkaita öitä ja viheltävää tuulta ja merirosvon mustuneita hampaantynkiä, ja jos tyttöä alkaisi pelottaa, hän ottaisi tämän kainaloonsa.

Ennen vaipumistaan syvemmälle lemmenunelmiin Kapu sattui katsahtamaan ulos ikkunasta ja huomasi ruohikolla tutun mustan jalan ja muisti ystävänsä, jota hän oli ensin kovasti kauhistunut mutta joka oli lopulta pelastanut hänen henkensä. Jälleennäkemisen riemu oli suuri ja mikäli Mustangi ei olisi ollut keskellä mitä ahkerinta kudontapuuhaa, se olisi ottanut ehdottomasti muutaman railakkaan tanssiaskeleen Kapun virkoamisen kunniaksi.

Kun äiti sitten kaivoi esiin korkean luomuverkkokeinujen pinon, Kapu tunsi Mustangia kohtaan niin suurta kiitollisuutta, että sillä ei tuntunut olevan rajoja lainkaan ja se ulottui näin ollen yhtä kauas kuin meren aava – äidin rahahuolet olivat ohi!

Pikkulinnut seurasivat uteliaina Mustangin luomistyötä ja lehahtivat laulamaan uutista kaikkialle. Verkkokeinuja tilattiin jokaiseen taloon ja torppaan ja ihan pikkuisimpaan mökkiin, ja Kapu oli ratketa ylpeydestä kiidättäessään postilaatikoihin kukkapaperiin käärittyjä taidonnäytteitä.

Kaikki puhuivat lekottelun tarpeellisuudesta ja hössötyksen tarpeettomuudesta. Kaupungin valtasi suoranainen verkkokeinuvillitys joka levisi kulovalkean lailla yli kaupungin rajan seuraavaan kaupunkiin ja rajojen yli naapurimaihin saakka. Mustangi kutoi minkä ehti, ja äidin täytyi pitää huolta, että se muisti pitää työehtosopimuksen määräämät tauot ja vapaapäivät.

Iltaisin äiti neuvotteli Mustangin kanssa uusista malleista, eikä käsittämisessä ollut vaikeuksia, sillä kutojat kyllä ymmärtävät toisiaan. Tuotevalikoimaa monipuolistettiin vähitellen. Seitin paksuus ja laatu riippuivat ravinnosta. Verkkokeinuja syntyi, kun Mustangi söi perunaa ja lihaa. Kalaruoka tuotti luonnollisesti kalaverkkoa. Kun tarvittiin hiusverkkoa, Mustangi pistettiin salaattikuurille, mutta onneksi hiusverkot olivat menossa poissa muodista, sillä salaatista Mustangi ei välittänyt. Kakkukekkereiden tuloksena syntyi hyttysverkkoa, ja koska sitä tarvittiin kesällä runsaasti, kakkukekkereitä riitti, mitä asiantilaa Kapukaan ei pannut pahakseen.

Myös lehdistö kiinnostui luonnonihmeestä, ja Kapu totesi, ettei hänen merellä antamansa oppi ollut turha. Kun paikallislehden toimittaja kysyi ”Pidättekö työstänne?”, Mustangi osasi nimittäin nyökyttää päätään, ja kun toimittaja kysyi, haluaisiko Mustangi lähteä uudelle merimatkalle, se puisti päätänsä kiivaasti. Sillä hämähäkki ei tahtonut minnekään: se koki tulleensa kotiin. Lisäksi se oli saanut mielekästä ja olemustaan vastaavaa työtä, mikä ei nykymaailmassa ole lainkaan itsestään selvää.

Töttölöö! Minä olen Puluboi, heippa, moikka, moljens! Mukavaa tiistaita, keskiviikkoa ja tolstaita.

Tämän talinan voi ostaa myös videona, ja se on luettavissa osoitteessa www.puluboi.pum. Paljon muutakin loinaa samassa osoitteessa. Ensimmäiseksi suulennuslasi ja mittanauha yks ysi ysi. Ekspoksilla mukavan vaalallinen lintupeliuutuus: ”Taistelevat metsot Ykkönen”, saatavana myös öljyväli-maalauksena. Kaikki muukin lintuaiheinen klääsä poistohintaan. Myös hevosenhännän hoitosetti ja pulkillinen viiksivahaa, eeelittäin edulliseen sopimushintaan tietenkin. Piillä osoitteet tänne, niin saat jokapuoleista liikennettä. Tilla nyt, maksa maaliskuussa yks ysi ysi.

Anteeksi, soli soli. Ei ole mitään myynnissä, minä vain nallasin. Tai minä siis haljoittelin. Minusta tulee isona Mainosmies Mainostaja. Isäni on kiileellinen kiljekyyhky ja isoisäni oli kuuluista sotakiljeenvaihtaja Halmaa paloni, joten minäkin saatan onnistua elämässäni, jos vain jaksan haljoitella oikein leippaasti.

Hei kuulkaa! Tööt! Nyt on todella hauskaa! Haluatteko kuulla iltasadun? Se on ihan lyhyt. Ei helmostuta siellä. Nyt tulee hyvä juttu. Hys.

KOLME PULUA.

Olipa kellan kolme pulua. Pikkupulu, keski-pulu ja IISO UUUPEA pulu. He katselivat Hämeentien toiselle puolen, jossa meli liplatteli kauniisti.

– Hyi, miten halmaa ja kamala meidän oma kotipihamme on. Häivytään täältä, sanoi LOHKEA ja SUULI isopulu.

Ensimmäisenä Hämeentien yli lennähti pikkupulu. Viuts, viuts, viuts!

– Kuka lentää minun Hämeentieni yli? kysyi susi, joka aina valtioi Hämeentiellä.

– Minä vain, pikkupulu.

– Minä syön sinut.

– Elä nyt viitsi, sanoi pikkupulu. Kohta tulee siskoni, keskipulu. Hän on paljon pulleampi kuin minä.

– Jahas, sanoi susi.

Sitten oli keskipulun vuolo.

VIUTS, VIUTS, VIUTS!

– KUKA LENTÄÄ MINUN HÄMEENTIENI YLI? kysyi susi.

– Minä, keskipulu vain. Tulhaan sinä minua jahtaat. Kohta tulee isoveljeni, IISO-pulu, hän on tooosi pullea.

– Aaaa. Kiitti vinkistä, sanoi susi.

VIUTS, VIUTS, VIUTS.

– Kukas siellä lentelee Hämeentien yli?

– MINÄ. IISO-pulu.

– Jaahas. Lenelepäs tänne niin minä pistän sinut poskeeni.

– Hyvä on, iso-pulu sanoi, lensi alas ja veti ensin plösät suden kuolaa valuvaan kitaan, plöts. Sitten, PUKS, se nokkasi suden päähän kuhmun. Susi köhi kakkoja kulkusta ja hieloi käpälällä otsaansa.

– AAUTS, susi sanoi, avasi silmänsä ja näki, kuinka sulka halkoi ilmaa kuin nuoli ja iskeytyi kipeää tehden keskelle nenää. TINKS.

– ÄÄ-ää-ääh, susi itki kuin vauva ja häipyi muille maille eikä enää uskaltanut milloinkaan lähjätä puluille, jotka olivat ulheita ja hienoja olentoja. Sankaleita! Sen pituinen se.

Niin, ja tässä vielä lista, mihin olen luetteloinut maailman kolme palasta satua:

1. Kolme pukkia eli pulua
2. Kolme kalhua eli pulua
3. Seitsemän pientä kiliä eli pulua

Ja jos te lapset ja linnunpoikaset ette ole vielä kuulleet näitä talinoita, niin komentakaa äkkiä teidän äitinne kiljastoon ja kiljakauppaan, hophop, gougougou, koko kokoelma hintaan yks ysi ysi!

Oli keskiyö pohjoisella taivaalla Kilpisjärven yllä. Elmon nenänpäästä näkyi vain pieni violetti läiskä, kun se nukkui sateenkaaren juuressa pienessä kopassa autuasta untaan. Paksu häntä roikkui vuoteen ulkopuolella. Lämpimästä pesästä kuului vain uninen tuhina, kunnes voimakas tuuli heilautti koppaa, ja Elmo tipahti ulos.

Pieni revontulipoika hieraisi silmiään. Koko suku oli tullut kylään: Pilvi-täti, Sähkö-Simo ja Kalle-Korona sekä Kerttu-täti Kellertävä ja Violetti-Viola. Jopa Setä-Himmeä ja Sadettajasällit. Mukana oli myös iso joukko kovaäänisiä Salamaserkkuja. Pohjan Portti oli apposen auki. Siitä oli helppo kulkea sisään ja ulos. Urho-Ukkonen saapui paikalle muhkeassa turkissaan. Turkki oli täynnä rakeita ja jääneuloja, jotka törmäilivät toisiinsa Urhon liikkuessa. Kaikki ryntäsivät halaamaan Elmoa.

Taivaankansi oli täynnä sinistä, keltaista, punaista, violettia ja vihreää valoa. Kerttu ja Viola osallistuivat hauskanpitoon huiskien pitkillä, pulleilla hännillään. Niillä oli ihmeellinen taito hulmahtaa liekkeihin ja sammua ihan miten halusivat. Violalla oli isoja violetteja huiveja. Niitä se sitoi häntäänsä ja heilautti koko väriloiston nähtäväksi taivaanrannalle. Kertun taas tunnisti keltaisesta päällystakista. Siitä pirskahteli väriä joka puolelle. Ihmiset huokailivat ihastuksesta katsellessaan suurta värinäytelmää – revontulten ilakointia.

Monet vierasmaalaiset lensivät Suomeen vain nähdäkseen revontulet. Eräskin matkaaja oli saapunut Kilpisjärvelle aina Hongkongista saakka.Hän ihasteli revontulten ilonpitoa. Väriloisto tiesi miehelle hyvää onnea elämänsä loppuun asti. Salamaserkut keskustelivat kiihkeästi. Ne halusivat näyttää, mitä osasivat. Serkut olivat tuultakin nopeampia ja saattoivat olla monessa paikassa yhtä aikaa. Niistä oli riemastuttavaa säntäillä sinne tänne pilvi- ja maasalamoina. Jos salama osui kohteeseensa, kuului kova pamaus! Nuori Pallosalama kerskui, kuinka se oli pelästyttänyt ratsastajan lenkkipolulla. Kirkas valopallo oli lähestynyt ratsukkoa, ja ratsastaja oli kauhistuneena kääntänyt hevosensa täydessä kiitolaukassa takaisin kohti tallia. Pallosalama antoi heidän mennä menojaan ja häipyi itsekin vähin äänin lenkkipolulta.

Supersalama säikäytti kesämökin emännän vieraillessaan pistorasian kautta tämän keittiössä. Kattila tärähti liedellä sen iskusta. Emäntä järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Sen kokemuksen jälkeen rouvarukka meni aina ukkosenilmalla autoon istumaan. Siellä olo oli turvallinen. Hän asennutti mökilleen ukkosenjohdattimen, oikean salamasiepparin. Vasta sen jälkeen Salamaserkut jättivät talon rauhaan.

Setä-Himmeä ja Pilvi-täti yrittivät hillitä kaikkien menoa, mutta turhaan. Ukkonen jylisi koko voimallaan ja leijaili Salamaserkkujen yläpuolella. Simo-Sähkö antoi lisää virtaa koko väelle. Aivan kuin taivaalla olisi soittanut suuri orkesteri. Elmo oli innoissaan: ”Huikeaa! Häkellyttävää!” se huusi sinkoillessaan sukulaistensa kanssa.

Kalle-Korona, vanhempi sukulaissetä, liikkui hitaammin ja murahteli mennessään. Setä rakasti erityisesti sähkötolppia, huurteisia johtimia ja muuntajia, joissa se kävi pakkaskeleillä rätisemässä. Kalle kertoi usein sairauksistaan sähkötolpille. Sähkölinjat puolestaan jakoivat Kallen tarinan kaikkialle. ”On mukavaa kun minua ymmärretään”, Kalle pohti usein ääneen. Erityisesti vanhemmat sähkölinjat tiesivät, miltä tuntuu, kun ei enää ole nuoruutensa vedossa. ”Me ymmärrämme!” ne totesivat yhdestä suusta. ”Toivottavasti meitä ei kuitenkaan upoteta maahan, vaikka olemmekin jo vanhoja!”

Sadettajasällit kerskuivat urotöillään. Kuinka ne eräänkin kerran, kovan ukkosmyrskyn jälkeen, ryöpsäyttivät ihmisten niskaan kunnon vesisateen! Ihmiset tarpoivat kaatosateessa, autot jumittuivat kaduille, osa niistä jopa kellui veden päällä, ja viemärit eivät vetäneet. Nyt sadettajat eivät viitsineet moiseeen ryhtyä. Kunhan olivat vain tulleet vierailulle Elmon luokse. Yksi Sadettajasälli ei tosin voinut vastustaa kiusausta, vaan heitti muutaman ripauksen vettä alla olevaan Kilpisjärveen ilkikurisesti hymyillen. Hongkongilainen hymyili onnellisena sadepisaran osuessa hänen kasvoilleen. Miehen unelma oli toteutunut kaukaisessa Pohjolassa.

Aamu oli valkenemassa. Heikkoa kajastusta näkyi jo idässä. Pohjoisen taivaankannen valot sammuivat, ja Pilvi-täti peitteli Salamaserkut paksuilla pilvipeitoilla. Urho-Ukkonen otti Kertun ja Violan mukaansa. Jyrinä vaimeni, kun seurue katosi taivaanrantaan. ”Nähdään taas pian, rakkaat sukulaiseni”, huikkasi Elmo kömpiessään onnellisena takaisin koriinsa jatkamaan kesken jääneitä uniaan.

“Mikä yö!” Elmo ajatteli ja vaipui syvään uneen.

Talvella kaukana Pohjolassa maa on jäinen ja valkea. Pimeän syli peittää vuoret ja kukkulat. Vaalea juova taivaanrannalla enteilee aamunkoittoa.

Tiheän metsän kätkössä vaelsi eksynyt poropoika. Panu rämpi syvässä lumessa. Oli pyryttänyt koko yön. Tuttu polku ei löytynyt hajunkaan avulla, koska se oli kadonnut lumen alle. Pieni poro oli nälkäinen ja väsynyt. Se kuului Joulupukin valjakkoon, jonka oli määrä lähteä pitkälle lahjakiertueelle parin päivän kuluttua. Panu oli jo oppinut seisomaan valjaissa ja vetämään lahjarekeä. Nyt se odotti innoissaan jouluaattoa, sillä silloin alkaisi suuri matka ja ihmeelliset seikkailut tonttujen kanssa.

Uupunut pieni poropoika oli ihmeissään, kun yhtään tuttua sarvipäätä tai tonttua ei näkynyt missään. Se oli tarponut lumessa kauas kodistaan. Joulupajalle oli mahdoton löytää pimeässä lumimyrskyssä. Oli vain yritettävä eteenpäin kohti aamun sarastusta. Rohkea sarvipää vaelsi lahjareki perässään kohti ensimmäistä valon pilkahdusta. Se oli saapunut aavalle aukealle, jossa lumi tuiskusi niin, että ympärille oli miltei mahdoton nähdä. Edessä häämötti jotakin, joka muistutti suurta valkeaa joutsenta. Panu ei ollut koskaan nähnyt joutsenta läheltä. Niinpä se suuntasi kulkunsa uteliaana sitä kohti. Silmät suurina se tuijotti eteensä ja henkäisi: ”Lentokone?”

Panu lähestyi peloissaan mahtavaa, valkoista konetta, jonka sisään nousi ihmisiä. Lastaajat nostelivat laatikoita ruumaan. Poropoika ihmetteli touhuakauempana. Miehet huutelivat toisilleen jotain ja häipyivät sitten yhdessä läheiseen rakennukseen. He eivät huomanneet pientä uteliasta Panua, joka hiiviskeli isojen laatikoiden takana.

Panu uskaltautui lähemmäs suurta tummaa aukkoa, jonne tavaralaatikoita oli juuri lastattu. Se oli hyvin utelias ja nuuhki jokaisen laatikon. Ehkä niiden kätköistä löytyisi jotain syötävää…
Miesten äänet lähenivät. Poropoika säikähti, hoippui koneen portaat ylös ja tömähti penkille. Lahjareki vieri alas portaita, ja Panu kuuli, kuinka miehet nostivat sen koneen ruumaan. Sitten narahti ja kolahti. Jokin murisi lähellä, ja kone nytkähti. Poro vainusi vaaran ja jähmettyi paikoilleen. Se sulki silmänsä ja kyyhötti penkissään hiiren hiljaa.

Pian paikalle saapui ystävällinen neitokainen sinisessä uniformussa. Kaunotar istahti Panun viereen. Poro hämmentyi yhä enemmän, kun lentoemäntä uteli: ”Mihin naamiaisiin sinä olet matkalla? Kylläpä sinulla on paljon käsimatkatavaroita!”

Panun reestä tippuneet paketit nostettiin jonnekin piiloon. Kaikki oli niin outoa, ettei Panu saanut sanaa suustaan. Se sulki suuret samettisilmänsä hämillään ja tunsi, kuinka valkea kone
rullasi hitaasti lumen peittämällä kentällä. Valtava moottoreiden ulina pelotti poropoikaa entistä enemmän. Se vajosi syvälle istuimeensa, huohotti ja ummisti silmänsä. Niin väsynyt ja
peloissaan se oli.

Kone nousi korkeammalle ja korkeammalle. Päästyään yläilmoihin se keinui vähemmän. Pilvet lipuivat ohitse, ja moottorien tasainen hurina unetti. Panu vaipui sikeään uneen. Matka jatkui Siperian yössä kaukaiseen maahan,josta poro ei tiennyt mitään. Panu heräsi, kun koneen pyörät koskettivat Mumbain lentokentän kiitorataa.

Kun Panu astui koneesta ulos, se tunsi lämpimän tuulenvireen. Se nuuhkaisi ja haistoi oudon tuoksun ja kosteuden. Se ei muistanut, missä oli ja miksi, mutta oli onnellinen, että lahjareki ja paketit olivat tallessa. Pian se loikki kohti pressuilla ja aaltopelleillä peitettyjä asumuksia. Lahjareki kolisi perässä.

Kirkas auringonpaiste sokaisi Panun hetkeksi. Oli vaikeaa nähdä eteensä. ”Mutta minne minä nyt vien lahjat? Missä ovat ne lapset, joille paketit on tarkoitettu?” poropoika mietti ihmeissään. ”Mihin olenkaan joutunut?”

Jonkin matkaa taivallettuaan Panu saapui perille Dharavin slummikylään, jossa lapset juoksentelivat hökkeleiden välissä paljain, likaisin varpain. Heidän vaatteensa olivat nuhjuiset ja repaleiset. He kiljahtelivat leikeissään ja piiloutuivat roskalaatikoiden taakse. Panu-poro tarkkaili jonkin aikaa sivummalla, mutta lähestyi sitten ujosti lapsilaumaa. Lapset piirittivät poron, koskettelivat sen herkkiä sarvia ja taputtivat selkää. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista olentoa. Panu hämmentyi.

Mutta silloin Panu muisti tehtävänsä. Se käännähti ympäri, kiskaisi lahjarekeä ja pukkasi sarvillaan lahjapaketteja lasten jalkojen juureen. Ensin lapset pelästyivät ja luulivat, ettei poro pitänyt heistä. Mutta pian he huomasivat sen lempeät suuret silmät, jotka viestittivät: Ota itsellesi paketti, viekää loput toisillekin!

Lapset riemastuivat. He hyppelivät ihmetellen paketit sylissään. Mitään tällaista he eivät osanneet odottaa. Panu katseli onnellisena vierestä, kun lapset tanssivat auringon paahtamalla kujalla. Ja niin pohjolan poron lahjaretki päättyi onnellisesti – maahan, missä lumesta, jäästä ja joulusta ei tiedetty mitään.

Ilo loisti tummasilmäisten lasten kasvoilta.

Kuusi seisoi omalla paikallaan metsässä ja humisi hiljaa. Se tunsi itsensä hyvin pieneksi.

Kuusen edessä kasvoi kaksi rehevälehtistä koivua. Vaikka nämä koivut olivat kuusta nuorempia ja vielä hiukan pienempikokoisiakin, käyttäytyivät ne kuin omistaisivat koko metsän. Toinen koivunuorukaisista oli ojentanut yhden oksansa kuusen alimpien neulasten päälle eikä ollut käytöstään anteeksi pyydellyt. Kuusta moinen tungettelu häiritsi.

Pöyhkeät koivut aloittivat tavanomaisen valitusvirtensä.

– Taaskaan ei aurinko paista, toinen koivuista marisi ja heilutteli hiljakseen oksiaan. – Minun lehtivihreäni ei pääse oikeuksiinsa näin surkealla säällä.

– Niin, myötäili toinen. – Komea runkokin on vain hailakka keppi tässä sumussa.

Kuusi huokaisi hiljaa, niin hiljaa, etteivät koivut kuulleet. Tai niin kuusi luuli.

– Mitä ihmettä sinä siinä tuhahtelet? Näytät aina yhtä tylsältä, oli valo mikä tahansa, koivu tiuskaisi kuuselle.

– Se on totta, ilkkui toinenkin koivu. – Ja pihkasikin houkuttelee tänne epäilyttävää sakkia. Minun rungollani ramppaa vaikka millaista hyönteistä vain sen vuoksi, että sinä tahmaat ympäriinsä.

Kuusi katseli tummanvihreitä neulasiaan ja mietti, oliko hän todellakin tylsän näköinen. Hän itse oli aina pitänyt neulastensa syvästä väristä ja vahvoista oksistaan. Pihkakin kimalteli auringossa kauniisti. Kuusi näytti mielestään pehmoiselta ja lämpöiseltä, ja hänestä oli mukava seurata hyönteisten hyörinää oksillaan.

Mutta nuo kaksi olivat toista mieltä kaikesta. Jo vuosia ne olivat haukkuneet kuusta ja sen pistäviä neulasia. Kuusi nielaisi kyyneleensä ja yritti seistä paikallaan niin näkymättömänä kuin suinkin. Hän olisi mieluiten muuttanut paikkaan, jossa ei olisi ainuttakaan ilkeätä ja omahyväistä koivua. Mutta toive oli mahdoton: hänen juurensa olivat syvällä maassa ja tässä hänen piti elämänsä elää.

Nyt kuusi toivoi, että häneen iskisi mikä tahansa tuhohyönteinen: kirva, havununna tai käpykoiso. Kuusi halusi vain romahtaa ja lahota pois.

Samassa kuusen takaa kuului möreä ääni.

– Kröhm… kröhm… kuulkaahan koivut! Se oli iso kivi, joka oli avannut suunsa pitkästä aikaa.

– Voi hyvänen aika, vanha möykky puhuu! ilkkui toinen koivuista.

– Jos puhut meille, käytähän kivenkääkkä oikeata nimeämme. Me emme ole mitä tahansa koivuja vaan betuloita, sanoi toinen koivuista tärkeänä.

– Suu poikki, kivi mörähti. – Olen kuunnellut riittävän kauan ilkeilyänne. Tehän suorastaan kiusaatte kuusta. Ajatelkaa nyt vähän mitä toiselle puhutte.

– Mutta me olemme parempia puita. Kuusi on kitukasvuinen käppänä, toinen koivuista sanoi.

Kuusi painoi oksiaan tiiviimmin runkoaan vasten ja yritti olla niin huomaamaton kuin kykeni.

– Nyt koivut teillä on aivan väärää tietoa, kivi sanoi varmuutta uhkuvalla äänellään.

– Betula. Me olemme Betuloita, koivu oikaisi.

– Totuus on se, että kuusella on yhtä tärkeä tehtävä täällä metsässä kuin teillä koivuillakin.

– BETULA! kirkuivat koivut kuorossa.

– Me olemme Suomessa ja Suomessa teidän kansankielinen nimenne on koivu. Malttakaahan hetki kuunnella niin kerron kuusen äidistä.

– Onko pakko? toinen koivuista kysyi ylimielisesti.

– On. On aika, että kuulette kuusen tarinan, kivi vastasi ja karautti kurkkuaan. – Tuon pienen kuusen äitipuu seisoi siinä teidän vieressänne. Minä seurasin hänen kasvuaan tältä samalta paikalta, kivi sanoi ja joutui hetken köhimään ääntään auki. Viimeisestä juttelukerrasta taisi olla jo vuosikymmeniä.

Koivut heiluttelivat oksiaan kyllästyneen näköisinä ja hymähtelivät toisilleen. Ne malttoivat kuitenkin pitää suunsa kiinni ja kivi sai jatkaa juttuaan.

– Vanha kuusiäiti oli metsän komein ja suosituin puu. Sen tuuheiden alaoksien suojaan nukahti usein jänis tai kettu. Eräänä kesänä tulivat miehet. Katsoivat ihaillen kuusta ja söivät eväsleipänsä tässä minun päälläni. Säkkiin he keräsivät kuusen siemeniä, joista kasvatettaisiin Suomeen uutta metsää, näin miehet sanoivat. Tuo onneton pikkukuusi, jota te aina kiusaatte, sai alkunsa silloin. Yksi siemenistä nimittäin putosi maahan.

– Minä en usko tuota. Sinä olet seissyt siinä niin kauan, että olet ehtinyt keksiä vaikka millaisia tarinoita ja valheita, yksi koivuista ilmoitti ja toinen myönteli hänen puheitaan.

– Eräänä talviyönä tuli myrsky ja lunta satoi aivan valtavasti. Sinä yönä tässä metsässä kaatui monen monta isoa puuta, myös vanha kuusi kellahti silloin kumoon. Mutta hänen elämänsä ei vielä loppunut siihen. Miehet, jotka raivasivat metsää, näkivät puun arvon ja soittivat puusepälle. Hän ihastui puun virheettömään runkoon ja päätti valmistaa siitä tuoleja.

– Kyllä koivuistakin valmistetaan vaikka mitä, toinen koivuista puolusteli.

– En minä ole sitä väittänytkään. Mutta te ette arvosta kuusta niin kuin itseänne. Muistakaa, että kuusi on yhtä tärkeä kuin tekin.

Kuusi ei murehtinut sitä, uskoivatko koivut tarinan vai eivät. Tärkeintä oli se, että hän tiesi nyt itse mistä oli lähtöisin. Enää hänellä ei ollut mitään hävettävää koivujen rinnalla. Kuusi ojenteli oksiaan ja pörhisteli neulasiaan. Jonain päivänä hänestä tulisi vielä yhtä uljasryhtinen kuin omasta äidistään.

Kuusi vilkaisi lähellään kasvavaa puolukkaa ja nosti varoen oksaansa sen varvuilta. Nyt aurinko pääsi paistamaan suoraan mättäälle. Puolukka hymyili kiitollisena ja jatkoi marjojensa kypsyttelyä. Kuusi iski kivelle silmää ja humisutti oksiaan onnellisempana kuin koskaan.

Oli kerran pikkarainen tonttumuori, joka eli punaisessa tuvassa metsän keskellä. Tonttumuori oli lajiltaan kotitonttu ja hänellä oli tapana avata ovi kaikille tulijoille, niin metsän eläimille kuin menninkäisille ja maahisillekin. Kaikista oli mukavaa päästä vanhan leivinuunin lämpöön. Uunin hiilloksella tonttumuori valmisti ohrapuuroa, joka maistui ihanalle ja pehmeälle kuin satu.

Oli jouluaaton aatto. Puikot kilahtelivat pikkumuorin koppuraisissa kourissa kun tämä kutoi palokärjelle tonttulakkia lahjaksi.

– Kop kop kop, palokärki koputteli jo ovella. Se odotti joulua malttamattomasti ja oli kauhean utelias näkemään lakkinsa.

– Tule sisään, muori sanoi ja palokärki pyrähti peremmälle. Sovitettuaan lakkia se välitti metsänväen viestin:

– Orava toivoo lahjaksi katajanmarja- ja havuöljyä ja karhu villapeittoa talviunipesään. Ja punatulkku sellaista arkipipoa kuin minulla!

Tonttumuori istahti kiikkutuoliin ja hymyili. Muorin silmissä pilkahti ilo kun hän kuunteli touhukasta tikkaa.

– Kaikki on valmiina, muori sanoi tarjoten palokärjelle mukillisen kanervankukkateetä, jolla oli pyrähtelyä rauhoittava vaikutus. Palokärki henkäisi. Se näytti mietteliäältä ja kysyi:

– Mutta mitä ihmettä me annamme sinulle lahjaksi?
– Yksi toivomus minulla on, muori sanoi. – Saunatonttu, riihitonttu, aittatonttu ja myllytonttu ovat teillä tietymättömillä. Sen jälkeen kun riihi purettiin ja mylly lopetettiin, tontut katosivat. Saunaankin tarvittaisiin tulivahti. – Hoituu, palokärki nyökkäsi. – Pyydän vielä kettua maalaamaan revontulet taivaalle etsintöjen ajaksi!

Kun palokärki oli lähtenyt, tonttumuori nousi kiikkutuolista pikkaraisille kintuilleen ja ryhtyi kohentamaan hiillosta. Pankon pitäisi olla juuri sopivan lämmin. Varsinkin riihitonttu arvosti pankon päällä makoilua. Muoria nauratti. Hän kyllä tiesi mitä maailmalla puhuttiin: että tonttuja ei enää ollut olemassakaan! Olihan hänkin olemassa, vaikka sen sortin muoreja eli kuulemma vain menneessä ja saduissa! Mutta mennythän oli aina läsnä, ihan kuin satukin!
Muorin päässä virisi oikea pikkaraisen muorin pippurinen ajatus: hän perustaisi kodittomille tontuille tonttukylän! Navettaan hän ottaisi kaksi lehmää, jotta navettatontullekin olisi töitä. Tallitonttu pääsisi pitkästä aikaa hoitamaan hevosta. Kun tonttuja vain kohteli kauniisti, ne pysyivät tyytyväisinä ja auttoivat mielellään kaikissa talon töissä.

Hiillos loimusi. Muori laittoi ohrapuuron uuniin ja sulki luukun yöksi. Sitten hän käpertyi kissansa kanssa lankakoppaan. Tonttu-uniltaan hän ei ehtinyt nähdä kun revontulet leiskahtivat taivaalle ja linnut lähtivät lennolleen.

Muori heräsi makoisilta uniltaan pirteään pakkasaamuun. Hän ryhtyi heti keittämään kallioimarteen juurakosta yskänlääkettä ja maalaamaan metsänväelle pikkiriikkisiä joulukortteja. Kohta ovelta kuului palokärjen tuttu kop-kop-koputus. Muorin silmät syttyivät kun hän näki palokärjen, ketun (joka oli vilustunut revontulihommissaan), punatulkun ja oravan perässä koko tonttujoukon lyhdyt käsissään! Riihitonttu pääsi saman tien pankolle ja saunatonttu kipinävahdiksi. Pikkumuori taas pääsi kantamaan puuron pöytään ja mittaamaan ketulle lakritsinmakuista lääkettä.

– Parempaa joululahjaa, muori sanoi puuroa tarjoten, – ei ole kuin ystävät ja yhteen hiileen puhaltaminen! Sitten muori painoi palokärjelle tonttulakin päähän. Tikkalintu tuli niin tyytyväiseksi, että se napautti sadulle pisteen ja sai tohinaltaan sanotuksi enää:
– Sen pituinen se!

Tässä on Maami. Maami on pikkuinen tyttö. Onneksi Maamilla on Isosisko, joka pitää Maamista huolta. Maami ihailee Isosiskoa: ”Isosisko osaa ajaa pyörällä! Jospa minäkin osaisin! Isosisko osaa sitoa kengännauhat! Jospa minäkin osaisin. Isosisko osaa laskea sataan! Jospa minäkin osaisin.”

Mutta Maami on pieni eikä vielä osaa ihan kaikkea. Onneksi Isosisko auttaa. Eräänä päivänä Isosiskon ystävä soittaa ovikelloa. ”Hei Isosisko. Mennäänkö mustikkaan?” kysyy Isosiskon ystävä.

Isosisko innostuu. Ottaa eväät. Laittaa sinisen takin päälleen ja ottaa ämpärinsä.

”Millaista mustikassa on?” kysyy Maami.

”Mukavaa”, Isosisko vastaa.

”Missä mustikka on?” kysyy Maami.

”Metsässä”, Isosisko vastaa. Sitten Isosisko kertoo, että metsässä on paljon, paljon mustikoita ja että he aikovat ystävän kanssa poimia ne kaikki.

”Ihan kaikkiko?” Maami kysyy.

”Ei”, Isosisko nauraa. ”Yhden me jätämme sinulle.”

”Onko se minun mustikkani?” Maami kysyy ja Isosisko vakuuttaa sen olevan. ”Joojoojoojoo. Se on sinun mustikkasi. Maamin mustikka.”

Voi miten Maamin tekisi mieli päästä mukaan! Maami laittaa kumpparit jalkaan. Maami ei ole koskaan ollut mustikassa vaikka Maamilla on kumpparit ja… ämpärikin! Vähän hiekkainen mutta hieno…

Isosisko ja Isosiskon ystävä ovat jo portilla kun Isosisko vilkaisee taakseen. Maami seisoo kumpparit jalassaan ja ämpäri kädessään ovella. Silloin Isosisko heltyy ja pyytää Maamin mukaan. Voi miten iloiseksi Maami tulee! Hän hyppelee koko matkan metsään. Hän hyräilee hypellessään ja miettii hyräillessään: Millaista metsässä mahtaa olla? Ja entä mustikat? Miten Maami löytäisi oman mustikkansa…

Metsä on suuri. Isosisko ja Isosiskon ystävä löytävät heti paljon mustikoita. Mutta Maami ei malta vielä etsiä omaansa. Ensiksi Maami tahtoo katsella metsää. Metsässä on paljon puita… Ainakin joulukuusia. Ja vastapuita. Ja lintupuita. Ja kaatuneita puita. Ja tuolipuita, joiden päällä voi istua. Ja pöytäpuita, joiden päällä voi pitää ämpäriä. Ja puita, jotka kasvavat kiinni toisissa. Ja puita, jotka kasvavat erillään muista.

Nyt Maami on tarkistanut puut. Nyt on kivien vuoro. Metsässä on karhukiviä, sienikiviä, poskikiviä ja piilokiviä, joita ei meinaa millään löytää… ja kiviä, jotka mahtuvat juuri sopivasti piiloon käsilaukkuun. Voi miten mukavaa metsässä on! Metsässä on puita ja kiviä ja Maami. Ja mustikoita! Maami muistaa. Nyt on mustikan vuoro! Nyt Maami tahtoo löytää oman mustikkansa.

”Mutta miltä mustikka oikein näyttää?”

Mustikka on… sininen ja pyöreä ja syödään maidon kanssa tai piirakassa tai sopassa ja laitetaan pakkaseen… Ahaa! Nyt Maami etsii mustikkaa… Mustikka on mennyt piiloon! Mustikka! Missä olet? Maami etsii ja etsii… Maami löytää mustikan!

Maami tahtoo näyttää mustikkansa Isosiskolle. ”Isosisko, Isosisko! Minä löysin mustikan!” Maami huutaa. Mutta Isosisko ei vastaa. ”Isosiskon ystävä, Isosiskon ystävä! Minä löysin mustikan. Minun oman mustikkani minä löysin!” Maami huutaa.

Mutta Isosiskon ystävä ei vastaa. Isosisko ja Isosiskon ystävä eivät ole enää täällä! Isosisko ja Isosiskon ystävä ovat keränneet ämpärit täyteen mustikoita ja lähteneet sitten kotiin! Nyt he istuvat kotona ja syövät mustikkamaitoa suut sinisinä. He eivät muista että Maami on vielä metsässä! He eivät muista, että Maamikin lähti mustikkaan… Nyt Maami on yksin metsässä.

Maamia pelottaa. ”Hui”, Maami sanoo. ”Hui ui.” Maami seisoo metsässä mustikka kädessään. Aurinko putoaa puiden taa. Maamia paleltaa.”Hui”, Maami sanoo. ”Hui ui.”

Mutta silloin nousee kuu ja valaisee sekä Maamin että mustikan. Ettekä ikinä arvaa mitä Maami näkee! Maami näkee pienen sinisen oven. Maami avaa oven. Maami menee ovesta sisään. Nyt Maami on mustikassa!

Täällä on… sinistä, vähän ahdasta, lämmintä… hieman unettavaa.

Nyt Maami nukkuu ja näkee sinisiä unia…

”Mmm…”, Maami huokaa unissaan. ”Mustikassa on mukavaa.”

Mitäpä luulette, jäikö Maami mustikkaan? Ei, ei niin. Ei jäänyt. Aamulla Maami heräsi ja avasi pienen sinisen oven ja venytteli. Sitten hän käveli suoraan keittiöön.

”Ohhoh!” sanoi Isosisko. ”Onpas sinulla siniset huulet ja siniset kädet! Ja sininen pää ja siniset jalat ja sininen massu!”

”Ni-in!” sanoi Maami iloisena. ”Minä olin mustikassa!”

Ja niin toden totta olikin. Maami oli mustikassa. ”Ja minun nimeni ei ole mikään Maami. Minun nimeni on Maami Mustikka!”

Sen pituinen se.

Minä olen Kuu. Asun äidin ja maman kanssa kerrostalon kuudenessa kerroksessa. Kaukana alhaalla on lähikauppa, juna-asema ja koirapuisto. Ikkunoista näkyy toisia ikkunoita sekä puita, taivasta ja lintuja. Joskus taivaalla näkyy sateenkaari.

Minulla on pää täynnä haaveita. Niitä on ainakin miljoona. Isona minusta tulee kioskin myyjä ja puuseppä. Pidän kesäkioskia puistossa keskellä kaupunkia ja myyn siellä kesäkeittoa. Talvisin veistän puukenkiä. Lomalla meine merille ja nautin tuulesta ja vapaudesta.

Tänä aamuna minun vatsaani kutittaa. Minulla on tänään synttärit. Äiti ja mama herättävät minut suukoilla, halauksilla ja laululla. Tykkään suukoista, mutta erityisen kivalta tuntuu, kun minulle lauletaan ”Paljon onnea Kuu, paljon onnea Kuu!”

Mama muuraa työkseen uuneja. Hän tietää kaiken tiilistä ja eri rakennustekniikoista. Hän rakastaa myös pihalla möyrimistä. Hän on istuttanut meidän kerrostalon pihan täyteen minttua, basilikaa ja ruohosipulia, ja yrttejä saa poimia kuka tahansa. Kun naapurit alkavat laittaa ruokaa, he menevät ensiksi sakset kädessä pihalle hakemaan tuoreita yrttejä.

Mamalla on hieno polkupyörä, jossa on tilaa kahdelle ajajalle. Sitä sanotaan tandemiksi. Kun kaduilla on rauhallista, hän vie minut ajelulle. Minusta on kivaa istua maman takana omassa satulassani ja polkea samaa tahtia kuin hän polkee. Tuuli viuhuu kasvoilla, ja välillä pitää melkein haukkoa henkeä.

Joskus mama ehdottaa, että tekisimme pienen yökierroksen tandemilla. Vain me kaksi, mama ja minä. Salainen yöajelu. Ja salaiset yöjäätelöt. Se on täydellinen huipennus kivalle päivälle!

Äiti puolestaan viihtyy parhaiten sisällä. Joskus hän ei pistä päiväkausiin nenäänsä ulos. Hän vain juo kahvia ja tekee töitä. Hän tietää kaiken tietokoneista ja niiden ohjelmista. Äidin kanssa minä pelaan tietokonepelejä, ja kun meille tulee nälkä, me kokkaamme yhdessä.

Minun bravuurini keittiössä on kesäkeitto. Talvella sen nimi on talvikeitto. Se on lempiruokaani, ja laitan siihen perunoita, herneitä, kukkakaalia ja paljon yrttejä. Äiti sanoo aina, että hän ei syö mitään, millä on silmät ja suu. Hän syö kasviksia. Mutta mama rakastaa liharuokia. Hänen poskensa alkavat punottaa innosta, kun hän saa eteensä pihvin. Hän tyrkyttää pihviä minullekin ja maanittelee minua maistamaan, edes ihan pienen palan.

Äiti saa arkiset puuhat kuten tiskaamisen tai imuroimisen tuntumaan hauskalta. Tiskatessa äiti ja minä uitamme altaassa paperilaivoja ja imuroidessa me jahtaamme pölyaarretta.

Äiti ja mama rakastavat toisiaan. Ja hauskinta on, että he molemmat rakastavat minua. Ihan hurjasti! He olivat olleet yhdessä monta vuotta, ja sitten… he halusivat lapsen!

He eivät koskaan unohda sanoa, että minä olen parasta, mitä he tietävät, toistensa lisäksi tietysti.

– Parempaa kuin sima ja munkit? minä kysyn.

– Paljon parempaa, äiti sanoo.

– Parempaa kuin koripallo ja jalkapallo yhteensä? minä kysyn.

– Paljon parempaa, mama vahvistaa.

– Parempi kuin retki autiolle saarelle?

– Paljon parempaa.

– Parempaa kuin valtameripurjehdus?

– Paljon parempaa?

– Permpaa kuin matka maailman ympäri?

– Paljon parempaa.

Se on paljon sanottu, sillä me kaikki kolme haaveilemme matkasta maailman ympäri. Joskus me vielä toteutamme sen. Mama sanoo aina, että ihmisen sydän on siellä, missä on hänen rakkaimpansa. Meillä on hauskaa, kun olemme yhdessä, olimmepa missä päin maailmaa tahansa.

Joskus kaverit kysyvät minulta, miltä tuntuu, kun minulla on kaksi äitiä. Minusta se on ihan tavallista. Äiti ja mama ovat minun perheeni.

Meidän perhettä sanotaan sateenkaariperheeksi. Se on minusta kaunis sana. Se tuo mieleen kaikki värit ja siitä sanasta tulee iloiseksi.

Lulu seisoi lavalla tähtiesiripun takana. Päivä oli tärkeä, sillä hän esiintyi pääkeijuna tanssikoulun esityksessä. Lulua jännitti. Hän raotti esirippua taikasauvallaan ja etsi katseellaan äitiä. Yhtäkkiä hän huomasi jotain hirveää: eturivin keskellä istui otus, jolla oli aivan valtavan pitkä kaula ja aivan mahdottomat sarvet.

Voi ei, äiti on taas pukeutunut kirahviksi!

Lulu ulvahti kauhusta. Hän sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja toivoi nähneensä harhoja. Sitten hän vilkaisi verhonraosta uudelleen: eturivissä istui edelleen kirahvi. Lulua itketti. Kaiken lisäksi joku nyki häntä siivestä.

”Ei hätää, se on ihan kiltti. Kerroin äidille monta kertaa, että muut lapset säikähtävät, mutta silti hän asettuu aina eturiviin. Hän on likinäköinen.”

Lulu tuijotti kimaltelevaa keijupoikaa. Mitä hän oikein jupisi?

”Äitini on se norsu eturivissä. Kirahvin vieressä”, poika selitti. ”Ja minä olen Lauri.”

”Onko äitisi norsu?” Lulu kysyi.

”On. Joskus”, Lauri sanoi. ”Olen jo tottunut siihen. Norsuäiti on hyvä matkustamiseen ja leikkimiseen. Tosin liukumäkenä tuo kirahvi on varmaan loistavampi.”

”Se kirahvi on minun äitini”, Lulu sanoi yhtäkkiä tosi ylpeänä. ”Esityksen jälkeen saat laskea häntä kanssani.”

Esirippu nousi. Lapset sipsuttelivat ja lopuksi Lulu teki oikean piruetin. Yleisö taputti innoissaan ja kirahviäiti ja norsuäiti metelöivät niin villisti, että toiset vanhemmat mulkoilivat heitä.

Lulua ei hävettänyt enää. Hän otti Lauria kädestä ja he lensivät korkeuksiin näyttämön ylle. Kupolikaton alla oli pyöreä ikkuna, josta kuikuili sisään kirahviäidin hymyilevä sarvipää. Lapset liukuivat hänen kaulaansa pitkin suoraan norsuäidin selkään. Sitten kaikki ratsastivat savannille leikkimään pikkuhyeenoiden ja –apinoiden kanssa.

Siitä päivästä lähtien he tekivät niin ainakin kerran viikossa.

Kaukana, kaukana merellä, syvällä aaltojen alla, asuu vedenalaisen valtakunnan väki.

Se on ihmeellisen kaunis maailma: vesi on kirkasta kuin ruiskukkien sinisin sini ja hiekka pehmeää kuin hienoin sametti. Kalat, pienet ja isot, uiskentelevat sateenkaaren kaikissa väreissä.

Vedenalaisen valtakunnan kaikkein syvimmässä kohdassa kohoaa merten kuninkaan linna.

Merten kuninkaalla on kuusi tytärtä. Tyttärät ovat kaunottaria kaikki, mutta nuorin heistä on kaikkein kaunein. Kuten sisarillaan, pienimmällä merenneidolla ei ole jalkoja vaan pitkä, suomuinen kalanpyrstö.

Pieni merenneito on kuitenkin erikoislaatuinen lapsi, oman tiensä kulkija. Kun muut sisarukset leikkivät linnan puutarhassa, jää pieni merenneito mieluiten yksin haaveilemaan. Kun toiset uivat etsimään merenpohjaan uponneita hylkyjä, hän ei välitä lähteä mukaan.

Pientä merenneitoa kiehtoo ajatus elämästä maanpinnalla. Mitä enemmän neito kuulee tarinoita kaupungeista ja niiden kaksijalkaisista ihmisistä, sitä uteliaammaksi hän tulee. Päivä päivältä tytön kaipuu maan pinnalle kasvaa.

Eräänä päivänä neidon isoäiti heltyy ja sanoo: ”Kun täytät viisitoista, saat luvan nousta merenpinnalle, istua kallionkivelle ja seurata ohikulkevia laivoja ja niiden ihmisiä.”

Siitä päivästä lähtien pieni merenneito odottaa syntymäpäiväänsä malttamattomasti. Neidon sisarukset yrittävät turhaan saada häntä vedenalaisiin leikkeihinsä mukaan. Pieni merenneito vain tuijottaa aaltojen pintaa haaveillen päivästä, jolloin istuisi rantakallioilla katselemassa auringonnousua. ”Voi kunpa jo olisin viisitoistavuotias”, hän huokaa usein. ”Minä tiedän, että pitäisin tuolla ylhäällä olevasta maailmasta ja ihmisistä, jotka elävät siellä elämäänsä!”

Vihdoin viidestoista syntymäpäivä koittaa. ”Hyvästi”, pieni merenneito sanoo sisaruksilleen ja lähtee uimaan kohti meren pintaa.

Aurinko on juuri laskenut, kun hän nostaa päänsä merestä, mutta taivaanranta hohtaa vielä kultaisena peilityynen meren yläpuolella. Pieni merenneito näkee edessään suuren purjelaivan. Hän ui laivan luo ja katselee uteliaana kajuutan ikkunoiden läpi. Laiva on täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Kaunein heistä on nuori prinssi, jolla on tummat, ystävälliset silmät. Merenneito jää uteliaana seuraamaan tämän tekemisiä; hän ei voi kääntää katsettaan laivasta ja sen komeasta prinssistä.

Illan hämärtyessä tuuli alkaa yltyä. Kaukana välähtää salama; on tulossa myrsky. Aaltojen keinunta kasvaa, kun suuria pilviä nousee taivaalle. Pian aallot kohoilevat jo mustina vuorina. Raivoava meri iskee laivan kylkiä vasten kaikella voimallaan. Yhtäkkiä laivan masto antaa periksi ja napsahtaa poikki. Laiva kallistuu, ja vesi alkaa tulvia sen kannelle.

Hätääntyneet ihmiset joutuvat veden varaan. Pieni merenneito pelästyy, sillä hän ymmärtää prinssin olevan hengenvaarassa. Ei, prinssi ei saa hukkua! Merenneito sukeltaa syvälle aaltojen pyörteisiin, kunnes lopulta löytää nuorukaisen. Merenneito nostaa hänet syliinsä ja ui kohti rantaviivaa.

Aamulla rajuilma on tyyntynyt. Pieni merenneito asettaa elottoman prinssin rantahiekalle. Samassa jostain kuuluu kellojen soittoa. Merenneito pelästyy ja ui rantakivien taakse piiloon.

Ei aikaakaan, kun paikalle astelee nuori tyttö. Hän huomaa maassa makaavan prinssin ja juoksee hakemaan apua. Joukko ihmisiä kumartuu tajuttoman prinssin puoleen. Pian nuorukainen virkoaa eloon ja hymyilee auttajilleen.

Pieni merenneito palaa mietteissään takaisin kotiinsa meren syvyyksiin. Hän ei saa prinssiä mielestään. Monena iltana hän ui takaisin rannalle, mutta ei näe nuorukaista enää kertaakaan. Merenneito huokaa ja katsoo surullisena kalanpystöään. ”Kunpa minulla vain olisi jalat!”

Eräänä päivänä merenneito ei enää kestä ikäväänsä. Hän menee tapaamaan vanhaa merennoitaa, jonka kerrotaan tekevän väkeviä loitsuja. ”Taio minulle jalat”, anelee neito. ”Annan sinulle mitä vain, kunhan saan olla ihminen vaikka vain päivänkin!”

”Haluat siis vaihtaa pyrstösi ihmisten jalkoihin, jotta prinssi rakastuisi sinuun”, raakkuu vanha merennoita. ”Hölmö tyttönen, olisit onnellisempi meren pohjassa omiesi joukossa. Vaan hyvä on, minä toteutan toiveesi. Juo tämä taikajuoma, niin pyrstösi muuttuu jaloiksi. Mutta se tekee kipeää. Joka kerta kun astut maahan, sattuu jalkoihisi ikäänkuin kävelisit veitsenterällä. Oletko valmis kärsimään kivun?”

”Olen!” vastaa pieni merenneito vapisevin huulin.

”Mutta huomaa”, jatkaa noita, ”ettet enää koskaan voi muuttua takaisin merenneidoksi. Et enää koskaan voi palata siskojesi luo ja isäsi linnalle. Jos nuorukainen rakastuu toiseen tyttöön, sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen.”

”Minä olen valmis!” sanoo pieni merenneito kalpeana.

”Mutta minä vaadin maksun”, sanoo noita ja siristää ahnaasti silmiään, ”Enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sen minä vaadin taikajuomastasi!”

”Olkoon niin”, vastaa pieni merenneito.

Merenneito juo noidan ojentaman taikajuoman ja pyörtyy siihen paikkaan. Kun aurinko jälleen nousee, neito herää rannalta ja tuntee ruumiissaan polttavaa tuskaa. Kalanpyrstö on poissa ja sen sijalla on kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Noita on ennustanut oikein: kun merenneito laskee jalkansa maahan, on kuin hän olisi astunut veitsen terään. Mutta kivusta huolimatta hän tuntee liikkuvansa kevyesti kuin höyhen. Merenneito on vihdoin vapaa kulkemaan ihmisten maailmassa.

Kun pieni merenneito nostaa katseensa ylös, näkee hän edessään kauniin prinssin. Prinssi katselee neitoa silmät ihmetystä täynnä ja kysyy, kuka hän on ja mistä on tullut. Merenneito avaa suunsa, mutta ei saa ulos äännähdystäkään. Silloin prinssi tarttuu hänen käteensä ja vie hänet mukanaan linnaansa.

Kaikki ovat haltioissaan salaperäisestä neidosta, etenkin prinssi itse, joka kutsuu tyttöä löytölapsekseen. Pieni merenneito  kulkee onnellisena prinssinsä rinnalla läpi valtakunnan metsien ja niittyjen. Hän ihastelee puiden vihreää väriä, silittää kissanpentujen sileää turkkia ja kuulee elämänsä ensimmäistä kertaa lintujen laulua ja musiikin soittoa. Jokainen päivä on täynnä uusia ihmeitä.

Vaikka hänen hennot jalkansa särkevät alati, neito hymyilee vain. Häntä surettaa ainoastaan se, ettei pysty puhumaan. ”Oi, jospa prinssi tietäisi, että hänen vuokseen olen luopunut äänestäni”, merenneito vaikeroi mielessään. ”Haluaisin kertoa hänelle, että minä kerran pelastin hänet myrskyävältä mereltä.”

Päivä päivältä merenneidon rakkaus prinssiä kohtaan syvenee. Prinssi sen sijaan pitää neidosta kuin hyvästä ystävästään, mutta rakkaus ei hänen päähänsä pälkähdä. Ja niin koittaa päivä, jolloin prinssi aiotaan naittaa naapurivaltakunnan kauniille prinsessalle. Merenneito vaipuu epätoivoon, sillä hän tietää kohtalonsa tulleen: hän ei ole voittanut prinssin sydäntä puolelleen. Noidan taika muuttaa hänet meren vaahdoksi.

Prinssin ja tämän morsiamen hääjuhlassa merenneito heittäytyy tanssin pyörteisiin. Hänen hentoja jalkojaan viiltelee kipu, mutta hän ei siitä välitä. Merenneito tietää, että näkee nyt viimeistä kertaa nuorukaisen, jonka tähden on jättänyt kotinsa ja luopunut kauniista äänestään. Hänen edessään olisi ikuinen elämä meren vaahtona.

Koko yön tanssittuaan pieni merenneito palaa rannalle ja tähyilee kohti aamuruskoa. Hän tietää, että auringon ensi säde on päättävä hänen elämänsä ihmisenä. Äkkiä hän näkee viiden sisarensa nousevan meren pinnalle. Yksi sisarista ojentaa pienelle merenneidolle veitsen.

”Jos ennen auringonnousua työnnät tämän tikarin prinssin sydämeen, noidan taika kumoutuu ja saat pyrstösi takaisin.” Merenneito katsoo veistä kädessään ja ajattelee tummasilmäistä prinssiään. Hän tietää sydämessään, ettei koskaan voisi surmata tätä, ei vaikka se tarkoittaisi hänen omaa loppuaan. Pieni merenneito heittää veitsen kauas mereen. Hän luo viimeisen kaihoisan silmäyksen ympärilleen ja astuu veteen.

Siinä silmänräpäyksessä merenneito tuntee kätensä ja jalkansa haihtuvan meren aaltoihin. Samalla hetkellä aurinko nousee taivaanrannasta ja sen lempeät säteet osuvat veteen. Neidon yläpuolella leijailee ihania olentoja; hän näkee niiden lävitse meren keinuvat aallot ja taivaan punertavat pilvet. Pieni merenneito nostaa hohtavat käsivartensa aurinkoa kohti ja nousee meren aallolle purjehtimaan.

Pyryhattu ja Viimapää asivat mäen päällä ja kalliolohkareen korkeimmalla kohdalla juuri siinä kohdassa, josta näkyi kaikkialle.

Mäen päällä tuuli melkein aina. Siellä tuuli silloinkin, kun muualla oli niin tyyntä, ettei puunlehti liikahtanut ja järven selkä oli sileä kuin paperi.

Pyryhatulla ja Viimapäällä oli kaiken aikaa kova kiire. Heidän piti saada tuulta säilötyksi eikä se ollut ihan helppoa. He keräsivät tuulta katiskaan, maakuoppaan ja sammalista tehtyyn aittaan, milloin mihinkin.

Miksikö he tuulta halusivat säilöä? Aina oli siellä päin tehty niin. Viety tuulta torille ja kaupattu. Oli paljon ihmisiä, jotka halusivat ostaa tuulta: purjehtijat, puutarhurit ja ties ketkä kaikki. Ja kun he sitten ostivat Pyryhatulta ja Viimapäältä tuulta, niin kylläpä purjeet paukkuivat ja pilvet liikkuivat. Sadettakin saatiin usein vain siksi, että veljekset onnistuivat kauppaamaan tuulta täsmälleen oikeaan aikaan.

Sattuipa kerran niin, että tuuli oli kokonaan pysähtynyt. Edes mäen päällä ei tuullut. Pyryhatun ja Viimapään tuulivarastot alkoivat loppua, viimeinen erä tuulta myytiin eräälle mansikanviljelijälle.

Mikä nyt neuvoksi? monet ihmettelivät. Purjeveneet juuttuivat maihin. Sadetta ei saatu pelloille, vaikka sitä kaivattiin kipeästi. Pellot murenivat silkkaa kuivuuttaan.

Pyryhattu ja Viimapää kulkivat pitkät pätkät maita, mantuja, soita ja saloja. Heidän nähtiin menevän poikki autiomaan, viidakon ja valtavan jäälautankin. Vihdoin erään jääkarhun neuvosta he löysivät tuulen. Se lepäsi sinisen jäävuoren alla.

– Hei tuuli, oletko sinä siellä? Pyryhattu kysyi.

– Tulimme hakemaan sinut pois, Viimapää sanoi.

– En minä jaksa mihinkään lähteä, tuuli vastasi. – Aina täytyy mennä ja tulla eikä kukaan oikein kuule minua.

Pyryhattu otti taskustaan nahkaisen pussin.

– Hyppää tänne niin ratkaistaan tämä juttu, Viimapää sanoi.

– Miten se muka ratkaistaisiin?

– Aina kun sinä kuljet jossakin, niin sinun pitää huutaa VIIMATUULI JÄÄ! Kaikki kuulevat tämän ja sinä saat olla siellä niin pitkään kunnes kyllästyt.

– Osaisinko minä? tuuli epäröi.

– Kyllä vain. Ja me voimme auttaa.

Tuuli huokasi niin kuin tuuli voi vain huokailla, mutta hyppäsi pussiin. Pyryhattu ja Viimapää hyppäsivät pussin selkään ja eipä aikaakaan, niin he olivat taas sen saman suuren mäen päällä kuin aina ennenkin.

– Tuuli, kokeilepa nyt.

Ja tuuli hyppäsi pussista. Se otti vauhtia, liukui mäen harjaa pitkin metsään ja sieltä peltoaukealle. Se sai kovat vauhdit ja kokeili huutaa:

– Viimatuuli jää!

Se onnistui aika hyvin. Laineet nousivat, puut painuivat kumaraan ja kaikki kuulivat tuulen huutavan.

Tuuli tuli takaisin ja kysyi:

– Miten se meni?

– Hienosti, sanoivat Pyryhattu ja Viimapää.

– No hei! Minä menen taas, tuuli sanoi ja lensi viuhtoen tiehensä.

Siitä lähtien tuuli on huutanut milloin mitäkin. Se osaa sanoa jo tuuli huutaa, ja huhuu tuuli puhuu ja kaikkea muuta. Se kulkee miten sitä huvittaa.

Tuulta kauppaavat edelleen Pyryhattu ja Viimapää. Kun joku sitä ostaa, saattaa puista kuulua ääni: hehee!

Aapeli Ruohola istui salaisella tarkkailupaikallaan syreenipensaassa ja katseli sinistä kotiaan, jonka ovi oli auki aurinkoiselle pihalle. Aika tavallinen koti, hän tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

Talosta harppasi ulos pihalle hirveän pitkä, partainen mies, jolla oli vain kalsarit jalassa ja joka oli selvästi innoissaan.

Aika tavallinen iskä, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

Iskä loikki ympäri pihaa ja mutisi itsekseen. Hänellä oli taas jokin uusi idea. Iskällä oli paljon ideoita ja kun hän sai idean, hän loikki kuin riehaantunut kirahvi tai käppäili kuin hajamielinen vuohi ympäriinsä ja testaili ideaa mielessään. Aika tavallista. Ehkä.

Sitten tuli hitaasti Paksuäiti. Hän kantoi hillittömän-älyttömän-valtavan mahansa päällä teemukia ja voikukkakeksejä ja meinasi törmätä iskään, nosti sitten eväänsä mahan päältä pihapöydälle ja koitti mahtua tuoliin istumaan. Kissa Karvapää retkotti pitkänään pöydällä ja äiti työnsi sen tassuja vähän sivummalle. Aika tavallinen äiti, Aapeli Ruohola tuumasi. Ehkä. Tai vähän outo.

Paksuäidin jättimahassa odotteli siis syntymistään jokin olento. Vauva. Tai mistä sitä voi tietää, mikä siellä oli, Aapeli tuumasi, ei mahassa ollut ikkunaa eikä ovea, josta olisi voinut tarkistaa.

Äiti ja iskä kyllä väittivät, että mahassa on ihmisvauva, mutta väittivät he kaikenlaista muutakin. Kuten, että voikukannuppuja kannattaa syödä, että lihakset kasvavat ja että iskä kyllä vielä keksii, miten saada yhteys avaruusolioihin. Kaikkea he väittivät. Ei siihen ehkä ollut luottamista, mitä he mahasta sanoivat.

Aapeli oli esimerkiksi kyllä syönyt jo ainakin kilon voikukannuppuja ihan väkisin saadakseen voimaa, muttei siltikään jaksanut roikkua koivunoksasta viittä minuuttia. Ja jos niitä avaruusolioita kiinnostaisi meidän perheemme, niin kai ne olisivat jo tulleet moikkaamaan ja kahville ja näyttämään kuvia planeetastaan. En taida uskoa, että tuossa mahassa mikään ihmisvauva on, Aapeli mietti ja haukotteli. Siellä on keksejä tai jokin olio.

Aurinko lämmitti hänen poskiaan mukavasti ja tuuli hipaisi lempeästi tukkaa. Syreenipensaassa tuoksui ihanalta, kimalainen pöristeli vieressä omissa puuhissaan. Aapelia alkoi nukuttaa ja hän käpertyi pieneksi keräksi kuin siili ja laittoi silmät kiinni. Pian hän oli unessa.

Paksuäiti mutusteli voikukkakeksiä auringossa ja virnisti ympäriinsä harppovalle kalsari-iskälle. Yhtäkkiä äiti hätkähti niin, että tee lensi Kissa Karvapään hännälle ja voikukkakeksit ympäriinsä. (Yleensä Karvapää olisi samantien ahmaissut ruuan isoon suuhunsa, mutta jopa sen mielestä voikukkakeksit olivat vähän liian outoja.)

– Herranjestas! Mahasta kuuluu koputusta! Nyt se vauva koputtaa napaa niin että maha heiluu! Mitä nyt tehdään? Äiti kiljui ja tuijotti hytkyvää napaansa. Iskä pomppi paikalle hihkuen:

– Jokos se vauva tahtoo ulos! Senhän piti muhia ja pullistua vielä!

Molemmat tuijottivat äidin jättimahaa ja odottivat. Koputus lakkasi ja tuli hiljaista. Kissa Karvapää nuoli teetä hännästään, aurinko paistoi mahaan ja iskä pidätti hengitystä. Sitten tömähdys ja narahdus ja äidin kiljahdus, ja keskeltä mahaa aukesi pieni ovi. Ovesta kurkisti vihreä pää, jossa oli kaksi vihreää antennia.

Äiti ja iskä tuijottivat suut auki ensin vihreää pikkuolentoa ja sitten toisiaan ja sitten taas olentoa.

– Minä luulin, että mahasta tulee vauva, ihmisvauva. Tyttö tai poika tai tyttöpoika tai poikatyttö. Ihminen. Neuvolassakin puhuttiin vauvasta, iskä sanoi ja nosti varovasti vihreän olennon pöydälle. – Ja neuvolan papereissa oli vauvojen kuvia, ei yhtään vihreää oliota. Onpa kaikki nykyään niin erilaista kuin ennen. Tiesitkö sinä, että mahassa oli avaruusolento? Pitäisikö jostain kysyä, että menikö tämä homma nyt ihan niin kuin pitää?

– En tiennyt, äiti henkäisi ihmeissään. – Mutta tuo on kyllä tosi söpö, vai mitä? Sitäpaitsi, meillä kun on jo yksi ihmislapsi, niin ihan kiva saada vaihtelua. Äiti kutitti hiukan olennon varpaita.

Pikkuolento hymyili ja heilutteli isoja varpaitaan pöydän kulmalla. Äiti ja iskä katselivat sitä hellästi.

– Hauskaahan se on, että Aapeli saa kaverikseen tuollaisen otuksen, iskä sanoi mielissään. – Annetaas sille jotain syötävää!

Paksuäiti haki voikukkakeksin, pinaattimehua ja apilapiirakkaa ja laittoi jokaista vähän olennon eteen pöydälle. Vihreä olento avasi suunsa ja lipaisi erikoisen pitkällä kielellään jokaista tarjottavaa ja irvisti. Sitten se lipaisi vielä pinaattimehua, maiskutteli ja hotkaisi kaiken mehun nopeasti. Se hymyili tyytyväisenä ja sanoi:

– Röyh!

– Voi kun hienoa, että se tykkää pinaattimehustani! Äiti hihkaisi. – Kukaan muu ei ole koskaan noin innoissaan sitä juonut, hihii! Sen nimi taitaa olla Röyh.

– Huudetaanpas Aapeli katsomaan uutta perheenjäsentä, iskä sanoi ja huuteli syreenipensaille päin:

– Aapelii! Missäs herra Aapeli lymyää? AAPELIIIIIIIIII!

Lämpimässä pensaspesässä Aapelin uneen tunkeutui iskän ääni. Hän raotti silmiään ja herätteli korviaan, ojenteli kiemuralla nukkuvia jalkojaan. Nyt iskän ääni kuului jo selvästi:

– AAPELIIIII! Syömäääään! Nokkoslättykasa odottaaaaa!

Aapeli möyri unenpöpperössä pesästään iskän luo ja kysyi ihmeissään:

– Missä se avaruusolento on?

– Tarkoitatko äitiä? Iskä hihitti. – Ei täällä muita outoja otuksia ole.

– Eikun se, joka tuli mahasta! Siitä luukusta ja sitten se joi pinaattimehua ja… Aapeli jäi miettimään.

– Vai näinkö minä sittenkin unta?

Morsian ja sulhanen menivät naimisiin eräänä hyvin kauniina mutta tuulisena päivänä. Morsian oli pukeutunut runsashelmaiseen pitsimekkoon ja hänen kaulaansa koristi helmikoru. Morsian oli valinnut myös sulhasen juhlavaatteet, sillä hänellä oli tapana päättää kaikesta.

Morsian halusi lennokkaita hääkuvia, joten ei auttanut muu kuin kiivetä korkean hotellin näköalatasanteelle.

”Minulle kelpaavat vain täydelliset kuvat”, morsian vaati. ”Ovathan hiukseni varmasti hyvin?” ”Tietysti ovat, kultaseni!”, vakuutteli sulhanen tottuneesti.

”Hymyä!” huudahti valokuvaaja ja painoi laukaisimesta. Samassa tuulenpuuska pyyhkäisi katon yli. Ensimmäinen tuulahdus oli vielä vaaraton huiskaus, mutta toinen puuska liehutti jo morsiamen mekkoa. Kolmaskin puhallus tuli, ja se meni suoraan morsiamen pitsihameen alle. Mekko ampaisi ilmaan kuin raketti. Sulhanen ei ehtinyt suutaan avata, kun morsian jo leijui taivaalla. Kukkakimppu tipahti suoraan sulhasen käteen, mutta sitä hän ei hämmästykseltään edes huomannut.

Pahaksi onneksi tuuli kulki sinä päivänä merelle päin. Uimarannalla päivää paistattelevat ihmiset ihmettelivät taivaalla lepattavaa palloa. ”Ilmastonmuutos tuo mukanaan uusia lintulajeja”, he tuumivat ja käänsivät kasvonsa kohti aurinkoa.

Valkea pallo jatkoi matkaansa kohti merta. Satamassa työskentelevät miehet hämmästelivät vienoa kirkumista, joka kuitenkin peittyi morsiuspuvun kahinaan ja nostokurkien suhinaan.

Myös rajavartijat seurasivat ilmalentoa hämmentyneinä. Se, mikä taivaalla lensi, ei ollut käynyt tullin kautta. Ja sekös heitä harmitti!

Säikähdyksestä tointunut morsian liiteli vapautuneena taivaalla. Hän ihasteli allaan avautuvaa merimaisemaa ja tunsi olonsa sitä kevyemmäksi, mitä kauemmas ranta etääntyi. Kaikeksi onneksi morsian ei kärsinyt korkean paikan kammosta. Häntä nauratti, kun hän teki uintiliikkeitä ja hassutteli taivaankannella.

Pian tuulenvire alkoi heiketä. Ensin morsiuspuvun pullistelu tasaantui, sitten se loppui kokonaan. Yhtä nopeasti kuin hame oli ampaissut ilmaan, hävisi paine nyt mekon alta. Samalla kun morsian mietti, mitä sulhanen mahtoi ajatella, hän alkoi pudota.

Samaan aikaan erään valtamerilaivan kapteeni nautti kaikessa rauhassa leivoskahvejaan. Perämies ryntäsi kapteenin kajuuttaan:

”Tule heti komentosillalle! Jokin lähestyy kovaa vauhtia, mutta ei merta pitkin vaan ylhäältä ilmasta!”

Kapteeni säntäsi ylös ja melkein kompastui laivakoiraan. Hän oli niin innoissaan, että unohti ärähtää perämiehelle kahvihetkensä häiritsemisestä. Asia kuulosti kiinnostavammalta kuin mikään pitkään aikaan.

Tutkassa näkyi lähestymässä oleva piste. Saman näki kyllä paljaalla silmälläkin. Taustalta kuului kummaa ääntelyä, mutta perämies ei keksinyt, mitä se voisi olla. Mikä kumma taivaalta putosi?

Laivan kantta kuuranneet messipojatkin osallistuivat arvailuun. Eräs ehdotti haikaralta pudonnutta vauvanyyttiä, toinen astronautilta karannutta suojapukua.”Ei astronautin puku pidä tuollaista ääntä”, kolmas intti. ”Ufo se on.”

Tilanne oli innostava, mutta pieni hätä syntyi, kun huomattiin, että olento oli putoamassa suoraan kohti laivan kantta.

”Nyt nopeasti. Koko miehistö toimintavalmiuteen!” Kapteeni jakeli komentoja ja hykerteli mielessään. ”Tästä tulee jymytarina kapteenien vuosijuhlille.”

Mitä lähemmäs putoava esine tuli, sitä varmemmaksi kävi, että sillä oli kaksi jalkaa ja kaksi kättä, että se kirkui – ja että sen ympärillä liehui morsiuspuku.

Valkoinen nyytti läiskähti mereen noin kymmenen metrin päähän laivasta. ”Hiiohei, ei hätää”, huusivat merimiehet ja nostivat morsiamen laivaan. Tytön tukkalaite oli lennon aikana levähtänyt ja mekon pitsit olivat yhtä märkää solmua, mutta morsian oli silti sievin kapistus, mitä laivalla oli ikinä nähty.

Läpimärkä morsian pääsi heti lämpimään kylpyyn, mutta sen jälkeen oltiin ongelman edessä. Koska laivassa ei työskennellyt yhtään naispuolista henkilöä, ei osattu päättää, mihin tyttö puettaisiin. Ainoat sopivat vaatteet olivat messipoikien siivoushaalarit, mutta kapteenia arvelutti tarjota niitä.

”Antakaa tänne vaan”, huikkasi morsian. ”Sain hameista tarpeekseni.” Morsian ripusti vanhan mekkonsa naulaan, hyppäsi haalareihin ja kiipesi laivan komentosillalle.

”Olemme matkalla Kap Verdelle”, kertoi kapteeni. ”Otamme sinut mukaan, jos haluat tulla.” ”Kyllä minä haluaisin”, vastasi morsian, jonka hiukset tuuli oli sekoittanut, ”mutta en tiedä, miten voisin korvata matkani. Ja sulhaselta pitää kysyä myös.”

”Kysytään, kysytään. Sinähän voisit auttaa meitä keittiöhommissa”, ehdotti kapteeni, jonka herkkuruokaa oli sinappisilli.

”Oikeastaan minulla on unelma”, kuuli morsian itsensä sanovan. ”Minut on kasvatettu sieväksi neidiksi, mutta olen aina salaa haaveillut työstä koneiden parissa.”

”No jopas”, lipsahti kapteenilta, ”vaikka kyllähän se tietysti sopii.” Kapteeni pyysi, että perämies opastaisi morsiamen laivan konehuoneeseen. Sitten kapteeni alkoi tavata sähkettä maihin.

Messipoikia päätös harmitti, sillä he olivat jo kauan toivoneet uutta keittäjää. Laivan vakituinen kokki oli nimittäin likinäköinen ja usein sattui, että hän lisäsi ruokaan mausteita vääristä purkeista. Edellispäivänä hän oli laittanut lihakeittoon pippurien sijaan kardemummaa ja kokonaisen viikon hän oli käyttänyt suolan sijasta sokeria.

”Minä voisin kirjoittaa purkkeihin uudet laput isoin kirjaimin”, keksi morsian, kun hän kuuli ongelmasta. Ehdotus kuulosti kaikkien mielestä hyvältä. Messipojat jatkoivat kannen kuuraamista vihellellen ja kapteeni palasi kajuuttaansa. ”Kyllä tästä hyvä kertomus saadaan”, hän myhäili tyytyväisenä ja rapsutteli laivakoiraa korvan takaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Vaan mitä tuumasikaan asiasta sulhanen, joka joutui juhlimaan hääpäiväänsä yksin? Sulhanen oli juuri tanssimassa häävalssia, kun juhliin saapui sähke. Siinä luki:

“Morsiamella kaiki hyvin. Hän laivasa matkalla Kap Verdelle ja kohta mekaaniko. Toivotavasti sopi sinulle? Voisit tula mukan. Morsian haluaa, että päätät ite. Terveisin kapteeni.”

Sulhanen oli iloinen kuullessaan, että morsiamella oli kaikki hyvin. Iloinen hän oli myös siitä, että morsian kerrankin kysyi hänen mielipidettään. Sulhanen haki vielä kolmannen palan hääkakkua ja päätti lähteä vaimonsa perään. Jos morsian aikoi mekaanikoksi, voisi hänkin keksiä jotain uutta. Vaikka opetella virkkaamaan!

Tarinamme hämmentyneimmiksi hahmoiksi jäävät siten satamatullin rajavartijat, jotka kiistelevät yhä tänäkin päivänä siitä, olisiko se valkoinen ja kirkuva pitänyt merkitä tullin kirjoihin vai ei.

Sen pituinen se.

Olipa kerran eräs kuningas, jolla oli kolme lasta. Nuorin heistä, Wilhelmiina, oli sisaruksista kaunein ja suloisin. Mutta olipa hän välillä hieman turhamainenkin. Tämä on tarina siinä, miten Wilhelmiina sai opetuksen ja löysi samalla uuden ystävän.

Wilhelmiinan sisarukset olivat muuttaneet jo pois kotoa, joten hän vietti aikaansa usein yksin. Eräänä päivänä, kun Wilhelmiina oli tapansa mukaan heittelemässä kultaista palloaan kuninkaanlinnan puutarhassa, hän heittikin pallon vahingossa suihkulähteeseen. Molskis! Wilhelmiina kurotti kädellään kohti palloa, mutta se vajosi pinnan alle hänen ulottumattomiinsa. Wilhelmiinaa kiukutti.

– Miksi itket, kaunis prinsessa? kuului samassa jostain. Wilhelmiina katsoi ympärilleen nähdäkseen mistä ääni tuli, muttei nähnyt muita kuin pienen sammakon.

– Miksi itket?, kysyi sammakko uudestaan.

Wilhelmiina hämmästyi ja vastasi: – Minä itken palloani, joka putosi suihkulähteeseen. Voitko auttaa minua? Annan sinulle kultarahan, jos tuot palloni takaisin.

– Voin auttaa sinua ja tuoda pallosi takaisin, sanoi sammakko. Mutta en välitä kultarahasta. Mutta jos lupaat olla ystäväni ja leikkiä kanssani, haen sinulle pallosi.

– Lupaan sinulle, mitä ikinä tahdot, sanoi Wilhelmiina. Mutta mielessään hän ajattelikin: – Hyi olkoon! En varmasti aio leikkiä sammakon kanssa.

Sammakko sukelsi suihkulähteeseen ja toi prinsessalle pallon. Tämä ilahtui suuresti, kiitti sammakkoa ja juoksi pois.

– Odota, odota, huusi sammakko. Ota minut mukaasi leikkimään!

Mutta prinsessa ei kuunnellut vaan juoksi yksin kotiinsa.

Seuraavana päivänä joku koputti kuninkaanlinnan oveen. Kun Wilhelmiina tuli avaamaan, sammakko kurnutti ovenpielessä ja pyysi päästä leikkimään. Mutta Wilhelmiina sulki oven häpeissään. Hän ei halunnut leikkiä sammakon kanssa. Sammakko oli ruma ja niljakas, ja se loikki ympäriinsä. Mutta silloin Wilhelmiinan isä tuli ovelle ja kysyi, mitä sammakko oli halunnut. Wilhelmiina kertoi isälle, mitä suihkulähteellä oli tapahtunut. Silloin isä sanoi: – Minkä kerran lupasit, sen saat pitää. Avaa ovi ja päästä sammakko sisään.

Wilhelmiina avasi oven ja sammakko hyppi riemuissaan sisään. Se kurnutti ja loikki ja seurasi Wilhelmiinaa ympäri taloa. Vastoin odotuksia tytöllä olikin hurjan hauskaa sammakon kanssa.

Illallisen aikaan sammakko halusi syödä prinsessan viereiseltä lautaselta. Wilhelmiina epäröi, mutta isä käski hänen totella.

Kun tuli nukkumaanmenon aika, sammakko halusi painaa päänsä Wilhelmiinan tyynyyn. Prinsessaa puistatti. Sammakon kanssa oli ollut hauska leikkiä, mutta nukkuminen oli tyystin eri asia. Ajatella, niljakas sammakko hänen puhtailla lakanoillaan! Mutta silloin Wilhelmiinan isä suuttui ja sanoi: – Et saa halveksia sitä, joka auttoi sinua hädässä. Sammakko on nyt ystäväsi.

Silloin prinsessa tunsi säälin piston sisimmässään. Isä oli oikeassa; sammakko oli ollut hänen ystävänsä koko päivän. Wilhelmiina otti sammakon käteensä ja antoi sille lempeän hyvänyönsuukon. Mutta kun hänen huulensa hipaisivat sammakon kosteaa poskea, tapahtui jotain merkillistä. Sammakko ei enää ollutkaan sammakko, vaan ihan oikea poika, joka nyt halasi Wilhelmiinaa kiitollisena.

– Minä olen Alexander, poika ilmoitti ja ihasteli samalla omia varpaitaan. Kiitos kun autoit, nyt minun ei tarvitse enää loikkia henkeni edestä!

Poika kertoi Wilhelmiinalle olevansa naapurivaltakunnan prinssi, jonka paha noita oli kerran noitunut sammakoksi.

– Taisin olla ylimielinen nulikka, Alexander totesi hieman häpeissään. Noita halusi antaa minulle opetuksen. Mikään muu kuin aito ystävyys ei olisi muuttanut minua takaisin ihmiseksi.

Alexander teki kuperkeikan patjalla ja virnisti Wilhelmiinalle. – Leikitäänkö vielä tyynysotaa?

Olipa hyvä, ettei Wilhelmiina ollut hylännyt pienen sammakon ystävyyttä. Sillä kenen kanssa hän nyt muuten olisi voinut pitää hauskaa?

Sen pituinen se.

Morten-Ivvar oli Andaraksen nuorin poika, neuvokas, nokkela ja reipas. Andaraksella oli kuusi muutakin poikaa, joiden nimet olivat Niiles, Tommo, Mihkal, Svonni, Nirpi ja Maunus. Tytärkin hänellä oli, nimeltä Inka-Piirita. Mutta osaavimpana lapsistansa Andaras piti nuorinta poikaansa Morten-Ivvaria. Erityisen taitava Morten-Ivvar oli metsästämään. Hän tunsi kaikkien eläinten jäljet erehtymättömän tarkasti, ja hiihtäjänä hän oli väsymätön. Hänen nuolensa ei milloinkaan osunut harhaan. Oli siinä poikaa kerrakseen Andaraksella, metsäsaamelaisella.

Kun Morten-Ivvar oli näin erinomainen, alkoi Andaraksen mielessä kyteä suuria suunnitelmia hänen varalleen:

– Poikani Morten-Ivvar on niin viisas, että taidan tarjota häntä noidan oppiin Pyhätunturin suurelle Calaoaiville, hän tuumi.

Eräänä päivänä Andaras sitten varustautui pitkään matkaan aina Pyhätunturille saakka, ja poikansa Morten-Ivvarin hän otti mukaansa. Muut poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan hän uskoi siksi aikaa vaimonsa Saara-Marjan hoiviin, ja hyvään hoivaanpa jäivätkin.

Pyhätunturille tultuaan Andaras konttasi kunnioittavasti sisään mahtavan noidan kotaan, mutta poikansa Morten-Ivvarin hän jätti ulos odottamaan.

Calaoaivi jo tiesi hänen asiansa, etiäiset olivat kertoneet.

– Otatko poikani Morten-Ivvarin oppipojaksesi, suuri Calaoaivi? Andaras kysyi.

Calaoaivi kysyi arvalta neuvoa. Sitten hän sanoi:

– Otan poikasi Morten-Ivvarin oppipojakseni, jos  hän lupaa, ettei hän lähde ajamaan Staalon sinistä hirveä, ja jos hän hyvin hoitaa minun hopeasarvista poroani.

Morten-Ivvar kutsuttiin sisään, ja hän lupasi mielihyvin täyttää vaaditut ehdot. Staalon hirvestä hän ei ollut kuullutkaan, ja poroja hän toki oli hoitanut siinä missä muutkin saamelaiset.

Andaras lähti siis hyvillä mielin kotiin Saara-Marjan, kuuden poikansa ja tyttärensä Inka-Piiritan luo.

Mutta Morten-Ivvar jäi Calaoaiville noidan oppiin.

Morten-Ivvar oppi pian tuntemaan taikarummun merkit ja itsekin kysymään neuvoa arvalta. Loveen hän ei vielä ollut oppinut lankeamaan, ei kysymään tietoa menneestä eikä ennustamaan tulevaa. Mutta olihan Morten-Ivvar neuvokas, nokkela ja reipas poika. Pian hän uskoi kaikki salat oppivansa.

Eräänä iltana, kun riekko nauroi tunturissa, mikä aina tietää lumisadetta, Calaoaivi sanoi:

– On tullut aika. Huomenna opetan sinut lankeamaan loveen ja kutsumaan hopeasarvista poroa.

Morten-Ivvar vallan kalpeni jännityksestä.

Illalla Calaoaivi antoi hänen kääriä esiin  noitarummun nahkapeitteistään ja voidella sen taikamerkit lepänverellä. Morten-Ivvar teki kaiken huolellisesti ja taiten ja kääri sitten taikarummun takaisin poronnahkaan. Sitten hän konttasi kodasta tähtitaivaan alle.

Pyhätunturin ympärillä levisi laaja Lapinmaa, jonka ylle Kaamos oli levittänyt siipensä. Oli hiljaista. Kuutamo heijastui lumeen ja loi sinertäviä varjoja. Pakkanen lauhtui. Oli tulossa lumisade.

Morten-Ivvar hengitti syvään raikasta tunturi-ilmaa ja silmäili ympärilleen yössä. Äkkiä hänen silmänsä sattuivat metsänrajaan, joka kiersi tunturin kuvetta. Siellä kaukana alapuolellaan, sinisten varjojen seassa, hän erotti sinisenä hohtavan hirven. Se seisoi metsän suojassa ja katseli häntä päin, ja se hehkui outoa valoa. Niin kaunista hirveä Morten-Ivvar ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän hengähti syvään ihastuksesta, konttasi sitten takaisin kotaan ja sieppasi nopeasti makuusijaltaan suopunkinsa.

Noita Calaoaivi oli jo mennyt nukkumaan eikä edes kylkeä kääntänyt, vaan jatkoi rauhassa untaan, kun Morten-Ivvar liikehti kodassa.

Morten-Ivvar astui jälleen ulos ja etsi suksensa. Sitten hän nopeasti laittoi suopungin valmiiksi. Sininen hirvi seisoi yhä metsikössä hänen alapuolellaan ja katseli tunturin laelle kuin kutsuen Morten-Ivvaria seuraamaan.

Morten-Ivvar hypähti suksilleen ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti sinistä hirveä. Se seisoi paikoillaan hohtaen sinistä valoa, kunnes hän oli jo miltei kohdalla ja heitti suopunkinsa kohti sen sarvikruunua. Silloin se äkkiä oli poissa, ja Morten-Ivvarin suopunkiin takertui vain rinteessä kasvavan kaitaoksaisen kuusen näre.

Morten-Ivvar manaili hiljaa itsekseen:

– Voja voja, nana nana,

enkö tavoita sinistä hirveä?

Ja kun hän kohotti katseensa, hän näki sinisen hirven alempana tunturin rinteessää, siinä missä rinne päättyy jyrkänteeseen äkisti kuin poromerkin pykälä.

Morten-Ivvar laittoi uudelleen suopunkinsa heittovalmiiksi ja sivakoi kohti jyrkännettä, jolla sininen hirvi seisoi. Juuri kun hän oli kohdalla, hän heitti suopunkinsa varmana siitä, että nyt hän osuisi suoraan sinisen hirven sarviin. Mutta hänen suopunkinsa tapasi tyhjää. Morten-Ivvar itse suistui jyrkänteeltä alas kuruun, niin että lumi ryöppysi. Korvissaan hän kuuli valkosiipisen riekon naurun.

Morten-Ivvar kapusi ylös hangesta ja vilkuili häpeillen ympärilleen. Oliko joku nähnyt, miten hän, tavallisesti niin taitava metsästäjä ja suopungin heittäjä, jälleen epäonnistui?

Ei, häntä katseli vain kuu, tähtinen taivas ja sininen hirvi, joka nyt seisoi vastapäisellä jyrkänteellä ja silmäili takaa-ajajaansa yhä selvemmin kutsuen.

Morten-Ivvar ei koskaan antanut periksi helposti. Niinpä hän nousi uudelleen suksilleen, ja vedettyään hiukan henkeä hän alkoi nousta ylös rinnettä varmana siitä, että nyt hän vihdoin tavoittaisi sinisen hirven. Mutta juuri kun hän oli kohdalla, se äkkiä hypähti kauemmaksi.

Morten-Ivvaria kadutti nyt, ettei hän ollut ottanut mukaansa jousipyssyään. Sen nuoli olisi kyllä pysäyttänyt sinisen hirven juoksun. Mutta hirvi oli niin kaunis, ettei Morten-Ivvarin mieleen tullut sen ampuminen vaan vangitseminen.

Ajo jatkui, eikä Morten-Ivvar tavoittanut sinistä hirveä. Kumpikaan ei antanut periksi. Morten-Ivvar alkoi jo väsyä. Hiki pisaroi neljäntuulenlakin alta, ja peski tuntui kovin lämpöiseltä. Hänen hennot poikamaiset partakarvansa olivat jo aivan huurteessa, mutta ruskeat silmät leimusivat päättäväisyyttä.

– Voja voja, nana nana,

vielä tavoitan sinisen hirven,

hän joikui.

Tultiin jo kolmanteen tunturiin. Morten-Ivvar alkoi uupuneena katsella ympärilleen, joko pian näkyisi tuttu tunturimaja. Sinne hän voisi jäädä yöksi ja aamulla jatkaa sinisen hirven takaa-ajoa. Mutta riekko lauloi:

– Joka sinistä hirveä ajaa,

ei tavoita tunturimajaa.

Yhä väsyneemmäksi kävi Morten-Ivvar, ja yhä vain väisti hänen silmiään tuttu tunturimaja.

Sinisen hirven jalka ei väsynyt, sillä sininen hirvi ei väsy koskaan. Se on väsymätön kuin tuulen varjo ja pimeän siipi.

Ajo jatkui. Tultiin seitsemännen tunturin Davanjuniksen kohdalle. Morten-Ivvar kuuli äkkiä kaukaa Calaoaivin taikarummun soivan. Se soi yli tuntureiden ja lakeuksien, ja seitsemännen tunturin kohdalla se osui Morten-Ivvarin korvaan asti. Näin se soi:

– Tule takaisin, Morten-Ivvar,

tule takaisin, Morten-Ivvar,

sillä sinistä hirveä,

Staalon hirveä

ei voi tavoittaa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Sitä koskaan ei kiinni saa.

Mutta sinisen hirven sininen hohde oli lumonnut Morten-Ivvarin, ja hän sulki korvansa Calaoaivin kutsulta. Ja vähitellen rummun ääni vaikeni, kunnes tuli pysähtynyt hiljaisuus.

Silloin sinisen hirven sorkat iskivät tulta, ja se kohosi kohti yötaivaan mustaa syvyyttä. Sinne se katosi, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja Morten-Ivvar ajoi sitä takaa, kunnes he olivat vain kiiluvia tähtiä talvisen taivaan kannella. Sinne häipyivät Morten-Ivvar ja sininen hirvi, kunnes jäivät seisomaan paikoilleen hiukkasen itään Pohjantähden naulasta. Sillä Morten-Ivvar uskoi viimein, ettei Staalon sinistä hirveä voi koskaan tavoittaa, ja sininen hirvi odottaa yhä Morten-Ivvarin suopungin heittoa.

Kun saamelaiset talvi-illoin silmäävät taivaalle hiukkasen itään Pohjantähdestä, he tuumivat:

– Sarvva.

Se tarkoittaa Staalon sinistä hirveä.

Myös suomalaiset ovat kuulleet tarinan Morten-Ivvarista ja sinisestä hirvestä, ja he kutsuvat tähtikuviota nimellä Ajomies.

Calaoaivi kaipasi oppipoikaansa, ja toki häntä ikävöi myös Andaras. Mutta Andarakselle jäi Saara-Marja, kuusi poikaa ja tytär Inka-Piirita. Ja jäihän Calaoaiville hänen hopeasarvinen poronsa. Morten-Ivvar itse ei tunne ikävää, sillä sellainen on sinisen hirven taika.

Kun ajan juoksu kerran päättyy ja avaruuden kansi kääntyy ylösalaisin, vapautuu myös Morten-Ivvar, unohtaa Staalon sinisen hirven ja palaa takaisin. Sillä mikään tässä maailmassa ei kestä ikuisesti, ei edes sinisen hirven ajo.

Kun sinitukkainen tyttö eräänä syysyönä syntyi, hän säikäytti kaikki sairaalan lääkärit ja kätilöt. Kelpo lapset ilmautuvat maailmaan melkein kaljuina, vain vähän vaaleata untuvaa ohimoillaan, mutta sinitukkainen tyttö syntyi äidistään ilmoille pää sinisillä kiharoilla.

Maan viisaimmat lastenlääkärit ja perinnöllisyystieteilijät tutkivat ilmiötä. Arveltiin, että lapsen isällä saattoi olla osuutensa tähän tuntemattomaan vaivaan. Mies käytti väritehtaassa konetta, joka valmisti sinistä emalimaalia. Jotkut esittivät, että tytön äiti oli ennen lapsen syntymää nauttinut liikaa mustikkapiirakoita tahi luumuja. Lapselle syötettiin monenlaisia vaalennusrohtoja, suotta. Lääkäreitä suututti.

Tytön äiti itki kummallista lastaan yöt kaiket, aamuisin tyynyliina oli aina ripustettava narulle kuivumaan. Äiti pesi lapsen hiuksia ainakin kolmellakymmenellä erilaisella pesuaineella. Oli yrtti-, olut-, muna-, kana- ja karhusampoota. Mutta aina tukka nousi pesusoikosta yhtä luumunsinisenä.

Sitten sinitukkainen tyttö tuli siihen ikään, että häntä piti lykätä kärreissä kadulla. Häpeissään äiti paketoi lapsen pään suunnattomaan vohvelikangasturbaaniin. Mutta siitä tukka rupesi kasvamaan kuin noiduttu. Siniset hiuskimput rehottivat turbaanin alta. Ne valuivat hartioille ja peittivät esirippuna lapsen kasvot. Ihmiset nauroivat.

”Olisi punainen. Olisi musta tai keltainen”, tytön äiti vetisteli ja vei lapsensa kampaajalle. Lapsi oli nyt seitsemän vanha. Kampaamossa tuoksui hajuvedeltä ja rikiltä, ja punakyntinen neiti ryhtyi tähtäämään hiuslakkapommilla sinitukkaiseen tyttöön jo ovelta. Neiti parkui vihoissaan: ”Hui. Meillä ei permanentata sinisiä hiuksia, ei ollenkaan, ei niin ensinkään. Pois pois.”

Tytön äiti oli tietenkin ajatellut värjäyttää lapsen hiukset, ei käherryttää, mutta pois oli mentävä.

Sinitukkaisesta tytöstä tuli äkkiä pienen kaupungin puheenaihe. Perheestä liikkui outoja juttuja. Tytön isän oli jätettävä työpaikkansa. Perhe muutti maalle ja rupesi turnipseja viljelemään. Lisätuloja saatiin hopeoitujen käpyjen myynnistä joulun aikaan, mutta köyhää oli elämä.

Vielä kummallisempia aikoja oli tulossa. Yhtenä päivänä tupaan tullessaan tytön äiti totesi, että tupasen seinät oli piirretty sinisellä värillä hilpeitä eläimiä täyteen. Tyttö selitti iloissaan, että hän oli keritsimillä leikannut niskastaan hiustupsun ja sillä kuvittanut tuvan. Hiuksista oli lähtenyt väriä.

”Voi meitä”, tytön äiti valitti. ”Tämä on nyt noituutta, horum harum horum. Mitähän ihmiset tästä sanovat. Lapsi rukkani, olet syössyt meidät perikatoon.”

Mutta sinitukkainen tyttö ei tiennyt mitä on perikato eikä surrut. Iltapäivällä hän kuvitti talon ulkoseinät metsin, vuoristoin ja pilvin. Oli siinä lintujakin, kukkia ja sininen aurinko. Tällä välin hänen äitinsä oli myymäläautolla ostamassa soodaa ja laardia.

Seuraavalla viikolla sattui taas ihmeitä ja kummia. Tyttö näet keksi sattumalta nipistää vasenta korvaansa. Se ei tehnyt kipeätä. Kuta kovemmin hän nipisti, sitä enemmän tukka viuhui, viuhuessaan kasvoi. Fiuuu yksi metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas. Silloin tytön äiti tuli tupaan ja pyörtyi.

Naapurit, jotka asuivat turnipsipellon pohjoispuolella ja pitivät mustia sikoja, olivat saaneet asiasta vihiä. Naapurin lapset tulivat varta vasten ilkkumaan sinitukkaista tyttöä, ja isäntä itse soitti nimismiehelle.

Silloin sinitukkainen tyttö päätti karata. Hän matkusti junalla suureen kaupunkiin. Siellä ihmiset olivat tottuneet kaiken maailman kummallisuuksiin, itse asiassa niihin kyllästyneetkin. He odottivat kärsimättöminä yhä uusia kummallisuuksia, toinen toistaan typerämpiä. Kuta kummallisempi kummallisuus, sen useampi oli mielissään.

Tyttö saapui kaupungin torille, asettui suihkulähteelle kettua esittävän kuvanveistoksen juureen ja nipisti korvaansa. Tukka kasvoi: fiuuu ensimmäinen metri, fiuuu toinen, fiuuu kolmas.

Kaupungin rouvat, jotka olivat tulleet ostamaan parsaa, paprikaa, ananasta, persikoita, simpukoita, kynsilaukkaa, daalioita, krakovanmakkaroita ynnä nahkiaisia, näkivät tytön ja huusivat: „Somaa! Paljon somempaa kuin nahkiaiset ja daaliat. Vielä, vielä. Fiuuu, fiuuu.“

Sitten joku rouva keksi haluta itsellensä sinistä tekotukkaa ja kyseli tytön tukkaa ostaakseen. Tytön tukka oli nyt noin kymmenen metrin mittainen. Rouva oli kyllästynyt vanhoihin oravanruskeisiin irtohiuksiinsa.

Sinitukkainen tyttö vastasi rouvan kysymykseen myöntävästi. Hankittiin kyynärkeppi ja tehtiin kaupat. Heti tuli toinen rouva, kohta kolmas. Tukka maksoi kymmenen markkaa kyynärä. Sinitukkainen tyttö nipisti ja nipisti korvaansa, tukka kasvoi, kyynäröitä mitattiin, rouvat saivat tekotukkatarpeita. Illan suussa tyttö saattoi vuokrata itselleen majatalosta pienen sinisen huoneen ja tilata eineekseen vähän sinikampelaa ja karhunvaapukoita.

Nousevalla viikolla peruukkimestarien neulat olivat kuumina. Sinisistä irtohiuksista oli tullut muutamassa päivässä villitys. Päivät päästään tyttö sai myydä kaunista sinistä tukkaansa. Se oli hänestä surullista, sillä hänellä oli jo rahaa vaikka millä mitalla. Hän olisi vain halunnut ilahduttaa ihmisiä hiuksillaan, mutta ihmiset eivät laisinkaan käsittäneet, miten voi olla iloa ilman rahaa.

Jotkut asiakkaat eivät halunneet peruukkeja. He ostivat tytön niskahiuksia, niitä joista lähti maalia, koboltin tai merentakaisen sinistä, kauniimpaa kuin ainutkaan maalikaupan väri. Näitä hiuskiehkuroita ostivat taidemaalarit hienoimpia taulujaan varten ja rouvat ennen juhlia, silmäluomiensa koristeluun. Jotkut kummitädit veivät niitä lapsille taikakaluiksi. Puusepät maalasivat sinisiä pirttikalustoja.

Oli myös niitä asiakkaita, jotka halusivat vain yönsinisistä kiharoista kudotut sormikkaat luuvaloa vastaan taikka seinällensä sinertävän muistosuortuvan.

Sanomalehtimiehetkin kuulivat merkillisestä tytöstä. He tulivat aamusella torille kameroineen. Tyttöä valokuvattiin edestä, taka, yläpuolelta ja sivulta, värifilmille. Tehtiin typeriä kysymyksiä; mikä on lempivärinne, lempimarjanne, lempituoksunne, lempipituutenne, lempimuotonne, lempipaikkanne. Tyttö vastaili. Lavendeli. Kiulukka. Pilvi. Kaisla. Kuu. Ikävä.

Lehden sunnuntainumerosta tytön vanhemmatkin sitten saivat tietääkseen, mine heiltä oli lapsi kadonnut. Heti kun he matkustivat turnipsipellolta kaupunkiin.

”Rakas lapsi, miten hienoa, että sinulla on sininen tukka”, tytön äiti sanoi ja hypisteli käsilaukkuaan. ”Sitähän mina aina sanoin. Vaikka onhan siinä omat hankaluutensa, niistä varoitin. Kai sinä nyt osaat olla meille kiitollinen?”

Kampaajaneiti soitti puhelimella sinitukkaiselle tytölle: ”Neiti kiltti, kai muistanette, kun halusitte värjyyttää ihanat kutrinne täällä meidän kampaamoliikkeessämme. Sanoin: en pilaa niitä, niin sanoin. Ette kai nyt hyvää tekoani unohda, kun olette tuollainen rikas ja kuuluista? Tervetuloa kampaamoomme kestokiharrukseen.”

Ja sairaalan lääkärit sähköttivät korukaavakkeella, jossa oli sinikellon kuvia: ”Neiti. Muistatteko kun synnyitte? Heti ryhdyitte pahaan parkuun saadaksenne vaalennuslääkettä tukkaanne. Mutta me suojelimme aarrettanne. Kai meitä muistatte?”

Silloin sinitukkainen tyttö hymyili, rakennutti vanhemmilleen sinisen talon. Lähetti kimpun sinisiä kukkia ja sata kiloa luumuja kampaajaneidille sekä lääkärille kullekin. Hiuksitti suihkulähteen graniittisen ketun sinisellä tekotukalla ja hännällä, sirotteli sinisiä hiuksia tuuleen. Ja matkusti eräänä syysyönä pitkin sinistä merta jonnekin tuntemattomaan maahan.

Yksisarvinen löydettiin tallin portailta koleana syysiltana. Se oli kääritty keltaiseen vilttiin ja laitettu kottikärryihin. Tallin omistaja kurtisti kulmiaan ja katsoi kottikärryssä tuhisevaa yksisarvista.

”Tämä on kummallisin poni, jonka olen ikinä nähnyt”, hän tuumi. ”Parasta viedä se sisään lämpimään.”

Tallin estehevoset ja kouluratsut huiskauttelivat epäillen häntäänsä pienelle ja pyöreälle yksisarviselle.

”Et sinä hevonen ole”, ne tapasivat sanoa.

”En tietenkään ole, minä olen yksisarvinen”, se vastasi aina uudelleen.

”Et sinä ponikaan ole”, muut jatkoivat ja kävivät läpi kaikki tietämänsä kavio- ja sorkkaeläimet.

Kun kouluratsut harjoittelivat laukkapiruetteja ja estehevoset ylittivät puomeja, yksisarvisella oli tapana kopistella leipomolle. Talon vaaleanpunainen julkisivu oli hauskasti rapattu ja seinällä kiipeilevä muratti suorastaan kutsui astumaan sisään. Vielä houkuttelevampia olivat kuitenkin leipomosta leijailevat hajut. Kuuma omenahillo, kaneli ja voi, vastapaistettu vehnäleipä ja sokerimunkki kutkuttivat vastustamattomasti jokaisen lähistöllä olevan nenää. Varsinkin sellaisen, joka saa pääasiassa syödäkseen heiniä ja porkkanoita.

Ikkunasta saattoi nähdä, kuinka pullea leipuri pinosi leivoksia valkoisiin pahvisarioihin ja sämpylöitä rapiseviin ruskeisiin paperipusseihin. Syntymäpäiväkakut nosteltiin ruseteilla koristeltuihin laatikoihin ja ojennettiin varovasti tiskin yli asiakkaalle.

Leipurimestari oli huomannut haikeasti näyteikkunaa tuijottelevan yksisarvisen jo ensimmäisellä kerralla. ”Hyvän kokoinen eläin”, leipurimestari tuumi ja sujautti pahvirasiaan muutaman kermaleivoksen, jotka oli juuri koristellut kirsikoilla. Hän kiirehti vatsa hyllyen ulos.

”Taidat pitää leivonnaisista?” leipurimestari kysyi yksisarviselta, joka oli astunut pari askelta taaksepäin.

”Pidän kovasti”, yksisarvinen vastasi ujosti. ”Tallissa saa vain heinää.”

”Hyvän tähden!” huudahti leipurimestari. ”Tässä olisi vähän eilispäiväisiä”, hän vähätteli herkullisen näköisiä tuomisiaan ja ojensi leivoslaatikon yllättyneelle yksisarviselle. Se haukkasi ensin pienen palan, ja söi saman tien laatikon tyhjäksi.

Leipurimestari katseli sitä hyväksyvästi. ”Minä sitten pidän henkilöistä, joilla on kunnollinen ruokahalu”, hän sanoi yksisarviselle ja taputti suurehkoa mahakumpuaan. ”Itselläni on.”

”Minulla myös”, yksisarvinen vastasi. ”Kellään muulla koko tallissa ei ole yhtä kunnollista.”

”Se on oikein se”, nyökytteli leipurimestari.

Kun talli hiljentyi iltaisin yöpuulle, yksisarvinen tutkiskeli pilttuussaan leipurimestarin lainaamia kirjoja. Se oppi kaikenlaista jännittävää hiivan ominaisuuksista (Hauskasti hiivasta), ruokasoodan käytöstä (Puhdas kattila, poreileva keittiö) ja voitaikinasta (Voitokas voisarvi).

”Asuisinpa leipomossa”, se huokasi, mutta sen verran hiljaa, ettei kuullut sitä kuin vasemmalla korvallaan. Joskus salaisimmat toiveet oli paras pitää piilossa itseltäänkin.

Tuuli suhisi mukavasti korvissa ja kärpäset pörräsivät, kun yksisarvinen oli tavanomaisella päiväpromenadillaan. Se käveli lempireittiään aidan vieritse ja katseli, kuinka hevoset piehtaroivat nurmella ja ponit pureksivat leivänkannikoita, joita oli laitettu vanhaan ammeeseen. Yhtäkkiä se höristi korviaan. Tallipihaa lähestyi tuntematon moottori, mikä tarkoitti yleensä uusia ratsastajia.

”Lapsella on syytä olla kehittäviä harrastuksia”, kantautui painokas selitys yksisarvisen korviin.

”Ratsastus on meidän mielestämme sellainen”, vahvisti toinen ääni. ”Siksi päätimme tuoda rakkaan Ellimme tutustumaan uljaisiin hevoseläimiin ja kehittymään soveliaalla tavalla.”

”Vai ratsastustunteja”, tallin omistaja tuumi. ”Tyttärenne on ehkä hiukan lyhyt harjoitellakseen hevosella, mutta meillä on… se on tosin vähän erikoinen, oikein kiltti joka tapauksessa…”

Yksisarvinen pärskähti itsekseen, kun seurue lähestyi aitausta.

”Onpa lihava poni”, Ellin äiti sanoi ja mittaili yksisarvista katseellaan.

”Näyttää leppeältä”, Ellin isä totesi. ”Lihavat ovat sellaisia.”

”Minä en tahdo ratsastaa, minä tahdon leipoa”, Elli julisti, mutta hän oli niin pieni, ettei kukaan huomannut kuunnella.

Vanhemmat mumisivat jotain toisilleen ja seurasivat tallin omistajaa kahville.

Elli jäi paikoilleen aitauksen viereen.

”Hei”, hän tervehti yksisarvista ja silitti varovasti sen turpaa.

”Minun nimeni on Elli. Etkä sinä minusta ole lihava poni.”

Yksisarvinen hirnahti.

”Minä olenkin yksisarvinen”, se vastasi. ”Aika paksu yksisarvinen.” Pieni kyynel vierähti sen poskelle. Se nielaisi ja veti henkeä. ”Oletko muka koskaan kuullut ylipainoisesta yksisarvisesta?”

Elli katsoi yksisarvista pohtivasti.

”No en ole”, hän myönsi sitten.

”Tallin hevoset sanovat, ettei tällä säkäkorkeudella ja kilomäärällä hypitä”, yksisarvinen niiskutti. ”Mutta minä rakastan kermakakkua”, se jatkoi ja kohotti ylväästi turpaansa. ”Sitä ei saa kertoa muille. Ne pitävät lähinnä kaurasta, porkkanoista, kuivista ruisleivänkannikoista ja suolakivistä.”

”Kermakakku on hyvää”, myönsi Elli. ”Äiti leipoi sellaisen viimeksi kolme vuotta sitten, kun minulla oli syntymäpäivät.”

”Eikö sinulla ole sen jälkeen ollut syntymäpäiviä?” yksisarvinen kummasteli ja nyhti heinänkorsia toisella suupielellään.

”On tietysti. Mutta äiti sai terveysherätyksen. Sen jälkeen meilläkin on syöty vain kauraa ja porkkanaa”, Elli keroi ja luikahti aidan raosta laidunmaan puolelle. ”Minusta tulee joka tapauksessa isona leipuri”, hän paljasti suunnitelmansa yksisarviselle.

”Leipuri!” Yksisarvinen huudahti ja kuoppaisi innoissaan laidunta niin että ruohonkorret lentelivät.

”Leipomot ovat maailman ystävällisimpiä paikkoja”, se selitti innostumistaan. ”Leipomossa on lämmintä ja kotoisaa, eikä kukaan ole huonolla tuulella.”

”Leipominen on parasta mitä tiedän”, sanoi Elli.

”Leivonnaisten syöminen on parasta mitä minä tiedän”, ilmoitti yksisarvinen. ”Voisi melkein luulla, että olen syntynyt leipomossa.”

”Minä olen syntynyt sairaalassa”, Elli huomautti. ”Äidin mukaan se on yleistä.”

Yksisarvinen pärisytti huuliaan miettiväisen näköisenä ja hiljensi ääntään. ”Minä olen löytölapsi”, se kertoi Ellille luottamuksellisesti. ”Oikeasti en tiedä, missä olen syntynyt. Mutta yksisarvisilla on tapana syntyä väärään paikkaan.”

Ennen kuin Elli ehti vastata, hän huomasi vanhempansa lähestyvän aitausta. Hän livisti kiireesti takaisin aidan toiselle puolelle ja yksisarvinen näytti parhaansa mukaan leppeältä lihavalta ponilta.

”Elli, nyt lähdetään”, äiti ilmoitti. ”Aloitat ensi viikolla. Saamme siihen mennessä kunnolliset ratsastusvarusteet.”

”Vai niin”, sanoi Elli. ”Minä panostaisin keittiövarusteisiin.”

Äiti ja isä olivat jo menossa autolle. Yksisarvinen huiskautti häntäänsä hyvästiksi, kun auto kaarsi tielle ja katosi pölypilveen.

—

Yksisarvinen heräsi kolkutukseen.

Se raotti hitaasti toista silmäänsä. Pilttuun edessä seisoi lähetti, joka näytti hyvin tärkeältä.

”Teille on kiireellinen viesti”, lähetti sanoi. ”Salasana”, hän vaati ja ojensi kynää ja paperia.

”Eikö se yleensä ole allekirjoitus?” kysyi yksisarvinen ja haukotteli niin että leuat kolisivat.

”Minusta on hauskempi pyytää salasanaa. Salasana”, lähetti toisti.

Yksisarvinen nousi seisomaan ja ravisteli harjaansa.

”Sämpylä”, se ehdotti ja katsoi lähettiä unisesti.

”Tylsä ehdotus”, lähetti tuomitsi. ”Mutta olkoon menneeksi, koska heräsit vasta äsken. Pumpernikkeli olisi kyllä ollut hauskempi”, hän jupisi, ojensi yksisarviselle kuoren ja lähti toimittamaan seuraavia sanomia.

Yksisarvinen avasi kirjeen hampaillaan.

Ystävä hyvä, teksti alkoi. Tarvitsen apuasi. Tule leipomolle niin pian kuin voit. Leipurimestari.

”Mitähän siellä on tapahtunut”, mietti yksisarvinen ja haali satulalaukkuunsa leipurimestarin viimeksi lainaamat teokset Liivate – ystävä vai vihollinen? ja Kamalat kiehtovat kohokkaat. Kirjoista saattoi olla hyötyä yllättävissä tilanteissa.

Se oli jo lähdössä, kun muisti vielä jotain. ”Meillähän on Ellin kanssa tänään eväsretki”, se hirnahti ääneen.

”Tarkoitat kai ratsastustuntia”, huomautti viereisen piltuun poni.

Yksisarvinen punastui. ”Tietysti”, se korjasi nopeasti. Kenenkään ei tarvinnut tietää, että heidän harjoituksensa sisälsivät lähinnä juustovoileipiä ja hilloviinereitä.

”Elli voi tulla perässä”, yksisarvinen tuumasi ja kiinnitti viestin pilttuun oveen. ”Hänestä on yleensä apua.”

Se nosti satulalaukun selkäänsä ja ravasi leipomolle.

Leipomon luona yksisarvinen kohtasi melkoisen näyn: leipurimestarin takamus peitti lähes koko oviaukon ja hänen paksut jalkansa sätkivät vimmatusti.

”Rakas ystävä! Mikä tervetullut kavionkapse”, leipurimestari huudahti helpottunena. ”Kuten huomaat, minulla on pieni ongelma.”

Yksisarvinen laski laukun maahan ja tarkasteli tilannetta.

”Eilen minä vielä mahduin oviaukosta sisään, leipurimestari tiedotti. ”Mutta tänä aamuna olin tullut liian paksuksi. Kuka nyt leipoo mustikkapiirakat ja marsipaanileivokset, kun en mahdu omaan leipomooni?”

”Minä voisin yrittää”, kuului Ellin hengästynyt ääni yksisarvisen takaa.

Leipurimestari yritti kääntää päätään nähdäkseen paremmin.

”Osaatko sinä leipoa?” hän tiedusteli Elliltä, joka seisoi pihalla arviolta kahden patongin mittaisena ja hyvin päättäväisen näköisenä. ”Kuulostat kovin pieneltä ollaksesi leipuri.”

”Tietysti hän osaa. Meillä on mainio työnjako: Elli leipoo ja minä syön”, yksisarvinen valaisi asiaa ja koetti samalla työntää leipurimestaria ovesta sisään omalla, ei niinkään pienellä kankullaan.

Leipurimestari ähisi ja veti vatsaa sisään.

”Tämä on huono idea”, yksisarvinen sanoi ja lopetti työntämisen. ”Voisi tosiaan olla viisaampaa työntää minut ulos kuin sisään”, leipurimestari myöntyi. ”Tätä yritystä ei ainakaan voi kutsua menestykseksi.”

”Sinä olet syönyt einen selvästi enemmän kuin minä”, yksisarvinen huomautti.

”Testasin suklaakakkua”, leipurimestari selitti ylpeänä. ”Siitä tuli varsin herkullinen, kuten huomaatte.”

”Minä kokeilin eilen prinsessaleivoksia uudella reseptillä”, Elli kertoi väliin.

”Niitä pitää maistaa!” ilahtui leipurimestari. ”Kunhan pääsen irti.”

Yksisarvinen kaiveli satulalaukkuaan ja lehteili kirjoja. ”Auttaisikohan voisula, jos sitä sivelisi pullasudilla kylkiin”, se mietti. ”Ruokasooda paisuttaa, eikä liivatetta kannata kokeilla.”

Puhuessaan se ei lainkaan huomannut laukusta ympäriinsä pölisevää heinää. Leipurimestari sen sijaan huomasi. ”Heinää!” hän huusi kauhuissaan. ”Minulla on hirveä heinänuha. Odottakaa vain.”

Siinä samassa leipurimestari aivasti niin voimakkaasti, että pyörähti kuperkeikan takaperin ja jäi istumaan portaiden juureen. ”Minä aivastin itseni irti”, hän sanoi. ”Vaikka kyllä teistäkin oli apua.” Hän ravisteli housujaan, oikaisi esiliinaa ja istahti alimmalle portaalle.

”Oi joi”, hän huokaisi sitten. ”Mitenhän tästä selvitään. Tosin periaatteessa olen kyllä sitä mieltä, että leipurin kuuluu olla paksu.”

Elli nosti esiin rasiallisen vihreällä marsipaanilla päällystettyjä prinsessaleivoksia. Yksisarvinen ja leipurimestari nuuhkaisivat molemmat ilmaa.

”Vaikuttavat lupaavilta leivoksilta”, leipurimestari sanoi ja tökkäsi marsipaania peukalollaan. ”Sopivan kimmoisa päällysteen käsittely”, hän jatkoi arviointia ja maistoi. ”Mikä erinomainen maku! Nuori ystävä, kyllä sinä olet selvästi leipuri.”

Elli näytti hyvin tyytyväiseltä, kun leipurimestari ahtoi suuhunsa täyteen leivoksia.

”Minä olen tehnyt päätöksen.” Leipurimestari kuulosti perin juhlavalta ottaen huomioon, että puhui leivos suussa. Hän röyhisti rintaansa, suoristi lakkiaan ja aloitti. ”Olen tuntenut yksisarvisen siitä saakka, kun se tuli ensi kerran kuolaamaan ikkunan eteen. Silloin se oli vähän pienempi kuin nykyisin.”

”Minä mahduin kottikärryihin”, yksisarvinen selvensi Ellille.

Leipurimestari jatkoi. ”Kukaan ei tule paremmin toimeen erilaisten leivosten kanssa. Ja kun huomioidaan viimeaikaiset tapahtumat ja nämä Ellin leivokset”, leipurimestari piti taiteellisen tauon, ”niin…”

Yksisarvinen pidätti hengitystään ja Elliä jännitti niin paljon, että hän alkoi muistuttaa puolukkapullaa.

”Leipomo on teidän!”

Yksisarvinen ei saanut ällistykseltään hirnahdustakaan suustaan.

”Nimeksi ehdotan Ylipainoisen Yksisarvisen Leipomoa”, leipurimestari ehdotti.

”Vetovoimainen nimi ja painovoimainen leipuri”, nyökkäsi Elli toimekkaasti. ”Aloitamme heti. Onhan hiivaa riittävästi? Ja missä ovat desimitat? Sitten munat ja maito. Entä tilauskirja ja tuore kerma…”

”Nyt kun minulla on aikaa, aion kirjoittaa uusia kirjoja leipomisesta”, leipurimestari pohdiskeli. ”Niitä ei koskaan voi olla liikaa. Esimerkiksi marjapiirakan historiaa on tutkittu käsittämättömän vähän.”

Mutta yksisarvinen oli vajonnut ajatuksiinsa, eikä se enää kuullut toisten keskustelua. ”Oma leipomo”, se mietti onnellisena. ”Onpa hyvä, että saan pinottua sarveeni tusinan munkkirinkilöitä.”

Kana oli lähtenyt reissuun, sillä se oli löytöretkeilijä. ”Mitä sinä oikein löydät?”, kysyi tyttö joka kulki kanan kanssa ja omisti sen.

”Milloin mitäkin, milloin mitäkin”, kaakatti kana. Se katsoa nallitti tyttöä kanasilmillään ja kallisteli päätään. Kun kana heilautti päätään, sen heltta lumpsahteli pään toiselta puolelta toiselle. Komea heltta se olikin. Kaukaa kanaa saattoi luulla kukoksi, niin uljaasti se kohotti kaulaa, pullisti rintaa ja ravisteli punaista helttaa. Eihän se ollut ihme, jos kerran kana oli löytöretkeilijä. ”Minä löydän siemeniä ja juuria ja toukkia ja kuoriaisia”, kana sanoi ja ruopsutti maata. ”Ja joskus minä löydän tavallisia roskia. Se tarkoittaa, että joku on käynyt täällä jo ennen minua enkä minä olekaan ensimmäinen, joka löysi tämän paikan.”

Tyttö kuunteli kanan selitystä kunnioittavasti. ”Olet sinä ihmeellinen kana”, tyttö sanoi. ”Harvoin kana on ruvennut löytöretkeilijäksi.”

”Sinä se vasta ihmeellinen tyttö olet. Harvalla tytöllä on retkeilevä kana.”

Niin ne kehuivat toisiaan siinä kulkiessaan. Kehuminen tarkoitti sitä, että että he pitivät paljon toisistaan ja kulkivat mielellään yhdessä.

”Nyt minä käännän tuon kiven ja katson, onko sen alla kultaa”, kana sanoi. Sitten se käänsi kolmivarpaisella jalallaan melkoisen kivenmurikan ja ruopi innokkaasti maata sen alta.

”Oliko siellä kultaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana.

Se käveli eteenpäin rinta pystyssä. Tytön mielestä kana näytti hienolta, kun se pörhensi höyheniä ja nosteli jalkojaan korkealle. Kanan mielestä taas tyttö oli uljas, kun hän ryhdikkäänä kulki kanan vieressä.

”Nyt minä noukkaisen vähän nokallani, jos vaikka löytäisin täältä aarteen”, kana sanoi. Sitten se nokki maata vahvalla nokallaan ja löysi madon ja lasinkappaleen ja maahan hautautuneen pullonkorkin.

”Oliko siellä aarre?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, sanoi kana. Se käveli eteenpäin nokka pystyssä. Kanan selkä näytti tarmokkaalta, se nosteli siipiään ja kulki kaula ojossa, nokka ylös sojottaen. Tyttö katseli sitä ihaillen. Kanan mielestä taas tytön nenä oli mainio tuulenhalkaisija ja tytön tukka veti hyvin vertoja kanan heltalle. Kana potpotti tyytyväisenä, kun he siinä kulkivat rinta rinnan.

”Nyt minä olen löytöretkeilijä, ja etsin maailman napaa”, kana julisti. Sitten se hyppäsi kiven päälle ja katseli sieltä joka suuntaan.

”Näkyykö napaa?” tyttö kysyi.

”Miten sen nyt ottaa”, kana sanoi.

Silloin tyttö nosti angorapuseronsa helmaa, niin että tytön napa tuli näkyviin ja sanoi: ”Tässähän se on. Ruopsuta tästä.”

Tytöstä tuntui mukavalta, kun kana ruopi ja kuopi hänen napansa seutuja. Kana tutki kiinnostuneena tytön napaa, käänteli ja pyöritteli nokallaan pientä pyöreää reikää keskellä tytön vatsaa.

Kana löysi kuin löysikin navan uumenista sievän tupsaleen angoravillaa. ”Navassa oli angoravillaa”, sanoi kana. ”Niin siellä joskus voi olla”, sanoi tyttö. Sitten hän nosti kanan maahan, peitti navan puserollaan ja sanoi: ”Nyt sinä olet käynyt naparetkellä.” Mitäpäs kanalla oli siihen sanomista. Se kallisteli päätään ja oli samaa mieltä. Sitten kanalle tuli kiire, se juoksi kipin kapin kanalaan, kaakatti ja ponnisti – ja muni munan. Ja muniminen sen varsinainen työ olikin.

Olipa kerran rosvojoukko, joka majaili tönössään Ryövärinkuopaksi nimetyssä rotkossa. Rotkon pohjalla pulppusi viileävetinen raikas lähde ympäri vuoden, ja sen seinämät olivat peittyneet sinisiin saniaisiin. Rosvoilla oli päällikkönään Musta-Mikko, mutta hyvänä apurina hänellä oli kohtuullisen kiltti konna nimeltään Konsta.

Ryövärinkuopan lähistöllä kulki postivaunujen reitti, mutta rotko oli niin hyvin peittynyt kasveihin, etteivät onnettomat matkalaiset huomanneet katalien rosvojen lymypaikkaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Edes kruununvouti ei löytänyt kuoppaa lukuisista yrityksistään huolimatta.

Eräänä sateisena kesäiltana Konsta toimi rosvojen tähystäjänä, kun hän äkkäsi uljaat vaunut. Ne kulkivat hitaasti pitkin savivelliksi kastunutta tietä. Hän hälytti äkkiväärän joukkonsa asemiin. Viimeisessä mutkassa, juuri ennen kuin tie nousi mäelle ja muuttui kovaksi, he hyökkäsivät kultakoristeltujen vaunujen kimppuun.

Vaunuissa matkasi muuan ihastuttava prinsessa Piritta seurueineen. Konsta hyökkäsi vaunujen sisään ja yllätti pahanpäiväisesti kaikki torkkuvat, väsyneet matkalaiset. Hänen ja toisen ryökäleen tehtävä oli ryöstää matkustajat, kun muut rosvot pitelivät valjakkohevosia. Silkkihiuksinen prinsessa katsoi kauhun pyöristämin, taivaansinisin silmin Konstaa, joka tempaisi häneltä kaulakorun kaulasta.

– Anna sormukset myös, Konsta raakkui, ja prinsessa alkoi heti riisua sormuksiaan vapisevin käsin. Kun hienosti kasvatettu neito ojensi sormukset Konstalle, hän lausui vielä hyvien tapojensa vankina:

– Olkaa niin hyvä!

Konsta ällistyi prinsessa Pirittan kauniin äänen suloista sointia. Ei kukaan ollut koskaan sanonut hänelle ”ole hyvä” tai ”olkaa hyvä”, saati sitten joku ryöstettävä. Kun rosvojoukko katosi yön pimeyteen kuoppansa turvaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, metsä kätki siimekseensä yhden rosvon, jonka maailma oli juuri muuttunut.

Siitä eteenpäin Konsta mietiskeli aina iltanuotion loimussa silkkitukkaista prinsessaa. Kuinka pehmeä ääni neidolla olikaan ollut! Konstaa alkoi harmittaa, ettei hän ollut ryöstänyt neitoa sen sijaan, että vei tämän korut. Mitä hän niillä teki, siellä ne lojuivat muun saaliin seassa kylminä kivinä. Mutta jos neitokainen olisi tässä nuotiolla nyt, hän voisi ottaa syliinsä kantelen ja laulaa pienen laulun, joka solisisi kirkkaammin kuin kevätpuro. Laulun jälkeen neito katsoisi Konstaa silmiin ja hymyilisi, ja se hymy lämmittäisi enemmän kuin rakovalkea. Sitten neito kertoisi kirjoista lukemiaan tarinoita muinaisilta ritariajoilta, ja ne viehättäisivät Konstaa enemmän kuin rosvojoukon karkeat ja moneen kertaan kuullut pilapuheet. Konsta kun ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta oppia lukemaan.

Konsta kieriskeli itsesyytöksissä, repi hiuksiaan irti juurineen ja märehti menetettyä tilaisuuttaan päiväkausia, kunnes rosvotoverit tarttuivat häntä olkapäistä, ravistelivat ja vaativat kertomaan, mikä häntä riivasi.

– No se, kun en ryöstänyt prinsessaa! Konsta soimasi itseään.

Musta-Mikko muisti nähneensä samat vaunut edellisenä kesänä. Silloin ne olivat menneet pohjoiseen ja tulleet takaisin muutaman viikon kuluttua. Konsta ilmoittautui pohjoisen suunnan tähystäjäksi, sillä jos neidon vaunut palaisivat, hän ei päästäisi niitä enää käsistään.

Konstan odotus palkittiin eräänä syysiltana. Hän tunnisti jo kaukaa samat vaunut ja vislasi pitkän ja kimeän merkkivihellyksen. Siinä samassa rosvojoukko kiehui hänen ympärillään ja piiritti vaunut. Konsta hyppäsi vaunuihin, tunnisti hämärässä prinsessan merensinisen matkapuvun ja sujautti neidon päähän viljasäkin. Sitten hän koppasi neidon olkapäälleen ja lähti juoksemaan kohti ryövärinkuoppaa potkiva, rimpuileva saalis olallaan.

Kun Konsta pääsi rinteen alas rosvojen piilopaikalle, hän otti neidolta hupun päästä. Ei tämä neito kyllä ollut niin nätti eikä nuorikaan kuin hän oli muistanut, eikä silkkitukkainenkaan. No, olipa nainen kuitenkin, ja osaisi varmaan laulaa paatuneen rosvojoukon tunteikkaalle tuulelle. Sillä sitä he kaipasivat, pientä vetistelyä poskelle näkösuojaksi painetun känsäisen kämmenen suojassa; hetkeä, jolloin muistella menetettyä nuoruuden rakkautta tai onnen aikaa oman äidin helmoissa.

– Krääh-ääh-krääk! rääkäisi nainen, kun sai pölyisen pussin päästään. Pikkulinnut säikähtivät ja lehahtivat lentoon eivätkä uskaltaneet palata enää takaisin. – Mikä älynväläys tämä oli? Minä olin matkalla kaikessa rauhassa ja odottelin majataloon pääsyä, kun sinä hyökkäät kesken unieni ja nappaat mukaasi! Sietäisit hävetä, kurja lurjus!

Konsta katseli ällistyneenä äksyn naisen kiukkua, eikä saanut sanaa suustaan. Se sopi naiselle, sillä hänellä oli vielä paljon asiaa.

– Minulla on kova nälkä. Anna minulle heti ruokaa! Ilman sinua tolvanaa minä istuisin jo majatalon takkatulen loimussa, nakertaisin paistia ja hörppisin lämmintä lientä!

Konsta ei vieläkään pystynyt puhumaan, mutta naisella ei ollut sitä ongelmaa.

– Anna se jäniksenkoipi siitä vartaasta, ääliö, ja äkkiä sittenkin! Ja tuo minulle talja, jolla voin istua. Minä en ala kylmässä maassa kykkiä!

Konsta ei osannut kuin totella. Muutkin rosvot tulivat katselemaan nuotiolle etelän ihmettä, naisihmistä, ja jäivät päällikköä myöten kuuntelemaan, kuinka nainen äkseerasi.

– Kaada vettä, ojenna puukko, anna lautanen, tuo leipää, lisää puita nuotioon!

Sitten miehet katselivat, kuinka tomera täti söi hyvällä ruokahalulla heidän iltapalansa ja kellahti makaamaan vatsansa viereen.

– Ei sentään, en minä tässä voi nukkua! Vie minut johonkin suojaiseen koloon tai luolaan, jossa ei vesi tipu eikä tuuli kolota lonkkia enkä joudu kuuntelemaan teidän ällöttävää kuorsaustanne! Ja anna toinenkin talja mukaan. Ilman sinua pölvästiä minä nukkuisin untuvapeiton alla kuumavesipullo toisessa ja kissa toisessa kainalossani!

Eipä Konsta voinut muuta kuin totella, kun käsky kävi niin pontevasti.

Kun Konsta oli vienyt naisen kallionkielekkeen alle nukkumaan ja antanut hänelle ainokaiset karhuntaljansa, rosvot pitivät nopean neuvottelun nuotiolla.

– Ei tämä prinsessa nyt ihan vastaa sinun kuvailujasi, Musta-Mikko moitti Konstaa.

– Hänellä on varmasti oikein kaunis lauluääni, Konsta puolusti löytöään.

– No, kuunnellaan sitä huomenna ja mietitään, mitä hänelle pitäisi tehdä.

Konsta valvoi sen yön huolten vaivaamana. Hän tiesi, että oli nyt jotenkin erehtynyt, ja sätti typeryyttään.

Seuraavana aamuna nainen saapui tulille naama naurussa suin. Hän pyysi teetä ja istuutui alas Konstan viereen.

– Jos sinä prinsessa Pirittaa kyttäsit, niin voin kertoa, että hän meni jo! Vaihdoimme vaunuja ja vaatteita ja hän meni jo kauan aikaa sitten edeltä. Tietysti te menitte lankaan! hän sanoi ja nauroi makeasti.

– Kukas sinä sitten olet? Konsta kysyi.

– Sarlotta, prinsessa Piritan palvelijatar, sehän minä olen! Mutta kaadahan minulle jo se teekuppi! Ja ota toki itsellesikin, ennen työsi alkua.

Sen lauseen sanottuaan Sarlotta alkoi valittaa, kuinka kova peti hänellä oli ollut, ja kuinka kylmä nukkua kallion alla. Konsta sai ruveta saman tien hakkaamaan metsästä puita, sillä Sarlotta tahtoi hirsitalon. Kantelensoittoa ja laulua Konsta ei työltään ehtinyt Sarlotalle edes ehdottaa, ja kun rosvot häärivät talonrakennuspuuhissa, Sarlotta söi sillä välin taas heidän ruokansa. Illalla talo oli valmis, mutta kun Konsta yritti tulla itsekin majaan nukkumaan, Sarlotta nosti mekkalan.

– Jos sinä haluat tänne, sinun pitää rakentaa itsellesi kammari. En minä rupea sinun kuorsaustasi kuuntelemaan yhtenäkään yönä!

Seuraavana päivänä Konsta teki toisen huoneen ja sai luvan tulla saman katon alle. Hän nukahti ennen kuin ennätti ehdottaakaan lauluhetkeä.

Keväällä Sarlotta vaati Konstaa raivaamaan pellon ja istuttamaan viljaa, sillä hän halusi syödä välillä ruisleipää eikä aina iänikuisia jänispaisteja. Hän pisti Konstan varastamaan läheisestä kylästä kanoja ja kukon, lampaita ja lehmän, sillä hän halusi silloin tällöin herkutella munakkaalla ja maidolla, grillatulla kananpojalla ja lampaanviululla. Muista soittimista ei ehditty puhua, sillä Konstalla oli kädet täynnä työtä: täytyihän eläimille olla karjasuoja, ja sen saivat rosvot seuraavaksi rakentaa.

Keskikesällä Sarlotta itse ehdotti, että hän voisi vähän laulaa miehille, ja väsynyt rosvojoukko innostui: nyt he saisivat palkkansa tästä kauheasta raatamisesta! Mutta kun nainen alkoi laulaa, kävi ilmi, ettei hän osannut muita lauluja kuin virsiä, ja nekin menivät nuotin vierestä. Kaiken lisäksi hän hoilasi värssyä, jossa soimattiin ahneita ja epärehellisiä ihmisiä sekä povattiin heille tuikeita tuonpuoleisia kärsimyksiä, ja monet rosvoista tunsivat laulua kuunnellessaan epämiellyttävän omantunnon pistoksen. Mutta tähän oli muiden rosvojen lailla Konstankin tyydyttävä, kun kerran oli niin kovapäisen naisen itselleen ryövännyt.

Pikkuhiljaa rosvot muuttivat majansa Ryövärinkuopan toiseen reunaan ja jättivät Konstan naisineen, lehmineen, lampaineen, kanoineen, kukkoineen ja virsineen pitämään elämäänsä kuopan toiselle reunalle. Kun joskus syysiltoina Konsta kuunteli ryövärien nuotiopaikalta kantautuvaa kaihoisaa kantelen soittoa, hänen mieleensä kömpi kaipaus entisiin aikoihin, mutta silloin Sarlotta komensi Konstan kantamaan vettä navettaan tai kääntämään porkkanapenkin, eikä Konsta ehtinyt kauan moisia miettiä. Itsepä hän oli naisen halunnut, ja sellaisen hän totisesti sai. Siihen Konstan oli tyytyminen, ja kotihommiin, joita oli niin paljon, ettei hän enää joutanut rosvoretkille. Niin Konstasta tuli maanviljelijä.

Silloin tällöin talvipimeällä Konsta livahti rosvojen nuotiolle laulelemaan ja riekkumaan, mutta pitkään hän ei osannut olla sielläkään. Niinpä hän palasi kotiinsa, kun pääsi jo luvan kanssa samaan tupaan Sarlotan seuraan.

Eikä kulunutkaan vuottakaan, kun heidän pieni poikansa syntyi. Sarlotta laajensi lauluvalikoimansa tuutulauluihin, ja luikauttipa hän kerran punakirjavan auringonlaskun aikaan sydäntä pyöräyttävän rakkauslaulun miehelleenkin. Silloin entisestä Rosvo-Konstasta tuli onnellinen mies, ja hän unohti tykkänään kultakorut, timantit ja pöytähopeat. Hän tunsi saaneensa enemmän kuin oli rosvonnut. Hän oli saanut perheen.

Olipa kerran rämäpäinen prinsessa, joka nostettiin istumaan ponin selkään turhan varhain, ennen kuin hänen huomattiin olevan rämäpää. Hän upotti oitis kantapäänsä ponin villaviin kylkiin, ja niin sai poniriepu kipittää minkä jalanpätyköistään pääsi. Sen jälkeen prinsessaa ei pidätellyt mikään: hän hinkusi aina isomman hevosen selkään, tai kärryille, tai esteitä hyppäämään. Aina saivat tallipojat pelätä, että prinsessalle kävisi huonosti ja heitä syytettäisiin onnettomuudesta.

Prinsessalla oli kai ristimänimikin, mutta kukapa sitä olisi jaksanut muistaa, kun yksi toisensa jälkeen kaikki alkoivat kutsua häntä prinsessa Rämäpääksi. Jopa hänen isänsä, äitinsä ja sisaruksensa unohtivat, mikä hänen alkuperäinen nimensä oli ollut: heillekin hän oli enää pelkkä Rämäpää.

– Rämäpää menee taas, Rämäpää huikkasi tallipojille, kaappasi hevosen heidän käsistään ja lähti ajamaan sillä romurallia pöpelikköön, tai hyppäämään yli kivimuurien ja mutalätäköiden. Aika usein prinsessa putosi hevosen selästä. Silloin hevonen juoksi takaisin talliinsa turvaan ja prinsessa tallusteli mutaisine kenkineen kuraisine mekkoineen kotipalatsiinsa. Sitten saivat tallipojat valjastaa toisen hevosen uusiin kisoihin, ja seurata sydän syrjällään, kuinka Rämäpäälle ja hevosraukalle sillä kertaa kävisi.

Kun Rämäpää varttui neidon ikään, alkoi kosijoita virrata palatsin porteille ja puutarhaan, vaikka prinsessan maine oli mikä oli. He majoittuivat katoksiin ja tallinvintille, siltarumpuihin ja halkopinoihin. Olihan hän kuitenkin kaunis ja rikas, ja siinä oli kaksi hyvää syytä, miksi nuorukaiset kautta aikain ummistivat silmänsä neitojen jukuripäisyydelle. Vaikka parempi neuvo heille olisi ollut: Joka on tyttönä tyly, on ämmänä äree!

Prinsessan oli tullut aika valita itselleen sulhanen ja maalle uusi kuningas, mutta eihän Rämäpää naimisiin tahtonut! Hän vietti unettomia öitä pyöriskellen levottomana sängyssään, kunnes viimein, eräänä myrsky-yönä salaman iskiessä hänen torninsa yllä hän keksi ratkaisun.

Seuraavana aamuna Rämäpää kutsui isänsä, äitinsä ja kaikki paikalla sitkaasti pyörivät kosijat luokseen ja kertoi, että hän asettaa heille kokeen: kosijoiden on läpäistävä kolme tehtävää, mikäli he mielivät prinsessa Rämäpään taltuttaa. Mutta etukäteen he eivät saisi kuulla, mitä ne tehtävät olisivat. Ne ja niiden ratkaisut tietäisi Rämäpää yksin.

Prinsessa pelkäsi, että hänen tehtävänsä saattoivat sittenkin olla liian helppoja. Kun kilpailun aloittamispäivä koitti, kosijajoukko parveili linnan puutarhassa. Rämäpää pisti kosijat jonoon sen mukaan, miten heidän ulkonäkönsä häntä miellytti. Jos joku oli pakko ottaa, olkoon hän sitten edes ilo silmälle, Rämäpää ajatteli.

Ensimmäiseksi jonoon valikoitui prinssi Henrik, jonka hiuksissa kimmelsi korpinmusta ja hymyssä välkehti norsunluu. Hän oli kuuluisa siitä, että oli kiivennyt korkealle vuorelle ja tuonut sieltä alas laaksoon petolinnun pyrstösulan. Sitä ei ollut moni mies uskaltanut tehdä, nykäistä haivenia elävältä kotkalta.

Prinsessa ei pitänyt sellaisia avuja niin tärkeinä. Koe ratkaiskoon hänen rohkeutensa määrän!

Pihalla oli ainakin kaksi tusinaa innokasta yrittäjää. Prinsessa rankkasi heitä julmasti komeusjärjestykseen, koska vielä hetken oli hänen markkinansa.

Viimeiseksi jonoon prinsessa laittoi vähänlännän suutarin oppipojan, jolla oli paksut pullonpohjalinssit ja suuret hörökorvat. Tuo poika, Samuli nimeltään, oli niin hassun näköinen, että prinsessa vaivoin pystyi häntä nauramatta katsomaan. Niinpä hän tulikin aina hyvälle tuulelle, kun hän katsoi Samulia.

Prinsessa pyysi linnanpihalle valjastettuina kahden hevosen kiesit. Hän hyppäsi kuskinpenkille ja kutsui prinssi Henrikin asettumaan viereensä istumaan. Sitten prinsessa läimäytti ohjasperillä hevosia lautasille, ja niin he lähtivät matkaan.

”Mutkat suoriksi” oli prinsessan suosikkisananlasku. Hän tunsi nämä polut ja kärrytiet paremmin kuin juhlamekkonsa taskut, ja sen sai prinssi Henrik tuta.

– Miksi sinä noin hullusti ajat? Varo, tiellä on iso kivi! Sinähän tapatat meidät! Ei herranen aika, anna ne ohjakset heti tänne!

Mutta prinsessa ei luopunut ohjaksistaan. Sen sijaan hän luopui prinssi Henrikistä. Hän pysähtyi, käänsi kiesinsä ja ajoi takaisin linnanpihaan.

– No niin, hyppäähän alas ja tee tilaa seuraavalle yrittäjälle!

Kohahdus kävi linnanpihalla. Prinssi Henrik ei ollut läpäissyt prinsessa Rämäpään koetta! Päin vastoin, hän oli pudonnut kisasta jo alkumetreillä. Kaikki kosijat olivat olleet varmoja, ettei heillä olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä Henrikille, mutta niin vain sai prinssi Henrik luikkia nolona kotiinsa.

Seuraavaksi penkille istuutui linnanvoudin poika Matias. Hän oli tunnettu soittajantaidoistaan. Hän osasi soittaa huilua, luuttua ja vaskikelloja, ja jopa kaikkia niitä yhtä aikaa siten, että kuulosti kuin kokonainen orkesteri olisi esiintynyt. Monet neidot huokailivat hänen peräänsä, mutta hän oli iskenyt silmänsä prinsessa Rämäpäähän jo pikkupoikana.

Ei muuta kuin hyppy kuskinpenkille ja taas neito puikkoihin. Matias oli jo aavistellut, että ensimmäinen koe voisi olla se, kuinka hyvin kosija kesti prinsessan ajotyyliä, ja niinpä hän piti suunsa soukalla, vaikka hänen tekikin mieli parahtaa, että hellitä hyvä neito. Mutta sitten prinsessa ajaa karautti kiveen ja takapyörä rikkoutui, eikä Matias voinut olla huutamatta pelkääjän paikalta:

– Katso nyt, miten kävi, kun ajoit kuin hullu! Senkin surmanajaja!

Sen jälkeen Matias polvistui maahan ja yritti korjata pyörää, mutta se oli jo myöhäistä. Hänet oli hylätty, ja he saivat palata linnaan vähäpuheisina ja varovasti, ettei hätäisesti kokoon kursittu pyörä irtoaisi.

Prinsessa vaihtoi kiesit ja kosijan. Tuulispäänä prinsessa Rämäpää kävi läpi koko sulhasletkan, eikä sieltä löytynyt yhtään ylkää, joka olisi kestänyt hänen matkassaan. Kuuluisa karhunkaataja Olavi pisti päänsä polvien väliin kuin jänöjussi puskaan piiloon. Kädenväännönmestari Kalevi puristi penkinreunaa rystyset valkoisina, poskihampaat yhteen purtuina. Kokki Joonatan huusi apua, ja verovouti Vilhelmi armoa. Trubaduuri Jalmari ohitti komentoketjussa prinsessan ja yritti rauhoitella hevosia hiljentämään vauhtia huutelemalla suoraan niille. Muurinmurtaja Manu hyppäsi Rämäpään vaunuista täydessä vauhdissa, kieri kuin hyrrä ja päätyi nokkospuskaan, mutta hihkui sielläkin ilosta, kun oli päässyt prinsessan kyydistä pakoon. Turnajaistaistelija Teodor oli aika sisukas, mutta sitten lopulta hänenkin oli pakko painaa tiukassa kurvissa kätensä silmilleen, ja vaikka hän sai parahduksen pysymään tiukasti kiinni nipistettyjen huultensa takana, tuo kaino ele oli prinsessalle liikaa.

Prinsessasta alkoi näyttää siltä, että hänen häänsä olivat olleet vain väärä hälytys, ja hän pystyi vaivoin salaamaan tyytyväisyyttään.

Mutta sitten suutarinpoika Samuli, kosijaletkan vihoviimeinen hännänhuippu, pieni ja maanvärinen, hypähti prinsessan viereen kuskinpukille ja hymyili leveästi.

Rämäpäätä alkoi naurattaa, kuten aina, kun hän Samuliin vilkaisi. Hän ajatteli, että tämän hassun näköisen pojan pudotus ei varmasti kauan kestäisi, ja hän saisi palata takaisin hevostensa pariin. Niin hän maiskautti ja heilautti piiskaansa hevosten yläpuolella ja taas sitä mentiin.

Samuli tunsi viimana poskillaan, että kyyti oli kovaa. Hänellä oli vain niin huono näkö, että silmälaseillakaan hän ei nähnyt, miten täpäriä tilanteita heitä tuli tiellä vastaan. He väistivät nipin napin toisia kärryjä, osuivat suureen kuoppaan, jonka pohjan syvyyttä ei prinsessakaan tiennyt, koska lätäkössä oli ruskeaa kuravettä. Samuli ei huomannut, että onnekas oranssi piski ennätti vaivoin Rämäpään kärryjen edestä karkuun. Siksipä hänellä ei ollut mitään tarvetta alkaa sättiä prinsessan ajotaitoa. Hän vain katseli prinsessaa ja hymyili leveästi, sillä niin onnellinen hän oli päästyään jumaloimansa neidon viereen.

Prinsessa antoi palaa, eikä kestänyt kauankaan, kun valjaat pettivät. Nahkahihna katkesi ja hän sai vaivoin pysäytetyksi hevoset, ennen kuin kiesit vyöryivät pelästyneiden eläinten päälle.

– Ptruu, ptruu, hän huusi ja rauhoitti pillastuneen valjakkonsa vasta pitkän matkan päästä.

Sitten hän kääntyi Samulin puoleen ja sanoi:

– Oho! Se oli vahinko.

Häntä suorastaan nauratti ajatella, kuinka Samulikin alkaisi varmasti sättiä häntä. Mutta Samulipa yllätti hänet.

– Sehän on sitten aivan minun alaani, Samuli ilahtui. – Niitä minä korjaan kaiket päivät.

Samuli kaivoi taskustaan suutarinvehkeensä ja alkoi tutkia valjaita. Mutta ennen sitä hän sytytti prinsessalle nuotion, ettei tämän tulisi kylmä odotellessa, ja levitti prinsessan harteille sarkaviittansa ja maahan prinsessan alle rullalla repussaan olleen lampaantaljan. Äiti ja isä olivat kasvattaneet hänet hyville tavoille.

– Siihen sopii prinsessan vaikka nukahtaa, jos siltä tuntuu. Vaikka tuskin minulla tässä kauan menee, Samuli arveli.

Samuli alkoi korjata valjaita iloisesti vihellellen, eikä prinsessa voinut muuta kuin katsella mukavasta retkivuoteestaan, kuinka kätevä Samuli oli käsistään. Meni vain hetki, kun valjaat oli korjattu, hevoset rauhoittuneet ja ralli saattoi taas jatkua.

Prinsessa mietti, että Samuli oli läpäissyt kaksi ensimmäistä tehtävää, mutta vielä oli kolmas jäljellä. Hänen pitäisi itse ymmärtää, että nyt prinsessalla oli tietenkin nälkä, sillä mikäpä maistuisikaan niin hyvältä reissun päätteeksi kuin kuumat sämpylät ja kannu rasvaista lehmänmaitoa. Mutta sitä Samuli tuskin itse keksisi, kun hän oli varmaan niin jännittynyt, ettei hänelle tullut murkina mieleen.

– Kuulehan, Samuli sanoi ja auttoi prinsessan ylös maasta.  – Minun isäni ja äitini asuvat tässä aivan lähellä. Jospa poikkeaisimme sinne syömään ja juttelemaan heidän kanssaan?

– Sopiihan se, prinsessa Rämäpää huokaisi. – Minulla onkin jo kova nälkä.

Samuli oli kuullut linnan kyökkipiialta, että prinsessan lempiherkkua olivat tuoreet sämpylät maalaisvoin ja tahkojuuston kera, ja kun hän oli odottanut vuoroaan prinsessan kieseihin, hän oli käynyt juosten kotonaan ja pyytänyt äitiään leipomaan niitä juuri siksi nimenomaiseksi päiväksi. Kun he tulivat suutarin vaatimattomalle mökille, prinsessa Rämäpää haistoi herkullisen vastapaistetun sämpylän tuoksun jo ulos.

Suutari ja hänen vaimonsa ottivat prinsessan sydämellisesti vastaan ja istuttivat hänet pitkän pirtinpöydän ääreen. Suutari kertoi, että heidän vieraanvaraista sukuaan asui ympäri valtakuntaa. Samulin pikkusisaret ja -veljet kipusivat Rämäpään syliin ja halasivat häntä mutkattomasti. Se tuntui prinsessasta niin mukavalta, hän kun oli tottunut lähinnä pöyhkeilijöihin, mielistelijöihin ja kaksinaamaisiin koreilijoihin.

Se oli varsin hieno hetki ilmoittaa, että suutarinpoika Samuli oli ainoana kahdesta tusinasta kosijoita läpäissyt kaikki kolme salaista tehtävää: prinsessan ajotyyliä ei saanut haukkua; hajonneet hevoset, kärryt tai valjaat oli korjattava edelleenkään prinsessaa moittimatta; täytyi pitää huolta, että prinsessalla oli lämmintä yllään, miellyttävät oltavat ja hyvää syötävää. Koska prinsessa oli parantumaton reissunainen, nämä olivat hänen puolisonsa ja matkakumppaninsa tärkeimmät ominaisuudet ja taidot. Näistä kaikista tehtävistä Samuli oli ainoana kosijana suoriutunut, ja siksi prinsessa menisi mielihyvin naimisiin hänen kanssaan.

Samuli ja hänen perheensä ratkesivat riemuissaan tanssimaan polkkaa, ja opettivat sen tanssin Rämäpäällekin.

Ja niin oli prinsessa Rämäpää pehmitetty lehmän hermoilla, maamyyrän katseella, oravan näppäryydellä ja lämpimällä leivällä.

Olipa kerran hirmuinen yksinvaltias Einari, joka ei millään olisi antanut lastensa Aadan ja Tommin ottaa kissanpentua. Ei millään, vaikka lapset sanoivat, että he hoitaisivat ja hellisivät kissaa väsymättä, eivätkä antaisi mitään pahaa tapahtua sille. Hirmuvaltias, joka ei tahtonut, että hänen etunimeään käytettiin lainkaan, väitti, että kissa pissaisi pitkin linnan lattioita. Ne olivat juuri veistetty uusista tammilankuista. Kohta tammilattia näyttäisi samalta kuin lahopuut lehdossa, kun metsänkorkuinen kissinpissiaalto tulisi ja tulvisi yli linnan.

Perheessä oli myös kuningataräiti, joka joogasi päivät läpeensä pysyäkseen tyynenä höykytyksessä, jota myös kuninkaalliseksi perheeksi kutsuttiin.

– Mutta isi kiltti, Tommi sanoi. – Me kyllä siivoaisimme aina kaikki sen lätäköt ja kurajäljet.

– Sallikaa minun nauraa, Hirmuvaltias mylvi ja alkoi hohottaa niin, että uusi tammilattia tärisi. – Antakaapa, kun minä kerron, kuinka siinä oikeasti kävisi.

Hirmuvaltias alkoi elävästi kuvailla, kuinka he kaikki alkaisivat pikkuhiljaa haista kissinpissille. Ensin vain vähän, niin, että heidän kaverinsa haistaisivat vain häivähdyksen, mutta kun he itse turtuisivat siihen hajuun eivätkä muistaisi kiikuttaa kolttujaan, paitojaan ja housujaan tarpeeksi usein pestäviksi, haju voimistuisi. Lopulta kaikki ohikävelevät ihmiset nyrpistäisivät nokkaansa ja huiskuttaisivat kättään nenänsä alla heidän selkiensä takana ja loisivat merkitseviä katseita heihin.

Hirmuvaltiaan hampaat alkoivat kalista ja puntit tutista jo pelkästä ajatuksestakin.

– Siinä menisi maine, kunnia, arvovalta ja suvun nimi, ja lopputuloksena olisi koko perheelle mieron tie!

– No mutta Einari, kuningataräiti sanoi. – Oli kai sinullakin lapsena lemmikki?

– Älä käytä sitä nimeä! Hirmuvaltias äsähti.

Hirmuvaltiaan kuvailema tulevaisuudenkuva oli aika painava peruste olla hankkimatta kissaa – sen yhden päivän ajan. Sitten lapset jatkoivat samaa kerjäysvirttään.

– Me pyytäisimme kamaripalvelijaamme pesemään vaatteemme hyvin ja me kuljettaisimme kissaa ulkona talutushihnassa, Aada lupasi. – Harjaisimme sen turkkia ja puhdistaisimme huolella sen tassut.

– Voisimme hankkia sille sellaisen oman pienen vadin, jossa olisi puutarhan hiekkaa, Tommi suunnitteli.

– Haju valtaisi silti koko linnan, eikä tänne ilkeäisi tulla enää yksikään rahaministeri eikä kuningas valtiovierailulle.

– Päinvastoin, lapset tulkuttivat. – Hekin ihastuisivat kissaan ikihyviksi ja tahtoisivat tulla silittelemään sitä kaikilla mahdollisilla tekosyillä!

– Kissat elävät helposti kaksikymmentä vuotta, eikä niitä saa ikinä hylätä metsään eikä potkaista pellolle. Te saisitte hoitaa sitä vielä sittenkin, kun teillä olisi omia lapsia.

Tommi ja Aada alkoivat loikkia toistensa selkään.

– No sen me tekisimme tietysti!

Hirmuvaltias painoi päänsä käsiinsä ja mietti, keneltä hänen lapsensa oikein olivat perineet tuon hirveän taipumattomuuden ja periksi antamattomuuden. Hänen silmänsä osuivat kuningataräitiin, joka istui hievahtamatta lootusasennossa jo kolmatta tiimaa.

– Ei! Kun ei, niin ei! Ei, kun ei! Ei-Ei! hän karjaisi, ja lapset kipittivät kiireesti kammareihinsa. Hirmuvaltias jäi linnansaliin yksin repimään harmaantuvia haiveniaan.

– Isi on tuhma! lapset kuiskivat toisilleen ja nyökyttelivät päätään salaseuralaisten varmuudella.

Kului kuukausi ja kaksi, ja Hirmuvaltias uskoi, että lapset olivat jo unohtaneet koko kissanpentuajatuksen. He näyttivät aina isänsä nähdessään apeata naamaa, vetivät suupielensä alas ja työnsivät alahuulen törrölleen. Kun Hirmuvaltias kysyi, miten päivä oli mennyt, he vastasivat välttelevästi.

– Siinähän tuo… Vähän tylsää, kun ei ole leikkikavereita… Eikä edes lemmikkiä…

Eräänä iltana linnansalin poikki juoksi pieni harmaja hiiri. Kuningataräiti oli lukossa monimutkaisessa joogapaketissa eikä hän päässyt karkuun, kun hiiri vipelsi häntä kohti. Hiiren viiksikarvat kutittivat äidin kasvoja.

– Iiik! kuningataräiti kiljaisi.  – Vie se ulos, Einari!

Mitenpä Hirmuvaltias olisi kipeiltä koiviltaan niin nopeasti liikkunut, että olisi saanut hiiren kiinni, ei mitenkään. Kuningataräiti pyörtyi lattialle eikä vironnut, ennen kuin sai aimo pöläyksen turkinpippuria nenänsä alle.

Hirmuvaltias oli syvällä kuorensa alla oikeasti aika helläsydäminen ihminen. Kuningataräidin pyörtyminen oli hänelle kova paikka, eikä hänkään tykännyt hiiristä. Aamun tullen hän teki salaisen visiitin läheiselle maatilalle. Kun hän palasi, hän kutsui lapset linnansaliin. Salin lattialla seistä tökötti pieni kori. Se tutisi, hyrisi ja liikahteli, kuin sen sisällä olisi ollut jotain oikein tarmokasta ja riehakasta.

– Lapset! Hirmuvaltias huusi. – Tulkaapa käymään täällä.

Lapset saapuivat huoneeseen ja näkivät korin. He arvasivat heti, mitä sen sisällä oli. He alkoivat kiljua ihastuneesti, mutta kuningataräiti hyssytti heitä hiljaisiksi, ettei paketin sisältö säikähtäisi. He avasivat korin kannen, ja siinä samassa esiin hypähti suloinen kultaturkkinen ja läskiposkinen kissanpentu. Sen huterat jalat vähän vempsahtelivat, kun se oli vielä niin pieni, ja lattia oli niin liukas.

– Oi, miten ihana se on, lapset taivastelivat.

– Ja pehmeä!

– Se on työkissa, Hirmuvaltias yritti selittää vakavalla äänellä. – Se pitää hiiret poissa linnasta.

Mutta lapset olivat jo nostaneet kissanpennun syliinsä, paijasivat sitä kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin. He hyväilivät sen pehmoista turkkia ja silittivät sen suloisia vaaleanpunaisia polkuanturoita. He vaihtoivat nenää sen kanssa ja kutittelivat sitä mahan alta. Kissa nuoli pienellä kielellään Tommin kättä ja ojensi kaulaansa rapsutettavaksi tyytyväisyydestä kehräten.

– Nöpönenä!

– Karvatassu!

– Kultaturkki!

– Miu! kissa miukaisi kimakalla äänellään sen sanan kohdalla, ja niin se sai nimensä. Sillä hetkellä se valloitti heidän kaikkien sydämet. Myös Einarin.

Kultaturkki ei pissannut kertaakaan linnan lattialle. Sillä oli talvipuutarhan eli viherhuoneen nurkassa oma hiekka-astia, jossa se kävi aina, kun tuli tarvis. Astiansakin se piti siistinä. Puutarhuri tyhjensi astian samalla, kun nyppi kuivuneet lehdet lohikäärmepuusta, peikonlehdestä ja pullojukasta. Kultaturkki rakasti leikkiä lasten kanssa, ja kun nämä lähtivät linnan yläkertaan kotiopettajan pitämille laskuopin ja laulutaidon tunneille, se tarrasi heidän reppujensa hihnoihin ja piti kiinni väkisin, joten Kultaturkki oli otettava kouluun mukaan.

Laskuopissa käytettiin vaikkapa tällaisia esimerkkejä: Jos Kultaturkki piilottaa kuudesta lelustaan kaksi, montako sille jää vielä jäljelle? Tai jos Kultaturkille annetaan neljä silakkaa ja se syö kolme, montako sillä vielä on syömättä? Kuinka monta nakkia kymmenestä jää, kun Kultaturkki syö kolme ja piilottaa maton alle kaksi?

Kultaturkki oppi pian soittamaan pianoa, ja laulutaidossa se oli aivan pavarontti. Liikunnossa se oli ihan mahdoton, kun se juoksi pitkin linnan liukulattioita, heitti kuperkeikan ja teki U-käännöksen verhojen edessä, kipusi verhoja pitkin katonrajaan ja loikkasi sieltä ohikävelevän Hirmuvaltiaan niskaan. Hirmuvaltias muuttui aivan hempeäksi tapaukseksi, kun hän ei voinut suuttua pienelle sulosilmälle, vaan leperteli tälle solkenaan älyttömyyksiä. Kuningataräidin käsityöt muuttuivat vallan haastaviksi, kun langan päässä roikkui ja ärisi terävähampainen kissanpentu. Öisin se hiipi nukkumaan linnan asukkaiden sänkyihin, ja asettautui tyynyille levinneiden hiusten päälle. Heistä tuntui kuin heillä olisi ollut yömyssynä karvalakki.

Linnassa ramppasi lapsia tuon tuosta Kultaturkkia katsomassa, eikä rahaministeri voinut olla lepertelemättä Kultaturkille, kun se hyppäsi aina juuri hänen syliinsä. Armeijan ylipäällikkö muuttui kissan nähdessään aivan höperöksi, konttasi sen lelujen perässä ja heitti niitä sille, ja kun Kultaturkki kipaisi karvatassut sutien hakemaan palloa, ylipäällikkö nauroi kuin lapsi. Hallitus alkoi kokoontua linnansalissa valtiopäivätalon sijasta, ja syykin oli selvä: Kultaturkki.

Kun Kultaturkki kasvoi, siitä tuli komea naaraskissa. Mutta kuten kissanpennuille väistämättä käy, siitä alkoi tulla vanha tylsimys. Enemmän kuin lelujen perässä juoksemista se alkoi arvostaa sitä, että aterian päätteeksi se saattoi vetäytyä divaanille kuningataräidin syliin päiväunille. Ja kun se heräsi, se kurkkasi ihan vain varmuuden vuoksi, olisiko ruokakuppiin ilmestynyt jotain syötävää. Jos oli, se popsi pöperöt ja palasi takaisin vakituiselle päivystyspaikalleen.

Lapset alkoivat kärttää isältään, että Kultaturkki saisi tehdä pentuja. Paljon pentuja!

– Voi miten loistava idea se olisi! lapset huudahtivat.

– Ei, Hirmuvaltias koetti huutaa, mutta kuuli äänessään jo etukäteen luovutuksen makua.

– Miksei, isi? Emmekö me ole hoitaneet Kultaturkkia hyvin? Aada mankui.

– Me hankkisimme pennuille kodit meidän kavereidemme luota. He ovat luvanneet hoitaa niitä varmasti sen kaksikymmentä vuotta, Tommi todisti.

– Maailman vanhin kissa eli kolmekymmentäkahdeksanvuotiaaksi! Hirmuvaltias parahti.  – Entä jos ne jäävät sittenkin tänne meidän nurkkiimme? Minun lastenlapsenikin joutuisivat hoitamaan niitä.

– Me tiedämme jo kuusi lasta, jotka haluavat kissan! Aada väitti.

– Mutta kissa voi tehdä vaikka kymmenen pentua. Ette ala jakaa niitä olemattomia pentuja, kun kissaa ei ole vielä edes päästetty ulos!

– Päästetään se heti ulos! Kiitti isi vinkistä! Tommi riemuitsi.

Hirmuvaltias ähkäisi ja istuutui valtaistuimelleen hiuksiaan repimään. Hänen alkava kaljunsa kiilsi jo.

– Sano sinäkin jotain, hän pyysi kuningataräidiltä.

Kuningataräiti siirtyi päälläseisonnasta käsilläseisontaan.

– Oi, kissanpennut ovat suloisia! hän huokaisi.

Eräänä kauniina kevätpäivänä täysikasvuiseksi kasvanut kissaneiti sitten päästettiin ensimmäistä kertaa ulkoilemaan linnan puutarhaan. Se haisteli tovin epäluuloisena ulkoilmaa linnan portailla, mutta siinä samassa se jo kirmasi muurien ympäröimään puutarhaan. Se hyppi sitruunaperhosten perässä, söi ruohoa ja joi suihkulähteestä vettä. Lapset katselivat sitä, kunnes heidän piti mennä jatkamaan koulunkäyntiä. He jättivät sen yksin ulos.

Kultaturkki katseli ihmeissään uutta maailmaa. Se käveli hiekkatietä aina linnan portille asti. Tie jatkui portin takana silmänkantamattomiin. Kultaturkki olisi luikerrellut helposti portin alta mihin tahansa maailmassa. Niin pitkälle se ei kuitenkaan aikonut lähteä, eikä sen tarvinnut. Linnan muurin päällä istui komea, punaturkkinen kissa. Se oli kolli.

– Miu? kissaneiti kysyi vienosti.

– Maauu! kolli vastasi ja hyppäsi alas muurilta.

***

Kahden kuukauden kuluttua linnassa elettiin jännittäviä aikoja. Palveluskunta kyseli toisiltaan:

– Joko Kultaturkin on aika..?

– Onko Kultaturkin pesä kunnossa..?

Hovimestari ilmoitti, että kukaan ei saanut pitää vapaata, ennen kuin Kultaturkki olisi…

Kultaturkki oli tehnyt pesän kuningataräidin vaatekaappiin. Siellä oli pehmoisia villapaitoja ja huiveja, ja mukavan hämärää. Eräänä iltana se joi maitoa, kehräsi hyvästiksi ja lähti ison mahansa kanssa tassuttelemaan kohti kaappia. Oli tullut Kultaturkin aika pyöräyttää pentue.

Voi miten lapsia jännitti! He olisivat halunneet maata lattialla vaatekaapin edessä ja katsoa ovenraosta sisälle, mutta kuningataräiti kielsi häiritsemästä kissaa. Kaapista kuului vain kehräystä, sillä kissa kehrää silloinkin, kun sillä tekee kipeää. Eikä kulunut kauankaan, kun kaapista kuului ensimmäinen piip.

– Lintujako Kultaturkki on synnyttänyt? Tommi ihmetteli. Kuningataräiti selitti, että kissanpennut olivat niin pieniä, että niiden miukaisutkin kuulostivat piipitykseltä.

– Nyt nukkumaan, että Kultaturkki saa olla rauhassa. Kyllä se pärjää hyvin yksinkin.

Aamulla kuningataräiti antoi lapsille ja Hirmuvaltiaalle vihdoin luvan kurkata kaappiin. Siellä makasi onnellisen näköinen Kultaturkki, ja sen vatsan edessä oli rivissä maitoa imemässä yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi kappaletta pienenpieniä, kullanpunaisia miukumaukuja.

– Voi miten kauniita… Aada huokaisi.

Kultaturkki kuuli heidän kehunsa ja otti ne vastaan tyynen ylpeänä. Karvanassu alkoi nuolla poikasiaan karhealla kielellään kuin pistääkseen ne oikein paraatikuntoon.

– Niitä on vain viisi. Meillä on kaikille jo uudet kodit! Tommi laski.

Oli Hirmuvaltiaan vuoro huokaista helpotuksesta.

Aada tarrasi kiinni isäänsä ja halasi häntä.

– Voi kiitos, isi, kun annoit meidän ottaa kissan, hän kuiskasi.  – Tämä on niin ihmeellistä tämä syntymä… Ja elämä.

Hirmuvaltiaan silmäkulmassa alkoi kimmeltää kyynel. Kuten sanottu, hän oli oikeasti aika helläsydäminen hirmuvaltias. Viattomat kissanpennut ja suojelunhaluiset lapset olivat hänestä niin liikuttavaa katsottavaa.

Kuningataräiti otti miestään kädestä ja hymyili hänelle.

– Olipa hyvä, että annoit periksi meidän suunnitelmallemme.

– Meidän? Einari kysyi.

Oli kylmä ja pimeä talvi-ilta. Taivaalta satoi hiljalleen suuria, valkeita lumihiutaleita. Oli uuden vuoden aatto, vuoden viimeinen päivä.

Eräs köyhä tyttönen käveli pakkasessa katuja pitkin ilman kenkiä. Tytöllä oli mukanaan tulitikkuja, joita hän oli yrittänyt myydä ohikulkijoille. Mutta koko päivänä ei kukaan ollut ostanut yhtäkään tulitikkua. Nyt tyttöparka oli nälkäinen ja kylmissään, ja hän näytti hyvin onnettomalta.

Kävellessään katua pitkin pieni tulitikkutyttö katseli haikeana talojen ikkunoista sisään. Muiden ihmisten kodit näyttivät niin kauniilta. Ikkunoilla loistivat kynttilät, ja tyttö oli haistavinaan ulos asti herkullisen ruoan tuoksun. Omaan kotiinsa hän ei uskaltanut mennä, kun ei ollut saanut tulitikkujaan vielä myytyä. Tyttö pelkäsi, että isä olisi kovin vihainen.

Tyttö istahti katukivetykselle lepäämään. Hän peitti kylmät jalkansa hameenhelmaansa, mutta paleli silti. Tulitikku voisi ehkä lämmittää, hän tuumi. Tyttö poimi rasiasta yhden tikun ja raapaisi sitä seinää vasten. Tulitikku rätisi ja paloi kauniisti, ja lämmittikin hieman. Se helotti aivan kuin pieni kynttilä talojen ikkunalaudoilla.

Kun tyttö piti kättään tulitikun liekin ympärillä, syntyi ihmeellisen kaunis valo. Hän pystyi näkemään edessään suuren takan, jossa roihusi polttopuita. Takka lämmitti niin ihanasti, että tyttö ojensi jalkojaan sitä kohti. Silloin tulitikun liekki sammui ja takka katosi. Tyttö istui kadulla palanut tulitikku kädessään.

Tyttö sytytti uuden tulitikun. Kun hän taas katseli liekin valoa, tyttö näki silmiensä edessä pöydän, johon oli katettu kaunis, valkea liina ja hienoja posliiniastioita. Pöydällä höyrysi herkullinen hanhenpaisti. Tyttö ojensi kätensä kohti haarukkaa ja veistä. Silloin tikku sammui, eikä pöydästä näkynyt enää jälkeäkään.

Tyttö sytytti uuden tulitikun. Silloin hän istui joulukuusen juurella. Se oli kauniimpi kuin mitkään niistä kuusista, jotka tyttö oli talojen ikkunoista nähnyt. Kynttilät paloivat kuusen oksilla ja kauniit kristallipallot koristivat sen oksia. Hän kohotti kätensä kohti kuusta, mutta silloin tikku sammui.

Kun tyttö heitti tikun pois, hän huomasi taivaalla kirkkaita tähtiä. Yksi niistä teki taivaalle kauniin tähdenlennon. ”Nyt saan toivoa jotain”, ajatteli tyttö, sillä niin oli hänen isoäitinsä kerran opettanut. ”Voi, kunpa isoäiti olisikin nyt täällä”, tyttö huokasi.

Hän sytytti uuden tikun. Tällä kertaa tulitikun loisteessa seisoi vanha isoäiti, niin lempeänä ja rakastavana. ”Mummo!” huusi tyttö. ”Ota minut luoksesi. Minä tiedän, että olet poissa, kun tikku sammuu.” Ja hän sytytti äkkiä kaikki jäljellä olevat tulitikut, sillä hän halusi pitää isoäitinsä vielä luonaan. Tikut loistivat kirkkaasti yötaivasta vasten, eikä isoäiti ollut milloinkaan näyttänyt niin kauniilta ja ihanalta kuin nyt. Yhtäkkiä isoäiti näytti kutsuvan häntä luokseen. Tytöstä tuntui aivan siltä, kuin he olisivat nousseet korkealle kohti tähtien valoa. Pian pieni tulitikkutyttö ei enää tuntenut kylmää tai nälkää. Hän tunsi vain isoäidin rakkauden, ja hänellä oli hyvä olla.

Seuraavana päivänä katukivetykseltä löydettiin pieni eloton tyttönen. Tytön posket olivat yhä punaiset ja huulilla kareili hymy. Palaneet tulitikut olivat levinneet maahan hänen ympärilleen. ”Lapsiraukka on koittanut lämmitellä niillä itseään”, sanoivat ihmiset surullisina. He olivat kovin pahoillaan tytön puolesta.

Mutta kukaan heistä ei tietenkään osannut arvata, että pieni tulitikkutyttö oli nähnyt ihmeellisen kauniita asioita ja päässyt rakkaan isoäitinsä luokse.

Eräänä aamuna pieni ruskeatakkinen kani istui niitynpenkalla. Se höristi korviaan ja kuunteli hevosen kavioiden kop-kop-kopinaa. Hiekkatietä pitkin kulki vanhat hevoskärryt. Kärryjä ohjasi Matinmäen setä, ja sedän vieressä istui Matinmäen täti komeassa kukkahatussaan.

Heti kun kärryt olivat menneet ohitse, pieni Benjamin Kani hypähti hiekkatielle. Se loikki kohti sukulaistensa kotikoloa, joka sijaitsi aivan Matinmäen sedän puutarhan kupeessa.

Metsä oli täynnä jänisten koloja, mutta kodikkain niistä oli varmaankin Benjaminin sukulaisten pesä, jossa asuivat Pampula, Pupuli, Pörröhäntä ja Petteri Kani – sekä tietysti äitikani.

Kaniäiti elätti poikueensa kutomalla kaninkarvasta pehmoisia lapasia ja muhveja. Hän myi myös yrttejä ja ruusunmarjateetä sekä kanitupakkaa, jota meilläpäin kutsutaan laventeliksi.

Pesäkololle saavuttuaan Benjamin lähestulkoon törmäsi serkkuunsa Petteri Kaniin.

Petteri istui yksinään vaahterapuun juurella. Se oli kääriytynyt suureen nenäliinaan ja näytti vallan surkealta.

”Kuule Petteri”, sanoi Benjamin. ”Missä sinun vaatteesi ovat?”

”Ne jäivät Matinmäen puutarhaan”, vastasi Petteri. Hän kertoi serkulleen seikkailustaan ilkeän sedän pihamaalla. Petteri itse oli täpärästi pelastunut Matinmäen sedän kynsistä, mutta kenkänsä ja takkinsa se oli hukannut juostessaan ympäri puutarhaa. Benjamin istui Petterin viereen ja vakuutti serkulleen, ettei Matinmäen sedästä olisi tänään harmia. Setä olisi taatusti kärryajelulla koko päivän, kun tädilläkin oli kerran ollut päässään paras kukkahattunsa.

Petteri toivoi mielessään, että tänään sataisi vettä. Juuri silloin kanikolosta kuului äitikanin ääni: ”Pampula! Pampula, hakisitko minulle hiukan kamomillaa?” Petteri tuumi, että nyt olisi hyvä hetki pienelle kävelyretkelle.

He lähtivät käsi kädessä ja kiipesivät kiviaidalle. Aidalta näki hyvin Matinmäen sedän puutarhaan asti. Siellä Petteri-raukan takki ja kengät roikkuivat; Matinmäen setä oli tehnyt niistä linnunpelättimen.

”Kiivetään puutarhaan päärynäpuuta pitkin”, ehdotti Benjamin. Petteri-raukka putosi tietysti oksalta alas, mutta ei loukannut itseään, sillä pihamaa oli salaatinlehdistä pehmeä.

Kaninpoikien tassuista jäi multaan pieniä hassuja jälkiä – varsinkin Benjaminilta, joka oli aamulla pukenut puukengät jalkaansa.

Benjamin ehdotti, että ensin haettaisiin Petterin vaatteet. Pojat riisuivat linnunpelättimen yltä takin ja kengät. Yöllä oli satanut: kengät olivat märät ja takki hieman kutistunut. Benjamin kokeili ylleen hattua, mutta se oli hänelle liian suuri.

Sitten Benjamin ehdotti, että he voisivat poimia mukaansa muutaman sipulin. Kylläpä äitikani ilahtuisi! Petteriä alkoi hermostuttaa. Jospa Matinmäen setä palaisikin pian kotiinsa? Petterin korvat värähtivät aina, kun jostain kuului rapinaa.

Benjamin sen sijaan viihtyi puutarhassa mainiosti ja mutusteli kaikessa rauhassa salaatinlehteä. Benjaminia ei pelottanut lainkaan, sillä hän kävi Matinmäen pihassa vähän väliä isänsä kanssa salaatinhakumatkalla. Sedän salaatit olivat totta tosiaan maukkaita.

Lopulta Petteri oli niin peloissaan, ettei saanut syötyä mitään. Hän halusi kotiin. Hermostuksissaan Petteri tiputti puolet sipuleista maahan.

Benjamin oli sitä mieltä, ettei sipuleiden kanssa kannattanut yrittää päärynäpuuhun kiipeämistä. Oli löydettävä toinen tie uslos pihasta. Benjamin johdatti Petterin puutarhan läpi kohti porttia. Hiirenpoikaset istuivat rappusilla mutustelemassa pähkinöitä. Ne vilkuttivat iloisesti kaneille.

Petteri-raukan sipulit vierivät taas maahan. Se poimi ne vapisevin käsin takaisin pussukkaan.

Kaninpojat jatkoivat matkaansa. Petteri kuuli taas epäilyttävää rapinaa ja pysähtyi niille sijoilleen silmät pelästyksestä pyöreinä.

Kaninpojat näkivät edessään ison kissan. Benjamin vilkaisi kissaa kerran eikä vitkutellut hetkeäkään: hän luikki piiloon ison korin alle ja veti pelosta tärisevän Petterinkin mukaansa.

Kissa nousi tassuilleen ja venytteli selkäänsä. Sitten se tepasteli uteliaana haistelemaan koria. Se taisi pitää sipuleiden tuoksusta, sillä se asettui korin päälle istumaan.

Se istui siinä viisi tuntia.

Harmi, etten voi näyttää sinulle kaninpoikia, sillä korin alla oli tavattoman pimeää. Mutta voit uskoa, että sekä Petteriä että Benjaminia itketti. Benjamin tosin väitti sen johtuvan enemmänkin sipuleista kuin kissasta, mutta yhtä kaikki: kaninpojilla oli kurjaa piilossaan.

Tunnit kuluivat, mutta kissa istui yhä korin päällä. Lopulta aurinkokin alkoi jo painua mailleen.

Pitkän ajan kuluttua puutarha-aidan suunnalta kuului kaninkäpälöiden tepastelua. Kissa vilkais ylös ja näki Benjaminin isän kävelemässä aidalla. Se tuprutti piipussaan kanitupakkaa ja piti kädessään vitsaa. Se etsi poikaansa.

Isäkani ei ollut kissasta moksiskaan. Se loikkasi aidalta alas suoraan kohti kissaa ja tönäisi sen pois korin päältä. Kissa hämmästyi niin, että pakeni suoraan puutarhavajaan.

Kun isäkani oli lukinnut puutarhavajan oven, se veti korin pois Benjaminin ja Petterin päältä. Sitten isäkani heilautti sipulinyytin olalleen ja marssitti uupuneet kaninpojat kohti kotia.

Kun Matinmäen setä palasi illalla puutarhaansa, se hämmästyi kovasti. Ensinnäkin näytti ihan siltä kuin joku olisi kävellyt pitkin puutarhaa puukengillä – paitsi että kengänjäljet olivat todella pieniä. Toisekseen se ei voinut käsittää, miten kissa oli onnistunut sulkemaan itsensä puutarhavajaan – ja lukitsemaan oven ulkopuolelta.

Kun Petteri viimein palasi kotiinsa, ei äitikani ollut sille vihainen. Olihan Petteri sentään löytänyt takkinsa ja kenkänsä. Kaniäiti halasi poikaansa hellästi ja kiinnitti Petterin tuomat sipulit kattoon yrttien ja kanitupakan viereen. Sitten se alkoi kertoa lapsilleen iltasatua.

Sen pituinen se.

Olipa kerran aivan tavallinen puupölkky, josta köyhä puuseppä Geppetto päätti veistää kauneimman ja hauskimman puunukkensa ja antaa sille nimeksi Pinokkio.

Ensin hän kaiversi pään, nenän ja silmät. Nukke tuijotti Geppettoa. Kun sen suu oli valmis, se näyttikin Geppettolle kieltä! Ja kun kädet tulivat valmiiksi, nukke vetäisi Geppettoa hiuksista ja jalat saatuaan se ampaisi juoksuun ja ulos kadulle.

Pinokkio juoksi ja pomppi hullunkurisesti ja ihmiset nauroivat sille. Geppetto-parka harppoi poikansa perässä ja huusi niin vihaisesti, että Pinokkio pelästyi ja syöksyi poliisin luo turvaan. Ihmisten mielestä Geppetto oli liian julma pojalleen huutaessaan sillä tavalla uhkauksia, että poliisi päätti laittaa miehen vankilaan. Pinokkio juoksi kotiin.

Kun Geppetto pian vapautui vankilasta ja toi nälkäiselle Pinokkiolle päärynöitä syötäväksi,  poika oli niin iloinen ja kiitollinen, että lupasi mennä seuraavana päivänä kouluun niin kuin oikeat lapset.

– Mutta minä tarvitsen oikean puvun, Pinokkio vaati.

Geppettolla ei ollut rahaa puvun ostoon, joten hän ompeli punaisen paidan, vihreät housut ja lakin. Hän oli hyvin liikuttunut Pinokkion lupauksesta. Saadakseen rahaa pojan koulukirjan ostoon Geppetto kävi vielä myymässä päällystakkinsa.

Seuraavana päivänä Pinokkio lähti kyllä kouluun, mutta eksyikin matkalla teatteriin, eikä malttanut olla myymättä koulukirjaansa saadakseen rahat pääsylippuun.

– Voinhan minä huomennakin kouluun mennä, hän ajatteli.

Teatterissa Pinokkiota alkoi kuitenkin hävettää ja itkettää koulukirjan myyminen ja isän huijaaminen niin, että itkun kuullut teatterin johtaja sääli poikaa ja antoi hänelle viisi kultarahaa isälle vietäviksi.

– Kyllä isä nyt ilahtuu, Pinokkio ajatteli ylpeänä juostessaan metsän läpi kotia kohti.

Yhtäkkiä hän kohtasi tiellä ontuvan ketun ja sokean kissan.

– Etkös sinä olekin Pinokkio? Kysyi Kettu. – Näin juuri isäsi palelemassa ulkona ilman takkia.

– Enää hänen ei tarvitse palella! Pinokkio huudahti. – Katsokaa näitä kultakolikoita, joita olen hänelle viemässä.

Kissan silmät alkoivat kiilua sen katsellessa rahoja ja se kysyi mairealla äänellä:

– Etkös haluaisi saada viiden rahan sijasta vaikka sata tai tuhat rahaa? Mene ihmeessä hautaamaan kolikkosi Hölmöjen maahan Ihmeiden pellolle,  kastele niitä ja ripottele suolaa päälle. Yön aikana siihen kasvaa puu,  joka on täynnä kultarahoja!

Matka pellolle oli pitkä,  ja uudet ystävät ehdottivat majatalossa yöpymistä. Mutta aamulla kettua ja kissaa ei näkynytkään missään. Kun Pinokkio jatkoi matkaa pellolle yksinään, hän törmäsi kahteen naamioituneeseen rosvoon, jotka vaativat hänen rahojaan. Mutta Pinokkio pysyi tiukkana, eikä suostunut niitä antamaan. Niinpä rosvot sitoivat hänet puuhun ja uhkasivat tulla takaisin huomenna.

Metsän keskellä asui haltija, joka oli kaikkien eläinten valtiatar ja ystävä. Hän vapautti Pinokkion puusta, vei kotiinsa lepäämään ja antoi hänelle lääkettä. Haltija kysyi, mitä pojalle oli tapahtunut.

Pinokkiota hävetti, että hän oli ollut niin hyväuskoinen ja hän valehteli haltijalle tapahtumista. Hän kertoi valheen toisensa perään ja mitä enemmän hän valehteli, sitä pitemmäksi hänen nenänsä kasvoi. Pinokkio oli kauhuissaan.

– Näetkös, miten käy kun valehtelee! Haltija nauroi. Hän käski tikkaa lyhentämään itkevän Pinokkion nenän ennalleen.

– Mene nyt kotiin äläkä enää tuota harmia. Jonakin päivänä sinusta tulee ihan oikea poika, haltija lupasi.

Kotimatkalla Pinokkio tapasi uudelleen kissan ja ketun. Yhdessä he menivät nyt pellolle ja kaivoivat kultarahat maahan. Ystävät käskivät Pinokkiota poistumaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi pellolta ja palaamaan sitten kasvaneen kultarahapuun luo. Innoissaan Pinokkio odotteli metsässä ja juoksi sitten takaisin. Mutta missään ei näkynyt puuta, rahoja, eikä ystäviä. Pinokkio-parka ymmärsi, että kissa ja kettu olivat huijanneet häntä ja varastaneet hänen rahansa.

Pinokkio oli niin surullinen ja väsynyt, että halusi mennä takaisin haltijan luo lepäämään.

– Rakas haltija, tahtoisin olla aikuinen ja viisas, ettei minulle aina kävisi näin huonosti. Haluan olla ihminen!

Haltija hymyili hänelle lempeästi.

– Lupaan, että sinusta voi tulla oikea poika,  jos opit käyttäytymään viisaammin. Sinun pitää käydä koulua ja oppia asioita ja puhua aina totta.

Pinokkiota huoletti, ettei hän ehkä oppisi muuttamaan tapojaan.

– En kai ole jo liian vanha muuttuakseni? Hän kysyi peloissaan.

– Et ole! Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua ja muuttaa elämäänsä, haltija hymyili rohkaisevasti.

Seuraavana päivänä Pinokkio meni kouluun. Ensin hänelle naurettiin ja häntä pilkattiin, mutta pian hän ystävystyi luokkakavereidensa kanssa ja hänestä pidettiin kovasti.

– Pahatapaiset ystäväsi vielä vetävät sinut mukaan harmeihin, opettaja varoitteli Pinokkiota.

– En minä tyhmä ole, vakuutti Pinokkio. – En lähde mukaan hölmöilyihin!

Haltija päätti pitää juhlat Pinokkion koulunkäynnin kunniaksi ja pyysi poikaa kutsumaan uudet ystävänsä juhliin. Kaupungilla Pinokkio tapasi Kynttilä-nimisen pojan ja kutsui tämän juhliinsa.

– Minä menen Lelumaahan, sanoi Kynttilä. – Siellä ei ole kouluja eikä koulukirjoja. Koskaan ei tarvitse oppia mitään. Siellä vain leikitään ja pidetään hauskaa aamusta iltaan. Tule mukaan!

Pinokkio muisti lupauksensa, eikä tahtonut lähteä. Mutta kun heidän viereensä pysähtyivät vaunut, joilla Lelumaahan pääsi, hän ei voinutkaan vastustaa kiusausta. – Ehkä voin vähän katsella, millaista siellä on, hän päätti ja lähti mukaan.

Kun Pinokkio oli ollut Lelumaassa kuukauden, tapahtui kamala yllätys: Hänen päähänsä oli kasvanut aasin korvat! Pinokkio itki ja huusi epätoivoisena.

Naapurissa asuva murmeli kuuli Pinokkion huudon ja tuli apuun.

– Valitettavasti sinulla on aasikuume, murmeli sanoi kokeiltuaan Pinokkion pulssia. – Sen saavat sellaiset lapset, jotka vain pitävät hauskaa, eivätkä ollenkaan mene kouluun. He muuttuvat aaseiksi.

Pinokkio valitti onnettomana samalla kun muuttui kokonaan aasiksi. Häntä kadutti käytöksensä, mutta nyt oli liian myöhäistä. Hän joutui sirkukseen töihin. Siellä Pinokkion täytyi temppuilla aasina aina siihen asti, että hän satutti jalkansa. Silloin sirkuksen johtaja työnsi hänet mereen, koska hänestä ei ollut enää hyötyä.

Mereen joutuminen olikin Pinokkiolle onni, muttei hän vielä tiennyt sitä. Taisteltuaan turhaan aaltoja vastaan, valtava haikala nielaisi hänet. Ensin Pinokkio itki peloissaan, mutta näki sitten haikalan vatsassa heikon valon, jota hän lähti seuraamaan.

Syvällä haikalan sisällä hän näki valkotukkaisen hahmon istumassa kumarassa pöydän ääressä. Hahmo näytti tutulta. Pinokkio riemastui ja juoksi halaamaan vanhaa miestä.

– Rakas isä! Vihdoin näen sinut! Lupaan, etten enää koskaan lähde pois!

Geppettohan siinä istuikin syömässä. Hän ei ollut uskoa silmiään.

– Oletko se tosiaan sinä, rakas oma Pinokkioni?

He halasivat toisiaan ja kertoivat kaikki seikkailunsa, jotka heille oli tapahtunut.

Pinokkio ja Geppetto kipusivat hain suuhun ja kutittivat sitä kielestä niin, että se aivasti heidät ulos suustaan. Päästyään maihin he löysivät majan,  johon jäivät asumaan. Pinokkio aloitti ihan uuden elämän. Hän piti huolta isästään ja kävi koulua sekä työskenteli ahkerasti maatilalla.

Kun Pinokkio oli saanut ostettua isälleen lämpimän takin, hän lähti kaupunkiin. Siellä hän kuuli, että haltija oli sairas ja olisi tarvinut lääkkeitä. Pinokkio antoi kaikki rahansa haltijan palvelijalle ja lupasi tuoda lisääkin.

Unessa Pinokkiolle ilmestyi haltija, joka sanoi:

– Olet pelastanut isäsi elämän ja nyt minunkin elämäni. Sinusta on tullut hyvä, rehellinen ja ahkera poika,  ja sen vuoksi tapahtuu se, mitä sinulle lupasin. Sinusta tulee oikea poika!

Seuraavana aamuna Pinokkio heräsi. Oliko hän nähnyt unta? Hän katsoi peiliin ja näki iloisen pojan, jolla oli oikeat hiukset ja siniset silmät. Hän ei ollut enää puunukke vaan ihan oikea ja elävä poika!

– Miten tämä on mahdollista? Pinokkio kysyi ihmeissään.

– Siitä saamme kiittää sinua, sanoi Geppetto hellästi. – Teit kyllä virheitä, mutta osasit muuttaa tapasi ja saitkin paljon hyvää aikaan.

– Olenpa onnellinen, kun saan nyt olla ihan oikea poika! Pinokkio riemuitsi.

Kauan sitten erääseen valtakuntaan syntyi suloinen pieni prinsessa, joka sai nimekseen Ruusunen. Koko valtakunta iloitsi tyttölapsen syntymästä.

Kuningas ja kuningatar päättivät järjestää Prinsessa Ruususen kunniaksi suuret juhlat. He kutsuivat linnaan kaikki ystävänsä ja sukulaisensa. Myös valtakunnan hyvät haltijattaret kutsuttiin mukaan. Vain yksi eräs erityisen kiukkuiseksi tunnettu haltija, Pahatar, jätettiin kutsumatta.

Pikkuprinsessan juhlia vietettiin suurella loistolla, ja haltijatar toisensa jälkeen antoi lapselle lahjojaan. Yksi antoi hyvyyttä, toinen kauneutta ja kolmas viisautta. Juuri kun viimeinen haltijatar oli antamassa prinsessa Ruususelle lahjaansa, astui kiukkuinen Pahatar kuninkaanlinnaan. Kaikki pelästyivät.

”Olen kovin pettynyt, kun minua ei kutsuttu mukaan juhlaan”, lausui Pahatar kolkolla äänellä. ”Mutta minäkin haluan antaa Ruususelle oman lahjani. Ennen kuin prinsessa täyttää kuusitoista vuotta, hän loukkaa sormensa värttinään ja kaatuu kuolleena maahan!” Tämän sanottuaan Pahatar nauroi ilkeästi ja poistui linnasta.

Kaikki olivat kauhuissaan Pahattaren sanoista. Mikä onnettomuus! Mutta silloin astui esiin viimeinen hyvä haltijatar, joka ei ollut vielä ehtinyt antaa lahjaansa. Hän yritti parhaansa mukaan lieventää Pahattaren taikaa ja lausui: ”Prinsessa ei suinkaan kuole värttinän pistoon, vaan nukahtaa satavuotiseen uneen, josta todellinen rakkaus hänet herättää.”

Pienen prinsessan vanhemmat olivat surun murtamia. Ruususen isä määräsi välittömästi, että valtakunnan kaikki värttinät oli tuhottava. Prinsessaa suojeltiin ja varjeltiin herkeämättä, eikä häntä päästetty milloinkaan yksin ulos leikkimään.

Niin kuluivat vuodet, ja prinsessa Ruususesta kasvoi suloinen nuori neito. Kaikki hyvien haltijatarten lahjat kävivät toteen: tyttö oli älykäs, kaunis ja aina ystävällinen muille. Prinsessa oli luonteeltaan myös utelias. Mutta koska häntä ei koskaan päästetty yksin ulos, tyttö vaelteli kuninkaanlinnan käytävillä etsien uusia leikkipaikkoja.

Eräänä kesäpäivänä Ruusunen oli taas mielipuuhassaan kuljeskelemassa linnan kamareissa ja käytävillä. Hän löysi erään vanhan portaikon, joka johti korkealle linnan torniin. Ruusunen nousi uteliaana kierreportaita pitkin ja tuli suuren puuoven luo. Kun prinsessa työnsi oven varovasti auki, näki hän huoneessa erään vanhan eukon kehräämässä. Eukon rukissa välkkyi pitkä, terävä värttinä. Mutta Ruusunen ei osannut pelätä sitä.

”Mikä tuo on?”, kysyi Ruusunen uteliaana. ”Se on rukki”, vastasi eukko. ”Haluaisitko sinäkin kokeilla?” Ruusunen nyökkäsi innokkaana. Mutta tuskin prinsessa oli koskenut eukon rukkiin, kun ennustus kävi toteen: tyttö pisti värttinän neulalla sormeensa ja vaipui siinä silmänräpäyksessä syvään uneen.

Ruusunen nukkui nukkumistaan. Hän ei herännyt seuraavana aamuna kukonlauluun, eikä kirkonkellojen soittoon. Edes torvisoittokunta ei saanut tyttöä heräämään.

Ei aikaakaan, kun Ruususen uni levisi koko linnaan. Yksi toisensa jälkeen alkoi haukotella ja hieroa silmiään. Vähitellen uni valtasi linnan: kuningatar ja kuningas nukahtivat valtaistuimilleen, hoviväki pöytiensä ääreen ja vartiosotilaat linnan pihamaalle. Hevoset nukahtivat talleihinsa ja kissa kesken hiirijahdin.

Lopulta koko linnan väki kuorsasi syvässä unessa.

Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja linnan väki jatkoi uniaan. Lopulta oli kulunut vuosia. Kaikkien nukkuessa linnan ympärille oli kasvanut suuria piikikkäitä ruusupensaita niin tiheälti, ettei linnan portista päässyt lopulta lainkaan sisään. Aika ajoin linnan muurien yli yritti kiivetä jokunen rohkea ritari, mutta hekään eivät päässeet piikikkäiden oksien läpi.

Eräänä päivänä oli kulunut tasan sata vuotta siitä, kun Ruusunen pisti itseään värttinän neulalla. Silloin paikalle saapui sattumalta eräs komea kuninkaanpoika. Hän oli myös kuullut tarinan linnassa nukkuvasta prinsessasta ja halusi yrittää tytön pelastamista. Kuninkaanpoika asteli linnan portille. Silloin ruusupensaiden oksat taipuivat kuin itsestään sivuun ja päästivät pojan sisään. Hän käveli ohi pihalla nukkuvien vartiosotilaiden ja  astui sisälle linnaan. Linnasalissa hän näki kuninkaan ja kuningattaren nukkuvan valtaistuimillaan, ja koko hoviväen kuorsaamassa pöydillään. Poika kulki ympäri linnaa, kunnes päätyi vihdoin torniin, johon Ruusunen oli nukahtanut.

Siinä tyttö nyt uinui käsi poskella herttaisena kuin valtakunnan kaunein ruusu. Kuninkaanpoika katseli prinsessaa ihastuneena ja kumartui alas painamaan suudelman tämän poskelle. Siinä silmänräpäyksessä Ruusunen avasi silmänsä ja katsoi poikaa ihmeissään.

Suudelman myötä myös koko linnaväen taika oli rauennut, ja kaikki heräsivät satavuotisesta unestaan. Kissa jatkoi hiirijahtiaan, hevoset hirnuivat, ja ihmiset alkoivat kertoilla toisilleen tarinoita näkemistään unista.

Mutta kuninkaanpoika talutti Ruususen tämän vanhempien luokse valtaistumelle, polvistui tytön eteen ja pyysi tätä kanssaan naimisiin. Koko linnanväki riemuitsi. Sitten vietettiin Ruususen ja kuninkaanpojan hääjuhlaa kaikella loistolla ja riemulla, ja tällä kertaa paikalle saapuivat vain onneksi ne kaikkein kilteimmät haltijattaret.

Ja niin prinsessa Ruusunen ja kuninkaanpoika saivat elää elämänsä yhdessä onnellisena loppuun asti.

Sen pituinen se.

Olipa kerran kolme vekkulia kissanpoikaa, joiden nimet olivat Tiina, Tintti ja Tommi. Ne olivat pörröisiä pikkuveijareita, aina valmiita huolettomaan hauskanpitoon.

Eräänä päivänä kissojen äiti oli kutsunut ystäviään kylään teelle, ja se halusi esitellä vierailleen siistejä pentuja. Niinpä äitikissa komensi Tiinan, Tintin ja Tommin yläkertaan kylpyyn.

Ensin äiti pesi Tiinan kuonosta hännänpäähän asti. Sitten se hinkkasi, kuurasi ja puunasi Tintin. Viimeisenä oli vuorossa vielä Tommikin.

Seuraavaksi äiti tarttui harjaan ja suki kaikkien turkit kiiltäviksi.

Lopuksi äiti kaivoi esiin kaikenlaisia epämukavia vaatekappaleita. Se puki valkoiset röyhelömekot Tiinalle ja Tintille, ja pellavahousut ja kauluspaidan Tommille.

Mutta voi kauhistus! Tommi oli taas kasvanut, eivätkä vaatteet mahtuneet sen päälle. Poing! Pari paidannappia kimposi irti. Äiti ei kuitenkaan antanut periksi. Se haki neulan ja lankaa ja ompeli paidannapit takaisin paikalleen. Lopuksi se solmi Tommin housut vyötäisille narunpätkällä.

Kun kissanpoikaset oli puettu parhaimpiinsa, äitikissa päästi ne hetkeksi ulos. Vaatteita ajatellen se ei ehkä ollut kovin viisas päätös, mutta äitikissa halusi valmistaa teeleipänsä rauhassa. ”Pitäkää itsenne siisteinä”, huusi äiti kissanpoikien perään. ”Kävelkää vain takatassuillanne ja pysykääkin poissa kuralammikoista!”

Tiina ja Tintti sipsuttivat pihapolkua pitkin hivenen epävarmasti takatassuillaan. Eikä aikaakaan, kun kumpainenkin kissatytöistä kompastui hameenhelmoihinsa ja tupsahti kuonolleen nurmikolle. Kun ne nousivat pystyyn, hameissa oli vihreitä tahroja.

”Kiivetään kiviaidalle istumaan”, ehdotti Tiina. Tytöt solmivat mekkonsa harteille ja hyppäsivät ylös aidalle yhdellä isolla loikalla. Tintin alushame tosin putosi nurmikolle.

Tommin housut olivat niin kiemuralla, että se ei onnistunut hyppäämään lainkaan. Tommi hivutti itsensä kiviaidalle askel askeleelta. Kun se viimein pääsi ylös, housut roikkuivat jo polvissa. Pari paidannappiakin oli singonnut maahan.

Tytöt yrittivät turhaan auttaa Tommia. Lopulta  poikaraukan hattukin putosi alas.

Samassa aidan toiselta puolelta kuului rytmikästä räpylöiden läpsyntää. Läps, läps, räpylä täps! Kolme valkoista ankkaa vaappui peräkanaa tietä pitkin. Roope, Rebekka ja Rosina Ankkanen olivat matkalla lammelle. Läps, läps, räpylä, täps!

Ankat pysähtyivät sievään jonoon kiviaidalle. Niillä oli hyvin pienet silmät, ja ne näyttivät vähän hölmistyneiltä.

Silloin ankat huomasivat maassa hatun ja alushameen. Rebekka ja Rosina vetivät ne päällensä. Tinttiä näky nauratti niin kovasti, että se putosi aidalta alas. Tiina ja Tommi kapusivat sisarensa luo. Sitä Tommin vaatteet eivät kestäneet: housut ja paita valahtivat maahan. Lopulta Tiinakin riisui epäkäytännöllisen mekkonsa pois.

”Kuulehan Roope”, sanoi Tintti yhdelle ankoista. ”Auta meitä pukemaan Tommille housut.”

Roope taivutti kaulaansa alaspäin ja tarttui nokallaan Tommin vaatteisiin. Mutta sen sijaan, että olisi antanut vaatteet takaisin kissoille, se pukikin ne itselleen. Housut sopivat sille vielä huonommin kuin Tommille. Rosina ja Rebekka nappasivat tyttökissojen mekot itselleen.

”Oikein hyvää päivänjatkoa”, toivotti Roope ja ojensi räpylänsä ankkamarssiin. Rosina ja Rebekka seurasivat sitä pyrstöt keikkuen.

Kissat hämmästyivät niin, etteivät saaneet sanaa suustaan. Ne hyppäsivät aidalle katsomaan ankkojen vaapuntaa. Näky oli kieltämättä huvittava. Juuri silloin kissaäiti pisti päänsä ulos kotiovesta ja näki pentunsa istumassa kiviaidalla – turkit takussa ja ilman vaatteita.

«Kissanviikset! Minun vieraani tulevat hetkenä minä hyvänsä, ja te kolme olette hukanneet parhaat pyhävaatteenne“, äiti puhisi. Hän marssitti katraansa oikopäätä kotiin.

Äitiä hävetti kissanpentujen ulkonäkö niin, että se komensi Tiinan, Tintin ja Tommin lastenhuoneeseen koko vierailun ajaksi. Vierailleen se kertoi pentujen makaavan kipeinä sängyssä – mikä ei tietenkään ollut totta.

Itse asiassa se ei ollut lähelläkään totta, sillä kissanpennuilla oli keskenään aivan mahdottoman hauskaa – ja hauskanpidon äänet kuuluivat kyllä alakertaan asti, mikä tietysti hermostutti äitikissaa entisestään. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

Roope, Rebekka ja Rosina Ankkanen sen sijaan marssivat vaatteineen hyvineen lampeen uimaan. Vaatteet putosivat tietysti heti veteen, koska niissä ei ollut nappeja. Ja niinpä nuo hölmöläiset etsivät Tommin pyhähousuja vielä yhä tänäkin päivänä.

Kun Heidi oli viisivuotias tyttönen, hän muutti asumaan isoisänsä luokse vuorille. Heidi viihtyi uudessa kodissaan mainiosti, sillä hänellä oli monta suloista kilipukkia hoidettavanaan. Hän piti myös ystävästään Pekasta. Ja tietysti isoisästä, joka ei ollut ollenkaan pelottava, vaikka sellaiseksi häntä joskus luultiinkin. Nytpä minä kerron sinulle tarinan Pikku Heidin ensimmäisestä vuodesta uudessa kodissaan.

Isoisän mökki oli rakennettu korkealle vuorenrinteeseen. Kun Heidi ensimmäistä kertaa kiipesi mutkittelevaa polkua pitkin isoisän luo, hän ihastui paikkaan oitis. Isoisä istui penkillä tupruttelemassa piippuaan ja katseli paljasjalkaista tyttölasta huvittuneesti.

”Isoisä, missä minä saan nukkua?” Heidi kysyi. ”Nuku missä haluat”, kuului isoisän vastaus. Silloin Heidi kiipesi tikapuita pitkin mökin ullakolle. Siellä oli tuoksuvia heiniä. Ullakon seinään oli kaiverrettu lystikäs pieni ikkuna, josta näki kauas laaksoon. ”Minä haluan nukkua täällä”, ilmoitti Heidi tyytyväisenä. ”Voi kun tulisi jo ilta, että saisi mennä nukkumaan!”

Isoisä kuitenkin ehdotti, että ensin mentäisiin katsomaan eläimiä. Isoisällä oli nimittäin kaksi omaa vuohta. Heidi pyrähti innoissaan hänen peräänsä. ”Valkoinen on Helokki ja ruskea Rusokki”, kertoi isoisä hymyillen. Isoisä lypsi Helokista pienen kipon täyteen maitoa ja ojensi sen Heidille. Tyttö joi maidon yhdellä kulauksella. ”Olipa hyvää!”

Heidi nukkui ensimmäisen yönsä isoisän luona makeasti kuin kuninkaanlinnassa. Heti herättyään hän kuuli vihellyksen ulkoa. Viheltäjä oli hauskannäköinen hattupäinen poika, joka esittäytyi Pekaksi. Pekka oli vuohipaimen, joka vei kylän kaikki vuohet laitumelle. Nyt Pekka oli tullut hakemaan Helokkia ja Rusokkia mukaansa. „Haluaisitko mennä Pekan kanssa laitumelle?“, kysyi isoisä. Tottahan Heidi halusi. Hän hyppeli iloisena polkua pitkin Pekan rinnalla. Joka puolella oli kukkia: keltaisia ja punaisia esikoita, sinisiä kissankelloja ja suloisia päivänkakkaroita. Aikansa kuljettuaan Pekka pysäytti vuohilauman alppiniitylle.

„Tule syömään“, sanoi Pekka. „Tässä on sinun juustovoileipäsi.“ Heidi puraisi leivästään palan ja katseli poikaa. Pekka oli jo omat eväänsä syönyt, eikä Heidi voinut olla huomaamatta, miten nälkäisesti poika hänen syömistään seurasi. Heidi ojensi pojalle loput leivästään ja sanoi: „Syö tämäkin, minä en jaksa enempää.“ Pekka nyökkäsi kiitollisena ja söi leivän hyvällä ruokahalulla. Pekka tuli näet köyhästä kodista, jossa ruokaa ei ollut aina tarpeeksi. Nyt molemmat lapset olivat kylläisiä ja valmiita jatkamaan matkaansa. Koko päivän he vaelsivat vuohien kanssa laitumelta toiselle, ja lopulta taas kotiin. Illalla Heidistä tuntui, että oli miltei mahdotonta odottaa huomiseen, jolloin pääsisi taas Pekan mukana vuohia kaitsemaan.

Päivästä toiseen Pekka ilmestyi vuohineen isoisän pihalle, ja Heidi lähti pojan mukaan iloisena kuin taivaan lintu. Sitten tuli syksy, ja päivät kylmenivät. Eräänä yönä satoi lunta, ja koko maa oli aamulla paksun lumen peitossa. Silloin ei vuohia viety enää laitumelle, ja Heidin piti keksiä isoisän mökissä muuta tekemistä. Eräänä päivänä, kun lunta oli tupruttanut monta päivää peräjälkeen, kuului mökin portailta kolinaa. Pekalla oli kelkka mukanaan. „Lähdetään!“, poika huikkasi Heidille iloinen virne kasvoillaan. Tyttö hyppeli riemuissaan hänen peräänsä ulos kimaltelevaan lumihankeen. „Katso, Pekka, kuuset ovat täynnä pieniä timantteja!“ Poika nauroi Heidin puheille ja istuutti tytön taakseen kelkkaan. Kelkka lähti kiitämään alas vuorenrinnettä pitkin niin kovaa, että Heidi huusi ääneen riemusta.

Talvi kului nopeasti ja tuli uusi kesä. Kun Heidi täytti kuusi vuotta, oli tullut aika lähteä kouluun. Heidin täti oli kutsunut tytön luokseen kaupunkiin asumaan. Heidi puki päälleen parhaan mekkonsa ja laittoi kengät jalkaansa. Sitten hän asteli isoisän rinnalla polkua pitkin alas laaksoon asti, ja kulki junalla lopun matkaa tädin luokse. Jo matkalla kaupunkiin Heidin tuli ikävä isoisän mökkiä vuorilla. Kaupunki oli meluisa paikka, ja kaikilla tuntui olevan kova kiire jonnekin.

Kaupungissa Heidi päätyi suureen taloon, jossa asui toinenkin tyttö. Tytön nimi oli Klaara, ja hän istui rullatuolissa. Klaara oli sairas. ”Tule tänne”, sanoi Klaara ja viittasi Heidiä luokseen. Heidi asteli rullatuolin luo. ”Tuletko sinä mielelläsi meille asumaan?” Klaara kysyi. „En“, tunnusti Heidi. ”Minulla on ikävä vuoria ja vuohiani.” Uteliaisuus pilkahti Klaaran silmissä. Hän ei ollut koskaan nähnyt vuohia, vuorista puhumattakaan. Klaara istui päivät pitkät kotona pyörätuolissaan. Silloin Heidin kävi sääliksi tyttöä, ja hän kertoi Klaaralle kaiken mitä tiesi Alppien kukista, linnuista, vuohista ja tuulen huminasta. Puhe suorastaan pulppusi Heidin suusta, niin innostunut hän oli. Klaara sulki silmänsä ja sanoi: ”Voi miten kaunista. Sinne minäkin haluaisin.”

Koko syksyn ja talven Heidi kävi koulua kaupungissa Klaaran kanssa. Heidi piti Klaarasta, mutta hänellä oli silti ikävä isoisän luokse. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Heidi katseli tähtitaivaalle ja toivoi näkevänsä tähdenlennon. Silloinhan sai toivoa jotain, ja hän totisesti toivoi pääsevänsä takaisin vuorille.
Koko kouluvuoden Heidi laski malttamattomana päiviä kesälomaan ja siihen hetkeen, kun pääsisi taas isoisän luokse. Kun tuo päivä vihdoin koitti, Heidi astui junaan kädet täristen odotuksesta. Kun juna oli viimein perillä kylässä, Heidi juoksi minkä jaloistaan pääsi vuoripolkua ylös kohti isoisän mökkiä.

Matkan varrella hän näki tutut vuohensa laitumella. Heidi huudahti ilosta. Helokki ja Rusokkikin tervehtivät tyttöä innoissaan. Heidi veti sisäänsä raikasta vuori-ilmaa ja nauroi ääneen. Vihdoinkin kotona! Hän riisui kengät jalastaan ja juoksi lopun matkaa mökille paljain jaloin. Isoisä istui penkillä mökin vieressä piippuaan poltellen, ja ennenkuin tämä edes ehti nähdä tulijaa, Heidi oli hypännyt isoisän syliin. ”Isoisä, minä olen taas kotona!” Isoisä rutisti Heidiä pitkään ja sanoi: ”Tervetuloa takaisin, lapsikulta!”

Sinä päivänä Heidi oli onnellisempi kuin koskaan. Mutta vieläkin iloisemmaksi Heidi tuli, kun kuuli Klaaran tulevan luokseen vierailulle.

Klaara oli saanut vanhempansa vakuuttuneiksi siitä, että raikas vuoristoilma teki lapsille hyvää. Ja niin eräänä päivänä Heidi pääsi esittelemään Klaaralle kaikki rakkaat vuohensa. Kaupunkilaistyttö oli suunniltaan ilosta päästessään silittämään eläinten pehmeää turkkia. Vuohet tönivät ja tyrkkivät Klaaraa innoissaan kuin vanhaa ystäväänsä, ja jokainen halusi päästä vuorollaan tytön syleilyyn.

”Olit oikeassa”, sanoi Klaara ystävälleen. ”Täällä vuorilla on ihanaa.” Heidi nyökkäsi ja lupasi Klaaralle, että tämä saisi vierailla niin usein kuin halusi. Heidi oli myös päättänyt, ettei enää lähtisi kaupunkiin, vaan jäisi läheiseen kyläkouluun, jotta voisi asua isoisän luona. Sillä täällä isoisän luona oli hänen oikea kotinsa, siitä Heidi oli aivan varma.

Olipa kerran kolme pientä lasta, joiden nimet olivat Leena, Jukka ja Mikko. Lapsia hoiti iso, kiltti Nana-koira. Sinä iltana, josta tarinamme alkaa, torkkui Nana kaikessa rauhassa lasten sänkyjen äärellä, pää tassuihin painettuna. Lasten isä ja äiti olivat lähdössä illalliskutsuille, ja Nana-koiran piti jäädä kotiin vahtimaan nukkuvia lapsia.

Lastenhuoneessa oli nyt aivan hiljaista. Samassa huoneen ikkunasta lennähti sisään pieni tuikkiva tähtönen, joka lenteli sinne tänne ja katosi viimein lipaston laatikkoon. Sitten ikkunasta astui sisään eräs pieni poika. Hän näytti etsivän jotakin.

”Helinä, missä olet?” poika kuiskasi. ”Helinä, löysitkö jo varjoni?” Tuo tuikkiva tähtönen oli pienen pieni keijukaistyttö, Helinä-keiju. Helinä kurkisti ulos lipaston laatikosta ja helisytti kellojaan. Poika juoksi riemuissaan keijun luo, avasi laatikon ja veti esiin varjonsa. Varjo oli enää saatava paikoilleen.

Silloin Leena heräsi ja nousi istumaan vuoteessaan. ”Hyvänen aika, kuka sinä olet?”, Leena kysyi.

”Minä olen Peter Pan, enkä saa varjoani tarttumaan kiinni.”

Leena hymyili ja sanoi, että varjo oli ommeltava jalkaan kiinni. ”Autanko sinua?”, kysyi hän ja ryhtyi työhön. Ja nyt varjo pysyikin hyvin paikallaan. Peter tanssahteli onnellisena ympäri huonetta.

”Kuulehan Peter”, sanoi Leena nyt, ”mistä sinä oikein tulet?”

”Minä asun Mikä-mikä-maassa”, Peter kertoi. ”Se on aivan hurjan hauska paikka. Siellä lapset eivät kasva aikuisiksi, sillä kukaan ei vanhene päivääkään”. Sitten Peterin ilme kirkastui. ”Tule mukaan katsomaan! Minä opetan sinua lentämään!”

”Voi, se olisi ihanaa”, huudahti Leena. ”Mutta Peter, opettaisitko sinä Jukkaa ja Mikkoakin lentämään?” ”Tottakai”, Peter Pan lupasi hymyillen. Hänen mielestään mikään ei ollut niin hauskaa kuin lentäminen, paitsi ehkä merirosvojen huijaaminen.

Leena herätti Jukan ja Mikon. Kun he kuulivat, että Mikä-mikä-maassa oli merirosvoja ja intiaanejakin, he halusivat ehdottomasti mukaan.

”Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua”, sanoi Peter. Pieni Helinä-keiju lenteli lasten yllä ja ravisutti heidän päälleen tähtipölyä. ”Ja nyt – ajatelkaa onnellisia ajatuksia!”, Peter neuvoi.

Leena sulki silmänsä ja pinnisteli mieleensä kauneimpia muistojaan. Samassa hän huomasi nousevansa ilmaan, ensin ihan pikkuisen, sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki.

”Helinä, näytä tietä!” huusi Peter. ”Suuntana toinen tähti ja suoraan aamunkoittoon!“

Ja niin Leena, Jukka ja Mikko seurasivat keijukaista ja Peteriä öisen taivaan halki kohti Mikä-mikä-maata.

Mikä-mikä-maassa oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Perille  saavuttuaan Peter päätti viedä Leenan ja pojat katsomaan ensin merenneitoja. Merenneidot olivat vekkuleita kaunottaria, joilla oli jalkojen tilalla komea kalanpyrstö. Ne istuivat vedenrajassa laulellen ja helmisimpukoita sukellellen.

Lapset laskeutuivat rantakalliolle hengästyneinä ja innoissaan. Samassa kuului merenneitojen hätääntynyt huuto: ”Apua, merirosvoja!” Lapset näkivät suuren merirosvolaivan, joka lähestyi rantakallioita. Laivan perässä liehui musta pääkallolippu. Laivan kannella seisoi itse pahamaineinen Kapteeni Koukku.

Kapteeni Koukku oli ilkeä mies, jolla oli toisen käden tilalla rautainen koukku. Kapteenin käden oli kerran napsaissut poikki eräs ahne krokotiili. Krokotiili oli siitä saakka vaeltanut Koukun perässä toivoen saavansa syötyä loputkin kapteenista.

Krokotiili oli kerran vahingossa sattunut nielaisemaan myös herätyskellon. Nyt kello tikitti krokotiilin vatsassa niin kovaa, että kapteeni kuuli, kun se oli tulossa. Silti Koukku pelkäsi krokotiilia aivan mahdottomasti. Hän näki aina samaa painajaisunta, jossa tippui laivansa kannelta suoraan krokotiilin ammottavaan kitaan.

Nyt Kapteeni Koukku kuitenkin seisoi tukevasti laivansa kannella ja katseli taivaanrantaa. Samassa hän huomasi Leenan, Jukan, ja Mikon lentelemässä rantakalliolla. Hän määräsi miehensä ottamaan lapset kiinni. Heidät siepattiin niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Peter kuitenkin pääsi karkuun ja lennähti piiloon laivan taakse.

Lapsiraukat sysättiin suoraa päätä laivan kannelle ja heidät sidottiin kiinni laivan mastoon. Kapteeni Koukku hykerteli tyytyväisenä. Olihan hän saanut saaliikseen kolme pulskaa pikkulasta.

Näytti siltä kuin ei mikään voisi pelastaa Leenaa, Jukkaa ja Mikkoa. Mutta silloin kuului vedestä: ”Tik, tak, tik, tak”, ja kapteeni parkaisi: ”Krokotiili! Äkkiä piiloon!” Peloissaan Koukku pakeni laivan kajuuttaan, ja miehet juoksivat hänen peräänsä.

Samassa Leena, Jukka ja Mikko näkivät Peter Panin lennähtävän heitä kohti tikari ojossa. Yhdellä nopealla nykäisyllä Peter katkaisi köydet lasten ympäriltä ja vapautti heidät. Helinä-keiju karisutti lisää taikapölyä lasten päälle. Sitten he nousivat yhdessä ilmaan ja lensivät pois merirosvolaivasta.

„Kuulehan Leena“, sanoi Peter. „Taisitte saada tarpeeksi seikkailuista yhdelle illalle. Taitaa olla parasta, että vien teidät takaisin kotiin.“

Leena nyökkäsi. „Pääsemmekö me joskus vielä takaisin Mikä-mikä-maahan?“, hän kysyi. „Minä haen teidät taas joku toinen ilta“, Peter lupasi. „Silloin mennään katsomaan intiaaneja. He ovat paljon mukavampaa sakkia kuin merirosvot.“

Ja niin Peter Pan johdatti lapset takaisin kotiin. Nana-koira istui ikkunalaudalla odottamassa lapsia ja oli aivan mahdottoman iloinen heidät taas nähdessään. Leena, Jukka ja Mikko hyvästelivät Peterin ja kiittivät häntä hauskasta seikkailusta.

Ja kun äiti sitten myöhemmin tuli kurkistamaan lastenhuoneeseen, näki hän lapset omissa sängyissään syvässä unessa. Avoimesta ikkunasta kuului pienen pojan huilunsoitto helisevien hopeakellojen säestämänä, ja se kuulosti mitä ihastuttavimmalta unilaululta. „Hyvää yötä, Peter“, äiti kuiskasi ja sulki varovasti ikkunan.

Carabasin vuoristossa, kauniin pienen kylän lähistöllä, asui kauan sitten eräs mylläri. Mylläri jauhoi viljoja myllyssään aasi apunaan. Hänellä oli kolme poikaa ja kotieläimenä pieni, musta kissa. Kun mylläri sitten eräänä päivänä kuoli, hänen kolme poikaansa jakoivat omaisuuden keskenään. Vanhin poika otti itselleen tuulimyllyn ja keskimmäinen poika sai aasin. Niinpä nuorimmaiselle pojalle ei jäänyt mitään muuta kuin pieni musta kissa.

”Voi minua raukkaa”, harmitteli nuorin poika. ”Olen rutiköyhä. Mitä ihmettä minä kissalla teen? Isoveljeni saavat elantonsa myllystä ja aasista, mutta miten minä nyt hankin ruokaa itselleni?” Mutta pojan kissapa ei ollutkaan mikään tavallinen kotikissa. Se oli älykäs pikku veijari. Kissa sanoi pojalle: ”Älä murehdi, isäntäni. Hommaa minulle säkki ja saapikkaat, niin näet vielä, mihin pystyn. Minä teen sinusta vielä tämän maan kuninkaan!”

Poika nauroi kissan suurille puheille, mutta osti tälle kuitenkin viimeisillä rahoillaan säkin ja pienet lystikkäät saappaat. Kissa heitti säkin reippaasti selkäänsä ja veti saapikkaat jalkaansa. Sitten se piilotti hiukan salaattia säkkiinsä ja lähti lintujahtiin. Eipä aikaakaan, kun se oli saanut houkuteltua säkkiinsä pulskia metsälintuja.

Saapasjalkakissa marssi saaliinsa kanssa suoraan kuninkaan puheille. Kuninkaanlinnaan päästyään se kumarsi syvään ja sanoi: ”Arvoisa kuningas, tuon sinulle lahjaksi lintupaistia Carabasin maaherralta.” Köyhä myllärinpoika ei tietenkään ollut mikään maaherra, mutta saapasjalkakissa arveli, että se kuulostaisi kuninkaan korvissa paremmalta. ”No johan nyt”, myhäili kuningas mielissään linnut nähtyään – lintupaisti oli näet kuninkaan lempiruokaa – ”kerrothan Carabasin maaherralle, että olen kovin ilahtunut lahjasta”. Sen jälkeen kuningas palkitsi kissan avokätisesti kultakolikoilla.

Kotiin päästyään kissa antoi kultakolikot hämmästyneelle isännälleen. Nyt poika oli vakuuttunut älykkään pienen kissansa taidoista. Ja niin saapasjalkakissa jatkoi metsästyspuuhiaan. Joka päivä se toimitti isännälleen metsästä syötävää ja vei silloin tällöin lintupaistia myös linnaan kuninkaalle. Eräänä päivänä kuninkaanlinnassa vieraillessaan kissa kuuli, että kuninkaan tytär oli lähdössä retkelle läheisen joen rantaan. Prinsessa oli valtakunnan suloisin ja kaunein tyttö.

Kissa riemastui uutisista ja sai hyvän idean. Nyt sen piti vain saattaa isäntä samaisen joen rantaan kohtaamaan prinsessa tämän retkipäivänä. Prinsessahan saattoi hyvällä tuurilla ihastua poikaan, tuumi saapasjalkakissa. Ainakin, jos hän hieman auttaisi asiaa. ”Kuulehan isäntä”, kissa selitti pojalle. ”Sinun onnesi saattaa kääntyä vieläkin paremmaksi, jos vain teet niin kuin sanon. Nyt mars matkaan prinsessaa tapaamaan!”

Saavuttuaan joenpenkalle kissa käski pojan riisuuntua ja mennä uimaan. Poika oli hämillään, mutta päätti totella kissaa. Vähän aikaa vedessä pulikoituaan poika kuuli kuninkaan vaunujen lähestyvän. Silloin kissa alkoi huutaa kovalla äänellä: ”Apua, auttakaa! Carabasin maaherra hukkuu!”

Kuultuaan huudon kuningas pisti päänsä ulos vaunuista ja tunnisti saapasjalkakissan. Hän pyysi ajuriaan pysähtymään ja auttamaan veden varaan joutunutta maaherraa. Kun ajuri sai pojan vedettyä joesta ylös, kissa selitti kuninkaalle, että rosvo oli varastanut maaherran vaatteet ja tönäissyt tämän veteen. Tämä oli tietenkin pienoinen valhe, sillä kissa oli itse piilottanut pojan vaatteet kiven taakse.

Mutta kuningas käski apulaisiaan vaatettamaan läpimärän pojan parhaimpiin vaatteisiinsa. Hienot vaatteet päälle saatuaan poika näyttikin varsin komealta. Niin komealta, että vaunuista kurkistaessaan kuninkaan tytär vallan ihastui komeaan Carabasin maaherraan, vaikkei tietenkään tiennyt tämän olevan rutiköyhä myllärinpoika. Kuningas kutsui pojan mukaansa vaunuajelulle.

Saapasjalkakissa oli mielissään, että suunnitelma prinsessan ja pojan yhteensaattamisesta sujui niin hyvin. Se päätti vielä juosta tietä pitkin vaunujen edellä ja pyysi pellolla ahertavia maanviljelijöitä tervehtimään vaunuissa kulkevaa myllärinpoikaa Carabasin maaherrana.

Kissa jatkoi matkaansa, ja saapui tietä pitkin suureen linnaan. Linna kuului ilkeälle velholle. Kukaan ei koskaan uskaltautunut velhon puheille, mutta rohkea pieni saapasjalkakissa päätti yrittää. Hän astui velhon eteen ja tokaisi: ”Sinua kutsutaan Carabasin mahtavimmaksi velhoksi. Mutta jos kerran olet niin hyvä taikomaan, osaatko muuttaa itsesi suureksi leijonaksi?”

”Hah, tietenkin osaan!” huudahti velho ja taikoi itsensä siinä silmänräpäyksessä leijonaksi. Saapasjalkakissa nielaisi pelosta mutta ei hievahtanut paikaltaan. Ääni väristen se jatkoi: ”Hmm, on tosiaan helppoa muuttaa itsensä suureksi eläimeksi. Mutta jos kerran olet niin hyvä taikomaan, osaisitko muuttaa itsesi pieneksi hiireksi?”

”Hah, tietenkin osaan!” huudahti velho ja taikoi itsensä pienen pieneksi hiireksi. Siinä samassa saapasjalkakissa loikkasi hiiren perään ja pyydysti sen kynsiinsä. Yhdellä hotkaisulla kissa söi hiiren suuhunsa. Se oli ilkeän velhon loppu. Nyt velhon linna oli tyhjillään, ja myllärinpoika voisi asettua sinne asumaan.

Sillä välin kuninkaan vaunut olivat saapuneet linnan kohdalle, jossa saapasjalkakissa oli saattuetta vastassa. ”Tervetuloa kotilinnaasi, Carabasin maaherra!”, kissa huusi. Kuningas katsoi poikaa kunnioittavasti. ”Sinulla on komea koti, arvoisa herra!” Poika itse oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Jotenkin etevä kissa oli onnistunut tekemään köyhästä myllärinpojasta linnaherran.

Myös prinsessa silmäili ihastuneena poikaa. Silloin saapasjalkakissa kuiskasi, että tämä olisi hyvä hetki pyytää kuninkaan tytärtä puolisoksi. Niinpä poika karautti kurkkuaan ja kysyi kauniilta prinsessalta, haluaisiko tämä muuttaa pojan luokse linnaan asumaan. Prinsessa suostui ilomielin.

Pian vietettiinkin jo pariskunnan häitä. Eräänä päivänä prinsessan isä, vanha kuningas, päätti jäädä eläkkeelle. Silloin prinsessa peri isänsä kruunun, ja pojasta tuli hänen puolisonaan valtakunnan uusi hallitsija – ja saapasjalkakissasta kuninkaan uusi neuvonantaja.

Sen pituinen se.

Olipa kerran kauan sitten eräs keisari, joka piti kauniista vaatteista. Hän piti vaatteista niin paljon, että hän käytti kaikki rahansa uusiin, hienoihin pukuihin. Keisari ei välittänyt kaupunkilaistensa murheista tai valtakunnan asioista. Hän ei ylipäätään ollut kiinnostunut mistään muusta kuin omista vaatteistaan. Sen sijaan, että olisi tehnyt töitä, hän vietti päivänsä lähinnä vaatekomerossa uusia hattuja ja takkeja sovitellen.

Keisarin kaupungissa vieraili paljon ihmisiä. Eräänä päivänä kaupunkiin saapui kaksi huijaria, jotka selittivät olevansa taitavia kankaantekijöitä. Miehet väittivät, että heidän kankaissaan oli ihmeellinen taika: niistä valmistetut vaatteet olivat niin hienoja, että niitä nähdäkseen täytyi olla erityisen viisas. Tyhmät ihmiset eivät sen sijaan näkisi kankaita lainkaan, väittivät huijarit.

„Minun täytyy saada itselleni tuota taikakangasta“, tuumi keisari. „Siihen pukeutumalla saisin selville, kuka valtakunnassani on viisas ja kuka tyhmä“, hän ajatteli. Niinpä keisari pyysi huijareita kutomaan hänelle taikakangasta. Hän antoi kankaantekijöille runsaasti rahaa, jotta nämä pääsisivät työssään alkuun.

Huijarit pystyttivät kangaspuut ja olivat tekevinään kangasta, vaikka heillä ei ollut työssään lankoja lainkaan. He vaativat työtään varten kultaa ja silkkiä, mutta eivät käyttäneet niitä kankaaseen vaan kätkivät rikkaudet omiin taskuihinsa. Huijarit olivat kutovinaan kangasta yömyöhään saakka.

„Haluaisinpa jo tietää, miltä taikakangas näyttää“, tuumi keisari uteliaana. Mutta toisaalta häntä huolestutti, että kankaan näkisivät vain viisaat ihmiset. Ei hän tietenkään itsensä puolesta pelännyt, mutta silti keisari piti varmempana lähettää kangasta tarkastamaan vanhan ministerinsä. „Ministeri on taatusti kyllin viisas näkemään kankaan“, tuumi keisari.

Ja niin vanha ministeri meni katselemaan kahden miekkosen työskentelyä tyhjien kangaspuiden ääressä. Ministeri pelästyi. „Hyvänen aika, enhän minä näe tuossa mitään kangasta“, hän ajatteli, muttei sanonut ääneen mitään. Ministeri ei kerta kaikkiaan kehdannut sanoa, ettei nähnyt kangasta, sillä silloin muut olisivat pitäneet häntä typeränä. Mutta eihän ministeri tietenkään mitään olisi voinutkaan nähdä, sillä kangaspuut olivat tyhjät.

Ministeri palasi nolona takaisin keisarin luo. Hän ei uskaltanut paljastaa, ettei ollut nähnyt kangasta lainkaan. Niinpä hän kertoi keisarille mukamas innoissaan, että huijareiden kangas oli ollut kerrassaan kauneinta, mitä maa päällään kantoi. Keisari myhäili tyytyväisenä ja antoi huijareiden käyttöön lisää kultaa ja silkkilankaa. Nämä kuitenkin pistivät kaiken taas omaan kätköönsä ja jatkoivat olemattoman kankaan kutomista. Pian keisarin uteliaisuus taas heräsi ja hän lähetti toisen virkamiehen katsomaan työn etenemistä. Hänen kävi kuten ministerin: kangaspuut näyttivät tyhjiltä. „Eikö kankaamme olekin kaunista“, kysyivät huijarit, ja virkamiehen ei auttanut muu kuin myönnellä. Hänkään ei kehdannut kertoa, ettei nähnyt kangasta.

Kun virkamieskin oli vuolaasti kehunut taikakankaan kauneutta, halusi keisari viimein itse nähdä sen. Keisari asteli kangaspuiden ääreen ministeri ja virkamies mukanaan. Huijarit esittivät yhä kutovansa näkymätöntä kangasta. „Suurenmoinen!“, huudahtelivat ministeri ja virkamies keisarin vieressä. „Eivätkö olekin upeat värit?“ Keisari kauhistui, sillä hän ei nähnyt kerrassaan mitään. „Tämäpä kauheaa“, ajatteli keisari-parka. Mutta hänkään ei uskaltanut tunnustaa, että ei nähnyt kangasta, sillä silloin häntä olisi luultu tyhmäksi. „Se on todella kaunis“, keisari sanoi ääneen ja yritti näyttää vakuuttavalta.

Ministeri ja virkamies kehottivat keisaria esiintymään uudesta kankaasta valmistetussa vaatteessa valtakunnan juhlapäivänä. Keisari myöntyi. Juhlapäivää edeltävänä yönä huijarit olivat ompelevinaan vaatetta keisarille näkymättömästä kankaasta. He leikkasivat saksilla tyhjää ilmaa ja neuloivat neulalla, josta puuttui lanka. Lopuksi huijarit lopettivat työn ja huudahtivat: „Nyt puku on valmis!“

Aamulla keisari saapui hoviherrojensa saattamina puvun luokse. Huijarit nostivat tyhjät kätensä ilmaan ja olivat esittelevinään keisarin uutta vaatetta. „Kas tässä housunne, arvon keisari“, he sanoivat. „Ja tämä tässä on uusi upea takkinne“. „Tosiaankin upea“, säestivät keisarin hoviherrat. Mutta eivät he tietenkään nähneet mitään. Kukaan ei vain uskaltanut tunnustautua tyhmyriksi.

Keisari riisui vaatteensa. Huijarit auttoivat häntä pukemaan päälleen uudet vaatteet, joita todellisuudessa ei ollut olemassakaan. He olivat solmivinaan takinnyörejä ja suoristavinaan housunlahkeita. He ihastelivat ääneen, miten komealta keisari uusissa vaatteissaan näyttikään. Myös keisarin hoviherrat ylistivät vaatteita kilpaa. „Kerrassaan verraton asu!“

Niin keisari astui saattueineen ulos ja asteli kaiken kansan eteen ilman vaatteita. Kaupunkilaiset olivat tulleet sankoin joukoin keisarin juhlakulkuetta katselemaan. Ihmiset hurrasivat ja ihastelivat keisarin uusia vaatteita. „Katsokaa miten kaunis laahus, miten upeat housut“, kaupunkilaiset kehuivat kilpaa. Kukaan ei kehdannut myöntää, ettei nähnyt uusista vaatteista langanpätkääkään, sillä kukaan ei halunnut myöntää olevansa tyhmä.

Silloin kuului ihmisjoukosta pienen tytön ääni. „Mutta eihän keisarin yllä ole lainkaan vaatteita“, tyttö huudahti. Lapsen sanat levisivät nopeasti ihmisjoukossa. „Joku sanoi, että keisarilla ei ole vaatteita“, kuiskasivat ihmiset toisilleen. „Keisarilla ei ole vaatteita, niin kuultiin sanottavan“, he supisivat.

„Mutta eihän hänen yllään olekaan mitään“, huusivat lopulta kaikki. Ja se hävetti keisaria suunnattomasti, sillä hän tiesi kaupunkilaisten olevan oikeassa. Hän ymmärsi viimein, että häntä oli huijattu. Ja niin keisariparan ei auttanut muu kuin nostaa päänsä pystyyn ja kävellä alushousuisillaan takaisin kotiin. Sen pituinen se.

Olipa kerran kaukaisessa valtakunnassa eräs kaunis ja hyväsydäminen tyttö, jota kutsuttiin Tuhkimoksi.

Tuhkimon äiti oli kuollut tytön ollessa pieni, ja isä oli mennyt uusiin naimisiin. Isä rakasti tytärtään, mutta Tuhkimon uusi äitipuoli kohteli tyttöä julmasti. Kaiken lisäksi äitipuolella oli kaksi omaakin tytärtä, jotka kadehtivat ja inhosivat Tuhkimoa.

Muutaman vuoden kuluttua perhettä kohtasi uusi onnettomuus: Tuhkimon isä sairastui ja kuoli. Isän kuoltua Tuhkimon elämä muuttui yhä kurjemmaksi. Äitipuoli komensi Tuhkimoa tekemään yksin kaikki likaiset ja raskaat taloustyöt. Hänet karkoitettiin omasta huoneestaan talon ullakolle, ja hän sai ylleen vain vanhoja rääsyjä. Siskopuolet sen sijaan kulkivat kauniissa vaatteissa ja määräilivät Tuhkimoa mielensä mukaan. Päivästä toiseen Tuhkimo ahersi ja auttoi muita.

Samaan aikaan valtakunnan kuningas ilmoitti järjestävänsä suuret tanssiaiset, johon kutsuttaisiin kaikki valtakunnan naimaikäiset neidot. Kuninkaan poika oli tullut siihen ikään, että tälle piti etsiä puoliso. Kuningas arveli prinssin löytävän mieluisan puolison tanssiaisvieraiden joukosta.

Tuhkimon äitipuoli oli innoissaan. Hän tilasi kauniita kankaita, joista tyttäret saisivat itselleen upeat tanssiaishameet. Tuhkimo ompeli yötä päivää, jotta vaatteet valmistuisivat ajoissa. Tuhkimo olisi itsekin halunnut hameen, mutta kankaista ei riittänyt hänelle. Ilkeä äitipuoli ei halunnut Tuhkimoa juhliin. ”Sinun vaatteesi ovat aivan likaiset”, äitipuoli ilkkui. ”Saat jäädä kotiin pesemään pyykkiä!” Ja niin onneton Tuhkimo jäi kotiin toisten rientäessä tanssiaisiin.

Tuhkimo itki kohtaloaan lohduttomasti. Hän juoksi epätoivoissaan ulos puutarhaan ja heittäytyi suuren vaahterapuun alle. Silloin tapahtui kummia. Puun oksalla istunut kyyhkynen nousi ilmaan ja muuttui Tuhkimon silmien edessä hyväksi haltijakummiksi.

”Älä itke”, haltijatar sanoi lempeällä äänellä. ”On parempikin tapa päästä tanssiaisiin.”

”Mutta enhän minä voi lähteä tämän näköisenä”, sanoi onneton Tuhkimo. ”Odotahan vaan”, vastasi haltijakummi ja tarttui taikasauvaansa. ”Minä kyllä pidän huolen siitä, että sinusta tulee illan kaunotar.”

Haltija osoitti sauvallaan puutarhan suurta kurpitsaa, mutisi merkillisiä taikasanoja – bibidi bobidi boo – ja samassa kurpitsa muuttui upeiksi hevosvaunuiksi. ”Nämä ovat sinulle, kultaseni”, haltija hymyili. ”Seuraavaksi tarvitset vielä… ajurit!” ja samalla haltijakummin taikasauva muutti puutarhan nurmikolla vilistävät hiiret hevosajureiksi. ”Ja nyt viimeinen silaus”, haltija lausui ja pyöräytti sauvaansa Tuhkimon suuntaan.

Samassa Tuhkimon repaleiset vaatteet muuttuivat henkeäsalpaavaan kauniiksi tanssiaishameeksi. Tuhkimo henkäisi ihastuneena. ”Voi kiitos! Tämä on aivan ihana! Miten voin ikinä kiittää sinua?”

”Eipä kestä, tyttöseni” vastasi haltijakummi. „Riennä nyt mukaan juhlaan ja nauti sydämesi pohjasta.“

Tuhkimo nousi onnellisena vaunuihin.

Haltijakummi kääntyi vilkuttamaan Tuhkimolle. ”Muistathan kultaseni, että taika päättyy keskiyöllä”, hän sanoi vielä. ”Kun kello lyö kaksitoista, sinun pitää olla taas takaisin kotona.”

Niin Tuhkimokin pääsi tanssiaisiin. Kun Tuhkimo astui linnan tanssisaliin, ihmiset pysähtyivät ihastelemaan hänen kauneuttaan. Myös prinssi huomasi suloisen neidon ja pyysi tätä tanssimaan. Tuhkimo suostui mielihyvin.

Prinssi ja Tuhkimo tanssivat lopulta koko illan yhdessä. Muut tanssiaisvieraat ihmettelivät, kuka tuo tuntematon kaunotar on. Tuhkimon tanssiaispuku oli niin upea, että edes ilkeä äitipuoli ja sisarpuolet eivät tunnistaneet häntä.

Vähitellen kello alkoi lähestyä keskiyötä. Tuhkimo muisti haltijakummin taian raukeavan pian ja pelästyi. ”Anteeksi, mutta minun pitää lähteä”, hän sanoi prinssille ja kiiruhti pois juhlista. ”Odota, en tiedä edes nimeäsi!” prinssi huusi ja riensi hänen peräänsä, mutta turhaan.

Juostessaan alas linnan portaita Tuhkimo pudotti rappuselle toisen lasikenkänsä. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kiirehti kohti vaunujaan. Hän ehti kotiin juuri, kun kello löi kaksitoista. Samassa vaunut muuttuivat kurpitsaksi, ajurit hiiriksi ja Tuhkimon kauniit tanssiaisvaatteet takaisin ryysyiksi.

Prinssi ei kuitenkaan antanut periksi. Hän oli rakastunut Tuhkimoon, vaikka ei tiennyt edes kuka tämä oli. Tytöstä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin lasikenkä. Niin prinssin ei auttanut muu kuin kulkea valtakunnan halki ja antaa jokaisen nuoren neidon sovittaa kenkää jalkaansa. Se, jolle kenkä sopi, olisi prinssin tuleva puoliso.

Viimein prinssi saapui myös Tuhkimon kotiin. Tuhkimon sisarpuolet yrittivät saada kenkää sopimaan jalkoihinsa, mutta siro lasikenkä oli heille auttamatta liian pieni. Ilkeä äitipuoli yritti piilottaa Tuhkimon keittiöön, mutta prinssi huomasi hiljaisen tytön ja näki tässä jotain tuttua. ”Antakaa hänenkin sovittaa kenkää”, vaati prinssi. Lasikenkä sopi Tuhkimon jalkaan täydellisesti. Silloin prinssi ymmärsi, että Tuhkimo oli se sama suloinen tyttö, johon hän oli ihastunut tanssiaisissa.

Valtakunnassa vietettiin pian suuria häitä. Tuhkimosta tuli prinssin puoliso, ja he elivät yhdessä onnellisena elämänsä loppuun asti.

Olipa kerran neljä pientä kaninpoikaa: Pampula, Pupuli, Pörröhäntä ja Petteri. Kanit asuivat äitinsä kanssa kotikolossaan suuren vaahterapuun juurella.

”Kuulkaahan lapset”, sanoi äitikani eräänä aamuna. ”Minun pitää lähteä kylään asioille. Juoskaa te sillä välin ulos leikkimään. Voitte mennä niitylle tai joen varteen, mutta älkää menkö Matinmäen sedän pihamaalle asti. Siellä voitte joutua hankaluuksiin. Menkäähän nyt ja olkaa kiltisti.”

Äiti otti korin käsivarsilleen ja lähti ostoksille. Sillä välin lapset loikkivat ulos leikkimään. Pampula, Pupuli ja Pörröhäntä päättivät mennä yhdessä niitylle etsimään mustaherukoita – he olivat sisaruksista tottelevaisimpia.

Mutta Petteri – joka oli aivan mahdottoman utelias eikä aina viitsinyt noudattaa äidin neuvoja – juoksi suoraan Matinmäen sedän pihamaalle ja ujutti itsensä puutarha-aidan ali.

Petterin silmät pyöristyivät ihastuksesta. Puutarha oli täynnä mehukkaita vihanneksia. Ensin Petteri pisteli poskeensa aimo annoksen rapeaa salaattia ja hernepapuja. Sitten se löysi retiisejä ja söi nekin. Lopulta Petterin vatsa oli niin täynnä, ettei se saanut alas palaakaan.

Kylläisenä Petteri tallusteli kohti yrttimaata – ja törmäsi suoraan Matinmäen setään. ”Sinä senkin jäniksenketale”, huusi Matinmäen setä. „Uskallapas koskea viljelyksiini! Nyt kyllä nappaan sinut.“

Petteri pinkaisi pakoon. Se hätääntyi niin, ettei enää löytänyt porttia. Se juoksi minkä kintuistaan pääsi ja tiputti harmikseen yhden kenkänsä kaalien alle ja toisen perunamaahan. Petteri juoksi ja juoksi, ja se olisi varmasti ehtinytkin turvaan, ellei olisi jäänyt kiinni takinnapeistaan marjapensaiden suojana olevaan verkkoon.

Petteri jäi maahan makaamaan. ”Voi minua”, se vaikeroi. ”Jäin kiinni.” Matinmäen sedän mekkalointi houkutteli paikalle uteliaan varpusparven. Pikkulinnut säälivät pulaan jäänyttä Petteriä ja neuvoivat tätä riisumaan takkinsa.

Samassa Matinmäen setä tuli paikalle kädessään häkki, johon se aikoi napata Petterin. Petteri sai kiskaistua takkinsa irti juuri oikealla hetkellä ja pujahti pakoon.

Petteri puikkelehti sisään Matinmäen työkaluvajaan ja löysi sieltä ruosteisen kastelukannun. Se olisikin ollut hyvä piilopaikka, ellei kannu olisi ollut täynnä vettä – Petteri-raukka kastui läpimäräksi.

Matinmäen setä juoksi Petterin perässä sisälle vajaan. Setä penkoi vihaisena kukkaruukkuja ja muita vajaan pinottuja tavaroita. Vesikannun vesi oli niin kylmää, että Petteriltä pääsi aivastus. Atshii! Matinmäen setä kuuli sen ja ryntäsi kohti kannua. Petteri pinkoi taas pakoon.

Aikansa kania jahdattuaan Matinmäen setä luovutti kilpajuoksun ja istahti pihapenkille lepäämään. Petterikin asettui raparperinlehtien alle odottamaan. Sen pieni kaninsydän pamppaili hädissään eikä se vieläkään tiennyt, miten päästä pihamaalta takaisin kotiin.

Vähän aikaa pihaa tarkkailtuaan Petteri löysi portin, mutta kani oli liian pullea ujuttautumaan portin raosta. Samaan aikaan portin alta piipersi esiin pieni hiiri. Petteri kysyi siltä apua, mutta hiiri kantoi suussaan hernettä, eikä Petteri saanut sen puheesta selvää. Lopulta kani oli niin epätoivoinen, että alkoi itkeä.

Petterin ei auttanut muu kuin kulkea pihaa ympäri. Se tuli pienen lammen luo ja näki sen kivetyksellä valkean kissan. Kissa istui aivan liikkumatta ja tuijotti lammen kaloja. Petteri tuumi, että olisi parasta olla häiritsemättä sitä. Petteri oli kuullut serkultaan pelottavia tarinoita kissoista.

Petteri palasi takaisin työkaluvajaan, mutta sen ovi oli tiukasti kiinni. Samassa se kuuli kauempaa puutarhasta rapinaa. Kun Petteri käänsi päätään äänen suuntaan, se näki Matinmäen sedän taas kuokkimassa perunamaataan. Ja Matinmäen sedän takana näkyi – portti.

Petterin sydän hypähti riemusta. Se hiipi perunantaimien suojassa kohti porttia. ”Varo!”, huusivat varpuset. ”Matinmäen setä on takanasi”. Petteri ponkaisi pystyyn ja juoksi taas minkä kintuistaan pääsi. Se saavutti portin ja ujuttautui sen alitse. Vihdoinkin turvassa!

Petteri viiletti juoksujalkaa omaan kotikoloonsa asti. Kaniäiti oli valmistamassa illallista ja ihmetteli, mitä Petterin siniselle takille ja upouusille kengille oli tapahtunut. ”Olen pahoillani”, vaikeroi Petteri. ”Menin Matinmäen sedän puutarhaan, vaikken olisi saanut.” Hän oli koettelemuksistaan niin heikkona, ettei jaksanut seistä tärisevillä koivillaan.

Äiti antoi Petterille kupillisen kamomillateetä ja peitteli hänet sänkyyn. Lämmin ja turvallinen kotikolo tuntui Petteristä kerrassaan ihanalta. Kani käpertyi oman peittonsa alle ja lupasi mielessään jättää Matinmäen puutarhan ikiajoiksi rauhaan. Äiti antoi kovia kokeneelle kaninpojalleen hyvänyönsuukon ja toivotti kauniita unia.